The art of Seduction

Keskeneräinen, vielä selvittämätön, rikos päättelyssä.

"Frogwares" on tehnyt sarjan Sherlock Holmes -pelejä. Niistä ensimmäinen, "Testament of Sherlock Holmes" kuvaa klassisen erehtymättömän etsivän. Tartun tässä tarkemmin sarjan myöhempiin osiin, "Sherlock Holmes ; Crimes and Punishments" sekä "Sherlock Holmes: The Devil's Daughter".

Niissä esitellään nimittäin hyvin poikkeuksellinen lähestymistapa etsiväkertomuksiin. Peleissä on mahdollista tuomita syyttömiä. Sherlock Holmes saa silti tapauksen läpi ja Scotland Yard pitää tapausta silti ratkaistuna. Tämä jättää pelejä pelaavalle helposti sellaisen olon että hän ei ole täysin varma ovatko aiemmat tapaukset todella ratkaistu lopullisesti oikein vai ei.

On kenties hyvä lähestyä pelejä vaihe vaiheelta. Kun puhutaan Sherlock Holmesista on klassinen mukana kulkeva sana aina "deduction". Tämä kuvaa hyvin klassista deduktiivista päättelyä jossa premisseistä päästään suoraan johtopäätöksiin. Sana on kuitenkin usein hyvin liioiteltu. Niin klassisissa Sherlock Holmes - kirjoissa kuin myöhemmissä elokuvissa - ja näissä aiheena olevissa peleissä - asioita lähestytään usein kaikkea muuta kuin deduktiivisesti. Niissä vallitsevin piirre perustuu enemmänkin siihen että mielikuvissa päätelmät ovat rajatumpia kuin ne ovatkaan ja Sherlock Holmes löytää "laatikon ulkopuolelta" mahdollisuuden joka ei tule mieleen. Ja muutenkin päättelyt ovat usein induktioita - joskus jopa induktiivisen päättelyn alamuoto analoginen päättely, joka sellaisenaan ei viehätä esimerkiksi itseäni nerokkuudellaan.

Aiheena olevissa Sherlock Holmes -peleissä tätä asiaa on lähestytty hienosti.

Karkeasti ottaen Sherlock Holmes kerää faktoja. Faktoja saadaan (1) katsomalla yksityiskohtia rikospaikoilta (2) katsomalla yksityiskohtia ruumiista (3) skannaamalla haukansilmäisellä katseella epäiltyjä tai paikalla olleita ja ottamalla yksityiskohdat huomioon (4) katsomalla epäiltyjen ja uhrien tavaroita ja (5) kuulustelemalla epäiltyjä ja silminnäkijöitä. (6) Jotkin asiat saadaan tietoon kuvittelulla, jolloin Holmes kuvittelee miten tapahtumaketjut ovat tapahtuneet jotta kokonaisuus on koherentti. Tässä on kysymys hyvinkin ei-deduktiivisesta lähestymistavasta.

Nämä faktat eivät aina ole varmoja. Esimerkiksi kuulusteltavat voivat valehdella. Heidät voidaan saada kiinni, jos osataan tarkkaavaisesti huomata ristiriitoja todistusaneiston kanssa. Myös huomio siitä että eri ihmiset antavat keskenään ristiriitaisia vastauksia voivat olla lähtökohta siihen että jompikumpi valehtelee tai on erehtynyt.

Näistä sitten kasataan tiedon ensimmäinen aste. Nämä ovat usein joko yksityiskohtia tai sitten deduktioita. Esimerkiksi Sherlock Holmes voi nähdä vankilatatuoinnin uhrin kädessä, päätellä tästä että hän on ollut vankina. Jos premissi siitä että kädessä on tatuointi ja niitä on vain vangeilla ovat tosia, on tästä saatu deduktiivinen päätelmä.

Seuraava pelimekaniikan taso sitten on vain harvoin deduktiivinen.
1: Näiden faktojen avulla voidaan esimerkiksi arvata että jos jollakulla muulla on saman vankilan tatuointi, että he tuntisivat toisensa. Tosiasiassa tämänlainen päätelmä on induktio, se on enemmän arvaus. Kuulusteltavat usein ällistyvät siitä miten Holmes tietää näitä asioita, vaikka ne ovat enemmänkin enemmän tai vähemmän "akateemisia arvauksia".
2: Näitä faktoja voidaan yhdistää toisiin faktoihin. Nämä yhteenliittymät ovat vain hyvin harvinaisissa poikkeustapauksissa deduktioita. Sen sijaan ne ovat joko analogisia, eli niissä on samanlaisia jaettuja piirteitä, tai sitten niiden takana on jokin yhdistävä syy-seurausketju. Usein jopa useita. Tämä näkyy siten että näistä faktoista tulee valikoitavia. Joskus niistä tulee sellaisia kiinteitä väitteitä joiden kanssa muut asiat eivät saa olla ristiriidassa. Mutta usein näistä tulee enemmänkin avautuvia tutkintalinjoja joista arvataan jotain. Ja sitten näistä avautuu jokin jatkopäätelmä jota voidaan sitten testata vaikka rikoksen rekonstruktiolla tai muulla vastaavalla.

Voidaankin sanoa että Holmes ei ole kovinkaan deduktiivinen päättelijä. Ja tästä ei oikeastaan pidä olla yllättynyt. Sillä deduktio ei sinällään sisällä uutta informaatiota. Se on määritelmällisesti jotain joka seuraa automaattisesti siitä jos premissit ovat tosia. Tässä mielessä pelin detaljit kasvavat faktoiksi jotka kasvavat teorioiksi. Ja jos ne ovat riittävän kompleksisia ja ristiriidattomia kaikkien todistusaineistossa olevien asioiden kanssa, saadaan aikaan hyvin perusteltu uskomus siitä kuka on syyllinen. Ja kuten jokainen tieteenfilosofian ystävä tietää, tieto on hyvin perusteltu uskomus ja tämä taas on aina hieman eri asia kuin totuus. Voidaankin nähdä että jos totuus kiinnostaa, pysyttäisiin vain detaljien tasolla. Jo se mitä peli kohtelee faktana on usein induktiivisen päättelyn tulos ja tätä kautta siinä on mahdollisuus epävarmuuteen. (Esimerkiksi jokin todistusaineisto voi jäädä löytämättä pelissä. Jokin vale jää huomaamatta. Tai vastaavaa.)

Peli tuntee joitain keinoja joilla näitä teorioita kumotaan. Osassa tapaukista voidaan löytää aineistoa josta seuraa faktoja jotka ovat ristiriidassa jonkin mainitun asian kanssa. Etenkin jos faktat ovat sellaisia joihin pelimekaniikka ei salli vaihtoehtoja, näistä tulee hyvin ehdottomia. Tällöin päättelyruudussa näkyy punaisia kohtia. Tämänlainen selitys ei mene läpi. Jos faktaa ei voi arvata uusiksi, kyseessä on hypoteettis deduktiivinen tilanne jossa teoria kumoutuu joko modus tollens tai pelimekaanisesti sen kaltaisella ajattelulla. Toisin sanoen kyseessä on tilanne jota tieteenfilosofi kutsuisi falsifioitumiseksi. Tämänlainen ajattelu liittyy hypoteettis-deduktiiviseen ajatteluun. Teoriasta nostetaan yksittäistapauksia jotka sitten ovat ristiriidassa havaintoaineiston kanssa. Ja tällöin teoria falsifioituu.

Monesti teorioiden ristiriitaan ei ole mitään yksiselitteistä tapaa. Vaan ristiriita voidaan korvata useallakin eri tavalla. Joitain teorioita on arvattava uusiksi mutta aina ei ole täysin varmaa että mitä. Koherentti kokonaisuus voidaan saavuttaa usealla eri tavalla. Tämä tilanne muistuttaa paljolti niitä näkemyksiä joita Quinella on falsifioitumisesta. Hänen mukaansa ristiriita teorian ja aineiston kanssa voidaan yleensä korjata usealla eri tavalla. Tämä onkin tärkeää, sillä käsittelyssä olevissa Holmes -peleissä juuri nämä ovat niitä tilanteita jotka mahdollistavat viattomien tuomitsemisen. Epäkoherentti tarina ei kelpaa järjelliselle kelpo poliisi Lestradelle. Lestrade vaatii hyvin perustellun uskomuksen. Tähän vaaditaan sekä koherenssia että uskottava määrä evidenssiä.

