Demokratian rikkomisesta

Kompiloin itse itseäni siteeraaten kreationismiaiheisen kirjoituksen "Uuteen Suomeen". Sen takana korostin tiettyjä "vastuukysymyksiä". Tasapainoilu oli hyvin vaikeaa koska kun puhutaan mustamaalaamisesta ja sensuurista syntyy helposti uhkia luovaa puhetta joka olisi tässä kontekstissa ollut vähintään ironista ellei peräti kaksinaismoralistista. (Tu quoque on argumenttivirhe, joten ei tämä tosin pelastaisi kreationisteja pulasta. Sitä vaan korostaisi olevansa samassa kuopassa itse.)

Näkemys on konfliktissa kahden asian kanssa.

Tekstin takana on havaittavissa myös poliittinen asenne. Tai vähintään näkemys joka on tavattu nähdä nimenomaan politiikassa. Siinä demokratia nähdään sananvapauden kannalta tärkeänä. Tässä mielessä suurin ero syntyy luultavasti anarkistien näkemykseen sananvapaudesta. Siinä sananvapaus tarkoittaa karkeasti ottaen mielivaltaa jossa mistään sanotusta ei tule mitään seurauksia. Eli sananvapaus olisi sananvastuuttomuutta. Itse taas näen asioita eksistentialistisemmin, jolloin sananvapauden takana tulee merkitystä jos kykenee seisomaan sanojensa takana myös vaikeuksien edessä.

Toki tässä vaikeuksien edessä seisoessa tilanne on vähän kuin Martti Lutherilla joka seisoi koska ei muuta voinut. Hän itse edusti haastettuna sananvapautta josta hänen kanssaan erimieliset eivät osanneet nauttia. On jossain määrin ongelmallista kuitenkin väittää että sananvapausasenteen demonstroiminen vastuutilanteessa ja vaikeuksien edessä olisi sama kuin sananvapaus. Sillä tämä demonstroiminen usein vaatii kontekstin joka on kaikkea muuta kuin sananvapaa.

Ja tämä ei liity poliittiseen korrektiuteen tai retoriikkaan. Olen sitä mieltä että kreationistien tulee saada olla sitä mieltä mitä he ovat. Ja he saavat myös muotoilla asioita omituisilla tavoillaan - kunhan vaan huomaavat että saatan omalla sananvapaudellani sanoa että heidän tapansa on typerä, asenteellinen ja paskiaismainen. (Tämä ei ole sensuuria. Sensuuri olisi sitä että poistatan tekstit. En ole kieltämässä tai illegalisoimassa paskiaismaisuutta.)

Sen sijaan kysymys liittyy siihen missä kontekstissa ylipäätään ihminen voi sanoa jotain. Ja antamani kreationismiteema oli tässä oleellinen. Korostin että tappouhkailu ei ole sananvapautta vaan sensuuria. Tämä voi tuntua hämärältä koska tappouhkaus on jotain joka tulee suusta. Ideana on lähinnä se, että se on enemmän keino vaientaa toinen kuin mikään argumentti tai mielipide. Tappouhkaus on keskusteluun metaisesti liittyvä asia. Se liittyy keskusteluilmapiiriin eikä sanomiseen ja sen sisältöön ja muotoiluun.

Toinen asia jonka kanssa tämä on jännitteinen on nimenomaan puhdas utilitaristinen ajatus. Tekstini kreationismista alleviivaa tätä näkökulmaa. Sillä korostin että kreationistien vilpitön mielipide siitä että evolutionistit ovat julmia ja pahoja ja yhteiskuntaa tuhoavia johtavat utilitaristisen logiikan kautta "päämäärä oikeuttaa keinot" -ajattelua. Tämä huomio on tärkeä. Sillä usein anarkistista näkemystä vastaan taistellaan juuri utilitarismin kautta. Ja anarkismi tuo esiin itseään juuri sitä kautta että utilitaristinen järjestelmä on usein asenteellinen, julma ja valmis uhraamaan hyvinkin radikaaleja asioita enemmistön edun nimissä. Nämä eivät kuitenkaan ole aivan täysin sama asia. Asiaani mutkistaa osittain se, että tästä näkökulmasta ei osata irrottautua. Näin itsensä ymmärretyksi tuominen on vaikeaa ; Mielikuvana tulee haihattelu ja puoltenvaihtaminen jos mielikuvat ovat kovin lukkiutuneita näihin totuttuihin kilpaileviin luokkiin.

