ecce lesbo (eli inhimillisestä variaatiosta)

Kirjoitin aiemmin hieman leikkimielisen ja "lähinnä puolivakavan" tekstin jossa lähestyin "luonnollista etiikkaa" evoluutio ja funktion määritelmä mielessäni. (Ja sain erikoisia lopputuloksia homoseksuaalisuuden kohdalla.) Se tuli mieleeni kun luin Wilkinsin tuoretta tekstisarjaa joka käsittelee evoluutiota ja variaatiota ihmisten käyttäytymisessä. Huomioissa on paljon samaa.

Yritän aluksi referoida Wilkinsiä siten että alustan varsinaisen asiani.

Wilkins lähtee argumentissaan yksinkertaisesti siitä, että aina jos tarkasteltavassa kohteessa on variaatiota on syytä katsoa muuttujia. "In any field that has statistical variation, it is necessary to isolate the variables. Biology is all about statistical variation of populations" Ja ihmisten käyttäytymisessä on nimenomaan variaatiota. Ja tätä variaatiota on tarpeen analysoida tarkemmin. Sillä kun luonnossa kaikki on variaatiota, ei normin olemassaolo ole samaa kuin hyvyys. Ei edes siinä mielessä että hyvyydeksi oletetaan yksilön ja populaation hyöty siinä mielessä kuin mitä evoluutio ohjelmoi. "mere existence of a norm is no guarantee that it tracks past success (at that level of fitness bearer), and so we ought not expect that the moral landscape is an adaptive landscape to which morals have adapted, as Sam Harris has it doing" Esimerkiksi huomioon tulisi ottaa sellaisia asioita kuin;
* Johtuuko variaatio siitä että siihen kohdistuu luonnonvalintaa vai ei. Osa variaatiosta on neutraalia ja osa taas on populaatiossa siksi että ne hyödyttävät. Näitä voidaan arvioida jakauman frekvensseistä ja painottumisesta. "If there is a skewed distribution of behavioural dispositions, then the null hypothesis must be that there is some selective pressure to which a population has not yet adapted" Gaussin käyrän muoto kertoo onko populaatio saavuttanut adaptiivisen tasapainon vai onko siinä valikoitumista johonkin suuntaan.
* Samoin on syytä katsoa että variaatio voi kertoa siitä että keskiverto toimii mutta ääripäitä on silti läsnä. "There will be tails for any distribution that are seen as over-cooperative (“saintly”) or under-cooperative (“evil”)." Esimerkiksi jos optimaalinen sosiaalisuusaste olisi jotain, niin tästä poikkeavia olisi. Se, että jokin piirre on olemassa ei vielä kerro että se olisi adaptiivinen. Eikä evoluutiokaan toisaalta tarkoita sitä että kaikki nähtävät piirteet olisivat hyödyllisiä.
* Ja lisäksi adaptiivisuuden arvioinnissa olisi syytä vilkaista sitä mikä on tapahtumisen konteksti. Adaptaatiota lähestytään turhan usein siten, että ajatellaan että asiasta on joko hyötyä tai ei. Mutta tosiasiassa hyödyllisyys ja haitallisuus näkyvät enemmänkin siitä mitä ominaisuuksia muilla on. Jokin piirre joka muutoin olisi huono voi yht'äkkiä olla hyvä jos ympäristö on toinen. "Dawkins once used the metaphor of a Gangster Society (like 1930s Chicago). If you live in such a society, you have limited alternatives to be nice. If, on the other hand, you live in a Society of Friends, it is easier and more rewarding to be a grifter."
...

Wilkins nostaa esiin myös sen että käytöksessä onkin variaatiota monillaki aspekteilla. Hän luettelee ominaisuuksia joiden kohdalla ihmisten välillä on paljon variaatiota. Hän nostaa esiin jaottelun jossa esimerkiksi (1) riippumattomuus vs. sosiaalisuus (2) hyveiden vs. seurausten arvostus, (3) konservatiivisuus vs.progressivismi (4) laaja-alaisuus vs. spesialismi (5) reflektiivisyys vs. matkiminen. Nämä piirteet sitten ovat eettisen käyttäytymisen ja siihen liittyvien asenteiden ytimessä. Vaikka ne kaikki viittaavatkin laajempiin asioihin kuin pelkkään etiikkaan.

Omaan asiaani.

Olen toki hieman vastahankainen kun katsotaan evoluutiota ja etiikkaa. Olipa kysymys sitten biologisesta evoluutiosta jossa tietty käytösmalli yleistyy ja on adaptiivinen, tai olipa kysymys siitä että oppiminen ja indoktrinointi viittaavat kulttuurievoluutioon jossa menestyksekkäät kulttuurirakenteet säilyvät ja sen sijaan huonot ja epäkelvot kulttuurit romahtavat ja menestyvät huonosti ja katoavat kuin muinaisegyptiläisten uskonnot. Evoluutio toimii hyvin jos pitää deskriptiivisesti kuvata sitä miten ihmisten tai kädellisten tai jonkin muun populaation sosiaalinen rakenne toimii. Se voi perustua täysin havaintoihin, korrelaatioihin ja muuhun joka saadaan redusoitua ryhmän käyttäytymiseen. Mutta jos kysymys siirretään kysymys normatiivisuuteen että "onko moraalisuus (yksilöiden tai yhteiskuntien) kelpoisuutta korottavaa" ollaan sitten siirrytty asiaan joka ei välttämättä ole vahvasti yhteydessä tähän deskriptiiviseen tasoon. Sillä deskriptiivinen taso kertoo lähinnä miten asiat ovat, ja mikä on tietty tavoite mielessä käytännöllistä, älykästä tai viisasta. Normatiivinen taso taas kysyy onko tämä kätevyys ja hyvyys ja älykkyys "strategiallinen hyvyys" samaa kuin "eettinen hyvyys".
* Siksi esimerkiksi kun Takkirauta selittää miksi älykkyys korreloi pitkän avioliiton kanssa, en loikkaa tästä vielä etiikkaan jossa esimerkiksi pitkää avioliittoa pidetään hienona asiana välttämättä. Tai että älykkyys jotenkin antaisi avioliitolle gloriaa ja lyhyt avioliitto olisi hoopo konsepti. Sen sijaan korostan vain että noin näyttää tapahtuvan. ; Kenties kulttuuri vangitsee ja hegemoniaa seuraavat hybriksen sokeuttamat tanssivat ja tottelevat kuin orjat. Mutta tämäkin kertoo yhdenlaista selitystä miksi tietynlainen asia tapahtuu useammin kuin toisenlainen, ei itsessään että onko se oikein tai väärin. Näin vain käy.

Kuitenkin jos tämä näkökulma nyt sitten otetaan käyttöön niin sain kyhäelmääni pari hyvin vahvaa mielijohdetta Wilkinsin tekstistä. (Ne eivät ole deduktiivisessa suhteessa Wilkinsin sanomisiin, mutta intuitioni huutaa niiden väliin analogisuutta, eli intuitioni rakentaa niistä aavistuksen jotain induktiivisesta.)
1: Wilkinsin hyveet toivat mieleeni hyvin vahvasti Jonathan Haidtin tavan lähestyä etiikkaa. Haidt viittaa että selvästi ihmisten kesken on klustereita, joissa tietyt asiat ovat useammin yhdessä kuin toiset. (Johtuipa tämä sitten biologisesta evoluutiosta tai kulttuurievoluutiosta.)
2: Toinen vahva mielikuva joka minulle syntyi oli asian yhdistäminen peliteoriaan. Nashin tasapainossa usein nimenomaan sekastrategia on se kaikista toimivin tapa. Moni ajattelee adaptaatiota tai menestystä liian kapeasti. Peliteoria muistuttaa että frekvenssi merkitsee hyvinkin paljon kun ylipäätään mietimme sitä mikä on tehokasta ja mikä ei.

Ja näin saadaan palautus siihen alkuperäiseen monifunktioargumenttiini. Argumenttiin joka on itsessäänkin tehty lähinnä siksi että klassinen teologinen funktionaalisuusargumentti ja "biologinen tosiasia on että lapsia syntyy vain miehen ja naisen välillä" -tyylisissä lausumissa on samaa henkeä kuin kulttuurievoluutiota tai evoluutiota korostavissa näkemyksissä.. Jos lajin säilyminen ja hyöty ovat ne joilla asia oikeutetaan, evoluutiolla ja adaptiivisuudella on taatusti jotain sanottavaa aiheesta.

Ensimmäinen huomattava asia on että homoseksuaalisuus näyttää olevan varsin pysyvä piirre. En puhu vain yksilötasolla, vaan nimenomaan sillä tasolla että kulttuuriessa  homoseksuaalisuus näyttää nimenomaan sangen pysyvältä piirteeltä. Homovastaiset kulttuuritkaan eivät ole onnistuneet karsimaan sitä. Homoseksuaalien frekvenssi on melko pieni jos arvoidaan "mitä yli 50% sitten tekeekin on keskivertoa ja normaalia ja vähempi on vähemmistössä" -näkökulmasta. Mutta se on kuitenkin samalla yllättävän suuri jos homoseksuaalisuus olisi todella jotenkin niin tuhoisaa kelpoisuudelle kuin mitä siitä sanotaan. Jos homoseksuaalisuus suoralta kädeltä tuhoaisi kelpoisuuden, miksi se on niin yleistä? (Ja toisaalta jos se on opittua niin miksi kulttuuri ei voi vain karsia sitä täysin pois, jolloin voisimme huomata että se olisi vain opittu piirre. Sen sijaan uskonnot paitsi kieltävät homoseksuaaliset suhteet joutuvat huomioimaan että se on jotain jota ihmiset todella tekevät yllättävän yleisesti.)

Tämä vihjaa siitä että kenties kelpoisuutta homoseksuaaleille saadaankin niistä monista epäsuoran kelpoisuuden keinoista joita maailmalla on tarjota. Ihminen on lajina K -strategikko. Lapsen kasvatus vaatii paljon vaivaa. Ihmisiä on myös kuollut. Esimerkiksi oman veljen tai sisarten lasten kaitseminen on liitoksissa omaan kelpoisuuteen. Sillä sisarilla on yhteisiä geenejä. (Ja tästä päästään tavallaan siihen miksi meidän lesbot haluavat adoptoida teidän lapset!)

Uskallankin väittää että lisääntymiselimien yhteenhankaamisessa on paitsi lisääntymisfunktio, niin myös - ellei peräti etenkin - sosiaalinen funktio. (Jopa heteroliitossa on tärkeää huomioida että K -strategia on vaivalloinen, työläs ja vittumainen asia. Sitoutuminen perheeseen on tässä strategiassa nimenomaan "sitä jotain" joka on suoraan sidoksissa evolutiiviseen kelpoisuuteen. Ja sosiaalisuus vanhempien kesken syventää yhteistyötä, sen sijaan että mies esimerkiksi lähtisi harjoittamaan r-strategiansuuntaista käyttäytymistä, eli hyppäämällä vieraisiin hankkimaan "äpäriä" jostain muualta taktiikalla jossa määrä korvaa laadun.) Ja tälle ei ole vaikeaa kuvitella yhteyttä myös siihen biologiseen kelpoisuuteen.

Tiede ja uskonto - kaiken se hyötyy, kaiken se kärsii?

Kun katsoo tieteen historiaa, voi havaita että se on täynnä kiistoja joita on käyty teologissävytteisesti. Kari Enqvist kertoo "Kosmoksen hahmo":ssa siitä, miten Newtonin yhtälöiden planeettojen pyörittelyssä tuli tuloksia joissa aurinkokunta ei olisi vakaa. Osa teologeista halasi tätä vahvana todisteena Jumalan väliintulosta. Henkenä oli se, että jos luonnonlait eivät voi ylläpitää aurinkokuntaa, se on todiste yliluonnollisesta älystä. Osa esitti, että tosiasiassa mekaaninen ja rukkaamista vaatimaton universumi olisi suorastaan ateistinen. Nykyään, kun havainnot ovat muuttuneet, on myös tulkintatapa muuttunut. Nykyään ajatellaan että se, että aurinkokunta on vakaa tarkoittaa hienosäätöä. Ja että jatkuvaa rukkausta vaativa aurinkokunta viittaisi inkompetenttiin Jumalaan ja olisi jopa jumalanpilkkaa. Sama on tapahtunut kaikkialla muuallakin ; Kun universumin uskottiin olevan vakaa, viittasi se suvereeniin äärettömyyteen joka herkisti Herralle. Ja kun alkuräjähdysmalli yleistyi, päätti Paavi että tämä ei olekaan ongelma, vaan sen sijaan viittaa erityiseen luomishetkeen.

Itseäni tosin huvittaa evoluutiohistorian maailma. Se kun on itselleni tähtitaivasta tutumpi ja tärkeämpi : Kun Hutton esitti, että sedimentti kerrostuu hitaasti kun maata valuu jokien ja muiden virtausten mukaan veteen, ja että tämä vaatii miljoonia vuosia aikaa, Richard Kirwan vain viittasi Raamattuun ja piti tätä teoriaa suoraan vääränä. Teoriaa ei tarvinnut edes lukea tai sen evidenssiin tutustua. Nykyään teologit - ja jopa suuri osa kreationisteista - viittaa siihen että luomiskertomuksessa kuvatut päivät ovat symbolinen ja vertauskuvallinen päivä eikä kello-ja-kalenteri-päivä. Ja kun fossiiliaineisto sitten viittasi siihen, että menneisyydessä oli ollut hirmuliskojenn ja matelijain aika, William Kirbyn kaltaiset kirkonmiehet tiesivät että tämänlainen olisi mielettömyyttä koska tottakai Jumala ei voisi luoda julmien hirviöiden maailmaa jossa ei olisi yhtään älyllistä Jumalaa rukoilevaa ja palvovaa ihmistä. Pian olikin William Bucklandin kaltaisten teologien vuoro selittää, miten hirmuliskojen julmat raateluhampaat säästävät tuskaa kun niillä tuhotaan toisia nopeasti ja siis humaanisti verrattuna vähemmän vakuuttaviin murhavälineisiin. Ja ajatus kokoaikaista palvontaa vaativasta Jumalasta näytti hassulta.

Tämä ylläoleva on se muoto jossa tarina tavallisesti kerrotaan. Että uskonto tarjoaa taikauskoa, ja tiede on voittoisa siihen nähden ja ainut mitä teologia voi tarjota on pelkkä silmänkääntötemppu jossa Jumala sovitetaan aineistoon joka on aiemmin nähty teologisesti epäkorrektina.

Nähdäkseni asia on vaikeampi.

Ylläoleva rakenne nimittäin pitää sisällään ongelman. Voidaan nimittäin sanoa että teologiaa on monenlaista. Ja niitä tehdään erilaisilla asenteilla. On selvää että nykypäivänäkin on denialistisia uskovaisia jotka vastustavat jotain teoriaa harhaoppina. Ja sitten on teologiaa joka ei väitä tekevänsä tiedettä vaan enemmänkin selittää mitä tieteen löydöt tarkoittavat teistisessä maailmankuvassa.

