Onko Suomi valmis? (Viime vaalien kakkonen on nyt ykkönen)

Ylläoleva kuva on vain pieni - toki marginaalinen ja revittelevä - esimerkki siitä, minkälaista arvokeskustelua juuri loppuun asti käydyissä vaaleissa käytiin. Mika Sipuralta saamani tiedon mukaan Mikael Jungnerilla oli ollut "Pressiklubissa" ajatus tyhmien sensuurista. Siitä että yleisradion ei pitäisi lainkaan julkaista tyhmiä mielipiteitä mielipiteiden esittäjien suojelemiseksi. Kuitenkaan yhteiskunnan tehtävänä ei ole välttämättä oikeutta sensuroida ja suojella ihmisiä itseltään, etenkään kun heillä demokratiassa olevina äänioikeutettuina on peräti äänen antama oikeus ilmaista mielipiteensä ties mistä syystä. On hyvä tuoda nämäkin esiin.

Onkin hyvä katsoa, että keskustelussa esiin on nostettu piirteitä jotka ovat jotenkin olennaisia. Haavisto toi mukanaan homoseksuaalisuusteeman johon suhtauduttiin voimakkaasti.
1: Haaviston kannattajien kohdalla Haavisto oli arvoklimppi, jossa (1) kannatettiin miestä ja seksuaalisuus oli totaalisen irrelevantti satunnainen piirre jotka (2) kannattivat arvokokonaisuutta, jossa homoseksuaalisuus oli joko yksi piirre tai sitten (3) jotka ajattelivat Jukka Hankamäen tapaan että homoseksuaalisuus liittyy sosiologisesti laajaan arvostuskokoelmaan ja perusteluavaruuteen.
2: Sen sijaan Haaviston vastustajissa oli paljon ihmisiä jotka hyväksyivät Haaviston sosiaalipornobingon mutta vastustivat vain tätä yhtä piirrettä, eli jotka priorisoivat seksuaalista suuntautumista. Toki Haavistoa vastustettiin myös muiden piirteiden, kuten koulutuksen kautta, joten Haaviston vastustaminen ei ole liitettävissä samaan asiaan kuin seksuaalisen suhtautumisen preferoiminen oleelliseksi.

Olennaista on kuitenkin huomata että äänekktyyden syy on selvä ; Tätä seksuaalisuusvastustavaa piiriä oli yllättävässä määrin. On luonnollista vastata argumentaatioon. Ja tämä äänekäs vastustus taas nosti ääneen sen "Suomessa voi olla homoseksuaali presidentti" -mainostuksen - kun erimielisiä olikin paljon. Koin tämän hieman ärsyttävänä, koska en pidä arvojohtajuusnäkemyksestä jossa henkilökohtaisia ominaisuuksia ei voi erottaa poliittisista ominaisuuksista. Halusin ajatella presidenttiyttä työnä. Peräti työnä johon molemmat ehdokkaat olivat varmasti taitavia. Lisäksi Haaviston kampanja alkoi vastaankirjoittamisen periaatteen erikoisten lainalaisuuksien johdosta näyttämään elitismiltä jossa itsensä paremmiksi, suvaitsevaisemmiksi, sivistyneemmäksi, älykkäämmäksi ja muutenkin paremmaksi itse itsensä ilmoittavien itsetehostuskampanjalta.

Toiset asiat jäivät tietysti sanomatta. Tämä on yhtä oleellista, joskaan ei välttämättä yhtä yksinkertaista. Tämänlaisen kohtelun kanssa on hyvä käydä läpi hieman vaihtoehtoja eliminatiivisemmin. Opimme virheistä jo siksi että jossain muualla ne eivät ole virheitä ollenkaan.

Vaaleissa oli nimittäin ehdolla kristillisdemokraati. Sari Essayahin kohdallakin kysymys on vähemmistöstä. Hänen kohdallaan kukaan ei esittänyt että Suomeen saatettaisiin vihdoin saada fundamentalistikristitty edustaja. Tietojeni mukaan Essayahilta oli lukiovierailulla peräti kysytty että miten fundamentalisti muka voisi olla presidentti. (Haavistolle samaa kysymystä esitti tietysti moni ja selitti että ei voi kun on paha ja vaara.) Tästä ei nostettu suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuuskeskusteluteemaa. Tosin kuin homoseksuaalin mahdollisuudesta olla presidentti. Ero on olemassa ja se on mielenkiintoinen huomio. Ei tosin oikein originelli tai luova , sillä tämänlaista on ollut viime aikoina liikkeellä.

On merkittävää huomata, että itse asiassa on kulutettu runsaasti aikaa siihen aiheeseen, miksi homoseksuaalisuus joko haittaa tai ei haittaa tässä keskustelussa. Helluntaiseurakuntalaisen presidenttiys on taas jotain jossa nämä teemat kääntyvät helposti ympäri ; Outo ja marginaalinen nähdään liikaa rajojarikkovana toisaalla ja toisaalla taas se nähdään jonain joka tuo arvonpalautusta jollekin joka on väheksytyssä asemassa. (Se kumpi on kumpaakin vaihtuu tietysti kannattajakunnan mukana, mutta tematiikka on sama.) ; Tämä on tietysti osittain osa jo tylsäksi käynyttä "suvaitsemattomuuden suvaitsemisteemaa". Mutta tässä kohden kysymys on positiivisesta valitsemisesta, ei negatiivisesta kieltämisestä. Näin suvaitsemattomuuden suvaiseminen ei ole ainut vaihtoehto.

Sillä tosiasiassa yhteiskuntamme arvokeskustelumaailmassa ohitettiin monia muitakin keskustelukenttiä. ~ Sensuuri on usein ignorantismia, mutta kaikki ignorointi ei ole sensurismia. Yritänkin nostaa esiin muutamia syitä millä ignorointia, keskustelukentästä marginalisoitumista, tehdään. Ja on helppoa huomata että kaikki sivuuttumisesta ei ole sensuristista saati vainoavaa. Marginalisoituminen ei ole aina sama asia kuin lupa kantaa marttyyrinkruunua.

Suvaitsemattomuuden suvaitsevat voivat tietysti keksiä vaikka hauskan huomion siitä että nyt vaalit näyttivät että porvarillinen valkoihoinen heteromies voi olla Suomen Kansan Presidentti. Tämä ei kuitenkaan olisi mitenkään rajojarikkovaa, koska kyseisen ihmisryhmän kyky tehdä tehtävää ei ole ikään kuin kyseenalaistettu in first place. Tästä ei ole tarpeen nostaa meteliä. Tämänlainen ei ole arvokeskustelun ytimessä. Se, että jokin aihe jää mainitsematta ei tarkoita minkäänlaista vaiettua vainoamista. Näin ollen musta presidentti voi olla suvaitsevaisuuden indikaattori mutta valkoinen ei. Tämä kertoisi että uskonnolle voitaisiin antaa erityinen valta -asema, jota ei kyseenalaisteta. Rehellisesti sanoen en usko tähän vaihtoehtoon.

Moni aihe jää vaietuksi siksi että se ei kiinnosta ketään. Siihen ei liity tunteita. Näin ollen esimerkiksi keskustelu siitä onko Suomi vihdoin valmis punatukkaiseen presidenttiin voisi olla kummallinen. Tukanväriteema ei kiinnosta. Siksi voisi olla mahdollista että maallistuneessa yhteiskunnassa uskonnollisuus ei vain kiinnosta. Essayah olisi siis valinnit tylsän vaaliteeman ja hänet oli vaiettu kuoliaaksi koska hän tarttuu epäoleellisuuksiin. Vaikka tämä olisi minusta ihastuttava tilanne, niin kuitenkin tiedämme että uskontokeskustelukin on kohtuullisen suosittua nykypäivänä, ja ateismin nousu on nostanut pienessä määrin vastakkainasettelua. Tämä ei kuitenkaan kulminoitunut nyky-yhteiskunnassa kovinkaan aktiivisesti.