Asiaa lisämutkistaa sekin että moni näkee että uhittelua ja pelottelua olisi vain vastapuolella. Liberaali/&vasemmiston nähdään oikeisto/&konservatiivien puolella hyysäävän. Tämä tarkoittaa moralistista sensuuria jossa viedään oikeudet sananvapauteen ja vaikka aseiden omistukseen ja jossa luodaan vaarallisia vapauksia jotka uhkaavat yhteiskuntarakenteita. Toisaalta tilanne on se että toinen puolikin pelkää natseja ja muita hupparimiehiä hyvinkin vaarallisina asioina. Pelkäämisen relevantiksi tekeminen ja uhkapuheen luominen ovat pitkälti sama asia. Ja nykyinen poliittinen ilmapiiri on täynnä tätä.

Utilitarismi ja anarkismi ovat tavallaan osatotuuksia.

Jacques Rancieren poliittinen filosofia on tässä mielessä jotain jonka kautta oma näkemykseni on kenties parhaiten kuvattavissa. (Ja jos ei parhaiten niin ainakin kohtuullisen hyvin.) Hänen filosofiassaan vastustetaan sellaisia asioita joilla usein oikeutetaan demokraattisia vaaleja. Sellaisia argumentteja kuin "jos jätät äänestämättä niin annat äänesi sille jota äänestäisit kaikista vähiten". Tai "jos et äänestä niin et saa valittaa". (Tai Suomessa vielä toistaiseksi puuttuvan mutta USA:n järjestelmässä useinin törmättävän "jonkin kolmannen ehdokkaan äänestäminen sataa vihollisesi laariin".  Tämän ajatuksen takana on se, että ei riitä että poliitikko on älykäs ja oikeassa tai muuten ansiokas, hänen tulisi olla myös relevantisti valittavissa eli riittävän potentiaalinen voittaakseen.)

Ranciere korostaa sitä että tämänlaiset puheet esitetään usein jotta pelastettaisiin demokratia. Mutta niiden käytännön vaikutukset tekevät demokratiaa tuhoavista voimista kannattavia. Vastustajista mustamaalataan puhtaan pahuuden edustajia. (Tämäkin liittyy vahvasti siihen uuden suomen kreationismitekstiini jossa painotin sitä miten kreationistit mustamaalaavat evolutionisteja Pianka-mokan malliin ja miten toisaalta kreationistit valkopesevät omia Kent Hovindejaan vähintään yhtä suurella innolla.)

Ranciere huomauttaa että utilitarismin käyttämisessa argumentaatiossa on usein kysymys siitä että uhrataan asioita jonkin suuremman hyvän edessä. Kysymys on juuri siitä että ihmiset ovat valmiita luopumaan oikeuksistaan. Ja tämä oikeuksista luopuminen ei katso puoluekantaa ; Voidaan todellakin nähdä että jos kielletään tuliaseet niin ihminen luopuu vapaudesta omistaa ase siksi että näkee aseiden ongelmat niin suuriksi. Voidaan todellakin nähdä että ihminen luopuu yksityisyyteen liittyvistä oikeuksistaan ja antaa valtiolle tarkkailuvaltaa koska hän pelkää terroristeja. Voidaan nähdä että ihminen luopuu oikeudestaan mennä naimisiin samaa sukupuolta olevan kanssa jos näkee että vaihtoehtona on yhteiskunnan tuhoutuminen. (Tässä en tarkastele oikeutta jonain joka on jo lainsäädännön antama vaan jokin joka voisi olla vapaus jossain mahdollisesti kuviteltavissa olevassa lainsäädännössä.) Usein näissä on toki kyseessä se että ihminen lieventää pomppua siten että karsii itseltään oikeuksia joiden käyttämiseen hänellä itsellään ei ole minkäänlaista intoa. Tässä mielessä ollaan valmis luopumaan oikeuksista joiden relevanssi itselle on pienempi kuin jollekulle toiselle. Mutta kokonaisuus on kuitenkin se että joku on valmis luopumaan näistä itsellesi tärkeistäkin oikeuksista koska ei pidä niitä yhtä tärkeinä. Ja näin ihmisten oikeudet monenlaisiin asioihin vähenevät. Sitä saatetaan esimerkiksi tehdä joitain poliittisia puolueita laittomiksi.