Kun katsotaan vaikkapa kreationismia, se on nojannut vahvaan pelikentän dualistiseen ansoittamiseen. Tässä kysymyksessä on nimenomaan mysteerin halaaminen, aukkojen jumala -argumenttiin nojaaminen tavalla jossa ollaan lähtökohtaisesti denialistisia. Väitetään a priorisesti että tiede ei voi jotain asiaa selvittää. Ja siksi mysteeri itsessään on todiste Jumalasta. (Rukkausta vaativa kellokone.) Tämä on denialistinen asenne, jossa vain epäillään harhaoppisuudesta. ; Tässä maailmassa tietyt asiat voidaan nähdä myös ilmoituksessa annetuiksi. Eli usko saa ottaa kantaa tieteen maailmaan. Tästä asenteesta esimerkkinä olkoot juuri se, että maan on oltava nuori, joten sedimenttikiven syntyteorian on oltava väärä ja asia olisi selitettävä jotenkin jollain tulvageologialla jossa nojataan sellaisiin ilmotuksessa saatuihin auktoriteetteihin kuin Nooaan. On selvää että tämä asenne on pärjännyt huonosti. Nykymaailmassa heillä onkin aina jokin "uusi mullistava paradigma" jolla menee tiedemaailmassa niin helvetin huonosti että tämä huono menestys itsessään vaatii tekosyyn, yleensä sen että norsunluutornitiede vainoaa aukkojen Jumala -argumenttia ja muita ristiriitoja, kun ovat niin sulkumielisiä että noudattavat logiikan perussääntöjä..

Mutta helposti jää sivuun se, että on aina niitä selittelijöitä. Tämä on toki post hoc -tehtyä käsien vääntelyä ja tulkintaa. Mutta siinä kysymys ei kuitenkaan ole tiedejarrutuksesta. On olemassa paljon teologeja jotka ovat muutosvastarintaisia lähinnä sen takia että heillä on tiettyä nöyryyttä olla päsmäröimättä "uutta mullistavaa paradigmaa". Tämä varovaisuus johtaa siihen, että ensin he ottavat tieteen teoriat ja sitten selittävät miltä ne näyttävät kristityn silmiin. Kysymys on siis maailmankuvallisesta sovittelusta eikä tieteestä. Yleensä tämän sortin esittäjät myös aivan rehellisesti ilmoittavat että kysymys on tästä.

Ja tosiasiassa muutosvastarinta on sellaista, että vastarintatarina syntyy sen takia että aika iso osa teisteistä on jälkimmäistä mallia. Änkyrät eivät tunnetusti muuta mieltään kovin helposti. Ja esimerkiksi nuoren maan kreationisteja on aivan mahdollista löytää nykysuomestakin. Kun suurin osa teologeista sovittelee tieteen tuloksia omiin eksistentiaalisiin malleihinsa, trendi todella näyttää siltä että ensin haukutaan ja sitten kun muutos saadaan läpi, ei tunnusteta virhettä vaan väännellään ovelasti käsiä että ei tarvitsisi luopua siitä Jumalasta jota oli aikaisemmin niin vahvasti sidottu siihen "nyt jo kumottuun vastakohtaansa".

Tässä kulmassa on kuitenkin asken syvempään.

Ylläolevassa mallissa unohtuu nimittäin se, että teologejen "luonnontieteen mentävä aukko" on yllättävän syvä. Nöyryyteen on syytä. Sillä vaikka teologeilla olisikin perustietoja teorioista, itse luonnontieteellisen tiedon luonne on heille yllättävän vieras. Silloin kun sitä tiedostetaan, sitä tupataan lähinnä vastustamaan kammottavana. Tätä kautta syntyy hirvittivä ymmärryskuilu luonnontieteestä kiinnostuneen ja muunlaisen kanssa. Ja väitän että tässä on avainsyy sille miksi nykyajan teologit vierastavat uusateismia. He kokevat että se on huonompaa kuin vanha kunnon Sartrelainen eksistentialismi. Mutta tosiasiassa he eivät hyväksy tiettyjä lähtökohtia ja tätä kautta he eivät edes ymmärrä kritiikkinsä kohdetta. Tämänlainen viaton selitys voi olla syy sille, miksi en ole vielä toistaiseksi löytänyt sellaista uusateismin kritiikkiä joka käsittelisi ateistejen argumentit reilusti ateistejen omilla ehdoin.
1: Toinen selitys on, että asia on ymmärretty mutta sitä ei voida hyväksyä joten keksitään vaikka väkisin jotain. Mutta joku kehotti noudattamaan normia jossa jos tilanne on tulkittava tyhmyydeksi tai pahuudeksi, niin se pitää olettaa typerehtimiseksi ellei toisin saada evidenssiä. Yritän siis olla rakentava aina kun luette tästä blogista sanan idiootti. Tai sitten en. Mutta periaatetta yritän noudattaa ja jengin liivejä kannan.

Muutos ei ole uusi. Se on itse asiassa Newtonin peruja. Tästä saa pientä esimakua Riku Jutin "tiedon filosofia" -kirjasta. Siinä tuotiin esiin se, mikä oli Newtonin suhde ns. kaukovaikutukseen. Kirja valaisi asiaa joka on monien harhaluulojen takana. Itse asiassa ennen tätä aineistoa uskoin näihin myytteihin itsekin. Lähes jokainen on kuullut että Newton kannatti mystistä kaukovaikutusta koska hän itse oli esimerkiksi innokas alkemisti. Newtonilla tosiaan oli okkulttis-alkemistis-velhollisia taipumuksia enemmän kuin  skepsis RY sallii, mutta hän oli kuitenkin samalla melko tarkka siitä mitä hän esitti tieteilijänä ja mitä yksityishenkilönä. Yksityishenkilönä Newton itse asiassa uskoikin kaukovaikutukseen. Mutta julkisuudessa Newton korosti sitä, että hänen voimansa ei tarkoittanut sitä, että jokin selittämätön voima vaikuttaisi ilman kosketusta jokin "tyhjän" etäisyyden päästä. Hän esitti että tämänlaista teemaa ei voisi esittää tieteessä ja että tieteen ominaisuus johtaisi siihen, että (s.247) "kukaan filosofiseen ajatteluun kykenevä ei voinut koskaan sortua" senlaatuiseen ilmiöön vetoamiseen tieteessä ja pitää sitä tietona.

Newton oli siirtynyt ontologiasta deskriptioon. Newtonin termissä "voima" oli vain sana joka tarkoitti sitä että kun kyseisen voiman kaava otetaan esille, se sisältää kuvauksen siitä miten kappaleet käyttäytyvät jossain olosuhteissa. Siitä miten tämä tapahtui Newton ei sanonut mitään. Moni kuitenkin ajatteli että voima viittasi aivan konkreettisesti siihen että olisi ontologinen kappale joka olisi 1:1 tämän kuvauksen kanssa. Newton ei kuvannut maailmaa niin kuin se on, vaan kuinka se toimii. Tämä on valtava epistemologisen perusnäkökannan vaihdos. ; Newtonin alkuunpanema malli on siitä oleellinen että tästä lähtenyt näkökulmanmuutos eräässä mielessä huipentuu kovasti kannattamani Quinen ajattelussa ; Quinen mukaan mikään yksittäinen teoria ei viittaa mihinkään konkreettiseen maailmanselitykseen. Että vasta kun useampi teoria kasautuu, syntyy myös ontologisia viittaussuhteita. Ja maailmankuva olisi sitten vasta kaikkien teorioiden summa, jokin jota ei kenties koskaan täysin saavuteta.

Teologian kannattajien kohdalla tämä ei maistu. Sillä heille kaiken ytimessä on oltava maailmankuva ja sen eksistentiaalinen merkitys. Se on joko tämä tai ei mitään. (Ja samat tyypit moittivat dogmaatikoiksi uusateisteja vain siksi että nämä ovat "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä. Joka on tietyssä mielessä äärimmäisen hupaisaa. Tai olisi jos se ei olisi niin ahdistavaa.) Uskonto ei oikein osaa päästää irti hybriksestä. Se toki syyttää skientistejä hybriksestä, mutta tosiasiassa se vaatii että teoriat viittaisivat ontologiaan eivätkä olisi deskriptiivisiä malleja jotka käsittelevät sellaisia kysymyksiä kuin "Jumala on olemassa?" "Evoluutio on totta?" "Ihmisen aivot koostuvat neuroneista?" "Kivi tipahtaa tyhjiössä vakiokiihtyvyydellä riippumatta kiven painosta?" Uskovainen haluaa että kysymys on aina enemmästä.

Tämä näkyy siinä että teologiapuolella ei tarvitse olla mikään kreationisti ollakseen kiinnostunut apologeetikkojen suosimista jumalatodistuksista. Niiden maine ei toki ole huipussaan, mutta niitä kuitenkin seurataan ja tietyt teologit yrittävät jopa tehtailla niitä. Näistä hyvä esimerkki lienee William Craigin kovasti mainostamasta Kalam -argumentista. Quantum Non-Linearity -blogissa siihen tuotiin muutama kulma jotka voivat olla kiinnostavia.;
1: Ensinnäkin koko argumentti paljastuu aukkojen jumala -todistukseksi, jossa alkusyytä kutsutaan Jumalaksi koska sillä ei ole luonnollista selitystä. Perinteisesti alkusyyargumenttejen perusongelmana on se, että niissä kvanttifluktuaatio ja alkuräjähdys määrittyy Jumalaksi vaikka kyseessä olisi täysin fysikaalinen tapahtuma. Tästä ei välitetä koska alkuun moittimani dualismi tarjoaa a priorisen ajatusloukun joka ei salli vaihtoehtoja.
2: Siinä oletetaan Newtonilainen fysiikka myös kvanttifysiikan tapahtumiin. Argumentti rakentuu määritelmin rakennetun koherenssin varaan ja Kalamin puolustajat ovatkin perinteisesti ihmetelleet syvästi sitä, että kriitikot iskevät siihen mikä heistä on vahvinta koko argumentaatiossa. Heistä saa olla erimielinen premissien kanssa, mutta että rakenne on ehtaa logiikkaa. Kuitenkin vika on juuri siinä, että logiikkaa sovelletaan tavalla jossa se ei päde sen kautta mitä tiedämme fysiikasta. Syyn ja seurauksen määritteet ovat siksi lähtökohdissaan virheelliset ja siksi logiikka pettää hyvin ovelalla tavalla.
    2.1: Tämä tuo mieleen Zenonin nuoliparadoksin jossa nuoli ei voisi liikkua koska muuten sen pitäisi olla kahdessa eri paikassa jos liikettä tarkasteltaisiin äärettömän lyhyen ajan pätkissä. Ajalla on kuitenkin minimiyksikkö, ja siksi nuoli voi liikkua. Toki nuoliparadoksi näyttää miten koherentti logiikka tuottaa teorian jonka arkikokemus falsifioi, ja että eron selittämiseen voidaan tarvita hyvinkin syvällistä fysiikkaa jota Zenon ei voinut paradoksia kehitellessään edes kuvitella. Mutta samalla se muistuttaa siitä että Kalam -argumentti on pohjimmiltaan jotain jossa väitetään että nuoli ei voi liikkua ja tässä nuolen liike vain on jotain jota arkielämässä ei päästä toisintamaan samalla tavalla kuin nuolen ampumista lasten pään päällä oleviin omeniin tai muihin kohteisiin.

Näkisin että Kalamia suositaan sen takia että deskriptiivisyyttä ei oikein suvaita. Että kaikessa pitää olla kysymys maailmankuvista ja eksistentiaalisista merkityksistä. Samalla tiedoissa on fysiikan mentäviä aukkoja. Lopputulos on se, että tieteen ja uskonnon välillä onkin hyvin syvää suhdetta. Mutta se on luonteeltaan hyvin erikoista. Ilkka Pyysiäinen ihmettelee "Jumalaa ei ole" -kirjassaan sitä, miten uskovaiset korostavat että se ja tiede ovat eri puolilla kun tieteellä kuitenkin selvästi on suurikin vaikutus teologiaan. Ja että nykyajan teologit kannattavat aivan säännönmukaisesti sellaisia asioita joita sata vuotta sitten olisi pidetty vakavana harhaoppina. Ja itse asiassa monet teologit kannattavat sellaisia asioita joita vanhoillisemmat teologit pitävät suoraan ateismina. Liberaaliteologia esimerkiksi raivostuttaa vähänkin vanhoillisempaa mieltä. Tieteeseen reagointi on se mitä teologia tekee.

Itse näkisin että tieteen ja uskonnon suhde on hedelmällinen. Mutta tässä huomio keskittyy hyvin ikävästi. Uskonto nähdään jonain tieteen vihollisena ja dogmajarruna. Ja toisaalta uskovaiset kertovat innolla siitä miten he pitävät tieteestä ja miten tiede antaa paljon uskonnolle. Huomiotta jää se, että uskonto on loisimissuhteessa tieteen. Se kyllä ottaa tieteen teorioita ja vääntelee niitä miten haluaa. Kriitikon sanotaan hyvin helposti astuvan uskon alueelle jonnea ei saisi tulla mestaroimaan ilman teologintutkintoa. Samat teologit kuitenkin mielellään ottavat kantaa evoluutioon olematta sen alan professoreja (ja sen kyllä huomaa, laadusta ja olkiukkojen runsaudesta). Keskustelukirjoissa uskova ikään kuin ottaa yleensä viimeisen sanan ja puheenvuoron. Joka peilaa suvaitsevaisesti sen että yhdessä eletään tiede ja usko, ja että uskova saa henkisen ja tieteellisen samalla, eikä tarvitse luopua kummastakaan.

Täysin ohi jää se, mitä tiede saa uskonnolta. Nähdäkseni mitään ei saa siltä. Uskonnon selityssuhde on aina jäljestäpäin sovittava tai ennalta jarruttava. Uskonto tukee vallitsevaa järjestelmää ja on siksi joka ikisen paradigmanmuutoksen kanssa jälkijunassa. Ja jos uskonnon puolelta tulee jokin ennuste tieteestä ja uuden paradigman yritys, se on aina jotain denialismia joka yrittää palauttaa tieteen vanhoilel hyville 1800 -lukuisille urilleen. ; Toki uskova voi tehdä tiedettä, mutta vain jos tekee sen tieteen kautta. Toki uskovaiset heidänkin kohdallaan tykkäävät korostaa että juuri uskonto olisi heissäkin oleellista. Että jotenkin se, että joku on uskova ja tiedemies, johtaisi siihen että se tiedemiespuoli toisi kunniaa sille uskopuolellekin. ; Tässäkin uskonto on kunnialoisena. Ei siitä panosta saada, mutta gloriassa on kivaa paistatella.