Mutta syynä on tietysti se, mistä demokratiassa on oikeasti kysymys. Suosiosta. Kannatuksen laajuudesta. Essayahilla oli 3% äänisaaliista. Kun Haavisto oli vielä ensimmäisellä kierroksella, kaikki suuremmat lehdet pitivät häntä "ja muut ehdokkaat" -laarissa. Eli joukossa jota ei välttämättä edes haastateltu. Essayah oli liian marginaalinen jotta hänen teemansa olisivat olleet oleellisia. Suosion vuoksi Soinin maahanmuutto-EU -linjastosta käytiin aluksi keskusteua mutta se jäi pois kun hän ei enää ollut toisella kierroksella ehdolla. Ja siksi jopa Paavo Lipposen "Pöö" oli oleellisempi. Tämä ongelmana on tietysti se, että tämä on vaihtoehdoista juuri se josta ei oikeastaan saa mitään vainoamisteemaa irti. Jokaisessa vaaleissa on joukko ihmisiä jotka voivat olla kaikki hyviäkin. Heistä valikoituu yksi. Se, että joku tipahtaa kyydistä ei ole vainoamiskysymys tai kannanotto siihen että tämä ihminen ei voi olla presidentti. Demokratian ihanuus on siinä että jo ehdokkuus on juridinen ja lukkoonlyöty kannanotto "tämä voi olla presidentti". Loppuihanuus on siinä kuinka moni äänestää niin että sanoo "niin voikin".

Siksi en ole ihmetellyt miksi Essayah tai hänen seuraajansa ei valinnut vaalisloganikseen (hänhän voisi valita mitä vain) että "Suomi voi saada fundamentalistikristityn presidentin" tai mitään sen suuntaista. Siksi en ihmettele että Haaviston kannattajat tekivät niin. Ihmiset näkivät tämän teeman tärkeäksi ja siksi se sai julkisuutta. Demokratiassa asiat täytyykin rakentaa näin.

Siksi ihmettelenkin voimakkaasti tiettyjä "PerusSuomalaissävyisiä" näkemyksiä. En toki kaikkia mutta kahta päätyyppiä kyllä.
1: Niitä joissa vastustetaan islamilaisia maita, otetaan osaa muhammad -pilakuvahässäkkään esimerkiksi kuvia esittäen. Ja sitten esitetään että islamilaisten maiden diplomaattisuhteista pitää välittää vain aivan helvetisti niin paljon että presidentillä ei voi olla homoseksuaaleja taipumuksia.
2: Niitä joista suvaitsemattomat on oikeasi suvaitsemattomia - ja siksi typeriä sisäisesti ristiriitaisia ääliöitä - kun rajoittavat mielipiteitä demokraattisessa vapaassa maassa vastustamisella samanaikaisesti kun tämänlaiset aiheet pitäisi jättää kokonaan julkisuudessa keskustelematta koska vapaa keskustelu tälläisistä aiheista vain ja pelkästään tuhoaa maailman.

Juuri muita ihmisiä en ihmettele. En ääneenlausujia enkä vaikenijoita. Nämä muut, he ovat selvinneet ainakin yhdestä vaaranpaikasta ja onnistuvat olemaan ns. sisäisesti koherentteja. Heidän kohdallaan on sitten hyvä muistaa vain se tosiasia, että Jouko Pihon kaltaiset näkemykset eivät tarvitse median "suojelua itseltään". Eikä heidän sanomistensa vakavasti otettavuuden vähyys vaadi sensuuria pysyäkseen marginaalissa ja eikannatettujen asioiden laarissa. Ne marginalisoidaan ja vaiennetaan vaivaantuneella hiljaisuudella epäoleellisten seikkojen laariin. Tai niitä vastaan noustaan ironian ja vinoilun keinoin. Sillä demokratia toimii näin, eikä sen takana ole välttämättä mitään illuminatin salaliittoa, homomafiaa tai pienempääkään vainokoneistoa. Demokratia koostuu kasasta ihmisiä ja kasasta mielipiteitä. Myös hävinneet ovat olemassa. Esimerkiksi tämän vaalien jälkeen Suomessa on kiistatta yli miljoona Haavistoa äänestänyttä hävinneen puolella ollutta. Tämä ei paina presidentiksi mutta tälläistä tulosta ei ole helppoa ohittaa. Siksi on oikein sanoa että hän on hävinnyt paljon vähemmän kuin Jouko Piho. Ja tähän on syy. Ja se ei ole vaino.

Sionistisia sävyjä

Vanha New Yorkilainen vitsi määritteli sionismin aatteeksi jossa juutalainen haluaa että joku toinen juutalainen muuttaa Israelin valtioon. Tässä muistutettiin siitä, että sionistit eivät yleensä olleet itse halukkaita muuttamaan sinne, joten he ikään kuin ajoivat muiden asiaa, muiden jotka kuitenkin ajavat jollain tavalla samaa identifiointitunnusta. Tämä tekee sionismista hieman hullunkurista, sehän päättää ikään kuin toisen ryhmän puolesta jonkun asian haluttavuudesta.

Tämänlainen suhtautuminen on aika tavallista. Tämänlaista varoakseni olen esimerkiksi esittänyt että abortti ei ole yhteiskunnan tai uskonnon tai miehen, vaan naisen asia. Sillä siinä missä ehkäisyssä suhde on molemminpuolisempi ; Panostukset asiaan ovat kohtuu pieniä. Raskaudessa nainen kantaa olennaiset riskit. Lapsen syntymän jälkeen lapsi on tietysti myös isälle panostuksen paikka, joten tämä korostaa sitä että nainen ei voi yksin vastata siitä syntyykö lapsi vai ei. (Miehelle ja naiselle jää aina tilaa eroamisen verran, jos toisen päätös abortista tai lapsen syntymästä ei miellytä.)

Tämäntapainen, kieltämättä hieman epätavallinen, lähestymistapa näyttää hieman vieraalta politiikassa. Tämän huomasin kun Paavo Lipponen moitti Timo Soinia aborttikysymyksestä. Olen itse abortin oikeutuksen asiassa Lipposen puolella, mutta jos kyseessä on poliittinen puhe ja keskustelukenttä, ajoi Soini mielestäni järkevämpää teemaa.

SOINI

Lipponen nimittäin nosti esiin sen, että abortti suojelee nuorten naisten elämiä ja tenttasi Soinin kantaa asiaan. Soini selitti että hän pitää elämää pyhänä ja että tämä on hänen edustamansa katolisen uskonnonkin mielipide, ja jatkoi että tämä oli hänen henkilökohtainen mielipiteensä eikä puolueen asia. Lipponen halusi tentata ennenkaikkea yksilön kantaa.
1: Toki tämä voi Soinin kohdalla olla melko järkevää, sillä PerusSuomalaiset ovat tunnettuja siitä, että se on hyvin vahvassa Soinin ohjauksessa. Näin on varmasti hämärtynyttä ja erittäin likuvavaraista jakaa mielipiteitä "henkilökohtaisiin" ja "poliittisiin. Kieltäytyminen voidaan nähdä äänien varmisteluna ja varovaisuutena, strategiapelinä oikean kantaa ottamattomuuden sijasta. Kuten Lipponen esittikin ; Soini on tunnettu arkijärjellä kuvattavista selkeistä kannanotoistaan, joten aiheen ympärillä oleva varovaisuus on hyvin poikkeuksellista. Tosin tälle voi olla sellainen, hyväksyttävämpi, selitys että Soini on aiheen kohdalla lähinnä hienotunteinen ja antaa suvaitsevaisesti erilaisille näkemyksille mahdollisuuden toimia ja pitää omia eettisiä normejaan vain itseään koskevana.

Mielenkiintoiseksi tilanne kävi kuitenkin kun esimerkiksi Kainuun Sanomat kuvasi että Soini olisi ehdottomasti kaikkia abortteja vastaan. Soini toki esittikin että "Olen elämän pyhyyden ja ihmisarvon puolesta, enkä rupea määrittelemään erilaisia tapauksia, on ne kuinka inhottavia, vastuuttomia tai kohtuuttomia." Toisaalta Soini nosti esille myös näkemyksen jonka mukaan suurin osa aborteista eivät ole niitä raiskauksissa tapahtuneita ja terveyssyistä valittuja. Eli vain vähemmistö aborteista olisi luonteeltaan sellaisia millä aborttia oikeutetaan aihetta käsittelevissä keskusteluissa. Tämä asenne on tietysti abortin totaalikieltämisen kannalta non sequitur -argumenttivirhe. Se on korkeintaan oikeutuksena vähentävälle ja aborttilainsäädäntöä tiukentavalle kannalle, totaalikieltoon se ei yllä koska niitä oikeutettuja abortteja olisi tällöin olemassa. Tätä kautta voidaan jakaa kaksi keskustelukenttää:
1: Soini esittää että "en ryhdy määrittelemään tapauksia" on vain kannanottokielto eikä aborttia itseään koskeva kielto. Tällöin hän haluaa kenties rajoittaa aborttioikeuksia, eikä ryhdy luettelemaan mitkä ovat sallittuja ja mitä eivät.
2: Soini ajaa oikeasti aborttikieltoa ja venkoilee asian ympärillä heitellen epä-älyllisiä pseudoargumentteja. "Kainuun Sanomat" on ottanut tämän, sinällään mahdollisen ja jopa uskottavan kannan asiaan.