Pelottelupuheet pyrkivät laajentamaan tätä. Ja jos onkin kenties perusteltua kieltää jokin pro-pedofiliapuolue, uhkapuheella systeemi saattaa mennä niin pitkälle että vasemmistolais-suvakkilainen puolue määritetään kansanpetokseksi ja illegalisoidaan. Tai sitten perussuomalaisuus kielletään liian KKK -natsistisena. (Teoriassa, käytännössä ainakaan vielä juuri kukaan ei ole oikeasti näin jyrkkä.) Tämä suunta jossa pelottelupuhe ei ainakaan innosta luomaan uusia vapauksia vaan nimenomaan oikeuttaa vapauksien poistamista uhkien vuoksi on melko ilmiselvä.

Ranciere on tässä kohden mielestäni oikeassa. Itse muokkaisin tätä näkemystä jopa siihen suuntaan että jos asialle on itseisarvoinen oikeutus ja se on sellaisenaan hyvä, ei tarvita utilitarisia argumentteja. Utilitarismi tarvitaan kun tehdään kompromisseja kahden pahan välillä. Utilitarismi on sitä että jos oma puoli ei näytä hyvältä niin sitten luodaan suhteellinen hyvyys jossa ollaan parempia kuin jokin toinen.

Ja pelottelupuhe on siitä jännittävä että se voi koostua pelkitä mielipiteistä. Eli uhan kohde voi olla lähinnä ideologisesti perusteltu ultimaattinen paha. Tai jopa pelkästään "näin moni vaan kokee" -tyylinen ultimaattinen paha. Ultimaattista pahaa kohden voitaisiin nähdä oikeutetuksi utilitaristissävyinen ajatus siitä että voimaa vastaan voisi käyttää hieman pienempää voimaa. Pahaa vastaan voi käydä pienemmällä pahalla. Ultimaattista, vaikka vain kuviteltua mutta mielikuvissa vahvasti ultimaattista, pahaa vastaan voidaan käydä äärimmäisilläkin keinoilla.

Laskennallinen voitto jossa äänestetään vain potentiaalista voittajaa on jossain määrin huolestuttava ; Se että ei äänestetä hyvää poliitikkoa joka ansaitsee äänemme (tai jätämme äänestämättä jos sellaista ei löydy) ollaan valmiita uhraamaan. Ja sensijaan äänestetään sen mukaan ketä poliitikkoa pidetään vähiten laskennallisena pahan edustajana. Tämä on minusta aika iso oikeus luovuttavaksi. ; Poliitikot eivät pian enää aja asioita vaan vastustavat sitä. Ja peli on entistä vahvemmin sitä että harvalla on eliitin valta. Se ei ole enää yksi mies-yksi ääni (demokratia jossa on muutakin mielipidekirjoa kuin potentiaalisia voittajia ja heidän voittonsa määrääviä kysymyksiä) vaan yksi mies ja yksi ääni (diktatuuri tai harvainvalta jossa vain voittajat määräävät mikä on ylipäätään relevanttia.)

Sananvapaus on ylipäätään mahdollista vain turvallisessa ympäristössä.

Nykydemokratian toimivuudesta

Oma suhtautumiseni kansalaisaloitteisiin on ollut kyyninen. Lähinnä sen vuoksi että vaadittu äänimäärä on varsin pieni. Ja sen läpimenosta päättävät ihan eri tahot kuin ne jotka antavat ääniä kampanjalle. Lisäksi ääniä pystyy tuollaiseen järjestelmään periaatteessa ostamaan. Valvonta on vähintään hyvin vaikeaa. (Itse asiassa täysin avoin ja julkinen demokratia johtaa tämänlaisiin haasteisiin käytännössä väistämättä.) Se on kyyninen edelleen. Mutta kenties kyynisyys lavenee myös vaaleja kohtaan. (Tulen käyttämään matkan varrella paljon häiritseviä analogioita koska yritän kuvata ja selittää ajatuskulkuani.)

Jos katsomme nykyistä järjestelmää, on selvää että se on jossain määrin tasa-arvoinen. Siinä mielessä että sosiaalinen media vaikuttaa valikoinnissa paljon. Ja jokainen facebookpäivitys syntyy teoriassa tasa-arvoisena. Jokainen niistä voi periaatteessa tulla äärimmäisen suosituksi päivitykseksi. Jos joku likettää, kommentoi ja jakaa, tällä saadaan näkyvyyttä helposti.

