Huumorin vallasta

Harva ajattelee komiikkaa miettiessään ensimmäisenä, että huumori on valtaa. Se on kuitenkin vähintään vahvasti liitoksissa siihen. Aihe on itse asiassa varsin käytetty ja minunkin olisi hyvä siihen hieman viitata. Asiaa selittäessäni käytän melko karkeita kahtiajakoja koska ne on helpompi ymmärtää. On hyvä huomata, että vaikka miltei koko ajan näytän puhuvan aiheista, kuten säädyistä ja sukupuolesta, tämä on kuitenkin teema -artikkeli, jossa taustalla on huumorin valta. Sääty ja sukupuoli ovat hyviä ja kaikkien ymmärtämiä esimerkkejä vallasta ja katsomalla miten huumori sitoutuu näihin opitaan samalla jotain siitä, miten huumori sitoutuu valtaan.
1: Siksi, vaikka ensivilkaisulla näyttääkin että "blogauksen ovat kirjoittaneet skitsofreeniset ja humalaiset apinat kirjoituskoneella ja että niiden tuotos on sitten käännetty postmodernismiksi hallusinoivien ja dementoituneiden avaruusolentojen toimesta" niin taustalla oleva eteneminen on tietyllä tavalla koherentti. Ja juuri sellaisella tasolla josta minä välitän pääasiassa. Esimerkkien koherenssi paikka on ylipäätään sellainen joka saa joustaa valtavasti teeman koherenssin edessä.

Naurua ja huumoria on yleisesti ottaen rajoitettu. Esimerkiksi Erasmus Rotterdamilainen piti naurunremakkaa alhaison touhuna. Sivistyneen herrasmiehen tuli olla vakava, ja jos häntä oikein kovasti nauratti, tuli nauru peittää kädellä. Suomen historiassakin koulutetut, upseerit ja muut säätyläiset opettelivat erityisen virkailmeen, joka oli vakava. Raudanpurijan ilme. Ja onpa naururajoituksia ja ohjeita "Kultaisen käytöksen kirjassakin".

Naurukiellossa on ollut taustalla perusteluja, jotka ovat liittyneet ulkonäköön. Nauraessa naama vääntyy ja tämä ei ole hyväksi ulkonäölle. Toinen yleinen teema on sisällöllinen. Huumori nähtiin epäsiveellisenä ja eisivistyneenä toimintana.

Itse asiassa suomalaiseen nauruperinteeseen onkin kuulunut ajatus siitä, että luonnollinen ja hedonistinen on alhaista ja rahvasta. Ne ovat eläimellistä josta irrottautuminen on älyllisyyttä ja sivistystä. Näin nauru ja huumori on laitetty "eläimelliseen maailmaan". Siksi nauraminen on vähä -älyisyyttä ja karkeutta. Vähämielisten ja hölmöjen hommaa. Viisas, vakaa, luotettava ja vakava liittyvätkin sitten siihen sivistysmaailmaan ; Toki kulttuurimme on kannustanut tietynlaiseen iloisuuteen. Sellaiseen asketismiin liittyvään. Ilossa askeettinen elämä, vähästä iloitseminen mutta ei riemuitseminen ja remakoiminen on ollut ihanteena. Hymyily on hyvä asia, onhan se jo itsessäänkin askeettista naurua.

Kuitenkin rajoitteilla on myös sukupuoli. Kaikkia rajoitetaan. Mutta sivistyneistö ja naiset ovat olleet erityisesti naururajoitteiden alla. Säätyläisten huumorirajoitteet johtuvat tietysti sivistyskuvasta. Mutta naisten kohdalla pelkona on usein naisen naurun eroottinen lisävivahde. (Eikä naisennaurattajakaan ole mikään tarinaniskijä, vaan seksuaalinen hurjastelija.)

