Kun puhutaan mestareista, tulee mieleen helpostikin tyypitys jota David Galenson on kuvannut kirjassaan "Old Masters and Young Geniuses". Tämä on siitä kiinnostavaa että ihmiset ovat menestyneet eri ikäisinä. Osa osoittaa lahjansa nuorena ja toinen vanhempana Jos katsotaan vaikkapa taiteilijoita niin Picasso menestyi nuorena mutta Cézanne menestyi vanhana. ; Ja usein tätä kuvataan nimenomaan siten että nuoren neron osaaminen tulee ominaisuudesta kun taas vanhan mestarin taito tulee tottumuksesta.
Malcom Gladwell esittää "Outliers" -kirjassaan hieman tästä poikkeavan kannan. Hänestä on hyvin vaikeaa ennustaa kuka menestyy nuorena, kuka vanhana ja kuka ei ollenkaan. Kuitenkin hänen mallissaankin kokemuksella on merkitystä, nimittäin siihen nähden miten mestariteokset kehitetään.
Gladwellin mukaan vanhana menestyvät ja nuorena menestyvät menestyvät kuitenkin hyvin eri tavoilla. Tämä ei ole ehkä ominaisuus vaan asenne joilla näitä asenteita ohjaillaan. (Yhteydet ovat kuitenkin tilastollisia eivätkä kiveen hakattuja.)
1: Nuorena menestyvät menestyvät ovat konseptuaalisia (conseptual). Heillä on yleensä yksi "rohkea" ja poikkeuksellinen idea. He ajattelevat laatikon ulkopuolelta ja toteuttavat tähtiaineksensa melko ripeästi. He kykenevät kuvaamaan mihin ovat menossa. Heillä on visio.
2: Vanhana menestyvät ovat kokeilullisia (experimental). Heillä ei ole rohkeita ideoita vaan he hiovat, kokeilevat ja mahdollisesti epäonnistuvat runsaasti prosessissa. Heidän mahtinsa ei ole siinä että he luovat uusia konsepteja vaan siinä voimassa ja laadussa jolla he toteuttavat niitä.
Tämä on siitä kiinnostava huomio, että sitä kautta voidaan esimerkiksi ennustaa, että minä en hyvin varmasti harjoita tällä blogilla menestysreseptiä. Ja että omassa elämässäni toteutan tätä blogini epämenestysreseptiä. Sillä "experimentalistit" ovat hyviä spesialisteja. (Esimerkiksi mielikuvien vanhat ninjamestarit ovat vanhoja syystä. He ovat spesialisteja.) Nuorena menestynyt taas hyötyy yleissivistyksestä siinä mielessä, että hän kykenee näkemään laatikot kyetäkseen kiertämään niiden ulkopuolelle. Tai kykenee yhdistelemään eri asioita joita ei ole aiemmin yhdistetty ihan sillä että tietää ne.
Minun ideaalinani on olla generalisti aikana jolloin tietoa on valtavasti. Tämä vaatii työtä ja lähestymistä. Olen hyvin visioton ja enemmänkin pakerran ties minkä aiheen parissa. Toisaalta en halua tehdä asiaa millään muulla tavalla. Joudunkin tässä mielessä hylkäämään terveet perfektionismin asenteet ja kirjoittamaan pelkkiä "hyviä juttuja". Mestariteoksiin ei riitä pitkän tähtäimen generalistilla aikaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lahjakkuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lahjakkuus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 3. marraskuuta 2015
maanantai 29. kesäkuuta 2015
loco parentis - eli nerojen päivähoidosta
Stephen Hawking on reagoinut älykkyysosamäärätuloksiin ja niiden testaamisiin hyvin jyrkästi. Hän on esimerkiksi sanonut että jokaisen kerran kun hän kuulee jonkun kehuvan älykkyysosamäärällään, hänen tekee mieli vetää aseensa. Tämä ei tietenkään ole uhkaus koska Hawkingilla ei ole asetta tai jos olisikin, hän ei voisi sellaista käyttää.
Mutta hänen reaktionsa muuttuu hyvin ymmärrettäväksi kun lukaisee hänen pienen teoksensa "Minun lyhyt historiani". Hän tiivistää siihen elämäänsä. Hän on muuttanut lapsuutensa ja nuoruutensa aikana erilaisille alueille ja tätä kautta saadaan kuva hyvin erilaisesta kulttuurista.
Hän esimerkiksi kuvaa yliopistoelämäänsä mielenkiintoisesti. Siihen aikaan yliopisto-opiskelijat eivät olleet täysi-ikäisiä. Vasta myöhemmin täysi-ikäisyys laskettiin 18 vuoteen. Toisaalta moralismi ennen seksuaalivallankumousta oli tiukka. Miehet ja naiset opiskelivat eri paikoissa. Seksin harrastamisesta kiinni jääminen tarkoitti automaattipotkuja opinahjosta. Yliopistot harjoittivat sijaisvanhemmuutta, loco parentis. Tämä tuntuu hyvin käsittämättömältä koska esimerkiksi minä olisin tuon ajan ehdoilla ollut liian siveetön yliopisto-opiskelijaksi.
Muutoinkin kulttuuri oli tuolloin erilainen. Yliopistot suosivat asennetta joka korosti pitkästyttävyyttä. Jopa Oxfordin tapaisissa yliopistoissa kannustettiin laiskuuteen. Ja siis todella kannustettiin. "Piti joko olla luonnostaan lahjakas tai hyväksyä rajoituksensa ja tyytyä huonompaan arvosanaan." Jos oli tyhmempi mutta ahkera sai nimityksen "harmaa mies", jota taas pidettiin opinahjon sisällä kovimpana loukkauksena. Hawking selvästi ei pidä tästä ilmapiiristä. Hän arvostaa ahkeruutta, innostusta ja opiskelua.
Ja tämä lahjakkuusnäkökulma - ellei peräti neromalli - alkoi jo aiemmin. Hawking kuvaa sitä miten 11+ kokeet olivat tärkeitä. Sen pohjalta ihmiset jaettiin A, B ja C -luokkiin. A -tasokokeet olivat siihen aikaan tärkeä osa koulutusjärjestelmässä menestymistä. Sillä koulutuksessa panostettiin lahjakkaimpiin. B -tasolla opetus oli huonompaa. Eli systeemi oli sellainen että pienet erot älykkyystestissä kumuloituivat nopeasti suuriin eroihin siinä miten ihminen ylipäätään pystyi menestymään.
Hawking ei selvästi pidä tästä. Itse asiassa voidaan nähdä että hän näkee vain yhden hyvän puolen tässä tasokoeajattelussa. Se nimittäin sentään rikkoi vanhan säätyajattelun. Hawking kuvaa asumisiaan. Alueella jossa oli paljon akateemikkoja ja yläluokkaa oltiin hyvin avomielisiä ja outouksia sallittiin. Keskiluokkainen maailma taas vältti kaikkea omituisuutta. Hawking mainitsee yhdessä lauseessa erikoisen huomautuksen. Sen, miten keskiluokkaiset ihmiset olivat usein pahastuneita siitä että joku köyhälistön edustaja pärjäsi tasokokeissa niin että pärjäsi paremmin kuin keskiluokkaiset ihmiset.
Tässä on jotain jota olen huomannut nykymaailmassakin. Keskiluokkaiset ihmiset ovat kaikista normatiivisimpia. Köyhillä alueilla ollaan totuttu siihen että pärjäämiseen täytyy yrittää kaikenlaista ja outoutta siedetään. Yläluokka taas on jossain määrin niin vallassa että se saa tehdä mitä sitä huvittaa. Keskiluokka taas haluaa pääasiassa sitä että tulevaisuus jatkuu huomenna samanlaisena kuin tänään. Ja tässä kaikki pakan sotkeminen ovat uhkana. Ja uhka on todellinen. Sillä keskiluokkalaisella on paljon, yllättävän paljon, menetettävää. Hawkingin nuoruudessa tämä ero on varmasti vielä selkeämpi kuin nykyajan Suomessa.
Voidaankin nähdä että Hawking edustaa sitä että katsotaan tulosta. Tätä edeltävä, lahjakkuutta painottava, taas piti ihmistä jonain essentiaalisena olentona jossa lahjakkuus määrää kaiken. Tämä taas oli vain "uusi musta" siihen missä oli aikaisemmin ollut sääty- ja rotuajattelu. Tämä ei yhtään ihmetytä. Sillä esimerkiksi von Mansteinin matriisi on peräisin ajalta jolloin ilmapiiri oli sama kuin Hawkingin nuoruudessa. Siinä ihmiset luokitellaan taitojen sijasta taipumuksilla. On älykkäitä ja ahkeria, älykkäitä ja laiskoja, typeriä ja ahkeria ja typeriä ja laiskoja. Näiden ja tulosten välillä on taatusti korrelaatioita.
Mutta Hawking on siinä mielessä empiirikko että hänestä on hyvä mitata asiaa suoraan eikä epäsuoraan jos se on mahdollista. Eli samaan tapaan kuin itse mietin armeijasta. Kun armeijaan laitetaan miehet mutta ei naisia, argumenttina on että miehet ovat fyysisesti vahvempia. Itse suosittelisin että jos fysiikka on argumenttina, armeijaanmeno testattaisiin kuntotesteillä. En toki kiistä korrelaatiota sukupuolen ja fyysisen kunnon välillä. Mutta on parasta mitata asia suoraan.
Kun mietitään neroteoriaa voidaan huomata että se lietsoo laiskuuden ilmapiiriin. "Harmaa mies", ahkera mutta tyhmä, on halveksittava. Yhteiskunta kaipaa kuitenkin innovaatioiota ja on selvää että jos panostetaan taipumuksiin, syntyy helposti juuri Oxfordissa vallinnut ilmapiiri jossa ihmisiä kannustetaan joko olemaan älykkäitä ja laiskoja tai tyhmiä ja laiskoja. Paras kokonaistulos saadaan kun kaikkia kannustetaan olemaan mahdollisimman ahkeria. Synnynnäiset taipumukset näkyvät varmasti toki tämänkin jälkeen. Mutta kokonaisuus on parempi.
Mutta hänen reaktionsa muuttuu hyvin ymmärrettäväksi kun lukaisee hänen pienen teoksensa "Minun lyhyt historiani". Hän tiivistää siihen elämäänsä. Hän on muuttanut lapsuutensa ja nuoruutensa aikana erilaisille alueille ja tätä kautta saadaan kuva hyvin erilaisesta kulttuurista.
Hän esimerkiksi kuvaa yliopistoelämäänsä mielenkiintoisesti. Siihen aikaan yliopisto-opiskelijat eivät olleet täysi-ikäisiä. Vasta myöhemmin täysi-ikäisyys laskettiin 18 vuoteen. Toisaalta moralismi ennen seksuaalivallankumousta oli tiukka. Miehet ja naiset opiskelivat eri paikoissa. Seksin harrastamisesta kiinni jääminen tarkoitti automaattipotkuja opinahjosta. Yliopistot harjoittivat sijaisvanhemmuutta, loco parentis. Tämä tuntuu hyvin käsittämättömältä koska esimerkiksi minä olisin tuon ajan ehdoilla ollut liian siveetön yliopisto-opiskelijaksi.
Muutoinkin kulttuuri oli tuolloin erilainen. Yliopistot suosivat asennetta joka korosti pitkästyttävyyttä. Jopa Oxfordin tapaisissa yliopistoissa kannustettiin laiskuuteen. Ja siis todella kannustettiin. "Piti joko olla luonnostaan lahjakas tai hyväksyä rajoituksensa ja tyytyä huonompaan arvosanaan." Jos oli tyhmempi mutta ahkera sai nimityksen "harmaa mies", jota taas pidettiin opinahjon sisällä kovimpana loukkauksena. Hawking selvästi ei pidä tästä ilmapiiristä. Hän arvostaa ahkeruutta, innostusta ja opiskelua.
Ja tämä lahjakkuusnäkökulma - ellei peräti neromalli - alkoi jo aiemmin. Hawking kuvaa sitä miten 11+ kokeet olivat tärkeitä. Sen pohjalta ihmiset jaettiin A, B ja C -luokkiin. A -tasokokeet olivat siihen aikaan tärkeä osa koulutusjärjestelmässä menestymistä. Sillä koulutuksessa panostettiin lahjakkaimpiin. B -tasolla opetus oli huonompaa. Eli systeemi oli sellainen että pienet erot älykkyystestissä kumuloituivat nopeasti suuriin eroihin siinä miten ihminen ylipäätään pystyi menestymään.
Hawking ei selvästi pidä tästä. Itse asiassa voidaan nähdä että hän näkee vain yhden hyvän puolen tässä tasokoeajattelussa. Se nimittäin sentään rikkoi vanhan säätyajattelun. Hawking kuvaa asumisiaan. Alueella jossa oli paljon akateemikkoja ja yläluokkaa oltiin hyvin avomielisiä ja outouksia sallittiin. Keskiluokkainen maailma taas vältti kaikkea omituisuutta. Hawking mainitsee yhdessä lauseessa erikoisen huomautuksen. Sen, miten keskiluokkaiset ihmiset olivat usein pahastuneita siitä että joku köyhälistön edustaja pärjäsi tasokokeissa niin että pärjäsi paremmin kuin keskiluokkaiset ihmiset.
Tässä on jotain jota olen huomannut nykymaailmassakin. Keskiluokkaiset ihmiset ovat kaikista normatiivisimpia. Köyhillä alueilla ollaan totuttu siihen että pärjäämiseen täytyy yrittää kaikenlaista ja outoutta siedetään. Yläluokka taas on jossain määrin niin vallassa että se saa tehdä mitä sitä huvittaa. Keskiluokka taas haluaa pääasiassa sitä että tulevaisuus jatkuu huomenna samanlaisena kuin tänään. Ja tässä kaikki pakan sotkeminen ovat uhkana. Ja uhka on todellinen. Sillä keskiluokkalaisella on paljon, yllättävän paljon, menetettävää. Hawkingin nuoruudessa tämä ero on varmasti vielä selkeämpi kuin nykyajan Suomessa.
Voidaankin nähdä että Hawking edustaa sitä että katsotaan tulosta. Tätä edeltävä, lahjakkuutta painottava, taas piti ihmistä jonain essentiaalisena olentona jossa lahjakkuus määrää kaiken. Tämä taas oli vain "uusi musta" siihen missä oli aikaisemmin ollut sääty- ja rotuajattelu. Tämä ei yhtään ihmetytä. Sillä esimerkiksi von Mansteinin matriisi on peräisin ajalta jolloin ilmapiiri oli sama kuin Hawkingin nuoruudessa. Siinä ihmiset luokitellaan taitojen sijasta taipumuksilla. On älykkäitä ja ahkeria, älykkäitä ja laiskoja, typeriä ja ahkeria ja typeriä ja laiskoja. Näiden ja tulosten välillä on taatusti korrelaatioita.
Mutta Hawking on siinä mielessä empiirikko että hänestä on hyvä mitata asiaa suoraan eikä epäsuoraan jos se on mahdollista. Eli samaan tapaan kuin itse mietin armeijasta. Kun armeijaan laitetaan miehet mutta ei naisia, argumenttina on että miehet ovat fyysisesti vahvempia. Itse suosittelisin että jos fysiikka on argumenttina, armeijaanmeno testattaisiin kuntotesteillä. En toki kiistä korrelaatiota sukupuolen ja fyysisen kunnon välillä. Mutta on parasta mitata asia suoraan.
Kun mietitään neroteoriaa voidaan huomata että se lietsoo laiskuuden ilmapiiriin. "Harmaa mies", ahkera mutta tyhmä, on halveksittava. Yhteiskunta kaipaa kuitenkin innovaatioiota ja on selvää että jos panostetaan taipumuksiin, syntyy helposti juuri Oxfordissa vallinnut ilmapiiri jossa ihmisiä kannustetaan joko olemaan älykkäitä ja laiskoja tai tyhmiä ja laiskoja. Paras kokonaistulos saadaan kun kaikkia kannustetaan olemaan mahdollisimman ahkeria. Synnynnäiset taipumukset näkyvät varmasti toki tämänkin jälkeen. Mutta kokonaisuus on parempi.
lauantai 14. helmikuuta 2015
E(rinomaisuus)myytti
 |
| Mannerheim, tuo libertaristinen yli-ihminen, erinomainen harvinaislaatuinen lumihiutale, kuin Gandalf - yksi harvoista, komentaa kuuliaisia terrakottarobottiammattilaisiaan kohti suuruutta ja erinomaisia suorituksia ja riskialtista maksimikilpailutettua palkkaa. |
Siinä on ytimessä sellainen poliittinen kulma että miten paljon koulutuksella saa rahaa takaisin. En ole lähestynyt tietoasiaa sillä tavalla. Olen siinä mielessä idealisti. Tai oikeastaan en ole. En vain ole riittävän markkinahenkinen ja rahanahne. Pidän muita tavoitteita kiinnostavimpana. En myöskään kuulu niihin ihmisiin joiden mielestä yhteiskuntaa pitäisi ylipäätään ohjailla kuin se olisi "Monopoli". (Joskin ymmärrän jollain tasolla että on syytä miettiä että valtio ei mene konkurssiin.) En kuitenkaan näe ongelmaa siinä että joku tutkii asiaa ja tekee siitä päätelmiä. On vaikeaa olla eri mieltä esimerkiksi seuraavan lausuman kanssa : "Nature allocates people with different amounts of talent and opportunities. Nature has no need to be fair. Using such natural experiments and economic theory, some inferences on the causal relationships can be drawn." Minua ei myöskään ihmetytä osa sanotusta "In the second essay we take seriously the Becker schooling model, which states that people decide on the schooling investments based on the marginal costs and marginal benefits of education. We note that if the marginal returns vary across individuals, there is no single parameter for the return to schooling. Instead, the appropriate model is a variant of a random coefficients model."