Mutta jospa äänien saaminen tällä keinoin onkin tässä mielessä tasa-arvoisia, kaikki sisällöt eivät ole. Moni voisi ajatella että suuri määrä pitämisiä tarkoittaa hyvää. Ja jollain hyvin perustavanlaatuisella tavalla asia onkin näin. Demokratia on periaatteessa väite siitä että jos moni haluaa jotain niin se sitten on myös hyvä asia.

Mutta koska olen kyyninen ja negatiivinen, korostan että demokratian likainen kaksoisveli on populismi. Ja näiden välisen eron ymmärtämiseksi tulee miettiä sen tyylisiä asioita kuin wisdom of crowds ; Monesti hyvä nimenomaan kasautuu. Maallikoiden tekemät arvaukset ovat monissa tilanteissa todennäköisemmin tarkemmin osuvia yhden yksittäisen ekspertin. Mutta tällä on kuitenkin toimintaehtoja ja rajoja. Tämä voidaan nähdä sitä kautta että suosituksi lehdeksi voi päästä kahdella strategialla (a) laatustrategialla jossa tehdään hyviä juttuja ja (b) clickbait -journalismia jossa kalastellaan erilaisilla provokatiivisilla otsikoilla, liioitteluilla ja muilla vastaavilla moraalisesti kyseenalaisilla keinoilla. Selvästi clickbait -jorunalismi vetoaa tunteisiin ja jonkinlaiseen tarpeen kokemukseen.

Ja tämä ero on se joka tekee populismista negatiivisen. Käsite tavallaan tarvitaan juuri siksi että se ei ole vain keino luoda demokratian kanssa denotaatioiltaan identtinen mutta konnotaatioiltaan herjaava ja pilkallinen käsite. Ja jossain määrin voidaan jopa sanoa että juuri tässä on tullut ongelmia nykyajan politiikassa.

Tämä on sosiaalisen median peliä.

Sosiaalisen median kohkaaminen on siitä jännittävää että keskusohjattua on vain toimintapohja. Kukaan ei määrää ja ohjaa mikä ideologia tai yksittäinen postaus tulee suosituksi. Ihmisten valinnat johtavat siihen. Suosio tulee suoraan ja jopa äärimmäisen demokraattisesti "kansalta". Kaikille on pelikenttä ja tämä pelikenttä yhdistää kaikki. Jokaisen like painaa saman verran. Jokainen kommentti tuo yhtä paljon lisänäkyvyyttä. Jokainen saa tuottaa päivityksiä ja jokainen saa kommentoida.

Mutta tosiasiassa sosiaalisessa mediassa on verkostoitumista ja tiettyjä strategioita joilla suosiota voi luoda. Ja aivan kuten clickbaitjournalismissa alkuun päästäkseen tarvitaan jotain jolla suosiota luodaan. Ja tämän jälkeen syntynyttä näkyvyyttä saadaan jo saadulla seuraajilla. On helpompaa toteuttaa suosio uudestaan kuin luoda sitä tyhjästä joka kerran.

Samalla toteutuu myös Nassim Talebin ajatus siitä että tieteellisessä tutkimuksessa ja kirjojen myynnissä suosio (olipa kyse myydyistä kirjoista tai viittauksista artikkeleihin) kasvaa myös siitä että se on jo saanut suosiota. Samanarvoinen artikkeli voi unohtua ja toisesta tulla supersuosittu siksi että toinen sattuu saamaan onnekkaan lähdön. Ja jo kerran suosiota saanut tutkija tietenkin saa näkyvyyttä myös tuleville tutkimuksilleen. Ja jos kirjoittaa yhden bestsellerin voi seuraavallekin kirjalle odottaa keskivertoa parempaa ostajamäärää.

Joka tarkoittaa sitä että vaikka "ryysyistä rikkauksiin" onkin menty, tämä unelma on hyvin hauras. Amerikkalaisten suurin ongelma on siinä että he ovat ymmärtäneet että jokaisella on oikeus tavoitella onnellisuutta. Mutta harva oikeasti saavuttaa sen. Tässä usein riittää se että jokaisella on jonkinlainen mahdollisuus. Tosiasiassa kiinnostavampaa on kuitenkin se, onko ryysyistä-rikkauteen menestys todennäköisempää saada työllä kuin vaikkapa lottovoitto.

Mitä tekemistä tällä kaikella on vaalien kanssa?

