Syökää kakkaa!

Vesa Linja-aho ajaa "hyvin tietynlaista keskustelukulttuuria" kirjoituksessaan "Joskus on ihan suotavaa käskeä "väittelykumppania" syömään paskaa". Kykenen skeptikkona tunnistamaan takana olevan turhauman. "jossain skeptikkoryhmissä käppäukko voi kerta toisensa jälkeen postata jonkun MRA-artikkelin ja siitä pitää mukamas keskustella sen sijaan että toteaisi vaan suoraan että lol syö paskaa. Ei vaan jaksa sellaista." Eikä ole suoraan epätottakaan sanoa että "On kuitenkin tilanteita, jolloin keskustelu on käytännössä turhaa tai jopa vahingollista – tai vähintäänkin ajanhaaskausta."

Kuitenkin edustan keskustelukulttuuria jota blogaus kutsuu "toksiseksi". "Varmasti yksi toksisimpia asioita internetin keskustelukulttuurissa on se jostain tullut (liekö syynä ihmisten väärin ymmärtämät argumentointivirheoppaat tai ihan vaan etuoikeutettu asema) hölmö idea että jokainen argumentti pitäisi käsitellä erikseen ja yhtä validina." (Oma tapani on se, että jokainen argumentti kumotaan kerran. Sitten se on tehty. Ei sitä uudestaan tarvitse. Annetaan viittaus tai argumentintiivistelmä joka näyttää että on jo vastannut siihen, haukutaan papukaijaa idiootiksi jonka pitää opetella ajattelemaan. Koska ei jumiutuneeseen oman asiansa julistajaan tehoa kuin statukseen ja maineeseen iskeminen. Egonsa ja maailmankuvansa vuoksi he näitä asioita tekevät. On iskettävä sinne missä se tuntuu ja missä sillä on merkitystä.)

Tosin tämä tutunkuuloisuus ei varmasti ole sattuma. Onkin melko varmaa että minulla on henkilökohtainen panos asiaan. Sillä kun katselee tekstin sisällä olevia kohtia, tunnistan asioita joita olen sanonut Linja-ahon sosiaalisessa mediassa. "Ja tässä nauttimisessa – perustelipa sitä puhtaasti viihteellä tai ”argumentointitaitojen hiomisella” tai ”kuplautumisen ehkäisemisellä” – on se ongelma, että tämä vänkäys tuo samalla näkyvyyttä näille vastenmielisille mielipiteille ja näin ollen ruokkii ”ai joku muukin on tuollaista mieltä, ehkä tämä on ok” -ilmiötä." (Linja-aholla tosin näyttää olevan laajemminkin yleinen tapa viitata minuun abstraktisti "eräs kommentoija" tai "yksi kommentoija" -tyylisesti niin usein että hämmästyttää että hän todella ei muistaisi nimeäni. Tämä on varmasti jotenkin merkittävää. Aatetoverien nimet mainitaan helpommin, heille annetaan kunnia. Mutta toisaalta vihamiehetkin nimetään joskus. En tiedä mitä tämä tarkoittaa. Mutta se tarkoittaa jotain.)

Toki Linja-aho ei taida tiedostaa että aika moni tekee asioita siksi että heillä on liikaa kokemuksia eikä liian vähän kokemuksia asioista. Kreationistien uhittelun alle joutunut ei hiljennä vaan muuttuu paatuneeksi kreationistikriitikoksi joka jatkaa toimintaansa vielä siinäkin vaiheessa kun kreationismin kritisoiminen on kuolleen hevosen hakkaamista. "Nauttiminenkin onnistuu käytännössä vain, jos ei kuulu mihinkään sorrettuun ihmisryhmään jolloin näiden suoltama törky ei kohdistu omaan persoonaan." Kosto on kaunis motiivi.

Asenne on kuitenkin yleinen.

Poliittisesti epäkorrektit anarkistit ovat sellaisia että siihen skeneen tuollainen vielä asenteensa puolesta sopii. Se on tavallaan cool. Mutta sitten ymmärtämistä ja keskustelua ja humaania kohtaamista noin yleisesti puheissaan korostavat piirit harjoittavat samaa.

Mutta jostain syystä myös aika monet kolmannen aallon feministit - joita lainaamani Linja-ahokin edustaa - harrastavat tätä erikoista keskustelukulttuuria jossa vältetään keskustelua. Ollaan omissa feministiryhmissä ja harjoitetaan erimielisten automaattibannaamista. (Useimmiten saamani tilanne vasta-argumentaatioon on "jätä mut rauhaan" joka on siitä ikävä että tällaistä on myös toteltava että ei rinnastu johonkin "keskustelulla raiskaavaan". Pitäisikö minunkin alkaa vaan tomerasti työntämään banaania korvaan ja huutamaan "eitä" feminismille ja ennen kaikkea feministeille ja teeskennellä että tämä on jokin perustelu tai oikeutus jatkaa mitä tahansa menoani kritiikittä?) He ovat jopa ylpeitä siitä että eivät käy miesryhmissä ottamassa kantaa miesten sisäisten asioiden hoitamiseen. Olen itse sitä mieltä että feminismi on aktivismia ja sen kenties pitääkin sellaista olla. Tämä tarkoittaa toki sitä että he ärsyttäisivät laajakirjoisemmin erimielisiä. Mutta tämä ei ole vainoa vaan sananvapauden sivutuote.

Ärsytys ja ääliön ääressä turhautuminen on hinta jonka maksamme vapaudestamme. Jos niitä ei ole, tiedämme että emme oikeasti ole vapaita. Tämä on toki hyväosaisuutta ja etuoikeus. Mutta niin on puhdas vesi ja ruokakin. Eikä niitäkään tämän vuoksi halveksita.

Toisaalta voidaan kysyä että mikä etuoikeus.

Etuoikeus mihin. Echo chamberiin samanmielisten kanssa naiseutta miettimään pulahtavat kolmannen aallon feministit ovat mielestäni etuoikeutettuja voidessaan tehdä näin. Itselläni ei ole mitään sellaista alakulttuuria jota voisin kutsua henkiseksi kodikseni. Toisin sanoen minulla ei ole sellaista "privaattia" jossa voisin vain olla. (Huudankin tosin sitten ihmisille kaikenlaista ja usein.) Se, että voi läimiä ovia kiinni on valtaa.

Jopa rahamiehet tunnistavat ilmiön. Tunnetaan käsite "fuck you money" joka viittaa siihen että hallussa on sen verran rahaa että voidaan kieltäytyä työtarjouksista ja viettää vaikka sapattivuosi. Mahdollisuus omaan alakulttuuriin ja rauhaan on etuoikeus ja "syö paskaa" -huutaja tietää että ei jää tästä tempusta huolimatta yksin ja täysin kuulematta. He ovat kuten "Billions" -sarjan traileri joka kysyy että "Then again, what's the point of having fuck you money if you never say fuck you?"

Samuli Suonpää on ottanut kantaa siihen miten on etuoikeus puhua vain asioista jotka eivät koske omaa itseä. Otsikko on "On etuoikeutettua saada puhua vain muiden ongelmista" Teksti on kiinnostava. Ja tätä kautta voidaan saada rakennettua teoria siitä miksi suvaitsevaisen ymmärtävät piirit välttävät konfliktia ja ovat olevinaan ymmärtäviä vaikka ovatkin pikkusieluisia sensuristeja jotka käyttävät karkeita "syö paskaa" -tyylisiä kärkkäyksiä joiden tulo muotiin on kovasti Timo Soinin ansiota.

Suonpää kirjoittaa tässä naispappeudesta. Käytän tätä vertauskohtana. "keskustelimme valkoisten heteromiesten kesken naispappeudesta ja homojen vihkimisestä. Minua muistutettiin siitä, että naispappeudesta päätettäessä oli kirkolliskokouksen naisedustajilla ”tapana jättää koko teologinen argumentaatio sivuun”. Kirkolliskokouksen naiset puolustivat naispappeutta ”fiilispohjalta”, miesten viitatessa Pyhään Raamattuun, tunnustuskirjoihin, kirkkoisiin ja luomisteologiaan." ... "Keskusteltaessa – yhä edelleen – naispappeudesta Raamatun tai tunnustuksen pohjalta, minun mahdollisuuttani pappeuteen ei kukaan ole kyseenalaistamassa. Voin siksi sivistyneesti asettua asian yläpuolelle ja pyöritellä teologisia viisauksia, joiden kosketuspinta arkielämään jää hyvin etäiseksi. Minun ei tarvitse panna tunteitani peliin, vaan voin rauhassa olla "objektiivinen" asian suhteen tai mestaroida yksittäisillä Raamatun jakeilla." ... "Minä olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että yleensä kun puhutaan ongelmista yhteiskunnassa tai kirkossa, puhutaan muiden ongelmista. Kun on kaikki hyvin ja oma asema on selvästi ongelman yläpuolella, on helpompi keskustella analyyttisesti ja neutraalisti. Jos kouluttamattoman, nälkäisen tai sukupuolensa takia syrjityn näkemys ei ole yhtä kauniisti muotoiltu kuin minun, se näkemys on helppo hylätä vääränä." ... "Ne ihmiset, jotka päätöksiä tekevät, uskovat mieluummin minua kuin kouluttamatonta pitkäaikaistyötöntä tai takkutukkaista anarkistia. Tämä asetelma, oma etuoikeutettu uskottavuuteni, saa minut helposti kuvittelemaan argumenttejani paremmiksi kuin muiden."

Suonpään teksti korostaa itselleni sitä että vapaus ja siihen liittyvä valta voidaan jaotella sananvaltaan ja itse tekemisen valtaan. Ja että nämä ovat usein konfliktissa. Vapautta ajatellaan usein vain vapautena ja tässä unohtuu että joskus kyseessä on valintatilanne. Kenties jopa useimmiten kyseessä on valintatilanne. Meidän kulttuurissamme mielipiteenvapaus menee yleensä itsellisyyden yli. Ja tästä seuraa se, että usein enemmistö tekee päätöksiä jotka koskevat vähemmistöjä mutta ei heitä itseään.

On toki ymmärrettävää että vähemmistö ei saa puuhata mitä tahansa. Esimerkiksi aivan asiallista on rajoittaa uskonnonvapautta niin että vähemmistö saisi uskonsotia enemmistöä vastaan jos oppi niin sattuu oikeuttamaan. Tässä vähemmistö tekeekin ratkaisuja jotka koskisivat enemmistöä. Toisin kuin homojen avioliitto johon ei tietääkseni ole heteroita tulossa ja jonottamassa. (Paitsi joitain kristittyjä ehdottomasti eheytetysti heteroita ehkä?)

Jos mietimme vaikkapa sitä miten mielipiteenvapaus voi mennä tekemisen yli on homojen avioliitto. Heteroseksuaalilla kristityllä on mielipide siitä että tämä asia ei ole mukava. Hän itse ei kuitenkaan voi joutua homoavioliittoon vasten tahtoaan. Tästä huolimatta hän katsoo että hänellä on enemmistöasemansa kautta valta kieltää homoilta avioliitto kokonaan, olipa homon mielipide asiasta mikä tahansa. Mielenkiintoista kyllä tässä usein esitetään että homojen avioliittoon pääseminen jotenkin loukkaisi heteroiden mielipiteenvapautta ja uskonvapauttaan ja olisi epädemokraattista. Mutta samalla selitetään että mielipide seksuaalisuudesta ei voi olla mikään oikeuden perusta.

Sama asetelma paistaa feminismissäkin.

Tämä paistaa erityisesti niissä ryhmissä joita feministit halaavat ja ottavat omikseen. Toki feministit mielellään luovat vihollisryhmiä ja antavat heille nimiä ja kuvauksia. Mutta esimerkiksi sovinistit, CIS -heteroseksualistit, miesasiamiehet ja muut vastaavat ovat myös itse määrittelemässä itseään ja oikeuksiaan. Feministien suosikkiin pääseminen pitää sisällään hieman samanlaisia sävyjä mitä on perinteisesti liittynyt hyvintoimeentulevien rikkaiden valkoisten kotiäitien hyväntekeväisyyskerhoista. He ottavat itselleen säälin kohteen jota he sitten tukevat. Ja jonka olemuksen he määrittelevät.

Erityisen vahvasti tämä näkyy tällä hetkellä sukupuoltaan korjaavissa. Feministi joka "mietiskelee naiseutta" lokeroi ja määrittelee mielellään sukupuolta vaihtaen tilaa. Hän itse ei ole vaihtamassa sukupuoltaan tai ole tähän liittyvässä prosessissa. Mutta sen sijaan hän määrittelee siihen liittyviä dogmeja ja kielenkäyttöä. ; Tämän voi huomata esimerkiksi siinä miten he käsittelevät perheitä joissa ollaan sukupuolenkorjausprosessissa. Jos vaikkapa miehen vaimo on hormonihoidoissa mieheksi, ei mies saa kuvailla kokemiaan tilannemuutoksia siten että "nainen muuttuu mieheksi".

Muutosprosessiin liittyy seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä teemoja koska seksuaalinen viehätys on jotain jota ei valita ja päätetä. Mutta feministit suhtautuvat asiaan muutosprosessina hyvin dogmaattisesti. Muutosprosessi nähdään samanlaisena mustana vaatteena kuin "sukupuolenvaihdos" -sanan käyttökin. Koska opillisesti on päätetty naisten kesken mitä prosessissa tapahtuu metafyysisesti, niin se naiseutta kovasti pohtineiden päätelmä koskee sitten niitäkin jotka ovat perheessä jotka tämän määritelmän mukaan koostuvat kahdesta miehestä joista toinen on jonkinlaisessa kehonmuokkausprosessissa.

Koska feministit ovat päättäneet keskenään miten asia menee ja ovat ottaneet sukupuolenkorjausprosessissa olevan säälin ja suojan kohteeksi, dogman rikkominen nähdään sukupuolenkorjausprosessissa olevien loukkaukseksi. Ja näin mies joka pysyy puolisonsa kanssa siitä huolimatta että tämä muuttaa sukupuoltaan (pardon my french) muuttuu CIS -heteronormatiiviseksi sortajaksi. Ideaali on vahvempi kuin prosessissa elävien kokemus. Ja asiaan liittyy pahastumista ja muutosprosessia perheessään katselevan kommentointitarpeen mitätöintiä. Etuoikeutettu voi ottaa "siipiensä suojassa" valtaan ihmisryhmän ja päättää mitä tämä ryhmä haluaa, ei halua, tarvitsee, ei tarvitse ja on ja ei ole. Ja tätä valtaa vastaan taisteleminen nähdään sovinismiksi tai ainakin pahuudeksi.
 Jotain jolle on kätevää paiskata ovea ja jatkaa vallankäyttöä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Paluu taustateoriaan.