Mutta esseiden joukosta on tietenkin vaikeaa seuloa yhtä asiaa. Päätin tarttua yhteen detaljiin. (Koska kun minulta pyytää jotain, ei koskaan tiedä saako. Ja jos tietää että saa niin ei tiedä mitä saa ja haluaako tätä.) Siinä käsitellään taidon ja palkan suhdetta. Tässä havaitaan että instituutioilla on vaikutusta. Ammattiliitot ja muut taistelevat palkkojen nousulla tavoilla jotka eivät liity taitoihin. Taitojen ja palkan suhde onkin selittänyt joskus enemmän kuin nyt. "Single-skill model performs best in explaining changes in the period from 1983 to 1989." Toisaalta vaikka nykyään korostetaan ammattitaidon merkitystä "Most interestingly, very little evidence of increasing demand for skills is found in this study. At least changes in the demand for skills do not show as widening skill related wage differences." Tämä johti minut sivupoluille. Ja tämän sivupolun tulen tarjoamaan.
Maailmassa on nimittäin muutamia myyttejä joista en pidä. Kun olin nuori, kysyin isältäni että mikä on hänen mielestään nykyajan myytti. Hän lähestyi asiaa mielenkiintoisesti. Sillä moni korostaa että uskonnonvapauteen ja vastaaviin liittyisi myyttejä. Tai että seksiin liittyy myyttejä. Mutta tosiasiassa nämä eivät ole erityisen vahvoja myyttejä koska (a) ne eivät oikeasti ohjaa elämäämme niin paljoa (b) ja niistä puhutaan aika paljon. Hänestä aikamme myytti oli se, miten tehdä rahaa. Ajatus on kiinnostava, koska yhteiskunnassamme kaikessa puhutaan rahasta. Itse asiassa jopa paljon puhuttu uskonto on puolustuksissaan uskomiseen uskomista, eli ajatusta jossa yhteiskunta tai yksilö hyötyy siitä että on uskovainen. Hyötyajattelussa on kyse rahasta tai siihen rinnastettavista asioista. Sen lisäksi jos rahan tekemisestä keskustellaan, on selvää että asiasta loukkaannutaan syvästi poliittisin syin. Joko siksi että on epäkohteliasta kertoa yrittämisestä kommunisteille. Tai kertoo siitä että sukupuolikiintiöt ja ammattiliitot johtavat siihen että palkkaa ei saada oikeastaan enää "tehdystä työstä" tai "taidoista" sanan vahvimmassa mielessä. Tai siksi että libertaristi itkee kun hänelle kerrotaan että tilastojen mukaan varmin keino rikastua ei olekaan yrittää ahkerasti ja työskennellä ja yrittää. Vaan se, että valitsee isovanhempansa ja vanhempansa joilta saa pesämunan jolla opiskella ja sosiaalisen verkoston ja siihen sopivat käyttäytymismallit.
1: Minulla oli muuten hirvittävästi hyötyä siitä että isäni on hyvä vartija. Ei pelkästään siksi että hänen nimellään saisi työpaikkoja, vaan sen takia että hän on kertoillut jonkin verran työjuttuja jotka ovat itse asiassa välittäneet tietotaitoa ja hiljaista tietoa siitä millä metodein ja millä asenteella työt tulevat hyvin tehdyksi. Vartijan hommista ei vain saa palkkaa. Ja duuni on perseestä ja sopii vain ihmisille joilla on jotain pahemman kerran vialla päässä. Kaikella kunnioituksella isälleni tämä. Idea on kuitenkin sama.
Tässä kohden mielestäni tärkeimmät myytit eivät kuitenkaan ole poliittisesti kiinnostavia. Uusitalon aiheet varmasti kiinnostaakin niitä joilla on jonkinlainen puoluepoliittinen asenne. Ei siksi että hän esittelisi poliittisesti vääristeltyä aineistoa ja pseudotiedettä. Vaan siksi että aiheet ovat niitä joita puoluepoliittisesti miettivät miettivät. Minulle tämä on hieman vierasta. Ja siksi otankin esille toiset myytit.
1: Ensimmäinen on essentialismi. Tässä on monta osa-aluetta. Ensimmäinen niistä on "älykkyysmyytti". Siinä ajatellaan että älykkyys tarkoittaa suunnilleen samaa kuin toteutuneet taidot. Lahjakkuus on kuitenkin hyvä erottaa taidosta. Niiden välillä on usein ahkeruuden kokoinen kuilu. Lahjakkuus auttaa mutta ei vie perille. Ja ilman lahjakkuuttakin voi usein päästä perille. (Joskin jalattomat amputoidut eivät voi voittaa juoksukilpailuja paitsi joissain erityisissä paralympialaisissa.) Tätä sitten levitetään sen tyylisissä sarjoissa kuin "Skorpion". Toisaalta olen ollut havaitsevinani että sama henki ympäröi myös MBTI -luokituksia. Niiden tuloksista luetaan ikään kuin suositus. "Olet INTJ joten sinulla varmasti olisi lahjoja tiedeuralle". Tämä ei kuitenkaan ole edes itse testin tarkoitus. Sosiaalisissa piireissä tämä jatkotulkinta ikään kuin liimataan päälle. Aivan samoin kuin älykkyydenkin kohdalla. Ajatus ihmisen essenssistä, joko aidosta tai kuvitellusta ominaisluonteesta, muuttuu taidoksi kuin simsalabim. Potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi vaikka nämä ovat eri konsepteja.
2: Toinen on taitomyytti. Michael Gerber on kirjoittanut kirjan "The E Myth" joka käsittelee sitä miten moni pieni yritys kaatuu. Syynä ei ole välttämättä se, että niissä tehtäisiin työt huonosti. Mutta aina se ei johdu myöskään ammattiliitoista tai muusta kommunismista. Usein yrittäjät tekevät bisnessuunnitelmia joissa ollaan liian sitoutuneita myyttiin siitä että jos yrittäjä ja hänen palkkaamansa työntekijät osaavat tehdä jotain, niin se tarkoittaisi sitä että he myös osaavat tehdä siitä bisnestä. Eli jos osaat kirjoittaa, osaat kirjoittaa tavalla josta tulee rahaa.
Pelottavaa onkin, että usein älykkyysmyytti kombinoidaan erinomaisuusmyytin kanssa. Silloin syntyy jotain sellaista jonka eetos on liiaksikin nykyaikaa. Esimerkiksi itse varmasti hämmästytän joitakuita ihan sillä miten hienosti ja kaikenkattavasti osaan alisuoriutua rahallisesti. Minulla toki on työpaikka josta tulee ihan palkkaa. Mutta toisaalta on huomioitava että kirjoitan hyvin paljon sellaista josta tulee lähinnä miinusta tilille. (Vähintään siten että työ pitäisi tuntipalkkaistaa jotenkin.) Puolisoni esimerkiksi kävi kuuntelemassa stand-uppia ja selitti että ei se oikein eronnut siitä mitä meillä on kotona koko ajan. (Hän ei korostanut sitä että olisin erityisen hauska, vaan nimenomaan sitä että stand-upin ammattilainen itse asiassa pärjää rahallisesti varsin "kohtuullisella" tai "inhimillisellä" taitotasolla.) Mutta olihan siinä valtava ero. Minä en elä paskanjauhannallani, teen sen ikään kuin omalla kustannuksellani. Minulla ei ole bisnesmallia enkä voi vain kuvitella että voisin vitsailemalla muuttaa tilanteen niin että simsalabim rahaa alkaa tulemaan ovista ja ikkunoista.
perjantai 18. heinäkuuta 2014
Kuin Gandalf, yksi harvoista - eli Forer -efektiä Jungin tapaan
Jatkovitsi on sitten siinä, että jokainen joka tekee MBTI -testin ja ottaa tämän vakavasti todellakin fail. Jos jokin asia vie minun silmissä uskottavuutta on se, että henkilö paitsi tekee MBTI -testin, niin myös tekee tuloksesta jotenkin relevantin, tärkeän ja suuren ja kuvaavana asian. Ilkeästi voisi sanoa että MBTI -testin kohdalla on MBTI -kulttilaisia jotka ovat, kuten aikaisemmin argumentoin, "hσlmσläisiä".
Kritiikin diagnosoiminen sen kumoamisen sijaan.
MBTI -teeman kritisointi on tietyssä määrin ärsyttävää. Syynä on se, että testi toimii .. siis siinä mielessä että se toimii hieman paremmin kuin horoskoopit. Se ei kuitenkaan ole erityislaatuisen hyvä. Mutta se on erityisen suosittu. Ja tämä tekee siitä "yliarvostetun". Joka on minun silmissäni hyvin paha asia. Asia joka menestyy muodikkuuden eikä asiasisältönsä avulla. Kritisoijan rooli tässä kohden on ärsyttävää
Eräs toistuva temppu nimittäin on se, että MBTI -kritiikissä luokittelua puolustava ei vastaa kritiikkiin vaan sen sijaan käsittelee kriitikkoa MBTI -luokittelulla ja tästä tehdään ikään kuin argumentinkorvike. Esimerkiksi minun on kerrottu olevan INTJ. Ja että tämä kertoo että olen ajatteleva ihminen joka menee tieteen pariin ja on sieltä tuleva tuomitsemaan. Ja sitten tämä profiili kertoo, että testi kertoo jotain todellista ja oleellista ihmisistä. Temppu muistuttaa sitä mitä Hamilo "Älkää säätäkö päätänne" -kirjassaan kuvasi psykoanalyysin kritiikin kohdalla ; Siinäkin tyypillistä on että kritiikki nihiloidaan siten että ennustetaan että kriitikoita tulee ja selitetään heille jokin psykoanalyyttinen ongelma.
Soveltaminen esim. työasioissa
Asiaa ei tietysti auta se, että MBTI:tä käytetään usein apuna jossain jossa nähdäkseni pitäisi mitata saavutuksia ja osaamista. Nimittäin työpaikan haussa ja suunnittelussa. Tällöin henkenä on itse asiassa sama mistä valittelin lahjakkuusfiksaatioitumisen kohdalla. ; Ihmiset arvostavat lahjakkuutta ja sekoittavat tämän helposti osaamiseen. Lahjakkuus on kuitenkin lähinnä potentiaalia hankkia taito ja siksi itse osaamisen korrelaatti, jos sekään. Osaaminen on sitten ihan toinen asia.
Mutta ainakin itse haluan mieluummin osaavan ihmisen kuin älykkään ihmisen. Sillä en minä oikeasti olisi palkkaamassa potentiaalia vaan tyyppiä joka aktualisoi tiettyjä piirteitä. Itse asiassa tilanne on enemmänkin niin että jos joku on älykäs ja lahjaton, se olisi minulle työhönpalkkaajana varoitusmerkki. Sillä eihän ihminen ole kiinnostunut asiasta jos hänellä olisi kykyjä hankkia taitoja mutta ei ole kuitenkaan tullut hankkineeksi niitä. Noin karkeasti : Haluan osaajan enkä jotakuta jolla on älykkyysosamäärä jolla kenties voisi joskus hankkia sen taidon. Ja uskon että aika moni muukin.
Näin MBTI -testissä on elementti soveltamispuolella joka ei ole välttämättä puute itse testin huonoudessa. Ja ne pitäisi käsitellä erikseen. Testin hyvyys ei ole vielä tae siitä että mikä tahansa sovellus olisi erinomainen. (Tai kuten asian tiivistäisin "MBTI measures preferences, not personality traits.") Ja tämä ongelma menee vielä pahemmaksi jos kouluttajien sijasta kysymys on tavallisista ihmisistä jotka tavallaan vain käyttävät MBTI -termejä.
MBTI joka ei ole edes MBTI:tä, kunhan käyttää samoja sanoja.
MBTI -kritiikissä on hyvä huomata että usein metodin lisäksi on syytä katsoa sitä muoti-ilmiönä. Tällöin on puhuttava MBTI -kulttilaisista. Ihmisistä jotka käyttävät sen termistöä ja intoilevat sillä ikään kuin arkijärjen voimalla. Jos MBTI kouluttaja olisikin hyvä spesialisti ei se takaa että tämä kohkaaminen olisi mitenkään laadukasta tai pätevää. Ja nähdäkseni iso tarve koko MBTI -kuplassa on juuri se, minkälainen lieveilmiöpiiri aiheen reunamilla pyörii.
Ottaisin tästä esimerkiksi Takkiraudan tuoreen listauksen jossa saa testata sadan kysymyksen kautta sitä onko INTJ.
Tämä on siitä erikoinen, että se ei ole kovin neutraali. "Sinulla on hyvin vahvat ja perusteelliset periaatteet, jotka juontuvat laajasta maailmankuvastasi." kuvaa että vaihtoehto on jotenkin huono. Samoin "Bulls*itin-sietokykysi on hyvin alhainen" Ihmisiä ja heidän valintojaan ohjataan tunnetusti käsitteiden konnotaatioilla. Takkiraudan listaus onkin itse asiassa Forer -efektin maksimoivaa. Forer -efektissä ihmiset tunnistavat itsensä satunnaisista kuvailujonoista. Ja tässä on huomattu että jos kuvaukset ovat positiivisia, yhteyksiä huomataan enemmän kuin muutoin. Takkiraudan tekemä listaus ei siis itse asiassa ole enää edes MBTI -testin mukainen vaan se kuvastaa pikemminkin sitä miten sen ideasta on itse asiassa luovuttu ja miten mahdollisimman monen tuloksia ohjataan kohti sitä että he kokevat olevansa INTJ -profiilia. Itse MBTI -testissä ei ole voittajia ja häviäjiä samalla tavalla. Mutta Takkiraudalla konnotaatiot värittävät että vaihtoehtoina on "helposti huijattava hölmö" ja "suppeamaailmankuvallinen ääliö".
Ja vaikka tämä olisi tottakin, niin ihmiset eivät tunnista itseään tämänlaisista. Jokainen psykologiaan tutustunut tietää että Lake wobegon effect on todellinen. Nyrkkisääntönä on että 80% kokee olevansa keskivertoa parempi. Ja tämän vuoksi mielipidetutkimuksissa - tai markkinatutkimuksessa jolla alalla itse satun työskentelemään - otetaan kysymysten sanavalinnat huomioon. Tutkimuksen tuloksia kun voi ohjailla sanavalinnoilla.
Annie Murphy Paul on kuvastanut teoksessaan "The Cult of Personality Testing" että persoonallisuustestien kohdalla ongelmana on se, että MBTI on sitonut itseensä muodikkuutensa vuoksi uskottavuutta. Behavioral economicsista tunnettu ns. Sunk Cost -effect vaikuttaa ; Kun ihminen on panostanut johonkin hän ei luovu siitä vaan luottaa siihen. Siksi se, että joku on kouluttanut itsensä MBTI -kouluttajaksi johtaa siihen että hänen on vaikea pitää sitä epäluotettavana. Ja pahin ongelma ei ole testaajissa vaan asiakkaissa. Moni käy testissä ja maksaa siitä. Ja sen lisäksi ongelmaa lisää juuri se mitä Takkirauta itse asiassa toiminnassaan demonstroi. Heillä persoonallisyystyyppeihin liittyy jotain jota MBTI -testiin itseensä ei liity. Se, että joku tietty persoonallisuustyyppi nostetaan ihanteeksi. Voi olla että se on joku taiteellinen tai jokin älyllinen tai tieteelliseksi koettu. "Those who love type have been seduced by an image of their own ideal self." Ja kun testi sitten rapsuttaa tätä - testihän nojaa itsetuntemukseen joka on lake wobegon effectin kautta herkkä siihen että itse aletaan heijastamaan tätä ihannetyyppiä.
