Mitä "partalapsuus" opettaa kielestä ja meemeistä?

Kun seuraa maahanmuuttokriittistä keskustelua, ei voi olla huomaamatta että se käyttää omia sanojaan. Ja käyttää niitä hyvin tietynlaisella tavalla.

Esimerkiksi kun puheena on ollut Syyriasta tulleiden sukupuoli, ikä ja älypuhelimet, on tähän yhteyteen luotu narraatiota tukeva termi partalapsi. Joka jossain määrin viittaa myös keksijänsä huumorintajuun. Mutta tätä partalapsi -termiä kuitenkin käytetään hyvin eri tavalla kuin humoristista nimitystä. Se ei ole heitto jota käytetään kerran tai pari. Siitä ei tehdä jotain jota yksi tai kaksi tyyppiä ylikäyttää. Sen ylikäyttäminen sen sijaan kuvaa laajaa piiriä koko alakulttuurista. Toisin sanoen ihmiset tunnistavat toisensa siitä että he käyttävät tätä sanaa. Huumorintaju jolla termin syntyminen on kenties oikeutettu, on levinnyt syistä jotka suorastaan sotivat huumorintajua vastaan.

Vitsi yksinkertaisesti sanoen kliseytyy koska halutaan luoda ilmiselvemmäksi näkökulma jossa sodan jaloista vaaralliselle matkalle pitää lähettää juurikin lapset. (Verrataan Suomen sotaorpoihin joiden pakomatka Ruotsiin oli hyvin erilainen.) Eikä esimerkiksi aikuisia jotka voivat tehdä työtä ja saada perheen myöhemmin perässään. (Joka ei välttämättä ole oikein, mutta ei ole sitä "laiskuutta jolla systeemissä loisiva laiskuri harjoittaa maahantunkeutmista voidakseen olla terroristi tai ollakseen elintasopakolainen." Aivan kuin maahamme tulisi nimenomaan elintasopakolaisia maista joissa kaikilla on älypuhelimet jne. herkut. Oma selitykseni on selvästi järkevä ja ei-loukkaava. Pitäisikö tämä ottaa huomioon turvapaikanhaussa on sitten aivan eri asia. Kenties tätä pitäisi miettiä. Eli pakolaismäärää arvioida sukulaissuhteiden eikä (a) pelkän tulijamäärän tai (b) heidän omistamiensa älypuhelimen määrän kautta.) Sillä älypuhelin tarkoittaa luodinkestävyyttä ja sitä että kouluttamattoman ja asestamattoman ihmisen pitäisi sotia Assadin puolesta. Tai kuka heidän alueellaan sitten pakkorekrytoikaan. Vain naiset ja lapset ovat hyviä uhreja. Mutta koska tämä johtaisi feministiseen epätasa-arvonäkökulmaistoon josta on epämiellyttävä keskustella on siistimpää toistaa statement tavoilla joissa sanat on valittu niin että vaihtoehtoja on vaikeampi huomata. Ja jossa "orpolasten auttaminen" on niin piilo-oletettu että vaihtoehtoja ei enää edes suostuta näkemään.

Samoin olin hieman huvittunut kun eräs "suvakki" (sekin hyvin vakiintunut sana joka ilmenee juuri tuossa muodossa) kertoi että hän oli luullut että matu tarkoittaa maahantulijaa. Ja että se on korvannut ennen vakioituneen ja kaikkien tunteman mamu -sanan koska nyt on tarve korostaa että myös turvapaikan hakijat - eivätkä pelkästään ne jotka ovat käyneet byrokratiamyllyn läpi onnistuneesti - ovat moitteen alla. Ja siksi ei voida puhua maahanmuuttajista. Kuitenkin termi viittasi enemmän maahantunkeutujaan. Ja viittaa enemmän siihen että narraatio on muuttunut korpilakimyönteisemmäksi, "katupartiomyönteisemmäksi".

Voidaan jopa nähdä että vaalivoiton jälkeen retoriikka on muuttunut. Poliittinen korrektius ei ole enää se termi jolla oikeutetaan näkemyksiä. Päin vastoin, on esiintynyt jopa puheita siitä että median pitäisi huomioida muuttunut poliittinen tilanne ; On siis nähty että media harrasti poliittista korrektiutta jota oli syytä vastustaa silloin kun väärät henkilöt olivat vallassa. Ja nyt sitten lehtien pitäisi noudattaa poliittista korrektiutta. (Aivan kuin lehdistön poliittinen korrektius - riippumatta siitä olipa se olemassa tai ei - olisi jotenkin väistämättä sellaista että sitä ohjataan politiikasta käsin. Ajatus siitä että poliitikot olisivat korkeimpia vallankäyttäjiä tässä yhteydessä on vähintään omituinen.) Siksi kun aiemmin voitiin korostaa jumalanpilkan merkitystä ja sitä miten hienoa on piirtää pilakuvia joissa on sian näköinen pedofiilimuhammad paskomassa koraanin päälle on muuttunut siihen että kauhistellaan kun partalapseksi kutsuttu puhuu liian kovaa hautausmaalla. Pyhien asioiden pilkkaamisesta on tullut jotain jota ei voida sietää. Ei vaikka vain vähän aikaa sitten samat ihmiset olivat sillä kannalla että Jussi Halla-ahon saama tuomio on maamme epäreiluuden ja poliittisen korrektiuden harrastaman julman sensurismin demonstraatio. Sananvapaus, ilmaisunvapaus ja ääliömäisten mielipiteiden ilmaisu on muuttunut niin että nyt pitäisi provokatiivisia ihmisiä ajaa maasta pois (tai jopa hakata tai tappaa) koska eivät ymmärrä maamme tapoja. Joka on by definition sitä poliittista korrektiutta.
1: Tässä ilmapiirissä on herännyt tunnelmia joissa suositut mutta periaatteessa eivät edes mitään äärilinjoja esittävät konservatiiviset mielipidekirjoittajat esimerkiksi eivät enää korosta feministit olisivat väärässä ja turmelemassa arvopohjaamme. Ja että siihen voi liittyä riskejä. Vaan jossa feminismi on jo aivan suoraan maanpetoksen ideologia. Tämä teema on toki olemassa muutenkin. Se kertoo vahvistuneista ja koventuneista kannoista "noin yleisesti". (Jopa paremmin kuin viittaaminen aivan äärimmäisten tyyppien kirjoittelemisiin.)

Samalla vain sanat eivät ole koventuneet. Esimerkiksi maahanmuuttokeskusten tuhopolttamisesta on tullut muoti-ilmiö. Samoin katupartiot jotka olivat viisi vuotta sitten jotain joita esiintyi kulttuurissamme lähinnä esimerkkeinä. Peräti esimerkkeinä jotka olivat tietyssä kontekstissa. Katupartioita rinnastettiin sellaisiin elokuviin kuin "V niin kuin Verikosto" jossa katupartiot olivat epävirallinen vallitsevan systeemin valtakoneistao. Tai niitä kuvattiin 1930 -luvun SA -joukkojen analogeina. Jolloin niitä katsottiin rinnakkaisvaltana, jossa käsiteltiin järjestelmiä jotka olivat enemmänkin merkittävä haastaja "vallitsevalle väkivaltamonopolille" eli poliisille, armeijalle ja vartioille. Toki tässä yhteydessä oli jonkin verran puhetta myös KKK:sta joka oli mellakoiva lynkkausmeininkiä harrastava joukko jota oli vaikeaa nähdä rinnakkaisvaltana tai virallisen vallan epävirallisena jatkeena. Nyt tästä ilmiöstä joka yleensä historiassa sopii vain "hyvin tietynlaisiin oloihin" ovat muuttuneet hyvin monien mielestä täysin soveliaiksi. Ja hyvin lyhyessä ajassa.

Tässä yhteydessä voitaisiin oikeasti kysyä että "onko kieli virus".

Ajatus on tietenkin siinä mielessä tuttu että Richard Dawkins on paljon puhunut meemeistä. Ja sama idea on taustalla kun hän puhuu ns. "uskon viruksesta", joka korostaa että uskonto yleistyy ei siksi että se olisi totta ja hyödyllistä vaan sen takia että se osaa kopioida itseään tehokkaasti.

Sana on tarttunut hyvin käyttöön. Itse termin kohdalla on kuitenkin syytä korostaa että se on enemmän tulkintanäkökulma jolla jäsennetään ja tulkitaan havaintoja kuin mikään konkreettinen asia. Sillä jos geeneillä on DNA, kielellä ja yksittäisten ideoiden kopioitumisella ei ole samanlaista kopioitumisjärjestelmää.

On toki selvää että jos - sanotaan nyt esimerkiksi kuullaan sana "partalapsi" ja sitten tätä termiä kuullaan muilta samanlaisessa yhteydessä - niin voidaan nähdä että jokin ajatus on siirtynyt. Ja koska ihmisen aivot ovat ainakin osaltaan jonkinlainen kuulemiseen, kuullun informaation tallentamisen, muokkaamiseen, käsittelyyn ja puhumiseen liittyvien prosessejen lähde, niin "jonkinlainen kopioitumisen analogi on tapahtunut".

Mutta kysymys voidaan vetää tosiasiassa vielä pidemmälle. Itse kieleen. Voidaan jopa sanoa että kieli on itsessään jonkinlainen meemi. Joka paitsi tallettaa sanoja niin tosiasiassa myös määrittelee asioita omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. (Tähän liittyen olen kirjoittanut aiemmin kielenkääntämisestä Quinelaisesta näkökulmasta.) Ajatus siitä että kieli itse asiassa siirtää sanoja ja asenteita on sellainen että siihen on hyvin helppoa siirtyä jos kieltä ajattelee meemeinä. Jos tämän jälkeen puhutaan kulttuurievoluutiosta voidaan jopa nähdä että se avaa polkua pluralismille. (Pluralismille jossa yhdistyy relativistinen ajatus määritelmistä että anti-relativisteina itseään pitävien ajatus siitä että kenties jotkut ajatukset ja kulttuurit ovat parempia ja oikeammassa kuin toiset.)

Tähän sopinee Emil Cioranin "Anathemas and Admirationsissa" esittämä ajatus ; "It is no nation we inhabit, but a language. Make no mistake ; Our native tongue is our true fatherland." Kieli voidaan nähdä poliittisena entiteettinä. Ja kun lapsi opettelee kielen, voidaan nähdä että on paljonkin tunnusmerkkejä siitä että "jokin kopioitumisen analogi on tapahtunut". Kyse ei ole vain sanoista vaan siitä että sanojen mukana siirtyy myös kulttuuri. Jopa tavat ja perinteet. Mutta ennen kaikkea asenteet joita syntyy siitä miten jotkin asiat on määritelty. Näkemys on kielellistä determinismiä (linguistic determinism). Eli jos joku puhuu jotain kieltä, se näyttää että hän on altistunut tietynlaiselle kulttuurille ja on siksi tämän kulttuurin ihminen. Eri kulttuureissa ihmiset siis näkisivät maailman hyvinkin eri tavoin.

Ajatus nojaa siihen että sanat jäsentävät maailmaa. Ja ihmiset voivat muotoilla ja ymmärtää asioita vain jos he osaavat kuvata asioita kielellisesti. Ja toisaalta oppiminen vaatii usein sitä että ajatus siirretään ihmiseltä toiselle kielen avulla. Joten kulttuuriksi asti yleistyvä ei voi olla vain subjektiivista ja mysteeristä vaan sen täytyy jotenkin "tarttua kieleen" ja olla tällä tasolla jossain mielessä propositionaalinen. (Ei tosin ehkä ihan sillä tasolla mitä monet tarkoittavat puhuessaan teknisellä termillä "propositionaalisesta väitelauseesta".)

En itse oikein usko tähän.