Ilmiö on vanha ; Jo Ovidius halusi rajoittaa etenkin naisten naurua. Naisten naurun kohdalla onkin olemassa kuitenkin jännittävän ambivalentti suhtautuminen.
1: Toisaalta naisten naurua on haluttu rajoittaa. Tässä naisen huumorintaju myönnetään olemassaolevaksi : On olemassa naisen nauru, jota on varottava. Se on seksuaalista ja voi johtaa varomattomuuteen. Taustalla on ajatus, jossa naisen siveys on erityisen ihailtavaa. Miehen hairahtumista on katsottu vähemmän vakavana. Syynä on varmasti se, että naisen on nähty olevan lähempänä luontoa, jolloin hän on tietysti kontrolloitava nauruaan kovemmin kuin miehen, joka on "jo itsestään" enemmän sivistysolento.
2: Toisaalta naiten huumorintaju on jopa kielletty. Naisen on nähty olevan luontainen tylsimys. Oli aivan tavallista, että nainen nähtiin jonain jonka rooli huumorissa oli olla miehisen naurun kohde. Syynä oli jälleen naisen eläimellisyys. Tämä rajoitusasetelma on sitten johtanut esimerkiksi naisnäyttelijäkieltoon, jossa naisia näyttelivät nuoret pojat.

Se, miksi huumori on tärkeää, on se, että huumorissa on usein mukana valtaelementtejä. Hobbesin mukaan huumorissa oli aina kysymys siitä että asetutaan toisen yläpuolelle ja tästä ylemmyysasemasta nauretaan alemmalle. Ajatus on kenties hieman liian yksinkertainen kuvatakseen koko huumorin luonnetta. Mutta se kuitenkin kertoo huumorista ja naurusta jotain olennaista.

Jos otetaan esimerkiksi jaottelu poikien ja tyttöjen huumorin sosiaalisuuteen saadaan sieltä irti suunnilleen seuraavanlainen suhtautuminen huumorin sosiaaliseen tarkoitukseen:
1: Tytöt ; Luovat ja ylläpitävät suhteita, läheisyyttä ja samanarvoisuutta ryhmän sisällä. Kritisoi ulkopuolisia hyväksyttävillä tavoilla, ilman vallankumouksellista sisältöä. Välittää toisten tyttöjen sanomisia ja kuunnella toisia.
2: Pojat ; Ilmituovat vallassaolotilanteen. Tekevät vaikutuksen ja ylläpitävät vaikutusta yleisössä. Hankkia itselleen tilaa kun joku muu on vitsinkerrontavuorossa.

Tästä saadaan rakenne, jota voidaan katsoa vallassaolevan huumoriksi ja oppositiossa olevan huumoriksi ; Taustalla on tilanne, jossa valtaosa huumorintekijöistä on miehiä. Ja kulttuurissa on hyväksyttävää että miehet kertovat naisista vitsejä. Naisten on annettu tuossa vaiheessa jo tietyllä tapaa vastatakin huumoriin vastahuumorilla, mutta he eivät ole saaneet "hypätä aggressorin rooliin". Se kun olisi ollut liian provokatiivista. Tämä johtaa siihen että naisen huumorintekoa ei ole kielletty, mutta miehen huumori on aktiivista ja naisen huumori reaktiivista. Tällöin tilanne on itse asiassa se, että pilailun aloittaja määrää tyylilajin, rajat ja ehdot. Ja tätä kautta myös sen, mikä on huumoria ja mikä ei ole.

Lisäksi huumorin vallankäyttö näkyy esimerkiksi kansanhuumorissa. Rahvaan vitsit ovat usein karkeita ja säädyttömiä. Niissä voidaan pilkata auktoriteetteja. Niissä on vallankumouksen kipinää (joskaan ei usein liekkiä.) Tyypillisesti kaskuissa päätäntävallat murtuvat vähäksi aikaa, kuten vaikka vitseissä joissa renki naida napsauttaa isäntänsä vaimoa huijaamalla isäntää jotenkin. Tämä ei ole tyttöjen huumorin tapaan viatonta. Sitä kuvaa tietty "koulupoikamaisuus", eli pojat eivät ole yhteiskunnassa valtaapitäviä, mutta heillä on kuitenkin anarkistista kurittomuutta, kenties siksi että he tavoittelevat valtaa.