Ero näiden kahden välillä on olennainen. Toki olen itse sitä mieltä että abortti on luonteeltaan sellainen tapahtuma, että sitä ei tee suunnilleen kukaan harkitsematta. Näin ollen en usko että abortti on jokin kevyt tempaus jota ihmiset tekevät spontaanisti. (Minäkin käyn iloisen spontaanisti umpisuolenleikkauksessa aina vapaa-aikanani.) Tässä mielessä Soinin lausuma voidaan nähdä vähättelevänä, jotain jossa Katolisen kirkon Pyhä Kanta ylittää arkijärjen ja ihmisyyden yli.

LIPPONEN

Lipposen asian esiintuominen tuntuu varsin tarkoitushakuiselta. Hän nosti esiin selvästi provokatiivisen aiheen ja tenttasi asian kohdalla kovasti. Esiin tuleva tulos ei toki yllättänyt. Lipponen ilmeisesti ymmärtää että moni Soinin äänestäjä karkkoontuisi - ja vielä useampi liberaali tulisi hänen itsensä kannattajaksi - kun asia nostettaisiin esiin.

Aborttikeskustelu ei ole tietääkseni näytellyt hirvittävän suurta osaa politiikassa, eikä siihen ole näkyvissä isompia muutoksia. Lipponen ei ole identifioitunut kyseisen aiheen puolestapuhujaksi. Ja asian esiintuominen oli selvä kannanotto aiheen politisoimisesta. Se on abortinpuolustajalle kannattavaa vain jos oikeuksia halutaan laajentaa ; Muutoksen mahdollisuuden esiintuomisessa on myös riskejä. - Esimerkiksi itse pidän nykyistä lainsäädäntöä riittävän hyvänä, ja itse asiassa jos minun täytyisi valita sen sääntöjen hienoisen tiukentamisen ja nykyisellään pitämisen välillä, olisi minun vaikeaa sanoa mitä pitäisi tehdä ja moni äänestäjä miettinee samalla tavalla. Äänenpito ja lain nykyiselläänpitämisen idea tarkoittaa likimain samaa kuin äänten kalastelu.

Siksi olen huvittunut siitä kuinka kaksi miestä keskustelee abortista. He ovat vähän kuin ne New Yorkilaiset sionistit jotka keskenään miettivät että olisiko hyvä saada se maa jonne jotkut muut juutalaiset voisivat muuttaa. Tällöin on likimain selvää että puhtaan symboleista eikä asiasta.

Katumuspakko

Viime päivinä uutisoinnissa on kirjoitettu Paavo Lipposesta. Prosessi alkoi siitä kun "Aamulehti" esitti hänen lyöneen uskonnonopettajaansa. Lipposesta Aamulehteä "johdetaan pimeyden ytimestä" ja hän kiisti teon ja vaati anteeksipyyntöä - jonka sitten saikin, eli "Aamulehti" tunnusti töpeksineensä ja liioitelleensa. Lopulta kokonaistilanteeksi paljastui se, että Lipponen oli loukkaantunut siitä että oli kokenut veljensä väärinkohdelluksi uskonnonopettajan puolelta. Ja hän oli ollut sen verran ärhäkkä puolustaessaan veljensä oikeuksia että uskonnonopettaja oli pelästynyt. Seurauksena oli kaksi tuntia jälki-istuntoa sopimattomasta käytöksestä. Kukaan ei lyönyt ketään, mutta Paavo Lipposen kielenkäyttö ja toiminta - muutenkin kuin tämän tapauksen yhteydessä - on siitä erikoista että hän selvästi kokee olevansa oikeuden asialla. Mutta hänen ärhäkkyytensä tuntuu aina jotenkin pilaavan tämän ja lopputuloksena on jonkinlainen ylilyönti.

Koen tässä tietysti syvää samastumista Lipposta kohtaan. Jopa valitettavassa määrin. Joudun yllättävän usein ihmettelemään sitä miten moraaliset tuntemukset ovat ilmiselviä ja voimakkaita. Mutta miten niiden toteuttaminen johtaa usein epämoraalisuuteen. Oikeudenmukaisuus on siis samanaikaisesti sekä "helppoa ja luontevaa" että "vaikeaa ja haastavaa". Toivon että en ole tämän asian kanssa yksin. Sillä seuraava on yritys avata hieman sitä, miksi näin on

Rikollisten rankaisemista lähestytään yleensä neljää elementtiä käyttäen:
1: Kostokeskeinen näkemys hakee rangaistuksen suoraa kompensaationa. Pahantekijän on kärsittävä ja uhrauduttava koska hän on tuottanut kärsimystä ja uhrannut toisen ihmisen oikeuksia. Näin rangaistus on vastavuoroisuutta ja tilien tasaamista.
2: Suojelukeskeinen näkemys taas korostaa sitä että rangaistus ennaltaehkäisee jo ennen rikoksen tekoa - ja toisaalta suojelee yhteiskuntaa tekojen uusimiselta ainakin sen aikaa kun tekijä on vankilassa.
3: Katumuksenherätysnäkemyksen mukaan rangaistuksen funktio on herättää tekijä katumaan tekoaan. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Adam Smith teoksessaan "The Theory of Moral Sentiments" ; Hänestä kostamisen sijasta rangaistus kasvattaa rikoksentekijän tajuamaan tekonsa ja tästä seuraa moraalinen herääminen jossa tekijä tiedostaa että hänen uhrinsa ei ansainnut sitä tekijä hän uhrille teki. Tekijä samastuu tällöin uhriin.
4: Uudelleenrakentamisnäkemyksen mukaan rangaistuksen ei tarvitse tehdä muuta kuin kasvattaa ihmiset kohti yhteiskuntakelpoisuutta. Tällöin rangaistuksen kiusaamiselementit ovat hyvinkin rajoitettuja ja rangaistus tuntuu varsin leppoisalta.

Yleisesti ottaen seuraavat neljä kohtaa ovat tietysti kaikilla ihmisillä jossain määrin mukana. Esimerkiksi ihminen joka korostaa katumuksenherättämistä tuntee helposti silti kolkuttelua siitä että rangaistukset eivät ole riittävän voimakkaita. Toisaalta olen havainnut että lista on itse asiassa hierarkinen. On luontevaa ja helppoa kokea kostonhimoa, ja noustakseen suojelutasolle olisi taisteltava ja opeteltava. Syynä on varmasti se, että rangaistuksen abstraktiotaso nousee ; Se muuttuu jokaisella askeleella symbolisemmaksi ja vaikutuksiltaan epäsuoremmaksi.
1: Konkreettisuustaso ei kuitenkaan suoranaisesti laske. Kaikki nämä aspektit todella vaikuttavat todellisuudessa. Ihminen on totisesti symboleja käyttävä eläin! Itse asiassa voidaan jopa esittää että hierarkiassa toiminnan konkreettisuus kasvaa vaikka idea muuttuukin epäsuoremmaksi. Näin kostaminen on abstrakti sosiaalisuuden idea jota puolustetaan käytännön tason epäsosiaalisuudella. Suojelussa ajatellaan yhteisöä edelläolevaa laajemmin mutta ollaan epäsosiaalisia tekijälle. Katumuksenherättämisessä taas halutaan toisessa herättää pahoja tunteita joka on sekin jonkin asteen epäsosiaalisuutta jota tehdään sosiaalisuuden nimissä.

Tämä abstraktius näkyy myös muuten. Olen huomannut että omaa itseä ja tuttuja koskevissa rikostilanteissa on kiipeäminen paljon vaikeampaa. Kostonhimoa vastaan täytyy suorastaan taistella, että se ei menisi kostonhimossa rypemiseen - tai vielä pahempaa, itse kostamisen aktioon. Rangaistuksessa on siis mukana hyvinkin voimakkaasti ex poste/ex ante -epäjatkuvuus. Tämä voi viitata siihen että ylemmille abstraktiotasoille nousevat ajattelevat ihmiskuntaa, kun taas yleisemmin kostonhimoiset ihmiset samastuvat joko suoraan rikoksen uhriin tai hänen omaisiinsa.
1: Samastumiskeskeisyys voi näkyä myös siinä miten he kritisoivat muita. He "hyysäävät rikollisia", ja "koettavat ymmärtää rikollisia". He itse samastuvat uhriin ja näkevät toiset kulmat helposti samastumisen kautta ja selittävät ne siksi samastumisena rikolliseen. Kuten aina silloin kun kritiikki muuttuu moitteeksi, niin käy tässäkin. ~ Olkiukko -argumenttivirhe kertoo likimain aina jotain tekijästään, ja kuvaakin aina jotenkin enemmän moittijaa kuin moitittua. Tämä paljastaa asioita kriitikosta, samastumisfiksoituminen on skeeman projisoimista. Koska vastustaja ei tätä skeemaa käytä perusteluissaan se on tietysti peräisin kriitikolta.