Onkin varmasti niin että kulttuuri vaikuttaa. Ja kulttuurin ja havaitsemisen ja luokittelun erot ovat todellisia. Syynä on osittain se, että kieli on niin suuri ja valtava kompleksi että sen opetteleminen vaatii aikaa. Ja tämän ajan varrella on pakko kuluttaa aikaa kielen käsitteiden, kielessä olevien näkökulmien ja kieleen liittyvän kulttuurin kautta. Ja näin opitaan erilaisia asenteita. ; Tässä kohden olisi minusta kuitenkin liioiteltua puhua siitä että kulttuuri olisi jotenkin se joka määrää. Se on enemmänkin epäsuora indikaattori. Tosiasiassa muut asiat määräävät, ja kieli on jotain joka on vain liitoksissa tähän muuhun.
1: Väärinkäsitys on vähän sama kuin se, että miehet otetaan armeijaan argumentilla jonka mukaan miehet ovat keskimäärin vahvempia kuin naiset. Sillä tosiasiassa jos otetaan kuntotesti voidaan mitata "itse asiaa". Olisikin tunnustettava että miesten armeijaan menoon on jokin muu syy, kuten se että naiset ovat kansan lisääntymisen pullonkaula, jota voidaan tarvita jos paljon ihmisiä kuolee sodassa. Ja miehet ovat lisääntymisasioissa korvattavissa, "hyvin halpoja".

Tämä ei tosin yllättäne ketään joka on viitsinyt lukea sen aiemmin muistuttamani Quinelaisen käsiteverkostotekstin. Siinä korostettiin sitä että havainnot kuitenkin kalibroituisivat myös lajityypillisillä tavoilla". Esimerkiksi preferoimme sitä että rajaamme kulttuurista huolimatta jäniksen emmekä luo jotain erikoisia konsepteja joissa on jäniksen takapää ja etupää erikseen. Tai toisaalta se, että saksalaisilla on schadenfreudea ja englannin kielessä ei sille ole vastinetta ei tarkoita että englantilaiset eivät osaisi nauttia toisten kärsimyksestä. Toki kun englantilainen kuulee tämän sanan ensimmäisen kerran, hän voi saada ahaa -elämyksen. Mutta ei siksi että tunnetta ei olisi. Vaan siksi että tunne on. Eikä ole tullut ajatelleeksi että tämän tunteen voisi ilmaista suoraan yhdellä sanalla. Toisin sanoen termin oppiminen ei luo uutta tunneilmaisua vaan jäsentää jo olemassaolevia tunteita jotka ovat yleisinhimillisiä.

Tässä kontekstissa ei siis ole niin että kieli tosiasiassa ohjaa ajattelua. On enemmänkin niin että kielimuuri toimii joskus informaationlevittämisen esteenä. Ja toisaalta sosiaalisina eläiminä ihmiset altistuvat helposti omankielistensä ajatuksille.

Esimerkiksi maahanmuuttokriittiset tietävät tunnistaa toisensa alakulttuurisidonnaisilla menetelmillä. Ja minä olen hyvin vähän samanasenteinen ja samoin jäsentävä kuin he. Vaikka olemme Suomalaisia ja puhumme enimmäkseen samaa kieltä. Tosiasiassa kieli=kulttuuri -kulman sijaan on kenties syytä katsoa sitä miksi uskontojen kieli näyttäytyy sen kannattajien ulkopuolelle siansaksana. Ja miten se, että seuraa jatkuvasti maahanmuuttokeskustelun uusia muotikonventioita on tärkeää. Koska vain pitämällä faninsa juoksemassa uusien ja uusien muotisanojen perässä voidaan muutamalla sanalla helposti identifioida omat kaverit vaikkapa niistä vääräoppisista maanpetturifeministeistä jotka valitettavasti suurilta osin muutoin puhuvat samaa kieltä. "Partalapsi" -tyylisten termien käyttö ja se miten vakiintunut mamu vaihtuu matuksi ovat tässä hyvin relevantteja. Ja ne ovat relevantteja lähinnä siksi että kieli ei ole sittenkään samaa kuin kulttuurin pohja. Toisaalta kun huomataan miten uusi asia maahamuuttokriittisyyteen liittyvät asenteet ja ilmiöt ovat, ja miten voimakkaita ne ovat, voidaan nähdä että ihmiset vaikuttavat kieleen, kieli ei ehkä vaikutakaan niin paljoa ihmisiin.

Kieli on tässä vaikuttava mutta yhtä "oleellinen" kuin uskonto. Molemmille annetaan hyvin suuri arvo tietynlaisten ideologioiden parissa. Mutta nämä ideologiat käyttävät niitä enemmän filosofisina jäsentämistyökaluina joilla ymmärretään asia tämän ideologian näkökulmasta kuin jokin havaittu ilmiö. Jos puhutaan kulttuuri-imperialismista ja kielestä ne taatusti liittyvät yhteen. Mutta se, että USA:n populaarikulttuuri leviää kaikkialle ja samalla leviää englannin kieli on vähän sama kuin se että samalla leviävät myös McDonald's ravintolat. Eikä kulttuuri-imperialismi johdu siitäkään että ruoka määräisi ihmisten asenteet ja ajattelutavat. (Ei vaikka ruokaan itse asiassa liittyy asenteita ja näkökulmia esimerkiksi viljelyyn, varjeluun, transportaatioon ja eläinten kohteluun.) Ei puhuta ruuallisesta determinismistä (food determinism). Jouduin kehittämään sille uuden kielen.

Onkin kiinnostavaa ajatella, että usein eri kielen rajoina onkin armeija. Kun Suomessa opetetaan ruotsin kieltä, argumenttina on että se on oikeasti portti moniin eri maihin. Ja ruotsin sukuisia kieliähän on melko paljon. Tosiasiassa jos katsotaan Norjaa ja Tanskaa, niiden väliset kielelliset erot ovat hyvin pieniä. Mutta kun mailla on eri armeija, ne luokitellaan helpommin eri kieliksi. Samalla Kiinassa on paljon kieliä joita tulkitaan Kiinan murteiksi, vaikka niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan puhuttuna tai kirjoitettuna. : Toisaalta murteet antavat erillisyyden tunnetta ja voivat ylläpitää erilaisia (ala)kulttuureja. Suomessa pohjalaiset ja savolaiset ymmärtävät toistensa puhetta, mutta tavallaan eivät ajatustapojaan. (Kärjistin jotta idea olisi helpommin tunnistettavissa.) Ja heitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat kuuluvat samaan Suomeen ja puhuvat Suomen kieltä.

Eli jos kieli onkin kotimaamme niin se johtuu enemmän siitä miten kotimaa määrittää kielen kuin se etä kieli määrittäisi kotimaamme. Näin ollen jos uskonto on sairaus, niin uskonnolliset käsitteet ja rituaalit ja muut uskontomeemit eivät ole yhtä verrattavissa viruksiin kuin oireisiin.

---

Englannissa ihmisistä puhutaan sukupuolitetuilla sanoilla. Se on siis sukupuolittunut kieli. Suomessa näin ei tehdä ja siksi onkin usein tärkeämpää miten ihminen puhuu ja mitä sosiaalista statusta hän ilmentää kuin se mitkä sukupuolielimet hänellä on. Me olemme siis pukusuolitettu kieli?

Ovatko YK:n ihmisoikeuden julistus ja EU:n ihmisoikeustuomioistuimet epädemokraattista kulttuuri-imperialismia?

EIT (Euroopan ihmisoikeustuomioistuin) on ylikansallinen tuomioistuin. Se valvoo ihmisoikeuksien toteutumista. Se suojelee Euroopan kansalaisia. On mielenkiintoinen kysymys, miten tähän pitää suhtautua. Tärkein kysymys on siinä, että miksi ylipäätään tarvitaan ylikansallista tuomioistuinta. Eivätkö yksittäiset maat voisi tehdä asiaa ilman tämänlaista laitostakin?

Kysymys on kiinnostava siitä kulmasta että britit ovat vakavasti harkinneet  irtautumista EIT:stä. Tiivistäisin asian niin että Yhdistynyt Kuningaskunta onkin itse asiassa hävinnyt joitain juttuja joita on viety EIT:hen. Maa voi haluta pitää itseään itsenäisenä EU:sta. Se voi olla raivostunut siitä PR -tappiosta mitä tämänlaiset häviöt tuovat. Se voi toisaalta olla tarpeen jos juttuja on jatkossakin käsiteltäväksi, koska maa haluaa jatkaa käytänteitään. Yhdistynyt Kuningaskunta on siitä hyvä että se on demokraattinen maa. Jos maa on kansalaisiaan tallaava teokratia, valtaosa seuraavista ongelmista katoaa ja EIT ja muut isot järjestelmät oikeuttavat itsensä koska ne hyödyttävät nimenomaan maiden kansalaisia joita sortaa ideologia ja sen tuottama infrastruktuuri ja muu rakenne. Demokraattisissa maissa korostuu kuitenkin hieman toisenlainen ongelma. Ja se on kiinnostava että relevantti esimerkiksi Suomen kannalta.

Periaatteessa ihmisoikeuksia voitaisiin valvoa maan sisällä maan omien tuomioistuinten kautta. Siksi ei tarvittaisi irtautumista ihmisoikeuksista, vaan siitä juridisesta järjestelmästä joka valvoo ihmisoikeuksia.
*: Jos mietitään tilannetta jossa ylikansallista tuomioistuinta tarvitaan, se johtuu yleensä jääviyskysymyksestä. Siitä että ihmiset ovat pettyneitä siitä miten oma maa on hoitanut asian. Tässä mielessä "maan sisäisellä tavalla hoitaminen" vaikuttaa joltain jossa on ainakin teoriassa tilaa eturistiriidalle. Jos ideana on se, että maa rikkoo kansalaisten ihmisoikeuksia jossain yleisessä mielessä tai yksittäisen kansalaisen ihmisoikeuksia jossain tietyssä tapauksessa, niin on aika omituista hoitaa asia maan sisällä. Ulkopuolinen taho on siis ikään kuin varmennin. EIT onkin antanut ratkaisuja ja tätä kautta sen olemassaolo on ymmärrettävää.
*: Toisaalta EIT on hyvin irrallinen. Voidaan esimerkiksi ajatella että maa joka on demokraattisesti valittu on legitiimi koska se on kansalaistensa valitsema. Mitä suurempi klimppi sitä enemmän taho on jokin suuri taustalla häälyvä voima.

Periaatteessa kysymys on lakia koskeva kysymys. Jos jonkin maan laki rikkoo kyseisen maan perustuslakia, se voi kumoutua tätä kautta. Mutta jos maan perustuslaki ei estä tätä, voi olla tilanne jossa tämä säädetty laki rikkoo ihmisoikeuksia vastaan. Jolloin kysymys on siitä että kenellä on perimmäinen oikeus päättää kumpi laki on voimakkaampi. Lakinäkökulma tuo vallan hyvin erikoisella tavalla ihmisoikeuksien yhteyteen. Sillä ihmisoikeudet nähdään yleisesti ottaen hyvyytenä. (Esimerkiksi minä näen ne hyvyytenä.) Kuitenkin myös demokratia ja kansalaisen oma päätäntävalta arvostetaan pitkälle. Ja tästä syntyy jännite joka on oleellinen kun mietitään sitä "poliittista karttaa" jota yritin taannoin tiivistää.

Yhdistynyt Kuningaskunta on siitä ironinen, että se on aiemmin ollut tuo EIT and beyond. Sillä on ollut siirtomaita. Nyt se sitten korostaa vahvaa itsellisyyttä. Historiallinen tarkastelu tosin muistuttaa siitä että uuskonservativismin kohdalla on jossain määrin puhuttava utopistisesta projektista, jossa konservativismi on "nietzscheläistynyt". Preferenssit ovat muuttuneet. Kompromissia on tavoiteltu pienyhteisöistä joita kuvaa epäilys jopa pahaa omaa valtiota kohtaan. Tämä asenne jossain määrin äärimmäistyy tuoreiden salaliittoteorioiden kohdalla. ; Kun ilmoilla on vahvaa oman vapauden korostamista, pienyhteisöä ja epäilystä hallitusta kohtaan, voidaan oikeasti päätyä ajatukseen jossa oman maan sisäinen sotaharjoitus on vallankumouksellista aktiota. "Peräti 32 % on sitä mieltä, että hallitus yrittää vallata Texasin. Se on erittäin yllättävä tulos, sillä tällä hetkellä hallitus hallitsee Texasia juuri sillä tavalla kuin hallitus nyt yleensä voisi hallita Texasia. Joudumme odottamaan syyskuuhun asti, jotta selviää joutuvatko nämä seitsemän osavaltiota hallituksen valtaamiksi."