Aiemmin viittaamani Suonpään teksti kertoo sivistysihmisten taustalla olevasta ajattelutavasta. Se vaikuttaa itse asiassa melko ihanteelliselta. "Demokratia toimii muun muassa Jürgen Habermasin julkisen keskustelun teoriassa niin, että meistä jokainen tuo julkiseen keskusteluun ideamme tasa-arvoisina, sitten argumentoimme ja vertailemme niitä, ja lopulta valitsemme kaikille parhaan loppuratkaisun. Habermasilaisessa julkisuudessa paras argumentti voittaa, sen sijaan että kaikki ajaisivat itsekkäästi omia etujaan." Suonpään mielestä kyseessä on elitismi. "Habermasilaisen julkisuuden haikailu on etuoikeutettujen leikkiä, tekosyy olla ottamatta toista ihmisenä huomioon. Kyky aristoteeliseen argumentaatioon ei voi olla se, millä määritellään, kenen tarve yhteiskunnassa on oikeutetuin."

Tässä mielessä Suonpää on oikeassa tavalla joka on hieman nolo kaltaiselleni tyypille. Minä nimittäin olen elitisti. Siinä mielessä että korostan että filosofia on taito. Argumentaatio on taito. Jotkut ovat paskoja argumentteja. Jotkut ajatukset ovat epäanalyyttisiä ja objektiivisesti huonoja. Tämä on elitismiä by definition. Se ei tee siitä epätotta. Itse näen että ongelmana on se että itse ymmärrän että olen elitisti filosofiassa. Se on taito jota on harjoiteltava. Minulta puuttuu toisia taitoja, kuten autonkorjaustaito. Ja haluan että minun taitojani kunnioitetaan ja vastavuoroisesti yritän olla halveksimatta autokorjaajia "amispelleinä".

Politiikka ja yhteiskunnallinen toiminta ei kuitenkaan ole ihan sama asia. Siinä on kysymys vallasta jossa vallanpäättäjät ovat aina käyttämässä rahoja jotka tavallaan eivät ole heidän. Ja rahan lisäksi käytetään myös ideoita, ajatuksia ja ideaaleja joilla niilläkin on valtaa. Ne vaikuttavat yhtä paljon kuin konkreettinen raha. (Tosin raha ei ole oikeasti täysin konkreettista. Se on sopimusjärjestelmä ja se arvon heilahteluun kuuluu sellaisia abstrakteja asioita kuin "luottamus".)

Ovien kiinni paiskominen ärsyttää ja turhauttaa. Sellaisen äärellä syntyy helposti vihaisuutta. Jota sitten voi kanavoida. PerusSuomalaisten menestys ei perustu pelkästään populismiin vaan siihen, että oli paljon ihmisiä jotka kokivat että heitä ei kuunneltu. Politiikan nähtiin pettäneen heidät. Internet on antanut jokaiselle, myös meille "ideologisesti kodittomille nomadeille" äänen. Ja sen lopputulokset eivät ole aina kaunista katsottavaa.

Ja tätä kautta esimerkiksi feminismi on nykyään jotain jolla on paljon valtaa. Tämä tietenkin auttaa tasa-arvotyössä, etenkin naisia koskevien oikeiden ongelmien purkamisessa. Valta sinällään ei ole pahaa. Ei edes agenda joka koskee vain osaa ihmiskunnasta. Parannus on parannus. (Toisen hyvä ei ole aina minulta pois.) Siinä on kuitenkin samalla elitistinen ja ylenkatseellinen asenne. Ja tämä on vanhaa perinteistä Habermasin tyylistä "keskustelullista snobismia". Jota vaan sitten uudelleenmuotoillaan muka-katuviisaaksi. Kun tälläinen kohtuu varakas kissakahviloissa jatkuvasti vierailuun varoissa oleva snobielitisti sanoo "syö paskaa" hän tosiasiassa toimii kuten ne hupsut mukanuorekkaat pastorit jotka kuvittelevat olevansa sinut nuorten kanssa kunhan vaan laittavat nahkatakin päälle ja keräävät muuta vastaavaa katuviisauteen ja nuorekkuuteen liittyvää ornamentiikkaa. Ongelma on kuitenkin sisuksessa. Ja ilman sitä ornamentiikka on turhaa. Ja sen kanssa ornamentiikkaa ei edes tarvittaisi.

---

On helpompaa luoda määritelmiä ja sisältöjä ihmisryhmille ja käsitellä heidän oikeuksiaan ja vapauksiaan ideaaleina kuin antaa heille niitä. On helpompaa luoda dogmasto ja siihen liittyviä keskustelullisia etikettisääntöjä kuin kohdella heidän kokemuksiaan asiallisesti. On paljon helpompi määritellä marginaaliin jäävien toimijuutta kuin antaa sitä heille.

Pieni ajatus : Kaksikielisyydestä, vallasta ja hieman ironiastakin

Roomalaiset puhuivat latinaa. Tämä on yleistä tietoa. On kuitenkin syytä muistaa että roomalaisilla oli viha-rakkaus -suhde kreikkalaisiin. Ja kreikan kieltä käytettiin melko paljon. Aluksi se oli pääasiassa "maahanmuuttajien ja orjien" kieltä. Ja monet orjat olivat kaksikielisiä. Mutta myöhemmin ylhäisö piti kreikan kielestä ; Kreikka oli paitsi turmeluksen niin myös filosofian ja kulttuurin kieli. Tavallinen "kotimaalainen" roomalainen puhui latinaa ja siksi kreikan kieli oli ylhäisölle myös keino erottautua.

Tämä "ylhäisöllisyys" on hauskaa pitää mielessä, kun Rooman hajottua ylhäisö käytti latinaa tieteen ja teologian kielenä. Sillä tässä yhteydessä ei (a) otettu kreikkaa kaikista oleellisimmaksi kieleksi ja (b) oltiin edelleen harjoittamassa kieltä joka ei ole oman kotimaan kieli. ~ Mutta toisaalta ; Jos mietitään Venäjän vallankumousta, suuri osa ylhäisöstä osasi puhua venäjää mutta siihen aikaan aristokraatit puhuivat muodikkaasti ranskaa.

Aikaisemmin suomessakin puhuttiin ruotsia. Ruotsin kieltä ei toki valittu siksi että saataisiin Rooman mahtavan valtakunnan eksoottisia fiboja. Syynä oli valloituspolitiikka. Mutta väline oli sama. Ruotsin kieli oli siitä käytännöllinen että ylhäisö saattoi pitää sen itsellään. Ruotsin kielen opettaminen kaikille on tälläisessä tilanteessa tietenkin vapauttava. Nykyään kun ruotsin valta on kutistunut ja se on muuttunut "harmittomaksi 6% kulttuuriseksi kuriositeetiksi" sama kielenopettelu on muuttunut monille pakkopullaksi.

Sillä, let's face it ; Kaksikielisyyttä tuetaan tasa-arvoisena ja sitä tarvitaan vain jos valloilla on jonkinlainen kulttuurieliitti jonka täytyy jotenkin erottautua. Ja nykyaikana tiedämme missä tämä valta sijaitsee, sillä tieteen kieli on englanti ja jopa internetissä puhutaan rallienglantia ja ties mitä tankeroenglantia. Mikä ärsyttää monia kun he ovat suomalaisia ja käyvät suomalaisissa ryhmissä internetissä. Mutta he eivät olekaan 31337. Ihme n00beja.

---

Kielet voivat myös etääntyä ja elitisoitua muutoin. Japanin keisarit puhuivat ylhäisöjapania. Ja kun keisari Hirohito esiintyi radiossa ensimmäistä kertaa, tilaisuudessa jossa suuri osa japanin kansalaisista kuuli hänen äänensä ensimmäistä kertaa, he eivät tahtoneet ymmärtää mitä Hirohito sanoi koska ylhäisön tapa käyttää japania oli erkaantunut siitä miten tavalliset japanilaiset puhuivat. (Viesti oli muuten suunnilleen "Sotatilanne ei välttämättä ole kääntynyt eduksemme.") Tähän liittyen ; Tervetuloa minun blogiini. Sen ymmärrettävyyttä ja kielellisiä ratkaisuja ei ole välttämättä pidetty parhaina mahdollisina. Syytän lauserakenteestani ja virkkeistäni kirjallisuutta joihin tutustuin liian nuorena ; Gabriel Garcia Márquezillahan virkkeet kestävät yli sivun verran. Loenin virkkeet kestävät kolmattakin sivua. Henry Millerkään ei tuhlannut pisteitä "Kravun kääntöpiirissä". Ongelmani kielessä ovat usein siinä että yritän liian vaikeita. En välttämättä edes osaa tuottaa "normaalia lausetta". En tiedä minkälaisia lauseita "tavalliset ihmiset käyttävät". Tämä on taatusti jonkinlaista kulttuurielitismiä. Mikäli haluatte välttää kohtaloni, neuvon että ette lue kaunokirjallisuutta ennen kuin reaaliaineet ovat kunnossa. Toisin päin jutuista ei enää saa mitään selvää.

Ultimate nerdgasm ; Miten "Scorpion" -sarjasta saattaa tulla uusi suosikkini

Uusi televisiosarja "Scorpion" nojaa löyhästä Walter O'Brienin elämäntarinaan. Joka taas nojaa löyhästi Walter O'Brienin omaan elämään. Tai jotain. Mutta on selvää että kun erilaisista persoonallisista häiriöistä - ja yleisimmin persoonallisuushäiriöistä - koostuva älykkyyteen liitettyjen stereotyyppien tiimi ratkoo ongelmia televisiossa, on suhde todellisuuteen sitä luokkaa mitä "Perustuu tositapahtumiin" tarkoittaa kauhuelokuvissa.

Ymmärrän että viihde ei ole totta. Eikä aina pidäkään. Oleellista on, että sarjaa myydään tieteellisyyden ja älykkyyden nimessä. Sarjassa ei ole ajatuksia lukevaa psyykikkoa vaan behavioristi. Siinä ei ole varashahmoa vaan mekaaninen ihmelapsi. Siinä ei ole velhoa vaan matemaatikko jota kuvataan "ihmislaskimeksi". Ja siinä ei ole sankaria vaan henkilö jonka saavutukset ovat niin olemattomia että hän viittaa meriittinään lähes pelkästään mitatusti korkeaan älykkyysosamääräänsä. Ymmärrän että tämä kokoonpano olisi tylsistyttävää ilman niitä persoonallisuushäiriöitä. (Ja voisi olla muutoin tavalliselle ihmiselle häiritsevää. Kun ihmiset kuvataan sarjassa aika avuttomina. Muutamat erityislaatuiset ihmiset, joiden pääasiallinen luonne ei ole ankara harjoitus vaan nerous joka tarkoittaa korkeaa älykkyysosamäärää, hoitavat kaikki asiat kuntoon. Tässä mielessä on kenties tarpeen leikkiä että "jos olet yhtä et voi olla toista" -leikkiä, snobistisen ja ylenkatsovan perusasenteen peittämiseksi.)

Oleellista on että taidot on kuvattu tieteellä. Sillä eräänlainen nerdgasmin multihuipentuma on etsiä tiedevirheitä kaikesta. (Myös "Nalle Puh" -piirretyistä.) Ja hyvin usein tätä vastustetaan. Juuri sen takia että pitää olla mielikuvitusta että hyväksyy että Gandalf vain ampuu tulipalloja ilman että miettii miten suuria voimia Gandalfiin itseensä kohdistuu sillä että hän saa sen tulen lietsottua niinkin pitkälle. Asiat voidaan hoitaa magialla tai ne eivät ole tarinallisesti tärkeitä.

"Scorpion" on täydellinen koska siinä ei näille vaihtoehtoisille selityksille anneta tilaa. Ongelmia ratkaistaan tiedekeskeisesti. Tämän voi tehdä hyvin jopa matematiikan kanssa. "NUM3ROT" -sarjassa niinkin innostava aihe kuin matematiikka on onnistuttu popularisoimaan edes välttävällä osuvuustasolla. Televisioviihteessä on toki laskettava vaatimustasoa. Ja minä olen valmis tekemään näin. Mutta aivan kuten "NUM3ROT" formaattina oikeuttaa matemaattisen mietinnän joka koskee myös sarjan matemaattista osuvuutta, niin "Scorpion" tekee saman hirveän monelle eri tieteenalalle. Tosin ilman tieteen popularisointia. Sarjaa katsomalla ei voi oppia oikein mitään. Mutta sen avulla kyllä todennäköisesti kykenee huonontamaan taitojaan kaikissa niissä tieteenaloissa mitä sarjan sankarit edustavat. (Mukaan lukien kahvilanpito ja valtion byrokratia.)

Spottailimmekin puolison kanssa tiedevirheitä aivan urakalla. Se oli hirveän hauskaa, ja mikä parasta sarja tarjosi niitä koko ajan. Monet näistä ovat kliseitä. Tästä otan yhden esimerkin ; Älykkyyden yhdistäminen shakkikiinnostukseen on klisee. Mutta sarja demonstroi tällä lähinnä miten vähän sen käsikirjoittajat ymmärtävät shakista. Shakki on toki hauska peli. Mutta älyhaasteeksi sen tekee pelin kompleksisuus. Nerolapsi päihittää "shakkimestarin" kahdeksalla siirrolla. Shakkipelin voittaminen muutamalla siirrolla on ilmeisen karismaattista monista. Mutta tosiasiassa muutaman siirron shakkivoittoja on niin vähän että ne voi opetella ulkoa. Jos joku opettelee kaikki shakkipelit jotka päättyvät mattiin 8 siirtoon asti, kysymyksessä ei ole shakkipelin taito vaan se on sirkustemppu. Jompi kumpi tämän sarjan pelin pelaajista ei siis ole ollut mestari. Se, että tahallisen häviön mahdollisuus kielletään suoraan jotta saadaan korostettua lapsen nerokkuus on tässä kohden ongelma.