Voidaankin sanoa että huumoria on kolmenlaista.
1: Aktiivista huumoria, joka on valtaapitävien huumoria, jossa mukaillaan olemassaolevaa rakennetta. Huumori on "älyllistä" ja se mukailee normeja. Mukana on helposti ylemmyydentunne, nauretaan epäloogisuudelle tai typeryydelle. (Ja btw ; Tähän tarvitsemme niitä typerän idioottimaisia sketsihahmokilpailuja.)
2: Reaktiivista huumoria, jonka rooli on alistumisen kestämisessä. Siinä rakennetaan yhteenkuuluvuutta "muiden alistettujen kanssa". Se ei pyri loukkaamaan, vaan rakentamaan.
3: Aktivistinen huumori taas perustuu vaihtoehtoisen todellisuuden kuvaamiseen, siinä valtarakenteet murretaan tai käännetään nurinpäin. Se on provokatiivista koska siinä eivallassaolevat kohdistavat huumorin tarjoamaa mahtia vallassaoleviin. Mukana ei kuitenkaan välttämättä ole illuusiota jossa alistetut voisivat kepposillaan murtaa sosiaalista järjestelmää. Olennaista on että rakennetaan vitsin tarjoamalle kokemukselle "uskottavuus/reaalisuuden tunne" joka ei säry julman todellisuuden realismissa, tosiasioiden edessä.

Kaiken tämän lisäksi on tietysti hauskaa huumoria. Mutta tämän jutun aiheena oli kirjoittaa hieman valtaakäyttävästä huumorista. Tämä selvittää myös osaltaan, miksi monissa tabuaiheissa kritiikin lisäksi myös vitsailu on kielletty. Asian esittäminen naurettavana on jotain joka laittaa valtajärjestelmää uuteen uskoon. Sitä tavallaan joko pitää tunnustautua vallankäyttäjäksi ja dominoijaksi tai sitten osoittautua sellaiseksi.

Sensuraalista.

Pornografia (kreik. πόρνη [porni]: prostituoitu ; γραφή [grafi]: kirjoitus) kuvaa ihmisiä vain seksuaalisina olentoina. Erotiikassa (kreik. eros:halu) taas määritelmällisesti taiteelliset seikat ovat keskiössä. Pornografiassa ne taas ovat toissijaisia tai olemattomia. Monimutkaisuuden vuoksi nämä kaksi ovat vaikeasti tunnistettavia.