Kyse ei ole vain naurun asiasta. Vaan aivan oikeasti voidaan nähdä että Teksasilaiset haluavat tehdä valkoiselle talolle jotain samaa mitä britit haluavat tehdä EIT:lle.

Kun me mietimme miksi demokraattinen valtio saa oikeutensa, se perustuu siihen että kansalaiset legitimoivat lopputuloksen. Tämä on kytköksissä siihen miksi minua ei kiinnostanut tekeekö uusi hallitus strategioita jotka ovat järkeviä, vaan siitä onko lopputulos sidoksissa äänestykseen. Jos mietimme mikä demokratiassa legitimoi, se on kansalainen. Tämä sisältää vahvan takaportin pienyhteisöllisyyteen ja itse asiassa johonkin jota voidaan kutsua "anarkismin siemeneksi". Jos kansalainen on vallassa eli vastuussa legitimointiprosessissa, hän on vallassa ja vastuussa itseään koskevista asioista. Periaatteessa voidaan leikata siivuja ja nähdä että kansalainen voi oikeuttaa pienyhteisönsä jossa valtio on byrokraattinen ja etäinen. Ja pienyhteisökin voidaan nähdä jonain "lähes kulttimaisena" joka voidaan korvata vaikka perheellä. Perimmiltään legitimointiketju menee kuitenkin siihen että yhteiskunnan perusyksikkö ei ole perhe vaan yksilö. Ja näin ollen legitimointiketjua voidaan periaatteessa mennä kansalaiseen asti. Ja tämä on jotain jota moni uuskonservatiivikin pitäisi tapainturmeluksena, moraalikatona ja anarkiana.

Keskusjohdettu, etatistinen tai byrokraattinen valta joka on hyvin kaukana ihmisten päätäntävallasta. Se ei voi oikeuttaa itseään viittaamalla yksilöiden vapauteen eli vastuuseen eli valtaan perimmäisenä legitimoijana. Miksi EIT, joka ei ole kansalaisten valitsema toimielin, olisi vahvempi auktoriteetti kuin (ainakin teoriassa/periaatteessa/ideaalitapauksessa) kansalaisten valitsema hallitus. Ja perimmiltään kysymys on siitä että se nähdään hyvyytenä. Ja tämä voidaan nähdä hyvin kiinnostavana. EIT on hyvä koska se noudattaa esimeriksi YK:n ihmisoikeusjulistusta tai jotain muuta hyvyyden standardia. Entä miksi YK:n ihmisoikeusjulistuksella ja muilla periaatteilla sitten on legitimiteetti? Koska niin on.

Perinteisesti, kuninkaanvallan aikana, ajateltiin että mahdollisuus valittaa kuninkaalle suojelee kansalaisia kuninkaan alaisten mielivallalta. Sellaiselta joka ei ollut kuninkaan määräämää mielivaltaa. Kuningas taas asetettiin kirkon tai ainakin Jumalan alaiseksi ja edustajaksi. Ja näin ollen legitimointi tuli metaetiikasta. Sillä että Jumala oli hyvyyttä. Voidaankin nähdä että, mutkan takaa, YK:n ihmisoikeusjulistus on metaeettisessä mielessä jo hyvin lähellä jonkinlaista "jumalankorviketta" tämänlaisessa systeemissä. Maallistuneena aikana päätäntävalta hyvyydessä on ihmisoikeuksissa. (Jos ihminen on kaiken mitta, ihmisoikeus on järjestelmä joka on sanonut mitanneensa ihmistä jossain määrin relevantilla tavalla. Ja legitimoi itseään tällä.) Ja tätä kautta sen kanssa painiminen johtaa esimerkiksi sen tyylisiin ongelmiin joita William Lane Craig kohtasi "God Command Theoryn" kanssa. Mistä tiedämme että YK:n ihmisoikeusjulistus on hyvyyttä eli valtansa ansainnut? Koska sillä on valta siihen. Ja sillä on valta siihen koska se on hyvyyttä. Kokonaisuus leijuu jossain määrin ilmassa.

Kuitenkin sen apua tarvitaan koska ihmiset eivät pärjää täydellisessä täysin rajoittamattomassa anarkiassa. Omien voimien loppuminen on syy ottaa yhteyttä lakimiehiin ja tuomioistuimiin. Esimerkiksi oman hallituksen voittaminen ilman apua voi olla tarpeettoman vaikeaa jos jokainen on vain "oman voiman mies". Yksilötasollakin yksilö voi hyötyä. Mutta haasteena on se, ovatko nämä esimerkit siitä että järjestelmä toimii. Vai päin vastoin osoitus siitä että nämä ovat jokin imperialistinen järjestelmä joka voi käyttää valtaansa demokraattisesti valittujen maiden yli. Se, että jokin taho voitetaan isommalla auktoriteetilla on, paitsi monessa paikassa hyvyyttä, niin kuitenkin aina myös valta-aktio.

Suurin osa yrittääkin optimoida tilannetta joihinkin eri ääripäiden välillä. Osa korostaa pienyhteisöä. Toinen valtiota. Osa pitää asiat perhepiirissä. Ja tässä on kenties värin sanoa että YK:n ihmisoikeusjulistus olisi välttämättä ääripää. Se kontrolloi ja valvoo tavoilla jotka voidaan nähdä epäinvasiivisina. Ja tässä mielessä se voi olla kompromissi. (Suoraa joka lähtee yksilöstä, kasvaa perheen kautta pienyhteisöksi, kaupungeiksi, valtioiksi, valtioiden liittoumiksi ja tästä eteenpäin, voidaan jatkaa hyvin pitkälle.)

Feministit sanovat hassuimmat asiat - vai sanovatko?

Feminismi on niitä aiheita jota ajaen tai jonka nimissä sanotaan paljon hassuja asioita. Tällä viikolla sosiaalisessa mediassa näkyvyyttä sai sittemmin poistunut kommentti jossa kommentoija oli ahdistunut siitä että joku on voinut masturboida ajatellen häntä. Hän ei voinut tehdä tälle asialle mitään. Joten hän päätyi esittämään tämänlaisista mielikuvista seuraavaa "Try not to telepathically rape me anymore." Tuo on tietenkin jokseenkin hupaisaa. Tunnustan että saan älyllisessä ylemmyydentunteessani erektion. Joka vihjaa siihen suuntaan että syyllistyn jonkun kauheaan telepaattiseen raiskaukseen. (Mitäs kulkevat ympäriinsä niin viekoittelevasti vilautellen liian lyhyitä ja paljastavia argumentteja... Tai siis hetkinen, tästä vitsistä tulikin oikeasti aika karmiva.)

Ja feminismi ja raiskaus ovatkin usein tämänlainen yhdistelmä. Toinen tämän viikon puhina on koskenut sitä kuinka Australiassa joukko tyttöjä oli hyökännyt autistisen pojan kimppuun. Ja hyväksikäyttäneet häntä seksuaalisesti. Jos uhri olisi ollut nainen, kyseessä olisi joukkoraiskaus. Nyt aiheeseen liittyvä kohukommentti oli kuitenkin "Yes, it’s horrible what happened to him, but this is more ableism than anything. But don’t you dare equate the rape of women to sexual assault of males. They are not the same thing. Let me say that again: They are not the same thing." Mieleni tekisi vinoilla ajatukselle, mutta sekin olisi varmasti ableismia joten on varmaan parasta jättää väliin. (Dissektoidakseni vitsisammakkoni ; Ableism on käsite joka liittyy vammaisien kohteluun. Jos ajattelee että eivammaisilla on oikeus jotenkin tallata vammaisia, kysymys on juuri tästä.)

Koska nämä ovat sosiaalisen median kommentteja on käytännössä mahdotonta erottaa ovatko lausunnot feministien vai sellaiseksi teeskentelevien trollien lausuntoja. Niissä on kuitenkin hyvin kiinnostavia puolia jotka voidaan sitoa vakavastiotettavampaan feminismiin. Sellaiseen joka on kenties vähemmän absurdia. (Mikä ei ratkaise onko asia trollauksena vai aitona asiana esitetty. Sekä tollot että trollit vääntelevät konventioita tällä tavalla.)
1: Kysymyksiä siitä mikä on ihmisestä olevan mielikuvan, ihmsien identiteetin ja ihmisen ytimen välinen suhde. Tämä täytyy selvittää jotta voidaan ratkaista milloin joku välineellistetään. Jos mielikuva ihmisestä on sama kuin ihminen, niin silloin voidaan puhua jonkinlaisesta telepaattisesta raiskauksesta. Itse en pidä ajatusrikoksia rikoksina, joten teon täytyisi minusta olla vähintään sellainen että siitä jotenkin erityisesti tiedotetaan kohteelle. Jos mies soittaa tietylle naiselle ja huohottaa tämän korvaan puhelun, tämä on jonkinlainen telefoniaraiskaus. Ja sellaisesta saakin syytteen ahdistelusta.
2: Raiskauksen sukupuolisuus taas on tärkeä. Sillä feminismissä on karkeasti ottaen de Beauvoirmainen linja jonka mukaan biologinen sukupuoli ei ole merkittävä. Tässä kulmassa on jotenkin ilmiselvää että miehenkin voi raiskata. Toisaalta jos ajatellaan Luce Irigarayta, hän on korostanut että mies ja nainen eivät oikeastaan ymmärrä toisiaan. Ja tässä maailmassa voidaan huomauttaa että mies ei esimerkiksi voi tulla raskaaksi raiskauksesta, ja tämä ero voi olla merkittävä emotionaalisella tavalla. Joten kenties miesten kohtaama seksuaalinen hyökkäys tarvitsisi uuden nimen.

Kaikki tämä on tärkeää, sillä jos katsomme feminismiä voidaan korostaa vaikka sitä että Ayaan Hirsi Alia ei jostain syystä usein pidetä sopivana feministien sankarina. Hän on aktiivinen patriarkaattia vastaan taistellut nainen. Mutta koska hän on uusateisti ja vastustaa islamia, on tämä vaikea pala monelle feministille. Uusateismi kun edustaa monelle maskuliinista imperialismia. Sillä länsimaat ovat samaa kuin mieskulttuuri. (Koska länsimaiden naista ei nähdä tasa-arvoiseksi eli kulttuuri on nähty miesten valloittamaksi.) Koska hän moittii väärää uskontoa, Hirsi-Alin sukupuoli ei pelasta häntä.

Enkä minä tämänlaiten edessä enää osaa sanoa onko tämä absurdi vitsi vai jotain jossa on jotain järkeäkin. Tiedän kuitenkin että tämä ei ole enää feminismi-trollausta.

Puristus ; Juuret juurettomuuteen

Jotkut saattavat olla tietoisia siitä, että sukuni taustalla on mm. puolalaista verta. Tähän liittyen sain työkaverilta lahjaksi historiaa käsittelevän kirjan "On the edge of empire". Se käsittelee sekä Puolan että Suomen historiaa. Yhdistävänä teemana on se, että molemmat ovat painineet idän ja lännen välissä. Suomen rooli on ollut astetta maallisempi. Ruotsin ja Venäjän valta on määritellyt oleellisesti kulttuuriamme. Puolan kohdalla keskeisemmäksi nousee uskonto. Kysymys on roomalaiskatolisuuden ja ortodoksien välisestä kinasta, idän ja lännen jaosta. "Konstantinopoli vs. Rooma". Tässä suhteessa ei ole yllättävää että "ryssänuskoisiksi" haukuttua ainesta on paennut katolisten vainoja karjalan kankaille ja näin mahdollistanut minun geeniperimäni. (Joku sukumuistiin ja kollektiiviseen alitajuntaan uskova voisi jopa sanoa että vihani katolisuutta kohtaan on geneettistä. Tämä lienee liioittelua sekä vihan että geneettisyyden kohdalla.)

Saamani kirjan idea on kuitenkin korostaa sitä että Suomi on Puolan kanssa monin tavoin hyvinkin samanlainen. Siksi Suomalaisessa identiteetissä on samankaltaisia piirteitä. Minun sukuni historia saattaisi - jos siis kannattaisi koston periytymistä ja muuta kollektiivista vastuuta - olla vain astetta vahvempi kuin keskivertosuomalaisella.