Mutta tässä hengessä on jatettava. Yllä oleva kuvaukseni fantasiavertauksella oli kuvaava. Sarjassa ei ole kovin syviä henkilöhahmoja. Juonenkäänteet ovat hyvin löyhässä suhteessa tositapahtumiin eli tieteeseen. Ja tulipallon heitto on korjattu tieteellisenoloisen sivistyssanan ääneen sanomisella. (Mikä on jonkinlaista loitsintaa.) Kaiken huipentaa matemaatikon katsominen. Hän piirtää liitutaululle eikä käytä koneita. (Koska niin oikeat matemaatikot tekevät kaikissa televisiosarjoissa.) Ja kun hän piirtää niin hän tiivistää taululle peruskaavoja joissa ei ole lainkaan numeroita. Itse olen tottunut siihen että jos lasken vaikka lentokoneen maahan putoamisen todennäköisyyttä niin kyseessä on kaavan soveltaminen. Peruskaavan kirjoittaminen on ulkolukutemppu eikä laskemista. Laskeminen on sitä että kaavaan laitetaan lukuja ja sitten yritetään selvittää muita muuttujia niiden tietojen avulla. Ja matemaatikko does that not. Koskaan. Ihmislaskin siis sijoittaa asiaansopivat luvut kaavaan päässään ja suorittaa erilaisia siirtoprosesseja mielessään. Jos hän pystyy tähän niin mihin hän tarvitsee sen peruskaavan seinälle kirjoittamista? Hänhän jostain syystä tarvitsee sitä liitutaulua tavalla joka vaatii monen sekunnin hätäisen erityiskohtauksenkin. (Koska matemaatikon obsessiivis-kompulsiivisuus haluttiin demonstroida.)

Aloitussarjan kohdalla kiinnostavaa on tietotekniikka. Kaikki on sen varassa. Lentokoneet uhkaavat pudota taivaalta koska lennonjohdossa on tietokonevirus ohjelmistossa. (Tämä on epätodennäköistä mutta periaatteessa mahdollista.)
* Tämä yritetään korjata asentamalla lennonjohto-ohjelma uudestaan. Hakkeriyleisnero siis käytännössä sammuttaa koneen ja asentaa sen uudestaan. Tämä on toki se yleisin vastaus jota kannattaa kokeilla. (Oletko kokeillut laittaa sen pois päältä ja laittaa takaisin päälle -henkinen ohje toimii raivostuttavan usein.) Jännittävää on kuitenkin se, että tämä lähetetään lennonjohtotorniin sähköpostilla. Tämä on erikoinen ratkaisu koska jos ohjelma ei ole rikki vaan koneessa on virus, ohjelman uudelleenasentamisessa on järkeä lähinnä jos kyseessä on oikeasti ainut ohjelma laitteessa. Lennonjohtotornin kohdalla tämä saattaa kenties vielä olla uskottavaa. Mutta jos lennonjohtotornissa on myös sähköposti, pitäisi kone laajemmin formatoida. Jos siis kyse ei ole ohjelmassa olevasta virheestä vaan viruksesta.
* Muistitallenteet lennonjohtotornista siirretään talteen varsin erikoisella tavalla. Yksi varmennustallennus uhkaa pyyhkiä kaikki versiot joissa virusta ei ole. Ja näitä talletteita on yksi. Tämä selviää kun psykologi murtautuu tekniikan ihmelapsen kanssa varastoon jonne tietoja talletetaan. (Oletuksena että johtajaa kiinnostaa eri tallenteiden paikat ja käy itse kurottelemassa hyllyille vaikka hänellä on alaisia. Eikä backupejen kohdalla ole edes tarpeen siirrellä kovalevyjä fyysisesti paikasta toiseen. Ne laitetaan kasaan ja sitten ne ovat siinä.) Tämänlaatuinen järjestelmä on huono. Jopa meidän firmalla on omilla virityksillä tehty laadukkaampi järjestelmä varmuuskopioille.
* Vaivalla hankittu muistitallenne pyyhkiytyy nolliin tavallisilla auton stereoilla. Vaikka kuvassa näytetty muistijärjestelmä kestää niitä varsin hyvin. Jos esimerkiksi mietitään miksi minun kannettavassa tietokoneessani on mahdollisuus kuunnella ääniä ilman erillisiä korvakuulokkeita, se johtuu siitä että kaiuttimet eivät pyyhi muistia tyhjäksi kovinkaan helposti.
* Jostain syystä sankari kykenee hakkeroimaan lennonjohtotornin vaivattomasti. Mutta hän ei pysty hakkeroitumaan backupvarastoon. Vaikka lennonojohtotornista on pakosti yhteys sinne. Ihan sen takia että se uusi versio uhkaa pyyhkiä sen vanhan version. Mies joka pystyy tunnissa pyyhkimään ihmisestä kaikki tiedot kaikista tietokannoista tunnissa kykenisi kyllä tähänkin. (Muutoinkin on erikoista että maailmankuulun hakkerin ratkaisu ei ole etsiä ja korjata virusta koneelta vaan keskittyä uudelleenasennukseen. Temppu voi toimia mutta siihen pystyy pitsalähettikin.)
* Mukaan mahtuu myös ymmärrettävissä oleva virhe. Kun he lataavat matalalla lentävästä lentokoneesta kiinteän fyysisen johdon kautta tavaraa suoraan koneelta toiselle, huippunopeutta ajavan urheiluautosta kurotteleva tarjoilija selittää että modeemi on hidas. Täytyy toivoa että modeemi ei ole hidas kun seuraavan kerran siirrän tietoja USB -tikulle. Siinä nimittäin mitään modeemia ole. Mutta tarjoilija voi tehdä tämänlaisen virheen. Vaikeampaa on sitten ymmärtää miksi latautumista pitää jotenkin käsitellä nakuttamalla. Kun yhteys on jo olemassa ja tiedot latautumassa, miksi hakkerin pitäisi naputtaa kiivaasti näppäimistöllään? Valitettavasti lataamisen nopeuttamiseen ei ole mitään "turbonappia". (Olen kokeillut.)

Toki sitä voi ihmetellä miksi he ylipäätään ajavat sillä autolla kun lentokenttä on selvästi tyhjä. Jos muut lentokoneet lentävätkin ylhäällä niin kyllä tuon yhden olisi voinut antaa laskeutua. Kiitotie oli tyhjä ja se käytettiin nytkin kokonaan tuohon autotemppuun. Tosin saman tien voi ihmetellä että miksi kaapelia yritettiin siirtää koneesta autoon kun olisi helpompaa siirtää tietokone lentokoneeseen. Mitään hakkerivälikättä siirtämään tietoja lennonjohtoon ei tarvita. Kun läppäri selvästi suoraan siirsi tiedot myös lennonjohtotorniin ; Heti latautumisen jälkeen lennonjohtotorni oli välittömästi toimintakykyinen. Vaikka se läppäri lensi huippuvauhdilla autosta ulos tielle. (Mikä johtaa niissä nopeuksissa tietokoneen särkymiseen.) Lentokoneessa tämän tiedon olisi voinut siirtää läppärille helposti.

Eli kaiken kaikkiaan äärimmäisen viihdyttävä sarja. Hyvin harvoin meillä on ollut yhden jakson kanssa yhtä hauskaa. (Tähän blogiin laitoin vain pienen osan siitä mitä koostimme.)

Kultivoitunut

"The Silence of the Lambs" -elokuvan eräs vahvimmista kohtauksista on se, kun Hannibal Lecter selittää "A census taker once tried to test me. I ate his liver with some fava beans and a nice Chianti." Kirjassa tämä kohta on esitetty toisella tavalla. Kirjan mukaan "A census taker tried to quantify me once. I ate his liver with some fava beans and a big Amarone." Erot eivät sano itselleni yhtään mitään. En juo viinejä joiden alkoholiprosentti on alle 95%. Mutta eräs tuntemani ruoasta intoutunut selitti tässä siitä mistä todellisen taiteenystävän tuntee. Hän valitti siitä miten kirja on niin paljon parempi.

Hänen mukaansa on mietittävä miksi elokuvaan muutettiin viinimerkki. Syynä on todennäköisesti se, että yleisön ei oletettu tuntevan Amaronea. Sen sijaan Chianti on yleisemmin tunnettu. Mutta tämä vaihto on kuitenkin kulinaarisesti katsoen törppöilyä. Amaretto sopii erinomaisesti nimenomaan maksaruokien kanssa.

Mutta toki itsellänikin on sentään jotain tyyliä ja kulinaarisia periaatteita. Sellaisia kuin alan klassikosta, 1700 -luvulla kirjoitetusta "Keittotaidon kannettavasta käsikirjasta" otettu tiedotus "Maito on nestemäinen, valkoinen aine, joka sisältää rasvoja ja seerumia. Sitä saadaan lypsämällä tai puristamalla nelijalkaisten eläinten nisistä, utareista tai naisen rinnoista." ja "Keittotaidon Kultaisen Kirjan" (1962) opettama "Aivojen on oltava vaaleat ja täplättömät, kiinteät ja raikkaan hajuiset."

---

Henkilö oli asiasta hyvin närkästynyt, enkä voinut olla miettimättä että tuoltako minun argumentointi näyttää ns. tavalliselle ihmiselle. Että väännetään minimaalisista detaljeista tunteella. Kenties, sillä viinistä valittaja ei halunnut tulla mainituksi blogissani nimeltä.

Audatiaa haastamassa ; eli pelien eleganssista

Lautapelit ovat yleisesti ottaen sosiaalisia pelejä. (Lue ; En ole hirveästi panostanut.) Tämän Ropeconin aikana tulin kuitenkin pelanneeksi kohtuu paljon. Suuri osa peleistä joita pelasin oli minulle aivan upouusia/uppo-outoja. Uusina peleinä tuli tutustuttua esimerkiksi sellaisiin peleihin kuin "The Great Dalmuti":in, "Ca$h 'n Gun$" ja "Manhattan". Tämän lisäksi kokeilin paria sellaista peliä jonka nimiä en enää muista.

Eli tässä on jo esillä kuinka melko lyhyessä ajassa voi oppia pelaamaan viittä peliä. Sillä tavalla että sitä pystyy pelaamaan muiden kanssa ja joskus jopa olemaan haaste. Sillä tasolla että kykenee kenties selittämään muille miten sitä peliä pelataan Syynä on se, että yleensä pelit yritetään tehdä helppokäyttöisiksi. Tämä ei ole sama asia kuin se, että peli olisi huono. Päin vastoin ; Esimerkiksi klassikkopeli "tammi" taipuu hyvin yksinkertaisiin sääntöihin. Se vaatii strategiaa ja älyä. On toki helppoa arvostaa "shakkia" jonka erilaiset nappulat luovat peliin kompleksisuutta. Ja shakki muistuttaa että joskus melko kompleksinen peli voi olla todella elegantti. (Shakin nappulat, aloitusasema ja siirrot vaativat jo aika paljon muistelua.)

Toisaalta esimerkiksi "Ca$h 'n Guns" on perusrakenteeltaan yksinkertainen mutta hyvä. Siinä on kuitenkin mahdollisuus ottaa erilaisia lisävariantteja, kuten omalle roistolle jonkin erikoisominaisuuden, jotka lisäävät peliin kompleksisuutta mutta jotenkin myös vähentävät sen "eleganssia". (Se on silti oikein hauska peli.) Kompleksisuus ei ole sama kuin hienous. (Shakki on tammea elegantimpi peli, mutta ei pelkästään sen takia että sen nappulat ja siirrot on vaikeampi oppia.) Nykyään pelien käytettävyys on kunnossa ja niitä voi oppia monia ja nopeasti. (Jos aikaa vain riittää pelaamiseen.)

Mutta pääasiaan.

Sitten otankin esille "Audatia" -pelin. Itse Guy Windsor on ollut mukana kehittämässä tätä uutta korttipeliä. "Sattumalta" minullakin sattuu nyt olemaan se aivan omana. Ja miksi ei olisi? Siinä on maailman hienoin ja tärkein aihe. Siinä on Fiorea. Se on pelinä kaunis. Siihen on tiivistetty jotain hyvin oleellista miekkailusta. Sen detaljeihin on panostettu kiitettävästi. Hahmojen pukeutuminen on ajanmukaista ja jokainen kortin strateginen yksityiskohta on vahvasti perusteltu ja kontekstoitu mukavasti.

Se on myös ihan kiva peli. Pidän siitä miten peli aloitetaan valitsemalla vuoron perään hyveitä. (Aloittaja on haastaja joka aloittaa audatialla, haastettu saa valita jäljelle jäävistä kolmesta yhden, haastaja jäljellä olevasta kahdesta minkä haluaa ja viimeinen menee haastetulle.) Nämä vaikuttavat siihen mitä tekniikoita on parempi tehdä.

Tätä voi sitten manipuloida lisää valitsemalla joko omaa hyvejoukkoa tukevia tai heikkouksia paikkaavia perusasentoja. Perusasennot myös rajoittavat mitä tekniikoita itse voi ja ei voi tehdä ja samoin se jossain määrin sulkee joitain vaihtoehtoja vastapuolelta. Jotka sitten valitaan "puolistrategisesti sokkona" ja avataan peliin yhtäaikaisesti. Ja vasta tämän jälkeen aletaan käyttämään niitä tekniikkakortteja.

Asennot ja iskut ovat erikseen. Jota ei yleensä tule vastaan missään vastavassa. Koska pelit ovat aina tekniikkakeskeisiä eivätkä mieti perusasentokysymyksiä tai muutakaan joka tekisi korttimäiskimisestä jotain joka muistuttaisi enemmän jotain jota kehtaisi kutsua nimellä martial art. Peli on taktinen ja opettavainen. (Ja mikä parasta, korttien joukossa on se, että vastapuolta potkitaan munille! Juuri kuten Fiore meitä opettaa! Täysillä!)

Korttien funktiot on kuvattu erilaisin symbolein, joten miekkailutaitoa ei tarvita.

Mutta sitten yläreunassa on ties mitä kaaria, kuvissa mustia reunakuvioita ja kuvan alla vaakunaeläimiä jotka kaikki vaikuttavat peliin. Eikä asiaa auta se, että keskivertopelaajalle "Frontale ditta Corona" sanoo vain aivan ei yhtään mitään. Kuvat onneksi auttavat, esimerkiksi perusiskuissa on vain yksi miekkamies ja selvästi liikettä kun taas tästä eteenpäinjatkavissa tekniikoissa on kaksi miekkailijaa. Mutta hieno vanha italia ei tässä auta pelaajaa. Se vain toimii referenssinä. Ja tätä kautta se tietyllä tapaa tukee pelin snobistisuutta, eikä pelattavuutta. Tosin pelin tarkoituksena lienee myös tehdä juuri näistä termeistä tutunoloisia, joten ratkaisu on jossain määrin hyväksytty ja tuettu muullakin kuin egoilulla.