Quinen valtakunnasta kusipäiden vallantuntoon

Olen blogatessani ja muutoinkin huomannut että ihmisillä on taipumuksena olla ymmärtämättä mitä sanon heille suoraan. Käytännössä aina ja poikkeuksetta kun joku millään tavoin reagoi teksteihini, on kyseessä jonkinlainen väärintulkinta jossa minun aivan suoraan sanotaan väittävän jotain mitä en ole sanonut. (Ongelmana ei siis ole erimielisyys tai erilainen tulkintaskeema itsessään, vaan se että tulkinnoissa syntyy aina sellainen kuva jossa minun nähdään sanovan jotain jota en ole tarkoittanut.) Tässä kohden olen tottunut hyväksymään tämän asiantilana. Se ei ole ongelma, se on olotila. Ongelmiin on olemassa ratkaisu, ja jos ratkaisua ei ole, se on olotila. Ongelmiin on olemassa ratkaisu, olotilojen kanssa on totuttava elämään. (Kyllä, selitykseni on oma taitojen puute, eikä lukijoiden järjenjuoksun vähyys ; Jos avioliitto kariutuu yhden kerran voi syyttää puolisoa, mutta jos 25 ex vaimoa vaatii päätäsi tilille, niin kyllä järkevämpi teoria on se, että sinä itse olet aivan paska siippa.)

Tekstinymmärtämisen kohdalla on tasapainoiltava sen kanssa että kirjoittaa sopivan seikkaperäisesti.
1: Jos on liian tarkka, silloin ihmiset eivät jaksa sisäistää ja tätä kautta myöskään ymmärtää kokonaisuutta. Tällöin kritiikissä tulkitaan detaljeja ja usein kritiikki on jo huomioitu tekstissä. (Mutta teksti on liian raskas joten tätä ei huomata.) Kuitenkin jokainen blogaukseni on aina rakennettu kokonaisuutena. Se ei ole vain kasa detaljeja vaan on niiden kompositio. Näin ollen joudun pidemmissä ja seikkaperäisemmissä jutuissa toistamaan itseäni kommenteissa. Syntyy "kritiikki on huomioitu jo tekstissä, ääliö" -tílanne. Tämä on todella ärsyttävää.
2: Jos taas oikoo, niin tartutaan johonkin sellaiseen yksityiskohtaan jota olisi voinut täsmentää. Tämä on ymmärrettävää. Joskin usein tässä tulee lisätyönteetättämisen makua, joka on rehellisesti sanoen hieman ärsyttävää. Mutta tämä ei tunnu yhtä turhauttavalta kuin se, että toiset reagoivat johonkin jota olet jo huomioinut.

Sitten on joskus maksimaalisia epäonnistumisia kuten eilinen blogaukseni. Se on nimittäin kohdannut molemmat ylläolevat ongelmat. Hyvä asia on tietysti se, että tälläisessä epätietoisuusmyllyssä keskustelu aina jotenkin etenee. ; Vaikka luulisi että keskustelu etenisi kun kaikki ymmärtävät toisiaan. Tällöin eri lähtökohdat johtavat kuitenkin usein "pattitilanteeseen". Kukaan ei joudu korjaamaan mitään ja täsmentämään. Ja näin niitä virheitäkään ei tarvitse esillekaivella ja löytää. Tämänlainen on leppoisaa ja psykologisesti kevyttä, mutta filosofisen projektin kannalta huono vaihtoehto. En pidä näitä kasvattavana. (Tai ainakin se kasvattaa luonnetta. Antisosiaalista luonnetta.)

Puuttuvat detaljit

Eilisen blogaukseni kommentteihin ilmestyi reaktio joka selitti puuttuvista detaljeista. ; Korostettiin, että esittämäni esimerkki itsepuolustuksen opettamisesta ei ole rinnastettavissa SlutWalkin kävelijöiden vaatteista puhumiseen, koska itsepuolustus on aktiivista ja pukeutuminen on passiivista. Tämä toki sopii esimerkkeihini, mutta koska teksti oli jo muutenkin räjähtänyt en ajatellut että joutuisin erittelemään asioita aivan tällä tasolla. ; Tämä täsmentäminen on toki mahdollista ja teinkin sen viittaamalla siihen että aivan suoraan referoin miesten kesinäiseen ohjeistoon. Kommentoijalle tämä kulttuuri näyttää totaalisen vieraalta koska hän näkee sen pelkän väkivallantekemisen ja kikkailun teemoilla. Pukeutuminen ja esimerkiksi lompakon pitämisohjeet ovat passiivisia ohjeita joita käytetään paljon.

Lisäksi korostettiin huomiota siihen tosiseikkaan, että pukeutumisella ei oikeasti ole mitään tekemistä raiskatuksi tulemisen kanssa. Tämä oikeisiin objektiivisiin syy-seuraussuhteisiin tarttuminen oli toki tärkeää, mutta keskustelussani keskityin jaotteluun joka oli deskriptiivinen-normatiivinen, en jakoon joka olisi objektiivinen-eettinen. Nostinkin kommenteissani esiin ns. bullshido -teeman. Monet miehet itse asiassa "tipsaavat" toisiaan aivan pelleillä tavoilla. Ohjeet vaatisivat aivan omituisen näkemyksen maailman toiminnasta. Kun tälläinen epätoimiva machoilutipsi annetaan, kyseessä ei kuitenkaan ole tasa-arvo -ongelma. Kysymys on jostain aivan muusta. Tämänlaiset erot ovat mielestäni oleellisia. Niitä täytyy täsmentää. On ymmärrettävää että niitä ei lueta tekstistä (koska ne tavallaan eivät ole siellä, vaan korkeintaan rivien välistä mukana.

Tuomon lukeminen, ilmeisesti vähän kuin savolaisten erikoismurteiden tajuamista

Vakavampi itseilmaisukyvyttömyyteni näkyykin sitten siinä miten tekstiini on reagoitu. "Filosofian puutarahassa", jonka kirjoittaja on aivan tervejärkinen ja fiksu ihminen, nimittäin tulkitse minun tarkoittaneen seuraavaa.¹ "Tuomo ehdottaa, että meidän pitäisi osata erottaa normatiivinen ja deskriptiivinen taso. Se tapahtuu esimerkiksi ymmärtämällä että vaikka uhri on täysin viaton (normatiivinen fakta) siihen jos joku tulkitsee hänen pukeutumisensa kutsuksi lähennellä, on silti käytännössä niin että niukkapukeiset naiset herättävät joskus osassa miehiä kaikenlaisia ajatuksia (deskriptiivinen fakta). Paitsi että tällaiset teoriat ovat käytännössä vähän huteralla pohjalla (esimerkiksi siksi että on paljon miehiä jotka eivät yksinkertaisesti osaa jättää naisia rauhaan, näytti nainen miltä tahansa) ne osoittavat myös että tässä meillä onkin sellainen soppa jossa normatiivistä ja deskriptiivistä alkaa olla vaikea pitää erillään." Näissä kohden tulkinnan kohteena on koko teoria. Olin hieman vieraantunut siitä mitä minun ajateltiin sanovan. (Tulkintani voi tietysti olla sekin väärä. Joka tapauksessa syntyi kokemus siitä että sanomakseni sanottu ei tuntunut siltä mitä yritin epätoivoisesti sanoa.) Ei siksi että siinä ei olisi sanottu juuri sitä mitä sanoin, vain konteksti ja kompositio tuntui vieraalta.

Ehkä pääsyy on siinä että "Filosofian puutarha" lähestyy tasa-arvotilaa ystävällisyyden ja sosiaalisuuden kautta, niitä korostaen. Itselleni tämä puoli maailmasta on aina jäänyt hieman vieraaksi. (Koska karkeasti ottaen minulle luottamus ansaitaan. Ja työllä ansaitaankin.) ; Hänhän käsittelee koko tilannetta sillä että miesten hyväntahtoisuus tulisi ottaa sekin huomioon. Että sovinistin määrittäminen vilpittömäksi mieheksi on hyvä tehdä. Itse olin pessimistisempi ja peräti lopetin oman tekstini siihen että luotan lähes kaikkien ihmisten hyväntahtoisuuteen mutta en juuri kenenkään hyvyyteen. Tämä on nähdäkseni pessimistisempi huomio kuin ajatus siitä että kaikki pitäisi ottaa vilpittöminä, järkevinä ja reiluina ihmisinä. (Itse sanoisin että se on enemmänkin "pick two". Eli ota kaksi kolmannetta.)

Eniten tartun jaottelun ideaan. Puhuin jaottelusta, mutta se käsiteltiin jaotteluna. Ja tämä oli tietysti aivan väärin, koska jaottelu oli erilaista kuin se jaottelu mitä tarkoitin. (Kyllä. Jaottelulla on useita merkityksiä, homonymia on ansa. "Ensin käydään saunassa ja sitten syödään vasta" on sanaleikki jossa on monta merkitystä samalla sanalla.) Tämä tuotti hieman ressiä, etenkin kun mielestäni käsittelin tekstissä aika runsaastikin sitä miten oikeasti deskriptiivisessä on normatiivisuus aina hieman mukana. (Ideanani oli että kaikessa on tulkintaa, ja että toiset tulkinnat ovat parempia kuin toiset). Ainakin minun silmiini tässä yritettiin soveltaa oma holistis-epämääräinen jaotteluni "kaksiarvoisen logiikan pakkopaitaan". Eli tässä ei tehtäisi "käsitteidenjakoa" vaan "dikotomia". (Oma ratkaisuni on se moitittu. Eli homonymiaongelmien kohdalla laitetaan esiin "lisää sanoja", ja näiden sisällöstä syntyy ongelmia, koska käsitteitä ei aina jakseta erikseen määritellä. Ja moni luulee niitä kaikesta erittelystä huolimattakin synonyymeiksi.)

Tässä kohden "Filosofian puutarhassa" nostetaan esille vähän saman mikä nousi kommenteissakin. Eli että deskriptiivinen taso pitää sisällään arvovalintoja. Samalla se kuitenkin tuntuu nollaavan teoriani kannalta kaiken sen kritiikkipotentiaalin, sillä kritiikki mainitsee asian vastaesimerkillä joka viittaa deskriptiiviseen tosimaailmaan joka tekee tietystä tulkinnasta epäobjektiivisen. Viitataan siis siihen miten maailma on. Tämä kuvaus tekee tietyistä deskriptiivisistä malleista yhteensopimattomia maailman kanssa. Tämä ei nähdäkseni tarkoita että deskriptiivinen näkökulma itsessään olisi väärä. Päin vastoin, se näyttää että deskriptiivisellä tasolla voidaan tehdä arvioita joissa toiset deskriptiiviset mallit kumpuavat pelkästään maailmankuvista ja toisilla on vastaavuus objektiivisesta maailmasta.

Tässä kohden voi tuntua ongelmalliselta että samanaikaisesti viittaan siihen että deskriptiivisyys on vain samaa kuin teoria maailman syy-seuraussuhteesta. Että puhe on etiikasta ja arvoista, jolloin deskriptiivinen ei aina ole samaa kuin tosimaailma. Toisaalta korostan että toiset deskriptiiviset mallit ovat parempia ja objektiivisempia kuin toiset. Tästä päätyy varsin terveeseen kysymykseen siitä, että olisin jonkinlaisessa ristiriidassa. Että onko deskriptiivinen objektiivista vai ei.

Vastaus on, että osa deskriptiivisistä kuvauksista on totuudenmukaisia ja toiset eivät. Ja itse suosin "paatuneena naturalisti-skientistinä" sitä että objektiiviset deskriptiiviset mallit ovat laadukkaampia. Kuitenkin samalla esitän että epätodetkin deskriptiiviset mallit ovat itse asiassa jotain jotka kumpuavat kenties toiveajattelusta ja tätä kautta normatiivisesta maailmasta, mutta ne ovat kuitenkin itsessään jotain johon viittaaminen ei ole ideologista sanan vahvimmassa mielessä. Ihminen joka todella luulee että maailman mekaniikka toimii toisin kuin se toimii, tarjoaa vilpittömiä mutta luultavasti typeriä ohjeita. Näin ollen deskriptiivinen malli tarjoaa syyntakeettomuuden vilpittömän mielen säännöllä "ei tiedä eikä pitäisi tietää". Ihminen voi erehtyä. Ja osa virheistä on vakavia perusasioiden osaamattomuuksia kun taas toiset eivät.

Näin ollen maailmassani rasismi ja pelkkä syrjivä käyttäytyminen ovat hieman kuin pikkuserkkuja. Erot ovat joskus pelkkää sisäiseen maailmaan vetoamista. Vilpittömyys on rehellisesti sanoen minun maailmassani vähäarvoinen, mutta se painaa sentään jotain. Suuri osa rasistisesta käytöksestä on vilpitöntä, mutta tämä ei silti ole samaa kuin tekojen oikeutus.

Syy on kuitenkin enimmäkseen siitä että en ehkä käytä sanoja niin tarkasti ennalta määritellen kuin pitäisi, tai jota ihmiset eivät tule ajatelleeksi; Karkeasti ottaen lähestyn asiaa seuraavilla käsitteillä:
1: Objektiivinen maailma on foundationalistinen maailma joka toimii ja on olemassa ihmisistä riippumattomasti. Se on karkeasti ottaen se, mitä "is - ought" -tilassa käsitellään terminä "is".
2: Deskriptiivinen maailma on ihmisen maailmankuvan se osa jossa käsitellään maailman mekaniikkaa. Tämä on siis se, jonka yksilö rehellisesti uskoo olevan tosimaailman objektiivinen tila. Henkilö käyttää argumenteissaan tätä kuin se olisi "is-ought" -jaottelussa "is". Vaikka se usein käytännössä kumpuaa ennakkoluuloista, peloista ja toiveista jotka kumpuavat nimenomaan siitä "ought" -osiosta.
3: Normatiivinen maailma taas käsittelee eettisiä asiantiloja. Humen giljotiinin ystävänä pidän tätä täysin eri asiana kuin "is" -tila. Mutta moni pitää Humen giljotiinia porvarillisena tai jonain saatanallis-demonisena valheena ja vääristelynä joka on keksitty norsunluutorniateistiskeptikoiden mielissä turmelemaan Jumalan objektiivisen moraalin merkitys. Heille normatiivinen maailma on tietysti sekin "is" -tila. Mutta usein tällekin nähdään jokin erityinen sfääri. (Pelkkä olemassaolo ei tee kenellekään oikeutusta. Esimerkiksi jos puhutaan etiikasta ja päänsärkypotilaalle tarjotaan aspiriinia tai syanidia, ei riitä pelkkä vaikuttavan aineen olemassaoloon viittaaminen ; Arvo syntyy tosiasioiden kompositiona, eli otetaan syy-seuraussutheita huomioon ja osaa näitä määritetään toivottaviksi ja toisia ei.)