Sherlock Holmesin maine ei siis perustu epäonnistumattomuuteen vaan siihen että hän osaa luoda todistusaineistosta metodisesti koherentin uskottavan selityksen siitä kuka on syyllinen. Tämä tulos tulkitaan rikollisen kiinnisaamiseksi eli onnistumiseksi. Joka luo mainetta erehtymättömyydestä. Tämä on hyvin erikoinen ja poikkeuksellinen tapa lähestyä rikoksen selvittämistä etsiväkertomuksissa. ; Holmes ei harjoitakaan art of deductionia, eli päättele ja verifioi positivistisesti ilmiöitä ja asioita. Sen sijaan hän osaa luoda koherentteja ja uskottavia mahdollisuuksia, joiden kautta hänellä on karismaa. Holmes harrastaa art of seductionia. Ja tämä on taito joka on vaikeaa ja jossa hän on harvinaislaatuinen tarkka ja taitava.

Peleissä on myös toinen taso.

Kun Holmes on ratkaissut tapauksen ja pelaaja on päättänyt että hän sitoutuu saatuun ratkaisuun, hänellä on käsissään syyllinen. Holmes voi päättää haluaako hän tuomita tämän vai tekeekö hän tälle jotain muuta. Tämä on tietenkin tärkeää koska jos päätelmä on pelaajalle epätyydyttävä, voi olla omalletunnolle helpottavaa jos epävarman syyllisen voi päästää pälkähästä ja siirtyä seuraavaan rikokseen.

Ja toisaalta vaikka uskoisi ratkaisseensa tapauksen hyvin, on monissa rikoksissa asianhaaroja jotka voivat vedota tunteisiin.
1: Jos rikos liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen, voidaan joutua valitsemaan sen väliltä että annetaanko aineisto Mycroftille joka ei nappaa murhaajaa mutta ottaa sen mukaan siihen että koko rikollisjärjestö kenties ehkä saadaan tuomiolle. Vai annetaanko poliisien napata murhaaja niin että tämä rikollisjärjestö pelastuu, ja mukaan liittyy silti helposti ulkopoliittinen kriisi joka voi haitata Englannin harrastamaa politiikkaa. Että mitä "yhteinen hyvä" merkitsee.
2: Esimerkiksi perheväkivaltaan puuttunut murhaaja on sellainen että joku voi periaatteessa haluta antaa armeliaisuutta, etenkin kun Viktoriaanisena aikana murhaajat hirtetään. Holmes -peleissä nämä ankarat tuomiot tuodaan esiin, toisin kuin vaikkapa herrasmiesmiäisen Poirotin seikkailuissa joissa whodunnit -taso on tärkeä. Rikollinen jää kiinni ja sitten rikos on ratkaistu. Eikä näissä usein hirveästi korosteta sitä mitä rikollisille sitten tapahtuu.

Tämä onkin kiinnostavaa. Sillä Holmes -peleissä moni voi pitää tätä moraalista ratkaisua hyvin tärkeänä. Minun appiukkoni pitää tärkeänä että murhaaja tuomitaan. Puolisoni taas korostaa sitä että olisi hyvä jos murhaaja tuomitaan "hyvällä maulla", eli joskus mutta vain joskus annetaan armon käydä oikeudesta. Itselleni laki on laki ja en pidä itse asiassa koko valintaa kovin merkittävänä. Ymmärrän että päätöksillä on vaikutuksia, usein poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta en ratkaise tilanteita tämä asia päällimmäisenä mielessä. Ja se että näitä moraalisia ratkaisuja alleviivataan ja korostetaan - niiden avulla Holmesin toiminta itse asiassa saa pelissä kokonaisarvion, eräänlaisen sen psykologisen profiilin - niin se on itselleni triviaalia. Se että asialla on poliittinen ja yhteiskunnallinen vaikutus ei tarkoita että tämä on teon tekemisen intressi.

Osittain jopa siksi että Sherlock Holmes on Sherlock Holmes tehdessään päätelmiään mutta hän voi näissä tuomitsemistilanteissa tehdä mitä vain menettämättä Sherlock Holmesiuttaan. Näin ollen näen että moraalisen ja yhteiskunnallisen tason korostaminen on itsessään valinta eikä mikään fakta ja ilmiselvyys.

Itse toki näenkin itseni skeptikkona jonka tehtävänä ei ole toimia kuten uskovainen julistaja joka "pelastaa heikoilta jäiltä" vaikka homeopatiaan uskovia. Itse näen että tärkeintä on vain tieto, se mitä tämän hetken tiede sanoo homeopatian uskottavuudesta. Totuus on minulle useimmiten ylipäätään hieman tarpeettoman mahtipontinen konsepti, sellainen jonka jätän mieluiten rauhaan ja keskityn vain siihen uskomusten hyvin perustelemiseen. Siksi en erikseen etsi homeopatiaan uskovaisia voidakseni kritisoida heitä, enkä puutu vaikkapa apteekkien toimintaa. Jos joku tuo minun läsnäollessani kannanoton homeopatiaan, sanon siitä toki näkemykseni - jonka yleensä pyrin perustelemaan jotenkin - siitä huolimatta että tiedän että se ärsyttää homeopaatikkoa, ja että ihmiset ovat yleensä niin jumiutuneita maailmankuviinsa että heitä ei argumentoida pois jostain johon heitä ei ole argumentoitu sisään. Jos joku halveksii maailmankuvaani ja sanoo että ihmiskunta "tulee toimeen" ilman tiedettä ja että homeopatian takana on jotain tunteellista ja kokemuksellisesti arvokasta, niin sitten minä ilmaisen vastahalveksuntani ja ilmaisen että itse tulen aivan hyvin toimeen ilman homeopatiaa. (End of discussion.) Nämä ihmiset saavat olla omaa mieltään ja he ovat omien kiinnostukseni kohdalta enemmän kuin väärässä, he ovat ikävystyttäviä ja tylsiä. On selvää että tämä vaikuttaa siihen miten Holmesia pelaan.

Tietynlainen ihmistyyppi

Olin huvittunut kun eräs henkilö kertoi jostain lukemastaan scifikirjasta. Häntä ei harmittanut että kirjassa kuussa kasvoi kasveja. Sen sijaan häntä harmitti se, että kirjassa aurinko nousi kuun pinnalla väärästä suunnasta. Fysiikkavirhe vaivasi häntä kovasti. Pidin tätä esimerkkinä "hyvin tietynlaisesta ihmistyypistä". Suhtauduin tilanteeseen huvittuneisuudella.

Sitten katsoin "Ant-Man" -elokuvan. Siinä minua ei harmittanut tai häirinnyt lainkaan se, että siinä kuvataan tekniikkaa jolla ihmisiä ja esineitä voidaan kutistaa murto-osaansa. Sen sijaan minua häiritsi se, että tekijät eivät olleet päättäneet mitä massalle tapahtuu prosessissa.

Koko elokuvan ajan toisinaan korostetaan miten "muurahaismiehen" iskussa on ytyä koska PYM -partikkelit vain poistavat atomien välillä olevaa tyhjää tilaa. Näin ollen muurahaismies olisi kompaktimpi. Toisinaan maailma näyttikin toimivan näin. Kun "muurahaismies" putosi kaakelilattialle, kaakeliin tuli säröjä. Kun "Ant-Man" hyppää ja kutistuu ilmassa hänen iskussaan on ytyä koska liikevoima on sama kuin täysipainoisessakin iskusa olisi. Kun "Muurahaismies" putoaa auton katolle, siihen jää melko syvä klommo. Ja kun hän suurentaa itsensä samaisen auton katolla, lommo leviää mutta on matalampi.