Kostonhimoiset ihmiset voivat siksi hyvinkin solidaarisesti ajatella itsensä toisen asemaan. Tämä voi tuntua ensivilkaisulla erikoiselta, mutta jotenkin luulen että tämä on asiallisempi tie selittää kostonhimo kuin vain katsoa että jotkut ihmiset nyt vaan ovat epämoraalisia ja vihaisia. (Ja kenties teen tämän siksi että olen itse vihainen ja epämoraalinen ja haluan naamioida tämän.)

Usein ihmisen keskittymisen tietylle tasolle nähdään siinä mitä moraalikäsityksiä vastaan hän kritisoi. Esimerkiksi Spinoza kuvaa kirjassaan "Etiikka" miten katumus ei ole ollenkaan hyve. Hänestä katuja on kaksinkertaisesti onneton koska hän on ensin tehnyt pahaa ja sitten sen lisäksi tuottaa vielä itselleen kärsimystä. Spinoza korostaa sitä että ihminen voi muuttaa tapojaan pelkästään tiedostamalla toimivansa väärin ja olematta tekemättä niitä uudestaan. Monista tämä tuntuu siltä kuin rikos nähtäisiin pelkästään erehdyksenä ja epäonnistumisena. Että rikollinen tarvitsee harjoitusta. Mutta kun muistamme että kostamisen aktiokin kumpuaa luonteen häijyyden sijasta samastumisesta - joka kummuttaa sen häijyyden ja tätä koetaan ansaituksi häijyydeksi ja sitten sitä saadaan kuulla kunniansa kunnian asiantuntijalta - on selvää että erehtymistilanne on mahdollinen. Tämä muistuttaakin myös kostamisen vaaroista : Niin voimakas ja ihana asia kuin kostaminen aktiona onkin, on siitä helposti seurauksena se, että rankaisija muuttaa itsensä rikolliseksi joka hänen omalla logiikallaan ansaitsee vastakoston.

Toki muutkin, kuten Michel de Montaigne, ovat kuvanneet katumusta mielestäni hyvin osuvasti. Hänestä katumusta kohdistetaan tekoihin jotka on tehty heikkoudesta. Näin katumus on vain jotain joka taistelee oikkuja vastaan ; Katumus on varattu pikaistuksen ja lyhythetkisen (mahdollisesti humalaisen) intohimon teoille. Hän ei kuitenkaan korostanut eheytymistä Spinozan tapaan. Montaigne pelkästään kriittisellä kulmallaan viehättää minua tunnetasolla paljon voimakkaammin kuin Spinoza - joka sentään esittää napakan vaihtoehtoisen teorian kritisoimalleen asialle, jota pitäisi pitää vähintään ansiona.

Tässä hierarkiassa onkin mukana myös sellainen omituinen piirre, että kun kiipeämisessä on onnistunut, alkaa alemmalla tasolla tapahtuva vaikuttamaan helposti jollain tavalla barbaariselta. Niissä on ikään kuin alkukantaista vetovoimaa. Näin Nietzsche kuvaakin "Näin puhui Zarahustrassa" yli-ihmisen erilaisen moraalikäsityksen suhdetta ali-ihmiseen. Herramoraali on orjamoraalia seuraavalle vierasta, mutta kun nousussa ollaan onnistuttu päästään seuraavaan kuvaukseen "Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseänsä korkeampaa: ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen? Mikä ihminen on apinalle? Naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun tai tuskallisen häpeän aihe." Kostamisen kulttuuri tuntuukin sivistysvaltioista käsin barbaarisuudessaan jopa karmivalta, mutta kuitenkin jonain joka ymmärretään. Tämä heikkous on potentiaalina itsessäkin, ja tämä voi herättää häpeäntunteita silloin kun sen yli ei pääse niin että sille kykenisi nauramaan.

Olenkin siksi itse jäänyt melko napakasti pääasiassa 2 -tasolle tunnetason rangaistuskäsityksessäni.
1: En kykene näkemään katumuksessa mitään sellaista erinomaisuutta että minun kannattaisi kohota sille tasolle. Näen katumuspakossa lähinnä epäsosiaalisuutta. Se asetetaan ikään kuin velvollisuudeksi. Kuitenkin yhteiskunnan muutos vaatii pelkän toiminnan muuttamisen. Ja ilman tätä vaihetta on luultavasti vaikeaa ponnistaa siihen eheyttämisen maailmankuvan tasolle, jolla Spinoza loikkii.
2: Moitin sekä kostoa että katumusta. Kuvaan usein koston viehättävän minua ja katumuksen olevan tunnetasolla etäinen ja vieras. Tämä näyttää että teen irtiottoa näihin. Ylöspäinkiipiminen on kuitenkin vieraampi, koska sitä ei ole ikään kuin itse tuntenut. Alkeellisempi taso on sen sijaan hyvinkin tuttu ja koettu. Näin kritiikissäkin korostuu helposti nimen omaan se, että oma nykyinen skeema toimii pohjana johon verrattuna katumus on hankala.

Lienenkin siksi useiden ihmisten silmiin moraalikäsityksineni varsin barbaarinen ja suoraviivainen. Tässä mielessä minä ja Paavo Lipponen olemme kesken. Se lienee inhimillistä.

---

Kirjoittaja on kaunakepulainen korkkiruuvijuntti. Tämä on syytä kertoa ihan siksi että tätä ei nähtäisi poliittisena nuoleskeluna tai oman poliittisen kannatuksen esittelemisenä.

Karkea katsaus miltei kaikkeen.

Tämä on 1100 blogijuttuni. Rituaalinani on aina ollut leikitellä blogailuun liittyvillä teemoilla. Nytkään en ajatellut tehdä poikkeusta. Tällä kertaa ajattelin nostaa esiin taustamotivaatioideni luonne. Tämä ei ole kovin vaikeasti arvattava. Taustalla pyörii ajatus "renessanssimiehestä".

Tätä kautta tämä blogi on eräänlainen kooste, jonka tavoitteena olisi ikään kuin täyttää Douglas Adamsin otsikko "Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki." Näin kysymykset käsittelisivät sitä, mitä maailmassa on, miten se toimii, ja miten asiat ovat olleet, miten ne tulevat ja miten ne menevät.¹ Ja missä kaikessa ihmiset ovat onnistuneet mokailemaan, sekoilemaan, häröilemään ja oppimaan matkan varrella.² Kuinka maailma on täynnä suuria kysymyksiä, joihin on tarjolla useiden viisaiden tuottamia vääriä tai puutteellisia vastauksia. Ja kuinka kaikki tämä on sitten muka jotenkin ollut sen arvoista. Matkalla hihaan tarttuu tietysti kaikkea erittäin hyödyllistä, kun selvät faktat yhdistyvät toisiinsa ja niiden tuloksena on vaikutus, jonka impakti ihmisten elämään on valtaisan mullistava.³

Toki historia tuntee renessanssimiehiä. Ensimmäinen niistä oli Aristoteles. Hän aloitti ties kuinka monta erilaista tieteenalaa. Hänestä on kuitenkin mahdotonta tehdä tiivistelmää. Sillä siinä missä esimerkiksi Platon käyttää yhtä systeemiä, ideamaailmaa, kun hän lähestyy mitä tahansa asiaa etiikasta kivien putoamiseen, Aristoteleellä selitystasoja ja selitystapoja on monenlaisia. Aristoteles oli siis renessanssimies ennen renessanssia, hän oli aikaansa edellä. Leonardo da Vinci taas oli renessanssimies renessanssiaikaan, hän oli aikansa hermolla. Nykyisin jos yrität olla renessanssimies, olet tietysti jälkeenjäänyt. Syynä on tiedon lisääntyminen ja tiedon sirpaloituminen. Se, mitä Platonin oppilas Aristoteles aloitti, sirpaloittaminen, on jatkunut nykyisin siihen asti että jos yrittää tarttua kaikkeen, ruokkii vain omaa multidiletantismiaan. Asiantuntematon harrastelija tunkee nokkaansa kaikkeen, osaa vähän kaikkea mutta ei mitään kunnolla.