Maailmani on siis hyvin harmaasävyinen. Tämä voi yllättää sillä tekstissäni korostan juuri jakoa. Että on merkitystä puhua "ääripäistä". Tämä onnistunee hieman parilla strategialla. (Tai epäonnistuu, koska tekstiä tuotan kuitenkin minä, ymmärrettävyyden kohdalla ikuinen luuseri.)

Quinelaisuuden "paradoksi".

Olen tunnetusti, jopa tylsyyteen asti, Quinen kannattaja. Hän on siitä erikoinen taho viitata, että hän sumeuttaa klassisia filosofisia käsitteenjakotapoja. Mutta hän ei oikeasti koskaan lakkaa puhumasta siitä mihin nämä käsitteenjaot viittaavat. Quine viittaa siihen että analyyttinen ja synteettinen ovat aina toisiinsa sekoittuneita. Mutta että kuitenkin ihmiset voivat tavoitella ja edistyä tieteessä. Ero on Duhemin-Quinen teesistä selviämisen suuruinen. Quine pakottaa viittaamaan kokonaisuuteen. (Ja minä olen paatunut holisti. Pätkin tekstejäni osittain siksi että ne referoivat toisiin jo aiemmin tehtyihin juttuihin. En tiedä voiko blogiani edes kommentoida asiallisesti lukematta isoa liutaa teemaan liittyviä blogauksia. Ehkä tämä on yksi ongelma joka tuottaa niitä ymmärtämisvaikeuksia.)

Quinehan huomauttaa ensin että falsifiointitilanne on itse asiassa aina kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Ja sitten hän tarjoaa keinon jonka tarjoama ratkaisu on yllättävän usein yksiselitteinen. Teorian joutuessa modus tollens -päättelyn kautta kumotuksi, voidaan selittää tilannetta mittausvirheistä toisista teorioista tuleviin vaikutuksiin. (Jos katsot kiikarilla avaruuteen ja syntyy omituinen tulos, onko vika kiikarissa olevassa pölyssä vai onko vika optiikan teoriassa jolla kaukoputki on rakennettu ja joihin viittaamalla sen käyttämistä perustellaan. Vai onko tähtitieteen teoria joka ennusti erilaista tilaa väärä?) Hänestä on valittava tie joka vaatii vähiten korjauksua nykytietoon. (Kiikari on kenties hyvä selitys aluksi, mutta jos kaikki maailman kiikarit rupeavat näyttämään tismalleen samalla tavalla väärin, olisi todella omituista että osuisi pölyä kaikkiin juuri sopivasti samalla tavalla. Etenkin jos pöly on näkymätöntä pölyä jonka läsnäolo havaitaan vain kun kiikarin läpi katsotaan.)

Tässä kohden minulla on puolihauska anekdootti jolla olen yrittänyt selventää tilanteen vaikeutta ja helppoutta. Olen korostanut että olen arrogantti mies. Ja ylimaailmallisen nokkeluuteni vuoksi kykenen argumentoimaan miltei mitä mielpidettä tahansa. Ja yleensä voitan. Tämä voittaminen on siis juuri nokkeluuteni takia merkityksetöntä, koska egoilun sijasta pitäisi keskittyä totuuteen. Niinpä pistänkin kaiken ylimaallisen oveluuteni peliin ja yritän tehdä mahsollisimman hyvän casen molemmille puolelle. Jos esimerkiksi olen jotain mieltä A ja sen vastateoria on B, niin jos en saa keksittyä hyvää argumenttia B:lle, se tarkoittaisi että olisin jotenkin epäovela ja kaikkea muuta kuin superterävä. Egoni ei anna tälle periksi. Kun olen tehnyt tätä paljon, saan aikaan kaksi hyvää casea. Ratkaisevaa ei ole se, että nämä molemmat ovat hyviä tai huonoja. Ratkaisevaa on se, että jompi kumpi näistä on paremmin onnistunut.

Esimerkkini ajattelutapa ja asenne on tietysti itsetarkoituksellisen itsekeskeistä, mutta kun sen tilalle vaihdetaan tiedeyhteisö, ja se laajennetaan tätä kautta isompiin piireihin, voidaan puhua siitä mitä Quinen ajatus tavallaan pitää takanaan. Asiat eivät ole yksiselitteisiä, asiat ovat harmaasävyisiä. Me emme koskaan näe pikimustaa tai vitivalkoista. Silti voimme aivan täysin puhua siitä että jotkin asiat ovat tummia, toiset vaaleita ja jotkut hyvin vahvasti siltä väliltä. (Näin ollen Quinelaisuuden ytimessä on jokin joka ei ole paradoksi - se vain näyttää siltä.)

Kusipää, itte oot.

Tieteenfilosofia on tietysti hieman ikävä ottaa esille, koska asia on arvokeskustelullinen. Siksi voinen ottaa toisen tavan jolla voin yrittää selventää samaa asiaa. Eli kantaani tasa-arvopuoleen, ja deskriptiivisyyteen ja normatiivisuuteen. Tässä minua auttaa Aaron Jamesin "Assholes - a theory" -kirja. Siinä käsitellään kusipäisyyden käsitteen määrittelemistä ja lähestytään aihetta luokittelemalla kusipäisyyttä. Aihe on tärkeä, lähinnä siksi että itse olen itsetunnustetusti kusipää.

Olen tässä kohden kyllästymiseen asti kuunnellut klassista selitystä siitä miten asia olisi niin että jos sanoo olevansa kusipää ei olisi sellainen. Ja toisaalta jos sanoo jotakuta muuta kusipääksi, niin sitten olisi juurikin kusipää. James korostaa että tämä on vain nyrkkisääntö. Tosiasiassa hyvin usein kusipäät nimenomaan käyttävät kusipäisyyttä itsemääritteenä. Ja kusipääksi tunnustautuminen on joskus jopa itsessään aseistariisuva kusipäisyysaktio. Samoin kusipääksi kutsuminen ei välttämättä ole etiketinmukaista käytöstä, mutta kusipäisyyttä se ei kuitenkaan ole automaattisesti.

Jamesin käsite kietoutuu hierarkisuuden, itsekkään toisten kustanuksella hyötymisen, vilpittömän mielen ja moraalisen närkästymisen ympärille. Kusipää toimii omia etuja hakien. Hän toimii siten että moraalinen närkästys ohjaa hänen toimiaan - hän on vakuuttunut siitä että hänellä on ikään kuin lupa rikkoa sääntöjä koska hän on jotenkin spesiaali. Ja vaikka kusipäiden saamat hyödyt ovat usein aika pieniä - karkeasti sanoen he ottavat ilmaiseksi jotain sellaista jota he voisivat saada lupaa kysyen - he herättävät ympäristössään suuttumusta.

Ja toisaalta James  korostaa että kusipäisyys ei ole psykologinen tautitila tai diagnoosi. Hän määrittelee kusipäisyyttä kätevästi erilaisilla ilmiöillä jotka ovat lähellä kusipäisyyttä, mutta eivät kuitenkaan ole sellaisia. Kusipäisyys ei ole myöskään syy heittää linnaan. Kusipää voi tehdä rikoksia mutta hänet tuomitaan näiden kautta. Tämä näkökulma antaa tavalliselle ihmiselle erässä mielessä oikeutuksen käyttää termiä ilman asiaankuuluvaa koulutusta. Se ei ole medikalisoitua etiikkaa eikä juridista kannanottoa. Samoin James tosin korostaa että oikeassaoleminen ei ole kusipäisyyden kannalta relevanttia. Kusipäisyys ei kerro ideologian fiksuudesta. Ja vaikka kusipää kannattaa jotain eettistä teoriaa, tämä ei tuhoa tätä eettistä teoriaa itsessään. Näin ollen kusipäisyys on lähinnä yksilöä koskeva kuvaus, jonka ilmaiseminen huomiona tuo kusipäähän turhautuneelle ihmiselle ihmeenomaista sisäistä helpotusta.

Tätä kautta tein hieman oma-aloitteista soveltavaa miettimistä ja yritän kuvastaa Jamesin ajatuksia omin esimerkein. (Joihin James itse asiassa mielestäni rivien välistä viittaa.)
* Psykopaatit ja sosiopaatit eivät ole kusipäitä, koska kusipäisyydessä ei ole kysymys siitä että oltaisiin moraalisesti närkästyneitä. Psykopaatti ei välitä tunteista, joten syntyy egoistista toimintaa joka on vaaralista ja tyrannimaista, mutta vakavampaa kuin kusipäisyys.
* Aspergerin syndroomaiset eivät ole kusipäisiä, koska vaikka he välittävät, heidän ongelmansa johtuvat sosiaalisten tilanteiden tajuamisen puutteesta. Heidän teoriansa toisten ihmisten mielistä on puutteellinen. ; Deskriptiivinen taso on epäobjektiivine korjaamattomalla tavalla, he paitsi eivät tiedä eikä heidän tarvitsekaan tietää, tila on vielä enemmän. He eivät edes voi tietää.
* Narsistit eivät ole automaattisesti kusipäitä koska he manipuloivat ja voivat toimiessaan olla hyvinkin ärsytystä tuottamattomia.
* Teräväkielisyys ei ole välttämättä muuta kuin hyvien tapojen rikkomista. Rumiakin sanoja voidaan käyttää humanistisesti, ja joskus kusipää voi käyttää kohteliaita sanavalintoja. Esimerkiksi Richard Dawkins on aika ilmiselvä kusipää, vaikka hänen sanavalintansa ja maneerinsa ovat itsetarkoituksellisen yläluokkaisia. Hänen aatetoverinsa Hitchens taas oli tunnettu sekä humaaniudestaan että todella törkeänröyhkeistä sanavalinnoistaan.
* Edes egoistit eivät ole väistämättä kusipäitä, koska egoistien maailmassa jokainen ihminen pitää luonnonsääntönä sitä että ihminen pitää ensin huolen itsestään ja vasta sitten muista ; Tämä on itsekästä mutta ei hierarkista koska kaikki ihmiset nähdään samanlaisina eikä toisia ihmisiä nosteta eliittiin muiden yli. (James kuvastaa tähän viittaavia asioita puhuessaan Rousseausta, amour de soista jaa amour-propresta).
* Edes huono tempperamentti ei ole samaa kuin kusipäisyys. Sillä jos jollakulla on vaikka vihaongelma ja hän katuu tekojaan, mutta palaa toimintamalliinsa, hän käyttäytyy asiattomasti. Mutta aito kusipää ei katuisi tekojaan. Aito kusipää siis voi myöntää olevansa kusipää, mutta tämä on hänelle jotenkin kunnia -asia eikä häpeämisen paikka. Kusipää kun ei välitä kriitikosta koska on hierarkiassa tätä ylempi. Näin hänellä on vilpitön usko omaan erinomaisuuteensa ja tämän tuomaan oikeutukseen rikkoa sääntöjä ja normeja jotka koskevat vain "tavallisia ihmisiä".²

On selvää että Jamesin kuvauksessa on paljon viittauksia subjektiiviseen sisäiseen maailmaan. Ja että tätä subjektiivista asiantilaa käytetään jotenkin tosiasiana (is) jolla oikeutetaan sitten jokin toiminta (ought). Ihminen ei kuitenkaan pääse katsomaan toisten ihmisten päihin, joten tietyllä tavalla kusipää -termi jää "riippumaan ilmaan". Se on mielivaltaa ja loukkaavaa koska siinä viitataan toisen mielentilaan ja väitetään sen olevan katumaton tai jotain muuta vastaavaa. Kuitenkin James kiertää tätä ongelmaa viittaamalla siihen että kusipäisten ihmisten sisäinen maailma heijastuu heidän tekoihinsa.

Hän nostaa esille erityisesti kusipäiden taipumuksen kritiikki-immuuniuteen. Joku kusipää käyttää tähän hyökkäävyyttä, eli sitä että hän epäargumentatiivisesti nuijii vastustajiaan maahan pilkalla ja jopa kirveellä. Joku toinen kusipää taas saivartelee ja oikeuttaa tekemisiään tavoilla jotka heijastuvat solipsistisena käyttäytymisenä ja presuppositionalistisen logiikan käyttämisenä ; Oman näkemyksen ajaminen falsifioimattomissa olevaan tilaan onkin siis tavallaan joskus jotain muuta kuin tieteenfilosofinen huomio, se on heijastuma persoonallisuudesta. Näin arvioita subjektiivisuudesta voidaankin tehdä tavalla joka on enemmän kuin pelkkä väittämä tai mielipiteily. (Se on vain vaikeaa, James näyttää paljon esimerkkejä joissa toisten suorapuheinen rehellinen puhuja on toisen poliittisen suuntauksen retoriikan mukaan armoton kusipää.)

Ja itse asiassa teemmekin näitä subjektiivisuuden tulkintoja jatkuvasti. Kun esimerkiksi puhumme "Filosofian puutarhan" tapaan siitä että "ihminen jolle on tehty vääryyttä ei tahdo ensimmäiseksi että häntä neuvotaan, vaan että häntä kuunnellaan ja ettei hänen kärsimyksiään ja tuntemuksiaan vähätellä, kielletä tai leimata typeriksi (etenkään kun nämä ovat hyvin perinteisiä naisten vaientamisen keinoja. Jos et halua vaientaa naisia, älä toimi kuten toimivat ne jotka haluavat.) Hän haluaa osoituksia ystävällisyydestä ja hyvästä tahdosta, ei ylivertaisesta älystä. Hyväntahtoista on myös ymmärtää, että feministit saattavat olla joskus herkkänahkaisia ja jotenkin tunteellisia. Joten feministin vaikeutta ja vikoja pohdiskellessa kannattaa ehkä lukea jokin hyvä kirja naisen historiasta ja miettiä, millaiset fiilikset itsellä olisi vastaavassa tilanteessa." viittaamme että ihmisillöä on jokin perusluonne jossa toiset mallit ovat yleisempiä kuin toiset ja tätä kautta jotkin tulkinnat toisen ihmisen sisäisestä maailmasta ovat parempia kuin toiset eivät.

Subjektiivisuuskaan ei siis ole ihan sitä miksi olemme sen tottuneet näkemään. (se on yksilölle "is", se on kertomassa mikä on "ought", siitä on myös muille olemassa deskriptiivisiä tiloja) Kaikki on harmaasävyistä mutta käsitteet ovat silti mielekkäitä.

Jotta saisin asian leimattua takaisin sukupuolikysymykseen, ajattelin että voi olla sopivaa lopettaa Aaron Jamesin käsitykseen kusipäisyyden sukupuolijakaumasta. Tilastollisia mittareita katsoen kun voidaan sanoa että kusipäät ovat miehiä. Jamesin suhde feminismiin tästä on huomiollepantavaa. Sillä tässä feminismi auttaa miehiä. (s 96) "feminist critiques come to the aid of maleness. It is not the maleness of males per se that explains the proliferation of masculine assholes. It is not that men are assholes, as though non-asshole men have somehow owercome their inherently male asshole tendencies. Rather, the influence of gender culture is just very deep. Deep gender cultures, not maleness, is primary to blame for the fact that assholes are mainly men." Tämä kannanotto toivon mukaan selventää sitä miten kaikki ylläoleva sovittautuu siihen syyllistämisen, tuomitsemisen ja rankaisemisen kulttuuriin joita eilisessä (väärinymmärretyn rooliin asetetussa) blogauksessani esitin.