Mutta toisaalta lentomuurahaiset kykenevät kantamaan "muurahaismiestä". Hän voi kiipeillä ihmisten vaatteilla ilman että nämä vaatteet repeävät. Hän voi juosta pahan miehen pistoolia pitkin niin että paha mies voi pitää pistoolista kiinni yhdellä kädellä.

Toisaalta suurennetut esineet tuntuvat saavan massaa. Kun avaimenperä onkin kutistettu tankki, sitä voidaan kantaa taskussa. Kasvattamisen jälkeen se syöksyy betoniseinien läpi. Samoin kun tavallinen leikkijuna kasvatetaan siitä tulee myös jättimäisen painava.

Puhumattakaan siitä että "muurahaismies" kutistuu kvanttitasolle. Mikä on ällistyttävää kun mekaanisesti PYM -partikkelit vain poistavat atomien välistä tyhjää tilaa. Sillä mekaniikalla ei mennä "subatomiseksi". Toisaalta jos massa kutistuu olisi muurahaismies muuttunut mustaksi aukoksi. Koska musta aukko on tiheyteen liittyvä asia.

Mouhotin tästä kaikesta siihen asti kunnes tajusin itse olevani "tietynlaista ihmsityyppiä"...

Myytinmurtajien pointti

"Myytinmurtajat" ovat tuotantokausien kasaantuessa alkaneet tekemään yhä toistuvammin elokuvia koskevia myyttejä. Ne ovat tietenkin hienoja ja vauhdikkaita. Saadaan nuoliseiniä, räjähdyksiä ja erikoisia skenaarioita. Nämä ovat kuitenkin aika kaukana monista alkuaikojen myyteistä jotka eivät olleet niinkään "taiteellisia konventioita" kuin jotain joita uskotaan tosiksi. Harva ihminen todella ottaa vakavasti "Indiana Jonesin" tai "Star Warsin" faktoina. Oletan että näitä jaksoja katsotaan näiden elokuvien fanituksen vuoksi, eikä myyttejä selvästi testatakaan siinä mielessä että niiden osoittautuminen mahdottomiksi olisi jokin loukkaava asia elokuvan tekijöille.

Kysymys voi olla siitä, onko elokuvantekijöillä itse asiassa jonkinlainen vastuu.

Jos mietitään mitä elokuva tekee, se itse asiassa yrittää luoda itselleen jonkinlaista uskottavuutta. Etenkin jos elokuvan tarkoitus on olla immersiivinen, sellainen että siihen on erityisen helppoa eläytyä, se tehdään usein sillä että siitä tehdään uskottavaa viittaamalla jotenkin tuttuihin asioihin. Erikoisefektejä tehdään isoilla pikselimäärillä ja maailma on jotenkin tuttu niin että kaikki näyttää todelliselta.

Tämä uskottavuus on hyvin lähellä sitä että esitetään tai luodaan mielikuvia siitä miten maailma toimii. Toki on selvää että fysiikan mukaan räjähdykset eivät kuulu avaruudessa. Mutta koska arkikokemuksessa räjähdykset kuuluvat, on helppoa valehdella jotta tehdään uskottavuutta. Toisaalta räjähdykset voivat tuoda jännitystä ja tunteita tilanteeseen. Jos toimintaelokuvilta vaadittaisiin realismia, niistä tulisi aika tylsiä. On siistiä ratsastaa paineaallolla vaikka "Myytinmurtajat" todistivat että tämä ei olekaan mahdollista. Emme ole kiinnostuneita menemään elokuviin katsomaan kuinka valkoisen talon työntekijät pyörittävät byrokratiaa. Sen sijaan jos valkoinen talo räjäytetään avaruusolioilla, se on mitä mainiointa ja elähdyttävintä viihdettä. Ja jos elokuvat olisivat todenmukaisia ilman valikointia ja liioittelua, tuskin itse asiassa menisimme niihin. Jopa luontodokumentteja joudutaan editoimaan ja käsikirjoittamaan. Koska vuoden savannillakykkiminen vaaditaan siihen että saadaan leijonan dramaattiset saalistus-parittelukuvat. Koska se, että leijona makaa kolme tuntia savannilla, pieree ja kääntää kylkeä ja haukottelee ei ole sellainen dokumentti joka saa katsojakuntaa. Tai saa ihmisiä kiinnostumaan leijonista. Tai saa heitä haluamaan suojella luontoa. (Joka tuntuu olevan luontodokumenttien yleinen teema. Tai ainakin se millä niiden tekeminen oikeutetaan eettisesti.)

Ja joissain asioissa on käynyt niin, että tämän toistaminen on vaikuttanut ihmisiin ja siihen miten he toimivat oikeassa elämässä. Esimerkiksi turvavöiden kohdalla moni on niitä kohtaan vastahankainen siksi että he pelkäävät autojensa räjähtävän. Koska elokuvissa autot räjähtävät hyvin helposti. Toisaalta on havaittu "CSI efekti" jonka mukaan poliisisarjat vaikuttavat siihen miten ihmiset ymmärtävät oikeussysteemin ja miten he toimivat esimeriksi joutuessaan tekemisiin oikeuslaitoksen kanssa.

Jokin vastuu tekijällä voi siis olla. Jos mietitään faktuaalisuutta (facticity) pelkän uskottavuuden ja sisäisen eheyden (coherency) paremmuusjärjestystä ja keskinäistä suhdetta fiktiossa, voidaan nähdä ajatus siitä että tosiasioidenmukaisuus olisi itse asiassa jotenkin sivistyneempää. Kysymys on tavallaan siitä että korkeakulttuurissa opittaisiin jotain ymmärrystä maailmasta. Populaarikulttuurissa ja alakulttuureissa voitaisiin sitten saada lyhytaikaisia immersiivisiä tunne-elämyksiä jotka ovat ohi yhtä nopeasti kuin elokuvastudion ovet menevät kiinni näytöksen jälkeen.

Bertolt Brecht onkin esittänyt tämänsuuntaisia. Hänestä teatterin piti olla jollain tavalla opettavaista. Hän korosti toisaalta myös sitä että teatterissa pitää olla jotain etäännyttävää. Täydellisessä immersiossa katsojat eivät pystyisi pitämään tarvittavaa etäisyyttä. Ja olisivat tämän vuoksi epäkriittisiä katsojia.

Tällä näkökulmalla on tilaa ainakin joihinkin asioihin ; On melko selvää että jos tekee "Kauniin mielen" tai "Imitation gamen" kaltaisia elokuvia, niin niillä olisi ikään kuin suurempi vastuu olla todenmukaisia. Siksi esimerkiksi "Kauniin mielen" virheet Nashin peliteoriakuvauksissa ovat kauheita. Sen vuoksi että nämä virheet olivat ensinnäkin turhia. Elokuva olisi toiminut ilman niitä. Ilman niitä se olisi jopa toiminut paremmin. Ja toisaalta elokuva viittaa todelliseen tosimaailman ihmiseen joten siltä voi odottaa faktuaalisuutta. (Myytinmurtajat eivät jostain syystä murra näitä myyttejä.)

Toisaalta on todellakin järkeä vähätellä kritiikin merkitystä. Jos ihan hirveästi moittii scifielokuvaa sen tiedevirheistä, on hyvä huomauttaa että elokuva on fiktio, ei tosiasiaväite. Ohjaajat voivat lisäksi haluta olla eettisiä. Tämä voi vaatia epäuskottavia tai erikoislaatuisia hahmoja. Heillä voi olla puhtaasti esteettinen mielikuva erikoistehosteista joissa lentää sporttisia urheiluautoja räjähdyksien paineaalloilla.

David Ehrlich onkin esittänyt että faktuaalisuuden ylivaatiminen on ongelma. Hän erottelee faktat ja totuuden toisistaan. Hänestä taiteen tehtävänä on ikään kuin kertoa ohjaajan näkemys jostain totuudesta. Hänestä elokuvan suuri voima voikin olla siinä että elämän totuuksia voidaan lähestyä ilman faktojen kahleita.