Työpaikallani ihmeteltiin että eikö Amerikoista todella löydy muita kuin Clintoneita ja Busheja. Siellä todellakin on erilaisia demokratiassa esiintyneitä valtadynastioita. Esimerkiksi Kennedyt. Ne ovat ennen syntyneet ja toimineet siten että sen jäsenet ovat keränneet rahaa ja verkostoja. Ja näitä verkostoja on sitten saatu ikään kuin syntymälahjana. Kenties sitä joutuu opiskelemaan ja olemaan nokkela. Mutta toisaalta opiskelurahoja ei tarvitse tienata työskentelemällä palkalla joka maksaa hädintuskin vuokran 60 tuntisella työviikolla (jonka päälle opiskelu). Ja jos syntyy hyvä idea niin sukulaisilla on sosiaaliset verkostot valmiina asian esittelyyn. Niitä voi olla paljon vaikeampi tietää jos vanhemmat ovat verkostoituneet lähinnä kadunkulman huumediilereihin. Kun tiedostetaan lobbausjärjestelmät ja katsotaan vaalimainonnan summia, tiedostetaan että joku on joskus tehnyt rahaa. Ja tämän periminen on kenties yksittäisesti tärkein keino "sen tekemiseen". Se on samoin Suomessakin. Toki monta kertaluokkaa pienemmässä määrin.

Joku voisi ajatella että sosiaalinen media olisi ratkaisu tähän. Mutta oikeasti se lähinnä pahentaa tilannetta. Sillä suosiotalous toimii kiinnostuksella. Ja ihmiset kiinnostuvat identiteettiään koskevista asioista. Ihmiset kiinnostuvat tunteisiin koskettavista asioista. Joka kutsuu kohti helppoja ja epä-älyllisiä mutta ideologisesti värittyneitä aiheita. Jos sisältö on helppoa ymmärtää ja vastaa ennakko-oletuksia, ja jos se vielä peräti onnistuu lietsomaan pelkoa jotain tahoa kohtaan, aina parempi. Sen sijaan systeemi joka kyseenalaistaisi kohdeyleisön ajatuksia ovat helposti vastenmielisiä. Ja koska käyttäjäkuntaa kannattaa miellyttää ei loppujen lopuksi edes tarjota muuta kuin "laatikon sisällä" olevia ratkaisuja. Joten tämänlaatuinen äänestäjien suosio kaventaa tarjontaa. Vaikka teoriassa tässä on tarjottu äärimmäinen monisärmäisyys ja erilaisuuden kirjo.

Se, mitä tässä tapahtuu on se, mitä Barry Schwartz kuvaa nimellä "the paradox of choice". Ihmiset haluavat valinnanvapautta. Mutta jos heille antaa vaihtoehtoja, se stressaa heitä. (Mikä kyllä kuvaa omia vaalitunnelmiani.) Jos ihmiselle tarjotaan paljon valinnanvaraa, hän keksii oikoteitä. Josta seuraa se, että mikä tahansa järjestelmä joka antaa tilaa kaikelle, johtaa valinnanvapauden ahdistavuuteen. Ja tätä ratkotaan olemalla laiskempia. Muuttamalla suuri osa tarjotusta valinnanvarasta olemattomaksi, joksikin jota ei tarvitse edes harkita.

Olen tässä samaa mieltä kuin Jacques Ranciere. Hänestä demokratiaa on monin paikoin ymmärretty väärin. Hän on katsonut että poliittinen aktiviisuus (political activism) on yhä lähempänä kuluttajuutta (consumer of goods). Ranciere korostaa että tämä hämärtyminen on tärkeä. Se nimittäin johtaa siihen että emme itse asiassa ajattele yhteiskuntaa ja politiikkaa keinona jossa valtaa ja resursseja jaetaan yhteisen hyvän ajamiseksi jotta mahdollisimman moni voisi menestyä. Sen sijaan haemme niillä hedonistisia iloja (intimate pleasures).

Eli kuluttaminen on nähtävissä muunakin kuin klassisena materialismina jossa omistetaan asioita. Ja hedonistinen nautinnonhalu nähtävissä muunakin kuin mässäilynä. Karkeasti ottaen politiikka nähdään itselle hyvää mieltä tuottavan ideologisen vallan välineenä. Saatu nautinto voi olla vaikka uskonnollinen kokemus. Joka taas tarkoittaa vaikka sitä että prosessin lopputuloksena sitten esimerkiksi keksitään hauskoja lakeja joiden avulla voidaan vaikka rajoittaa homoseksuaalien kaupassakäyntiä.