Historiallisesti molempia on esiintynyt. Filosofia kuvatkin kiinnostavat, koska jos ne edustavat jotain kulttuuria, ne, niiden käytön yleisyys ja niihin reagoiminen kertoo ympäröivästä kulttuurista. Ne ovat siis tavallaan muun vastaavan taiteen tavoin "visuaalista ajattelua" ja ne ainakin heijastavat sitä.
1: Jo kivikautinen "Willendorfin Venus" voidaan tulkita sellaiseksi, että se kuuluu jompaan kumpaan luokkaan. Tietenkin sillä voi olla uskonnollinen merkitys. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että se esittää (mustavalkoisessa kuvassa nähtävän kaltaista) rehevää naishahmoa. Sen tapaisia kohtaa myös Rubensin maalauksissa, joissa esiintyy reheviä naisia. Nykyisin taas laihuutta jopa yliarvostetaan, mikä aikaansaa naisille/tytöille paineita. Huipentumana on tietysti anoreksian riski. Tietenkin myös Willendorfin muotojen tavoittelu voisi aikaansaada tiettyjä terveysvaikeuksia. Ehkä tärkein huomio onkin siinä, että naiskauneuskäsitys on vaihdellut kulttuurillisesti. Toki on muistettava että myös biologiset syyt voivat olla nais ja mieskauneuden takana: Bioestetiikassa tutkitaan esimerkiksi kauniita naisia, esimerkiksi seksuaalivalinnan avulla piirteitä selittäen. Tätä kautta tiedetään esimerkiksi että lantio-vyötärösuhde on pysynyt kaikkina aikoina suhteellisen vakiona, vaikka muodot ovatkin runsastuneet ja kutistuneet muotivirtausten vaihdellessa.
2: Kenties seksiasennoistaan parhaiten tunnettu intialainen "Kamasutra" ei edustanut pornografiaa; Vaikka sen kuvat ovat melko "rankkoja", on sen tavoite kuitenkin muu, se oli ennen kaikkea opettavaiseksi tarkoitettu teos. Vain kirjan yksi osa keskittyy asentoihin ja muut osat käsittelevät asioita taloudenhoidosta flirttailun kautta kumppaninvalintaan. Kirjassa on ohje myös siihen kuinka rikasta rakastajaa lypsetään. Kirjassa oli aiheita taiteista sen ajan tieteisiin. Kirjaan liittyy harvinaisen paljon vääriä käsityksiä. Kenties siksi että ihmiset eivät lue.
3: Antiikin Kreikassa eroottiseksi tulkittavaa materiaalia on yllättävän paljon. Ehkä syynä oli se, että avioliiton päätarkoitukseksi nähtiin lasten hankkiminen, ja tämä avasi reittejä vaihtoehtoerotiikalle. Toisaalta kun orjat tekivät suuren osan töistä, voi olla että takana oli ylhäisön pitkästyminen. Kreikassa fallos on ollut jumalallinen asia : Esimerkiksi Hermeksen varhaisin symboli oli puupölkky, jossa oli kaiverrettuna pelkkä pää ja siitin. Dionysoksen juhlissa kannettiin valtavia peniksiä, ja jos näyttelijällä oli Dionysoksen rooli, tämä tunnistettiin rooliasuun kuuluvasta valtavasta peniksestä. Priapos -jumala saapui Kreikkaan myöhemmin, hänetkin kuvattiin siittimenä. Kreikkalaisessa ruukuissa alastomuutta ja jopa yhdyntäkuvia oli melko paljon. Niissä miehet on maalattu mustalla ja naiset valkoisella värillä. Saara Liljan mukaan niissä on kaksi erikoista piirrettä (1) niissä ei esiinny väkivaltaa, ja (2) anaaliyhdyntä myös heteroseksuaalisissa kuvissa on yleistä. Aristofaneen komedioissa esiintyy lesboseksiä, jossa kuvataan nahkaisia tekopeniksiä.
___3.1: Antiikin kauneusihanne oli tärkeässä roolissa, joten voidaan tulkita että kyseessä on nimen omaan erotiikka, ei pornografia - tosin tätä eroa tuskin kovin paljoa mietittiin. Ovidius erimerkiksi kirjoitti kauneudenhoito -oppaan naisille. Siinä keskityttiin kasvojen kauneuteen ja kauneuden säilyttämiseen. Myös pukeutuminen oli hänestä tärkeää. Tärkeää Ovidiuksen mukaan oli paitsi se, että toisissa saadaan herätettyä rakkauden tunteita, myös se, että se kehittää luonnetta: Kaunis sielu oli yhtä tärkeä asia. Kreikassa keskityttiin enemmän ihannemieheen. Hänen lihaksensa olivat bodarin ja pieni siitin oli kauneusihanne. Nykyään tilanne taitaa olla hieman toinen. Mieskuvassa on tapahtunut muutos, joka on vastaavan suuruinen kuin Willendorfin Venuksen kohdalla. Tietenkin on mahdollista että naisilla oli eri kuva kuin taiteilijoilla, jolloin tämä miehen ihanne oli taidepiireissä pyörivä kutyymi, yleisesti noudatettu tapa.
___3.2: Huumorin osuus vihjaa myös erotiikan suuntaan: Antiikin maalauksissa nuori poika torjui aikuisia (mies) rakastajiaan esimerkiksi osoittamalla tämän ryhmysauvaa arvostelevasti. Yhdessä maalauksessa vanha irstas mies saa lyyrasta. Runotarkin voi nostaa johtajalleen Apollonille käden torjuvan ja arvostelevan eleen kera. Nykyäänkin seksi tursuaa monissa vitseissä. Tosin osa pitää tätä osana seksin pornoistumista ja pinnallistamista. Ehkä tässäkin on otettava huomioon paitsi ilmeneminen, myös sen ilmenemismuoto.
4: Rooman pompeijin kaivauksissa paljastui paljon seinämaalauksia, jotka olivat sen verran "XXX", että asiaa pyrittiin sensuroimaan. Vain alan parhaat tutkijat saisivat tutustua niihin. Tällä ajateltiin suojeltavan kansan syviä rivejen tuntoja. Näin herkät mielet eivät säry.
5: Sensuuri on esiintynyt myös taiteen puolella. Vaikeutena on tietysti se, että raja eroottisen ja pornografisen maalauksen välillä on häilyvä. Erotiikka on "henkevää" kun porno taas ei. Sensuaalisuus, joka taas on määritelty aisti -iloksi, kuuluu toisista erotiikkaan; Heistä sen puute johtaa siihen että seksi alentuu kourimiseksi ja tekniseksi suorittamiseksi. Toisten mielestä sen päätehtävänä on herättää seksuaalisia ajatuksia, jolloin se olisi pornografian ominaisuus. Mielipiteet vellovat kiivaana ja tämän vuoksi esimerkiksi Francisco de Goyan "Alaston Maja" herätti valtavasti kohua. Syynä oli muun muassa se, että kuvan nainen katsoi kohti taulun katsojaa. Ilmeessä ei ollut häveliäisyyttä. (On kuitenkin hyvä miettiä onko Michelangelon "Daavid -patsas" edes eroottinen vaikka siinä kuvataankin alaston mies, joka ei häpeile.) Sama ongelma koskee tietysti monia muitakin taideteoksia. Myös kirjallisia tuotoksia on sensuroitu. Tästä hieman hupaisana esimerkkinä on D.H. Lawrencen "Lady Chatterleyn rakastaja", joka laskettiin kulttuurilliseksi merkittäväksi kirjaksi sekä sensuroitiin. Kirjassa vallankumouksellisinta taisi kuitenkin olla se, että siinä esitettiin vahvoja naisia ; Päähenkilö hakee parannusta sodan invalidisoiman aviomiehensä kanssa ränsistymiseen. Toki osa feministeistä on kritisoinut hänenkin naiskuvaansa.