Ja sitten sitä eletään jo sellaisessa maaillmassa jossa MBTI -testi tarjoaa keinon nostaa omaa häntää ja tarjota testituloksena failia ihannemallista poikkeaville. Esittämässä jotain sellaista upeaa että ilman meitä INTJ -ihmisiä maailma olisi hieman vähemmän organisoitunut, hieman tehottomampi, hieman tärkeilevämpi ja pöyhkeämpi - ja siinä olisi paljon enemmän pahuutta. Ja me INTJ- tyypit tiedämme sen. Me todella, todella tiedämme sen. Olemme kuin Gandalf eli yksi harvoista. Emmekä mieti sitä miksi 50% ihmisistä saa testistä eri tuloksen jos he tekevät sen viikon välein. Emme vaikka kriittinen epäily ja epäilyn epäily ja syvä ajattelu ja varmistaminen ovatkin huoellisen INTJ:n sankaripiirteitä. Testin reliabiliteettiongelmat voivat mennä hiiteen sillä tässä ollaan erityislaatuisia superhienoja lumihiutaleita jotka eivät kestä p**kanjauhantaa.
Hieman asiallisempi kohta.
Olen itsekin maininnut siitä että MBTI -luokittelun suurin ongelma on siinä että se on dikotominen ja luokitteleva. Tämä on ehdottomasti hyvä mainita. Mutta se myös johtaa helposti väärinkäsitykseen. Osa nimittäin ajattelee että kaikki luokitukset olisivat jotenkin huonoja. Että ei saa pistää kaksiarvoiseen maailmaan. Minä heitän tuollaisella postmodernismilla vesilintua.
Takkiraudan sadan listauksen kohdalla kommentoinut "Jaska Brown" on tässä kohden hyvällä linjalla sanoessaan että "Jos joku väittää, että Myers-Briggs on kuraa joko-tai -luokittelun takia, hän ei ole ymmärtänyt luokittelusta yhtään mitään." Nähdäkseni luokittelu voi olla kahteen suuntaan luokittelevaa. Ja MBTI on jotain joka esitetään prosentteina. Näin ollen voisi olla aivan perusteltua vaikka esimerkiksi intuitiivisuus noudattaisi kellokäyrää. Toki luokittelu tällä tavalla toimisi erityisen hyvin jos jakaumat olisivat "kapeita keskeltä" eli ihmiset ajautuisivat helposti kauas muista lokeroista. Mutta kun tulos koostuu useista kysymyksistä niistä voitaisiin tehdä jatkumo. Ja näin ollen kellokäyrämäinen jakauma ei ole kumous. Se on hidaste.
Sen sijaan se on virheellinen siksi että sen käsittelemät asiat eivät ole jatkumoita. Intuitiivisesti ne luultavasti ovat jatkumoita. Joku ajattelee että ihminen joko on ulospäinsuuntautunut tai sisäänpäinsuuntautunut. Ja että näiden välillä olisi nollasummapeli. Eli kun yhtä ottaa lisää joutuu vastaparia ottamaan pois. Ja MBTI toimii juuri ajatuksella että "introvert is not extravert" ja "if you are intuiting you are not sensing". Ja kenties näkyvin on ajatus siitä että tunteet ja järki olisivat yhteensopimattomia. "thinking vs. feeling". MBTI -luokittelu nojaa siihen että kaikki näkemykset ovat vastinpareja joiden välillä on nollasummapeli. ; Ja tottakai Takkiraudan blogi kuvastaa tätä hienosti. Esimerkiksi järjen ja tunteen välinen kaava toiimii "Jos olet nainen, sinua luullaan usein mieheksi. Jos olet mies, sinua luullaan usein robotiksi."
Tämä asenne on jotain jota voisi kutsua "skeptikon kiroukseksi". Eli ajatellaan että skeptikko olisi jotenkin klassinen tunteitaan kurissa pitävä. Ja toisaalta jos sitten räyhää skeptikkona moni ajattelee että nyt ei skientisti ole skientisti kun on väärä reaktiotapa. Syynä on se, että tunteet ja järki nähdään jatkumoksi. Eli toista lisää on toista pois. Monen intuition mukaan näin on. Mutta sitten onkin hyvä huomata että se, mitä tutkimukset nimenomaan näyttävät aiheesta onkin se, että tosiasiassa tunteet ja järki eivät ole ristiriidassa. Ne korreloivat keskenään ; Ihmiset joilla on kyky ajatella rationaalisesti ovat usein parempia myös tunteiden tunnistamisessa ja kontrolloimisessa. Jos järki ja tunteet olisivat toisistaan riippumattomia, MBTI olisi ongelmissa. Mutta tämä on vielä pahempi. Sillä "Jos A ja B korreloivat" ja sitten kysytään "A vai B" saadaan aikaan syviä ongelmia. Tutkimukset näyttävät että jos pidät datasta, voit pitää myös ihmisistä. Ja jos kyseessä ei ole jatkumo, nollasummaista luokittelusuhdetta ei ole perusteltua käyttää.
On kuitenkin ymmärrettävää miksi "Jaska Brown" esittää asiaa näin. Sillä teoriassa se voisi olla jatkumo. Ongelma ei ole siinä että metodi ei jossain todellisuudessa voisi tehdä. - "Jaska Brown" itse asiassa tietämäni mukaan hallitsee kyllä tilastollisten yhteyksien matematiikan hyvin. - Ongelma on se, että tietomme psykologiasta kertoo että tuota tapaa ei voi käyttää tässä tilanteessa joka maailmassamme vallitsee. Metodi toimii muualla ja se toimisi toisin reunaehdoin tässä kysymyksessä. Mutta reunaehdot vain eivät ole toisenlaisia.
Lisäksi testissä on asia joka on tavallaan tyystin ohitettu. Se on nimittäin se, että ihmiset voivat toimia erikoisilla tavoilla stressiprofiilinsa vuoksi. Esimerkiksi itselläni on taipumuksia ylilyönteihin jotka vaikuttavat olevan vahvasti ristiriidassa yleisen persoonani kanssa. Ja tämä ylilyöntitaipumus pakottaa minua vastaamaan MBTI -testin kysymyksiin spontaaniutta lisäten. Sillä se on hyvin rajatussa tietyssä kontekstissa kenties leimallisin piirre. Se kuitenkin kertoo melko vähän siitä muusta tilanteesta. Tämä asia tuli vahvasti tarpeeseen armeijassa. Siellä kun tarvitaan ylianalysoijia. Mutta ei minunlaisiani jotka stressitilanteissa vetävät PTSD -putikan kaakkoon ja lähtevät tekemään spontaaneita paniikkiratkaisuja emootiopäissään. Tämä tarkoittaa sitä että vähintään yhden lisäelementin lisääminen MBTI -testiin olisi hyvin tarpeen jotta omalla kohdallani saataisiin irti tärkeitä oikeanlaisia tuloksia jotka ovat tärkeitä nimenomaan työnvalintaratkaisuiden kanssa.
Loppukaneetti:
Jos ajattelet, että "Olet tutkijaluonne. Haluat löytää ja keksiä uusia asioita ja tuoda tietoa esiin." Ja jos olet sitä mieltä että "Kyseenalaistat viralliset totuudet. Osaat epäillä, ja osaat epäillä myös epäilyä itseään." ja näet että "Asia, joka saa sinut pahimmin suuttumaan, on p*skantärkeys yhdistyneenä epäpätevyyteen." mutta sitten kuitenkin 100 -kohtaisen vahvasti väritetyillä kohdilla väritetyn MBTI -luokittelu listan viimeisellä kohdalla tunnustat myös, että "Jaksoit lukea tänne saakka, ja nyökkäilit joka kohdassa salaa hymyillen." olet (a) joko kusettanut itseäsi tai muita ja sen vuoksi rastinut keskenään ristiriitaisia kohtia (b) tai et ymmärrä juuri mitään psykologiasta eikä sinulla tätä kautta ole ollut tutkijanasennetta ja sen kautta tietoa jolla tehdä päätelmiä aiheesta, joka kyllä indikoi että sinun luultavasti pitäisi olla kohdassa (a).
torstai 26. kesäkuuta 2014
Talenttilaarista ei voi kauhoa kauaa - ellei kauho kauan!
Kun Takkiraudalta kysytään "Mitä sanoisit nuorelle, sekä älykkääksi että kypsäksi itsensä tuntevalle tytölle, joka on ahdistunut kokiessaan ettei häntä sukupuolensa takia arvosteta niin paljon kuin hän ansaitsisi, ja joka pelkää kehityksensä jäävän jälkeen 25 vuoden iässä niin, ettei hän voi haaveillakaan olevansa yhtä älykäs, viisas ja vastuullinen kuin mies?" Minä vastaan Dunning-Kruger -efekti.
Eli vihjaan suoraan että Galilei -syndrooman ja feministisen naisviha -selityksen sijasta kannattaa kenties katsoa peiliin. Kenties muut eivät tuomitse sinua epäreilusti, vaan kenties olet niin oman itsesi lumoissa ja tiedät asioista niin vähän että et edes käsitä miten vähän asioita osaat. Oliko riittävän ilkeää? Ei se ollut! Se on päin vastoin kannustavaa. Sillä vaikka attribuutit kehittyvät ja jäävät keskimäärin johonkin tiettyyn kohtaan, niin taidot kehittyvät läpi elämän. Jos ja vain jos tekee päämäärätietoista harjoittelua.
Tosiasiassa tässä kohden kyseessä on syvä ongelma joka kattaa kysyjän lisäksi koko yhteiskunnan. Ongelma on kenties tiivistettävissä siihen että
1: Ihmiset on nykyään kasvatettu kehuilla joita ei ole välttämättä edes ansaittu. Heidät saadaan kokemaan olevansa fiksuja. Tosiasiassa kehu saa meidät vain tuntemaan olomme mukavaksi sen sijaan että ne kehittäisivät taitojamme. Moni pitääkin "rakentavana keskusteluna" jotain jossa korostuu asioiden kehittämisen sijasta kohteliaisuus ja mukavuus. Ei se ole rakentavaa keskustelua vaan jotain jossa laadulla ei ole väliä joten kaikki tuntevat olonsa mukaviksi.
2: Arvostamme ja ylikorostamme talenttia emmekä tiedosta että se ei ole sama asia kuin taidot. Tämä johtaa lyhytjänteisyyteen. Näemme että olemme ominaisuutemme, jotka taas ovat ennen kaikkea jotain jota perimmiltään olemme. Ja siksi haluamme tuloksia nopeasti tai ajattelemme että lahjakkuutemme ovat jossain muualla. Älykkyys ei tässä vaiheessa enää olekaan lahja, vaan taakka. Sillä siitä tulee identiteetti jota epäonnistuminen haastaa. Ja näin päädymme tekemään kognitiivisesti kohtuullisen keveitä asioita. Lahjoja ei käytetä koko tehollaan, koska se vaatisi haasteteita jotka uhkaisivat mielikuvaa omasta neroudesta ja erinomaisuudesta.
Muut ihmiset kuitenkin perimmiltään arvioivat taitojamme. Guy Windsor on kirjoittanut tästä tuoreessa blogauksessaan. Hän korostaa Dweckiä joka on kirjoittanut kirjan "Mindset: The New Psychology of Success". Windsor korostaa miten hän itse oli yliopistossa vaikeuksissa koska hän ei ollut oppinut miten opiskellaan. Hän oli aina ollut fiksu joten läksyjä ei ollut tarvinnut puurtaa. "Fiksun ja laiskan ongelma" tiivistyi siihen että epäonnistuminen haastaa koko identiteetin koska epäonnistuminen vihjaa että ei olisikaan fiksu. Yliopisto -opinnot viittasivat kuitenkin toiseen ongelmaan kuin tyhmyyteen. Laiskuuteen. Laiskuuteen jota oma identiteetti älykkyydestä peräti ajoi ; Windsor esitti itse asian seuraavalla tavalla "I read a lot, and wrote essays when asked (never more than one draft), but I had no idea how to actually work through difficult problems, come up with solutions and test them against the evidence, all that sort of thing. Rhetoric, logic and grammar, yes; I could write a decent argument. But nobody had ever taught me how to work things out, how to wrestle a body of knowledge down from unattainably complex to I know this. It wasn’t thought necessary to teach me this, because I was “clever”. And I would have resisted it anyway, because it was equivalent to failure."
Dweck on huomannut että optimistinen ominaisuuksien kannustus ei ole rakentavaa. Jos halutaan että ihmiset ovat hyviä ja taitavia, on tiedostettava työn merkitys. Talentin kohdalla onkin siten, että se antaa lähinnä pienen edun aluksi. Sitten työ ohittaa sen. Itse kohtaan tätä toistuvasti blogini kanssa. Moni ajattelee että kun kirjoitan nopeasti kohtuullisen fiksuja tekstejä, niin se johtuu siitä että olen älykäs. En kuitenkaan ole merkittävän älykäs. Kaikki tapahtuu pääasiassa siksi että olen tehnyt tätä paljon.
Näen että tässä on valtavasti merkitystä pseudotieteissä. P. Z. Myers kirjoitti tuoreessa blogissaan siitä miten ihmiset käyttävät erilaisia oikoteitä. Hän esimerkiksi ottaa esille sen miksi Hovindin oli käytännöllistä maksaa siitä että saa diplomimyllystä tohtorintutkinnon jolla ei tee mitään akateemisessa maailmassa. "Credentialism always makes for convenient excuses. We love to construct simple shortcuts in our cognitive models: someone has a Ph.D., they must be smart (I can tell you that one is wrong). Someone is a scientist, they must have all the right facts. And of course, the converse: we can use the absence of a Ph.D. or professional standing, to dismiss someone. Creationists are very concerned about this, and you see it over and over again: the desperate need to acquire a degree or title, even if it is from some unaccredited diploma mill or a correspondence school, in order to justify their wacky beliefs." Tämä korostaa sitä mitä olen aikaisemmin puhunut "konservatiivisesta think less -mindsetistä". Näin esimerkiksi kreationismin ongelmana ei ole tyhmyys vaan enemmänkin voimakas intuitioiden käyttö. Kahnemaniin viitaten he käyttävät paljon kevyttä ja kohtuulliseen tulokseen johtavaa ajattelutapaa sen sijaan että he koskaan pysähtyisivät ja tekisivät asian analyyttisesti, hitaasti ja vaikeasti.
Ihmiset käyttävät paljon intuitiota. Ja uskon että älykkäiden ihmisten kohdalla on jopa riskinä turtua omaan fiksuuteen. Jos on koulussa tottunut siihen että äly päästää läpi esseistä, on vaikeaa tottua siihen että totuus ja todellinen osaaminen kompleksisemmissa tilanteissa onkin vaikeaa. Älykäs ja laiska on siksi huono tiedemies. Sillä äly ei ole oikotie Totuuteen vaan oikotie siihen että haetaan oikoteitä.
1: Siksi esimerkiksi "Takkirauta" -blogi näyttää minun silmiini usein hieman kummalliselta. Kiinnostavalta mutta puutteelliselta. Blogi tarjoaa usein lupausta ilman täyttymystä. Sen kirjoittaja on ilmeisen fiksu ja laiska. (Hän jopa identifioi itsensä näin.) Ja tämän vuoksi tottunut siihen että hän voi käyttää mielleyhtymiä argumenttien sijasta. Ja tätä kautta syntyy todellakin niitä ajatuksia joissa ajatellaan että attribuutti on jotain joka voidaan laittaa yhtäläisyysmerkkeihin taitojen kanssa. Moni pitää häntä dogmaattisena kirjoittajana, minä taas intuitiivisena kirjoittajana. (Ja ero näiden välillä on syvä jos asiaa katsotaan elämänasenteessa ja aste-ero jos katsotaan itse argumentteja.) Toki monella muullakin konservatiivilla on riskinä ajautua siihen että "arkijärki" muuttuu tieteeksi, totuudeksi ja logiikaksi. Maailma pyörii tämän jälkeen "itsestäänselvyyksillä" jotka on joskus kerran oivallettu, mutta jotka ovat enemmän intuitiivisesti selviä (näille yksilöille itselleen) kuin jotenkin varmistetusti Tosia. (Älykkyys ei ole oikotie Totuuteen.) Luultavasti sillä että on oltu fiksuja. Mutta ennen kaikkea koska ei ole oltu ahkeria.