Kaiken kaikkiaan pelin detajien runsaus ja yleinen perusteltu monimutkaisuus johtavat siihen että pidän "Audatiaa" enemmän sofistikoituneena pelinä kuin eleganttina pelinä. Ja sen perusidea on melko työlästä oppia. Ja oikeastaan vasta kun pelin idea on opittu sitä voi pelata. Sitä ennen tarvitaan joku joka ehdottaa minkä tyyppisiä asioita pitää katsoa ja etsiä pakasta. Nämä eivät ole totuttelupelejä vaan demonstraatioita jotka simuloivat etäisesti pelaamista.

Tämä vaikeus ei toki ole uutinen. ; Pelin omilla sivuilla on kiitettävästi tutoriaalimateriaalia jotta tämän mainion pelin voi oppia. Tässä kohden perusongelma on kuitenkin se, mikä käytettävyyden kanssa on aina. Ideaalimaailmassa käyttöohjeita ei tarvita. Jokainen kerta kun sinun on pakko delegoida tutoriaalia on siis jonkinlainen epäonnistuminen. (Siitäkin huolimatta että on kaltaiseni willage idiot.) Näkisin että syy on siinä että peli on varsin nopeatempoinen, miekkailun tapaan voitto ja häviö varmistuvat "kohtuu pian". Kysymys on osumasta. Ja tämä saavutetaan yllättävän lyhyin sekvenssein. Ja jos sekvenssi menee "umpisolmuun" ja venyy pituutta se itse asiassa iteroituu alkuun joten pituus on niissäkin tapauksissa näennäistä. Ja näihin muutamaan korttiin liittyy joka ikisessä vaiheessa se, että niissä on uusia rajoituksia, uusia "jos niin niin tee A ja jos ei niin tee jotain ihan muuta". Näin ne pari korttia eivät yhdellä kokeilulla sisällä kuin marginaalisen määrän pelin kokonaiskompleksisuudesta. Ja kaikkien juttujen opettelu tilanteenmukaisesti vaatii siksi tosi monta kierrosta.

Lisäksi pelin käytettävyyttä heikentää, toki vain hitusen, se että eri henkilöiden pakat ovat samalla taustakuviolla. Korteissa olevat piirrokset ovat mallikkaasti konsistentin vaatetuksen avulla erotettavissa. Mutta vain kuvapuolelta. Lisäksi meille kerkesi käymään siten että jokaisessa pakassa oleva materiaali sekoittuu helposti yhteen. Esimerkiksi hyvekortit voivat livahtaa siten että yht'äkkiä pakassa olisi valittavana kaksi audatiaa kun toisen kortin spesiaalit ovatkin livahtaneet väärän pakan mukaan. Taustavärityksellä tämänlaatuisen voisi täysin välttää. Mutta toisaalta tämän voi välttää myös yleisellä siisteydellä. Kun pitää pakat siistinä ja asianmukaisilla paikoilla, ei häiriötä tule. Tässä mielessä peli voidaan nähdä jonain joka kasvattaa pelaajan järjestelmällisyyttä ja auttaa häntä näin kasvussa kohti ihmisyyttä. Mutta valitettavasti käytettävyysnäkökulmassa tämänlaatuinen kasvatustyö on usein eitoivottua. Jos jokin vaatii kärsivällisyyttä se kertoo että sen sujuvoittaminen parantaisi käytettävyyttä. Jos järjestelmällisyydelle asetetaan rimoja, pelin ykskantaistaminen ja yleinen murphyn lain toteutumisen estäminen parantaisivat käytettävyyttä.

Toisaalta peli on sen perusrakenteen oppimisen jälkeen hauskaa läimittävää. Siihen saadaan vaihtelua siten että peliä pelataan eri henkilöillä. Pelaaminen tosin vaatii tätä kautta vähintään sen kaksi eri pakkaa. (Ja tällä hetkellä niitä on kaksi valmiina.) Saman idean laajentamisella mukaan ollaan tiettävästi lisäämässä ainakin aitoon historialliseen henkilöön sidottua naistaistelijaa, jolla on omanlaisensa kuvat ja tekniikat. Näin peliin saa myös elävyyttä. Toisaalta tämä korttipeli tuntuu olevan sellainen että siihen on hyvä sitoa jonkinlaista tarinankerrontaa. Itse asiassa pelin kulun ymmärtäminen muuttuu yksinkertaisemmaksi kun tapahtumat selitetään auki vaikka siten että "counteroin säälittävän frontalesi ja lyön sinua kostoksi päähän, mitäs haukuit uljaan maamme viiniä, kurja fransmanni jolla on paskanväriset kengät." Tämänlaiset selitykset auttavat molempia pysymään kärryillä onko seuraavaksi jotain johon pitää torjua vai tehdä mitäkin. Pelin kulku helpottuu tämän pelin kohdalla jos sitä pelaa immersiivisesti. Tämä on yleensä harvinaista. Tarinan lisääminen useimpiin lauta/korttipeleihin vaikeuttaa niiden pelaamista. Tässä tapauksessa se parantaa peliä niin paljon että siitä pitäisi tehdä suositus!

Kaiken kaikkiaan pelaaminen saakin hauskuutensa puolesta paljon pisteitä. Sen ainut merkittävä heikkous on lähinnä sen vaikeus. Ideaalina olisi että pelin vaikeus syntyisi strategioinnista eikä taustapelistä itsestään. Mutta tietenkin on syytä muistaa että Windsor on tunnettu pedanttisena ja tarkkana miehenä joka haluaa ennen kaikkea että asiat ovat oikein. Tämä mielessä pitäen uskallan sanoa että peli on onnistuttu tiivistämään varsin näppärästi. Sillä tiivistettävän kohteen ollessa hyvin kompleksinen, on automaattista että joko leikataan autenttisuudesta (yliyksinkertaistetaan ja tuotetaan pelejä joissa on huonoa miekkailua eli syntiä) tai sitten luodaan hirvittävän vaikea peli. Tämä mielessäpitäen peli on yllättävän hyvä.

Näyte puolisoni kanssa pelaamasta kierroksesta.
Osaatko esillä olevasta nähdä kumpi (sininen vai punainen) voitti?
Tai onko peli kesken? Huomaatko myös hukatun potentiaalin?
Kaikki on ihan selvää kun mietit että syntyykö korttien yläreunojen
kaarista täysiä ympyröitä vai ei. Ja miten reunojen seitsemän iskun
kaavakuvat vaikuttavat pelidynamiikkaan.
(Rehellisyyden nimissä en silti takaa että tässä kierroksessa ei olisi virhettä.
En vai itse ole huomannut sellaista, mikä ei tarkoita että sitä ei olisi.)

Hei, sinä vanha rupinen vuohi!

Olen kirjoittanut hyvin, hyvin, paljon tietokonepeleistä. Olen usein keskittynyt niiden tarinaan. Tämä on luonnollista. Sillä jo koulussa opetetut kirjallisuuden käsittelyn keinot ovat keskittyneet juoneen. Myös pitkäaikaisena "snobistielokuvakerholaisena" tiedän että juoni on myös elokuvissa se mihin on hyvä tarttua.

Tietokonepelit eivät kuitenkaan ole kirjoja ja elokuvia. Ja sen vuoksi olen joskus ottanut käsittelyyn myös pelimekaniikan. Mutta tällöinkin olen korostanut sitä miten se joko tukee tarinaa tai ei tue. Tämä on tietenkin tärkeää, koska se käsittelee sellaista ympäripyöreää asiaa kuin pelin "eheyttä". Pelimekaniikka on jotain jonka tulisi jollain tavalla sopia yhteen sen maailman kanssa jota välidemot tuovat esiin.

Myös tietokonepelaamisessa tarinaa usein korostetaan. Ja pelaajat itse tuovat sofistikoituneisuutta peleihin analysoimalla tarinoita. Tällä tietenkin myös "ostetaan uskottavuutta" peleille. Kun käytetty kieli on samantapaista kuin snobeilla elokuvakriitikoilla - saati sitten pölyis-akateemisilla kirjafiileillä - sofistikaatio tarttuu. Ja jossain määrin kysymys on siitä että näiden arvostettavuutta lainataan. (Ja jossain määrin kirjallisuusanalyysikin voidaan nähdä "pseudoälyllisyytenä joka hakee karismaa ja kunnioitusta höpötieteellisin keinoin.")

Ja mikä erikoisinta. Jos pelaajilta kysytään markkinatutkimuksessa sitä minkälaisia pelejä he haluavat, tarina korostuu. Mikään fokusryhmä missään ei voi esittää että he haluavat pelejä joissa ei ole juonia. Ja todennäköisesti vaikka he sanoisivat näin, heitä ei otettaisi vakavasti. Ja sen vuoksi tietokonepeleihin livahtaa usein sellaisia supersuosikkeja joita ei oikeastaan voi ymmärtää. Tähän lokeroon osuu esimerkiksi "Minecraft" -peli. Peli jossa kaivetaan. Jossa ei ole mitään prinsessaa pelastettavaksi.

Itse esitin jo lukiossa, että olisi hyvin rentouttavaa pelata jotain sellaista peliä, jossa ei oikeastaan voisi kuolla, ja jossa vain hajotettaisiin paikkoja. Ja jossa ei olisi mitään tarinaa, minua pidettiin tärähtäneenä. Että peleissä täytyy olla kenttiä, tasoja, tarinaa ja tapahtumia jotka herättävät tunteita. Lattea melodraamakin olisi parempaa. Sitten kun, vuosia myöhemmin, tehdään peli nimeltä "Goat simulator" voidaan huomata, että se on vähän kuin tuo esittämäni ajatus. Siinä ollaan vuohia. Siinä voidaan kiivetä, hyppiä, nuolla ja puskea. Ja maailma jossa tehdä näitä asioita monille erilaisille asioille. Mitään selitystä tai tarinaa ei ole. Mennään paikasta toiseen. Ja jossain vaiheessa voit muuttua Saatanaksi. Ja se on sitten jymymenestys. Ihan sen takia että peleissä ei aina ole kysymys mistään snobistiseta tarinasta. Ne eivät ole kirjoja tai elokuvia. Jos ne olisivat, ne kirjoitettaisiin paperille tai filmattaisiin filmille.

Absurdiudessaan ja juonettomuudessaan "Goat simulator" itse asiassa simuloi myös elämää paremmin kuin mikään juonellinen elokuva. Perimmiltään siinä on vain vapaus absurdiuteen, eikä mikään tapahtuma oikein sovi mihinkään klassiseen draaman kaareen. Hauskaksi "Goat simulatorin" tekeekin oikeastaan se, että sen maailmassa ei ole mitään vastuuta. Joskus sellainen vastuullisuus tietysti tuntuukin liian raskaalta individualistisessa maailmassa jossa ei usein ole edes roolia mihin vapautensa sovittaa.

The best I've seen, ma'am. (Hardly any rats.)

"Titanic" -elokuvan pintatarinana on tarina luokkaeroista. Tässä perusasenteena on korostaa köyhyyden erinomaisuutta. Yläluokkainen Rose näkee rikkaiden elämän kuivana, tylsänä, sieluttomana ja pinnallisena. "I saw my whole life as if I'd already lived it. An endless parade of parties and cotillions, yachts and polo matches. Always the same narrow people, the same mindless chatter. I felt like I was standing at a great precipice, with no one to pull me back, no one who cared ... or even noticed." Tälle vastakkaisena nähdään köyhien aito elämä. Siksi kun Jack ja Rose tanssivat alakerrassa, tälle kontrastiksi annetaan näytteitä rikkaita ihmisiä tylsässä salongissa tylsine juttuineen ja ilman juhlia. Titanic -laiva onkin määritelty varsin suorasukaisesti aluksi "It was the ship of dreams to everyone else. To me it was a slave ship, taking me back to America in chains. Outwardly, I was everything a well brought up girl should be. Inside, I was screaming."

Itse voisin löytää montakin orjaa jotka olisivat valmiita hylkääämään elämänsä päästäkseen kultaiseen häkkiin. Samoin jaksan elpäillä että elokuvan ohjannut Cameron olisi valmis hylkäämään kaikki "Titanicin" ja "Avatarin" hänelle tuottamat rahat jotta pääsisi elämään aktuaalista elämää.

Tämä on sen tyyppistä materiaalia jota ei voi ymmärtää muuta kuin sitä kautta, että kyseessä on elokuva joka on tehty hyvinvoivalle yleisölle.
* Rikkaisto ostaa itselleen hyvän mielen korostamalla että rikkaus olisi jonkinlainen uhraus. He ovat kovalla työllä ansainneet menestyksensä ja uhranneet autenttisuuden yhteisön tukipylväänä toimimisen vuoksi. Samalla unohdetaan että oikeasti köyhien elämä ei ole yhtä bilettämistä jossa viina virtaa ja itsetoteutus on huipussaan. Köyhyys on käytännössä sitä että tehdään tylsää työtä jotta saadaan välttämättömyydet ja tämän jälkeen ei todellakaan jää aikaa ja voimavaroja harrastamiseen ja itsetoteutukseen.
* Yleisö samastuu oman itsensä projisoimalla. Keskiluokkainenkin yleisö on Maslown tarvehierakiassa tasolla jossa he ovat ylittäneet alimpien tasojen vaateet - ja melko harva on kohdannut sen elämänsäkään aikana. Heille se, että raha ei tee onnea muuntuu muotoon jossa raha on jopa onnellisuuden este.

Sama asenne näkyy myös elokuvan suhteessa mielenterveyteen. Jos "Titanic" tekee jotain, niin se halveksuu mielenterveyshäiriöiden vakavuutta ja niiden taustasyitä. Tämä näkyy hyvin kun katsomme Rosen historiaa. Elokuvan alkupuolella hän on niin kauhistunut ensimmäisen maailman ongelmistaan, että hän harkitsee itsemurhaa. Hän seisoskelee laivan kaiteen toisella puolella ja Jack puhuu hänet lopettamaan aikeensa kertomalla miten kovaa jäätyminen oikeasti on.
1: Jack viittaa lapsuuteensa ja tässä hän sitoo asiat peräti tiettyyn paikkaan ; "Well, they have some of the coldest winters around. I grew up there, near Chippewa Falls. I remember when I was a kid, me and my father, we went ice fishing out on Lake Wissota. Ice fishing is, you know, where you." On toki mielenkiintoista miten Jack referoi lapsuudenaikansa kokemukseen tekojärvellä joka tehtiin vasta viisi vuotta Titanicin uppoamisen jälkeen. Tämä vaatii yliluonnollista selitystä tai 88 mph:n nopeuden ylittävän auton käyttämistä.