Aiheeseen liittyy tietysti myös symboliikkaa. Niiden kohdalla on selvää että kyseessä ei ole pornografia, mutta suhde erotiikkaan on vaikeampi. Sitä kautta ne sivuavat olennaisesti aihetta, elleivät peräti kuulu siihen täysin. Esimerkiksi monille tuttu nuolen lävistämä sydän on vanha rakkauteen liitetty symboli.
1: Se on peräisin myöhäiskeskiajalta; Varhaisimmin rakkaus on sijoitettu eri paikkaan; Antiikin kreikkalaisista eroottisten tunteiden tyyssija oli kainalokuoppa. Aksillismiin ainakaan maalauksissa ja teksteissä ei sentään ryhdytty.
2: Nykyään siihen liitetään suorastaan Freudilaisia sävyjä saava tulkintatapa, jossa mies lävistää naisen sydämen, ja tämä rinnastetaan tuttuun tapaan muihinkin asioihin. Alunperin tässä symbolissa on kuitenkin ollut toinen merkitys. On ajateltu että mies antaa sydämensä jonka nainen lävistää.

---

Blogauksen piirrokset ovat omiani joten lienen niiden tekijänoikeuksien omistaja. Kuvien tarkoitus ei ole olla provokatiivisia, vaan niiden tehtävänä on toimia aiheeseen liittyvinä argumentteina, tai ainakin päätelmänteon välineinä.

Scriptum, nonpost.

Hei lukija!