Tällekin puolelle voidaan asettaa jotain vastuuta. Tämä on tuttua jokaisen nörttikulttuuriin tutustuneen valituskuorosta. Kun jostain sarjakuvasta - tai Tolkienin kirjasta - tehdään elokuva, löytyy ihmisiä jotka vaativat realismin sijasta jotain muuta. Nimittäin referenssipintaa alkuperäisteoksiin. Nörtit eivät valita siitä että Hulkin voimat - saati origin story noille voimille - on epäuskottava. He valittavat siitä että elokuva ei onnistu kaappaamaan sitä kompleksia maailmaa johon paneutumiseen niin moni on innostunut. Syynä on se, että elokuva on (a) epätarkka siinä mielessä että sen tapahtumat eivät ole tapahtuneet sarjakuvassa tai ovat peräti ristiriidassa sen kanssa mitä niissä on tapahtunut ja (b) ennen kaikkea kadottaa sen asenteen jonka varaan kyseinen sarjakuvasankarin seikkailut ovat rakentuneet.

Palatakseni "Myytinmurtajiin". Ylläoleva on haasteellista. Väittäisin että sarjan testit nojaavat siihen että ihmiset saavat nostalgiatrippejä immersiivisien elokuvien immersiivisimpiin kohtauksiin. Räjähdykset ovat toisaalta itsessään esteettisiä ja uusintavat näitä kysymyksiä. Räjähdys valkokankaalla ja televisiossa ovat samankaltaisia. Paitsi että "Myytinmurtajissa" ne ovat oikeita. Testaamisen lopputuloksella ei ole väliä. Siinä missä "aitoja myyttejä" murtavien myyttien ongelma voi olla jopa siinä että se on loppupäätöskeskeistä joka voi olla monia loukkaavaa. (Aiemmissa jaksoissa on ollut runsain mitoin myyttejen uusinnusvaatimuksia kun katsojat eivät ole pitäneet lopputuloksista.) Elokuvat ovat harmittomia. Testissä tulee lopputulos ja se on kiinnostava mutta siihen voi suhtautua neutraalisti koska se ei missään tapauksessa uhkaa omia uskomuksia jotka koskevat tosimaailmaa. Tämä lopputuloskeskeisyydestä irrottautuminen on tosin siitä kiinnostavaa että se olisi kaikista tärkeintä saada jotenkin opetettua nimenomaan niiden tosimaailman myyttien kohdalle.

Miten puhua fiktiosta järkevästi?

Kun keskustellaan taiteista, puhutaan narraatioista. Ja narraatiolla on sen tyylinen yhteys narraamiseen, että molemmissa puhutaan usein asioista joita ei teknisesti ottaen ole olemassa ja joiden olemassaoloa ei kukaan myöskään oleta. Silti näitä kuvitteellisia maailmoja käsitellään kuin ne olisivat jotenkin loogisesti käsiteltäviä kokonaisuuksia.

Toki moni korostaa että fiktiota käsitellään tulkintana. Mutta jopa tässä kontekstissa jotkut asiat ovat varsin vähän tulkinnanvaraisiai kysymyksiä. Jos kysytään onko "Zelda" -pelisarjan sankari Link vasenkätinen, on siihen ilmiselvästi vain yksi vastaus. (Kyllä on.) Toisin sanoen pelisankari olisi vasenkätinen vaikka hän ei olisikaan olemassa. Hänellä olisi siis attribuutteja ilman olemassaoloa. Samoin tiedämme että Link vaikuttaa sellaisissa paikoissa kuin Hyrule. Linkillä on siis lokaatio vaikka hän ei ole olemassa. Ja mikä pahinta. Hyrule -lokaatiokaan ei ole olemassa. Mutta silti jossain mielessä on ilmiselvää, että Link on siellä!

Josta päästään siihen hyvin vanhaan ongelmaan siitä miten pitäisi käsitellä loogisia väitelauseita jotka koskevat jotain joka ei ole edes olemassa. Miten voimme esittää kannanottoja (tosi/true - epätosi/false)?

Logiikassa on tavattu käyttää Eksistenssikvanttoria (∃). Predikaattilogiikassa kyseessä on logiikkaa koskeva vakio joka vihjaa että on olemassa "ainakin yksi" jotain asiaa. Se esittää että lausumalle riittää jos keskustelun aiheesta löytyy vähintään yksi kappale edustajaa. Itse asiassa on olemassa myös merkki sille että sitä ei ole olemassa (∄). Mutta tämä johtaisi helposti ajattelemaan sitä että jos väittää Linkiä vasenkätiseksi, niin että se ei pitäisi paikkaansa. Joten kenties hedelmällisempää olisi antaa jonkinlainen oma logiikka joka toimii toden ja epätoden tuolla puolen, jonkinlaisessa fantasiamaailmassa (7). Se ikään kuin antaisi luvan puhua epätosista asioista ilman että tällä olisi mitään tekemistä sen kanssa onko kohde todella olemassa. (Ja lisäksi notaatio näyttää sivistyneeltä, koska kuten jokainen tietää, logiikka on älykästä kun siihen liitetään kirjaimien peilikuvia.)

Tämänlaatuinen ratkaisu mahdollistaa itse asiassa hyvin monenlaisten lausumien käyttämisen. Jos esitämme että Harry Potter lähtee Tylypahkaan junalla joka lähtee Lontoon King’s Crossin rautatieaseman laiturilta 9 ¾. ; Jos ajattelemme tätä olemassaolon kautta voitaisiin saada lausuma ∃x[X=Lontoo, Kings Crossin rautatieasema, laituri 9¾] Ja lausuma on epätosi/false. Mutta 7x[X=Lontoo, Kings Crossin rautatieasema, laituri 9¾] onkin tosi/true. Asiaa mutkistaa nimenomaan se, että Lontoo on kuitenkin todellinen paikka ja näin asioita voidaan itse asiassa keskustella hyvinkin tarkasti. Ei synny sellaista tilannetta että Harry Potterin hankkiminen omaksi Lontoon matkaseuraksi olisi mitenkään relevantti kysymys ; Olemassaololla on merkitystä monissa tapauksissa joissa käytetään referenssinä vaikka Lontoota joka on silta toden ja Tylypahkan välillä (monessakin mielessä).

Toki tässä on pienenä ongelmana se, että monet hahmot vierailevat Lontoossa. Mutta ne eivät jaa mitään yhteistä fantasiamaailmaa. Joten kenties pitäisi jollain notaatiolla erottaa toisistaan se, onko kyseessä "Harry Potter" -kirja vai "Sherlock" -televisiosarja. (En halua edes kuvitella maailmaa jossa Uusi Sherlock kohtaa Dr. Whon jotka sitten taistelevat mestaririkollinen Voldemortia vastaan. Toivon että voisin jättää jopa tuon mahdollisuuden ajattelematta. I reject this fantasy and substitute my own.)

Tämä on hyvin intuitiivinen tapa. Ja se on jotain joka varmasti muistuttaa paljolti sitä miten ihmiset keskustelevat fiktiosta. He tietävät että fiktio ei ole totta. Mutta silti fiktiossa luodaan enemmän - tai esimerkiksi Lynchin kohdalla vähemmän - looginen ja koherentti maailma ja näitä voidaan käyttää väitelauseina.

Mutta tässä on mukana pieni koukku. Se nimittäin ohjaa pois klassisesta kaksiarvologiikasta. Nimittäin kun puhutaan fiktiosta, on asioita jotka ovat jotain muutakin kuin tiedettyjä. Jos meillä on fiktionaalinen kuvaaja (7) se sanoo jotakuinkin sitä että "tämän tietyn tarinauniversumin mukaan". Ja tosiasiassa monet asiat ovat jääneet täysin auki. Oliko Sherlock Holmesin isoisovanhemmista yksikään lääkäri? On selvää että tarinan mukaan tätä ei ole kerrottu. Joten olisi luontevaa sanoa että jos väittää että 7x[x=Sherlock Holmesin isoisovanhemmista ainakin yksi oli lääkäri]=epätosi/false. Mutta toisaalta tarina ei kumoa tätä ja sano että lääkäri-isovanhempien määrä on nolla jolloin 7x[x=Sherlock Holmesin isoisovanhemmista yksikään ei ole lääkäri]=epätosi/false. Ja kun tätä kokonaisuutta katsotaan, voidaan huomata että käsissä on ristiriita. On selvää että joko Sherlock Holmesin isovanhemmista ainakin yksi oli lääkäri tai ei ollut. Joten molemmat eivät voi olla "epätosi/false". Tämä ristiriita kannustaa vahvasti kolmiarvologiikan toteuttamiseen tai ainakin kaksiarvoisen logiikan hylkäämiseen.