---

1 Hän toki ymmärtää että tarkoituksenani on ollut ratkaista ongelma siitä "miten esimerkiksi naisten riskikäyttäytymisestä voisi puhua niin että viesti menisi perille mutta väkivalta- tai seksuaalirikosten uhreiksi joutuneita naisia ei lainkaan syyllistettäisi." Tämän ymmärtäminen kiusaamiskeskusteluissani on jäänyt ihmisille melko vieraaksi. Vaikka teoriani sekä tasa-arvokysymyksessä että kiusaamisessa on täsmälleen sama, ihmiset tuppaavat tulkitsemaan tekstit aivan päinvastaisilla tavoilla. -  Syynä lienee käyttämäni sanavalinnat, sisältö ei ehkä muutu mutta niitä ilmituova retoriikka on oleellisesti erilaista. Teoria ja sen soveltaminen on samantapaista, mutta tiettyä tunneilmaisua tietysti tulee mukaan, etenkin kun en edes yritä jarruttaa retorisia valintojani, minusta on tärkeää että lukija kykenee arvioimaan positioitani. Koska tunteet värittävät suhtautumista kaikilla. En kuvittele olevani kognitiiselle dissonanssille immuuni.
2 Jamesin kirjan lukeminen tuotti itselleni kenties elämäni vakavimman identiteettikriisin. Sillä olen itseilmoitettu kusipää. Jamesin määritelmänrajaus tuottaa kuitenkin sen, että minulla olisi enemmän vihaongelma ja monista asioista moraalisesti erimieltä oleminen. Eli olisinkin vain outo, minulla olisi erilainen maailmankuva, ja tekisin vihaylilyöntejä sosiaalisen paineen alla. Tämä pakottaa joko tunustamaan että en ole kusipää. Mutta toisaalta jos olisin aito kusipää, voisin vain selittää siitä että tämä määritelmä on väärä koska siihen ei osu kaltaiseni oleellinen malliesimerkki, olisin siis vähintään anomalia Jamesin teorialle. Koska olen katuva kusipää, joka on ilmeisesti kaiken parannuksen ja toivon ulkopuolella, uskon tietysti juuri näin. James on vaan niin paska filosofi minun korkeuteeni - eli Suvereeniin, Armoitettuun ja Erehtymättömään SuurInkvisiittoriKeisariin - verrattuna.

Ihmisenä olemattomuuden kamaluus

"Filosofian puutarhassa" -blogissa otettiin kantaa naisasiaan. Näkökulma on tuttu mutta ihan hyväksyttävä "Aloitan asian ytimestä. Mitä on olla nainen? Miten se eroaa miehenä olemisesta, vai eroaako mitenkään? Sukupuolineutraaliuden kiivaimpien kannattajien mukaan sukupuoli on marginaalinen asia, ja esimerkiksi lapset tulisi kasvattaa lapsiksi eikä tytöiksi tai pojiksi. Sukupuolirooli nähdään tällöin lähtökohtaisen arvottavana, rajoittavana ja ahdistavana. Naisena oleminen on ennen kaikkea ihmisenä olemista." Tätä kautta ihmisenä olemisen eksistentiaaliset sävyt nousevat esille. Näin selittyy esimerkiksi se, miten ja minkä vuoksi Laasaselle on tullut paljon kritiikkiä ; "Esimerkiksi viime vuosina "parisuhdemarkkinoista" käytävä keskustelu on niin ikävää luettavaa pääasiassa siksi että ihmisyys ja ihmisarvon käsitteet loistavat poissaolollaan niin täydellisesti. Keskusteluissa ihmiset kuvataan pari- ja seksisuhteiden shoppailijoina jotka toimivat kuin kauppalistan mukaan ja arvostelevat toisia ihmisiä tavaroina tai korkeintaan potentiaalisina palveluntarjoajina. On vaikea sanoa, kumpi sukupuoli kuvataan pahempina esineellistäjinä, ja helppo sanoa että koko touhu on vastenmielistä ja jos joku vakavissaan esineellistää muita eikä tiedä mitä eroa on rakkaudella ja kaupankäynnillä, hänen ei pidä yrittää selittää toimintaansa luonnolliseksi vaan pyrkiä eroon typeryydestään."

Onkin aivan oikein erottaa rakkaus ja pariutumismekaniikka. Luonnolliseksi määritettyä toimintaa on myös aina kuvastanut huolestuttavan pinnallinen perustelukulttuuri. Oma tapani suhtautua asioihin on kuitenkin hyvin erilainen. ; Haluan taas erottaa toisistaan normatiivisen ja deskriptiivisen. Lisäksi haluan erottaa toisistaan ihanteen ja käytännön mekanismit (jossa tietoisuus on oleellinen erottelukeino.)

Se mitä kukaan ei halua ; Deskriptiivisen erottaminen normatiivisesta.

Erottelun voisi kuvitella vaikkapa siten että jos esitetään Fioren miekkailutekniikoita, niin deskriptiivinen taso on sitä että vaikka kuvataan jokin kaksintaistelussa sovellettavissa oleva tekniikka. Normatiivinen taso taas korostaisi enemmänkin sitä että haluaisin kaksintaistelujärjestelmästä juridisesti oikeutetun. Näen että tekniikkaa voi opettaa ja harjoitella ilman tämänlaisia.

Nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä että olen vastustamassa aika isoa joukkoa ihmisiä.
1: Moni (stereotyyppien kautta ; uskovaiset objektiivisen moraalin kannattajat, New Age luontaisparannusnoidat, perussuomalaiset, laasaslaiset) sekoittaa deskriptiivisen normatiiviseen sillä tavalla että jos ihmisten parisuhdemekaniikassa on tietyt säännöt ja keskiarvot, niin tämä tarkoittaa sitä että tästä keskiarvosta tulisi luonnollinen tila ja joka olisi peräti lisäksi oikein. Olen tätä jaottelua vastaan hyvin vahvasti, koska (a) jos jossain on variaatiota, esimerkiksi tukan värissä, ei voida sanoa että punaiset hiukset tai vasenkätisyys olisivat luonnottomia vain siksi että ne ovat harvinaisia. Luonnollisuudesta puhuttaessa ei siis kannattaisi typistää keskiarvoon vaan käsitellä niitä vain jakaumina. Tämä ei tietysti ratkaise yhtään kiistaa, koska jos kiistassa on erimielisyyttä se on todiste siitä että on jakaumaa. (b) Kannatan humen giljotiinia, niin epämuodikasta kuin se onkin.
2: Moni (stereotyyppien kautta ; feministit, postmodernistit, sinä) sekoittaa deskrpitiivisen normatiiviseen sillä tavalla että jos joku kuvaa jonkin tapahtuman mekaniikkaa, että tämä tarkoittaisi aina samaa kuin poliittinen kannanotto. Eli kaikki deskriptiiviset lausunnot pitäisi niputtaa normistoon. Intressien kaivelussa on se huono puoli, että se voidaan aina tehdä, ja usein sillä voidaan perustella aivan päinvastaisia asioita.

Onkin itse asiassa tavanomaista että feministi tuomitsee tyypin 1 virheen, mutta hypähtää sitten kohtaan 2 itse. Tämä on tietyllä tavalla hyvin ongelmallista. Sillä se, millä postmoderni puhetapa sotkee asiat tapahtuu, tapahtuu aika usein sanalla "poliittinen". Tämän perusideana on se, että esimerkiksi jos väkivalta on julkinen tapahtuma, jossa on mukana useita ihmisiä, se on poliittinen ja siksi siihen ei ole mitään deskriptiivistä suhdetta. On aina normatiivinen suhde. Tässä on tietyllä tavalla paljonkin järkeä. Esimerkiksi käyttämäni kaksintaisteluesimerkki pitää sisällään normatiivisia lausuntoja kuten "on hyväksyttävää opetella ihmisten tappamisen tekniikoita jotka ovat sovellettuina letaaleja" tai "on oikein harjoittaa tämänlaista itsepuolustusta". Toiminta vihjaa hyväksyttävyydestä. Ja kieltämättä tämä on jonkinlainen poliittinen kannanotto. Tätä kautta moni näkee oikeudekseen tuomita kaiken deskriptiivisen poliittiseksi. Ja usein tämä liitetään vielä hyvin tiukasti joihinkin stereotypioihin. (Ihanteissa näin ei käy, käytännössä juuri näin käy. Mutta tämä on tietysti yleistä.)

Väkivaltakeskustelu näyttää miten ihmiset tulkitsevat asioita ja toisiaan ja määrittävät tämän asiantilaksi.

Kuitenkin jos tämän ottaa liian vakavasti. tästä seuraa hyvin paljon ongelmia. Esimerkiksi viime aikoina on keskusteltu paljon väkivallasta. ; Huumorin huippua esittänee omituinen lausunto jossa kaikki SlutWalk -kävelyyn osallistujat toivovat tulevansa raiskatuiksi koska heiluttelevat hepeniään vaikka he tietävät mitä siinä käy ja mihin tämä provosoi. Tämä tietysti sekoittaa sen mitä tällä kävelyllä tarkoitetaan. Koko kävelyn ideana on korostaa sitä että "pukeudumme näin vaikka emme halua tulla raiskatuiksi". Siksi on tietysti totaalisen tampiota väittää että koko kulkue on sama kuin yritys tulla oikein joukolla raiskatuksi. (Ainut mikä itselleni antaa yhtään lohtua tässä tilanteessa on sen miettiminen että samalla logiikalla jokainen joka yrittää raiskata näitä naisia haluaa tulla potkituksi munille piikkareilla koska heidän tulisi tietää mitä seuraa kun menee mekkaloimaan.)

Mutta sitten on tietysti sitäkin että väkivallassa mies esiintyy aina tekijänä ja nainen vain uhrina. Kun tässä keskustelussa nostettiin esille se, että miehet ovat naista useammin uhreina, korostettiin että koska tekijät ovat miehiä, on keskityttävä tekijöiden ohjaamiseen. Uhreihin ei siis saa eikä pidä panostaa koska se olisi heidän syyllistämistään. Väkivalta on jotain jossa pitää keskittyä tekijään ja tämän toiminnan ohjailuun. Tämä on tietysti hyvin omituista - ja ainakin itse korostan sitä että uhrien hoitamiseen on keskityttävä vahvasti. Pitää luopua ajatuksista joissa kiusattu olisi marttyyri ja hyveellinen. Sillä väkivalta ei tee vahvoja ihmisiä vaan särkee heitä. Eikä uhrin auttamista voida ohittaa jollain oman pikkuhienossa sääliöpäässä koettuun ajatukseen siitä että uhrissa ei ole vikaa, ja tähän asiaankuuluvalla abstraktilla mutta sitäkin hierarkisoivammalla säälimis-stereotypioilla. Nähdäkseni väkivallassa ja sen kontrollissa on kysymys monesta puolesta.

Tätä kautta voidaankin mennä "Valtakunnanärsyyntyjän" pakeille. Hän korostaa sitä että selviytymisohjeiksi tarkoitetut ideologisoidaan naisten kahlitsemiseksi. "mikäli miehet näkyvissä asemissa ilmaisevat huolensa naisten koskemattomuudesta ja arjen turvallisuudesta, käännetään kukin esiintulo esittäjäänsä vastaan. Mikäli suomalaismies ilmaisee huolensa vieraan kulttuurin piirissä tapahtuvista ihmisoikeusrikkomuksista, vääntyy koko tapaus miehen rasismiksi." Esimerkiksi edellämainittu Slut Walk on tätä kautta johtanut siihen että lausunnot nähdään omituisessa kontekstissa "Lutkamarsseihin johtaneet kannanotot naisten hillitymmän pukeutumisen, käytöksen (ml. alkoholin käyttö) ja ajan, seuran sekä paikan valinnan ennaltaehkäisevästä vaikutuksesta. Tarkoituksena ei ole ollut kahlita naisia kotiin tai pyrkiä patriarkaalisesti määräämään kunkin pukeutumistyyliä vaan huoli heidän oikeudestaan fyysiseen koskemattomuuteen. Fakta kuitenkin on se, ettei tätä oikeutta kunnioiteta - tehtiinpä mitä tahansa.Myöskään tarkoitus ei ole väheksyä naisten kykyä huolehtia itsestään. Toistan siis otsikon kysymyksen olennaisilta osin tarkennettuna: Onko miehen enää luvallista olla huolissaan naisten itsemääräämisoikeudesta ja turvallisuudesta joutumatta itse (verbaalisen) hyökkäyksen kohteeksi?"

Itsepuolustus näyttää että saman kuvauksen voi tulkita päinvastaisin intressein.

Olen itse painiskellut jonkin verran hieman saman parissa. Miehenä ja kamppailumekaniikkalajin harjoittajana olen tottunut siihen että miehet jakavat maskuliinisessa mielessä toisilleen erilaisia "tipsejä". Syynä ei ole se, että toinen koettaisiin itsepuolustuskyvyttömäksi pelleksi tai luuseriksi joka tarvitsisi tukea. Tämä nyt vain on jotain jota machomachomiehet selittävät toisilleen. Päin vastoin, kun toisen turvallisuuspuolta ollaan tällä tavalla neuvomassa, korostetaan sitä että oletetaan tämän olevan kyvykäs - kenties jopa halukas - selviämään omista vaikeuksistaan. Luusereille ei tipsejä välttämättä edes kerrota, koska heidän oletetaan/toivotaan juoksevan karkuun ja soittavan poliisille.

Näin ollen olen naisten lutkamarssin kohdalla ollut hyvin hankalassa välikädessä, koska joskus rajoitteet ovat aivan ilmiselvästi pelkästään halua rajoittaa toisen elämäntapaa. Eli lausunnot ovat juurikin sitä että on määritelty luonnontila jossa himoilleen altis humalainen/hullu tai muuten kontrollikyvytön mies raiskaa helposti kun näkee vähän persettä. (Noin stereotyyppisesti sanoen.) Samalla olen tietoinen siitä että itsepuolustusneuvojen jakaminen naisille on joskus - paapomisen sijasta - heidän "voimauttamistaan". ~ Jos eli kun minä opetin pienelle sisarelleni defensiivisen kyynärvarsilukon ja maahanviennin, kahlitsinko hänen elämäntapaansa vai vaadin häntä elämään miesten maailmassa miesten ehdoin? Poliittisia kantoja asiaan voi tietysti aina liittää. Esimerkiksi jos opetan itsepuolustusta, saatan kontekstoida asiat siten että tämä taito ei ole sovellettavaksi elävässä elämässä. Tai kontekstoida sen kannanottona jossa ihmisen tulee osata puolustaa itseään ja että tästä tulee tehdä heidän perusoikeutensa.