Merkityksellistä on se, että suisidaalinen depressio ei pilkahda elokuvan jatkossa ollenkaan. Samoin Rosen eläminen vanhaksi ja vanhan Rosen elämänasenne viittaa siihen että hänellä ei ole mitään merkkejä masentuneisuuden suuntaan. Tämä on elokuvissa, etenkin romanttisissa elokuvissa, usein toistuva tematiikka jossa mielenterveyshäiriöistä parannutaan helposti. Rosekin tarvitsee itsetoteutusta ja muutaman tunnin lomaromanssin ja se ikään kuin korjaa kaikki ongelmat.
1: Mikä kyllä voi olla uskottavaa siinä mielessä että Rosen "orjuus" tuskin on mitenkään hirvittävän relevantilla tasolla traumaattista ja karseaa. Pikkumaiset ongelmat voivat korjautua pikkuriikkisillä korjauksilla. Mutta pikkumaiset ihmiset jotka tekevät itsemurhia pikkuriikkisten ensimmäisen maailman ongelmiensa kanssa ovat pikkumaisia. Joten mikä tahansa herne Rosen patjan alla voisi teoriassa laukaista suisidaaliset ajatusketjut.

Mutta mitä tekee "Titanic"? Tarjoaa meille huippukohtauksen jossa Jack houkuttelee Rosen laivan partaalle ja houkuttaa tämän levittämään kätensä. Ihmisen joka on tuossa muutama kohtaus aikaisemmin yrittänyt hypätä laidan yli ohjataan laidalle saman henkilön toimesta jonka pitäisi tietää paremmin.

Syynä tähän Rosen ihmeelliseen eheytymiseen on varmasti se, että usein itsetuhoisuus, itsen vahingoittaminen, ja itsemurhan yrittäminen tulkitaan joksikin muuksi. "Huomion kerjäämisteoria" (cry-for-attention) on hyvin yleinen tulkintatapa ihmisillä jotka itse eivät ole itsetuhoisia. Kuitenkin kun on tutkittu sitä mitä destruktiivista käytöstä harrastavat ihmiset itse kokevat, tilanne on jotain aivan muuta. Esimerkiksi viiltelyssä, jossa "huomiohuoraustematiikka" on erityisen vahvana on saatu merkkejä aivan muusta. Vahingoittamisella haetaan (a) pakotetta joka siirtää huomion ikävistä ajatuksista, jopa pakko-ajatuksista (b) suoraa kipua ja vastaavia aistimuksia (c) tai jopa viiltelystä seuraavaa endorfiininautintoa joka ei vain toteudu yhtä usein kuin viiltelijät itse odottavat. On erikoista, että tämä ei tule mieleen ihmisille jotka viiltelijöitä kohdatessaan eivät muista sitä että nämä tavallisesti käyttävät pitkiä hihoja ja toimivat muutenkin piilossa. Ja että viiltely liittyy muuhunkin riskikäyttäytymiseen kuten alkoholin ja päihteiden käyttöön, joita tulkitaan ongelmien huonon käsittelyn tematiikalla sen sijaan että huomionhakeminen ja sosiaaliprinsessointi olisi se primaarinen viiltelyn tarkoitus. Roseja on siis pääasiassa vain elokuvissa.

Erikoista onkin, että traumaattinen laivanuppoamiskatastrofissa oleminen ja lukuisten ruumiiden näkeminen tuntuu olevan Roselle kaikki ongelmat korjaava kokemus. Yleensä isojen ruumiskasojen näkeminen traumatisoi lajityypillisesti sosiaaliseen ihmislajiin kuuluvat, joitain psykopaatteja lukuunottamatta. Roselle Titanicin uppoamiseen liittyvä stressi, ihmisten hädän näkeminen sivusta , ihmisruumiiden näkeminen, ihmisten kuoleminen ikävillä tavoilla, jäinen kylpy, muu hengenvaara ja elämää suuremman lomaromanssin kuolema - ja kaikki yhden illan aikana - korjaavat hänen mielenterveytensä. Suisidaalisesta hienohelmasta tulee siksi täysin eheä nainen joka kasvaa vanhaksi rouvaksi ja isoäidiksi, jonka suurin mielenterveydellinen aukko näyttää olevan kaikkien mahdollisten taloudellisten realiteettejen unohtaminen.
1: Se, joka näkyy siinä miten hän heittää timantit mereen, vaikka Rosen lapsenlapset tai afrikan nälkäänäkevät voisivat käyttää, tarvita ja arvostaa sitä enemmän kuin meri joka ei välitä kalliista uhrilahjoista. Poseidonilla on jo nykyään timantteja ja uponneita aarrekaljuunoita riesaksi asti. Jack on kuollut, eikä käytä timantteja. Eikä kristinuskon Jumalakaan tiemmä ole tämänlaisten uhrilahjojen pyytelijä.

Titanicissa köyhyys on autenttisuutta joka on rikkaalle norsunluutornissa elävälle ulottumattomissa. Titanicissa trauma on realiteettien tiedostamista joka ohjaa ihmisen ymmärtämään tärkeän ja vähemmän tärkeän. Ja nämä tukevat toisiaan. Tämä on toki ymmärrettävää siinä mielessä, että traumaattiset kokemukset tuhoavat asioita ja niiden jälkeen ollaan rippusen köyhempiä. Tämän konsistenttiuden varaan en kuitenkaan laskisi paljoa.

lauseenvastikkeetonta hyötyä

Kirjoitukseni ei ole koskaan ollut siitä selkeimmästä päästä. Lisäksi ylikäytän pilkkuja ja teen jonkin verran kielioppivirheitä. Typoja ja anglismeja taas satelee sellaiseen tahtiin, että en kehtaa edes puhua niistä. Siksi en yleensä ole kehdannut moittia toisia heidän kielenkäytöstään. Olen sallinut erilaisia ilmaisutapoja, olen antanut niiden ikään kuin heijastaa kunkin omia mieltymyksiä. Kieli on kuitenkin tältä osin funktionaalinen. Jos hyvällä tahdolla ja yrittämisellä saa selvää toisen näkemyksistä, se riittää minulle aivan hyvin. Tästä huolimatta olen törmännyt erikoiseen ilmiöön. Siihen, että kielenkäyttöni on monille liian hyvää. Niin hyvää että se loukkaa toisia. Minulta jopa pyydetään huonompaa kieltä. Tämä ei lakkaa ällistyttämästä.

Tämä erikoinen tilanne on joskus erikoisempi kuin toisinaan. Vähemmän erikoisten tilanteiden kautta saattaa kuitenkin saada kuvan myös niistä hieman erikoisemmista tilanteista. Taannoin ihminen pahastui minulle koska käytin hänestä teitittelymuotoa. Tämä oli hänen mukaansa "erityisen etäännyttävää". Tämä on jossain määrin ymmärrettävissä jonkinlaisen luokka-ajattelun kautta. Teitittely edustaa vanhakantaista yläluokan käytöstä. Ja siksi teitittelymuoto vaikuttaa snobismilta jossa on kohteliaisuuden sijasta hierarkia. Teitittelijä ikään kuin kohoaa teittelemänsä yläpuolelle korostaen kielellään omaa statustaan ja asemaansa yhteiskunnassa.

Tämä on jokseenkin ymmärrettävää, mutta se koskee myös esimerkiksi pistettä. Ja sitä, että lause alkaa suurella alkukirjaimella. Eräs ihminen otti minut facebookkaverikseen koska hän halusi seurata päivityksiäni. Päivitykseni ovat hieman omituisia, ja osa näyttää olevan kiinnostunut. Hän ihmetteli, että miksi yksityisviesteissäkin käytän kokonaisia lauseita. Hän kysyi että teenkö työkseni jotain kieleen liittyvää ja että en saa tätä sitten ikään kuin vapaalla pois. Että tämä oli jotenkin erikoista, toki piristävää, mutta siltikin jotenkin omituista joka piti ikään kuin erikseen selittää. Ja minä kun luulin vain käyttäväni pistettä ja suurta alkukirjainta. Nykyään jo tämä on monille jonkinlainen oppineisuuden osoitus, jossa ikään kuin korostetaan sitä että oma alakulttuuri ja viitekehys poikkeavat keskustelukumppanin vastaavista. Kieliopillisesti oikeinkirjoitettu lausekin on siksi joillekuille "erityisen etäännyttävää". Viesti, joka sanoo että keskustleukumppani ei ikään kuin kuulu joukkoon. Tämä ajatus on itselleni hyvin vieras, siinä jotenkin omituinen ellei peräti perverssi henki.

"Aristoteleen kantapäässä", kielikukkasten parissa talsivat kielioppinyyläydellä naureskelevat ovat huomanneet vastaavan ilmiön. Samalla itselleni selvisi, mikä on se perimmäinen syy sille miksi lauseitani on vaikeaa ymmärtää. ; Ihmisten kirjallinen viestintä on "tekstiviestinomaistunut". Lauseet ja ilmaisut ovat lyhyitä ja suoraviivaisia. (Mikä ei ole pahe.) Sivutuotteena on syntynyt vaikeus ymmärtää lauseenvastikkeita. (Mikä on pahe.) Kielenkäytössä kaikenlaiset viittausvirheet yleistyvät. (Toki minäkin joskus vien kitarani korjaajalle jonka kaula on katkennut.) Toisin sanoen en ole oikeasti niin mutkikas tai kielellisesti mahdoton ymmärtää. Käytän vain monenlaisia lauserakenteita ja käytän runsaasti lauseenvastikkeita.

Mikä on asiantuntijan oikea paikka keskustella?

"Ihmiset eivät voi kuin uskoa, kun fyysikko kertoo, että avaruus käyristyy, tai biologi kertoo, miten genomi toimii. Tieteen asiantuntijavalta nakertaa omanarvon tuntoamme. - Kadunmiehellä ei ole mitään annettavaa tieteelle. Se ottaa päähän ja synnyttää vastareaktioita."
(Kari Enqvist, [SK:n blogauksen "Yhteiskunnasta vieraantunut tiede" -mukaan])

Tuntemani arkeologin yliopistolla on töissä tutkija, joka on kovasti suivaantunut Jukka Niemiseen, joka on varsin eksentrinen monien näkemysten mies jonka päästä pulppuaa ihmeellisimpiä teorioita. Teorioita kirkkojen muodostamista verkostoista. Teorioita ley linjoista ja niiden vaikutuksista kaupunkien nimiin. Teorioita siitä, että Aku Ankka on suomalainen innovaatio siihen että jääkausi on myytti, hiidenkirnut ovat plasmapyörteiden tuotoksia, ja luolamaalaukset kuvaavat sähkämagneettisia ilmiöitä. Puhumattakaan siitä, että kuppikivet ovat paikallisia karttoja. Niemisellä on intoa mutta ei oikein "aikaa" tutkia tarkemmin väitteitään. Esimerkiksi hän on tavattoman haluton käyttämään paikkatietojärjestelmää ja luokitusmenetelmiä varmistamaan matemaattisesti että hänen väitteensä kirkkojen etäisyyksistä olisivat tilastollisesti merkittäviä.

Hän seuraa miehen näkemyksiä tarkasti ja kritisoi niitä toistuvasti. Eikä siinä kaikki. Kun Nieminen päätyi (omien sanojensa mukaan "pääsi") kosteahkon iltansa jälkeen "Poliisit" -televisiosarjan jaksoon, oli tämäkin oleellista tiedotettavaa. Hän on myös yrittänyt kutsua Niemistä yliopistolle esittämään väitteitään tilaisuuksiin jossa arkeologian opiskelijat ja jatko-opiskelijat saisivat Niemisen esitelmän jälkeen "esittää kysymyksiä" ja Nieminen näin "pääsisi puolustamaan" näkemystensä tieteellisyyttä. On tietysti selvää, että tämä on samanaikaisesti kutsu keskusteluun, että hieman epäreilu ketunhäntä kainalossa tehty tempaus. Nieminen onkin aivan järkevästi väistänyt tämänlaiset mahdollisuudet. (On sitäpaitsi paljon kätevämpää esittää että hän on halunnut kommentteja kriittisiltä, mutta ei ole saanut.)