Itse asiassa menen jopa niin pitkälle, että älykkäillä ja laiskoilla on suurin riski muuttua ns. epäluotettavaksi lähteeksi. Sillä he ovat älykkäitä ja osaavat tuottaa fiksuja ideoita. Joilla ostetaan karismaa ja uskottavuutta. Syvä ymmärrys kuitenkin jää puuttumaan. Mutta tätä on vaikeaa huomata, ellei ole heitä parempi. Tyhmä tekee toki asioita vielä huonommin. Mutta he eivät sen sijaan saa samanlaista karismaa, joten heidän kohdallaan "vääräksi auktoriteetiksi" muuttuminen ei ole yhtä suuri riski.
Eli vihjaan suoraan että Galilei -syndrooman ja feministisen naisviha -selityksen sijasta kannattaa kenties katsoa peiliin. Kenties muut eivät tuomitse sinua epäreilusti, vaan kenties olet niin oman itsesi lumoissa ja tiedät asioista niin vähän että et edes käsitä miten vähän asioita osaat. Oliko riittävän ilkeää? Ei se ollut! Se on päin vastoin kannustavaa. Sillä vaikka attribuutit kehittyvät ja jäävät keskimäärin johonkin tiettyyn kohtaan, niin taidot kehittyvät läpi elämän. Jos ja vain jos tekee päämäärätietoista harjoittelua.
Tosiasiassa tässä kohden kyseessä on syvä ongelma joka kattaa kysyjän lisäksi koko yhteiskunnan. Ongelma on kenties tiivistettävissä siihen että
1: Ihmiset on nykyään kasvatettu kehuilla joita ei ole välttämättä edes ansaittu. Heidät saadaan kokemaan olevansa fiksuja. Tosiasiassa kehu saa meidät vain tuntemaan olomme mukavaksi sen sijaan että ne kehittäisivät taitojamme. Moni pitääkin "rakentavana keskusteluna" jotain jossa korostuu asioiden kehittämisen sijasta kohteliaisuus ja mukavuus. Ei se ole rakentavaa keskustelua vaan jotain jossa laadulla ei ole väliä joten kaikki tuntevat olonsa mukaviksi.
2: Arvostamme ja ylikorostamme talenttia emmekä tiedosta että se ei ole sama asia kuin taidot. Tämä johtaa lyhytjänteisyyteen. Näemme että olemme ominaisuutemme, jotka taas ovat ennen kaikkea jotain jota perimmiltään olemme. Ja siksi haluamme tuloksia nopeasti tai ajattelemme että lahjakkuutemme ovat jossain muualla. Älykkyys ei tässä vaiheessa enää olekaan lahja, vaan taakka. Sillä siitä tulee identiteetti jota epäonnistuminen haastaa. Ja näin päädymme tekemään kognitiivisesti kohtuullisen keveitä asioita. Lahjoja ei käytetä koko tehollaan, koska se vaatisi haasteteita jotka uhkaisivat mielikuvaa omasta neroudesta ja erinomaisuudesta.
Muut ihmiset kuitenkin perimmiltään arvioivat taitojamme. Guy Windsor on kirjoittanut tästä tuoreessa blogauksessaan. Hän korostaa Dweckiä joka on kirjoittanut kirjan "Mindset: The New Psychology of Success". Windsor korostaa miten hän itse oli yliopistossa vaikeuksissa koska hän ei ollut oppinut miten opiskellaan. Hän oli aina ollut fiksu joten läksyjä ei ollut tarvinnut puurtaa. "Fiksun ja laiskan ongelma" tiivistyi siihen että epäonnistuminen haastaa koko identiteetin koska epäonnistuminen vihjaa että ei olisikaan fiksu. Yliopisto -opinnot viittasivat kuitenkin toiseen ongelmaan kuin tyhmyyteen. Laiskuuteen. Laiskuuteen jota oma identiteetti älykkyydestä peräti ajoi ; Windsor esitti itse asian seuraavalla tavalla "I read a lot, and wrote essays when asked (never more than one draft), but I had no idea how to actually work through difficult problems, come up with solutions and test them against the evidence, all that sort of thing. Rhetoric, logic and grammar, yes; I could write a decent argument. But nobody had ever taught me how to work things out, how to wrestle a body of knowledge down from unattainably complex to I know this. It wasn’t thought necessary to teach me this, because I was “clever”. And I would have resisted it anyway, because it was equivalent to failure."
Dweck on huomannut että optimistinen ominaisuuksien kannustus ei ole rakentavaa. Jos halutaan että ihmiset ovat hyviä ja taitavia, on tiedostettava työn merkitys. Talentin kohdalla onkin siten, että se antaa lähinnä pienen edun aluksi. Sitten työ ohittaa sen. Itse kohtaan tätä toistuvasti blogini kanssa. Moni ajattelee että kun kirjoitan nopeasti kohtuullisen fiksuja tekstejä, niin se johtuu siitä että olen älykäs. En kuitenkaan ole merkittävän älykäs. Kaikki tapahtuu pääasiassa siksi että olen tehnyt tätä paljon.
Näen että tässä on valtavasti merkitystä pseudotieteissä. P. Z. Myers kirjoitti tuoreessa blogissaan siitä miten ihmiset käyttävät erilaisia oikoteitä. Hän esimerkiksi ottaa esille sen miksi Hovindin oli käytännöllistä maksaa siitä että saa diplomimyllystä tohtorintutkinnon jolla ei tee mitään akateemisessa maailmassa. "Credentialism always makes for convenient excuses. We love to construct simple shortcuts in our cognitive models: someone has a Ph.D., they must be smart (I can tell you that one is wrong). Someone is a scientist, they must have all the right facts. And of course, the converse: we can use the absence of a Ph.D. or professional standing, to dismiss someone. Creationists are very concerned about this, and you see it over and over again: the desperate need to acquire a degree or title, even if it is from some unaccredited diploma mill or a correspondence school, in order to justify their wacky beliefs." Tämä korostaa sitä mitä olen aikaisemmin puhunut "konservatiivisesta think less -mindsetistä". Näin esimerkiksi kreationismin ongelmana ei ole tyhmyys vaan enemmänkin voimakas intuitioiden käyttö. Kahnemaniin viitaten he käyttävät paljon kevyttä ja kohtuulliseen tulokseen johtavaa ajattelutapaa sen sijaan että he koskaan pysähtyisivät ja tekisivät asian analyyttisesti, hitaasti ja vaikeasti.
Ihmiset käyttävät paljon intuitiota. Ja uskon että älykkäiden ihmisten kohdalla on jopa riskinä turtua omaan fiksuuteen. Jos on koulussa tottunut siihen että äly päästää läpi esseistä, on vaikeaa tottua siihen että totuus ja todellinen osaaminen kompleksisemmissa tilanteissa onkin vaikeaa. Älykäs ja laiska on siksi huono tiedemies. Sillä äly ei ole oikotie Totuuteen vaan oikotie siihen että haetaan oikoteitä.
1: Siksi esimerkiksi "Takkirauta" -blogi näyttää minun silmiini usein hieman kummalliselta. Kiinnostavalta mutta puutteelliselta. Blogi tarjoaa usein lupausta ilman täyttymystä. Sen kirjoittaja on ilmeisen fiksu ja laiska. (Hän jopa identifioi itsensä näin.) Ja tämän vuoksi tottunut siihen että hän voi käyttää mielleyhtymiä argumenttien sijasta. Ja tätä kautta syntyy todellakin niitä ajatuksia joissa ajatellaan että attribuutti on jotain joka voidaan laittaa yhtäläisyysmerkkeihin taitojen kanssa. Moni pitää häntä dogmaattisena kirjoittajana, minä taas intuitiivisena kirjoittajana. (Ja ero näiden välillä on syvä jos asiaa katsotaan elämänasenteessa ja aste-ero jos katsotaan itse argumentteja.) Toki monella muullakin konservatiivilla on riskinä ajautua siihen että "arkijärki" muuttuu tieteeksi, totuudeksi ja logiikaksi. Maailma pyörii tämän jälkeen "itsestäänselvyyksillä" jotka on joskus kerran oivallettu, mutta jotka ovat enemmän intuitiivisesti selviä (näille yksilöille itselleen) kuin jotenkin varmistetusti Tosia. (Älykkyys ei ole oikotie Totuuteen.) Luultavasti sillä että on oltu fiksuja. Mutta ennen kaikkea koska ei ole oltu ahkeria.
Itse asiassa menen jopa niin pitkälle, että älykkäillä ja laiskoilla on suurin riski muuttua ns. epäluotettavaksi lähteeksi. Sillä he ovat älykkäitä ja osaavat tuottaa fiksuja ideoita. Joilla ostetaan karismaa ja uskottavuutta. Syvä ymmärrys kuitenkin jää puuttumaan. Mutta tätä on vaikeaa huomata, ellei ole heitä parempi. Tyhmä tekee toki asioita vielä huonommin. Mutta he eivät sen sijaan saa samanlaista karismaa, joten heidän kohdallaan "vääräksi auktoriteetiksi" muuttuminen ei ole yhtä suuri riski.
tiistai 16. heinäkuuta 2013
Järven neidosta ~ lahjakkuus, tarkoitus ja itsensä kehittäminen
M. Night Shyamalanin elokuva "Lady in the water" on aikuisille suunnattu lastensatu. Siinä missä Shyamalania moitittiin "Willagessa" siitä että hän ensin luo maailman myyttisine tabuineen ja salaperäisine petoineen, jonka lopuksi purkaa sen pelkäksi kylän valtapeliä ylläpitäväksi huijaukseksi - kikka josta itse pidin, koska se opetti että mikään maailmankuvaan heittäytymällä saatu kulttuurinen immersio ei oikeuta sitä että se olisi myös totta. "Lady in the Waterissa" Shyamalan sen sijaan rakentaa maailman, eikä pura sitä.
Elokuvaa voisi pitä hengellisenä. Pisin elokuvasta vaikka se oli naiïvi, henkilöt olivat sosiaalisesti erikoisia ja tekivät tekoja joita on hyvin vaikea uskoa - esimerkiksi he poikkeuksetta ja mukisematta ja kritiikittä uskovat että Cleveland Heepin luona asuva nuori nainen ei ole tämän rakastajatar vaan todella taikaolento - ja elokuvassa ei ole oikein mitään kyynistä. Sen ytimessä on nähdäkseni kuitenkin enemmän identiteetti, lahjakkuus ja näiden rooli ns. Tarkoituksessa.
Lyhyesti sanoen elokuvan voisi tiivistää siten että Cleveland Heep on talonmiehenä kerrostalossa jonka pihalla on uima -allas. Talonmies on yksinäisyydessä elävä änkyttävä ahhmo, joka viettää valtaosan ajastaan korjaamalla pieniä vikoja ympäri talonyhtiötä. Eräänä yönä hän kuulee ääniä uima -altaasta - aikana jona se on kielletty - ja menee puuttumaan asiaan. Hän putoaa altaaseen ja joutuu oudon nuoren naisen pelastamaksi. Naisen nimi on Story joka ilmoittaa olevansa "narf", merinymfi.
Merinymfit auttava ihmisiä jotka ovat ennen olleet yhteydessä vesiin. Ihmiset olivat kuunnelleet, joskin huonosti. Ihmiset kuitenkin olivat kehittyneet neuvoista niin että he muuttaneet mantereille eivätkä he enää kuunnelleet. Storyn tarkoitus onkin herättää tietty ihminen. Cleveland on jotenkin tässä merkittävä koska hän ei esimerkiksi änkytä Storyn äärellä. ; Story jääkin Clevelandin suojeluun ja talonmies kiertelee erilaisten talonyhtiön erikoisten asukkaiden parissa. Tässä prosessissa on useita erilaisia mutta tietyllä tavalla määriteltyjä hahmoja joille Storyn mukaan on tietyt roolit. Jokaisen osaa tarvitaan jotta Tarkoitus täyttyy.
Elokuva onkin siitä hieno, että se ei jää tähän. On tavallista että saduissa on hahmoja jotka on esitelty. "Hän on soturi" tai "hän on pappi". (Vähän kuten roolipelissä joissa voi lukea suoraan hahmolomakkeen yläkulmassa, että "Fighter" tai "Rogue" Ja tämä kerrotaan muille usein ihan ensimmäisenä asiana hahmosta.) Elokuvassa juuri näin ei ole. Katsoja uskoo ensin että Cleveland on mahdollisesti se, jota merennymfi on tullut herättämään. Mutta myöhemmin uskotaan aivan varmasti että hän on soturi jonka tehtävänä on puolustaa tätä. Ja lopuksi paljastuu että hän onkin parantaja.
Oikeastaan vain "Keittokirjaa" eli poliittista tulevaisuuden merkkiteosta kirjoittava mies löytyy helposti. Hänet löydetään melko alkupuolella elokuvaa ja hänen kanssaan ei tehdä virhettä. Hänen kohdallaan ei myöskään ole epäilyä, aivan ensishokkijärkytystä lukuunottamatta. Mutta koko elokuvan muussa osassa ihmisten roolit ja tarkoitukset ovat hakusessa pahemman kerran. ; Esimerkiksi naapuriin muuttunutta Mr. Faberia, joka on elokuvakriitikko, valittaa siitä miten hän näkee kaikkien tarinoiden läpi ja että jokainen tarina näyttää kliseeltä. "There's no originality left in the world and no new stories. They're just the same old stories being retold again and again." Cleveland uskoo että hän on aivan varmasti symbolisti, ihminen joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia ja nähdä ihmisten rooleja. Hän paljastuu kuitenkin lähinnä hieman inhottavaksi sivuhahmoksi. Symbolistin paikalle ehdotetaan myös ristisanatehtäviä tekevää Mr. Dyrya. Ja lopulta symbolistiksi paljastuu tämän poika joka selittää mielleyhtymiä aamiaismuroista.
Tässä mielessä Shyamalan tuo mielestäni esiin ongelman joka kulttuurillamme on lahjakkuuden ja taitojen kanssa. Etenkin kalvinistinen kulttuuri on vaikuttanut USA:an ja tämän viihdekulttuuriin - ja tätä kautta se vaikuttaa myös täällä koto -suomessa. Kalvinistit uskovat predestinaatioon. Näin ollen ihminen täyttää Tarkoituksensa. Lahjakkuus on siis lahja tämän Tarkoituksen täyttämiseen. "Lady in the Water" näyttää että tosiasiassa ihminen ei voi päättää mitä tekee. Esimerkiksi Mr. Dyryn ristisanatehtävienratkomistaito ja kyky löytää tästä yhteyksiä on omalla tavallaan hyvin vaikuttavaa ; Hän on taitava ja eettinen mies jolla selvästi on kykyjä. Tämä on kuitenkin irrelevanttia koska tämä ei ollut hänen roolinsa. Hän ajaakin elokuvassa ryhmää kohti katastrofia koska hänen rooliaan ja paikkaansa ei ole käsitetty.
Elokuvassa on toki hienoa siinä että elokuvan jokainen hahmo - mukaan lukien Story itse - epäilevät omaa lahjaansa ja rooliaan. Kun heille annetaan tehtävä yläpuolelta, he ihmettelevät että onko se todella jotain mitä heidän tulisi tehdä. Että onko heistä siihen. Epävarmuus on kuitenkin siinä että "onko tämä minun tarkoitukseni". Ja pidän tätä aika huonona opetuksena. Itse näen että jokaisen pitäisi tehdä itsensä, eikä täyttää ulkopuolista roolia.
"Lady in the Water" onkin pinnaltaan hengellinen tarina joka puhuu uskosta, mysteeristä, roolistamme maailmasta, meidän sisimmästämme. Ideana on se, että kun nämä soveltaa oikein voidaan olla rakentava yhteisö. Ja jos ei, niin taitavien ja pyrkimyksessään ylevien ihmisten toimet epäonnistuvat. Ja että ilman yhteistyötä ei auta vaikka Tarkoitus olisi tiedettykin. - Elokuvassahan Story lähes kuolee koska elokuvan yhdessä vaiheessa uskotaan että jokaisen rooli oli löytynyt. Pinnan alla tämä on kuitenkin sitä likaisinta kalvinismia mitä voi löytää. Tässä maailmassa ihmisillä ei ole vapautta, eikä mikään harjaannus tai taito riitä, jos joku ylempi Kohtalo ei määrittele sitä tarkoitetuksi osaksesi. Kalvinistinen kulttuuri toki tarvitsee tämänlaista konseptia oikeuttaakseen hyvien ihmisten epäonnistumiset, samanaikaisesti kun heidän teologiansa kuitenkin selittää että Jumala palkitsee myös maallisessa elämässä niitä joille on predestinoitu pelastus (he ovat sankareita joilla on tärkeä rooli) eikä niitä jotka on predestinoitu tuhoon (koska he ovat vain hieman inhottava sivuhahmo joka haukkuu elokuvakulttuuria elokuvassa.)