Hankaluutena on myös se, että mekaniikka voidaan nähdä kahleena josta yritetään vapautua. Asian tiedostaminen on tällöin tarpeen jotta siitä voitaisiin irrottautua. Käsitys siitä että asia voisi olla muutenkin - ja että ilman asioiden omaa miettimistä ajautuu helposti intressiin X tai biologiseen käytösnormiin Y - vapauttaa itsessään, jopa ja etenkin feministis-postmodernissa teemoin. Tällöin esille nouseekin se, että deskriptiivinen taso itse asiassa on itsessään nimenomaan deskriptiivinen, koska siihen liitetyt tulkinnat johtuvat yksilöiden omista mietteistä ja tulkinnoista sekä ennakkoluuloista.

"Seksuaalimarkkinakeskustelu" näyttää että kuvaus on joko kahle tai kahleen kuvaus ja vapautumisen väline

Tämä kulma taas pakottaa uudelleentulkitsemaan esimerkiksi Laasasta. Hänhän kuvaa pariutumisen mekanismeja. Tämä on itsessään deskriptiivinen tapa. Ja tilastot näyttävät että se "sisäinen kauneus" ei ole se toimintatapa jolla nykykulttuurissa avioidutaan, ihastutaan tai paneskellaan. Naiset harvemmin tiedostavat sitä että heidän valikoinnissaan on biologiaa. Tämä ei sinänsä ihmetytä koska psykologia opettaa nimenomaan sen, että tietoisuutemme on yllättävän pienessä roolissa toiminnassamme. Näin ollen Laasasen huomiot ovat deskriptiivisiä. Moni toki tekee niistä normatiivisia - rehellisesti sanoen Laasanen itse tekee niin. Kuitenkin teksti voidaan tulkita deskriptiiviseksi, koska se toimii toimintaohjeena jos ja vain jos intressisi korostavat että olisi mukavaa päästä panemaan paljon. Jos haluat erottaa rakkauden tästä, niin sitten teet jotain muuta. Kenties voit naisena jopa huomata, että ihmisyyden sijasta preferoit pinnallisilla kriteereillä miehiä, ja tämä huomio on mahdollisesti tie itsekasvuun jossa preferoidaankin tämän jälkeen syvällisemmillä kriteereillä.
1: Enkä puhu tässä mistään esitietoisista lapsuustraumoista, vaan enemmän siitä mitä kognitiotiede ja evoluutiopsykologia korostavat ; Esimerkiksi Ridleyn malliin käytös on fenotyyppi ja siihen vaikuttaa sekä ympäristö - ideologiat, intressit, kokemukset, traumat - ja genetiikka. Genetiikka pitää sisällään muutakin kuin ruumiinrakenteen. Funktio, evoluution ydin, kun ei ole pelkkä rakenne, se on aina suhteessa siihen miten sitä käytetään. (Korkkiruuvilla ei itsessään ole muotona mitään funktiota, sillä on suhde vasta toiminnan ja sen kontekstin yhteydessä. Eli jos viinipullonkorkkien avaaminen olisi evoluution edellytys, ei olisi hyötyä rakentaa korkkiruuvimaista raajaa, ellei mukana olisi myös käyttöohjetta, toimintaohjetta.)
2: Ihmettelen miten naisten palkkatilastot ovat monista naisista aivan asiallinen referoitava tasa-arvopuheessa. Sekin on deskriptiivinen kuvaus yhteiskunnan tulonjakaumasta. Raha on vähintään yhtä poliittista kuin seksi. Joten jos Laasanen on kamala seksuaalisen politiikkansa kanssa, niin tässä rahanjaon seulomisessa on mukana iso kaksoisstandardi.

Piratismikeskustelu näyttää miten kaikki tulkinnat eivät ole samanarvoisia

Itse korostankin sitä että usein intressi on nimenomaan oma tulkinta ja oma pelko. Tosin irrottaudun tässä sen verran Derridasta, että korostan sitä miten toiset tulkinnat ovat parempia kuin toiset eivät. Kokonaisuus voidaan ymmärtää "Filosofian puutarhassa" -blogin esimerkin kautta. Kun pienen lapsen Nalle Puh -läppäri takavarikoitiin tekijänoikeusmafian puolella, asiasta tuli kansanilmiö. "Minusta mielenkiintoista on niiden kansalaisten lukumäärä joille tapaus on ihan selvä lehtitietojen perusteella. He eivät mitenkään voi puhua tapauksesta tiedossa olevista tosiseikoista, joten he puhuvat itsestään: omista epäluuloistaan, näkemyksistään, oikeuskäsityksistään. Ei ole pelkoa, että jutunjuuri loppuisi ihan heti vaikka yhtään varmaa faktaa ei selville saataisikaan." Tässä tulkinta syntyykin siitä että ihminen luokitellaan ennakkoluulon ja omien näkemysten kautta. "Meillä ei ehkä ole syitä epäillä ettei isä olisi rehellinen ja totuutta rakastava mies, mutta toisaalta meillä ei myöskään ole sen parempia syitä uskoa että hän puhuisi totta. Ihan yleisesti voin sanoa, että tavalliset kansalaiset joiden oikeuksia olen luottamustehtävissä puolustanut, eivät keskimäärin olisi kovin hyviä marttyyreita. He dramatisoivat, liioittelevat, unohtelevat, kertovat valkoisia valheita ja väritettyjä tarinoita ja vetävät kotiinpäin siinä missä isot kihotkin. Herravihaisen silmissä Hallituksen edustajat ovat aina lähtökohtaisen epäilyttäviä kun taas yksittäiset kansalaiset ovat lähtökohtaisesti rehtiyden perikuvia. Kunnes toisin todistetaan- periaatteella, tietenkin, mutta jos kansa saisi päättää, tämäkin juttu olisi jo moneen kertaan käsitelty, ja ehdottomasti ilman kajoamista mahdollista todistusaineistoa sisältävään tietokoneeseen." Kuitenkin samalla uutisointi tarjoaa materiaalia tietyistä tulkinnoista. "kun uutisessa kerrotaan miten poliisit veivät pikkutytön Nalle Puhin kuvilla päällystetyn läppärin, on selvää että joku jossakin yrittää vedota tunteisiin. Jos läppärin takavarikoiminen on väärin, olisiko mahdollisesti ollut pienempi vääryys viedä minun musta ja kolho läppärini? Tunteisiin vetoaminen on luonnollista, ja oikeamielisetkin ihmiset voivat joskus kokea tarvitsevansa hyvän asian tueksi vielä sympatiapisteitäkin. Se vain on kuoppa johon arvostelukykyinen ihminen ei kompastu." Tunteisiin vetoaminen kun vaatii "oletetun ihmisluonteen" / "teorian mielestä". Ja näihin viitaten saadaan aikaan erilaisia viestejä.

Tämä tarkoittaa sitä että väitän aivan vakavalla naamalla, että vaikka kaikessa deskriptiivisessä on jotain normatiivista, toiset asiat ovat deskriptiivisempiä ja neutraalimpia kun taas toiset eivät. Ja aivan samaan tapaan jokaisessa normatiivisessa pelottelupuheessa on jotain deskriptiivistä mutta toiset tulkinnat ovat subjektiivisempia ja mielivaltaisempia kuin toiset eivät. (jos kuvaa vaikka liioitellusti raiskausta jonka paha mokkamunaneekeri tekee islamin voimalla, sillä on jokin suhde todellisuuteen, enemmän tai enemmän keksitty sellainen mutta kuitenkin. Samoin kuin nallepuhläppärillä on jokin suhde lapsiin, tietokoneisiin ja tätä kautta piratismiinkin.)
1: Quinelaisena perustelen tätä käsiteverkolla, jossa Duhemin Quinen teesi on se kriteeri jolla tätä voidaan arvioida ja joka tarjoaa mahdollisuuden, ei nyt sentään vapautua kaikesta subjektiivisuudesta, niin kuitenkin vähentämään tätä.

Tämä keino tarjoaakin kätevän tavan tulkita tulkintoja jotka kertovat jostain muustakin kuin sanojastaan. Tämä on nimittäin tiukkuudesta. Kun esimerkiksi em. "valtakunnanärsyyntyjä" selittää että väkivallan sijasta olisi katsottava hyvää tarkoitusta ja aitoa huolta. "Seksuaaliviettiä heikentävän lääkehoidon mahdollisuuden esittäminen (Haavisto) tai pallien leikkaaminen irti pedofiileiltä ja niiden takapuoleen tapilla survominen (Halme) eivät välttämättä ole olleet järin korrekteja tapoja esittää asiaa, mutta taustalla on pohjimmiltaan huolestuneisuus suomalaisnaisten - ja Halmeen tapauksessa lasten - itsemääräämisoikeuden turvaamisesta myös jatkossa." Itse korostaisin että rasisimi on juuri asiatonta huolta jossa huoli kohdistetaan rotuun. Muotoilu on siis enemmän kuin pelkkä retorinen ylilyönti. Sen takana on jotain aivan muuta. Tästä asenteestani siihen miten tämänlainen ylenmäräinen väkivaltakouhotus tulee tulkita saa pontta "Panuhuoneesta", jossa puhutaan katkeruuspolitiikasta. Tässä ei korosteta klassisen rasismin malliin siitä miten valkoinen rotu on ylivoimaista, vaan korostetaan että valkoinen rotu on uhri. Tässä väkivallalla mässäily kumpuaa rasismista joka kumpuaa tästä uhan kokemuksesta ; "Kuten tiedämme, äärioikeistoa kiehtovat syvästi sekä homoilu että mustien miesten tekemät raiskaukset - tyypillinen äärioikeistolainen pystyy kuvailemaan vesi kielellä ja yksityiskohtaisin sanakääntein niin homoseksuaalista yhdyntää että niitä väkisinmakaamisiakin.". Näin esimerkiksi kuohimispuheet ovat kostopuhetta jotka oikeutetaan näillä ylilyövillä lausunnoilla, joiden takana on uhan ja itsepuolustuksen korostaminen. Ja koska väkivallan takana ei ole kunnollista deskriptiivistä pohjaa, nämä ovat tavoitteiltaan pelkästään normatiivisia. Tämän jälkeen on lillukanvarseilua miettiä onko kyseessä uskonnollinen, rodullinen vai jokin muu kuin syrjintä. Itseäni ei kiinnosta ns. "rasismi=viharikos" -luokitelmat koska usein rikokset ovat viharikoksia. Mustasukkaisuusrikos on viharikos. Se, että rasismia korostetaan kun vihjaa että rodussa olisi jokin merkittävä ero. Itse näen että pahoinpitely on pahoinpitely. Järjestelmällinen ja järjestäytynyt pahoinpitely järjestelmällistä ja järjestäytynyttä pahoinpitelyä. Määritelmäsaivartelut kertovat jonkin tason jälkeen pelkästään lausujansa omista intresseistä.

Loppukaneetti

Uskallankin väittää että rasismin takana on samanlainen "esitietoisuus" kuin mikä tuntuu Laasasta kritisoiville pelottavana. Tietoiset intressit ja omat toimintatavat vain eivät kovinkaan usein osu yksiin. Se, että rasisti ei tiedosta sitä että hän kutoo rotuennakkoluulon ympärille tarinaa aivan muita sanoja käyttämällä ei ole sen kummallisempaa kuin se, että nainen ei tiedosta miksi hän valikoi jonkun tietyn miehen, ja uskoo siksi että hän "seuraa sydäntään autenttisesti ilman intressejä ja laskelmointia eikä jotain biologista kaavaa".

Luotan kuitenkin siihen että maailmassa on aitoakin maahanmuuttokriittisyyttä eikä vain roturealismiksi kätkettyä herraroturealismia. Samoin luotan että kaikki naiset (ja miehet) eivät ole minkään seksuaalisen ennaltamääräytymisen uhreja. (Olenhan esimerkiksi itse hyvin kovasti varattu.) Kuitenkin tässä vapautumistilassa oleminen on aika epätodennäköistä jos ongelmaa ei ole edes tiedostettu tai sitä ei edes tunnusteta. ; Sekä maahanmuuttajat lähtökohtaisesti uhkana kokeva että miestä baarissa valikoiva nainen toimii tunteidensa pohjalta "viattomasti", eikä tähän välttämättä liity tietoista laskelmointia. Tämä on kuitenkin vain osa ihmisyyttä. Ja siksi "aito ja vilpitön" lähestyminen ei paina minun silmissäni paljoa. Luotan ihmisten hyväntahtoisuuteen mutta en juurikaan heidän hyvyyteensä. (Mikään ei ole niin epäilyttävä kuin itseään viattomaksi ja hyväksi kutsuva ihminen. Sellaisen on pakko olla manipuloija. Niin sanoo oma ennakkoluuloni. Tiedostan tämän ja siksi uskallan olla pelkojani löysempi.)

---

Tämä teksti ei ole sekava sillisalaatti, se ei vain ole aiheesta vaan teemasta jota moni aihe käsittelee. Ymmärrän jos tämän ymmärtäminen on vaikeaa. Tyhmille.

Vain viihdearvoa

Ornitologists Approve

Wilkins kirjoitti tieteenfilosofian ja tieteen välisestä suhteesta ja tieteen kunnioittamisesta. Hän käytti apunaan vertausta siitä että tieteenfilosofia on tieteelle sama kuin ornitologia on linnuille. Tätä vertaista on usein käytetty tieteenfilosofian kritiikkinä, mutta Wilkins löytää tästä vertauksesta myös keinon puolustaa tieteenfilosofian asemaa. Ornitologian arvo ei tule siitä että se hyödyttäisi välttämättä lintuja. Vaan siitä että se tutkii ja tuottaa havaintoja tutkitusta ilmiöstä. Samalla hän korosti sitä että kuilun rakentaminen tieteentekijöiden ja tieteenfilosofien välille ei ole toimivaa koska he kuitenkin ovat pohjimmiltaan samalla puolella. Tieteenfilosofitkin yleensä kunnioittavat tieteentekijöitä, joten olisi vastavuoroista ja rakentavaa jos tieteentekijät olisivat yhtä kunnioittavia toiseenkin suuntaan.

Wilkinsin reaktion taustalla on se, että esimerkiksi Mark Perakh on selittänyt että tieteenfilosofialla on lähinnä viihdearvoa ; "I dare to claim that the sole value of philosophy of science is its entertaining ability. I doubt that all the multiple opuses debating various aspects of the philosophy of science have ever produced even a minute amount of anything that could be helpful for a scientist, be he/she physicist, biologist, geologist, you name it. It can, though, be harmful, as the case of Ruse seems to illustrate."