Tämä on 500 blogiviestini. Melkoinen määrä. Tapanani on ollut miettiä blogaamista aina näiden satalukujen taittuessa. Tämä ei ole poikkeus. Tämä on hieman aikaisempia oudompi.

Tällä kerralla lähestyn asiaa siltä näkökannalta, että viestini olisivat kirjeitä. Tietenkin nykysuomen sanakirjan virallisen määritelmän mukaan ne eivät ole: Sen mukaanhan kirje on "Kuoreen pantuna tai muuten suljettuna tavallisessa postissa lähetettävä tiedonanto." Sen sijaan käytän epävirallisempaa versiota jossa kirje on kirjoitetussa muodossa lähetettävä viesti joko luonnolliselta- tai juridiselta henkilöltä toiselle. Kirje on ollut aikaisemmin merkittävä matkojen päähän kommunikointikeino. Kirjeet ylläpitivät ystävyyssuhteita ja kertoivat vähintään siitä että oltiin elossa, hengitettiin ja mietittiin toisia.

Muutenkin pitäisi miettiä, minkälainen kirje blogiviesti on ja ei ole. Tämä on tarpeen koska kirjeitä voi tietysti olla monenlaisia, ja vain osa on relevantteja.
1: On liiketoimien vuoksi lähetettyjä, yksityiskirjeitä, kerjuu, kiristys, kiitos ja rakkauskirjeitä, joita lähetetään yhdeltä taholta toiselle. Nämä ovat yksityiskirjeitä.
2: On laajemmin lähetettyjä, avoimia kirjeitä, jotka ovat useiden luettavissa. Näitä voivat olla esimerkiksi lähettämisen lisäksi myös lehdistön julkistamia viestejä.
3: Kolmas päätyyppi on taiteelliset viestit, jota edustaa esimerkiksi Runebergin "Vanhan puutarhurin kirjeitä", joka on kaunokirjallisuutta joka on esitetty kirjeen muodossa.
4: Kenties vaikeinta luokiteltavaa on tietenkin taiteelliset kirjeet jotka eivät ole fiktiota. Esimerkiksi Ciceron kirjeet ovat muodoltaan hyvin erikoisia. Ne on lähetetty kohdehenkilölle, mutta ne on myös julkaistu kirjoina. Tämä taas oli siihen aikaan hyvin erikoista, yleensä kirjeitä ei säilytetty ja niistä tehty kirjoja. Cicero ei julkaissut omia kirjeitään, vaan ne julkaisi hänen orjansa Tiro. Erikoista on kuitenkin se, että Cicerolla oli lähettämänsä viestit tallella; Ilman niitä Tirolla ei olisi ollut mitään julkaistavaa. Kirjeidenhän kuuluisi olla vastaanottajillaan. Tämä tarkoittaa sitä että kirjeistä on otettu kopiot, ja tämä vihjaa siihen suuntaan että Cicero olisi halunnut jossain vaiheessa julkaista kirjeensä. Ciceron kirjeet käsittelivät mm. politiikkaa ja ne eivät tietenkään muuttuneet fiktioksi julkaisemisen jälkeen. Toinen roomalainen jonka kirjeet ovat monille tuttuja on Ovidius, joka kirjoitti sekä faktaa että fiktiota. Hän kirjoitti muun muassa mytologiaa "Heroides" -kirjeeseen ja hänen runomuodossa kirjoittamansa faktakirjeet "Epistulae ex Ponto" hän kirjoitti maanpaossa ystävilleen.

Selvästi blogiviestini ei ole yksityinen kirje. Lisäksi se tuskin kuuluu kirjesalaisuuden piiriin; Kirjesalaisuudellahan suojataan vastaanottajaa; Vain vastaanottaja saa lukea ja vain hän saa esimerkiksi julkistaa lehdessä saamansa kirjeen. Toki lähettäjäkin voi tehdä viestistä kopion lehdistölle, mutta tämä tekee kirjeestä avoimen. Vastaanottajan tekemä julkaisu tekee siitä tavallaan vain julkaistun.