Ajatus käy järkeen. Kirjassa ollut Kristiina Rangin osio kuvasi sitä miten Suomalainen identiteetti piti rakentaa, vahvistaa ja kehittää itsenäisyyden jälkeen. Tässä vaikeutena oli se, että maamme oli kolmen vahvan kulttuurin puristuksessa. "Pohjoismainen kulttuuri", "venäläinen kulttuuri" ja "saksalainen kulttuuri" olivat kaikki ikään kuin liian vahvoja jotta maamme voisi olla omaleimainen. Suomessa ikään kuin päätettiin että ruotsalaisia emme ole ja venäläisiksi emme halua tulla. Ja siksi apua haettiinkin ranskalaisuudesta. Pariisista tuli ideologisten virtausten tärkeä kohde. Ja se iski taiteisiin. Maallinen valta ja sotilaallinen menestys oli muualla mutta ideoiden kohdalla Ranska edusti eurooppalaisuutta ja vapautta. Ranskalaiset vaikutteet loivat maamme kulttuuri-identiteetin hengen ytimen.

Itseeni iski kuitenkin kaikista vahviten infrastruktuuri. Eritoten Helsingin infrastruktuuri. Laura Kolbe kirjoitti siitä, miten Helsinki eroaa vahvasti muista pääkaupungeista. On nimittäin tavallista että pääkaupungilla on historia. On vanhankaupungin muodostama ydin, die Altstadt, josta kaupunki on lähtenyt laajentumaan, sen ympärille tai sen lähelle. Helsingillä ei ole tämänlaista historiaa. Meillä on sen sijaan "kohtuullisen uutta rakentamista" edustava Suomenlinna, joka on reunalla.

Infrastruktuurilla on taatusti vaikutusta ; Tämä iski sitä kautta, että "Assassins Creed" pelisarjan kolmas osa tapahtuu USA:ssa. Sitä on moitittu siitä, että kaupungit eivät ole yhtä upeita kuin renssanssi -Italian tai itämaisen Istanbulin. Kuitenkin itse viihdyin erityisesti pelin Bostonissa. Tämä ei ole sinänsä erikoista, sillä Boston on pohjoisessa ja edustaa Suomalaiselle hyvinkin tuttua ilmastoa. Lisäksi tätä kaupunkia edustaa bastion -tyylinen linnoittaminen. - Ja viihdyn tunnetusti hyvin Suomenlinnassa. Käväisen siellä usein lyhyesti töiden jälkeen. (Eikä se edes maksa minulle ylimääräistä, koska sinne pääsee normaalilla kuukausilipulla joka joka tapauksessa menee junaan.) Atmosfäärissä on siis jotain oleellisen sopivaa. ; Koenkin jossain määrin olevani eurooppalainen. (Joskin hyvin vähän matkustellut, edes maamme sisällä.) Ja historiasuhdettani kuvaa historiattomuus, joka voi tavallaan johtua ihan siitä että suomalaisella patriotismilla ei oikeastaan ole historiaa sellaisella ajanjaksolla että se tekisi minuun minkäänlaista vaikutusta.

Olen tulkinnut asiaa jopa siten että Boston korostaa sitä että Amerikka on periaatteessa "historiatonta". Muutamalla sadalla vuodella ei rakenneta "iäisyyttä", ei mitään arkaaista ikiaikaisuutta joka ikään kuin antaisi luvan olla täällä nyt. (Aivan kuin tässä olisi jotain vaihtoehtoja.) Meillä on vallitsevan kulttuuri-identiteetin kannalta lyhyt historia, jokin jossa "Kalevala" on yhtä paljon historiallista kansanperinnettä kuin kulttuuri-identiteetin aloittamiseksi tähtäävää pseudohistoriaa. ; Ja tältä kannalta ei pidä ihmetellä sitä, että Suomesta kiertää sellaisia sanontoja kuin että olisimme "Toisiksi amerikkalaisin maa" joka kuluttaa harvinaislaatuisen stereotyyppisesti "jenkkityyppistä viihdettä". Samastuminen voi olla ymmärrettävää. Kaksi "uutta maailmaa" joilla on lyhyt historia ja siksi erityinen tarve oikeuttaa läsnäolo tekemällä oikeutus.

Tämä on kuitenkin vain puoliksi totta. Suomalaisilla on kansana, joskaan ei valtiona, juuret juuri täällä. Suomalaiskansallisen muinaisen infrastruktuurin vähyys johtuu siitä että täällä on ollut muunlainen kulttuuri, aikansa kulttuuri-imperialistinen kulttuuri, jonka valloittamiksi olemme ajautuneet. Ja näin voimme jopa vertautua vahvemmin intiaaneihin kuin lännenmiehiin.

Ruotsinvallan aikainen kulttuuri ei tavallaan "ole meidän". Mutta se on kuitenkin. Sillä "me" olimme "täällä" "silloin" jollain tavalla. (Jos siis on sellainen, että tämänkaltainen kollektivismi viehättää.) Emme vain olleet vallassa, joka on täsmälleen eri asia kuin sanoa että emme olisi olleet täällä. Vaikka Helsingin die Altstadt on reunalla eikä kovin vanha, se on kuitenkin jonkinlainen historiallinen ydin joka on muokkaantunut ja muotoutuneet ulkopuolisten voimien paineessa. Juuremme voivat jopa olla tässä juurettomuudessa - ja siinä että meidän ei itse asiassa tarvitse suojella mitään "ydintä" joka olisi jotain "perus" "suomalaisuutta". Sellaista ei tavallaan ole. Sen sijaan on kyllä hyvä miettiä sitä minkälaisten voimien alla taivutaan ja minkälaisten alla taitutaan. (Minulle aivan sama, kunhan eivät ole niitä kerettiläisiä katolisia!)

SuRun huuhtomispäivä

On vietetty ruotsalaisuuden viikkoa. Olen suhtautunut tähän hieman samalla huvittuneisuudella kuin kaikkeen muuhunkin kansallistunteen ympärillä pyörivään. Tosin näyttäisi siltä, että viime aikoina käyty "pakkoruotsikeskustelu" on johtanut siihen että suomenruotsalaiset ovat alkaneet harjoittamaan vastaankirjoittamisen periaatetta. Tämä on johtanut siihen, että yhä enemmän on korostettu sitä miten koko suomen identiteetti on ruotsalainen identiteetti. Ja toisaalta erilaisia viholliskuvia on ollut esillä tavalla ja tasolla jota ei miellä stereotyyppiseen suvaitsevaiseen "ruotsalaisuuden malliin".

Ruotsi on ollut minulle lähinnä asia joka ei kosketa omaa elämääni. Olen vouhkannut monista asioista. Tämä ei ole ollut yksi niistä. Nähdäkseni pakkoruotsi on ollut liian vahvasti patrioottien "oikean kulttuuripuhtauden viljelyä" ollakseen asia johon edes haluaisin ottaa osaa. ; Nyt kun viholliskuvissa on nostettu esiin se, että "pakkoruotsin opettamisen vastaisuus olisi muukalaisvastaisuutta" ja että "Suomi on ruotsalainen maa", nousee mieleen väkisin kysymys siitä, että mitkä kulttuuriset piirteet ovat johtaneet sivutuotteena siihen, että ruotsalaisten geenit eivät ole levinneet suomalaisten keskuuteen. Ja että miksi suomenruotsalaisuus olisi  muukalaisuutta jos he ovat vuosisatojen aikana integroituneet suomalaiseen kulttuuriin ja sen ytimeen asti. (Maahanmuuttajia ruotsinkielisten ei kannata esiintuoda, sillä he joutuvat nyt opettelemaan pakosti ylimääräisiä kieliä onnistuakseen maahan integroitumiseen. Heidän on pakko identifioida itsensä muukalaisiksi jotta tässä muukalaisvastaisuudessa olisi mitään mieltä.) Samoin syntyy ihmetystä miksi ruotsalaiset korostavat suomalaista identiteettiään vaatimalla erilliset varuskuntansa ja vastaavat jos suomalaisuus todella on ruotsalaisuutta ja vahvasti sidoksissa kieleen ja sen osaamiseen.

Olen "huono kielimies", enkä oikein ymmärrä miksi pitäisi opetella yhtään mitään vierasta kieltä. Olen kuluttanut valtaosan kouluajoistani kieltenopintojen kanssa painiessa. Ja kaikki perustelut ulkomailla työskentelystä ja vastaavasta ovat kauniisti sanoen mallia "jos olisin joku muu ihminen, sellainen joka haluaa kaupalliselle kansainväliselle alalle tai jota vittu kiinnostaisi ihmispaskiaiset ja näiden apinansukuisten idioottien "kohtaamiset" keskimäärin yhtään" ... Tämä ei kuitenkaan ole johtanut ärsyyntymiseen kulttuureja kohtaan. (Olen yksinkertaisesti liian kaikenkattavasti ihmisvihamielinen kusipääpaska ollakseni syrjivä kansallisesti tai ideologisesti.) Ruotsalaisuuden päivä ei ole siksi häirinnyt ja ruotsi jäi vain tylsäksi kouluaineeksi jota en osaa. (On minulla muitakin aineita joita en osaa eivätkä ne ole minusta kuin tylsiä. Ja sitten on sellaisia puolia joita osaan. Egoistisena ihmisenä keskityn mieluummin positiiviseen ja pelaan vahvuusalueilla.)

Sen sijaan tämä viholliskuvan luominen ja pakkoidentifikaattien luominen ärsyttää. Siksi vouhkaan nyt. ; Jos ruotsalaisuus ja ruotsin kielen taito on jokin pakollinen osa "suomalaista identiteettiä" alan suhtautumaan siihen samoin kuin luterilaisen kirkon aamunavauksiin joissa "kulttuurisesti merkittävä instituutio" ja jopa "oma vakaumus ja identiteetille tärkein rakennusaines" nostetaan myöskin temaattisesti esille. (Ja arvon suomenruotsalaiset. Tätä. Te. Ette. Halua. Kokeilla. And believe me - that is same in your stupid language which I proudly refuce to use as long as your hostile and assholic attitude stands.)

Ongelmana tuntuu kuitenkin olevan se, että vaikka ruotsi on Suomen toinen virallinen kieli, into ja motivaatio opiskella sitä ei ole kovin vahva. Syynä tähän on rehellisesti sanoen se, että ruotsin kieli ei edusta juuri minkäänlaista osaa suomalaisten identiteetissäni. Esimerkiksi minun identiteetissäni sillä ei ole mitään sijaa. Olen vahvemmin eurooppalainen kuin skandinaavi ; Viikingit ovat minulle niitä toisia, hurreja. Ja näkisin, että Venäjän vallan vaikutus on Suomessa relevantimpi kuin Ruotsin, sillä Suomi oli viimeiseksi Venäjän vallan alla. Ja Suomen identiteetin kannalta on oleellista muistaa, että Venäjä tarjosi Suomelle autonomiaa. Ruotsi taas on tässä suhteessa ollut tiukkapipoisempi. (Mikä on hieman ironista koska nykyajan Venäjää ja Ruotsia katsellessa voisi olettaa että asiat olisivat juuri toisin päin.)

Voidaan jopa sanoa että itsenäisyys vaatisi - talvisodasta huolimatta -  enemmän kiitollisuutta Venäjän kuin Ruotsin suuntaan. Kuninkaanvaltaan jätettynä olisimme osa Ruotsia. Ja olisi hyvin vaikeaa uskoa että siellä tunnettaisiin mitään "pakkosuomea" jota olisi pakko päntätä koulussa. Suomi olisi tässä heikoilla. Olisimme todellakin ruotsalaisia. Edellämainitsemaani vastaankirjoittamisen periaatteeseen nojaavaa aivan tuoretta "persuuntunutta" ruotsinsnobismia taas tarvitaan lähinnä siksi että emme ole. Suomalaisuutta kuvaakin slogan "Ruotsalaisia emme ole. Venäläisiä emme halua olla. Olkaamme siis Suomalaisia."