Kolmiarvologiikka tuntuu intuitiivisesti sopivalta. Sillä jos esimerkiksi puhutaan mitä "Sherlockin" tai "Dr. Whon" vielä ilmestymättömässä tuotantokaudessa tapahtuu, oikea vastaus on todennäköisesti juuri se "ei kumpikaan". ; Joka on astetta enemmän kuin emme tiedä onko tosi vai epätosi. Kolmiarvologiikka ei noudata aivan tätä intuitiivista mallia. Tämä on tärkeä muistutus sillä helposti voisi tulla mieleen että todellisuudessakin on paljon asioita joita ei tiedetä. Niillä voidaan saada aikaan väitelauseita jotka ajautvat samanlaiseen ristiriidanlöytämiseen kuin mitä tein fiktiivisillä kohteilla. Mutta ne ovat hitusen epäanalogisia, sillä jossain mielessä fiktio on jo luotu.

Joka itse asiassa johtaa siihen että maailmassa tosiasiassa on esimerkiksi kirjoja joissa on asioita joihin fiktiopäätelmät on sidottava. Kysymys ei tavallaan perimmiltään ole siitä onko Harry Potter enemmän olemassa kuin Tuomo Hämäläinen. Ja olemassaolo on usein nähty sellaiseksi kenkuksi ilmiöksi että asia joko on olemassa tai ei ole. Olemassaolo nähdään aika usein joko-tai -ilmiöksi. Kysymys ei siis oikeastaan ole edes siitä että minä olisin jotenkin enemmän olemassa kuin Harry Potter. Kysymys on siitä millä tasolla ja missä kontekstissa olemme olemassa. Joku voisi sanoa että fiktio on päässämme. (Sillä siis on lokaatio ja se on olemassa.)

Tämä kaikki mutkikkuus kannustaa minua hylkäämään hauskan työmerkkini, fantasiakvanttorin (7). Ja sen hylkäys toimikoot muistutuksena siitä että logiikka voidaan nähdä pelkästään mekaanisena premissien käsittelynä. Logiikka itsessään ei siis ole kovinaan totuuskeskeinen. Se ei käsittele Totuutta tai Olemassaoloa. Se käsittelee vain sitä ovatko päätelmät koherentteja ja valideja. Eli jos sen premisseistä seuraa johtopäätös, päätelmä on validi. Se, että premissit ovat epätodet on vain garbage in-garbage out. Se onko asia todella olemassa ja tosi on siis eri asia kuin se, että asia on jossain loogisessa maailmassa tosi. Kaikki logiikka puhtaana logiikkana käsittelee fiktioita. Fiktiota joiden kohteet ovat itse asiassa olemassa. Mutta tämän olemassaolon ratkaiseminen ei tavallaan enää ole logiikan tai loogikon hommaa.

Joka tarkoittaa esimerkiksi sitä että ontologiassa pelataan kenties jopa liikaa logiikalla. Samoin kuin maailmankuvan jäsentämisen puhtaasti rationaalisin keinoin nähdään jotenkin tekevän uskomuksesta sellaisen että sitä on kunniakkaampi pitää myös totena. Se toki tekee maailmankuvasta loogisemman, mutta kun logiikan tosi/true ei ole olemassaoloa, ei maailmankuvan uskottavuus ole tällä projektilla mikään välttämättömyys. Empiristit ovat tässä kulmassa vahvemmilla ; He kun miettivät nimenomaan olemassaolemisen tapaa, tai vähintään meille ilmenemisen tapaa. (Harry Potterkin oli olemassa mutta eri tavalla kuin minä.) Ja maailmankuvan järkevyyksiä arvioiden on relevanttia vastata esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuin että "Onko olemassa Jumalaa "Raamatun" ulkopuolisessa todellisuudessa?"

Debatin viemää

Radio Deissä oli harjoitettu kreationimin parissa suositulle asialle. Eli livedebatoinnille. Matti Leisola ja Atte Korhola väittelivät radiossa. Minun ei varmasti tarvitse kertoa kenellekään sitä miten syvästi en välitä mistään yleisöväittelyistä. Ne ovat promootiota, jossa pelataan enemmän karismalla kuin sisällöllä. Kannatan tieteellistä debatointia, mutta kirjallisena. Siinä kun pelataan substanssilla eikä viestintäosaamisella.

Monista on aina yhtä kiinnostavaa
saada kuulla rautakautisista
ideoista jotka esitetään uusina
modernin tieteen huippukeksintöinä.

Suomessa nämä debatit eivät nykyään jaksa kiinnostaa edes skeptikoita. Kreationismi on laimeaa sisäpiirin puuhastelua joka ei tunge yleiseen tietoisuuteen samalla mallilla jolla siitä kaahotettiin vuosituhannen alkupuoliskolla. "Myyrävuosien" jälkeistä alamäkeä kuvaa hyvin symbolisesti syntyessään korskeasti rummutetun "Luominen" -lehden loppuminen. 

Amerikoissa libedebateilla on kuitenkin seuraajia. Tästä hyvänä esimerkkinä on hyvin tuore kreationismiväittely jossa itse Ken Ham väitteli Bill Nyen kanssa. Väittelystä oltiin sen verran kiinnostuneita, että siihen jopa valmistauduttiin asiaankuuluvasti. Debatilla oli paljon seuraajia. Väittelyn jälkeen mm. kreationisteiksi identifioituvat saivat lähettää viestejä evoluutiosta tietäville.
1: Josta en tähän laita sen enempää kuin sen, että viestin "vastaanottajana" asiassa on vain yksi millään tavalla kiinnostava ja relevantti asia. Se, että muutama kreationistinaisista oli melko sieviä ja jopa seksikkäitä. Mutta yhdessä tekstien typeryyden ja siihen omalla kohdallani vahvasti liittyvän turn-off -vaikutuksen vuoksi kikkelini on hyvin hyvin hämmentynyt. Ja siinä kaikki mitä sain. Osa skeptikoista on erimielisiä ja näkevät asiassa jotain muun reagoimisen arvoista. Mutta he ovat väärässä. Väärässä!

Kuvan aasi ei osallistu
julkkisväittelyihin, mutta
jos se osallistuisi, se tekisi
parempia argumentteja
kuin Ken Ham ikinä.

Yleinen arvio on se, että debatti oli Ken Hamille kauhea epäonnistuminen. "Red Letter Christianissa" korostettiin että Ken Ham ei edusta monienkaan kristillisyyttä. "Every time Ken Ham repeated his position that “Creationism is the only viable option…”, my jaw dropped in awe at the arrogance of that statement. Because the version of Christian faith that Ken Ham espoused tonight is not the version of Christianity that I am a part of. Ham’s understanding of what it means that the Bible is God’s inspired word is very different from what that phrase means to me." Christian Todayssä äänestettiin ja kristittyjen yleinen mielipide kallistui siihen, että Ham hävisi ja Nye voitti debatin. Mikä onkin hyvin universaali näkemys siitä, miten debatissa kävi. Myös Pat Robertson, itsekin kuuluisa kreationisti, irtautui Hamin rökälemäisestä mediatappiosta. "“Let’s be real,” Robertson begged, “let’s not make a joke of ourselves.”" Kun tämä tulee Robertsonilta, joka tunnetusti suhtautuu tieteellisyyteen "vähintään joustavasti" saadaan kuva siitä miten matalalla oikein käytiin. Robertsonin matalan standardin taso on olemassa ja Ken Ham paljasti sen. Keskustelun huonoksi puoleksi oikeastaan jäikin se, että Hamin huonous korostui niin paljon, että ihmisiltä jäi huomaamatta mistä kreationismissa on perimmiltään kysymys.