Karkeasti sanoen jokaisessa oppialassa on jonkin verran asiantuntijoita jotka tekevät näin. Samoin löytyy paljon asiantuntijoita, joiden mielestä on ikävää ja epäreilua tehdä tätä.
* On valistushenkistä, että esitykset otetaan vakavasti ja niitä vastaan argumentoidaan. Se, että tutkija ei suostu keskustelemaan jostain asiasta koetaan usein snobismiksi ja norsunluutornissa lillimiseksi. Tätä paheksutaankin vaihtoehtonäkemysten kannattajien parissa yleisesti aina kun he kohtaavat sitä. Asiantuntijoilla on relevantti tieto ja taito esittää parhaat argumentit, joten miksi rajoittaa heidän sananvapauttaan ja kieltää heitä keskustelemasta argumentein?
* Asiantuntijuus on muutakin kuin pelkkää osaamista ja taitoa. Asiantuntijalla on myös auktoriteettia ja itse asiassa taitokin on eräässä mielessä väärin käytettynä lähinnä epäreilu keskusteluetu.Toisaalta kirjoitin aikaisemmin "Tuttumiehen perusteista". Hän korostaa sitä, miten asiantuntijuuden ongelmana on itse asiassa se, että kokemus auttaa puolustamaan myös huonoja näkemyksiä. Tämä on ilmiselvä tekijä kaikkialla. (Esimerkiksi se on kreationistejen isojen nimen menestyksen takana.) Oppineet osaavat viitata periaatteisiin joihin asioihin tutustumaton maallikko ei ole tutustunut ja tätä kautta he ovat vakuuttavamman oloisia kuin oikeasti ovat asioihin enemmän perehtyneiden silmin. Itse asiassa vaihtoehtonäkemysten kannattajien yleinen asenne näyttääkin olevan se, että myös se, että he häviävät älyllisessä keskustelussa ja toinen ei vakuutu siitä että heillä on järki takanaan tarkoittaa sekin snobiutta ja norsunluutornissa elämistä ja kaupantekijäiseksi myös sortamista ja kyykyttämistä.
* Osa näkee, että akateemikoiden tehtävänä on keskustella tiedemaailman kanssa. Heillä on takanaan usein ajatus myös keskustelun laadusta ja siitä miten kehittävää se on osallistujalle itselleen. He haluavat käyttää aikansa parhaiden asiantuntijoiden kanssa, sillä niissä väittelyissä ei ole kysymys tylsistä ilmiselvyyksistä ja se voi oikeasti viedä tiedettä eteenpäin sen sijaan että vain levittäisi sitä "rahvaan keskuuteen". Tätä voidaan myydä kauniisti mielipiteenvapaudella ja sananvapaudella, mutta kritiikin nolaaminen on aina myös sensuristinen aktio. Tässä on minun mielestäni snobismin ja ylenkatseen sävyjä. (Eivät ansaitse aikaani kun ovat lähtökohtaisesti tylsiä ja väärässä on toisaalta asenne jota haluaisin voida itse uhrata laajemmin.)
* On mahdollista, että tieteen popularisointi levittää tiedettä laajemmalle ja innostaa uusia tutkijoita, tulevaisuuden huippuja. Ehkä keskinkertaisia "ilmiselvyyksistään innostuneita" tutkijoita todellakin kannattaa todella lähettää kaikenmaailman Jukka Niemisen väitteitä taitojensa avulla arvioimaan sen sijaan että he yrittäisivät haaskata huippuasiantuntijoiden aikaa.
* On myös huomattava että vaihtoehtointoilijat ovat varsin aktiivisia "haastajia". Ja jos asioita torpataan suoralta kädeltä niihin tutustumatta, tästä pahastutaan helposti. Mutta ilahdutaan koska se tarkoittaa tietenkin sitä että argumentti on niin hyvä että sen esittäjä on ikään kuin voittanut. Kuitenkin esimerkiksi itselleni kävi kreationismikukkasten kukkiessa pahimmillaan, että miten motivoitua vastaamaan samoihin asioihin. Kun asian on kritisoinut tuhat kertaa, miksi pitäisi vastata siihen samaan typerään ja väsyneeseen argumenttiin uudestaan ja uudestaan? Kun haasteita on paljon, monista eri aiheista joista vain harva voi koskea kenenkään akateemista osaamisaluetta, voi yhden sähköpostiviestifloodauksen kumoaminen vaatia useita eri asiantuntijoita, kokonaisen tiimin.
* Merkittävää on se, että tässä on myös jonkinlainen nimekkyysteema mukana. Esimerkiksi monista olisi "mukavaa kuulla" Esko Valtaojan kommenttiraitoja kreationistien evoluutiokriittisiin videoihin. Itse en malta kuin ällistyä, sillä miksi ketään erityisen lujasti kiinnostaisi se, mitä tähtitieteilijä sanoo evoluutiosta? Luulisi että Helsingin Yliopistolta löytyisi joku innokas biologian jatko-opiskelija joka on "ilmiselvyyksistä innostunut" ja halukas tekemään vastaavia. Ja lopputulos olisi taatusti asiantuntevuudeltaan relevantimpi kuin Valtaojan vastaava.

Kysymys on mielenkiintoinen, koska se perimmiltään pitää sisällään myös tutkijoiden käyttämisen dokumenteissa. Jos tiede on autonominen maailma, "jonka tehtävänä ei ole tuottaa lausuntoja" yhteiskunnalle ja ihmisille, niin miten tutkijan pitäisi reagoida vaikka pyyntöön tulla johonkin hänen asiantuntija-alueensa ytimessä olevaa dokumenttia. Nähdäkseni se on tutkijan oma asia. Jos video käsittelee avaruusolentojen tuloa muinais-suomeen, se voi olla skeptikkoarkeologille erityisen oleellinen paikka olla. Jollekulle toiselle kelpaavat vain YLE:n dokumentit joissa ei tälläisiä "lähtökohtaisesti höyrypäisiä näkökantoja" edes mainita sivulauseessa.

Semanttis-pragmaattisella tasolla ilmenevä ylenmääräisen leksikaalis-syntaktisen kielellisyyden ongelma

Kuulemiemme kannanottojen mukaan tilastolliselta frekvenssiltä ylimitoitettu määrä ihmisistä on taipuvaisia ottamaan yhteyttä kanssaeläjiinsä ja lajikumppaneihinsa soveltamalla tarpeettoman monimutkaisia lauserakenteita.

Näiden ihmisten lauseet ovat konstruktioita, joiden ymmärtämistä vaikeuttavat pitkät ja määrältään runsaat sivulauseet, joissa saatetaan soveltaa rinnakkain anglismeja, sivistyssanoja, jargonia yhdessä sen varsin ärsyttävän ja ymmärrettävälle kielelle vieraan tavan kanssa, jossa yksinkertainen predikaatin abstraktisubstantiivi korvataan merkitykseltään kalpean verbin liitolla niin, että puheessa vilisee tällöin valtava määrä etymologialtaan valtavan koulutustason vaativia tai taustaltaan muutoin vain epämääräisiä abstraktisubstantiiveja, samalla kun vain muutama verbi toimii, niin sanoakseni, lauseen selkärankana.

Monesta tämänlaatuisten lausehirviöiden vaikeaselkoisuus on niiden lausujalle kunniaksi, sivistyksen merkki. On erikoista, että neron merkiksi nähdään se, että ymmärrettävän puheen tuottaminen ylittää taidot. Että surkean kielellisen ilmaisun taitojen lopputuloksena ihminen, jonka kognitiiviset kyvyt ovat sen verran rajoittuneet, että hän ei osaa edes ilmaista itseään selvästi, kykenisi jotenkin uskottavasti suoriutumaan sujuvasti tätä mainittua ymmärrettävyysseikkaa haastavammista älyllisistä suoritteista. ; Kun ei tälläisestä sekamelskasepustuksesta saa mitään irti ilman äidinkielenopettajien, juristien, ylioppilastutkintojen sensorien, ammattifilosofien ja Päivi Räsäsen sanojen parhain päin vääntelyyn erikoistuneen eksegeetikon apua, niin eihän ihminen edes voi tietää, että siinä epäselvältä horinalta kuulostavissa sanomisissa on mitään järkeä!

Onhan ihan mahdollista että neron sijasta käsillä on tyyppi joka kärsii pahanlaatuisesta dysfasiasta joka on vain ottanut snobistisen muodon! Jos olisi, niin ei mistään voisi tietää! Neroksi luultuhan saattaa olla päästään ihan pilipali. Pilipalius kyllä selittäisi monta asiaa sofistikoituneesta filosofiasta, sekä ennenkin siitä asenneilmapiriistä joka vallitsee siinä sosiologis-ideologisessa liikehdinnässä joka rahoittaa näiden sofistikoituneiden filosofien elämisen, sen sijaan että kannustaisi yhteiskuntaa tekemään sen mikä sen kenties tulisi tehdä, eli suuntaamaan nämä lausuntarajoitteiset ihmiset hoitoon, eheytykseen tai muuhun vastaavaan korjaavaan tukitoimeen joka avustaa näitä erilaisia oppijoita kohti rakentavampia kommunikaation muotoja.

Seuran tuhoava voima

Suhteeni kirjoihin on hyvin henkilökohtainen ja ajatus siitä että olisin esimerkiksi ammattimainen kirja-arvostelija tai tulkitsija on suorastaan omituinen. Tämä ei ole välttämättä ilmiselvää, koska olen kirjoittanut kirjoista, elokuvista ja sarjakuvista hyvinkin usein.

Näiden kohdalla on kuitenkin hyvä huomata, että kohteet ovat yleensä populaarikulttuuria. Niiden tarinat ovat yksinkertaisempia ja helpompia keksiä. Toisaalta en useinkaan arvostele tai käsittele itse elokuvaa, vaan olen ennemminkin miettinyt jotain teemaa jota haluan käsitellä ja napannut lennosta materiaalia joka toimii esimerkkinä. Näin ollen suhde ei ole niin että ensin otan kirjan ja sitten mietin mitä tästä on sanottavaa. Sen sijaan mietin jotain muuta ja koska olen saastuttanut päätäni monenlaisella materiaalilla, sieltä löytyy sopiva esimerkki. Suhteeni on ollut tätä kautta käänteinen.

Toki joskus olen kirjoittanut kaunokirjoista tavoitteena kirjoittaa juuri tästä tietystä kirjasta. Silloin suhteeni kirjaan on kuitenkin ollut erityinen. Se on siis vaikuttanut minuun erityisen paljon ja kirjaa (tai muuta teosta) voidaan kutsua minulle rakkaaksi. Silloin olen yleensä lukenut sen monta kertaa ja niinsanotusti tutustunut aiheeseen kunnolla. (Rakkaus aiheeseen tietysti tuottaa parempaa laatua, koska tämä on kuitenkin vain tälläistä harrastelijan tulkintapuuhailua.)
Toisaalta jopa ajatus siitä että jokin taideteos tulkitaan on ongelmallinen. Sillä se joko raamittaa teoksen, jonka jälkeen tietty oma näkemys muuttuu sellaiseksi kulmaksi jolla muutkin sitä katsovat. Tällöin katsojan/lukijan ajatusprosessi suunnataan. Ja pahimmillaan se johtaa kokonaan ajatusprosessin loppumiseen. Tulkinta muuttuu mallivastaukseksi, jossa ajattelu ja prosessointityö delegoidaan "viralliselle tulkitsijalle". Tämä on ajatuksena erityisen kammottava, koska delegoinnilla rakennettu snobismi on sosiaalisesti mahdollinen toimintatapa. Tämänlainen riski on korostettua klassikkoteosten kohdalla. "Jallu" -lehden pornojuttujen tulkinnoilla snobailevat ovat harvemmassa. Kultturellia näyttelevä valitsee snobailunlähteekseen poikkeuksetta klassikoita - eikä mitä tahansa klassikoita vaan hyvin tunnettuja klassikoita.

Haaste (ei sentään raastupaan).

Siksi minua hieman hirvitti se, kun sain itselleni eilen pyynnön. Se meni seuraavasti. (Pyyntö oli hitusen pidempi mutta leikkasin siitä tämän kannalta olennaisen ytimen) ; "Joskus takavuosina luin kirjan "Sadan vuoden yksinäisyys", sain luettavakseni myös yhden gradun samaisesta kirjasta. Minä kuitenkaan en ymmärtänyt oikeastaan mitään. Ymmärsin historian tapahtumat, mutta jäljelle jäi vain kuvottava olo. Mahtoiko se olla tarkoituskin, en tiedä. Asia kiusaa kuitenkin, koska kyseessä on ylistetty teos ja tahtoisin jotenkin ymmärtää sen. Jos sinulla on mitään asiaa valaisevaa olisi mukava kuulla ja/tai lukea. Saattaahan olla että en sittenkään ymmärrä, mutta olisin ainakin yrittänyt!"

Kun näkee että käsitelty kirja on erittäin hienostunut "nobelkirja", ja peräti kirja jonka olen "vain lukenut" mutta se ei ole tehnyt silloin minuun aivan hirveää vaikutusta. Kirja on siis luettu, mutta en saanut siitä mitään mullistavaa vaikutusta itseeni. Tässä mielessä se ei ole oikein koskettanut ja kirja on jäänyt vieraaksi. (Toisin kuin Batman joka koskettaa ja Jallu joka saa koskettamaan...) Kun huomioi alustukseni, lienee selvää että teos edustaa minulle ns. maksimaalista haastetta likimain kaikissa mahdollisissa tavoissa. Ajatus siitä että "kukko laulaisi käskien" ja kykenisin tuottamaan valaisevia ideoita juuri tiettyyn teokseen oli suorastaan hieman hirvittävä. Siksi en luvannut mitään. Kuitenkin sain aikaan jotain. (Kukko ei kenties laula käskien, mutta snobistinen kukkoilija on valmis tekemään blogauksia..)

Ja kuten kaikki parhaat vastaukset, tämäkin tuli sitten lopulta unessa.

Otin ratkaisevaksi avaimeksi juuri yllä olevan ongelmani. Ongelman joka korostaa sitä että lukeminen on yksilöllinen ja omaa prosessointia vaativa asia jolle sosiaalinen haaste on ongelma. Lukeminen yksinäisessä ylhäisyydessä rikkoutuu kun joku esittää haasteen. Mieleeni tuli että kenties tämä on juuri jotain samanlaista kuin mitä tuossa kirjassakin tapahtuu. Siinä tuhoutuu kylä, minulta yksinäisessä ylhäisyydessä tehty omakohtainen tulkitsemiskupla. Ja kun kirja on kerran yksinäisyydestä, niin "miksipä ei"? Tämän oivalluksen jälkeen jatkaminen oli helppoa. Lisäksi käytän ratkaisun avaimenani varsin käytetttyjä ja helppoja keinoja. Kirjan otsikkoa "Sadan vuoden yksinäisyys". Kolmantena asiana on antropologisen katsantokulman valinta, joka on tosin jo "pieni oivallus" eli se on kohtuu helppo keksiä mutta ei mitenkään aivan alleviivatun ilmiselvä. (Näin saadaan selville esimerkiksi se, että kirjassa oleva etäännyttävä tyyli on itsetarkoituksellista, korostaen juuri sitä yksinäisyyttä josta kirja kertoo.)
1: Näiden lopputuloksena syntyy tulkinta, joka ei kenties ole muuta kuin "kirjan raiskaamista näillä valitsemillani työkaluilla". Mutta en tiedä onko etenkään kaunokirjallisuuden kohdalla tulkinnalle olemassakaan parempaa määritelmää kuin "yritys ymmärtää".

Yksinäisyys joka kestää sata vuotta.

Otsikko on kirjan kohdalla usein olennaisen tärkeä. (Usein elokuvassa ja kirjassa painottuu sisältö, mutta otsikko on yleensä yllättävän tärkeä.) Se yrittää tiivistää kirjan tai teemoittaa sen. Kirjassa käsitellään yksinäisyyttä joka kestää sata vuotta. Kirja taas kertoo usean sukupolven ajan Buendia suvun tarina tarinaa. Tarinaa joka tapahtuu pienessä kylässä nimeltä Macondo. Koska henkilöt eivät elä noin kauaa, ja koska kirja seuraa hyvin monen sukupolven verran tapahtumia, kyseessä on siis suvun ja kylän tarina.

Kirjassa mielenkiintoista on se, että kylän olemassaolo on erityksessä olevaa. Sen perustaja, José Arcadio, on luova keksijä. Kuitenkin kylä itse näyttää elävän yllättävänkin muuttumattomana. Esimerkiksi José Arcadio ja Aureliano -nimisiä henkilöitä on kirjassa hyvin useita. Syynä on se, että innovaation sijasta kylässä nojataan perinteisiin.