Voidaan toki nähdä että Ruotsin vaikutus on suuri. Sen arvo on kuitenkin yleensä varsin kyseenalainen. Suomalaisen identiteetin sidosaine, kristillinen usko - ja ennen kaikkea luterilainen usko - on "ruotsintuomaa". (Emme ole ortodokseja koska Venäjä tarjosi enemmän autonomiaa.) Ja tämä taas ei ainakaan minulle edusta omaa identiteettiäni, vaan juuri oman identiteettini tukahduttajaa. (Ja niillekin joille se ei ole, voidaan kysyä onko Ruotsi vähemmän merkittävä kuin Saksa. Ruotsi kun on ollut monelle idealle vain välikulkureitti. Niiden alkuperä on mannermaista eikä skandinaavista alkuperää.) Kulttuurimme ruotsalaiset piirteet kertovat usein tarinaa siitä miten asiat voisivat todellakin olla toisin. Kulttuurimme on ruotsalainen siksi, että suomalaisuus jyrättiin ja sen päälle rakennettiin ruotsia. Ruotsi onkin tietyssä määrin snobistinen herrakultuuri jolle suomalaisuus on orjakulttuuri jonka pitäisi olla jotenkin kiitollinen ruotsalaisista vaikutteista ja olla nöyrän alemmuudentuntoinen.

Tämä taas ihan oikeasti nostaa esille kysymyksen siitä, pitäisikö ruotsalaista kulttuuria kohdella esimerkiksi samalla kunnioituksella jolla ruotsalaisten tänne siirtämä saksalainen kulttuuri kohteli vaikkapa karhunpalvontalehtoja. Tämä on minusta aivan viehättävä ja reilu kysymys, koska se nojaa siihen historialliseen painolastiin jonka pohjalla ruotsalaisuudella on mitään sijaa yhteiskunnassamme. Menneisyys on se avain joka selittää miksi tarvitsemme ruotsalaisuuden päivää nykyaikana.

Tässä suhteessa on varsin ironista miten ruotsalaisuuden päivä on sidottu kalenteriin. On hieman ironista juhlia 1600-luvulla elänyttä kuningasta nimeltä Kustaa II Aadolf. Hän kun osallistui 30 -vuotiseen sotaan, jossa hakkapeliittojen rooli muistuttaa siitä miten ruotsinvallan alla syntyi sanonta "Ruotsi on valmis taistelemaan viimeiseen suomalaiseen." Hänen saavutukset ovat ruotsin kannalta varmasti vakuuttavat, mutta suomalaisten näkökulmasta on kyseenalaista ihailla sotaista miestä jonka aktioiden vaikutuksesta 10% suomenkielisestä väestöstä kuoli. (Ja koska valtaosa oli miehiä se iski populaatioon vahvemmin kuin jos molemmat sukupuolet olisivat olleet tasaisesti edustettuina.) Ilman Ruotsia moni nykyään olematon ihminen olisi elossa. Jos haluaa juhlistaa suomenruotaslaisuutta tai viettää ruotsalaisuuden päivää Suomessa, siihen on varmasti tilaa. Mutta symbolisesti kannattaisi valita ... no rehellisesti sanoen ihan mikä tahansa muu päivä kuin Gustav Adolfs dag.

Siksi kun "Savon Sanomat" kirjoitti siitä "Sopii kysyä, että jos ruotsin kieli on näin pahasta, pitäisikö meidän häivyttää näkymättömiin kansallisesta historiastamme myös ne seitsemän vuosisataa, jotka suomalaiset elivät yhtenä maakuntana Ruotsin kuninkaan alaisuudessa?" se kysyy kysymyksen johon se ei ehkä halua että vastaamme.

Tutkimusote vai kerettiläisyys?

Uskonnonopetuksessa ajetaan näkökulmaa jossa keskiössä on "oma uskonto". Eli ensin tutustutaan oman identiteetin kannalta tärkeimpään kulttuuriin. Tätä moititaan, mutta usein vähemmälle huomiolle jää, että täsmälleen sama asennoituminen on myös äidinkielessä. Suomalaiset klassikot ovat erityisen oleellisia. Ja etenkin historian opetus on painottunut Suomen ja Euroopan tapahtumiin ja näkökulmiin.

Tämä vihjaa siihen suuntaan että identiteetti on hyvin oleellinen osa koulutuksen sivistämissuunnitelmaa. Se on jonkinlainen perusasenne, jolla asiat tehdään. Koulutusputken jälkeen ihminen helposti katsoo asioita oman maan historian ja oman uskonnon kautta, koska muut ovat vieraampia. Tämä voi vahvistaa identiteettiä, ja toisaalta myös lukita sitä muuttumattomammaksi.

On toki selvää että koulutuksessa ollaan yleissivistäviä, ja myös omasta identiteetistä erkaudutaan. Historiassakin käydään itämaisiakin asioita samoin kuin buddhalaisuuden kanssa vietetään aikaa uskontotunneilla. Mutta tämä sitoo yhteen kulttuuriin.

Voisin tietysti valittaa siitä, miten tämä tarkoittaa sitä että vaikka kuinka korostetaan sitä miten annetaan eväät ajatella itse, niin vahvasti se näyttää olevan niin, että uskotaan että erilainen ajattelu on mahdollista vasta yhdestä omasta identiteetistä lähtien. Ja vielä pidemmälle ; Esitetään että tämä identiteetti on tietty. Ja että valtio ja koulutuslaitos päättävät mikä se on - ja että tämä tiivistyy joksikin joka on ylhäältä ohjattua ja yhteiskunnan kansalaisilleen tunkema. En jaksa toistaa tätä, koska se on kliseinen osa "postmodernia tulkintaperinnettä".

Otan esiin sen sijaan se, että postmodernismi ei ole vastustavassa vaan vahvistavassa osassa juuri tämänlaista asioiden opiskelutapaa kohtaan. Identiteettikeskeistä lähestymistapaa voisi sanoa äärimmäisen postmoderniksi näkökohdaksi. Joku voisi toki kutsua sitä pahantahtoisesti kulttuuri-imperialismiksi ja yhtenäiskulttuurin leipomiseksi. Mutta tosiasiassa juuri tämänlainen asenne on hyvin yleistä ns. postmodernissa intellektuellismissa. Feministit kirjoittavat naisten historiaa. Toisetkin kirjoittavat oman alakulttuurinsa historioita. Kun Totuus perinteisessä mielessä hylätään, otetaan tilalle maailmankuva. Postmodernismissa identiteetti luo ikään kuin oleellisen perspektiivin asioihin.

Se, mitä tässä vähän paheksunkin on se, että näen esimerkiksi monien apologeetikkojen historiantulkinnat äärimmäisen postmoderneina ; Siinä missä feministi sanoo että "naisen näkökulmasta", kirkkohihhuli toitottaa "kristityn näkökulmasta". Kristillisen konservatiivisiiven läpitunkeva postmodernisuus on vahva siitä huolimatta, että näissä samoissa kirjoissa usein tuomitaan postmodernismi syvimpään helvettiin - ja joskus tätä sellaisella tasolla joka on mahdollisimman kirjaimellisesti tulkittu ja mahdollisimman vähän metaforallinen. Syy lienee sama, mikä saa postmodernistin valittamaan tiettyjen kulttuurien kulttuuri-imperialistisuudesta. Syy ei ole tutkimusotteessa vaan kerettiläisyydessä. Tätä ei vain tuoda rehellisesti ja avoimesti esiin oikeilla nimillä, ja viha kätketään metodiin. Väitetään että kysymys on tutkimusotteesta, jota pidetään vääränä ja asenteellisena. Kuitenkin vääryys ja asenteellisuus johtuu pohjimmiltaan kerettiläisyydestä, väärästä maailmankuvasta. Metodit ovatkin hyvin samanlaisia.

Olenkin jo aiemmin kirjoittanut siitä miten "konservatiivi linjama" pinnallisesti haukkuu ja vastustaa postmodernismia, mutta on itse äärimmäisen vahvasti ottanut käyttöön juuri postmodernin perustelustrategian. Siksi ne ihmiset, jotka vaativat postmodernia perspektiiviä ja Suomalais-identiteettikeskeistä otetta uskontoon ja historiaan, ovat juuri niitä jotka vastustavat kaikista koviten sitä jos joku lähestyy asioita oman, heistä poikkeavan, identiteettinsä kanssa. Postmodernista epätieteestä valittavat osuvatkin usein oikeaan muiden kohdalla. Ja kun heidän huomionsa kohdistetaan heihin itseensä, syntyy loputtomasti ironiaa.

Imitoivan tekstin näyttämö ja kirjoittajan parodiointi

Kuoliaaksinauratettu.

Lévi Straussin omaelämänkerrallinen "Tropiikin kasvoihin" -teos kuvaa hupaisan tarinan kirjoitustaidosta. Hän oli Brasiliassa 1930 -luvulla antropologina työskennellessään ollut tekemisissä nambikwara -nimisen heimon kanssa. Heimolla ei ollut kirjoitustaitoa. Lévi-Strauss oli halunnut katsoa heidän reaktioitaan kynään ja paperiin. Kulttuurissa ei harjoitettu kuvallista esittämistä tai kirjoittamista - esineet koristeltiin geometrisin kuvioin. Muutaman päivän päästä kyläläiset piirtelivät vaakasuoria aaltoviivoja. Ryhmän päällikkö ottaa asian oikein omakseen ja hän piirteli merkityksettömiä aaltoviivoja paperille ja teeskenteli että niillä oli merkitys jonka hän luki ääneen. Vieraan heimon kanssa kohdatessaan tätä uutta taitoa jopa käytetään rituaalinomaisesti : Päällikkö lukee merkityksettömistä viivoista mitä lahjoja ryhmät vaihtavat keskenään.

Lévi-Strauss näki että tässä kirjoituksen sosiologinen näkemys otettiin käyttöön, mutta ohitettiin sen intellektuelli sisältö. Ja koska Lévi-Strauss kannatti näkemystä jalosta villistä, hän ajatteli että tässä kohden korostui se, miten kirjoitustaito orjuuttaa ihmistä ja että se on ensisijaisesti orjuuttava elementti ; Ja että tässä hän oli itse asiassa turmellut heimoa tuoden sinne siihen kuulumattoman konseptin äkisti.

Ylläoleva teksti ei tietysti ole antropologiatiedettä, ja kirjaakaan ei ollut tarkoitettu sellaiseksi. Mutta sen kauta kuitenkin pystyy varsin helpostikin tunnistamaan ne teemat joita Lévi-Straussin filosofia piti sisällään. Ja tässä kohden on nähdäkseni oleellista - niin paljon kuin dekonstruktiosta en pidäkään - kompata Jacques Derridan näkemyksiä. Hän kritisoi "de la Grammatologie":ssaan Lévi-Straussin filosofian näkemystä logosentrismiksi. Logosentrismi liitetään usein mielikuvissa nimenomaan luonnontieteiden vastustamiseen, eli se on jotain jolla "humanistit" bashaavat "naturalisteja". Kuitenkin Lévi-Straussin kritiikin kohdalla on helpohkoa huomata, että Derrida moittii myös "humanisteja". Ja peräti mielenkiintoisella ja oleellisella tavalla.

Derridan mukaan Lévi-Straussin näkemyksissä korostuu perinne jossa puhe olisi oleellisempi ja perustavanlaatuisempi kuin kirjoitus. Puhe on liitetty järkeen (logos) ja kirjoitus on ollut vain alisteista puhetta. Puhetta pidetään läsnäolevana ja autenttisena kun taas teksti on etäistä ja kylmää. Tekstin olemus on siis keinotekoista, ihmisyydestä vieraantunutta ja läsnäolon lykännyttä. Samoin hän korostaa sitä että Lévi-Strauss tuntuu hyvin usein huomaavan manipuloinnin ainoastaan omana vaikutuksenaan. Että länsimaisen ihmisen tulee opettaa häijyydet ja villien äly vain "hokaa ne hyviksi tempuiksi" ja imitoi niitä. Näin Lévi-Strauss esimerkiksi näkee sen miten vaakaviiva paperilla muuttuu valtarituaaliksi, mutta hän ei huomaa että tosiasiassa lahjojenvaihtokulttuuri ja siihen liittyvä sosiaalinen konflikti (ja aktuaalisen konfliktin välttämiseen liittyvä valtapolitiikka) ovat jotain joka on ollut jo paikalla. Derrida moitti Lévi-Straussia siitä että hän olettaa että ihmiset ovat perimmiltään hyviä, ja jos he eivät käyttäydy niin, se tulkitaan aina ulkoatuoduksi turmellukseksi.