Wilkins muistuttaa, että vaikka tieteenfilosofiaa kenties voidaankin käyttää väärin, jolloin se ei selkeytä' vaan johtaa saivarteluun jossa puolustetaan omaa suosikkinäkemystä tosiasioita vastaan ja saivarrellaan näkemystä "rationaaliseksi" ilman ansioita.  "...some philosophy is silly. There is no doubt about that. Some of it isn’t worth the paper it is printed on." Tästä riskistä huolimatta se kuitenkin on aina mukana tieteellisessä keskustelussa. "Give theoretical physicists ten minutes, and they will end up discussing philosophical questions." Argumentointi on aina mukana, sillä käytännössä tieteitä ei voi tehdä ilman filosofiaa ; On kriteereitä joiden pohjalta tietyt teoriat ovat huonoja ja toiset hyviä. Tieteenfilosofia on usein vain metodin kuvausta, eikä siksi toki auta tieteentekijöitä koska se ei muuta heidän toimintaansa. Näin ollen tapa nähdä filosofia abstraktina saivarteluna kuvaa vain joitain osia koko ilmiöstä. Onkin keskityttävä asian moittimisen sijasta sen laadun parantamiseen.

Tämä johtaakin siihen mielenkiintoiseen tilaan, että tieteenfilosofian roolia voidaan katsoa kahtaa kautta :
1: Ylläoleva lähestymistapa on ns. deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Se kuvaa tieteentekijöiden metodia. Tätä voidaan sanoa melko vaikutusvallattomaksi suuntaukseksi, koska se ikään kuin muotoilee vallassaolevan tieteen mallit eikä ehdota niihin parannuksia. Tosin tämä kulma on vahvasti liitoksissa tieteensosiologiaan, jolloin sitä voidaan käyttää myös vallitsevan tilan kritiikin välineenä. Mutta tällöin sitä tietysti heijastetaan johonkin ihanteeseen.¹
2: Normatiivinen tieteenfilosofia taas esittää erilaisia tiedeihanteita. Tämä on potentiaalisesti riski joillekin tieteentekijöille, koska siinä voidaan tuomita jokin tutkimusohjelma huonoksi. Tämä on näin jo lähtökohdiltaan potentiaalisesti vallitsevaa järjestelmää kritisoiva. Tämä voidaan nähdä jopa riskiksi tieteen autonomisuudelle ; Pluralistiset näkemykset korostavat että normatiivinen tieteenfilosofia rajoittaa tutkimusta ja on kieltävä ja kahlitseva. Toisaalta normatiivinen tieteenfilosofia on kuitenkin useimmiten melko hampaatonta, koska se ottaa vallitsevan tilan ikään kuin menestyksensä oikeuttamana. Ja tyytyykin siksi rakentamaan erilaisia teorioita jotka lähinnä selittävät miksi vallitsevat teoriat ovat sen mukaisia. Tämä muotoiluinto selittää miten esimerkiksi Galilein fysiikan tutkimukset ovat kestäneet arvovaltaisina satoja vuosia, vaikka esimerkiksi näkemykset deduktiosta ja induktiosta ovat muuttuneet tässä välissä syvästi. Ja vaikka esimerkiksi positivismi on tässä välissä kumoutunut.

Voidaankin sanoa että Perakhin vaatima näkökulma johtaa siihen että tieteenfilosofia olisi vähän kuin tieteentekijöiden pomo. Mutta joka ei kuitenkaan maksa heille palkkaa. Tämä johtaisi sen arviointiluonteeseen, ja sen arvo hyväksyttäisiin sitä kautta miten paljon hyödyllisiä ja tieteentekoa parantavia arvioita se kykenee tekemään. Tässä on huomiona myös se, että tälläiseen on vaikeaa saada valtaa.

Kuitenkin kun Perakhin viihdekulma saadaan mukaan, päästään johonkin mielenkiintoiseen. Tieteenfilosofian suhde tieteeseen voidaan nimittäin ymmärtää politiikan ja journalismin suhteen kautta. Journalismi on nimittäin politiikalle jotain hyvin samaa kuin tieteenfilosofia tieteelle. Suuri osa poliittisesta jouranlismista on halveksuttavaa sosiaalipornoa ja kauhistelua tai vaihtoehtoisesti asioiden yliyksinkertaistamista tai sen värittämistä erilaisin intressein. Se kuitenkin on elintärkeää aidolle demokratialle sillä se tuo asiaan liittyvää keskustelua ja tekee yleisen osallistumisen ja poliitikkojen toimien arvioinnin mahdolliseksi. Journalismissa onkin keskityttävä laadustamiseen eikä totaalikieltävään koko ilmiön halveksumiseen.² 

Tässä suhteessa tieteenfilosofialla onkin yllättävä arvo. Sillä tosiasiassa nykyaikaa kuvaa omituinen kahtiajakoisuus ; Ihmiset arvostavat tiedettä, mutta eivät halua opetella sitä. Ihmiset toki sanovat kysyttäessä lähes poikkeuksetta arvostavansa tiedettä, mutta tosiasiassa siihen liittyvät arvostukset ja toimet kohtaavat väheksyntää. Tiede on jotain jota halveksutaan itsenään, kun taas tieteen ideaa arvoistetaan aivan pirusti.
1: Tästä hyvänä esimerkkinä olkoot tämän päivän "Metro" -lehdessä ollut selitys jossa vastustettiin Mars -tutkimusta. Curiosity -luotain nieli kriitikon mukaan paljon rahaa, ja tämä oli turhaa rahan hassaamista ; Rahat voisi käyttää ihmisten hyväksi, vaikkapa ilmastonmuutoksen vastustamiseen ja muuhun josta on ihmisten konkreettiselle elämälle hyötyä. Toisin sanoen tutkimus ja tieto olivat ehdottomasti halvempia prioriteettejä kuin nämä sinällään tärkeät asiat eikä sitä siksi saataisi tehdä ollenkaan. Tähän rinnastaen laitoinkin pari päivää sitten facebookiini määrärahoja vertailevan tekstin. "An estimated $71 billion per year is lost in US tax revenue because of religious tax exemptions. NASA curiosity rover cost $2,5 billion. So let me get this straight: If we taxed religious organizations, we could send 28 rovers to Mars per Year. That is one rover every two weeks. Forever." Tässä ei ole enää kysymys enää siitä että onko uskonto arvokasta vai ei. Määräerot ovat niin valtavia että on puhuttava jostain aivan muusta, on puhuttava siitä että saako vain tärkeimpään asiaan laittaa rahaa ja jättää siksi toisiksi tärkein asia tekemättä. NASA -luotain tuntuu toki arkijärjellä tuhlaamiselta, mutta väheksynnän tieteellisen löydön arvon väheksyntä jossa vaaditaan omaa hyötyä. Ajattelu on siis samansuuntaista ilotulituskriitikoiden kanssa ; Osan mielestä ilotulitusraketit ovat valtavaa haaskausta kun parin sekunnin räjähdys maksaa niin paljon. Tässäkin on kysymys siitä mitä ostaja saa. Tosiasiassa ilotulitusrakettia että Mars -mönkijää kuvaa se, että tosiasiassa niissä taivaan tuuliin menee itse asiassa varsin vähän luonnonvaroja verrattuna moneen muuhun asiaan. Raha jää kiertämään. Tässä ei siis tuhota rahaa. Ainoastaan raketin ostaja ampuu rahaa taivaalle, kaikista muista näkökulmista tilanne on paljon vähemmän selvä. Näin ollen taustalla on tiettyä itsekeskeisyyttä ja egosentrisyyttä. (Ei, en itsekään osta raketteja koska en halua haaskata omaisuuttani muille tuhlattavaksi.)
2: Lisäksi tiedekunnioitus vääristyy usein oman maailmankuvan kunnioitukseksi. Tämä tehdään siten että ei tutustuta tieteeseen ollenkaan, vaan määritetään oma maailmankuva totuudeksi ja tiede sen löytäjäksi. Näin syntyy helposti omituisen kaksijakoinen suhde tieteeseen joka paljastuu erityisen selvästi ja voimakkaasti erilaisten denialistien ja pseudotieteilijöiden kohdalla ; Sitä voidaan samanaikaisesti lainata Naturea ja selittää että tämä on arvovallan ja uskottavuuden luomista. Ja samanaikaisesti olla valtaosaa tieteen teorioita vastaan, olla antitieteellisiä. Tämä cherry picking -asenne johtaa joskus jopa surkuhupaisuuteen ; Esimerkiksi tiede -lehden blogistin kommenteista löytyy seuraava aivopieru. ""Fysiikka ja kemia ovat poliittisesti jokseenkin neutraaleja. Samoin ilmastotiede, vaikka se nostaakin poliittisia tunteita pintaan." Eli "ilmastotiede" ei perustu fysiikkaan eikä kemiaan. MOT." Ajatus siitä että tiede ei voisi vaikuttaa politiikantekoon on nykyään hyvin yleinen. Tiedettä marginalisoidaan, ja sen sallitaan tutkia vain hyvin rajoitettuja alueita ja aiheita. Maailmankuvallisuus jyllää ja näin ollen vaikka tiedettä kunnioitetaankin, on tavallista kuulla siitä miten tiede ei saa tai voi tutkia joitain kysymyksiä ja että niiden penkominen on vain väärää maailmankuvaa ja että tiede ei peräti oikeasti muka edes voisi tutkia niiden kaltaisia asioita. Näin jopa silloin kun aiheena on niinkin mitattavissa oleva asia kuin lämpötilat ja niin konkreettiset asiat kuin ilmasto. (Maailmankuvaansa suojatakseen monet ihmiset abstraktisoivat historiaa käsittämättä induktion luonnetta.) Siksipä tiede -lehden blogistikin korosti ilmatotieteen olevan perustaltaan eipoliittisia, vaikka siitä voidaankin vetää tavoitteiden kautta jotain poliittisen toiminnan ohjeita. "Ilmastodenialistit tulevat usein oikealta, mutta se ei silti tarkoita sitä, että ilmastotiede olisi vasemmistolaista."
3: Itse asiassa myös aiemmin kritisoimani mutta melko yleinen humanistiasenne edustaa juuri tätä. Tiede ja naturalismi esiintyy usein latistavana ja latteana ja tylsänä. Eli että uskonto, ET, ja muut vastaavat opettaisivat viisautta ja ajattelua. Kun taas tiede opettaa kylmiä faktoja jotka nekin opetetaan tietysti mielellään postmodernin muodikkasti enemmänkin maailmankuvasidonnaisiksi mieltymyksiksi. Tässä tiede edustaa lähinnä ihmistä latistavaa ja kahlitsevaa koneistoa, joka on pahimmillaan vaarallista faustista hybristä valmiina tunkemaan meidät seuraavaan ydinonnettomuuteen. Tätä sitten vapaudutaan jollain joka paljastuu yllättävän usein taikauskoiseksi Jeesushömpäksi tai optimismiin jossa ei olla stoalaisia vaan kielletään pahat asiat ja johon on sitten litietty varttitunnissa opittavia pehmoilufraaseja. Ja loppu hoidetaan näiden latteuksien toistelemisella. (Jos tämä suhde tieteeseen ja tämä prosessointi on ajattelua, en todellakaan halua oppia sitä. Ja kyseenalaistan syvästi kaikki väitteet joiden mukaan niiden opettaminen olisi yhtään millään tasolla - edes täysin yksilökohtaisella subjektiivisella tasolla - mielekästä laitettavaksi yleiseksi oppiaineeksi kouluun tai mihinkään.)

Tämä tieteen postmodernisoituminen näkyy tietysti osittain myös tieteenfilosofian parissa. Etenkin sen laitamilla, kun julkisuuteen pompahtelee erilaisia maailmankuvallisia intressejä joissa erilaiset pseudotieteilijät saivartelevat oikeutuksia omille näkemyksilleen käyttäen tieteenfilosofiasta kaapattuja termejä ja periaatteita. (Usein väärin, mutta muoto ratkaisee heillä, ei sisältö.)

Jos ajatellaankin että Perakh on hyvin oikeassa, eli tieteenfilosofia on viihdearvoista, se muuttuu tavallaan hyvin tärkeäksi. Aivan kuten journalismia tarvitaan jotta ihmiset saavat tuntumaa politiikkaan, tarvitaan tieteenfilosofiaa jotta tiedekeskustelua käytäisiin. Toki tieteenfilosofia keskittyy akateemiseen maailmaan. Mutta tämä "viihdearvo" sitten voi heijastua esimerkiksi tieteen popularisointiin ja vaikkapa skeptikkoliikkeeseen jolloin se tulee tutummaksi tavallisille ihmisillekin.

Tässä olenkin sitä mieltä että filosofia on erityisen viihdyttävää ; Jopa puolisoni jolla ei ole erityistä kiinnostusta filosofiaan sanoo että minun höpinöitäni on hauskaa kuunnella. Tämä tarkoittaa sitä että tätä kautta on mahdollista lietsoa ihmisiin kiinnostusta tieteistä. Se voi saada ihmiset menemään lukemaan tieteitä ja opettelemaan tieteellisen tutkimuksen ja todistamisen periaatteita - vähintään voidakseen "debunkata sen kammottavan darwinistin". - Ja näin tehdessään he lukevat, joka taas koulii heidän aivojaan pitkäjänteisyyteen päin suojaten heitä siten niiltä eimuistamisen, lyhytjänteisyyden ja vaikeamman ajattelun taidon rapistumisen riskeiltä joista Carr varoittaa kirjassaan "Pinnalliset".

Koska tieteenfilosofia on viihteellisempää ja se ei perustu niin paljon tutkimustyöhön kuin käytettyjen tietojen soveltamiseen, se sopii erinomaisen hyvin ei omaa tutkimustyötä tekevälle jolla on käytössä esimerkiksi internet ja kirjastopalvelut.

Tätä kautta voidaankin sanoa niin että vaikka usein tieteenfilosofialla onkin tieteentekijöiden silmissä kuva että se saivarruttaa tieteen ja tekee siitä postmodernia maailmankuvapelleilyä, se kuitenkin tosiasiassa on potentiaalisesti ainut tehokas väline juuri tätä postmodernia maailmankuvapelleilyä vastaan taistelemisessa. Tieteenfilosofiaa tarvitaan aina jos pitää perustella kunnolla miksi joku uskomus on hoopoa.

Ilman niitä päädytään niihin ongelmiin joihin törmää toistuvasti esimerkiksi uskovaisten skeptikoiden kohdalla ; On aina jotenkin vaikeaa sanoa että miksi ihmeessä he vetävät niitä rajoja niihin ilmiöihin joita saa moittia ja joita ei saa moittia. Että miksi ufot ja kummitukset ovat jotain jota saa debunkata, mutta anna olla jos Jeesuksen ylösnousemukseen kohdistetaan samaa todistustaakan ja epäilyn valoa. ; Tieteenfilosofia on yksinkertaisesti keskustelua tästä perusteistosta. Se, että jokin on "eri asia" vaatii vähintään vankkoja perusteita ja todisteita siitä että tämä kyseinen aihepiiri on todellakin eri asia. Tämä vaatii kriteerin jolla erotetaan "kritisoitavat asiat joiden suojelu kritiikiltä on naurettavaa saivartelua" niistä asioista "jotka ovat määritelmällisesti kritiikin ulkopuolella". Tälläisiä jakolinjoja on tietysti jossain määrin helppokin keksiä. Esimerkiksi harva näkee satujen epäfaktuaalisuuden korostamista ja debunkkausta tärkeänä koska satuja ei pidetä luonnon todellisuuskuvauksina, selityksinä siitä miten luonto toimii ja mitä ilmiöitä sen parissa oikeasti on ja ei ole. Kun tämänlaisella keksinnöllä sitten suojaa vaikkapa Jeesususkon jotta voisi tästä hulimatta älyllisesti koherentisti moittia kummituksia, hän harjoittaa väistämättä tieteenfilosofiaa.