Tämä on merkittävää, koska kirjan alussa kylään tulee erilaisia tieteen ihmeitä näyttäviä mustalaisia. Teknologia näyttää ulkopuolisen maailman lelumaisuutena. Tämä korostaa sitä että eristynyttä kylää on katsottava ikään kuin antropologin silmin. Kylä elää omassa logiikassaan, "omissa maailmoissaan". Omassa kuplassaan. Mielestäni tämän tulkintakulman valintaa puolustaa sekin että kirja edustaa maagista realismia. Siis näkemystä jossa kuvaus on arjen sävyttämää, mutta aina välistä tapahtuu taianomaisia asioita. Näitä taianomaisuuksia ei kuitenkaan korosteta ihmeinä, vaan niiden kuvaustapa on olennaisesti samanlaista kuin muunkin maailman kuvaaminen.

Tämä kulma on hyvä tuoda esiin, koska länsimaisessa maailmassa ihmeisiin suhtaudutaan korostetusti. Ihmettä pidetään omituisena ja korostettavana harvinaisena asiana. Jos ajatellaan että Macondon kylän maailmankuvassa taikuus on luonnollinen osa arkea ja elämää, ihmeitä ei alleviivata. Itsestäänselvyys ja normaali kun ei sellaista tarvitse. Tämä korostaa sitä että tarinaa ei ole kerrottu länsimaisen maailmankuvan läpi, vaan että enemmänkin kyläläiset itse ovat kuvanneet asiat siten kuin heidän todellisuuskuvansa on siitä tarinoita kertoneet. Tässä mielessä kirjan voi nähdä kuvaavan jotain muuta kuin "puhdasta luonnontieteellistä/faktuaalista asioiden tilaa". Se kuvaa sitä miten kylän menneisyys nähdään ikään kuin kyläläisen silmin. (Näin voi tehdä vaikka kirja onkin fiktiota, se ei siis kuvaa todellista kylää vaan tässä kirjassa kuvattuja asioita. Kirjat eivät ole totta, mutta niissä kuvataan jollain tavalla jonkinlaista todellisuutta.)

Yksinäisyys: Yksin yhdessä - Yhdessä yksin.

Kirjassa on hyvin tarkkaa kuvausta. En ole yleensä pitänyt siitä että kuvaamiseen kulutetaan hirvittävän paljoa tilaa. Mutta tässä kirjassa se on oleellista. Sillä tämä korostaa sitä, miten kirja on erilaisessa todellisuuskäsityksessä kuin mitä lukija on. ; Tämä näkyy siinä että kirjoittaja kuvaa hyvinkin julmia asioita, kuten verilöylyjä, sävyillä joissa on mukana jopa humoristisuutta. Márquezin tyylissä onkin tässä kohden hyvin paljon asennetta joka on tuttu makaabereista absurdeista komediallisista sarjakuvista. Sellaisista kuin "Raakaa lihaa" tai "Saako tälle edes nauraa". Toinen hyvin silmiinpistävä asia on se, että kirjassa on seksikohtauksia, joita on kuvattu tavalla joka voi tuntua lukijasta varsin ikävältä. Intohimoa kuvataan jonain joka näyttää irstaalta, mutta on kuitenkin inhimillistä ja elämältä tuntuvaa. Kirjassa tasaspainoillaankin tässä ristiriitoja synnyttävässä maailmassa hyvin paljon.

Samat nimet, omituinen asenne väkivaltaan ja erotiikkaan, ja muut vastaavat ovat varmasti jotain joka tuntuu lukijalta omituiselta. Tämä etäännyttää häntä kirjasta ja tekee vaikeasti ymmärrettävyyden tunteen. Mutta koska "antropologista asennetta tavoitteleva lukee teosta", niin tämä kuvastaa juuri sitä että kylä on eristyksessä, se elää omassa ymmärryshorisontissaan. (Tätä korostaa myös kylän eksoottinen ja eristynyt sisältö.)

Kirja kuitenkin käsittelee yksinäisyyttä myös yksilötasolla. Tämä ei ole aivan ilmiselvä huomio ; Jos teos olisi autiolla saarella elävän erakon olemisesta ja tekemisestä kertova teos, yksinäisyys olisi korostetumpaa. Kuitenkin tässä kirjassa on kysymys sukusaagasta, jossa ollaan tiiviissä yhteisössä. Tämä kirja kuitenkin korostaa myös sitä, miten ihminen voi olla totaalisen yksin keskellä ihmisjoukkoa. Se, että kaikki ovat sukua keskenään ja tietävät toisensa eivät muuta asiaa. Tai jos muuttavat, niin kenties jopa pahentavat. Buendian suvun toimet ovat sisäsiittoista hässintää, mutta he ovat silti yksin "koska yhteisö".

Itse asiassa tästä kahden yksinäisyyden luokasta voidaan saada irti jotain jonka koen itse olevan kirjan tulkinnan kannalta olennainen;
1: Tosiasiatasolla katson että vaikutukset ulkomaailmaan ovat kylälle erityisen tuhoisia. Sodat ja muut ihmiset muuttavat kyläyhteisön. Globalisaatio tuhoaa tässä mielessä "luonnontiede/faktatasolla" kylän. Tämä ongelma on tunnettu pulma arkeologiassa ja antropologiassa. Kylä elää omassa todellisuudessaan sen omilla sisäisillä ehdoilla. Ja väliintulo muuttaa koko systeemiä ja on sille tuhoisaa. Tässä mielessä kylä on olemassa vain siksi että se on yksin.
2: Kylän maailmankuva taas kertoo yksilötasolla tarinaa. Tässä pääteemana on se, että yksilö ei saa elää yhteisön yli. Onkin huomattavaa miten saparohäntäisen lapsen syntyminen on ongelma joka tuhoaa kylän. Tämä tuho on tarinoiden mukaan ennustettu ennalta. Ja syntymiseen johtavat toimet johtuvat siitä että henkilö purkaa yksinäisyytensä ; Kylä toimii omassa maailmassaan joka kieltää tietynlaisen itsetoteutuksen koska on ennustettu että se tuhoaa kylän yhtenäisyyden ; Kylä vahtii ja vartioi ja ihminen on tämän valvovan silmän alla yksin ja yrittää piilotella asioita. Näin jokainen elää tarkkailun alla. Kirjan ainut aidosti onnellinen parisuhde rikkoo "kylän mielestä tarpeellisen yksinäisyyden" ja tämä paradoksaalisesti rikkookin kylän maailmankuvan eheyden kyseenalaistamalla sen. Sen jälkeen kylä ei oikeastaan voi tehdä mitään muuta kuin "sulaa sateeseen".

Tässä kirjassa olemassaolo riippuu yksinäisyydestä hyvin monilla eri tavoilla. Siksi kylän näkökulma tapahtumiin kerrotaan. Kertominen joka on sosiaalinen tapahtuma voi luonnollisesti tapahtua vasta kun yksinäisyys on rikottu.

Pieni ajatus - Älyttömät älyköt

Timo Hännikäinen käsitteli intellektuellismin käsitettä.
1: Hän itse nosti esiin että kyseessä on sosiaalinen normi "intellektuelli ei ole laadullinen termi. Kyseinen "arvonimi" määrittyy pikemminkin sosiaalisesti: intellektuelli on se, jota media ja yleisö sellaisena pitää." ja tämä valta-asema antaa heille erityisen statuksen "Intellektuelli onkin tietyssä mielessä asiantuntijan vastakohta: hän kieltäytyy rajoittumasta vain oman alansa kysymyksiin. Renessanssinerosta hänet kuitenkin erottaa se, että Leonardot ja Michelangelot pyrkivät tosissaan hallitsemaan useita aloja samanaikaisesti - taiteita, tieteitä, insinööritaitoa. Moderni intellektuelli ei yleensä hanki käytännön kokemusta elämän eri sektoreilta ja hänen tietomääränsäkin niistä saattaa olla vaatimaton. Mutta kannanottoa häneltä odotetaan asiasta kuin asiasta, ja useimmiten häneltä sellainen löytyykin."
2: Kommenttisektorissa löytyy lisäksi huomautus "Ensimmäinen ongelma on se, että kun intellektuellit kritisoivat intellektuellismia, myyttisen intellektuellin helposti korvaa myyttinen "kadunmies, joka tietää". Asiaa mitenkään tutkimatta sorrutaan uskomaan, että kadunmies ei sortuisi samanlaiseen sepittelyyn kuin intellektuellit." ... "että käytännöllisten taitojen hallinta jotenkin suojaisi hörhöilyltä, ja Ihmisen viheliäisyydestä -teoksessakin väitetään, että rahvaan typeryys on muka jotenkin erilaista."
3: Toinen kommentoija nosti esiin että "intellektuellien vastapainoksi ei asetettu oletettua kadunmiestä, vaan toinen älymystön ryhmä, jota paremman puutteessa voisi kutsua vaikka sivistyneistöksi. Samalla tavalla, kuin intellektuellit, he näkevät hörhöyden kaikenlaisten tasapainorannekkeiden takana, mutta eivät juurikaan piittaa siitä, koska näkevät perinteisten instituutioiden arvon ja totuudellisuuden. Niiden rinnalla tuollaiset rannekkeet ovat vain harmitonta hupia. Intellektuelleille ne taas ovat haaste, koska ne todistavat siitä, että itse intellektuelleihin ei uskota."

En malta olla yhdistämättä tätä kolmenlaista älymystön kommentointia Amnellin esittämään kulttuurin kolmikantaan. Tätä kautta voidaan jopa saada lähestyminen siitä mitä eri ihmiset ylipäätään tarkoittavat silloin kun puhuvat viisaudesta. Ja kuten huomataan, niissä kaikissa kysymys on jonkinlaisesta asenteesta ja toiminnasta. Tämän jäsennyksen valossa voidaan sanoa että vaikka älymystön ja sen vastavoimien kuvat ovatkin kovin erilaisia, niissä on kaikissa hyvin paljon totuutta, ja ne kuvaavat jotain olemassaolevaa ja harjoitettua kulmaa ajattelusta.
1: Postmoderni maailma edustaa voimakkaasti snobismilta tuoksahtavaa sivistystä, joka on yhdistettävissä lukeneiseuutteen ja siihen että löytyy kannanottoja - mielellään mahdollisimman yllättäviä, luovia ja provokatiivisiakin - hyvinkin monenlaisiin aiheisiin. Osaaminen ja Mestaruus nähdäänkin sen piirissä helposti lähinnä auktoriteettiin vetoamisena. Kuitenkin postmodernissa maailmassa on "kaikkitietävän kirjoittajan ongelma" jonka kautta lausunnonantaja saa uskottavuutta valta-asemansa kautta. Näin syntyy Hännikäisen elitistinen älymystö. Sen parissa epäonnistuminen ja onnistuminen ovat vain valtadiskursseja.
2: Moderni näkemys on taas valistushenkinen ja korostaa asiantuntijuutta. Asioista on hankittava tietoa ja tätä kautta tehdä harkitut johtopäätökset. Tämä on usein spesifiä, mutta sen piiriin voidaan periaatteessa sovittaa myös moniosaamista, renessanssiajan yleistietäjäihannetta. Tämä on kuitenkin erityisen vaativaa. Ja vaikka modernismi korostaakin yksilön ajattelua, sen kuva tiedon luonteesta tekee asiantuntijuudesta erityisen harvinaista ja sitä ei saa sen keskustelukentässä sosiaalisesti vaan ansioilla, osaamalla. Tässä mallissa epäonnistuminen on todellista ja vakavaa. Ihmisen tulee olla epäileväinen.
3: Uskonnollinen maailma korostaa sydämen sivistystä, jossa helposti korostuu arkijärjen käyttö. Tässä kadunmiehenkin järjen odotetaan yltävän jonkinlaisiin saavutuksiin, mutta tässä onnistuminen ja epäonnistuminen ei ole niin olennaista. Erehtymisestä tehdään, mutta niihin suhtaudutaan leppeämmin.

Tämä voidaan tietysti yhdistä Hofstadterin näkemykseen anti-intellektuellismista. Tällöin kysymys voidaankin nähdä "kritiikistä vääränlaista asennetta ja asiantuntijuutta kohtaan" ;
1: On kuitenkin merkillepantavaa, miten postmoderni ja uskonto käyttävät voimakkaasti kaikkia näitä kolmea anti-intellektuaalisia perustelutapaa ; He (1) syyttävät modernisteja elitisteiksi, (2) korostavat tieteellisen metodin rajallisuutta ja (3) kertovat että tiede ei vastaa kokemusta ihmisenä elämisestä eikä vastaa tavallisen ihmisen kokemusmaailmaa joten se voidaan nähdä arjesta irtautuvana.
2: Modernistit taas käyttävät likimain pelkästään postmodernistejen ja uskovaisten yhteiskunnalliseen elitismiin viittaavia asioita. Muutoin sen parissa argumentteja ei nähdä esittäviensä ihmisten jatkeina.
+ Syynä tähän voi olla se, että (1) modernismi ei nojaa siihen että on asioita joista voidaan vain suoraltakädeltä väittää että ne ovat jotenkin, ja on samalla osoittanut oman luonnontiedekeskittyneen ajattelutapansa tehokkuuden ja toimivuuden, tällöin argumentin näkemistä ihmisten jatkeena ei tarvita. (2) Ja joka tapauksessa se on saanut itselleen niin merkittävimmän aseman, ja siksi sen nähdään olevan erityisen kritiikin tarpeessa ; Postmodernisteja ja uskovaisia voikin motivoida ihan sekin että modernisti näyttää että ei usko heidän auktoriteettiaan ja on silti vahvoilla, heistä liiankin vahvoilla.

Eksistentialistin orjuutusansa

Eräässä vitsissä Sartre menee kahvilaan ja tilaa kahvin. Hän haluaa sokeria mutta ei kermaa. Pian tarjoilija tulee kertomaan että tilauksen kanssa oli ongelma ; Kerma oli loppunut. Heillä kuitenkin oli maitoa, joten tarjoilija kysyi kelpaisiko Sartrelle, että kahvi tarjottaisiin maidotta. Sen he voivat jättää laittamatta kahviin.¹Tämä on kuitenkin pienin paradoksi Sartren kahvilatuokiossa. Jean-Paul Sartre oli nimittäin suuri vapauden ystävä. Hän vastusti ihmisen itsensä ulkopuolelta annettuja kahleita, ja kannatti ajatusta että ihminen itse valitsee kahleensa. Hän otti tästä esimerkikseen kahvilan tarjoilijat. He ovat nopeita ja päämääräsuuntautuneita. He ovat ripeitä, yltiötäsmällisiä suorituksissaan - ja hieman liian kärkkäitä laskua kohtaan. Sartresta tämä tilanne oli huolestuttava. Se, että joku leikkii tarjoilijaa vaikka onkin ihminen, osoittaa että hän ei ole autenttinen. Eksistentialistissa tämä herättää jopa halua kysyä, että miksi ihminen huijaa itseään ja muita ihmisiä.