Tämänlaisissa debateissa huolena on se, että niillä annetaan kreationismille näkyvyyttä. Toinen tärkeä huoli on se, että tosiasiassa dogmaattiset ihmiset eivät hevillä muuta mielipiteitään - itse asiassa edes tavalliset ihmiset, aivan ilman pakkomielteitä, eivät muuta mielipiteitään kovinkaan helposti. Slatessa oleva "skeptikon yhteenveto" käydyn debatin mediapelistä onkin mielenkiintoinen. Ennen debattia oli ollut jonkinlaista huolta "I was torn about the event; I think it’s important that science get its advocacy, but I also worry that by even showing up to such a thing, Nye would elevate the idea of creationism as something worth debating."

Älyllisyyden riemuvoitto.
Että Hurraa!

Mutta sen jälkeen ollut ilmapirii korosti Nyen tiedostaneen jotain jonka jokainen pseudotieteilijä on tiedostanut. "I suspect that what’s wrong is our messaging. For too long, scientists have thought that facts speak for themselves. They don’t. They need advocates. If we ignore the attacks on science, or simply counter them by reciting facts, we’ll lose. That much is clear from the statistics. Facts and stories of science are great for rallying those already on our side, but they do little to sway believers." 

Tässä kristillinen enemmistö onkin tärkeässä osassa. Sillä kuten jo aiemmassa korostettiin sitä miten Ken Ham ei nuoren maan kreationisminsa kanssa edusta kovinkaan montaa kristittyä ihmistä, voidaan evoluutiodenialismin taakse nähdä vahvempi ja kaikenkattavampi vääristyminen. Vääristyminen jossa väärinymmärrettynä ei ole vain tiede vaan myös uskonto. Uskonnon ja dogman tasolla evoluutiota pidetään ateistisena näkemyksenä joka "naturalisminsa" vuoksi on yleisesti uskontoa vastaan. Kuitenkin evoluutio ei vastusta uskontoa yleensä, vaan pelkästään muutamia hyvin pieniä ja loppujen lopuksi merkityksettömiä suuntauksia. "Ham is insidiously wrong on one important aspect: He insists evolution is anti-religious. But it’s not; it’s just anti-his-religion. This is, I think, the most critical aspect of this entire problem: The people who are attacking evolution are doing so because they think evolution is attacking their beliefs. But unless they are the narrowest of fundamentalists, this simply is not true." Jos itse muotoilisin asian, korostaisin että "evolution is not against religion in general, but as any scientific theory, it can contradict certain religious beliefs. So it can be against religion in particular."

---

Tästä huolimatta tiedekysymyksiä ei ratkaista käsiäänestyksillä tai livedebateilla. Koskaan.

Arkkipiispa ja skientistinen profetia

YLE uutisotsikoi Kari Mäkisen lausunnon ilmastonmuutokseta varsin erikoisesti. "Arkkipiispa rinnastaa profeetat ja ilmastonmuutoksen". Otsikkoa vaivaa se, että se on toki Kari Mäkisen lausunnon mukainen, mutta se helposti vääristää hänen sanomistensa sisällön. En tiedä miten tämänlaisiin mielikuvia herättäviin otsikoihin pitäisi suhtautua. Siksi en suhtaudukaan, vaan otan vain esille Mäkisen lausunnon.

"Tunnistan ilmastoraportissa samaa kaihtelemattomuutta, joka on ominaista Vanhan Testamentin profeetoille. Profeetat asettivat ympäröivän todellisuuden Jumalan tahtoa vasten ja paljastivat sen, mikä särki Jumalan tarkoittaman elämän. Niin ilmastotutkijat nyt tekevät. Heidän viestinsä on tämän päivän profeetallinen viesti. Kirkkojen profeetallinen viesti maailman elämän puolesta ei ole eri kuin IPCC:n (imastonmuutospaneelin) tutkijoiden."

Tässä on toki humanisteille erikoinen tapa hakea analogiaa sielläkin missä se ei ole kovin luontevaa. Tässä kun tuntuu sekoittuvan se mitä itse kutsuisin "sisäavaruudeksi" siihen mikä on sitä itsen ulkopuolista todellisuutta (joka on hieman suurempi asia kuin "ulkoavaruus" vaikka se helposti mielletään eksistentiaaliseti jotenkin kooltaan ulkoavaruutta pienemmäksi konseptiksi.) Voidaan kuitenkin olla Kari Mäkiselle suopeita ja katsoa että hän huomasi, että Profeetat kuten ilmastonmuutoksen tutkijat korostavat, että ihmisten elämäntapa on turmiollista. Moni voi kokea tämän herjaavana ja ikävänä, mutta tästä ei välitetä koska käsitys Totuudesta ajaa molempia.

Ja itse asiassa en ole kovin erimielinen siitä, että ilmastonmuutos vaikuttaa ideologioissa aivan samaan tapaan kuin maailmanlopun ennustukset uskovaisissa. Syynä on tietysti se, että eksistentiaalisella tasolla ei ole kovin suurta merkitystä sillä onko asia fakta (sanan luonnontieteellisessä merkityksessä). Siksi ilmastonmuutos lillii kansansuosiossa kiinnostavana tieteellisenä konseptina osittain siksi, että kulttuurimme on muutenkin normalisoinut maailmanlopusta kohkaamisen. ; Kysymys ei tässä ole pelkästä uskonnosta. Kunnon vaikuttava maailmanloppu vaatii taakseen esimerkiksi lineaarisen aikakäsityksen. (Toki hindujen sylkinen maailmankäsitys näyttää että syklisyys sisältää helposti ja usein uuden alun luovan lopun. Ja se voi olla hurjakin. Mutta tätä ei saada samanlaista fiksaatiota kuin lineaarisessa aikakäsityksessä.)

Kari Mäkisen lausunnossa onkin toinen taso. Se nähdäkseni sisältää hyvinkin tarkkaa tajua siitä miten maailma suhtautuu uskonnollisuuteen. Hän nimittäin tekee analogian hyvin tarkassa sävyssä. Se huomioi sen, että maailmanlopun ja ilmastonmuutoksen rinnastavassa keskustelussa on vakiintuneita konventiota. Ja hän ampuu niistä tietyt alas aivan suoraan mainiten.
1: On denialistinen näkökulma jossa ajatellaan että uskonnollisuus on  jotenkin niin naurettava ja huono asia, että analogian esilletuominen on itsessään kritiikki itse teorialle. Ikään kuin asiaa voisi kritisoida sen kannattajien habituksella tai muulla ad hominem -perustaisella toiminnalla. Huvittavaa on tietytsi se, että tämä konventio klikkiytyy vahvasti yhteen kristillien denialismiryppään kanssa ; "Korvaushoito" jolla evoluutio manataan profeetta Darwinin totteelmiseksi on evoluutiokritiikkiä samaan tapaan kuin erityisen usea evoluutiokriitikko vastutaa myös ilmastonmuutosta. - Itse asiassa monet kreationistit oikein ylpeilevät, että se että tajuaa sekä evoluution että ilmastonmuutoksen roskaksi on sama kuin konkreettinen todiste siitä, että kreationisteilla on nenää harhaopeille. Eli he tunnistavat roskan ja pseudotieteen erityisen taitavasti ja ovat siksi erityisen kunnioitettavia ja fiksuja ihmisiä.
2: Moni taas kuvastaa että ilmastonmuutoksen loppu on päinvastoin jotain jota Raamattu ennustaa. Ilmastonmuutos siis ikään kuin kuvaisi sen miksi asia tapahtuu. Näin ilmastonmuutos olisikin osoitus siitä että "Raamattu" on totta.

Nähtävästi Kari Mäkinen ei edusta kumpaakaan tästä ääripäästä. Hänen lausuntonsa näyttää korostavan sitä, että ilmastonmuutos ei ole kristinuskoa vastaan tai ristiriidassa kristinuskon arvojen kanssa. Hän ei siis ole ilmastonmuutosdenialismin korostaja. Tätä varmasti tarvitaan aikana jolloin ilmastonmuutosdenialismi on oikeistokonservatiivifundamentalismin (johon kreationismi liittyy) kautta näkemässä "vihervasemmistolaisuuden" hyvin pahana asiana. Jonain jota Kunnon Kristitty ei edes harkitse kannattavansa. (Nykyajan denialistisessa maailmassa ilmastonmuutos onkin monelle Jumalaa vastaan samalla tavalla kuin evoluutio.)