Tämä tarkoittaa sitä että politiikka muuttuu yhä arvokeskustelukeskeisemmäksi. Muistan kuinka "Unabomber" Kaczynski kirjoitti teokseensa ajatuksen siitä että valtio suojelee mielipiteenvapautta koska kun ihmiset saavat päättää irrelevanteista asioista, valtio voi puhua verotuksesta ja muista vastaavista asioista joihin kansalaisilla sitten ei ole valinnanvapautta. Koska ne ovat aidosti merkittäviä asioita. Tämänlaisessa pragmatismin nimeä korostavassa instrumentalismissa uskonto ei ole tärkeää vaan ajankulua. Tästä on selvästi etäännytty, ja liike on ollut viimeisinä muutamana vuotena kasvusuunnassa. On ikään kuin yhä tärkeämpää tehdä politiikasta kulttuurisodan aluetta. Joka tarkoittaa sitä että on tavallaan hölmöä keskustella siitä onko perussuomalaiset populistipuolue. Tottakai se on populistipuolue! Mutta niin ovat vihreätkin!

Mitä tällä on tekemistä jonkun mitättömän filosofiblogistiyksilön statementeihin?

Kokonaisuudessa kantani on kahtalainen. Ensinnäkin tilastollisessa laajassa mielessä kansalaisaloite on vähemmän relevantti kuin vaalit. Sillä kansalaiset eivät äänestä aloitteen läpimenosta vaan siitä käsitelläänkö asia. Tämä merkittävämpi taso on systeemi on jossain määrin omituinen - kenties jopa rikki. Ääniä ei anneta satunnaiselle tyypille. Ja jos itse asettuu ehdolle niin menestyksen todennäköisyys ei ole mitenkään tasapuolisesti jokaisen yritteliään saavutettavissa. (Tosin kohdallani tässä on ongelma "luottaisinko järjestelmään joka antaa sinulle itsellesi valtaa". Joka on vähän sama kuin "hyväksyisinkö facebookkaverikseni ihmisen joka haluaa sinut kaverilistalleen".) Ääni menee sekin jollekin, kun vallantekijät päättävät ohjelman keskenään vaalien jälkeen. On hyvin vaikeaa, jopa alan tutkijalle, nähdä mitä yksilön antama ääni tekee tässä järjestelmässä. Tämä ei kannusta äänestämään yleisissä vaaleissa. "Lupa valittaa" on jotain joka enemmän absurdisoi niitä jotka tiedostavat systeemin rikkiolon. Se on ikään kuin jotain jota sanomalla pääsee ohittamaan ajatuksen siitä että kenties äänestysjärjestelmämme on rikki.

Toisaalta henkilökohtaisella tasolla verkostoitunut ihminen voi vaikuttaa yllättävänkin paljon luomalla kansalaisaloitteita ja kampanjoimalla niihin ääniä. Itse asiassa onkin hyvin kuvaavaa miten "Tahdon!" -kampanjan kohdalla usein nuristiin siitä että kun hallitus rakennettiin, tehtiin lupauksia että homojen avioliitto ei olisi lainkaan ohjelmassa. Poliitikot jotka antoivat lupauksia eivät voineet suhmuroida keskenään koska kansalaisaloitejärjestelmä iski ultimaattumin jota heillä ei ollut valtaa ohittaa. Poliitikot eivät pettäneet lupauksiaan. Kansalaisaloite sen sijaan iski valtaa ruohonjuuritasolta vallan huipulle vastoin kaikkia mahtimiesten keskinäisiä kädenpuristuksia. Minulla on luultavasti monta kertaluokkaa enemmän valtaa sillä että annan kannatusta erilaisille kansalaisaloitteille kuin sillä että äänestän eduskuntavaaleissa. (Lupa valittaa voidaankin liittää näiden kautta jopa aivan yksittäisiin aiheisiin. Jos on äänestänyt kansalaisaloitteen puolesta voi tietenkin ottaa siihen kantaa ja valittaa vaikka ei olisikaan äänestänyt.)

---

Ajattelin silti äänestää vaalipäivänä. Ihan vittuillakseni. Sillä ei ole väliä. Se on vähän kuin tapaluterilaisen rukous. Ei uskota että se toimii, mutta se tehdään koska vaikka temppu on absurdi niin ei siitä haittaakaan ole.