Eksistentialistilla on hyvät aikomukset. Hän haluaisi että tarjoilija kohdattaisiin ihmisenä.

Tässä on kuitenkin uusi ja suurempi ongelma. Ongelma alkaa itse asiassa jo siinä vaiheessa kun eksistentialisti astuu kahvilaan. Tämä on tekona kannanotto siihen, että hän haluaa tulla palvelluksi. Sartren mukaan juuri tämänlaisissa valintatilanteissa on merkitystä. Hänestä valintoihin tulisi suhtautua sisäisen pakon kautta yhtä tiiviisti kuin valinta olisi Jumalan normi. Sartre on kuluttaja jonka oikkujen varassa yrittäjä pomppaa. Boikotti on hallintakeino, joka näyttää valinnan. Sartre on omalla valinnallaan välineellistämässä tarjoilijaa.

Onkin hyvä huomata, että Sartre ei itse asiassa kritisoi kahvilan olemassaoloa. Hän moittii sitä että tarjoilijassa paistaa teeskentely. Ja se, että tarjoilija näyttää tekevän työtä. Häntä näyttääkin ärsyttävän ennen kaikkea se, että työ on näkyvissä. Tarjoilija muistuttaa olemassaolollaan välineellistämisketjusta. Sartre näkee kahlehdinnan, muttei omaa osuuttaan siinä. Ja ahdistuu siitä että tarjoilija joutuu teeskentelemään. Sartre olisi onnellinen jos tarjoilija näyttäisi spontaanilta. Sartre olisi ollut onnellinen myös vanhan ajan hienostopiireissä jossa työväki hoiti asiat valmiiksi. Kun gentleman aamulla heräsi, aamupala oli valmiina ja lehti silitettynä. Kaikki näytti tapahtuvan itsestään. Tästä ei synny gentlemannille välineellistämisen kokemusta. Tosiasiassa välineellistäminen on kuitenkin kovempaa, haastavampaa ja läpitunkevampaa. ~ Käytännössä Sartresta tulisi onnellinen jos tarjoilija teeskentelisi enemmän. Jos tarjoilija laahustaisi laskun ja hymyilisi aidonoloisesti koska se on toimenkuvassa, hän näyttäisi spontaanilta.

Sartren tapaisilla ihmisillä on ongelma. Joku voisi sanoa että he ovat liian rikkaita ja etääntyneet tosimaailmasta. He ovat kuitenkin vain liian snobeja. Nykyäänkään ei ole vaikeaa löytää ihmisiä joilla ei olisi tätä Sartren ongelmaa. He ovat fiksuja, kohtuullisen varakkaita. He ovat huolissaan välineellistämisestä ja puhuvat mukavia vastavuoroisuudesta ja sosiaalisesta kohtaamisesta. Mutta se, mitä heidän paheksuntansa ja pelkonsa tekee, on korkeintaan se, että välineellistäminen vahvistuu. Enää ei riitä että tarjoilija on eksakti ja laskuttaa oikein. Hänen täytyy lisäksi hymyillä vakuuttavasti. Ja noutaa lasku huomiotaherättämättömästi, niin ettei asiakas ahdistu siitä että toinen joutuu tekemään töitä. Tämä huomaamattomuus ja hienotunteisuus vaatii lisää teatteria.

Näiden ihmisten analyysissä reflektoidaan omia tunteita ja tuntemuksia joita tilanteesta tulee. Siksi välineellistäminen muuttuu kahvila-asiakkaan kokemuskeskeiseksi ; Kysymys ei ole vastavuoroisuudesta ja toisen tunteiden kanssa koetusta yhteydestä, vaan pelkästään analysoijan saamista tuntemuksista. Tässä tilanteessa ei asiakaspalvelijan tunne-elämä tai tosiasiat paljoa paina.

---

1 Anteeksi että pilasin vitsin kirjoittamalla sen. Tämän vitsin rytmiikka vaatii sen, että se kerrotaan suullisesti. Mieleni tekisi kertoa lukijalle, että olen pahoillani tapahtuneesta katastrofista. Mutta en ole. Tämä ei toki estä sanomista - asiantilahan tekisi sanomisesta vain teeskentelyä ja valehtelua - mutta en sano silti. Paitsi sen, mitä tuossa edellä jo sanoin..

Jos yhteispeli toimii vain pinnallisuudella.

"Frasierissa" on jakso, jossa Niles haluaa pitää hienot juhlat. Hän ajattelee pitää ne Frasierilla, mutta hänen ikkunassaan on pieni särö, ja tämänlaista kiusaa ei voida tietysti näyttää. Se provosoisi ja ärsyttäisi Nilesin snobeja vieraita, jotka ovat sivistyneitä ja kultivoituneita. Siksi Niles päätyy murtautumaan entiseen kotiinsa koska Maris sattuu sopivasti olemaan ulkomailla juuri sopivasti. Pihalla on kuollut hylje, ja tämän valtavan tosiasian peittämiseen sitten keskityttiin. Pintatasolla juhlissa oli kysymys hienostuneisuudesta, juhlissa on esimerkiksi tryffeleitä kokkaava huippukokki joka muotoilee tryffeleistä pieniä taideteoksia. Mutta heti pinnan alla oli jotain jossa Niles käy puukottamassa mätänevää raatoa jotta se uppoaisi kun sen tiputtaa veteen. Nilesin puuhailu tuottaa toki häiriöitä pintatasolle ja lopulta tilanne loppuu siihen että poliisit tulevat paikalle. Juhlista rakentui näin varsin provokatiiviset Nilesin hienostovieraille.

Näillä juhlilla on sekä syvärakenne että pintarakenne. Ja pintarakenteen ylläpito vaati itse asiassa hirvittävästi työtä joka tapahtuu syvärakenteen tasolla.

Suvaitseva ja monikulttuurinen ympäristö on usein keskittynyt kulttuurirelativismiin. Siinä eri kulttuurit nähdään samanarvoisina. Tätä puoltavissa esimerkeissä tutustutaan usein vieraan maan eksoottisiin tapoihin. Kuunnellaan vaikkapa ulkomaalaista toisen kultturin musiikkia. Ja otetaan vaikka selvää miten japanilaisen geishan selässä oleva mytty tulee solmia oikeaoppisesti. On erilaista pukeutumista, toista kieltä, musiikkia ja muuta vastaavaa. Tämä on kulttuuria. Mutta tämä on itse asiassa kulttuurin pintarakennetta. Tällä tasolla variaatiota siedetäänkin hyvin paljon.

Kuitenkin ongelmana on se, että jokainen kulttuuri pitää sisällään syvärakennetta. Tästä suuri osa koskee toki perhekonseptia. Eli esimerkiksi sitä millä ehdoin mennään naimisiin ja mitkä ovat isän, äidin ja lasten velvollisuudet ja oikeudet. Tämä syvätaso voi onnistua koska tämänlaisia tapoja voidaan sitten suvaita. Erilaiset perhesysteemit ovat tietysti ihmisten oma asia. ~ Kuitenkin se voi tuottaa ongelmia jos se astuu vielä "laajemmalle syvätasolle". Silloin perherakenteesta halutaan "maan tapa". Kulttuureissa on usein yksi tai muutama valtaideologia, jotka ovat säätäneet maan käytänteet sekä lainsäädännön että hyvien tapojen tasolla tietynlaisiksi. Niissä olennaisinta on itse asiassa hyvin usein kysymys nimenomaan siitä minkälainen rakenne yhteiskunnalla on laajemminkin. Tätä syvätaso kattaa koko yhteiskunnan. Ja siinä on päätetty mitkä asiat ovat sallittuja ja mitkä eivät ole sallittuja. On selvää että nimen omaan tällä syvätasolla tapahtuu verevimmät erimielisyydet. Järjestelmissä on isoja eroja etkä voi toteuttaa niitä yhdessä.

Kulttuurin syvärakenne heijastuu yleensä maan lainsäädännössä. Ja näin eri maissa esimerkiksi moniavioisuuteen,yksiavioisuuteen ja avioeroon suhtaudutaan strategioilla jotka ovat toisissa maissa laittomia. Näihin maihin muuttaminen ja näiden tapojen hyväksyminen vaatii siksi oman kulttuurin syvärakenteesta luopumista. Näin on selvää että jos lainsäädännössä vaikkapa tietynlaisella perhekonseptilla on standardiasema ja muut olisivat huonommassa asemassa, on kyseessä jokin ihan muu asia kuin monikulttuurisuus. Maassa maan tavalla eläminen tarkoittaa sitä että kulttuurin syvärakenne dumpataan pois ja jätetään siitä vain pintataso, joka hyväksytään eksoottisena, mielenkiintoisena ja hyväksyttävänä osana kulttuuria.

Jos jonkun maailmankuva on sitä että tietyt asiat ovat kiellettyjä kaikilta, on selvää että tämä johtaa konfliktiin. Konfliktiton syvärakenne vaatisi nihilististä kulttuurin syvärakennetta, missä millään ei olisi mitään väliä - ja sellaista ei liene ihmiskunnalla tarjolla. (Ja onneksi näin, jos saan sanoa.) Ei ole maata ilman lainsäädäntöä. Eikä ole ihmistä ilman hyvien ja huonojen tapojen tajua. Tai tuntumaa laajemmasta oikeudenmukaisuudesta. Nämä ovat usein ristiriidassa, ja niiltä osin monikulttuurisuus ei voi joustaa koska ne ovat ristiriidassa tavalla jossa konfliktista luopuminen vaatii koko kulttuurin syvärakenteen hylkäämisen.

Kulttuurirelativistit peittävät tämän usein määrittelemällä kulttuurit uudestaan. Tällöin esimerkiksi sharian kivityslait ovat "väärää islamia" kun taas islamilainen musiikki, arkkitehtuuri, runous ja esimerkiksi rukoilukäytänteet ovat sitä "oikeaa islamia". Tämä tarkoittaa sitä että kulttuurirelativismi itse asiassa toimii juuri kuin Nilesin vieraat. He hermostuvat valtavasti jos kulttuuri käsittää yhtään mitään muuta kuin sen kulttuurin pintatason. Syvärakenteen pilkahtaminenkin nähdään usein provokatiivisena ja kammottavana. Näin lopputuloksena on se, että pintatason kulttuuri hallitaan hyvinkin syvällisesti, mutta syvätason olemassaolo kiistetään "vääränä kulttuurina". ~ Olenkin huomannut että hyvin suuri osa suvaitsevaistosta on hyvin pinnallisia. He välttävät konflikteja joten he eivät yleensä oikeasti näytä miettivän juurikaan mitään. Heidän kulttuurinsa ei näytä koskaan irtautuvan cocktailjuhlien etikettitasoisesta small talkista.

Ja luultavasti siksi kulttuurirelativistien arvokeskusteluun osallistumisensa onkin lähinnä vain jotain jossa yritetään hillitä arvokeskustelua. Arvokeskusteluun osallistuminen muussa muodossa taas näyttää vaativan provokaattoreita. Tämä muistuttaa siitä, että pintatasolle jääminen poistaa kulttuurista sen ydinmehut ja jäljelle jää vain pinnallista kitchiä. Kulttuuri latistuu ikään kuin muodin oikuiksi, oudoiksi päähänputkahdusten virtauksiksi joilla on vain kenties tavallista suurempi pysyvyys. Tässä mielessä ongelmallista on se, miten paljon sitä joudutaan ikään kuin lakaisemaan syrjään. Kulttuurissa on tällöin mukana valtava määrä "äänetöntä painolastia", sitä josta ei puhuta koska se olisi epäkunnioittavaa.

Koen että esimerkiksi uskonnottoman elämä on vielä toistaiseksi sellaista että elämää ohjaa yllättävänkin paljon juuri "se mistä ei saa puhua". Ja tiedän että on mahdotonta että se ei näkyisi parhaissa peittely-yrityksissäkään jotenkin päällepäin. Vertauskuvallisesti voisi sanoa että ikkunoissa on aina jossain se pieni särö, joka häiritsisi pintatasoon jäänyttä perfektionistia. Tai pihamaalla oleva hylje haisee liian pahalle jotta sen tuoksun voisi peittää pelkällä ulkovalojen himmentämisellä.

Siksi väitänkin että kunnon monikulttuurisuus tarkoittaa sitä että siedetään konflikteja. Monikulttuurisuuden ongelmista osa on tottakai poistettavissa sillä että käytössä on "tavallista vähemmän lainsäädäntöä ja privileegioita", jossa lait sallivat mahdollisimman monenkirjoisen elämänmenon. Tämä tarkoittaa sitä, että päätäntävalta siirretään yhteiskunnalta yksilöille ja yksilöistä tehdään arvovalintapäättäjiä. Samalla hyvät tavatkin olisi muutettava enemmän mieltymyksiksi kuin vaatimuksiksi tai odotuksiksi. Näin syntyy tilanne jossa mahdollisimman vähän asioita on rajattu ja kiellety, ja kaikki mitä ei ole kielletty on sallittua. Näin yksilöt saavat oikeuden toimia ja paheksua yksinään tai pienryhmissä. Näin esimerkiksi molempien sukupuolten avioliiton mahdollistaminen sallii sekä heteroliittojen että homoliittojen kannattajien elämän niin että he voivat toteuttaa oman kulttuurinsa mieltymyksiä.

Mutta on selvää että konflikteja tulee. Siksi monikulttuurisuus ei perustukaan lepposuudelle vaan konfliktinsiedolle.

Nykymenossa sekä monokulttuuri että monikulttuurisuus epäonnistuu nähdäkseni tässä pyrinnässä aivan totaalisesti. Kummassakaan konflikteja ei kestetä. Monokulttuuri näkee vain syvätason. Ja monikulttuurisuus vain pintatason. Näin niitä voi hyvällä syyllä moittia puutteellisiksi. Ongelmana näyttää olevankin se, että myös konfliktinsietonäkemys vaatii tietynlaisen syvätason. Sellaisen jossa erimielisiä ei kivitetä, jotta niiden kanssa voidaan riidellä turvallisesti. Sitä voi siksi pitää puutteellisena tältä osin. Mutta jos sen tavoitteeksi asettaakin optimoinnin, ei täydellisyyttä tarvitse saavuttaa. Sillä tavoitellaan suvaitsevinta mahdollista ja toteuttamiskykyistä tilaa.