Tämä itse asiassa iskee siihen mitä aiemmin kirjoitin "Rautamiehestä". Siinähän aiheena oli perusnäkemys jossa vastakkain asetettiin lahjakkuus ja muuta kautta saadut edut. Useinhan ihmiset arvostavat esimerkiksi lukeneisuutta tahi eettisyyttä siksi, että se on vaikeaa. Jos jotain saadaan ikään kuin helpolla, tätä ei arvosteta. Paitsi jos se on biologinen ominaisuus, jolloin pitää puhua lahjakkuudesta ja tätä pitää kunnioittaa. Moitin kirjoituksessa tätä asennetta monin syin. Ne pätevät tässäkin kohden hyvin.
Tämän tyyppinen asenne on esimerkiksi kysymyksessä siitä, miten meidän tulisi suhtautua itsekehitykseen "noin suuremmassa mielessä". Itsekehitykseen nykykulttuuri nimenomaan kehottaa siihen että itseä pitää kehittää. Jopa valtio puhuu "elinikäisestä oppimisesta". Kuitenkin monet keinot nähdään "liian helppoina". Esimerkiksi jos aiheeksi otetaan vaikka Thomas Douglasin ajatuskoe moraalipilleristä, joka tekisi ihmisestä eettisempiä. Jos sellaisia olisi tarjolla, tätä pidettäisiin kyseenalaisena keinona. Douglaskin korostaa että jos moraalisuus saavutetaan helpommin, se on keinotekoista ja pinnallista eikä se siksi olisi yhtä arvokasta kuin moraalisuus joka suoritetan ilman. Moraalipilleri nähdään välineellisenä ja tätä kautta lähtökohdantas vuoksi vääränä tekona jossa moraali ei olisi aitoa ihmisyyttä. Moraalinen toiminta on siis suhteellista moraalisuutta, jossa se että kaikki voivat pillerin nappaamalla olla moraalisia vähentäisi moraalin arvoa. Ja moraalisuus on sidottuna sen yleiseen vaikeuteen, eikä sitä saa helpottaa millään keinoilla.
Oman elämän kautta asia on valitettavan tuttu. Voisin ottaa esimerkiksi blogiini liittyen saamani kehun ja haukun apuvälineeksi. Älykkyysosamääräni (120) on esimerkiksi kyseenalaistettu kun on ajateltu että sen pitäisi olla suurempi. Tämä ihminen kuitenkin pohjimmiltaan ohittaa työnteon ja pitää jonkinlaista lahjakkuus-Tarkoitus -tematiikkaa mukana puheessaan. En tiedä onko tämä älykkyysosamääräpuheen perimmäinen syy oikeuttaa kehujan oma älyllinen laiskuus, kyvyttömyys nähdä tekemääni työtä, vai mikä. Mutta se kertoo siitä että ajatus siitä että blogi kirjoittaa itsensä koska Lahjakkuus-Tarkoitus johtaa ihmiset tekemään rooliaan maan päällä on lujassa. Toisaalta taas minua on samanaikaisesti kehotettu terapiaan, kehittämään itseäni. Pillereitä taas on moitittu koska "ei haluta mitään mömmö -Tuomoa". Henkenä oli se, että pilleri on siis liian helppo, kun taas vuosien terapia on juuri oikeaa itsekehitystä. Douglas ei siis ole ajatuksineen yksin. Kiitos vain, jos haluan parantua, ajattelin tehdä sen. En esimerkiksi pidä lääkehoitoa liian helppona. Että tauti pitäisi kärsiä täysimääräisesti niin että taistelee ihan yksinään luonnon tarjoamaa haastetta vastaan. Jos mielenterveyteni alkaa joskus haitata itseäni nykyisen muiden haittaamisen sijaan, haluan että hoito on ratkaisu ongelmaan eikä jokin joka yrittää pitkittää siitä pitkäjänteisen olotilan.
Jännitävää kyllä kehon tuottama oksitosiini on hyvää ja synnyttää luottamusta. Mutta jos oksitosiinia tulee harvinaisen vähän, ja otat lisäboostia pilleristä ja luotat paremmin, tämä on epäeettistä. Mutta saat harrastaa vaikka sosiaalisia yhteistilaisuuksia jossa välineellisesti lisäävät oksitosiinipitoisuuksia, ja tämän mukana tulemaa luottamuksentunnetta pidetään positiivisena asiana.
Valtosa tästä kalvinistishenkisestä luonnollisuus-lahjakkuus-ansaitsemisteemaisesta puheesta kompasteleekin omiin omituisuuksiinsa ; Esimerkiksi jos "Rautamies" perii isältään pirusti omaisuutta, tätä ei pidetä lahjakkuutena tai Lahjana. Vaikka kyllähän se Jumala tai maailma voi tälläkin tavalla ihmisiä palkita. Ja molemmat antavat pohjimmiltaan saman : Ilmaista etulyöntiasemaa ilman omaa työtä. Lahjakkuuden olisi siis oltava biologinen jotta se ei olisi vääränlaista lahjakkuutta. Moraalipilleri taas kohtaa sen, että monesti uskontoja nimenomaan myydään siten että se auttaa tekemään ihmisistä parempia. Jos tämä pitäisi paikkansa, siinäkin saavutettaisiin moraalisuusetua ilman omaa työtä ja ansiota - uskovaiset korostavatkin usein että "Ilman Jeesuksen apua en olisi parantunut alkoholismista, lakannut hakkaamasta vaimoani..." Teknisesti tässäkin tapahtuu moraalin parannus "tiskin alta ilmaiseksi". Mutta tätä ei pidetä moraalin arvoa vähentävänä tai pinnallisena aktiona. Päin vastoin. Sen itse asiassa nähdään todistavan että uskonnollisuus on positiivinen asia, lähes velvollisuus.
Elokuvaa voisi pitä hengellisenä. Pisin elokuvasta vaikka se oli naiïvi, henkilöt olivat sosiaalisesti erikoisia ja tekivät tekoja joita on hyvin vaikea uskoa - esimerkiksi he poikkeuksetta ja mukisematta ja kritiikittä uskovat että Cleveland Heepin luona asuva nuori nainen ei ole tämän rakastajatar vaan todella taikaolento - ja elokuvassa ei ole oikein mitään kyynistä. Sen ytimessä on nähdäkseni kuitenkin enemmän identiteetti, lahjakkuus ja näiden rooli ns. Tarkoituksessa.
Lyhyesti sanoen elokuvan voisi tiivistää siten että Cleveland Heep on talonmiehenä kerrostalossa jonka pihalla on uima -allas. Talonmies on yksinäisyydessä elävä änkyttävä ahhmo, joka viettää valtaosan ajastaan korjaamalla pieniä vikoja ympäri talonyhtiötä. Eräänä yönä hän kuulee ääniä uima -altaasta - aikana jona se on kielletty - ja menee puuttumaan asiaan. Hän putoaa altaaseen ja joutuu oudon nuoren naisen pelastamaksi. Naisen nimi on Story joka ilmoittaa olevansa "narf", merinymfi.
Merinymfit auttava ihmisiä jotka ovat ennen olleet yhteydessä vesiin. Ihmiset olivat kuunnelleet, joskin huonosti. Ihmiset kuitenkin olivat kehittyneet neuvoista niin että he muuttaneet mantereille eivätkä he enää kuunnelleet. Storyn tarkoitus onkin herättää tietty ihminen. Cleveland on jotenkin tässä merkittävä koska hän ei esimerkiksi änkytä Storyn äärellä. ; Story jääkin Clevelandin suojeluun ja talonmies kiertelee erilaisten talonyhtiön erikoisten asukkaiden parissa. Tässä prosessissa on useita erilaisia mutta tietyllä tavalla määriteltyjä hahmoja joille Storyn mukaan on tietyt roolit. Jokaisen osaa tarvitaan jotta Tarkoitus täyttyy.
Elokuva onkin siitä hieno, että se ei jää tähän. On tavallista että saduissa on hahmoja jotka on esitelty. "Hän on soturi" tai "hän on pappi". (Vähän kuten roolipelissä joissa voi lukea suoraan hahmolomakkeen yläkulmassa, että "Fighter" tai "Rogue" Ja tämä kerrotaan muille usein ihan ensimmäisenä asiana hahmosta.) Elokuvassa juuri näin ei ole. Katsoja uskoo ensin että Cleveland on mahdollisesti se, jota merennymfi on tullut herättämään. Mutta myöhemmin uskotaan aivan varmasti että hän on soturi jonka tehtävänä on puolustaa tätä. Ja lopuksi paljastuu että hän onkin parantaja.
Oikeastaan vain "Keittokirjaa" eli poliittista tulevaisuuden merkkiteosta kirjoittava mies löytyy helposti. Hänet löydetään melko alkupuolella elokuvaa ja hänen kanssaan ei tehdä virhettä. Hänen kohdallaan ei myöskään ole epäilyä, aivan ensishokkijärkytystä lukuunottamatta. Mutta koko elokuvan muussa osassa ihmisten roolit ja tarkoitukset ovat hakusessa pahemman kerran. ; Esimerkiksi naapuriin muuttunutta Mr. Faberia, joka on elokuvakriitikko, valittaa siitä miten hän näkee kaikkien tarinoiden läpi ja että jokainen tarina näyttää kliseeltä. "There's no originality left in the world and no new stories. They're just the same old stories being retold again and again." Cleveland uskoo että hän on aivan varmasti symbolisti, ihminen joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia ja nähdä ihmisten rooleja. Hän paljastuu kuitenkin lähinnä hieman inhottavaksi sivuhahmoksi. Symbolistin paikalle ehdotetaan myös ristisanatehtäviä tekevää Mr. Dyrya. Ja lopulta symbolistiksi paljastuu tämän poika joka selittää mielleyhtymiä aamiaismuroista.
Tässä mielessä Shyamalan tuo mielestäni esiin ongelman joka kulttuurillamme on lahjakkuuden ja taitojen kanssa. Etenkin kalvinistinen kulttuuri on vaikuttanut USA:an ja tämän viihdekulttuuriin - ja tätä kautta se vaikuttaa myös täällä koto -suomessa. Kalvinistit uskovat predestinaatioon. Näin ollen ihminen täyttää Tarkoituksensa. Lahjakkuus on siis lahja tämän Tarkoituksen täyttämiseen. "Lady in the Water" näyttää että tosiasiassa ihminen ei voi päättää mitä tekee. Esimerkiksi Mr. Dyryn ristisanatehtävienratkomistaito ja kyky löytää tästä yhteyksiä on omalla tavallaan hyvin vaikuttavaa ; Hän on taitava ja eettinen mies jolla selvästi on kykyjä. Tämä on kuitenkin irrelevanttia koska tämä ei ollut hänen roolinsa. Hän ajaakin elokuvassa ryhmää kohti katastrofia koska hänen rooliaan ja paikkaansa ei ole käsitetty.
Elokuvassa on toki hienoa siinä että elokuvan jokainen hahmo - mukaan lukien Story itse - epäilevät omaa lahjaansa ja rooliaan. Kun heille annetaan tehtävä yläpuolelta, he ihmettelevät että onko se todella jotain mitä heidän tulisi tehdä. Että onko heistä siihen. Epävarmuus on kuitenkin siinä että "onko tämä minun tarkoitukseni". Ja pidän tätä aika huonona opetuksena. Itse näen että jokaisen pitäisi tehdä itsensä, eikä täyttää ulkopuolista roolia.
"Lady in the Water" onkin pinnaltaan hengellinen tarina joka puhuu uskosta, mysteeristä, roolistamme maailmasta, meidän sisimmästämme. Ideana on se, että kun nämä soveltaa oikein voidaan olla rakentava yhteisö. Ja jos ei, niin taitavien ja pyrkimyksessään ylevien ihmisten toimet epäonnistuvat. Ja että ilman yhteistyötä ei auta vaikka Tarkoitus olisi tiedettykin. - Elokuvassahan Story lähes kuolee koska elokuvan yhdessä vaiheessa uskotaan että jokaisen rooli oli löytynyt. Pinnan alla tämä on kuitenkin sitä likaisinta kalvinismia mitä voi löytää. Tässä maailmassa ihmisillä ei ole vapautta, eikä mikään harjaannus tai taito riitä, jos joku ylempi Kohtalo ei määrittele sitä tarkoitetuksi osaksesi. Kalvinistinen kulttuuri toki tarvitsee tämänlaista konseptia oikeuttaakseen hyvien ihmisten epäonnistumiset, samanaikaisesti kun heidän teologiansa kuitenkin selittää että Jumala palkitsee myös maallisessa elämässä niitä joille on predestinoitu pelastus (he ovat sankareita joilla on tärkeä rooli) eikä niitä jotka on predestinoitu tuhoon (koska he ovat vain hieman inhottava sivuhahmo joka haukkuu elokuvakulttuuria elokuvassa.)
Tämä itse asiassa iskee siihen mitä aiemmin kirjoitin "Rautamiehestä". Siinähän aiheena oli perusnäkemys jossa vastakkain asetettiin lahjakkuus ja muuta kautta saadut edut. Useinhan ihmiset arvostavat esimerkiksi lukeneisuutta tahi eettisyyttä siksi, että se on vaikeaa. Jos jotain saadaan ikään kuin helpolla, tätä ei arvosteta. Paitsi jos se on biologinen ominaisuus, jolloin pitää puhua lahjakkuudesta ja tätä pitää kunnioittaa. Moitin kirjoituksessa tätä asennetta monin syin. Ne pätevät tässäkin kohden hyvin.
Tämän tyyppinen asenne on esimerkiksi kysymyksessä siitä, miten meidän tulisi suhtautua itsekehitykseen "noin suuremmassa mielessä". Itsekehitykseen nykykulttuuri nimenomaan kehottaa siihen että itseä pitää kehittää. Jopa valtio puhuu "elinikäisestä oppimisesta". Kuitenkin monet keinot nähdään "liian helppoina". Esimerkiksi jos aiheeksi otetaan vaikka Thomas Douglasin ajatuskoe moraalipilleristä, joka tekisi ihmisestä eettisempiä. Jos sellaisia olisi tarjolla, tätä pidettäisiin kyseenalaisena keinona. Douglaskin korostaa että jos moraalisuus saavutetaan helpommin, se on keinotekoista ja pinnallista eikä se siksi olisi yhtä arvokasta kuin moraalisuus joka suoritetan ilman. Moraalipilleri nähdään välineellisenä ja tätä kautta lähtökohdantas vuoksi vääränä tekona jossa moraali ei olisi aitoa ihmisyyttä. Moraalinen toiminta on siis suhteellista moraalisuutta, jossa se että kaikki voivat pillerin nappaamalla olla moraalisia vähentäisi moraalin arvoa. Ja moraalisuus on sidottuna sen yleiseen vaikeuteen, eikä sitä saa helpottaa millään keinoilla.
Oman elämän kautta asia on valitettavan tuttu. Voisin ottaa esimerkiksi blogiini liittyen saamani kehun ja haukun apuvälineeksi. Älykkyysosamääräni (120) on esimerkiksi kyseenalaistettu kun on ajateltu että sen pitäisi olla suurempi. Tämä ihminen kuitenkin pohjimmiltaan ohittaa työnteon ja pitää jonkinlaista lahjakkuus-Tarkoitus -tematiikkaa mukana puheessaan. En tiedä onko tämä älykkyysosamääräpuheen perimmäinen syy oikeuttaa kehujan oma älyllinen laiskuus, kyvyttömyys nähdä tekemääni työtä, vai mikä. Mutta se kertoo siitä että ajatus siitä että blogi kirjoittaa itsensä koska Lahjakkuus-Tarkoitus johtaa ihmiset tekemään rooliaan maan päällä on lujassa. Toisaalta taas minua on samanaikaisesti kehotettu terapiaan, kehittämään itseäni. Pillereitä taas on moitittu koska "ei haluta mitään mömmö -Tuomoa". Henkenä oli se, että pilleri on siis liian helppo, kun taas vuosien terapia on juuri oikeaa itsekehitystä. Douglas ei siis ole ajatuksineen yksin. Kiitos vain, jos haluan parantua, ajattelin tehdä sen. En esimerkiksi pidä lääkehoitoa liian helppona. Että tauti pitäisi kärsiä täysimääräisesti niin että taistelee ihan yksinään luonnon tarjoamaa haastetta vastaan. Jos mielenterveyteni alkaa joskus haitata itseäni nykyisen muiden haittaamisen sijaan, haluan että hoito on ratkaisu ongelmaan eikä jokin joka yrittää pitkittää siitä pitkäjänteisen olotilan.