Olisi siksi typerää luulla että en olisi sisäistänyt ylläolevaa.⁴ Blogini sisältö on "Large amount of uncountable factions, which all are extremely unlike to be of use to anyone." Mutta diletantismin kautta se pääsee kuitenkin kurkistamaan kahteen minulle keskeiseen asiaan: (1) Asioista on voitava ottaa selvää ja pähkäillä. Onnistumisen mahdollisuus tai vaikeus ei tarkoita samaa kuin matkanteon lopettaminen. Silti voidaan yrittää ihan täysillä ja naama irvessä. Ja (2) ihmisen täytyy saada leikitelläkin, jotta elämä ei ole aina turhantotista vääntämistä.

Tätä kaikkea kuvaa tietysti erittäin hyvin termi swashbuckling. Se yhdistetään elokuvagenreen joka käsittelee renessanssimiekkailijoita. On muskettisotureita ja/tai piraatteja. Kuitenkin minulle se on keskiaikainen juttu, jotain joka ei siis ihan vielä ole kypsynyt renessanssiaikaiseksi. En siis ihan onnistu. Mutta se ei haittaa. Koska asenne on kuitenkin suoraa niistä elokuvista - ja tämä taas ei kovin hyvin sovi keskiaikaiseen näkemykseen siitä mitä ihmisen tulisi olla ja tehdä. Tätä taustaa vasten on ihan luontevaa ja täysin ilmiselvää tehdä nimen omaan ja juuri taistelulaji-filosofiablogia.

---

1 Kun syö paljon parsakaalia, virtsa voi muuttua vihreäksi. Näin kävi Tiberiuksen pojalle, joka piti parsakaalista niin paljon että söi vain sitä. Ja lopetti vasta kun virtsan värimuutokset tulivat mukaan kuvioihin.
2 Periytyvien ominaisuuksien merkityksestä opittiin alkaptonuria -nimistä taudista, jota Garrod esitti periytyväksi. Tauti on varsin tylsä, se aikaansaa muun muassa korvavahan kummallista väriä. Tauti oli niin tylsä, että löytö ei noussut esiin. Geenitutkimus olisi voinut harpata kymmeniä vuosia eteenpäin, jos Garrod olisi tutkinut jotain tautia joka olisi rakenteeltaan mielenkiintoisempi.
3 Tiesitkö että rooman keisari Caligula (Oik, nimi Gaius Caesar Augustus Germanicus) sai lempinimensä - josta hänet tunnetaan paremmin kuin oikeasta nimestään - koska hänet vietiin lapsena sotakentille katsomaan paikkoja. Hän oli sotilaille eräänlainen maskotti, joka oli puettu pikkuisiin sotilaan varusteisiin, aina sotilassaappaita myöten. Nimi "Caligula" tarkoittaa "pikku kenkää". Suomenkielinen sana, joka kuvaa tätä sanaparia on "Lipponen". Nyt siis voimme arvailla mitä "Paavo" on latinaksi. "Gaius" oli aika yleinen nimi, joten se on tuskin hirveän huono.
4 Päin vastoin, tämän vaatimattoman huomion ole sisäistänyt itsereflektion kautta perustuen korkeimman omakohtaisiin elämänkokemuksiini. Ensin ajattelin kirjoittaa aivan kaiken, mutta kun olin kirjoittanut luomakunnan historiasta ensimmäiset tuhat vuotta ja tekstiä oli miljardeja sivuja tiivistä luonnontiedettä ja kvanttimystiikkaa, päätin että yhteiskunnan tarjoama rahallinen tuki ei riitä projektini rahoittamiseen - vaikka projektia olisikin tekemässä kaltaiseni erityislaatuisen nerokas olento, joka ei tietenkään tee mitään rahan vuoksi vaan sen vuoksi että pääsisi näyttämään sivistystään ja pätemällä tukea kaikkien muiden kehitystä kohti parempaa. Prosessissa jossa ihmiskunta hienostuisi blogin kirjoittajan kaltaiseksi. Koska olen muiden hyveideni ohella pitkämielinen, en päättänyt heittää hanskoja tiskiin vaan päätin ainoastaan karsia asioita. Lähtötuomion saivat kaikki turhat asiat. Muun muassa Latvialaiset kansantanssit, siivoaminen, reseptit ja onnellisuus. Samoin kuin julmalla kädellä karsin kaiken joka oli typerää, liian epäkoherenttia, ja tietenkin kaikki josta olin erimielinen, josta en pitänyt ja joiden kirjoittajiin olen kokenut tunteenomaista raivontunnetta. Näin jäljelle on jäänyt vain olennaisimmat viisauden hedelmät. Muuhun ei ole jäänyt aikaa. Toki kaiken tämän muunkin ehdottoman varmasti tiedän todeksi.
* Kuva on manipulaatiolla tehty yhdistelmäkuva, jossa on Leonardo da Vincin kuuluisa "Vitruviuksen mies" yhdistettynä Fiore dei Liberin kuvaan jossa kuvataan miekkailun hyökkäyslinjoja.

WNB -gangstat : "R' U' my bitch?"

"Helsinki on erittäin turvallinen - ei tietenkään tarvitse mennä tyrkyttämään itseään pimeällä johonkin pusikoihin."
(Paavo Lipponen, Helsingin Sanomat, 15.4.2005)

Kirjallisuus, televisio ja elokuvat ovat pullollaan kostotarinoita. Edmund Dantes aka Monte Criston Kreivi on kostaja. Itse asiassa kostajista olisi luettelona esitettynä runsaudenpulaa, aihe on jopa eräässä mielessä klisee.

Tavallisesti kostetaan omaa kärsimystä. Kostaja on miltei aina mies. Joskus kostaja palkataan ulkopuolelta. "Unforgivenissä" kaiken ytimessä on kosto. Uhrina nainen, kostajana mies. Naiskostajia on vähemmän. Jopa "Thelma ja Louise" ovat ensisijassa pakenijoita. Heidän roolinsa miesten vääryyksien rankaisussa on sivuroolissa.

Tämä on erikoista, ja se kertoo siitä että naista ei nähdä tai haluta nähdä kostavana toimijana. Vaikka monissa kostoelokuvissa, kuten vaikka jo mainitussa "Unforgivenissä" kuvataan paljon naisten kostonhimoa, mutta se aktiivisin realisoituminen tapahtuu siten että ostetaan asemies tappamaan väärintekijä. Naisen kosto on ostettu kosto, miehen kosto on oman käden kosto.

Takana on se, että vanhassa naiskuvassa miehen tehtävä oli suojella. Naisella oli tottelijan rooli, olla suojeltuna ja palvella. Joku voisi sanoa että komplementaarisia rooleja, erilaisia mutta samanarvoisia. Kuitenkin on selvästi niin että toisella on vapauksia enemmän kuin toisella. Pelkkään asiaan liittyvään vastuuseen vetoaminen ei ole kovin uskottavaa. Vapauksiin kun aina liittyy vastuu, joten vastuupuhetta voidaan aina kehittää jos takana on eriarvoistava teko. Esimerkiksi islamilaisen naisen huntupakkoa voidaan perustella suojelulla : Miehelle ei tule himo, jolloin mies ei raiskaa.

Raiskaamisesta päästäänkin ongelmalliseen asiaan.

Nimittäin raiskaaminen on yleisesti ottaen sukupuolellisesti epätasaisesti jakautunutta : Miehiä raiskataan vähemmän kuin naisia. Toinen ongelma tässä on lakijärjestelmämme, jossa epäilty on syytön kunnes toisin todistetaan. Seksissä on helppo väittää toiminnan olleen vapaaehtoista. Siinä missä pahoinpitelyssä tulee merkkejä kuten mustelmia, raiskauksessa ei tule välttämättä sellaisia merkkejä joita ei tulisi "rankasta seksistä". Tämä tarkoittaa sitä että osa tekijöistä kävelee pois. Lisäksi tuomiot raiskauksista ovat monien mielestä aika lyhyitä.