Toki itse korostaisin Mäkistä enemmän sitä, että ilmastonmuutoksen kannattaminen ei helposti tarkoita samaa kuin vihervasemistolaisten ideologioiden ja asioiden ajaminen. Sillä vaikka niiden välille voidaan nähdä yhteys siinä mielessä että jos pitää ihmislajin säilyttämistä arvokkaana asiana, mukaan tulee monia sellaisia käytännön keinoja joita vihervasemmistolaiset arvostavat elämäntavassaan, voidaan kuitenkin nähdä että ilmastonmuutoksen kannattaminen on itse asiassa hyvin vahva syy kannattaa ydinvoimaa. Joka taas on jotain jota vihreät eivät nimenomaan tee. Tässä mielessä on hyvä huomata että ilmastonmuutos on kuten mikä tahansa muukin tiede. Se on mekanistinen teoria joka ei puhtaasti sellaisena ole ideologia. (Lämpötila celsiusasteina ei ole mielipidekysymys samaan tapaan kuin "kuuman" tai "kylmän" kokemus eksistentiaalisella tasolla vaikka näiden välillä onkin kiistämättä yhteyksiä.) Ideologiat vain valjastavat sitä ja asettavat sitä erilaisiin tulkintaskeemoihin joihin liitetään vahvojakin arvolatauksia käytännössä väistämättä.

Siksi minusta näyttääkin että arkkipiispa Mäkinen yrittää saada uskonnon asennoitumistavalle uskottavuutta rinnastamalla sen tieteeseen. Hän tekee tämän eksistentiaalisella tulkintatasolla. Ja sillä tasolla tämänlainen yhteys onkin mahdollinen. En kuitenkaan koe että analogia kantaa riittävän pitkälle. Sillä tosiasiassa ilmastonmuutos on "aivan eri tavalla todellisuutta" kuin jonkun ihmisen "vahvasti todellisiksi kokemat äänet päässä". ; Moni uskovainen toki korostaa että usko ei ole mutua ja mielipiteilyä vaan esimerkiksi pelastusvarmuus on ehdoton tieto siitä että pelastuu. Mutta tosiasiassa on iso ero tieteen ja oikein vahvan henkilökohtaisen uskomuksen välillä. Se, että mutuilee aivan helvetin vahvasti ei tee siitä uskottavaa. Ja tätä kautta profeetat ja ilmastotieteilijät toimivat aivan eri maailmassa ja eri varmuusasteilla. (Riippumatta siitä paljastuuko ilmastonmuutos vääräksi teoriaksi joka täytyy falsifioida). Ja tämän eron ohittaminen ei ainakaan minun silmissäni lisää uskottavuutta siitä että uskonto olisi rationaalisten ja järkevien ihmisten asia.

Riitelyä arvoista ja faktoista

Ei ole tavatonta kohdata uskovaista joka selittää, että uskonto on oleellista yhteiskunnan pysyvyydelle, koska se takaa samanmielisyyttä. Näin teemana on, että kristityt eivät riitele keskenään ainakaan etiikasta. Tämänlainen ajatus on helppo ymmärtää lähinnä jos uskonto tarkoittaisi jotain kulttimaista ja dogmaattista. Jotain, joka siis määrää etiikan ja sen oikeat mielipiteet hyvinkin tarkasti. Tämänlaista mallia ajava yhteiskunta olisi teokratia.

Käytännössä se, mitä olen kristittyjen parista oppinut, on se, että etiikasta tapellaan nimenomaan hyvinkin paljon. Näiden puolustuksia haetaan toki "Raamatusta", mutta tämä ei tarkoita kovin syvää koherenssia näkemyksissä. Mutta historia näyttää että orjuutta on puolustettu sekä vastustettu "Raamattuun" vedoten. Myös fundamentalisteja ja kristillisiä suuntauksilla on tunnetusti napit vastakkain. Vaikka molemmat ajavat samaa Pyhää Kirjaa perustallaan, niin esimerkiksi adventistit pitävät katolista kirkkoa porttokirkkona. ; Syvästi fundamentalismiin jäsenensä ajavana liikkeenä adventisteilla toki on vahva ajatus siitä jos "Raamattua" ei tulkitse heidän tavallaan, ei ole kristitty ollenkaan.

Tämä adventistien mallin mukainen kristinopin uudelleenmäärittely tai hyvin tiukka määrittely johtaa siihen, että kristillisyys olisi toteutuessaan yhä teokraattisempaa. Käytännössä hyvin moni kristillisenä pidetty valtio ei nimenomaan aja tämänlaista tiukkapipoista mallia. Ja näiden kaltaisten yksilöiden voimalla voidaan sanoa että "länsimainen kulttuuri on kristillinen" tai että "olemme historiallisen yhteiskuntakokeilun avulla saaneet hyviä tuloksia kristillisyydestä". Jos ajattelee konservatiivisen perusfilosofian mukaan, että menneisyydestä voidaan oppia, on valittava eiteokraattinen kristinuskon malli. ; Molempia ei voi saada, (1) fundamentalistista koheesiomallia ja (2) hyväksi ja menestyksekkääksi koeteltua länsimaista menestyskulttuuria jonka menestysvalttikorttina on kristinusko.

Toki tässä voidaan yrittää puolustaa kristinuskon riitelyä vähentävää voimaa sillä, että jos kaikki hakevat etiikan "Raamatusta", ei siinä riidellä enää etiikasta vaan faktoista. Tämänlainen saivartelu on mielenkiintoista, mutta se ei sovi psykologiaamme. Ihminen vihaa asioita jotka ovat hänen maailmankuvaansa vastaan, ja pitää tieteellisiäkin faktoja kyseenalaisina maailmankuvallisia agendoina. Tämä on "jokaikisen pseudotieteen toimimisen takana oleva moottori". ; "Practical Ethics" ottikin tämän juuri tuoreesti esille. Faktoista ei saa riitaa. Mutta koska kristityt tuppaavat riitelemään - esimerkiksi tällä hetkellä siitä miten lestadiolaisia pitäisi kohdella kun heidän yhteisönsä pedofiilien piilottelu esivallalta on tullut esille - kyseessä ei siis ole vain riitelyä faktoista. ; Se otti esimerkiksi aborttikeskustelun, joka on aihe joka vahvasti jakaa kristittyjä. "One could argue that the abortion debate in the United States is similarly fueled by a disputed ‘fact’: whether or not a fetus is a person. We can all agree that it is wrong to kill a person unjustifiably, just as Americans and jihadists can both agree that retaliation is justified if you are attacked. We just disagree about a ‘fact of the case’. But the key point is that this disputed ‘fact’ hinges on what it means to be a ‘person,’ an inherently normative concept: its definition cannot but be value-based."

Lukemattomia tiedekirjoja

Luin "Helsingin Sanomien" lisätuotteen, jossa käsiteltiin hyvää kirjoittamista. Kirjoittajat Halla-ahosta Valtaojaan kommentoivat sitä, mitä on hyvä kirjoittaminen. Eräs teksti hämmästytti. Siinä käsiteltiin hyvää lukemista. Toki moni muukin teksti rinnasti lukemisen ja kirjoittamisen yhteen. (Mikä onkin luontevaa paitsi jos olet poliisi kliseestä.) ; Hämmästystä herätti lukutapa.

Kun puhuttiin ripeästi lukemisesta, esiin nostettiin Paavo Väyrynen joka oli lukenut Dostojevskin tuotannon viikonlopun aikana. Väyrynen oli tunnustanut lukeneensa teokset samalla tavalla kuin hän lukee lehtiä. Eli katsonut pääasiat. Henkilö moitiskelikin sitä, että fiktiokirjallisuutta luetaan aika usein hampsien. Että onko kirjan lukemista ollenkaan, jos ei lue keskusteluja. Kirjoittajan argumenttina oli se, että tarinan eteneminen vaatii koko tekstin lukemista. Ja että tapahtumista ei saa selkoa ilman tätä. Tämä onkin ymmärrettävää, eikä tämä hämmästytä.