Jännitävää kyllä kehon tuottama oksitosiini on hyvää ja synnyttää luottamusta. Mutta jos oksitosiinia tulee harvinaisen vähän, ja otat lisäboostia pilleristä ja luotat paremmin, tämä on epäeettistä. Mutta saat harrastaa vaikka sosiaalisia yhteistilaisuuksia jossa välineellisesti lisäävät oksitosiinipitoisuuksia, ja tämän mukana tulemaa luottamuksentunnetta pidetään positiivisena asiana.
Valtosa tästä kalvinistishenkisestä luonnollisuus-lahjakkuus-ansaitsemisteemaisesta puheesta kompasteleekin omiin omituisuuksiinsa ; Esimerkiksi jos "Rautamies" perii isältään pirusti omaisuutta, tätä ei pidetä lahjakkuutena tai Lahjana. Vaikka kyllähän se Jumala tai maailma voi tälläkin tavalla ihmisiä palkita. Ja molemmat antavat pohjimmiltaan saman : Ilmaista etulyöntiasemaa ilman omaa työtä. Lahjakkuuden olisi siis oltava biologinen jotta se ei olisi vääränlaista lahjakkuutta. Moraalipilleri taas kohtaa sen, että monesti uskontoja nimenomaan myydään siten että se auttaa tekemään ihmisistä parempia. Jos tämä pitäisi paikkansa, siinäkin saavutettaisiin moraalisuusetua ilman omaa työtä ja ansiota - uskovaiset korostavatkin usein että "Ilman Jeesuksen apua en olisi parantunut alkoholismista, lakannut hakkaamasta vaimoani..." Teknisesti tässäkin tapahtuu moraalin parannus "tiskin alta ilmaiseksi". Mutta tätä ei pidetä moraalin arvoa vähentävänä tai pinnallisena aktiona. Päin vastoin. Sen itse asiassa nähdään todistavan että uskonnollisuus on positiivinen asia, lähes velvollisuus.
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Suomi : Vakava yritys olla Platonin valtio
Platonin "Valtio" on pohjimmiltaan teos kyyläyskulttuurista ja diktatuurista. Jokainen Suomalainen vähänkin filosofiaa tunteva paheksuu sitä virallisesti. Kuitenkin käytännössä, jos suurin osa kaikenlaisista yhteiskuntamalleista otetaan tarkasteluun, niin valtaosa ihmisistä kannattaa nimenomaan jotain joka muistuttaa Platonin valtiota aivan käsittämättömän paljon.
Katsotaan hitusen Platonin valtion perusideaa. Hän jakaa ihanteet eri ammatteihin. Ammatteihin valittiin ihmisyksilön luonteen mukaan, lahjakkuuksien mukaan. Platonilla Hallitsijat olivat viisaita, heillä oli apunaan virkamiesmäisiä Apulaisia, jotka yhdessä olivat Valvojien kasti. Viisaus katsottiin yksilön ominaisuuksista. Ja korruption välttämiseksi heille ei annettu paljoa rahaa. Heillä oli valtaa mutta ei varallisuutta tai seksuaalista menestystä. Muutoin yhteiskunnassa roolit jaettiin kykyjen mukaan. Lisäksi valtiota kuvasi velvollisuudentunto jossa jokaisella oli rooli ja jokainen oli velvoitettu ahkeruuteen. Esimerkiksi naisilla oli velvollisuus imettää - ja tämä oikeus ei koskenut omaa lasta vaan äidille voitiin määrätä jonkun toisen lapsi. Ja tätä kaikkea tietysti myös valvottiin ahkerien vartioiden toimesta. Platonilla kaiken ytimessä oli yhteishyvä. Esimerkiksi hallitsijoiden oletettiin olevan motivoituneita koska heidän kieltäymyksensä olivat pohjimmiltaan valtion parhaaksi. Jenginpetturuus oli niin kamala asia, että Platon kannatti esimerkiksi propagandan häikäilemättömänkin käytön. Ja riitasoinnut olivat niin vältettäviä että monikielisten soittimien soittamisesta lapsille tehtiin rajoitteita, etteivät saisi muitakin riitasointuisia ajatuksia. Runoilijoita ei Platonin valtiossa ollutkaan.
Platonin valtiota on tietysti moitittu alusta asti. Jo Aristoteles moitti tätä mallia siitä, että huipulla oleminen ei ole kannustavaa jos siitä ei hyödy. Ja tämä on se ainut mistä Suomessa on joustettu. Modernimpi Popper paheksui mallia laajemmin ja hänestä mallin perusongelma oli enemmänkin siinä, että jopa meritokratia on helvetillistä koska se palkitsee lahjakkaimmat parhailla, kiinnostavimmilla ja parhaiten tuottavilla töillä kun taas muut saavat tyytyä likaiseen ja ahdistavaan työhön.
Karkeasti ottaen pääsyy siihen miksi ihmiset tuskin huomaavat että he kannattavat Platonin mallia jossa korruptiokontrolliin liittyvä köyhyys on poistettu johtuu siitä että keskustelu siirretään tyypillisesti "nature vs. nurture" -teemaan. Eli keskustellaan siitä ovatko ominaisuudet opittuja ja kasvatettuja vai periytyviä. Ero on kuitenkin loppupeleissä melko turha. Sillä Platon puhuu lahjakkuudesta (ja pohjimmiltaan sen palkitsemisesta). Hän puhuu ilmenevistä ominaisuuksista, ei siitä miten nämä ominaisuudet ovat syntyneet!
Nature & Nurture alta pois
Tässä kohden ihmiset mieluusti puhuvat esimerkiksi siitä onko älykkyys periytynyttä vai opittua. En usko että maailmassa on aidosti jäljellä ainuttakaan geneettiseen determinismiin uskovaa vakavasti otettavaa ihmistä. Siksi valtaosa periytyvyysargumentaatiosta näyttääkin ampuvan ohi valtaosasta älykkyyden periytyvyyteen liittyvistä käsityksistä. Esimerkiksi usein korostetaan että valtaosa johtuu stimulaatioista ja vastaavista. Usein korostetaan että vanha periytyvään älykkyyteen perustuva malli korosti elitismiä ja yritti esimerkiksi ylläpitää brittejen luokkajärjestelmää. Joka on itse asiassa on hyvinkin totta. Kuitenkin kun mietitään mitä heritabiliteetti tarkoittaa, asit näyttävät hyvinkin erilaisilta. Heritabiliteettihan on siitä mielenkiintoinen että se on (a) prosenttiluku (b) ja se aika usein riippuu ympäristöstä.
Esimerkiksi jos katsotaan pituutta, voidaan huomata että ympäristö, tarkalleen ottaen ravinto, johtaa vahvasti pituuden kasvuun kaikilla. Ympäristö voi määrittää valtavan määrän pituuseroista. Huvittavaa onkin se, että ympäristö ratkaisee silloin kun tätä ympäristöä on rajoitettu. Jos ruokaa on vähän, kulttuuri vaikuttaa enemmän. Tämä voi olla huvittava käsitys, mutta on helppoa muistaa että pituudessa oleva potentiaali on kuitenkin vahvasti perinnöllistä. Näin ollen jos ruokaa on paljon saatavilla, ihmiset kasvavat potentiaaliinsa ja erot entistäkin vahvemmin johtuvat juurikin perimästä. Absoluuttinen pituuden määrä selittyy valtaosalla ympäristöstä. Mutta suhteelliset pituudet muihin samanaikaisiin ihmiseen selittyvät lähes pelkästään perimällä. Kun kaikilla on tarpeeksi ruokaa et voi enää katsoa pituutta ja arvata tämän sosiaalista säätyä, sillä ympäristö ei selitä suhteellisia eroja.
Älykkyyden kasvussakin Flynnin efekti näyttää että ympäristön erot ovat olleet merkittäviä. Älykkyysosamäärä nousee valtavan nopeasti. Eikä tätä nopeutta voida mitenkään selittää evoluutiolla, koska mikään tunnettu evoluutiomekanismi ei voisi toimia noin nopeasti. Jos erot olisivat sitä että perimän geenifrekvenssit muuttuisivat populaatiossa noin ripsakkaasti, ja Flynnin efekti selittyisi pelkästään geeneillä, minä kääntyisin uskomaan Intelligent Designiin välittömästi. (Ihan oikeasti!) Tämä valitettavasti tarkoittaa sitä että perimä määrää suhteelliset erot. Eli fiksuimmat ovat entistä vahvemmin perimän determinoimia. (Ja yhteiskunnassa pärjääminen on usein suhteellista. Vähän kuten itsensä köyhäksi kokeminenkin.)
Itse asiassa voidaankin huomata että periaatteessa lahjakkuus johtaa aina suhteellisiin eroihin. Ja tässä kohden on lopputuloksen kohdalla melko lailla irrelevanttia onko kasvatus vai perimä syynä. Sillä yhteiskunnassa jotkut joutuvat kuitenkin pohjalle. Se, onko tämä suvun statuksen mukaan määräytyvä asia vai perimän ohjaama kertoo vain siitä keitä palkitaan eniten. ~ Ja luokkayhteiskunnassa asialla ei edes olisi eroa. Jos lahjakkuus on mittarina, niin eliitti voi perustella vallassasiirtymistään sillä että lapset on kasvatettu pienestä pitäen johtamaan, toisin kuin köyhälistön kakaroita joiden vanhemmilla ei ole ollut edes tietotaitoa jota siirtää. Periytyvyyttä vanhemmilta lapsille on niin monenlaista. Kasvatus ja perimä ovat itse asiassa monesti niin vaikeasti toisistaan erotettavia että erotuskeinoksi joudutaan käyttämään kaksostutkimusta, jossa saman perimän omaavia identtisiä kaksosia "laitetaan erilaisiin oloihin" ja katsotaan miten käy, mitä eroja syntyy vai syntyykö niitä.
Luterilaisen työmoraalin meritokratia-ansa
Kun puhutaan "suomalaisesta työnteosta", nostetaan aina esiin luterilainen työmoraali. Se on mielikuva ja ihanne johon vedotaan. Se on pohjimmiltaan sitä velvollisuutta jota Platonkin kannatti. Siinä korostetaan että suhde työhön on tärkeä. Jokaisella on Jumalan määräämä rooli, jota tulee noudattaa ahkerasti. Ihmisen on velvollisuus olla ahkera. Tuen ja avun hakeminen on häpeä koska se on haitaksi yhteisölle. Tätä pidetään nöyränä ja hyvänä.
En kykene näkemään suurtakaan eroa Platonin valtion ja esimerkiksi presidenttimme Niinistön käsityksistä. Oikeistolaisilla on muutoinkin hyvin vahva ahkeruuteen velvoittamisen ja lahjakkuudesta palkitsemisen henki. Henki joka jostain syystä näkee aina vain ne joilla menee hyvin. Ja se olettaa että kun hän itse vaikka filosofiakirjoja tuottavana tyyppinä on onnellinen tekemisissään, niin se tarkoittaa sitä että roskakuskinkin pitäisi oppia näkemään hyvä omassa työssään. Tai että jollakulla olisi todella sellainen psyyke että roskakuskeus olisi hänelle ilo ja nautinto. Ja että näitä olisi relevantisti niin monta että yhteiskunta todella pyörisi jos kaikki todella optimistisoituisivat ja suostuisivat tekemään vain töitä joista nauttivat.
1: Ja tyypillistä on se, että he ovat oikeistolaisia vain kun heillä on se hyvä asema. Kun se katoaa ja köyhyys tai vaikkapa onnettomuudesta saatu aivovamma kolkuttamaan niin muuttuu se "Laamannin poikakin äkkiä luokkatietoiseksi." Yrittelijäs nuori voi kertoa että hänestä kuka tahansa voi hankkia itselleen 30 000 euron kuukaisitulot jos vain yrittää. Kun tulotaso romahtaa vaikka talouskuplan puhjettua, nämä puheet katoavat häneltä. Mutta ei tietysti niiltä jotka ovat jossain uudessa kuplassa menestyneet ja ovat tällä hetkellä huipulla. He ripeästi keksivät argumentteja sille miksi heidän ei tulisi luopua saamastaan.
Kannustimista, lahjakkuuden ja yrittämisen palkitsemisesta, yhteisestä hyvästä ja vastaavista puhutaan alati. Ja tavat ovat yllättävän paljon samaa kuin mitä Platon esitti. Osa näkemyksistä saa lisäbonusta ; PerusSuomalaisillekin taiteella on tärkeänä roolina ylläpitää Valtiota. Postmoderni tekotaide, sen rooli on sama kuin Platonin valtion runoilijoiden.
Itsekin olen toki niitä ihmisiä jotka dissaavat hölmöjä koska ei saisi tehdä asioita joihin ei ole lahjoja. Karkeasti ottaen vihaan huonoutta. (Etenkin itsessäni, sillä oma idiotismi on aina ongelma jolle voisi teoriassa tehdä jotain mutta ei käytännössä onnistu joten tästä ongelmasta tulee olotila..) Siedän erilaisia huru-ukkoja jos he ovat crankeja. Olen jopa myötämielinen heille koska he eivät sentään ole tylsiä vaan vaikka eivät ole ehkä oikeassa tai rationaalisia, he ovat kuitenkin fiksuja - toisin kuin kuten suurin osa jotka ovat rehellisesti sanoen tylsistyttäviä. Kannatan kannustumista ja sitä että ihminen opettelee olemaan hyvä - tai edes että harjoittelisi niin että "suck less". Nähdäkseni reiluus on sitä että sukupuoli, sukunimi tai vastaava ei määrää asemaa ja uraa, vaan että tulokset ratkaisevat.
Platonin ajatuksissa on vaarallista vetoa.
Jos lahjakkuuteen ja demokratiaan perustuva rakennelma ei toimi, on nähdäkseni melko selvää että joka ikinen utopia on pohjimmiltaan dystopia. Ja pohjimmiltaan, kaikesta huolimatta ... Olen onnellinen vasta kun viimeinen utoopikko hirtetään viimeisen dystopanrakentelijan suoliin. (Niin sanoakseni.)
Kirjoittaja tietää että moni ei pakota täystyöllisyyttä ja vastaavia. Usein rajoitteet ovat enemmän prosentuaalisia. Kysymys on lukumääristä eikä totaalikielloita. Mutta tässä on vähän kuten siinä missä olen selittänyt että mursut ovat Suomessa vain marginaalisesti marginaalisempi uhka kuin saimaannorpat. ; Rajoitteet, ehdot ja periaatteet ovat hyvinkin samat. Ihmiset dissaavat Platonia vastenmielisenä diktaturismina paljon vahvemmin kuin mitä tämä ero heidän omien ajatustensa ja Platonin ideaalien välissä on.
Katsotaan hitusen Platonin valtion perusideaa. Hän jakaa ihanteet eri ammatteihin. Ammatteihin valittiin ihmisyksilön luonteen mukaan, lahjakkuuksien mukaan. Platonilla Hallitsijat olivat viisaita, heillä oli apunaan virkamiesmäisiä Apulaisia, jotka yhdessä olivat Valvojien kasti. Viisaus katsottiin yksilön ominaisuuksista. Ja korruption välttämiseksi heille ei annettu paljoa rahaa. Heillä oli valtaa mutta ei varallisuutta tai seksuaalista menestystä. Muutoin yhteiskunnassa roolit jaettiin kykyjen mukaan. Lisäksi valtiota kuvasi velvollisuudentunto jossa jokaisella oli rooli ja jokainen oli velvoitettu ahkeruuteen. Esimerkiksi naisilla oli velvollisuus imettää - ja tämä oikeus ei koskenut omaa lasta vaan äidille voitiin määrätä jonkun toisen lapsi. Ja tätä kaikkea tietysti myös valvottiin ahkerien vartioiden toimesta. Platonilla kaiken ytimessä oli yhteishyvä. Esimerkiksi hallitsijoiden oletettiin olevan motivoituneita koska heidän kieltäymyksensä olivat pohjimmiltaan valtion parhaaksi. Jenginpetturuus oli niin kamala asia, että Platon kannatti esimerkiksi propagandan häikäilemättömänkin käytön. Ja riitasoinnut olivat niin vältettäviä että monikielisten soittimien soittamisesta lapsille tehtiin rajoitteita, etteivät saisi muitakin riitasointuisia ajatuksia. Runoilijoita ei Platonin valtiossa ollutkaan.
Platonin valtiota on tietysti moitittu alusta asti. Jo Aristoteles moitti tätä mallia siitä, että huipulla oleminen ei ole kannustavaa jos siitä ei hyödy. Ja tämä on se ainut mistä Suomessa on joustettu. Modernimpi Popper paheksui mallia laajemmin ja hänestä mallin perusongelma oli enemmänkin siinä, että jopa meritokratia on helvetillistä koska se palkitsee lahjakkaimmat parhailla, kiinnostavimmilla ja parhaiten tuottavilla töillä kun taas muut saavat tyytyä likaiseen ja ahdistavaan työhön.