Nähdäkseni tässä on oleellisia heijastumia ns. hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Siinähän tarkasteltava kulttuuri oletetaan sisäisesti järkeväksi. Tämä on toki periaatteessa hedelmällinen lähtökohta joka sallii kulttuuriin solahtamisen ja muut vastaavat antropologin työhön kuuluvat oleelliset käytännön ongelmat. Sen ongelmana on kuitenkin valehtelun ja vitsien ja huumorintajun tunnistaminen. ~ Esimerkiksi Margared Mead - humanistisen antropologian kuuluisuuksia - esimerkiksi teki periaatteessa ymmärrettävän kömmähdyksen tutkiessaan seksuaalisuuskulttuureja. Hän kuunteli ihmisiä ja otti heidän sanomansa tosissaan. Lopputuloksena oli se, että periaatteessa vitsinomaisena lausuntona heitetyt näkemykset otettiin tosissaan. Näiden väärinkäsitysten summana oli se, että Mead tulkitsi että seksuaalisuus oli hyvinkin vapaata ja että esimerkiksi suuteleminen oli länsimainen konventio. ~ Hyväntahtoisuuden periaatteen ottaminen nyrkkisäännön sijasta dogmaksi altistaa tämänlaiselle vääristymiselle. (Näin ollen tohtori Housella olisi paljon sanottavaa antropologeille ; "Everybody Lies.")

Ihmiset valehtelevat ja manipuloivat ja naurattavat toisiaan. Esimerkiksi itse näen jopa tuon Lévi-Straussin tilanteen hitusen koomisena. Sillä heimojohtaja heijasteli lukemista rituaalinomaisesti, mutta nähdäkseni tässä on tilaa jollekin joka on paitsi imitaatiota, niin myös parodiaa. Lappujaan ääneen lukevan tosissaan olevan Lévi-Straussin pömpöösiys on voinut olla jopa vitsinaiheena, eikä vain ihailun kautta matkittu vallan ja auktoriteetin lainaaminen ulkoisin rituaalein. ~ Matkiminen voi toki ihan aidosti olla sitä että vieras kulttuuri tuo mahtimiehen joka selvästi kykenee asioihin joihin heimolaiset eivät. Mutta se voi olla sitäkin että tämä ulkopuolinen kulttuurin sisällä toilaileva ja muutenkin "ihan pihalla oleva" rillipiru keikaroi lappujensa kanssa tärkeillen sellaisella tasolla että sen lainen mahdollisuus koomisiin sattumuksiin ja siihen liittyvään kaskuiluun on yksinkertaisesti liian houkuttelevaa, että sen voisi jättää käyttämättä. Lévi-Strauss yritti noudattaa itse hyväntahtoisuuden periaatetta. Valitettavasti hän ei turmellut kulttuuria tällä kulttuuri-imperialistisella konseptilla niin, että kyläläiset olisivat varmasti noudattaneet sitä myöskin.

Tämä on toki spekulaatiota, mutta sen tausalla on sama mikä Derridankin puheissa usein toistuu. Hän korostaa Lévi-Straussinkin kohdalla, että joskus turmeleminen on varmasti todellista ja että hänen kritiikkinsäkään ei itse asiassa estä sitä että teoria olisi mahdollinen. Kuitenkin vaihtoehdot avasivat tilaa sille että tämä vaihtoehto on vähemmän perusteltu kuin enemmänkin jälkikäteen päällellimattu näkemys.

Tältä kulmin Derridan opetus (jonka paatunut skientistikin voisi ottaa tosissaan) on se, että tämänlaiset ajatukset eivät suinkaan ole vähissä nykyään. Monet periaatteessa postmodernit monikulttuuriset ihmiset näyttävät itse asiassa huomaavan Derridan kritiikin osuvuuden silloin kun se käsittelee luonnontieteitä. Mutta jos dekonstruktion kohteena on teoria jalosta villistä ja kulttuuri-imperialismista, he näyttävät olevan samalle rakenteelle sokeita. Syykin on ilmiselvä : Jos kaikki mitä "työkalupakissa" on, on vasara, kaikki ongelmat alkavat helposti näyttämään nauloilta.

Sen minä haluaisin nähdä (Knalli ja sateenvarjo)

Britanniassa on perinteitä sanalle gentleman. Se on sinällään mielenkiintoinen konsepti, koska siinä korostetaan tietynlaisia hyviä etiketinmukaisia tapoja, johon liittyy tietty nasaalimainen hurmaava englannin murtamistapa. (Käytän julmasti sanaa murre, vaikka kyseessä onkin mukamas virallisin ja kieliopillisesti englantilainen tapa puhua.) Englantilaisella herrasmiehellä on usein myös jonkinlainen eksentrinen piirre. Sekin ikään kuin kuuluu asiaan. Usein ne eksentriset piirteet ja ne etiketin määräämätkin piirteet ovat samoja.

Koska briteissä maantieteelliset syyt takaavat, että siellä sataa usein, on tietysti normaalia että siellä on sateenvarjoja. Kuulemman mukaan ruuhkaiset alueet ovat hauskaa katsottavaa, kun ihmiset tottuneesti kulkevat ympäriinsä ja nostelevat sateenvarjoja jotta kulkeminen sujuu.

Suomessa ei ole gentlemanniperinnettä. Sen sijaan täällä on lyhyitä ihmisiä. Koska Suomessakin on maantieto joka takaa sen, että täällä sataa etenkin syksyisin sellaista epächarmanttia koleaa vettä, kuuluvat sateenvarjot myös täällä katukuvaan. Suomessa eksentrisyyskammo on niin suurta että hauskan näköiseen nosteluperinteeseen ei mielellään osallistuta. Ja niin kaltaiseni kohtuullisen pitkän ihmisen ongelmana on se, että sadesäällä ympäriinsä kulkee ihmisiä joilla on piikeillä varustettua kangasta sojottamassa noin silmieni korkeudella.

Ja näissä ihmisissä on joukossa niitä jotka juoksevat, ja juoksevat sellaisella erityisellä päättömällä tavalla joka syntyy kun ihmisen näkökyky peitetään laittamalla hänelle joko side silmille tai sitten pingottamalla piikein varustettu kangas peittämään valtaosan näkyvyydestä. Nämä juoksijat eivät näytä aina ymmärtävän että potentiaalisten vastaantulevien vaihtoehtona on
1: Väistää sateenvarjoa potentiaalisesti auton alle. Tällöin seurauksena on tuhoa, kuolemaa ja mikä pahinta, lyhytkasvuisen vaatteiden sottautumista.
2: Tai sitten torjua sateenvarjo ja kääräistä se lyhtkasvuisen ihmisen kannalta epämiellyttävästi sellaiseen paikkaan jonne sade ei tavallisesti pääse ropsimaan. (Ja jossa lyhytkasvuinen ihminen toivoo lähinnä sitä että sateenvarjo suljetaan ennen kuin tämä tapahtuu. Turhaan toivoo.)
3: Muita relevantteja vaihtoehtoja ei ole olemassa.

Koska tilanne on tämä, ehdotankin vakavasti että Suomessa:
1: kielletään lailla lyhyiden ihmisten sateenvarjot.
2: Perustetaan tänne gentlemanniperinne.
3: pitkät ihmiset kohtelevat lyhytkasvuisia kunnioittavasti aurinkoisella säällä ja kumartelevat heidän ongelmiensa tasolle niin että lyhyet eivät koe kaunantunteita sadesäällä ja levitä tunnetta eteenpäin.

Siihen asti meitä pitkiä lohduttaa vain ajatus hisseistä, jotka kuulemman mukaan tuoksuvat erilaisille kääpiöiden nenään. Tämä tietysti lisännee silmien korkeudella olevia sateenvarjoja. Lopulta maailma ajautuu tuhoon, tai ainakin hankaluuteen jota seuraa siitä että aina mennäkseen virastoon asioimaan täytyisi pukeutua kaasunaamariin. Ja että sadesäällä täytyisi pukeutua vahvoisiin suojalaseihin ja viillonkestäviin sotilaan tai mellakkapoliisin varusteisiin. Tuhoon menee maailma, eikä kukaan tee mitään! Sanokaa vain minun sanoneen!

---

Kirjoittaja vihaa vihapuhetta ja häntä pelottaa pelon ilmapiiri. ~ Siksi hän lienee ideologian iskulauseiden määrittelemänä liberaali mutta käytännössä konservatiivi

Reaalimuoto.

"Usein lähetyssaarnaaja joutuu kiusalliseen keskusteluun maassa pistäytyvien länsituristien kanssa. Monen mielestä Thaimaahan ei saisi viedä uutta uskontoa, koska buddhalaisuus on niin pitkälle kehittynyttä ja hienostunutta. Lännessä kun tunnetaan usein vain filosofinen, kirjallinen ja joidenkuiden eliittimunkkien edustama buddhalaisuus, eikä lainkaan tätä, sen polyteistista, animistista ja henkiä lepyttävää reaali- ja valtamuotoa."
("Kirkko ja kaupunki", "Thaimaan luterilainen piispa Visanukorn Upama: Kristus vapautti karman laista")

Ylläoleva lausunto liittyy olennaisesti sananjulistuksen oikeuttamiseen ulkomailla. "Länsituristi" edustaa argumentoijaa, joka kyseenalaistaa kristillisen kulttuuri -imperialismin. Hänen kritisoimisensa kritisoikin mutkan kautta kaikkia joista sananjulistus on irrelevanttia.
1: Näin on esimerkiksi omalla kohdallani. Pidän "Kirkon Ulkomaanavun" tavasta tehdä töitä. Hyväntekeväisyyttä ilman sananjulistustehtävää. Sen sijaan "Suomen lähetysseura" , joka tekee muutoin miltei samanlaista työtä sotkee ansiokkaisiin toimiinsa mukaan sananjulistusta, jolloin syntyy oikeasti sellainen kuva, että hyvillä teoilla yritetään oikeuttaa jotain muuta joka ei siihen suoraan liity. Oikeasti se ei oikeuta, koska sitä hyvää jolla sananjulistusta oikeutetaan voidaan tehdä "leikattuna", eli irti siitä "jostain muusta". Näin oikeuttaminen ei oikeasti toimi, liitos jolla sitä yritetään tehdä ei ole välttämätön vaan on sen sijaan tekijöiden taustaintresseistä ja vaikuttimista kertova keinotekoinen valtapeliin liittyvä strategia.

Näin ovelasti vasta -argumentoiden muistutetaan että länsimaissa ihmisillä on sivistysmielikuva buddhalaisuudesta. Polyteismi ja animismi nähdään taikauskona, josta silmät avataan.
1: Tässä tietysti on pakko kysyä sellaisia kysymyksiä, kuin että jos taikausko vaihdetaan kristinuskoon, niin tapahtuuko taikauskoisuuden vähenemistä ja jos niin missä. ~ En keksi missä. ero on. Molemmissa uskotaan yliluonnolliseen ja taikaan, joten selvästi kyseessä on nimen omaan taikauskosta.
2: Tosiasiassa moni länsituristi on pinnallisempi kuin mainittu. He lähtevät meditoimaan ja henkistymään ja silmät avautuu vaihtoehtoturistielämässä. Syynä ei ole välttämättä mikään vankka perehtyminen buddhalaisuuteen ja sen käytänteisiin, vaan mielikuva. Mutta maa arvostaa turistin tuomia rahoja. (Muuten matka muuttaa lähinnä turistin oman elämän ja vierailumaata ei oikeastaan juurikaan kiinnosta.) Ja luultavasti oppi ja käytänteet opitaan paremmin reissun aikana, joten kyseessä ei ole välttämättä turha reissu.