Esimerkiksi Katja Kettu esitti "Voima 8/2009" -lehdessä omakohtaisiin kokemuksiinsa nojaavan tilannekuvauksen. Hänen ystäviään on raiskattu ja hän on itse kohdannut väkivaltaa. Hän on huomannut että ensimmäinen asia näissä on ollut kysely siitä onko jotenkin provosoinut tilannetta. Tämä on tietysti totta, ja koskee itse asiassa ihan normaalia pahoinpitelytilannetta jossa on miehiäkin. Sitä kysellään että miksi hitossa tätäkin on taas tapahtunut. (Usein syynä on kännipäissä saatu moraalinen närkästys jostakin.) Kuitenkin raiskausdiskurssissa on yksi olennainen ero näihin pahoinpitelyasioihin. Niissä nimittäin yritetään siirtää vastuuta tapahtumasta uhrille.

Tosiasiassa suurin osa pahoinpitelyistä johtuu tyhmyydestä. Tyyppi menee vääriin paikkoihin tekemään vääriä asioita. Karkeasti sanoen tilannetta voi verrata (sen yhden) "Die Hard" -elokuvan tilanteeseen jossa sankari pistetään kävelemään mustien asuinalueen läpi alastomuutensa peittona kyltti joka ilmoittaa "neekerivihasta". Tästä seuraa luonnollisesti ongelmia. Se ei tee murhaa oikeutetuksi, mutta kaikki tietävät että se tulee tapahtumaan. Kyltin kantaminen on tietysti sananvapautta, mutta tuossa tapauksessa sen noudattaminen on idioottimaista.
1: Suuressa osassa tapauksissa pahoinpitelyn uhri ei osaa itse kertoa miksi on ajatunut tilanteeseen. Sivustakin seuranneelle Vartijalle tilanne on voinut olla ihan vesiselvä. Pahoinpitelyjenkin uhrit ovat siis niin tyhmiä että eivät tajua provosoineensa. Tämä tekee heistä "nonstreetwise" -heppuja, mutta se ei tietenkään tee heistä oikeutettuja rikoksen uhreja.

Eli voidaan sanoa ihan suoraan. Moni pahoinpitelyistä johtuu joko paljon tai osittain uhrin typeryydestä. Harkinta pettää, ei tajuta että tehdään riskitoimintaa. Tai sitten riski nähdään mutta inhottaa alistua pahuuden edessä. Silti uhri on se, joka kohtaa väkivaltaa. Se typeryys siihen liittyen ei antanut moraalista oikeutusta tekoon. Se vain selitti miksi se tapahtui. ¹

Pahoinpitelyn kohdalla uhria ymmärretään. Raiskauksen kohdalla henki on kuitenkin hieman toinen. Moralisointi astuu nopeammin kuvioihin kuin ehdit sanoa sanat "kännissä" ja "minihame".

Tässä on taustalla ainakin vanhakantainen ajattelu siitä että "tietynlainen pukeutuminen on syntiä". Joka yhdistetään mieskuvaan jossa mies on seksuaalinen panokone joka odottaa vain lupaa tai tilaisuutta. Mies toimii jos ei koko ajan aktiivisesti paina "OFF -nappulaa." Kettu esitti että "Jostain syystä raiskatun tai raiskausyrityksen kohteeksi joutuneen täytyy yhä vakuutella omaa viattomuuttaan tapahtumassa. Suomessa julkisessakin keskustelussakin elää myytti, jonka mukaan humalassa nainen on itse syypää rangaistukseen. Samn logiikan mukaan vanhuksia ja vammaisia suorastaan pitää potkia, mitäs ovat niin ankean vähäväkisiä." Olen samaa mieltä siitä että tälläistä keskusteluhenkeä on olemassa. Tätä kautta asia on hyvinkin paljon Ketun esittämän mukainen : Diskurssissa etsitään keinoja joilla raiskattu saadaan implisiittisesti osatekijäksi. Raiskaajasta yritetään eräällä tavalla tehdä henkisen manipuloinnin uhri, passivinen tekijä ja suorittaja.

Eli raiskaus on paitsi usein tuomitsematta jäänyt, sukupuolellisesti painottunutta ja pääosin naisiin kohdistuvaa .... Se on myös luonteeltaan äärimmäisen henkilökohtaista.

Pahoinpitelykin tuntuu pahemmalta kuin kokematon voisi käsittää. Sillä kysymys ei ole pelkistä ruumiinvammoista, vaan koko ruumiin ja turvallisuuden kokemuksen ja hallinnan tunteesta. Ja tähän yhdistetään se, että raiskauksessa uhria syyllistetään. Harvinaisen ikävä kombinaatio.

Tästä päästään kostofantasiointiin. (Ne ovat minulle tuttuja.)

Koston takana on ajatus kompensaatiosta : Rangaistus on siis ikään kuin vastarikos, tilintasaus. Pahuus korjataan toisella pahuudella. Yksi paha oikeuttaa toisen pahan ja tekee siitä hyvän. Oikeus jää toteutumatta jos ei saada kostoa. Tästä kasvaa fantasioita joissa on liioiteltuja reagointeja. Elokuvissa naisten fantasioivia kostoja ei ole kovin paljoa. Mutta sen sijaan feministeiksi itseään kutsuvien kirjoituksissa niihin törmää toistuvasti ja julkisesti. Näissä tarinoissa ei vain ole kysymys elokuvallisesta ulkoisesta mäiskeestä, vaan niihin liittyy pyrkimys esittää ne ns. "realistisina ratkaisuina" ns. "tosielämän ongelmiin".

Tästä yksi esimerkki on feministien puheissa esiintyvä kuohimisvaatimukset. Amputaatio juridisena rangaistusmenetelmänä.

Idean ja hengen voi tiivistää seuraavaan Ketun lausuntoon "Kehotankin päättäjiä astumaan keskiajalta valistuksen valoon. Ehdotukseni on, että otamme käyttöön tohtori Joseph-Ignace Guillotinen 1700 -luvulla keksimän kätevän leikkurin. Sen avulla voitaisiin ikään kuin takavarikoida rikoksentekovälineet valtion haltuun. Alkaisi se raiskaamisen ilokin laantumaan, kun vaarana olisi menettää se kaikkein kallein lelu." Tässä on tietenkin takana vanha kunnon Hammurabin laki.² Ketun idea on samanaikaisesti kieroutunut että ovela. Valistusta yhdistetään usein arvoiltaan hienostuneisuuteen. Tosiasiassa valistuksessa tärkeä työväline oli giljotiini.

Olen Ketun kanssa täysin yksimielinen yhdestä asiasta: "Lievää raiskausta ei ole, eikä itsepuolustus ole rikos." Ei. Mutta liioiteltu itsepuolustus on pahoinpitely.

Oma keinoni ei tosin ole se, mitä Kettu tekee. Eli vihjaa siitä mistä saa kaasua. Tosiasiassa näiden kantamisesta tulee vaikeuksia itselle. Suosittelen että kannattaa osata tapella. Ja korkkarinpiikki on vaarallisempi ase kuin teräskärkimaihari. Tosin korkkareissa on huono tasapaino. Lisäksi hyvä tekniikka on tärkeämpi tekijä kuin maiharin pinnoite. Jos painat 60 kiloa ja saat potkuun 20% painostasi, on painon takana jo 12 kiloa lisää massaa. Huonolla tavalla, jolla ihmiset usein potkivat, takana on lähinnä jalan paino, pari kiloa. (Eli treenatkaa ihmeessä tyttöset! Älkää sortuko kaupallisuuden mainostelun ikeeseen!)
1: Rikoksen uhrin kannalta muistisääntö "munille potkimisesta" on aidosti "huvia ja hyötyä". Tosin haluaisin myös laajentaa repertuaaria. Ihmisessä on monta paikkaa josta sen saa rikki. Niitä voi käyttää tilanteen mukaan. Ja jos on sellainen mielenlaatu, niin jatkaa siitä sitten sinne haluamilleen alueille.³

Ymmärrän, mutta en kannata.

Yllä olen itse asiassa tehnyt saman, kuin mitä pahoinpitelyjenkin kohdalla. Olen hakenut sitä mistä aggressiivinen ja väkivaltainen kostollafantasiointi aiheeseen tulee. Pälkähästä päässeet rikolliset suoraan sanoen vituttavat uhria. Oikeus jää toteutumatta. Ja tästä seuraa kostofantasiointia. Kosto on fantasiassa usein ylimitoitettu rikokseen nähden. Amputaatiologiikkakin on tältä osin ymmärrettävä mutta alkeellinen moraalinen periaate. Vaikka leikkuri onkin kieroutunut ja dekonstruoi yleisen näkemyksen valistuksesta, se on silti osoitus siitä että "ehkä valistuksestakin pitäisi kiipiä ylöspäin."