Karkeasti ottaen pääsyy siihen miksi ihmiset tuskin huomaavat että he kannattavat Platonin mallia jossa korruptiokontrolliin liittyvä köyhyys on poistettu johtuu siitä että keskustelu siirretään tyypillisesti "nature vs. nurture" -teemaan. Eli keskustellaan siitä ovatko ominaisuudet opittuja ja kasvatettuja vai periytyviä. Ero on kuitenkin loppupeleissä melko turha. Sillä Platon puhuu lahjakkuudesta (ja pohjimmiltaan sen palkitsemisesta). Hän puhuu ilmenevistä ominaisuuksista, ei siitä miten nämä ominaisuudet ovat syntyneet!
Nature & Nurture alta pois
Tässä kohden ihmiset mieluusti puhuvat esimerkiksi siitä onko älykkyys periytynyttä vai opittua. En usko että maailmassa on aidosti jäljellä ainuttakaan geneettiseen determinismiin uskovaa vakavasti otettavaa ihmistä. Siksi valtaosa periytyvyysargumentaatiosta näyttääkin ampuvan ohi valtaosasta älykkyyden periytyvyyteen liittyvistä käsityksistä. Esimerkiksi usein korostetaan että valtaosa johtuu stimulaatioista ja vastaavista. Usein korostetaan että vanha periytyvään älykkyyteen perustuva malli korosti elitismiä ja yritti esimerkiksi ylläpitää brittejen luokkajärjestelmää. Joka on itse asiassa on hyvinkin totta. Kuitenkin kun mietitään mitä heritabiliteetti tarkoittaa, asit näyttävät hyvinkin erilaisilta. Heritabiliteettihan on siitä mielenkiintoinen että se on (a) prosenttiluku (b) ja se aika usein riippuu ympäristöstä.
Esimerkiksi jos katsotaan pituutta, voidaan huomata että ympäristö, tarkalleen ottaen ravinto, johtaa vahvasti pituuden kasvuun kaikilla. Ympäristö voi määrittää valtavan määrän pituuseroista. Huvittavaa onkin se, että ympäristö ratkaisee silloin kun tätä ympäristöä on rajoitettu. Jos ruokaa on vähän, kulttuuri vaikuttaa enemmän. Tämä voi olla huvittava käsitys, mutta on helppoa muistaa että pituudessa oleva potentiaali on kuitenkin vahvasti perinnöllistä. Näin ollen jos ruokaa on paljon saatavilla, ihmiset kasvavat potentiaaliinsa ja erot entistäkin vahvemmin johtuvat juurikin perimästä. Absoluuttinen pituuden määrä selittyy valtaosalla ympäristöstä. Mutta suhteelliset pituudet muihin samanaikaisiin ihmiseen selittyvät lähes pelkästään perimällä. Kun kaikilla on tarpeeksi ruokaa et voi enää katsoa pituutta ja arvata tämän sosiaalista säätyä, sillä ympäristö ei selitä suhteellisia eroja.
Älykkyyden kasvussakin Flynnin efekti näyttää että ympäristön erot ovat olleet merkittäviä. Älykkyysosamäärä nousee valtavan nopeasti. Eikä tätä nopeutta voida mitenkään selittää evoluutiolla, koska mikään tunnettu evoluutiomekanismi ei voisi toimia noin nopeasti. Jos erot olisivat sitä että perimän geenifrekvenssit muuttuisivat populaatiossa noin ripsakkaasti, ja Flynnin efekti selittyisi pelkästään geeneillä, minä kääntyisin uskomaan Intelligent Designiin välittömästi. (Ihan oikeasti!) Tämä valitettavasti tarkoittaa sitä että perimä määrää suhteelliset erot. Eli fiksuimmat ovat entistä vahvemmin perimän determinoimia. (Ja yhteiskunnassa pärjääminen on usein suhteellista. Vähän kuten itsensä köyhäksi kokeminenkin.)
Itse asiassa voidaankin huomata että periaatteessa lahjakkuus johtaa aina suhteellisiin eroihin. Ja tässä kohden on lopputuloksen kohdalla melko lailla irrelevanttia onko kasvatus vai perimä syynä. Sillä yhteiskunnassa jotkut joutuvat kuitenkin pohjalle. Se, onko tämä suvun statuksen mukaan määräytyvä asia vai perimän ohjaama kertoo vain siitä keitä palkitaan eniten. ~ Ja luokkayhteiskunnassa asialla ei edes olisi eroa. Jos lahjakkuus on mittarina, niin eliitti voi perustella vallassasiirtymistään sillä että lapset on kasvatettu pienestä pitäen johtamaan, toisin kuin köyhälistön kakaroita joiden vanhemmilla ei ole ollut edes tietotaitoa jota siirtää. Periytyvyyttä vanhemmilta lapsille on niin monenlaista. Kasvatus ja perimä ovat itse asiassa monesti niin vaikeasti toisistaan erotettavia että erotuskeinoksi joudutaan käyttämään kaksostutkimusta, jossa saman perimän omaavia identtisiä kaksosia "laitetaan erilaisiin oloihin" ja katsotaan miten käy, mitä eroja syntyy vai syntyykö niitä.
Luterilaisen työmoraalin meritokratia-ansa
Kun puhutaan "suomalaisesta työnteosta", nostetaan aina esiin luterilainen työmoraali. Se on mielikuva ja ihanne johon vedotaan. Se on pohjimmiltaan sitä velvollisuutta jota Platonkin kannatti. Siinä korostetaan että suhde työhön on tärkeä. Jokaisella on Jumalan määräämä rooli, jota tulee noudattaa ahkerasti. Ihmisen on velvollisuus olla ahkera. Tuen ja avun hakeminen on häpeä koska se on haitaksi yhteisölle. Tätä pidetään nöyränä ja hyvänä.
En kykene näkemään suurtakaan eroa Platonin valtion ja esimerkiksi presidenttimme Niinistön käsityksistä. Oikeistolaisilla on muutoinkin hyvin vahva ahkeruuteen velvoittamisen ja lahjakkuudesta palkitsemisen henki. Henki joka jostain syystä näkee aina vain ne joilla menee hyvin. Ja se olettaa että kun hän itse vaikka filosofiakirjoja tuottavana tyyppinä on onnellinen tekemisissään, niin se tarkoittaa sitä että roskakuskinkin pitäisi oppia näkemään hyvä omassa työssään. Tai että jollakulla olisi todella sellainen psyyke että roskakuskeus olisi hänelle ilo ja nautinto. Ja että näitä olisi relevantisti niin monta että yhteiskunta todella pyörisi jos kaikki todella optimistisoituisivat ja suostuisivat tekemään vain töitä joista nauttivat.
1: Ja tyypillistä on se, että he ovat oikeistolaisia vain kun heillä on se hyvä asema. Kun se katoaa ja köyhyys tai vaikkapa onnettomuudesta saatu aivovamma kolkuttamaan niin muuttuu se "Laamannin poikakin äkkiä luokkatietoiseksi." Yrittelijäs nuori voi kertoa että hänestä kuka tahansa voi hankkia itselleen 30 000 euron kuukaisitulot jos vain yrittää. Kun tulotaso romahtaa vaikka talouskuplan puhjettua, nämä puheet katoavat häneltä. Mutta ei tietysti niiltä jotka ovat jossain uudessa kuplassa menestyneet ja ovat tällä hetkellä huipulla. He ripeästi keksivät argumentteja sille miksi heidän ei tulisi luopua saamastaan.
Kannustimista, lahjakkuuden ja yrittämisen palkitsemisesta, yhteisestä hyvästä ja vastaavista puhutaan alati. Ja tavat ovat yllättävän paljon samaa kuin mitä Platon esitti. Osa näkemyksistä saa lisäbonusta ; PerusSuomalaisillekin taiteella on tärkeänä roolina ylläpitää Valtiota. Postmoderni tekotaide, sen rooli on sama kuin Platonin valtion runoilijoiden.
Itsekin olen toki niitä ihmisiä jotka dissaavat hölmöjä koska ei saisi tehdä asioita joihin ei ole lahjoja. Karkeasti ottaen vihaan huonoutta. (Etenkin itsessäni, sillä oma idiotismi on aina ongelma jolle voisi teoriassa tehdä jotain mutta ei käytännössä onnistu joten tästä ongelmasta tulee olotila..) Siedän erilaisia huru-ukkoja jos he ovat crankeja. Olen jopa myötämielinen heille koska he eivät sentään ole tylsiä vaan vaikka eivät ole ehkä oikeassa tai rationaalisia, he ovat kuitenkin fiksuja - toisin kuin kuten suurin osa jotka ovat rehellisesti sanoen tylsistyttäviä. Kannatan kannustumista ja sitä että ihminen opettelee olemaan hyvä - tai edes että harjoittelisi niin että "suck less". Nähdäkseni reiluus on sitä että sukupuoli, sukunimi tai vastaava ei määrää asemaa ja uraa, vaan että tulokset ratkaisevat.
Platonin ajatuksissa on vaarallista vetoa.
Jos lahjakkuuteen ja demokratiaan perustuva rakennelma ei toimi, on nähdäkseni melko selvää että joka ikinen utopia on pohjimmiltaan dystopia. Ja pohjimmiltaan, kaikesta huolimatta ... Olen onnellinen vasta kun viimeinen utoopikko hirtetään viimeisen dystopanrakentelijan suoliin. (Niin sanoakseni.)
Kirjoittaja tietää että moni ei pakota täystyöllisyyttä ja vastaavia. Usein rajoitteet ovat enemmän prosentuaalisia. Kysymys on lukumääristä eikä totaalikielloita. Mutta tässä on vähän kuten siinä missä olen selittänyt että mursut ovat Suomessa vain marginaalisesti marginaalisempi uhka kuin saimaannorpat. ; Rajoitteet, ehdot ja periaatteet ovat hyvinkin samat. Ihmiset dissaavat Platonia vastenmielisenä diktaturismina paljon vahvemmin kuin mitä tämä ero heidän omien ajatustensa ja Platonin ideaalien välissä on.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Tyttöjen matikkapäät
"Jokainen koulupoika tietää tämän (ja jokainen koulutyttö osaa todistaa sen Eukleideen geometrialla)."
(Richard Dawkins, "Maailman hienoin esitys", alakommentti, sivu 378)
Pojat pitävät - ainakin "klassisen sukupuolikäsityksen mukaan" - autoista ja tietokoneista. Tätä on hyvin usein selitetty sillä, että pojat olisivat matemaattisesti lahjakkaampia. Itse tosin sain omilta kouluajoiltani sellaisen olon, jota tuo laittamani Dawkins -sitaatti kuvasi enemmän. Eli että tilanne oli karkeasti se, että tytöt osasivat matematiikkaa koska olivat ahkeria, ja pojat taas eivät osanneet matematiikkaa koska olivat laiskoja. (Vaikka sekä tytöissä että pojissa oli tietysti sekä loistavia että surkeita matematiikassa.)
Itse asiassa monet aikuiset järkevinä pidettävät ihmiset pitävät "pojat ovat matemaattisia" -ajattelua totena ja pitävät tätä myös selityksenä sille, miksi tieteissä miehissä on valtava yliedustus, etenkin matematiikassa ja tietojenkäsittelytieteessä.
Tässä selitystavassa on sitten kaksi alatyyppiä ; (A) Ensimmäisessä, sanotaan "reilun maailman mallissa" ajatellaan että miesten lahjakkuus matematiikassa perustuu miesten tunnetusti suurempaan hajontaan esimerkiksi älykkyysosamäärässä. Tässä taitojen ja lahjakkuuden kohdalle siis oletetaan jonkinlainen kynnysarvo, jonka ylittävät pärjäävät esimerkiksi tieteissä. (B) Toisen selitystavan, "epäreilun maailman mallissa" mukaan miesten lahjakkuuden keskiarvo on suurempi. (Ohessa oleva kuva yrittää jotenkin karkeasti kuvata näitä vaihtoehtoja).
Tämänlainen tilanne on todellakin mahdollista ; Esimerkiksi miesten lihaksikkuus on selvästi naisiin verrattuna mallia "B". (Mikä ei tee kuntotesteistä tarpeettomia koska hajontaa kuitenkin on.) Ei ole mitään mahdottomuutta siihen että miesten aivot olisivat keskittyneempiä ja parempia matematiikassa. Asiaa onkin tutkittu ja tuotettu vuonna 1990 tutkimus nimeltä "Gender differences in mathematics performance: A meta analysis". Tämän mukaan miehet ovat todellakin lahjakkaampia matematiikassa, peräti sillä tavalla joka perustuu malliin B.
Moni voisi pitää tätä voittona ja selityksenä. Kuitenkin skeptikkofeministinaisen pitämä blogi nimeltä "Vagina Dentata" kuvaa miten tämän takana on harha : Hän viittaa juuri tuohon mainitsemaani tutkimukseen, eikä suinkaan kiistä sitä että tutkimus olisi tehty väärin tai huonolla metodilla tai huolimattomasti. Hän myöntää että tulos on olemassa, mutta asettaa sen sen oikeisiin mittasuhteisiin. Keskiarvojen ero on nimittäin niin pieni, että miesten lahjakkuus on niin hiuksenhienoa että jos kuvaisin ne karkealla tavallani, niin sininen näyttäisi punaisen varjostukselta ja joutuisin täsmentämään että kyseessä ei ole yksi käyrä vaan kaksi käyrää vierekkäin. Erot ovat niin mitättömiä että on väärin tehdä niistä selitys. Se selittää vain marginaalisen määrän ilmiöstä (ainakin nykyään kun tieteenteko ei ole mitään supermarginaalia harvinaisuutta - onhan jopa esimerkiksi minun puolisoni tietojenkäsittelytieteilijä.)
1: Esiin nousee sekin, että itse asiassa jopa tätä marginaalistakin vaikutusta heikentää vieläpä se, että ihmiset ovat keskimäärin aivan hemmetin lahjattomia matematiikassa ja loogisessa ajattelussa ; Se, mikä kognitiotieen parissa törmää jatkuvasti on se, että ihmiset olemme niin tyhmiä että emme yleensä oikeasti osaa edes oikein ymmärtää sitä. Ihminen ei selvästi hae oikeita ratkaisuja ja tieteellisiä totuuksia, vaan nopeita ratkaisuja joilla tulee toimeen yleensä niin että säilymme hengissä. - Tämä korostaa sitä että matematiikka on siis kaikille harjaantumislaji. Lahjakkuus ei osaajan takana paina juuri mitään.
Samalla linjalla on esimerkiksi Myers, joka nostaa esiin tuoreen tutkimuksen, joka näyttää että vain 27% matemaattisten alojen Ph.D. -arvosanoista on naisilla. Ja että mikään lahjakkuusero ei selitä näin suurta eroavuutta. Kun samalla huomataan että "65% of men and 72% of women graduate from high school" on selvää että yliopistomaailmassa on jokin ilmiö joka järjestelmällisesti "hukkaa aivopotentiaalia". - Yhtenä syynä on taatusti geneettisen lahjakkuuden ja sukupuolisuuden olemassaolon väärinymmärtäminen, eli se, että sukupuolen keskimääräisen lahjakkuus sidotaan yksilöön ja tätä pidetään jonain "sukupuolelle tyypillisenä rakenteellisena ominaisuutena" jolle ei voitaisi tehdä mitään.
1: Tämä on omituisella tavalla hauskaa, kun muistetaan että tämä keskiarvon eroista päättely perustuu siihen että päättelijä ei ymmärrä matematiikassa olevan tilastomatematiikan merkitystä. Ja kun etenkin miehet näyttävät suosivan tätä geneettistä selitysmallia, on tässä kombossa jotain varsin huvittavaa.
Toki tätä selitystä heikentää Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa tekemä huomio siitä että geneettinen lahjakkuus voi olla hyvinkin pieni, mutta sen voima selittämisessä on oleellinen koska ihminen ei yleensä pidä asioista joissa hän on muita huonompi. Näin ollen ei ole mitään viulunsoittamisgeeniä, mutta jos sormet ovat hyvät viulunsoittoon, saattaa jo ensimmäisellä tunnilla kuulla lahjakkuudesta. Tämä taas voi taatusti kannustaa soittamaan viulua enemmän, jolloin viulunsoitto on jollain lailla selvästi korrelaatiossa genetiikan kanssa.
1: Jep, tämänmoisia selityksiä antaa henkilö jota syytetään geneettisestä determinismistä. Asettanee suuren osan "biologian määräävyysnäkökannan" kritiikistä oikeaan kontekstiinsa...