Jos olisin kristitty, en kuitenkaan koskaan nostaisi esiin tätä "filosofiauskontoa" ja "käytäntöuskontoa". Sillä sen mukaanottaminen ei näytä hyvältä kristityille. Tosiasiahan on se, että juuri tämä "filosofinen taso" on se, jolla perustellaan kristinuskon hyvyyttä. Käytäntötaso unohdetaan. Kristillisyys näkyy yhteiskunnassamme kulkevalle perusihmiselle kahta kautta:
1: Virallisen valtionkirkon tuomina turhina ja tylsinä rituaalena. Se ilmentää itseään sisäisenä teologiana, joka on monisyistä ja monimutkaista. Valtaosa tekstistä on eliittiuskovien, teologien ja pappien, sisäistä siansaksaa. Mutta tämä ei lisää ymmärrystä tai vaikuta ihmisten uskontoon. ~ Esimerkiksi kun riviuskovainen käy ehtoollisella, häntä ei kiinnosta ehtoollisessa tuoreesti tehtyyn transsubstantiaatio -opin muutokseen ; Tavallinen uskova ei (a) tiedä koko muutoksen tapahtuneenkaan (b) tiedä mitä muutos tarkoittaa (c) välitä koko jutusta ja (d) tietäessäänkin pitää muutosta aika yhdentekevänä. Tämä taso on suoraan sanoen uskonelämän kannalta aivan turha ja mitäänsanomaton : Sehän onkin juuri sitä filosofista buddhalaisuutta joka on hyvin turhaa uskonelämän ymmärtämisen kannalta.
2: Käytännön ei-institutionaalinen uskonto taas tarkoittaa aivan samaa kuin sitä että joku törkkää sinua mainoslapulla ja kutsuu tätä hyväntekeväisyydeksi. Ja sitä että vastustetaan homoseksuaalisten oikeuksia tai yritetään rajoittaa kaljan saamista kaupassa. Ja vastustetaan likimain kaikkea sellaista minkä terve humanisti näkee eettiseksi. Lisäksi uskonto ilmenee rukousparannusväitteinä ja muina taikauskoisina ilmiöinä. Ja kaiken uskovaisuuden huipentaa lottovoiton rukoileminen. Tämä on hyvin erilaista kuin yllämainittu filosofinen taso. Mutta se on juuri sitä uskonelämää.

Uskonelämisessä on valtaosa ihmisistä, joille uskonto edustaa elämisen kannalta irrelevanttia paria tuntia istumista kirkossa. Heille uskonto ei vaikuta mitenkään. Heille uskonto on harmitonta. Mutta hyötyjä ei nähdä. Sitten on se aktiiviryhmä, jolle uskonelämä on tärkeää. Heidän vaikutuksensa on sitten paljon kyseenalaisempi. Näyttää siltä että he tuottavat itselleen onnellisuutta levittämällä omia ongelmiaan muille - Malliesimerkkinä esimerkiksi halu kontrolloida eikristittyjen kansalaisten yksityistä seksielämää ja parisuhdeasioita valtion juridiikan tasolla asti...

Kokonaisuus ei ole hyvä. Ostankin tämän "Kirkko ja Kaupunki" -lehden sananjulistusargumentin. Sehän toimii valtionkirkkoommekin niin mainiosti. Kysynkin, että miksi käytännön kristillisyyttä yritetään aina perustella teologisilla hienouksilla? Vastaus on valitettavasti se, että kiertotietä tarvitaan koska käytännön kristillisyydelle on mahdotonta löytää hyviä perusteluja. Siksi on unohdettava mitä asiat ovat aktuaalisesti vaan saivarrellaan siitä mitä se voisi olla potentiaalisesti.

Ankkalinnan kritiikki.

Aku Ankka (lehti ja sarjakuva) saa usein osakseen kovaakin kritiikkiä. Sen katsotaan usein edustavan konservatiivisia näkemyksiä. Esimerkiksi kritiikkiä esitetään sukulaissuhteille, jotka ovat hämäriä. Setiä ja tätejä on paljon. Mielestäni tässä kritiikissä on melko yksioikoinen maku. Koska jos perheet olisivat normaaleja "Isä ja äiti" -perheitä, se ajaisi konservatiivista parisuhdetta. Ja nyt kun se ei sisällä sellaisia, kyseessä on tietysti "seksuaalisuudenvastaisuus."

Toki seksuaalisuutta käsitellään Aku Ankassa melko vähän. Mutta samalla logiikalla monet lastenkirjat ovat seksuaalikielteisiä koska ne eivät käsittele asiaa. Aku Ankassa seksuaalisuutta ei kritisoida. Se on vain "poissa". Aku Ankassa lapset ovat ehkä adoptoituja, mutta jostainhan ne adoptiolapsetkin sikiävät. Adoptiolapsi on astetta eri asia kuin neitsyestä syntynyt Jeesuslapsi.

Ehkä sukulaisperheisiin on toinenkin syy. Kun muistetaan että Aku Ankka liittyy ajanjaksoihin jossa esimerkiksi toinen maailmansota oli vielä tuoreessa muistissa. Isättömiä perheitä oli varmasti paljon, ja sellainen perhe jossa asuttiin sukulaisten hoivissa ei varmasti ollut mikään harvinainen mahdottomuus. Äidin kuoleman lisäksi myös isän kuoleman aikaansaama köyhyys on voinut vaikuttaa sukulaisadoptio -ratkaisujen tekemisessä.

Silti on selvää että Aku Ankka on kuljettanut mukanaan Amerikkalaisia vaikutteita. Sehän on sävyltään yllättävän urbaani. Toki lehden sivuilla Takametsän Veli Kani ei näyttele yhtä suurta roolia kuin minun lapsuudessani. Aku Ankka on siis urbanisoitunut lisää. Mutta kuitenkin Akun Suomeen tullessa Suomi oli "lande" verrattuna Amerikkaan. Ihmiset varmasti tutustuivat lehden kautta kaupunkilaisuuteen, maailmaan joka olisi muuten ollut täysin vieras. Tätä kautta Aku Ankka on varmasti siirtänyt niitä paljon puhuttuja "Amerikkalaisvaikutteita" Suomeen. Suomessa ei välttämättä muuten olisi tiedetty esimerkiksi Drive In -elokuvateattereista. Meillä oli urbaania keskittymistä, ja Aku Ankka ideoi mitä tässä ympäristössä voi tehdä ja mitä ehkä kannattaa yrittää.

Mutta Amerikkalaisuutta ei saa brändätä oikeistokonservatiiviseksi. (Tämä on yllättävän yleistä.)

Aku Ankka on nimittäin monin paikoin enemmän liberaali kuin konservatiivi. Tässä auttaa selvästi Mikki Hiiri. Tällä ratkaisulla haluan antaa tasoitusta: Hänhän on hahmoista se konservatiivisempi hahmo, joka puolustaa järjestystä esimerkiksi auttamalla poliisia. Hän on rationaalinen ja keskiluokkainen. Aku taas on liian köyhä ja kiihkeä onnistuakseen tässä kunnolla. Lisäksi minulla on apunani kotoa löytyvä "Kahdeksan kertaa Mikki", jossa on mukana Timo Ronkaisen kirjoittamaa ajankuvaa Mikki Hiirestä eri vuosikymmeninä.
1: Laiskuus on ihan hyvä vaikutin - itse asiassa jopa Umberto Econ opinnäytetyön kirjoittamisohjeeksi tarkoitettu kirja "Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään" sisältää muistutuksen siitä että jos työn saa tehtyä kirjoilla joita on saatavilla läheltä, se on fiksua. Eli likimain voisi sanoa että hyvän lähteen ei tarvitse olla kaukana, ja hyvä tutkimus ei vaadi matkaa kauas kartan valkoisille alueille! (Ja jollekin sinun lähikirjastosikin on kaukana!) Toki teos vitsailee vakavissaan siitä miten ohjeiden tarkoituksena ei ole osoittaa järisyttävää neroutta, vaan auttaa opiskelijaa tuottamaan säällisessä ajassa ja siedettävässä työmäärässä sellainen tekele, jonka arvostelubyrokratia voi hyväksytysti ja luvan kanssa päästää lävitseen - joskus jopa kiitettävällä arvioinnilla varustettuna - niin että opinnäytetyön tekijä voi siirtyä urallaan eteenpäin.

Alkuperäinen Mikki oli absurdi slapstick -hahmo, joka toilaili ja seikkaili vauhdikkaasti. Ja Minni taas oli sen ajan muodikas ja moderni jazz -tyttö, flapper girl. Alkuaikoina sarjakuvassa oli jopa radikaaleja sukupuolisuuskuvan jännitteitä, kun Mikki yritti "vanhaan malliin" pitää Minniä kotona, mutta Minni halusikin mukaan seikkailuihin. Toki naisen aktiivisuus tässä hengessä oli 1920- 1930 -luvulla trendikäs. Mutta konservatiivit eivät tykänneet siitä. Minnin hahmo on tätä kautta ehdottomasti Amerikkalainen mutta ei kovin vanhoillinen. Hahmo oli varmasti aikanaan yllättävän räväkkä.

Ei ollut yhtään sattumaa että Mikki esiintyi komediallisena koheltajana. Siihen aikaan vakavammat ja aikuisemmat sarjakuvat olivat vielä hakusessa. Siihen aikaan suositut sarjat olivat vauhdikkaita slapstick -komedioita. Siksi tätä konseptia haluttiin toisintaa. Tottakai tällä tavalla saadaan rahaa! Muunlaisessa sarjakuvassa on riski että se ei edes voi saada suosiota.

Tätä kautta sarjakuvat olivat hyvin myyviä, tuotteistettuja, jo alusta lähtien. Eli voidaan sanoa että "Jos se ei myy, se ei ole Aku Ankassa". Eikä syynä ole pelkästään se, että ihmiset ostavat mitä Akussa on. Vaan se, että jos Aku ei seuraisi aikaansa, jossain vaiheessa se jäisi ostamatta. Tätä kautta on selvää että sarjakuva on jollakin tavalla aikansa kuva.

Mikki muuntui ajan ja ajankuvan muuttuessa. Ja aikaisemmin käsittelemääni muottiin Mikki sovitettiin "vasta" 1950 -luvulla. (Eli Mikin aikuistumiseen/kypsymiseen meni monta kymmentä vuotta.) Ronkaista lainaten: "Frank Reilly päätti tehdä Mikistä keskiluokkaisen esikaupunkilaisen perheenisän. Muutos kuvasti aikaansa: Lähiöt kukoistivat ja turvallisuuden tunnetta luova perhekeskeisyys oli voimistunut sodan kauhujen jälkeen."

Tätä kautta on ymmärrettävää että sekä konservatiivit ja liberaalit - tai suomalaisittain oikeistolaiset ja vasemmistolaiset - ovat kritisoineet Aku Ankkaa. Onhan Mikkikin "kääntänyt takkiaan". Nykyisin Minniä ei voi järkevästi pitää minään radikaalina hahmona. (Tosin ovat jazztytötkin kadonneet historian hämäriin.)

Erikoista on kuitenkin seuraava.

Aku Ankkaa on syytetty oikeistopuolelta koska se edustaa epäkristillisiä turmiollisia arvoja, kun siinä ei olla vakituisessa parisuhteessa ja jossa perhesuhteet ovat erikoisia elleivät peräti perverssejä. Tämä "epäkonservatiiviisuus" jää vasemmistolaissävytteisessä kritiikissä tyypillisesti huomiotta. Kriitikot näyttävät huomaavan Akussa vain sen, mistä eivät pidä. Lopputuloksena on tietysti ristituleen joutuminen. Ja se, että kriitikon poliittisen vakaumuksen pystyy varsin hyvin arvoimaan hänen tuottamastaan tekstistä.

Ehkä Aku Ankkojen kohtalona onkin myös niinkin yksinkertainen asia kuin se, että se on suosittu. Suosio taas tekee monien eliitinhaluisten älyköiden silmissä asian kuin asian rahvaaksi ja halvaksi. (Mikä kertoo asenteesta keskivertoihmistä kohtaan.) Bildungphilister pitää suosittua viihdettä automaattisesti huonona, ja hakee korkeakulttuuria, mutta ei siksi että korkeakulttuuri olisi erityisen nautinnollista, vaan sen takia että korkeakulttuuri on yläluokkaista ja (bildungphilisterin itsensä relevantiksi määrittämän) eliitin kunnioittamaa.
1: Toki minäkin pidän ihmistä typeränä olentona, mutta en sentään kuvittele itse nousevani tämän loan yläpuolelle. Ja vaikka lähtökohtani ovat näinkin raa -at ja makaaberit, haen ihmisistä kuitenkin samaa kuin graffiteista. Sitä vaikeasti löydettävää kauneutta. Tekisi mieleni sanoa että löytyminen on ponnistelun arvoista. Mutta tämä kuulostaisi Nietzscheltä, enkä halua että Korson taksitolpalle tulee jonoa ihmisistä jotka karttojen kanssa osoittelevat ja haluavat tietää missä ihmeessä asuukaan se Korson _cübermench .. Siksi tämä sivulausunto osoittakoon lähinnä halpamaisen ja muita orjamoraaliin kannustavan halveksunnan paikan. Paikan siitä missä on muka niin ruma graffiti että siitä ei kauneutta näe.