Vastaavalla logiikalla varkailta pitää leikata käsi. Tai murhaajilta tai pahoinpitelijöiltä ainakin. Amputoituja tulisi aika paljon. Olisi kornia ja epätasa -arvoista pistää käyttöön rangaistustyyppi joka voisi koskea vain miehiä. Jos sellainen fyysistä julmuutta sisältävä rangaistustapa tehtäisiin joka voisi olla vain naisille, tästä nousisi raivareita. Ja aiheesta. Olisin itsekin raivostuneiden joukossa.

Kettu perustelee kastraatiota "ennaltaehkäisynä". Tämä on kummallista perustelua.
1: Tosiasiassa ennaltaehkäisevät rankaisuvaikutukset eivät toimi siten. Tämä on huomattu kuolemanrangaistusten kohdalla. Ne eivät poista rikosta. Rikollinen kun ei rikosta tehdessään mieti sitä että "jään tästä kiinni". Luulenkin että takana on ihan väärä käsitys ihmisen toiminnasta.
2: Toisaalta tässä on implisiittisesti viittaus "rangaistukseen jota ei tapahdu". Eli kun on riittävän kova pelote, ei asioita tapahtuisi. Eli olisi rangaistus jota ei käytettäisi ja sen pelottavuus hyväksyttäisiin tätä kautta. Vastaavaa etäännyttämistä on tietysti myös puheet "tekovälineiden haltuunotosta" ja "leluksi" nimeämisestä. Tällöinen erottaa rikosta hakevan ikävistä tunteista ja ulkoistaa muuten koetun pahan olin : Objektisoinnissa elin lakkaa olemasta osa ihmistä, se on mekaaninen laite. Laitteita voi vaikka rikkoa.⁴
___2.1: Asiat eivät vain oikeasti mene niin. Tämä on hyvä muistaa asevarustelun kohdalla. Kysymys on nimittäin juuri samasta asiasta kuin mitä "rohkeilla naisilla", jotka ottavat kaasun ja pampun omaan käteen. Eli jos jossain on raiskauksen riski, ei jäädä kotiin kopperoon vaan ostetaan sumute. Tässä on riski, joka voi pelottaa. Raiskaus lienee yksi ikävimmistä rikosmuodoista kokea itselle osuvana, joten pelote on aito. Pistääkö se naiset miettimään? Pistää. Mutta ei halutulla tavalla. Riski tarkoittaa sitä että varustaudutaan paremmin. Jos raiskauksesta menettää munat, on parasta tehdä raiskausmurhia, tai muuten varmistaa että ei tule tuomiota.

Itse asiassa Ketun boostauspuhe sumutteenhankkimisohjeineen on tuttu myös toisesta kontekstista. Nimittäin "tietyt pahispiirit" käyttävät sellaista aika paljon. Kun puhutaan "yltiömiehekkäistä", lisäksi usein kaljuista ja oikeistohenkisistä. Perhosveitsi, laittoman kaasun hankkiminen, teleskooppipamppu, se miten ketäkin voi vetää turpaan missäkin ja miten muutenkin ollaan vittu niin kovia että oltaisiin kuoltu jo vuosia sitten drive-by –shootingissa jos ei oltaisi suunnilleen luodinkestäviä. Feministien väkivallan sävyttämä puhe on ihan samaa. Jopa lauseita myöten. Etenkin henki on samanlainen kuin näillä "kovuudellaan rehentelevillä". Samoin kuin suhtautuminen poliisiin. Eli puukko sattuu olemaan messissä vain sen vuoksi että poliisit ei estä kaikkea esimerkiksi "neekereitten tekemää pahoinpitelyä". Riskit on kovia ja pelottaa joten sitten kannetaan asetta "itsepuolustukseksi".
1: Ainut ero on se, miten asia myydään. Feministeillä rehentelyssä on takana uhripuhe ja pelkodiskurssi on keinona. Nainen siis alistaa itsensä ensisijassa uhriksi, joka viittaa heikkouteen. Miespahiksilla perustelun henkenä taas on aggressiodiskurssi, jossa korostetaan sitä miten mies puolustaa itseään. Molemmilla on tietenkin sekä kosto että pelko että puolustautuminen, mutta niistä rakennetaan erilainen kuva. Feministit korostavat eräänlaista "pulassa olevaa neitoa joka puolustaa itseään", kun mies taas kuvaa itsensä "sankarina joka taistelee konnia vastaan". Näin niille saadaan erilainen sosiaalinen asema. Naisten puheet hyväksytään ja miesten ei. Kostomentaliteetti varustautumisineen tuovat molemmista mieleen (jälleen) Harlemin jengit. Tosin sillä erotuksella että suuri osa "pahiksista" ja luultavasti feministeistäkään ei ole itse kohdannut kunnon väkivaltaa. Pysyviä ruumiinvammoja ja luodinreikiä nahassa on luultavasti aika vähäinen määrä verrattuna niihin Harlemin kavereihin. Eli on selvästi rakennettu jokin uhri-taistelija-sankarin sädekehä. Joku kutsuu näitä vapaustaistelijoiksi. Mutta toisen vapaustaistelija on aina toien idiootti.
2: Ja kun näitä keskusteluja seuraa, on itse asiassa jännittävää että naisten konkretianmakuiset kostofantasiat ovat hyväksytympiä. "Pahistelijoita" ja "pullistelijoita" toki pelätään, mutta heihin ei kohdisteta hyväksyntää. Tätä "nuorten miesten puhetta" paheksutaan. Minä pidän molempia puheita naurettavina ja eettisesti kivikaudella olevana reagointitapana : Kostofantasiat ovat toki ihmisille luonteenomaisia. Mutta niiden toteutuessa muut huomaavat sen yliampuvuuden ja tästä seuraa rangaistuksia. (Koston ja vastakoston kierre on normaalia.)

Feministien kostofantasiointi noudattaakin väkivaltaa käyttävien jengien logiikkaa. Se on ymmärrettävää, ja johtuu siitä että rikokseen ei saada oikeutta, joten sitten oikeutta fantasioidaan ja tästä tulee kostofetissi, yliampuva mässäily. Käytännössä ne edustavat alkeellista vihatoimintaa. Toki väkivalta on kauheaa eikä sellaisen kokeneelta voi odottaa rationaalista käytöstä tilanteen suhteen. Siitä tulee tiettyjä "sokeita pisteitä". Kuitenkin jos fantasioita toteuttaisi käytännössä muut näkisivät että kostajan suorite on ylimitoitettu.

---

1 Kettu esitti tässä että poliisin tulisi taata täysturvallisuus. Tämä vaatisi kuitenkin kovaa poliisivaltiota, totalitarismia. Tästä seuraa "Pasilasta" tuttuja paradokseja. Jos harjoittaa rikoksia netissä, pitää osoittaa että on tehty. Kun näyttää puhelinrekisteritiedot jotka todistaa tämän, on "ihan orwellimaista meininkiä". Tosiasiassa maailmassa on eräänlaisia "Mini Harlemeja". Ei ole mitään täysturvallisuutta. Kaikki voivat joutua satunnaisen rikoksen uhreiksi. Ja ne joilla ei ole "streetwisea" joutuvat tyhmyyspäissään niihin paljon paljon useammin kuin muut.
2 Tosin aito Hammurabin laki sisälsi erilaisista pahoinpitelyistä erilaisia sakkomaksuja, eli "silmä silmästä - hammas hampaasta" ei ollut sen keskeisin periaate. Mutta tässä puhutaankin mielikuvasta joka Hammurabin lain sisällöstä ihmisillä yleensä on.
3 Tosin jos minulta kysyttäisiin, minkälainen kostofetissi minulla voisi olla raiskaukseen jos olisin nainen, en tekisi itsestäni mitään ihannekuvaa. Raakasti sanoen uskoisin olevani kyyninen kuspiäakka. En kuitenkaan rankaisisi raiskaamista kuohimisella. Siihen liittyisi homoseksuaali ja dildo. Se iskisi raiskauksen psykologiaan: Teossahan itse akti ei ole yleensä läheskään niin tärkeä kuin se vallantunne ja hallinta joka siihen liittyy. Tilanne iskisi sukupuolistuneeseen dominointiajatukseen lujasti rikkoen maskuliinisuuden kokemuksen. Tämä olisi lausuntoni "kompensaatiota hakevalle kostomielelle". Tämä valinta ei tosin ole täysin satunnainen, koska muistelen aikaa jolloin homoseksuaaleihin suhtauduttiin "hieman paranoidimmin" kuin nykyään. Homoseksuaalien kuvitteelliset hyökkäykset olivat eräänlainen sovinistinen pelkotila, olen joutunut vastaamaan "mitä tekisit jos uimahallin suihkussa" -tyyliseen uteluunkin. Tämä muistuttaa kovasti feministien tapaa esittää implisiittisesti miehet raiskaajina sitä kautta että useimmat raiskaajat ovat miehiä. Yleistys on "yleinen mutta erittäin asiaton". Mutta kuten koko muustakin jutusta voidaan sanoa: Kostofantasia ei ole etiikkaa. Se on yliampuvaa sairasta mieltä. Sairas mieli on tietysti ymmärrettävä : Väkivallasta ei selviä tervejärkisenä. Juuri siksi rangaistusten valinta pitääkin oikeastaan ohjata "jonnekin muualle". No, itse asiassa juuri tätä varten meillä on poliisivoimat ja lainsäädäntö.
4 Jos evoluutio on epämoraalista sillä perustein että se rinnastaa ihmiset eläimiin, mitä tekeekään Intelligent Design joka rinnastaa heidät koneiksi? Tosiasiassa tämä esittämäni yhteystapa on ihmiselle luontainen ajatteluvirhe, jonka avulla saadaan tuettua tiettyjä populaarin ajattelemattoman massan parissa leviteltyjä ideologioita. Mutta jos sen nielisi, olisi pakko ottaa tämä huomioon.