Itse tosin nostaisin esiin sen, että matematiikka on harjaantumislajina jotain joka vaatii työtä, ja tämä vaatii pitkäjännitteisyyttä ja innostusta asiasta. Tämä on vain osittain sidoksissa geneettiseen taitavuuteen. - Esimerkiksi minä olen aspergereille tyypilliseen tapaan motorisesti erittäin lahjaton, mikä tulee kyllä harjoittelussa esiin toistuvasti ja hyvin nopeasti, mutta ei ole toisaalta onnistunut lannistamaan minua edes vuosien aikana. - Olen aina ollut epäfyysinen riisitikku, joten Wilsonin selitysmallissa olen vähintään omituinen anomalia. On varmaan kuitenkin kaikille selvää että moni muu on varmasti hyytynyt kun ei ole kestänyt epäonnistumista samassa mittakaavassa kuin minä, jolle yleinen huonous on lähempänä identiteettiä - tai ainakin elämäntapaa - kuin oikein mitään muuta. Harjaantumislajien kohdalla pitääkin siksi katsoa innostustekijöitä ja sen piirteitä eikä juuri ollenkaan keskiarvoja.
(Richard Dawkins, "Maailman hienoin esitys", alakommentti, sivu 378)
Pojat pitävät - ainakin "klassisen sukupuolikäsityksen mukaan" - autoista ja tietokoneista. Tätä on hyvin usein selitetty sillä, että pojat olisivat matemaattisesti lahjakkaampia. Itse tosin sain omilta kouluajoiltani sellaisen olon, jota tuo laittamani Dawkins -sitaatti kuvasi enemmän. Eli että tilanne oli karkeasti se, että tytöt osasivat matematiikkaa koska olivat ahkeria, ja pojat taas eivät osanneet matematiikkaa koska olivat laiskoja. (Vaikka sekä tytöissä että pojissa oli tietysti sekä loistavia että surkeita matematiikassa.)
Itse asiassa monet aikuiset järkevinä pidettävät ihmiset pitävät "pojat ovat matemaattisia" -ajattelua totena ja pitävät tätä myös selityksenä sille, miksi tieteissä miehissä on valtava yliedustus, etenkin matematiikassa ja tietojenkäsittelytieteessä.
Tässä selitystavassa on sitten kaksi alatyyppiä ; (A) Ensimmäisessä, sanotaan "reilun maailman mallissa" ajatellaan että miesten lahjakkuus matematiikassa perustuu miesten tunnetusti suurempaan hajontaan esimerkiksi älykkyysosamäärässä. Tässä taitojen ja lahjakkuuden kohdalle siis oletetaan jonkinlainen kynnysarvo, jonka ylittävät pärjäävät esimerkiksi tieteissä. (B) Toisen selitystavan, "epäreilun maailman mallissa" mukaan miesten lahjakkuuden keskiarvo on suurempi. (Ohessa oleva kuva yrittää jotenkin karkeasti kuvata näitä vaihtoehtoja).Tämänlainen tilanne on todellakin mahdollista ; Esimerkiksi miesten lihaksikkuus on selvästi naisiin verrattuna mallia "B". (Mikä ei tee kuntotesteistä tarpeettomia koska hajontaa kuitenkin on.) Ei ole mitään mahdottomuutta siihen että miesten aivot olisivat keskittyneempiä ja parempia matematiikassa. Asiaa onkin tutkittu ja tuotettu vuonna 1990 tutkimus nimeltä "Gender differences in mathematics performance: A meta analysis". Tämän mukaan miehet ovat todellakin lahjakkaampia matematiikassa, peräti sillä tavalla joka perustuu malliin B.
Moni voisi pitää tätä voittona ja selityksenä. Kuitenkin skeptikkofeministinaisen pitämä blogi nimeltä "Vagina Dentata" kuvaa miten tämän takana on harha : Hän viittaa juuri tuohon mainitsemaani tutkimukseen, eikä suinkaan kiistä sitä että tutkimus olisi tehty väärin tai huonolla metodilla tai huolimattomasti. Hän myöntää että tulos on olemassa, mutta asettaa sen sen oikeisiin mittasuhteisiin. Keskiarvojen ero on nimittäin niin pieni, että miesten lahjakkuus on niin hiuksenhienoa että jos kuvaisin ne karkealla tavallani, niin sininen näyttäisi punaisen varjostukselta ja joutuisin täsmentämään että kyseessä ei ole yksi käyrä vaan kaksi käyrää vierekkäin. Erot ovat niin mitättömiä että on väärin tehdä niistä selitys. Se selittää vain marginaalisen määrän ilmiöstä (ainakin nykyään kun tieteenteko ei ole mitään supermarginaalia harvinaisuutta - onhan jopa esimerkiksi minun puolisoni tietojenkäsittelytieteilijä.)
1: Esiin nousee sekin, että itse asiassa jopa tätä marginaalistakin vaikutusta heikentää vieläpä se, että ihmiset ovat keskimäärin aivan hemmetin lahjattomia matematiikassa ja loogisessa ajattelussa ; Se, mikä kognitiotieen parissa törmää jatkuvasti on se, että ihmiset olemme niin tyhmiä että emme yleensä oikeasti osaa edes oikein ymmärtää sitä. Ihminen ei selvästi hae oikeita ratkaisuja ja tieteellisiä totuuksia, vaan nopeita ratkaisuja joilla tulee toimeen yleensä niin että säilymme hengissä. - Tämä korostaa sitä että matematiikka on siis kaikille harjaantumislaji. Lahjakkuus ei osaajan takana paina juuri mitään.
Samalla linjalla on esimerkiksi Myers, joka nostaa esiin tuoreen tutkimuksen, joka näyttää että vain 27% matemaattisten alojen Ph.D. -arvosanoista on naisilla. Ja että mikään lahjakkuusero ei selitä näin suurta eroavuutta. Kun samalla huomataan että "65% of men and 72% of women graduate from high school" on selvää että yliopistomaailmassa on jokin ilmiö joka järjestelmällisesti "hukkaa aivopotentiaalia". - Yhtenä syynä on taatusti geneettisen lahjakkuuden ja sukupuolisuuden olemassaolon väärinymmärtäminen, eli se, että sukupuolen keskimääräisen lahjakkuus sidotaan yksilöön ja tätä pidetään jonain "sukupuolelle tyypillisenä rakenteellisena ominaisuutena" jolle ei voitaisi tehdä mitään.
1: Tämä on omituisella tavalla hauskaa, kun muistetaan että tämä keskiarvon eroista päättely perustuu siihen että päättelijä ei ymmärrä matematiikassa olevan tilastomatematiikan merkitystä. Ja kun etenkin miehet näyttävät suosivan tätä geneettistä selitysmallia, on tässä kombossa jotain varsin huvittavaa.
Toki tätä selitystä heikentää Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa tekemä huomio siitä että geneettinen lahjakkuus voi olla hyvinkin pieni, mutta sen voima selittämisessä on oleellinen koska ihminen ei yleensä pidä asioista joissa hän on muita huonompi. Näin ollen ei ole mitään viulunsoittamisgeeniä, mutta jos sormet ovat hyvät viulunsoittoon, saattaa jo ensimmäisellä tunnilla kuulla lahjakkuudesta. Tämä taas voi taatusti kannustaa soittamaan viulua enemmän, jolloin viulunsoitto on jollain lailla selvästi korrelaatiossa genetiikan kanssa.
1: Jep, tämänmoisia selityksiä antaa henkilö jota syytetään geneettisestä determinismistä. Asettanee suuren osan "biologian määräävyysnäkökannan" kritiikistä oikeaan kontekstiinsa...
Itse tosin nostaisin esiin sen, että matematiikka on harjaantumislajina jotain joka vaatii työtä, ja tämä vaatii pitkäjännitteisyyttä ja innostusta asiasta. Tämä on vain osittain sidoksissa geneettiseen taitavuuteen. - Esimerkiksi minä olen aspergereille tyypilliseen tapaan motorisesti erittäin lahjaton, mikä tulee kyllä harjoittelussa esiin toistuvasti ja hyvin nopeasti, mutta ei ole toisaalta onnistunut lannistamaan minua edes vuosien aikana. - Olen aina ollut epäfyysinen riisitikku, joten Wilsonin selitysmallissa olen vähintään omituinen anomalia. On varmaan kuitenkin kaikille selvää että moni muu on varmasti hyytynyt kun ei ole kestänyt epäonnistumista samassa mittakaavassa kuin minä, jolle yleinen huonous on lähempänä identiteettiä - tai ainakin elämäntapaa - kuin oikein mitään muuta. Harjaantumislajien kohdalla pitääkin siksi katsoa innostustekijöitä ja sen piirteitä eikä juuri ollenkaan keskiarvoja.
torstai 29. heinäkuuta 2010
Lupa epäonnistua.
Tämän vuoden Windsorin "Realities of Steel" -luento keskittyi työntekoon. Hän iski myyttiin jonka mukaan olisi jotain syntymälahjakkaita miekkamiehiä, joilla olisi erityiskyvyt. Tämä myyttihän on yleinen, se on yleinen kung fu -elokuvissa, tietokonepeleissä ja muissa vastaavissa tarinoissa.
Windsor korosti sitä, että työtunnit ratkaisevat. 10 000 tuntia vaaditaan mestaritasoiselle toiminnalle. Hän viittasi esimerkiksi pianisteille tehtyihin tutkimuksiin joissa oli havaittu että huonoimmissa ei ollut ainuttakaan jotka olisivat harjoitelleet 10 000 tuntia. Ja aivan eliittiparhaimmissa ei ollut ainuttakaan joka ei olisi harjoitellut tätä.
Toki tässä oli iso lista "heikentäviä asiantiloja":
1: Työtunnit ovat keskittynyttä työntekoa. Siksi esimerkiksi ylirasituksen alla puurrettu työtunti ei vastaa "kunnon työtuntia". Keskittyminen on heikompaa, ja tämä huonontaa oppimisen laatua.
2: Myös passiivinen tekeminen on vain vähän opettavaa. Lisäksi väärät opetustavat voivat haitata tietä - kun harjoittelua pitää keskittää virheiden paikkaamiseen edistymisen sijasta. ~ Siksi pelkkä matematiikan pänttäyttäminen lapsellekaan ei riitä. Lapsi olisi saatava keskittymään tähän.
3: Osalla on myös vääränlainen ruumiinrakenne vaikkapa kovan tason akrobaatiksi. Vamma voi estää jonkin asian oppimisen tyystin välttävää tasoa korkeammalla tasolla.
4: Osalla ei ole onnea ja hän ei saa opettajaa oikeassa tilanteessa ja hänestä tulee jotain muuta.
5: Yhteiskunnassa ei ole resursseja asialle: Köyhissä maissa tai keskiajalla ei lapsi helpposti pääse opettelemaan ohjelmointia. Hänestä ei tule Bill Gatesia, vaikka hän olisikin itse Gates joka olisi lapsena jotenkin mystisesti siirtynyt tähän toiseen elämään.
6: Elämäntilanne mahdollistaa monia asioita. Esimerkiksi jos hankkii lapsen, ei helposti voi sitoa 10 tuntia vuorokaudesta jonkun asian harjoitteluun.
Eli kokonaisuutena on "lahjakkuus", joka liittyy synnynnäisiin ominaisuuksiin joka määrää enemmän "ylärajan". Lisäksi vaaditaan moukan tuuria, jossa ympäristö mahdollistaa toimen. Mukana on myös elämäntapavalintoja, jotka voivat sulkea ovet harjoittelulta. Ja sitten on työntekoa jota voidaan tehdä innostuneisuuden voimin tai hampaat irvessä väkisin.
1: Innostus on mutkikas asia hyvänä olemisen kanssa ; Tämä ei ole täysin ulkona siitä että osa on aluksi parempia: On helppoa innostua asiasta jossa on parempi kuin muut. "Ensimmäisen alkeiskurssinsa paras" on rehellisesti sanoen aloittaessaan melkoisen huono miekkailija. Ja moni kyllästyy jos muut alkavat saavuttamaan. Itse asiassa "alkeiskurssin huonoin" voi motivoitua kun hän "ohittaa" muita : Siksi kun ylärajat tulevat vastaan ei tarvita mitään erityistä karsintamekanismia. Ihmiset joko lopettavat itse kun eivät kehity, tai sitten he harrastavat sitä ilman ammattilaistoiveita.
Kuitenkin usko erikoislahjakkaisiin "luonnostaan erityisosaajiin" on vahva. Etenkin itsepuolustuksen kohdalla se tuntuu olevan vahva. Yksi syy tässä on tietysti se, että lahjakkuus antaa ikään kuin sankarin, erikoislaatuisen kohteen jota ihailla. Toisaalta lahjakkuus rinnastuu myös lahjattomuuteen - tätä kautta se joka ei ole yhtään hyvä voi lohduttaa itseään sillä että vika ei ole hänessä. Jos voi syyttää geenejään, voi sysätä syyn vanhemmilleen.
Windsor korosti sitä, että työtunnit ratkaisevat. 10 000 tuntia vaaditaan mestaritasoiselle toiminnalle. Hän viittasi esimerkiksi pianisteille tehtyihin tutkimuksiin joissa oli havaittu että huonoimmissa ei ollut ainuttakaan jotka olisivat harjoitelleet 10 000 tuntia. Ja aivan eliittiparhaimmissa ei ollut ainuttakaan joka ei olisi harjoitellut tätä.
Toki tässä oli iso lista "heikentäviä asiantiloja":
1: Työtunnit ovat keskittynyttä työntekoa. Siksi esimerkiksi ylirasituksen alla puurrettu työtunti ei vastaa "kunnon työtuntia". Keskittyminen on heikompaa, ja tämä huonontaa oppimisen laatua.
2: Myös passiivinen tekeminen on vain vähän opettavaa. Lisäksi väärät opetustavat voivat haitata tietä - kun harjoittelua pitää keskittää virheiden paikkaamiseen edistymisen sijasta. ~ Siksi pelkkä matematiikan pänttäyttäminen lapsellekaan ei riitä. Lapsi olisi saatava keskittymään tähän.
3: Osalla on myös vääränlainen ruumiinrakenne vaikkapa kovan tason akrobaatiksi. Vamma voi estää jonkin asian oppimisen tyystin välttävää tasoa korkeammalla tasolla.
4: Osalla ei ole onnea ja hän ei saa opettajaa oikeassa tilanteessa ja hänestä tulee jotain muuta.
5: Yhteiskunnassa ei ole resursseja asialle: Köyhissä maissa tai keskiajalla ei lapsi helpposti pääse opettelemaan ohjelmointia. Hänestä ei tule Bill Gatesia, vaikka hän olisikin itse Gates joka olisi lapsena jotenkin mystisesti siirtynyt tähän toiseen elämään.
6: Elämäntilanne mahdollistaa monia asioita. Esimerkiksi jos hankkii lapsen, ei helposti voi sitoa 10 tuntia vuorokaudesta jonkun asian harjoitteluun.
Eli kokonaisuutena on "lahjakkuus", joka liittyy synnynnäisiin ominaisuuksiin joka määrää enemmän "ylärajan". Lisäksi vaaditaan moukan tuuria, jossa ympäristö mahdollistaa toimen. Mukana on myös elämäntapavalintoja, jotka voivat sulkea ovet harjoittelulta. Ja sitten on työntekoa jota voidaan tehdä innostuneisuuden voimin tai hampaat irvessä väkisin.
1: Innostus on mutkikas asia hyvänä olemisen kanssa ; Tämä ei ole täysin ulkona siitä että osa on aluksi parempia: On helppoa innostua asiasta jossa on parempi kuin muut. "Ensimmäisen alkeiskurssinsa paras" on rehellisesti sanoen aloittaessaan melkoisen huono miekkailija. Ja moni kyllästyy jos muut alkavat saavuttamaan. Itse asiassa "alkeiskurssin huonoin" voi motivoitua kun hän "ohittaa" muita : Siksi kun ylärajat tulevat vastaan ei tarvita mitään erityistä karsintamekanismia. Ihmiset joko lopettavat itse kun eivät kehity, tai sitten he harrastavat sitä ilman ammattilaistoiveita.
Kuitenkin usko erikoislahjakkaisiin "luonnostaan erityisosaajiin" on vahva. Etenkin itsepuolustuksen kohdalla se tuntuu olevan vahva. Yksi syy tässä on tietysti se, että lahjakkuus antaa ikään kuin sankarin, erikoislaatuisen kohteen jota ihailla. Toisaalta lahjakkuus rinnastuu myös lahjattomuuteen - tätä kautta se joka ei ole yhtään hyvä voi lohduttaa itseään sillä että vika ei ole hänessä. Jos voi syyttää geenejään, voi sysätä syyn vanhemmilleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)