Nämä ovat siis eräänlaisia avoimia kirjeitä.

Toinen tärkeä tapa luokitella kirjeitä on sen muoto. Tätä eroa on pidetty tärkeänä: Retoriikan mestari Quintilianus on esittänyt että yksityiskirje on yksinkertainen ja kehittyneempi tyyli sopii vaikkapa filosofiseen kirjoittamiseen. Tosin epistulata voisi hänestäkin olla kaunokirjallisuuden laji, jos sen tyyli olisi riittävän mutkikas.
1: Kirjeen kieli on usein tuttavallista, mutta muodollisiakin kirjeitä tunnetaan. Samoin muukin kielenkäytön tapa voi olla joustava ilman että viesti lakkaa olemasta kirje. Esimerkiksi Ovidius kirjoitti usein kirjeitään runomuodossa, koska tämä oli hänelle helpompi tapa kuin proosa.
2: Tavallisesti ajatellaan että kirjeellä on muoto, jossa aloitetaan tervehdyksellä ja lopetetaan lopukkeella. Siinä on usein tieto kirjoittajasta, vastaanottajasta, kirjoitushetki, allekirjoitus, salaus, lähetyshetki, saapumishetki, lukuhetki ja liitteet. Ongelma on siinä, että mikä tahansa näistä tiedoista voi puuttua. Voi olla että kirje itsessään ei ole niinkään mikään tietty formaatti, kuin julkistamisen ja levittämisen muoto. Tässä vaiheessa voidaan miettiä vakavasti, miten suuren loikan olen tehnyt miettiessäni sitä onko blogaamiseni kirjeiden kirjoittamista.

Miksi lähden tarkkailemaan asiaa juuri kirjenäkökulmasta? Vastaus löytyy Roomasta.

Plinius nuorempi oli retoriikan, puhetaidon, ystävä. Hänet tunnettiin taitavana oikeudessa esiintyjänä. Aikansa lakikettu siis. Hän kirjoitti kirjeitä, joita hän selvästi halusi julkaista. Tämä julkistamisinto tiedetään muutamasta syystä: (1) Pliniuksen kirjeet olivat tyylillisesti todella hiottuja. (2) Niiden sisältö ei juurikaan koskenut kohdehenkilöitä joille ne oli lähetetty. (3) Kirjeissä on paljon lainauksia taiteesta. (4) Hänen kirjeensä käsittelivät yksityisiäkin asioita yleisestä näkökannasta. Toisaalta hän on kirjeissään Tacitukselle esittänyt että kirje oli ystäville tarkoitettu, kun taas historiankirjoituksella oli erilainen kohdeyleisö. Hän ei siksi mainitsekaan että hänen kirjeitään olisi tarkoitettu laajemmassa seurassa ääneen luettavaksi. Recitatio -eli luentotilaisuudet olivat right out.

Ideana on tietenkin se, että korostan tiettyä seikkaa. Plinius nuoremman kirjeitä pidetään kaunokirjallisena ennen kaikkea siksi että ne on julkaistu ja hän on taiteilija. Samaan tapaan kuin monien kirjailijoiden päiväkirjat ovat kaunokirjallisuutta vaikka niiden kirjoittaja ei ole tarkoittanut niitä julkaistuksi.

Kun esitän juttujeni olevan kirjeitä, viittaan että ne on kenties tarkoitettu hieman pienemmälle ihmisjoukolle. Nykyisille ja ehkä tulevillekin ystäville. Ja että ne eivät mistään taikaiskusta muutu filosofiaksi, koska en ole filosofiassa kuin amatööri, joskin innokas sellainen. Siksi pidän ajatuksesta siitä että ne ovat kirjeitä. Päiväkirja ne eivät kuitenkaan ole. Sillä niitä pidän henkilökohtaisempina. Sellaisina, joissa mainitaan sellaisia asioita, joita ei haluta edes läheisten tietävän. Siksi niissä on ne pienet lukot. Siis kirjeitä.

Teidän Suosioonne Sulkeutuen: Tuomoh.