Pseudoevidentialismi.

Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken "Tiede tutkimuskohteena" kertoo kokeesta. Siinä ensin kuvaittiin sanallisesti henkilöä. Kerrottiin että hän oli nainen, että hän oli poliittisesti aktiivinen. Ja monia muita vastaavia asioita. Tämän jälkeen ihmisiltä oltiin kysytty kysymyksiä jotka viittasivat esimerkiksi kyseisen kuvatun henkilön ammattiin ja poliittiseen vakaumukseen (joita teksti ei suoraan kertonut.) Erikoista oli, että kysymyksien määrästä riippumatta erittäin usea esitti että kuvattu henkilö oli todennäköisemmin "feministi ja pankinjohtaja" kuin pelkkä "pankinjohtaja". Vaikka luettelosta poistettiin muut kysymykset kuin nuo kaksi, suosion vaihtelu pysyi yhä samana.

Syynä on tietysti se, että ihminen ei ajattele evidentiaalisesti ja kriittisen ajattelun kautta, vaan enemmänkin analogioiden kautta. Kaikki kuvatut piirteet viittasivat ominaisuuksiin joita liitetään usein feministeihin. (Jos kerrottaisiin vaikka tasa-arvoesitelmästä jonka on pitänyt kymmenvuotiaana, ja että on opiskellut naistutkimusta, on sinkku...mielikuva feminististä vahvistuisi) Koulutetutkaan ihmiset eivät osaa kovin hyvin huomata tämänkaltaisia ongelmia. Analogisuuksien ajattelu johtaa siis tässä kohden ihmiset vahvasti harhaan. He ajattelivat että jokainen feminismiin liitetty piirre antaa todistetta feminismille, ja sitä kautta väite "feministi ja pankinjohtaja" sai tukea, kun taas pelkkä "pankinjohtaja" ei saa.

Heiltä jäi tämän vuoksi huomaamatta se, että vaikka siinä oltaisiin suoraan sanottu että hän on feministi, se olisi tehnyt "pankinjohtajasta" ja "feministi ja pankinjohtajasta" yhtä todennäköisiä. Ja jos feminismi on vain "hyvä arvaus" eli kaikista kuvatuista ei tulisikaan feministejä, niin mahdollisuus olla vain pankinjohtaja on aina suurempi kuin olla sekä pankinjohtaja että feministi. Kysymys on yhdistetyistä todennäköisyyksistä.

Tämä liittyy melko vahvasti assimilaatioon. Ihmisillä kun on ennakkoasenne, joka joko on valmiina tai sitten se syötetään samalla tavalla kuin tuossa esimerkissä. Kyseessä ei tällöin ole varsinainen todiste, vaan kyse on eräänlaisesta pseudoevidenssistä. Feministeihin liitetyt kuvaukset nostivat mieleen feminismin ja sitten tästä assosiaatiosta tulee oletustila. Ja näin syntyneestä mielikuvasta oli todella vaikeaa päästä irti.

Eräänlaista "pseudoevidentialismia" on myös se, että ihmiset eivät ymmärrä erottaa teoriaa ja evidenssiä toisistaan. Deanna Kuhn tutkimusten mukaan ihmiset osaavat erottaa teorian ja sen todisteet toisissaan vain 8-30% ajasta. (Osa aiheista oli vaikeampia kuin toiset.) Ihmiset sekoittivat teorian, "voi ollan", keskustelun, vakuuttamisen, mielipiteet ja todistamisen ristiin:
1: Evidenssi sekoitettiin tunteisiin vetoamiseen esimerkiksi siinä, että kun aiheena oli rikollisuuden yhteys huonoihin oloihin ja sen todistaminen, osa asetti "todisteeksi oman elämäntarinansa" tai suunnitteli luovan filmin jossa näytettiin tarina jossa joku ajautui rappiolle. Kun heiltä kyseltiin minkälaista kritiikkiä tämä todistamistapa voisi saada, vastauksena oli ihmettely siitä että "en keksi".
2: Yleinen oli myös "en voi vakuuttaa" -asenne, jossa oli sinänsä realistinen oletus että ihmiset uskovat eri asioihin. Tämä ei kuitenkaan liity siihen että evidenssiä ei voitaisi saada: Osa ihmisistä vain on jääräpäisesti jotain mieltä todisteista huolimatta.

Kriittistä testiä, jossa on teoria, sen seuraukset ja näiden yhteys havaintoihin oli harvinainen. Esimerkiksi vastaus "otan aineiston jossa otan köyhien alueiden ja vaikeuksissa olleiden asujaimistosta otoksen ja vertailen niitä parempiosaisten alueisiin siten että heijastelen niitä rikollistilastoihin" oli harvinainen. Kriittinen ajattelu kuitenkin nojaa juuri tälle erottelulle.

Tämä tuo esiin sen, miten tarinankerronta ja tunteisiin vetoaminen toimivat. Toki tilastotkin koostuvat yksittäisistä elämäntarinoista. Mutta yksittäin kerrottuina tai painotettuina ne ovat perusluonteeltaan tunteiden kautta vakuuttavia, kun taas kriittisen testaamisen kautta ne muuttuvat intellektuaalisesti vakuuttaviksi.

Kaikki tämä liittyy siihen että olemme lapsellisia. Kaikki. (Ja tarkoitan tässä kirjaimellisesti "lasten kaltaisia", enkä mitään metaforaa jossa lapset lasketaan herjatermiksi.)

Hakkarainen, Lonka ja Lipponen esimerkiksi kertovat "Tutkiva oppiminen" -kirjassa kuinka koulussa on yleistä että oppilaat tekevät erikoisia yleistyksiä. Esimerkiksi he voivat muistaa Galileo Galilein kokeen kappaleiden pudottelusta, mutta uskoa silti että painavat esineet putoavat nopeammin. He muistavat sisällön valmista näkemystään tukien, eli he muistavat sen tuloksen väärin. He eivät muista että Galilei tiputti eripainoisia esineitä ja sai ne putoamaan samanaikaisesti, vaan muistavat että painava putoaa nopeammin. Nyt heillä on peräti Galilein koe tukenaan. Tämä liittyy tietysti käsitteellisen muutoksen ongelmaan, assimilaatio kun on ihmiselle luontaista. Todistusaineistoa pidetään joko turhana, se muistetaan väärin, tai omaksutaan se osittamalla tietoa niin että se koskee vain tiettyä kohtaa eikä muuta, ja tämänkin jälkeen tehdään vain mahdollisimman pieniä muutoksia.

Siksi lapselle maapallo on ensin levy, ja sitten pyöreys voidaan ymmärtää että maapallo on kuin kolikko. Ja tämän jälkeen voidaan miettiä että maapallo on kupla, jossa maa on pohjalla ja taivas kaartuu pallona ympärille. Ja vasta pitkän ajan päästä ymmärretään mitä maapallo tarkoittaa. Tämä on normaalia. Ja me aikuiset kuvittelemme pääsevämme tästä sekasotkusta eroon aikuisina. (Emme. Teemme tuota vain vähemmän ilmiselvästi, koska olemme jo tehneet typerimmät virheet.)