---

1 Tähän vedoten teen sivuhuomautuksen ; En nimittäin usko että Wilkins olisi täysin oikeilla linjoilla selittäessään että fyysikot vihaisivat tieteenfilosofiaa sitä kautta että tieteenfilosofit kritisoivat fyysikoita. "The problem is, they don’t want to discuss it philosophically: they want there to be a single correct answer (their own, of course). What irks them about philosophy, and in particular philosophy of science, is that we give initial credence to answers they don’t like." - Etenkään kun hän niin pitkästi samassa blogauksessa puhuu siitä miten tieteenfilosofit kunnioittavat tieteentekijöitä kuten ornitologit kunnioittavat lintuja. Jos asenne fyysikoiden asennemaailmasta on tuo, on inaisen vaikeaa puhua kunnioittamisesta. - Itse uskoisin että tämä voi osua moniin. Mutta Perakh, jos ihmisistä joku, on taas sitten niitä joita ärsyttää se, että joku vain taputtaa selkään tekemättä itse mitään ja kerää kuitenkin jonkinlaisia kontribuutioita toisten aikaansaannoksista. Itseänikin ärsyttävät blogikommentit joissa on vain kehu ja selkääntaputus ilman asian eteenpäinvientiä. Kun tyhjä kehukommentti tulee, niin mietin että meneekö blogaukselta arvoa kun tuollainen sisällyksellisesti tyhjä ja tuotannollisesti laiska tyyppi tykkää siitä.
2 Perakh on muuten itsekin ottanut osaa tähän tieteen viihteellistämiseen vastustamalla ID:tä ja toimimalla tätä kautta tieteellisen ajattelun ja skeptismin äänitorvena. Hän on siksi vähän häijy kun halveksii tieteenfilosofiaa sen viihteellisyyden kautta. Tiedemaailma ei ole hyötynyt ID -kritiikistä mitenkään koska tieteen maailmassa ei tapahdy mitään ID -keskustelua. Se kaikki käydään ruohonjuuririntamalla. Ja tunnustakaa hyvät ihmiset edes sen verran että "kulttuurisota" on kulttuuria, politiikkaa ja kaduntallaajien toimintaa ja arvomaailmaa koskevaa riehuntaa. Ei tiedemaailman sisäistä tieteen kehityspeliä.

Mutta nythän minä jo toistan itseäni

"Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria" -blogissa on luettavissa elämäntarina. Se kertoi miehestä joka kulutti elämäänsä suunnittelemalla lentolaitteita jotka eivät toimineet. Tarinan yleissävy on positiivinen, mikä on piristävää koska hyvin usein ihmisten elämää arvioidaan onnistumisen eikä yrittämisen kautta. Luuseri tulkitaankin tarinan lopussa voittajaksi "Yllättäneekö enää, että yksikään Mesmerin sadoista, tuhansista lentolaitteista ei koskaan toiminut. Itse asiassa kuultuna Mesmer vastasi enemmän tai vähemmän ilkikurisesti kyselijöille, että kerran hän liisi viidenkymmenen metrin matkan alamäkeen, mutta kukaan ei ollut paikalla todistamassa tapahtunutta. Tällä ei tietenkään ole mitään merkitystä. Jopa 1930-luvun mielisairaalan surkeudessa Mesmer oli lentohärveliensä parissa vapaampi kuin useimmat muut hänen ympärillään. Kyllä hän lensi. Hän oli vapaa kuin taivaan lintu."

Tarinassa konventioiden rikkominen ja omintakeisuus ja siihen pyrkiminen siitä huolimatta että kaikki normit olivat tätä toimintaa vastaan. Tämänlainen oman tien kulkeminen kuvataan vapautena.

Sama blogaus ottaa esiin kuitenkin myös toisen asian. Syyn, miksi lentohärvelimies päätyi mielisairaalaan rakentelemaan lentohärveleitä. Munkinuraltaan luopunut, omintakeiseksi ja eristäytyneeksi kuvattu mies luopui munkinroolistaan ja eleli puuseppänä. Kunnes sitten eräänä päivänä hän "karjui kirkossa seurakuntalaisille sellaisia ennenkuulemattomuuksia kuin "Ehtoollisviini ei ole Kristuksen verta!" ja että Jumalaa ei ole." Tämä koettiin pahana ja Tekno-Kekko jatkaakin ; "Kuvitellaanpa, että joku olisi vapaa-ajattelija. Kuvitellaanpa edelleen, että joku olisi aggressiivisen päällekäyvä kiusankappale. Mutta nyt toistan itseäni. (Kuten lukija huomaa, kopioin selvästi Mark Twainia, koska hänen teoksensa ovat tekijänoikeudesta vapaita.) Joka tapauksessa, Mesmer joka oli tullut paikalle puhumaan suunsa puhtaaksi, jouduttiin poistamaan kirkosta viranomaisten avulla. Perheen lääkäri arvioi, että pienestä pitäen omalaatuiseksi tunnettu Gustav kärsi jonkinlaisesta vainoharhasta. Jos henkilö on ahdistunut ja pelkää, että häntä halutaan vahingoittaa ja hänen suunsa sulkea, niin mikä olisi vakuuttavampi tapa osoittaa moiset epäilykset vääriksi kuin sulkea hänet mielisairaalaan. Näin juuri tapahtui."

Tässä kohden on hyvä huomata, että vaikka mielisairaalaan laittamista selvästi kuvataan ylilyöntinä, kuvataan vapaa-ajattelijan toimea jollain tavalla negatiivisena ja eivapaana. Kuitenkin voidaan sanoa että sekä rakennellessaan koneita ja huudellessaan kirkossa ateismista on taustalla samanlainen konventioista irtautumisen henki. Molemmissa on itse asiassa takana sama vapautumisen ajattelu, jossa ei kenties keskitytä siihen että onko tämä tietty ihmisryhmä kuinka tietyllä tavalla ajatteleva, vaan että miten se suhtautuu vallitsevaan tilaan.Tässä on pakko ottaa livaus filosofisia käsitteitä. Ydinkäsite on "kriittisyys";
1: Usein kriittisyys ajatellaan ikään kuin "skientistisessä mielessä". Tällöin kriittinen ajattelu katsotaan sitä kautta että kuvaus noudattaa logiikkaa ja läpikäy jonkinlaisen kriittisen testin. Tämän lopputuloksena on uskottava kuvaus maailmasta. Testaus ja hylkäysmahdollisuus nähdään siksi kriittisyytenä joka näkyy laatuna. Tässä kriittisyys näyttää usein vastustamiselta ja tämänlainen kriittisyys vähentää vapautta ; Tietyt näkemykset nähdään typerinä.
2: Mannermaisessa filosofiassa taas ajatellaan että kriittisyys tarkoittaa jotain aivan muuta. Heistä analyyttinen filosofia ja skientismi ovat deskriptiivisiä, eli ne ainoastaan kuvaavat miten asiat ovat maailmassa ja miten ne toimivat. Ja että näkemys kestää mahdollisimman paljon kritiikkiä. Mannermaisen filosofian mukaan tämänlainen vain tukee vallitsevaa systeemiä. Sen parissa on siirrytty näkemykseen jonka mukaan kriittisyys tarkoittaa enemmänkin muutosvoimaa ; Näin kuvauksista tulee poliittisia ja mukaan tulee myös mietteet siitä miten asian haluttaisiin olla tulevaisuudessa. Tämä on toki vallalla postmodernismissa, mutta myös esimerkiksi Karl Marx selitti että ihmiset ovat liian paljon vain kuvanneet yhteiskuntaa, kun kaiken ytimessä pitäisi olla sen muuttaminen. Tähän kriittisyyteen liittyy ajatus vapaudesta ; Kun ilmapiiri on kriittinen, voidaan olla eri mieltä.

Tässä mielesä toimimattomien lentohärvelien rakentaminen elämänurana on vapautumisprosessi "mannermaisen vapauskäsitteen sisällä". Skientisti tuijottaa helposti vain sitä että kone ei toimi, joten lentokoneessa oli pyrkimys vapauteen jossa oli epäonnistuttu vaikka oli yritetty paljon. Samassa mielessä ateistinen interventio ja mökääminen on nähtävä "vallankumouksellisena" ja tätä kautta vapauden tavoitteluna. Uskovaisuus taas näkyy tässä "mannermaisessa kuvauksessa" lähinnä vallitsevan järjestelmään mukautumisena.

Toki tätä vapausnäkemystä voidaan moittia siitä että se on vallankumouksellista vallankumouksellisuuden vuoksi ja että se painottaa toisinajattelua hyvin ajattelemisen sijasta. Mutta kuten lentohärveliyritykset toivon mukaan paljastavat, tämä on kuitenkin jollain tavalla kaunista. Moni voikin innostua ja seurata lentohärvelimiehen esimerkkiä. Tällöin omintakeisuus kenties vähenee, mutta ei oleellisen paljoa jos systeemistä ei tule kahletta kaikille, jolloin olisi tavallista rakennella lentohärveleitä - ja normaalien täytyisi tehdä niitä jotta heidät otettaisiin uskottavina, rationaalisina, hyvinä, ihmisinä joita ei tarvitse laittaa laitoksiin tai vastaavaa.

Tämä tematiikka onkin hyvä nostaa esiin. Sillä monesti ajatellaan että uusateismi olisi juuri nyt jotenkin erityisen kovasti muotia. Tämä nähdään usein ajatuksena siitä että sen seuraajat olisivat jotenkin typeryyksiään mukana. Ja että metelöiminen on turhanpäiväistä massan mukana juoksemista. Kuitenkin uusateisteja on tilastollisesti katsoen aika vähän, joten ajatus konventiosta on hieman omituinen. Ja väite siitä miten uskovaiset suhtautuvat ateismiin kiltisti ja että juuri tämä olisi syy "uusateistien militanttiuteen" on omituinen. Fatwakateuden ja islamillapelottelun sävyt eivät ole muuta kuin itsekorostusta.

Tästä saa hyvän esimerkin kun lukaisee Jussi K. Niemelän toimittaman "Mitä uusateismi tarkoittaa?" (josta löytyy lyhyt kuvaus hänen blogistaan). Selviää että islamkritiikki on olennainen osa uusateismia. Ja ennen kaikkea kirja kuvaa miten uusateismin toimiin on reagoitu. Jos reaktion pitäisi olla jossain suhteessa tehtyyn, on uusateismi saanut "militanttiuden" leiman hyvin pienistä ja vähäpätöisistä toiminnoista. Se, että uskovainen jakaa pamflettia ei vielä riitä siihen että uskovaisia sanottaisiin "militanteiksi". Mutta ateistejen kohdalla tämä on ns. "vakiotavaraa". Kirjassa on myös konkreettisia kuvauksia siitä miten vaikeaa uskonnottomien voi olla pitää normaalit uskonnonvapauden oikeutensa.

Sen sijaan uskonnon puolella on paljonkin konventioihin vetoamista. "Homo religiosus" -teema voidaan jopa nähdä uskonnollisten ihmisten ihmisyydenhallintana jossa ihmisyys määritellään uskonnollisuuden kautta, jolloin uskonnollisuuden ulkopuolella on jonkinlainen "puoli-ihmisyys" johon suhtaudutaan esimerkiksi säälillä, vastustuksella tai mielenterveyden järkkymiseen vetoamisella. Tätä ajetaan esimerkiksi "intuitioihin vetoamisella" Puolimatkan tapaan, jolloin uskonnolliset tunteet ovat jumala-aistin toimintaa ja että tämän aistin puute on vamma. Näin toiset mielipiteet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset eivät. Ja perimmiltään tässä kuitenkin vain vedotaan käsiäänestykseen ja määritellään kenttä sitten tukemaan tätä järjestelmää. - Tämä deskriptiivinen kuvaus ei käy läpi skientististä testiä, mutta se silti on deskriptiivinen kuvaus joka ylläpitää vallitsevaa järjestelmää. Ja on selvää että se itse asiassa "ei ole kumpaakaan kriittisyyden luokkaa". Se vain vähentää uskonnonvapautta vaikka esiintyykin kuin se ajaisi nimenomaan sen lisäämistä.

Tätä kautta on hyvä huomata että "vapaa-ajattelijoiden taidan toistaa itseäni" on itse asiassa ongelmallinen. Sillä siinä ei huomata että (1) äksyys voi johtua siitä että joutuu kamppailemaan perusoikeuksistaan jotka ovat muille automaattisia (2) äksyys on usein ylireagointia ja sellaiseksi tuomitaan monesti toiminta joka joillain toisilla tahoilla nähdään jopa leppoisana.

En siis haluaisi toistaa itseäni, mutta sanon jokaiselle joka esittää tämänlaisia letkautuksia että "kiitti ihan vitusti, kusipää" (akateeminen lausunto, joka ei tässä tapauksessa ole loukkaus tai herjaus vaan enemmänkin deskriptiivinen asioiden olemistilaan viittaava kuvaus ja joka ei aja sen ennallaanpitämistä, eli on vallankumouksellinen aktio jota sanavalintojen poliittinen epäkorrektius voimistaa.) Ja sanon näin siitä huolimatta että en ole vapaa-ajattelija, enkä pidä siitä että vapaa-ajattelu on sisäisesti hyvin samanlaista. Olen ihmetellyt miten uusateismi on klikkiytynyt tietynlaiseksi mielipidekombinaatioiksi vaikka sen perusteemoina pitäisi olla yksilöllisyys ja yksilönvapaus ja vaikka uusateismin kirjoissa "ateismin teologia" on itse asiassa minimoitu niin että voisi hetken jopa luulla että kysymys ei olisi mistään opista. ~ Jos ateistit ovat lentohärveleiden rakentajia (toimimattomuus miellyttää varmasti symbolina uskovaistakin lukijaa), niin heitä ei kuitenkaan ole riittävästi ja he eivät ole riittävän aggressiivisia jotta heitä voitaisiin pitää minään muuna kuin nimenomaan "mannermaisen vapauden" symboleina. Tässä mielessä vapaa-ajattelijoiden nimi ei olekaan mitenkään huono. Vapautuviksi ajattelijoiksi kutsuminen olisi tosin nimityksenä vielä osuvampi.