Naisia ja vapaa -ajattelijoita.

Modernismissa kysymys ei ole pelkästä ajankohdasta, vaan ajattelutavasta. Modernismin idean saa melko hyvin selitettyä Kunderan kautta. Hän esitti että esimodernissa maailmassa ihmisillä oli kahleita. Tästä esimerkiksi ammatinvalinta oli usein suvun perinne. Takana oli ajatus siitä että jokaisella yksilöllä on paikka suuressa järjestyksessä. Ihminen oli hyvä ja eli hyvää elämää jos hän täytti tuon ulkoamäärätyn tehtävän. Tämä oli raskasta. Modernismissa sen sijaan siitä että ihminen luo itsensä, rooli tulee ihmisen sisältä. Tätä kautta ihmisen elämä modernissa maailmassa on (sietämättömän) kevyttä. Entisessä maailmassa myös elämän merkitys tuli ulkopuolelta, ja ihmiset kahlittiin merkitykseen. Modernissa maailmassa taas merkitys jää hajanaisemmaksi. (Siksi sietämättömän.)

Taide valjastuu esimodernissa maailmassa hyvin helposti propagandaksi. Sillä hyvä maalarikin määrittää roolinsa sen kautta miten hyvin täyttää kokonaisuuden osoitukset. Vain siinä kohden, missä taiteilijalla on vapautta, hän voi valita. Ja vain tässä piirissä hän voi olla aidosti luova. Esimoderni taiteilija tiivistyy siksi helposti käsityömestariksi, jonka tehtävänä on toisintaa perinnettä ja ylläpitää järjestelmää. Moderni taiteilija taas luo, tekee omia valintojaan, toteuttaa omaa sisintään ideologian sijasta, ja tekee uniikkeja asioita eikä välttämättä seuraa mitään perinnettä. Esimodernissa maailmassa ja kulttuurissa luovuus on tietysti mahdollista, mutta vain sitä kautta että se ei ole täysin esimoderni. Toisaalta modernissakin taiteessa on tiettyjä tyylilajeja, ja arvostelutapoja jotka kertovat että se on osittain esimoderni.

Irrottaakseni ajankohdan tuoreuden, sijainnin, ja modernismin, otan avukseni kaksi naishahmoa, jotka kuvaavat hyvin moderniuden ja esimoderniuden luonnetta.¹ Molemmat sarjat ovat toki melko uusia sarjoja. Mutta niiden sisäinen arvomaailma ja suhtautumistapa kuvaavat tilannetta hyvin eri tavalla. Vaikka molemmissa on hyvin vahvoja ja kauniita naishahmoja.
1: "Buffy Vampyyrintappaja" -sarjan Buffy. Toisteisuusvitsin vuoksi "se vampyyrintappaja" Mutta voisin sanoa myös että se chearleader. Hän elää urbaanissa maailmassa. Mutta hän on hyvin esimoderni. Hänen roolinsa on se, että hän on jo syntymässään vampyyrintappaja. Hänen roolinsa on tappaa vampyyrejä. Valinnanvaraa ei ole. Merkitys tulee ulkoa. Ja hänen luonteensa on "Kuolema on lahjasi". Hän toteuttaa luonnetta (1) tappamalla vampyyrejä, jolloin hänellä on taito eli lahja tappaa näitä verenimijöitä (2) Hän uhrautuu maailman puolesta kuolemaan, eli hänen kuolemansa on lahja ihmiskunnalle ja (3) kuolema on lahja hänelle, sillä hänen elämänsä on yhtä vastuuta ja painavuutta.
2: "Xena - soturiprinsesa" -sarjan Xena. Toisteusuusvitsin vuoksi "se soturiprinsessa". Hän elää ulkoisesti vanhakantaisissa oloissa, mutta hänen roolinsa on hyvin moderni. Sarjan ajan hän itse asiassa taistelee esimodernia itseään vastaan. Hän on riidoissa Ares -jumalan kanssa, joka haluaa hänet ajamaan asioitaan. Tässä kohden Xena itse asiassa mielestäni päihittää Kunderan esittämän keveyden pelon, sillä Xenan elämä on täynnä merkitystä. Hän itse valitsee roolinsa, hän on individualisti. Ja näyttää että itsekkyys on vain yksi muoto individualismia. Xena on määrittänyt oman halunsa tarkasti ja taistelee sen puolesta, ja tätä kautta jokainen hänen aktionsa on merkityksellinen. Xena ei tottele Jumalia, vaan haluaa sen sijaan hyvittää menneen elämänsä pahat tekonsa, ja yrittää muuttua eettisesti paremmaksi ihmiseksi. Ja hän määrittää tämän hyvän itse, sen sijaan että kuuntelisi esimerkiksi Areen määritelmää siitä miten hänen tulisi itseään toteuttaa. Hän saa avukseen prosessissaGabriellen, joka yrittää myös toteuttaa itseään ja hankkia taitoja. Henkilöt täydentävät toisiaan niin, että Schopenhauer olisi esittänyt että elämäntahto liittäisi heidät rakastajiksi, jos he vain olisivat eri sukupuolta, elämäntahtohan tavoitteli ensisijassa lisääntymistä.

Tätä kautta on selvää että uskovaisuus on modernin ja esimodernin välissä. Tämä jännite valitettavan usein paljastuu yksisuuntaisena: Uskovainen puolustaa omaa vakaumustaan erittäin modernilla vetoamuksella, uskonnonvapaudella. Mutta hän ideologisesti pohjimmiltaan vihaa koko käsitettä. Jos hänelle ehdotettaisiin skenaario jossa kaikki ihmiset olisivat kääntyneet hänen uskontoonsa, hän olisi ilahtunut. Jokainen käännynnäinen on voitto. Tätä kautta hän arvostaa uskonnonvapautta vain omalla kohdallaan, mutta ei muiden.

Minulla oli tietysti muutakin ideaa kun kirjoitella erikoisista naishahmoista ja fundamentalisteista. Halusin nimittäin ottaa esille Jussi K. Niemelän. Hänen pukeutumisensa ja esiintymisensä on melkoisen paljon perinteisen maskuliinisen miehen kuvausta, joten häntä on mukavaa rinnastaa ja yhdistää naishahmoihin.

Jussi K. Niemelä on hyvä esimerkki siitä miten moderni ja esimoderni voivat kohdata toisensa erikoisella tavalla.
1: Hän kertoo "Islam ja sananvapaus" -kolumnissaan monenlaista joka on hyvin modernia. Hän puolustaa sananvapautta ja pitää uskontoja pahana koska ne ovat tätä vastaan: "Islam ei ole ainoa uskonto tai ideologia, joka uhkaa sananvapautta. Kaikenlaiset dogmaattiset ideologiat ja uskomusjärjestelmät suhtautuvat lähtökohtaisen vihamielisesti tai ainakin nuivasti kriittisiin ääniin. Taide, satiiri ja pila ovat keskeisiä kritiikin muotoja. Niiden avulla on kautta historian tarkasteltu ilmiöitä ja ihmisten käyttäytymistä. Moni taiteilija onkin joutunut yhteisönsä silmissä hylkiön tai roiston asemaan. Vallanpitäjien ja vallan instituutioiden ivaaminen on aina ollut vaarallista. Erityisen korostuneesti valtaa käyttävät vanhoilliset uskonnolliset tahot." Hän kertoo kristillistä dominionismia kovin muistuttavasta vanhoillisten islaminuskoisten piilo -jihadista, jossa halutaan rajoittaa toisenlaisia ajatuksia. Ja tietenkin "Jopa kristinuskon lempeät moraalisäännöt ovat absoluuttisia ja dogmaattisia." Tämä on erittäin modernia, ja hän puolustaa oikeuttaan olla erimielinen uskovaisten tahojen kanssa. Sekin on uskonnonvapautta. Ja nostaa esiin sen, että uskonnonvapauden vastustaminen uskonnonvapauden nimessä on "tietyllä tavalla varsin ongelmallista." Hän muistuttaa että poliittinen korrektius on itse asiassa sensuuria ja modernin sanan vapauden vastakohta.
2: Hän on samassa jutussaan myös hyvin esimoderni. "Olen jopa törmännyt käsitykseen, jonka mukaan yleismaailmallisten ihmisoikeuksien noudattamisen vaatiminen olisi kulttuuri-imperialismia." Tässä on tärkeää huomata että ihmisoikeudet on määritelty kulttuurisesti, ne ovat ideologiamuodossa ja niitä voidaan levittää. Niissä kielletään ja sallitaan tiettyjä asioita. Jussi K. Niemelä siis itse asiassa esittääkin pelottavan objektiivisen absoluuttisen moraalin malliksi ihmisoikeusjulistusta. Tämä oikeusjulistus on toki sinällään uusi keksintö. Ja on modernia valita jokin tietty rooli. Moderni yksilö voi olla kristitty, ateisti tai vaikka seurata ihmisoikeusjulistusta. Mutta jos näistä tehdään ohjenuora, jota pitäisi kaikkien seurata, kyseessä on jonkinlainen kaipaus esimoderniin.

Tämän toki pitäisi rauhoitella niitä fundamentalistej, joiden mukaan moraalin olisi pakko olla objektiivista. Sillä Niemelä selvästi luottaa objektiiviseen moraaliin, ihmisoikeusjulistus ei edusta hänelle mitään johon pitäisi suhtautua relativistisesti. Objektiivinen moraalihan ei loogisen väistämättä vaadi Jumalaa, ja itse asiassa Jumalan vallan antamisessakin sekoitetaan keskenään valta ja oikeutus. Siinä on kyseessä pohjimmiltaan auktoriteettin vetoaminen. Tätä kautta päästään perinteiseen objektiivisen moraalin dilemmaan. "Kenen objektiivinen moraali on objektiivisesti oikea". Sillä eri uskonnoilla ei ole yksimielisyyttä muusta kuin siitä että juuri heillä on aito objektiivinen moraali ja muut ovat väärässä. Ja sisällöt kuitenkin eroavat toisistaan melko paljon.
1: Ja jos niiden samanlaisuuksia katsoo ja lähtee tätä kautta hakemaan yleisinhimillisyyttä, päätyy melkoisen lähelle ihmisoikeusjulistusta.

Tosin tässä kohden olen Niemelän kannoilla. Sillä tosiasiassa kaikenlaisia valtapelejä on käytännössä hyvin paljon. Moni ajattelee että valtapeli on automaattisesti moraalitonta. Itse kuitenkin miettisin asiaa kahdessa vaiheessa. Ensin katsotaan onko kyseessä valtapeli, ja sitten katsotaan mitä asioita se rajoittaa, ja sitten tapellaan siitä halutaanko nämä rajoitukset kaikille vai ovatko ne vain yksilön uskonnon mukaisia, vai salitaanko niiltä ketään. Jos minun ideologiaani kuuluisi se, että itsetoteutuksen nimissä haluaisin treenata zornhut -tekniikkaa ohikulkijoiden päähän ja haluaisin hioa tämän taitoni äärimmilleen, on useimmista ihan sallittua sensuroida tätä. Demokratia ei siis ehkä ole täydellinen modernin elämän luoja, mutta se toimii paremmin kuin moni muu asia.

---

1 Postmodernit feministit ovat arvostaneet Buffyä, vaikka hän on hahmona periaatteessa vain esimoderni mies jolle on annettu naisen ruumis. Hahmo ja juonen rakentaminen on niin esimoderni, että tarkkaavaisten postmodernistien voisi luulla suuttuvan. Ja lesboyhteisöt ovat ottaneet Xenan ja Gabriellen omikseen, vaikka sarjaa seuraten on helppoa tajuta että hahmot ovat heteroseksuaaleja. Biseksuaalisuus on keskustelun alla. Ja lesbous on melko lailla right out.