Sen sijaan hän nosti esille, että fiktiota ei saisi lukea kuin tietokirjallisuutta. Että tietokirjallisuutta olisi asiallista lukea luku sieltä, toinen täältä. Poukkoillen, valikoiden ja hampsien. Tätä on hyvin vaikeaa ymmärtää - ellei tietokirjallisuus tarkoita sitten pelkkää tietosanakirjatyyppistä tuotosta, jonka koko idea on sirpalemaisuus josta voi valita, löytää ja lukea nopeasti tarvitsemansa ja ohittaa muut osat. ; Nimittäin valtaosa lukemistani tiedekirjoista on teemallisia kokonaisuuksia. Ja jos mennään tieteen popularisoinnin puolelle, vielä suurempi osa teoksista on itse asiassa hyvin pitkiä argumentteja. ; Suurin osa tietokirjoiksi laskettavista teoksista perustelee yhden näkökulman siten, että aihe alustetaan ja sitä kehitellään eteenpäin. Näiden hampsimisessa käy nähdäkseni juuri samanlainen hämäännys kuin jos lukisi tarinallista tekstiä hampsien ja valikoiden.

Mikäli monikin humanisti todella lukee tietokirjoja tällä tavalla, se selittäisi sen miksi yllättävän moni aivan rationaalinen tuntuu käsittelevän tieteen popularisointia ja ylipäätään luonnontieteellistä keskustelua ikään kuin knoppilistoina. Ja miksi ihminen on selvästi lukenut kirjaa sen verran että osaa poimia sieltä yksityiskohtia ja teemoja joita ei voisi vain arvaten liittää teokseen. Mutta kuitenkin auki olisi jäänyt se argumenttirakenne jolla sitten puolustetaan sitä mikä nähdään vain päälleliimattuna snobistisena norsunluutornissa olevan reduktionistin asennevammana. Argumenttikokonaisuuden rakentuminen on kuin kirjan juoni.

Jos luet tarinakirjoja sivun sieltä ja toisen täältä, voi kokonaisuus vaikuttaa irrallisilta kohtauksilta. Tälle on kuitenkin sentään eksistentiaalinen oikeutus. Sillä tosiasiassa maailma etenee usein näin. Elämä ei rakenna suurta juonta, ja kenties tämän ymmärtäminen voi onnistua hamsimalla juonellista kirjallisuutta. Tietokirja pelkkänä knoppilistana ja lähdeviiteluettelona latistuu kuitenkin joksikin jolla pärjää lähinnä visailuohjelmissa. Soveltamistaso jää puuttumaan. ; Olipa kirja sitten kertomakirjalisuutta tai faktakirjallisuutta, niin kritiikki rakentuu fragmenttien moittimisesta, ja olkiukkoja vilahtelee sekaan helposti. Laiskuus ja ajanpuute ovat tämän virheellisen lukutavan ainoat toverit..

Tekosyyttömyyksiä

"When you're a kid, they tell you it's all "Grow up, get a job, get married, get a house, have a kid." And that's it.  ~ But the truth is, the world is so much stranger than that. It's so much darker. And so much madder - and so much better."
("Doctor Who", Love & Monsters)

Saan aika usein kuulla siitä että otan asioita liian vakavasti. Esimerkiksi kirkko on "vain" kirkko. Useille se onkin kirkko, ja sinne voidaan mennä vaikka vain kuuntelemaan musiikkia. Mutta minä yritän huomioida nekin joille se on enemmän kuin "vain". Ne, joille kirkko on kauneuden ja ne joille se on kauheuden tyyssija. (Ja että ero ei ole "vain" yhden kirjaimen suuruinen.)

Jos joku sanoo että on ahdistavaa jos ihminen on "vain" eläin, tai että ei pidä ottaa erehdyksistä itseen koska se on "vain" työtä, ollaan yleensä väärillä linjoilla. ; Kenties epäfilosofisin tai ainakin toisia huomioimattomin sana onkin etuliite "vain". Se kätkee sen, että asioita halutaan vähätellä ja mitätöidä. Että ei haluta laittaa niitä erilaisiin konteksteihin ja nähdä siinä enempää.

On toki selvää että jos etsitään Totuutta, on esimerkiksi kuollut kukka epäkiinnostava. Koska nähtynä tämä kuollut kukka se on yksinään ja itsessään vain fakta, ei Totuus. Siksi voisi tehdä mieli sanoa että se on "vain" kuollut kukka. Mutta oikein runollinen voisi nähdä faktassa Totuuden sijasta Kauneuden. Ja siksi on oikeampaa jättää "vain" pois. Tai kuten minua viisaammat ovat sanoneet ; "Kun ollaan ihmisten kanssa, mikään ei ole vain."

"Vain" on vähättelevä tekosyy, joka rajoittaa miettimisiä. Se on filosofianvastainen sana. Kaikella on väliä, sillä kaikesta seuraa jotain. Se, mitä tapahtuu ovat yleensä vain faktoja, eivät totuuksia. Mutta kenties Totuus, tai ainakin Kauneus on niiden takana. Ja niin saadaan mukaan Merkityksiä. Jopa silloin kun vastaan tuleekin Kauneuden sijasta Rumuus. (Kuten usein tulee.)

Esimerkiksi jos mietitään sitä, että kannattaako lähteä ulos "ihmisten ilmoille" vai jäädä kotiin, voimme miettiä minkälaisia vahvuuksia, heikkouksia, mahdollisuuksia ja uhkia niihin liittyy..
* Kotona on ilmastointi, ulkona on ilmasto.
* Kotona voi juoda viinaa, ulkona voi täydentää viinavarastoja.
* Kotona ollaan, ulkona mennään.
* Ulkona voi joutua puhumaan ventovieraille. Kotona saattaa alkaa puhumaan itsekseen ja seinille.
* Kotona säästää rahaa, ulkona saa kuluttaa sitä.
* Kodin voi varustaa, muualla voi varastaa.
* Jos jää kotiin usein, niin ihmiset ihmettelevät että "onko elämää" kun ollaan "vain" neljän seinän sisällä. Ja jos menee ulos usein, niin ihmettelevät että miksi se "vain" aina juoksee pää kolmantena jalkana.
* Jos menee, niin on itse tavallinen mutta ympärillä tapahtuu kaikkea kummallista ja jos jää niin ympäristö on tavallista mutta itse on kummallinen.
* Jos menee, voi tulla puukotetuksi. Jos jää, niin voi kompastua matonreunaan ja halkaista kallonsa.
* Jos menee, voi kohdata kamalan ihmisen. Jos jää, niin voi välttyä mukavan ihmisen kohtaamiselta.
* Jos menee, voi housut hajota ja jäädä nolisti palelemaan housut kintussa niin että kaikki ihmiset näkisivät sukuelimet. Jos jää, voi olla että kukaan ei näe sukuelimiäsi, koskaan.
* Jos menee ulos, voi törmätä hirveen joka on ylittämässä tietä. Tämä voi olla jännittävää tai vaarallista. Jos jäisi, voisi se sama hirvi teutaroida ikkunan läpi huoneistoon ja törmäisi siihen silti.
* Jos menisi, voisi Jumala ampua salamalla päähän, se olematon, vihaisena kostoksi ampuisi. Jos jäisi, saattaa saada viallisesta kodinkoneesta sähköiskun niin että kuolee ateistina.
* Jos menee ulos, voi kohdata kiinnostavia ihmisiä, jos jää kotiin on taatusti rakastavassa ja älykkäässä seurassa.
* Jos jää kotiin, exäsi saattaa soittaa sinun kotinumeroosi ja saada sinut kiinni. Jos menet, saatat itse soittaa hänelle 3 aikaan aamuyöstä.
* Jos jää, voi olla selibaatti. Jos menee, voi olla syfilis.
* Jos menee, voi törmätä katujulistajaan. Jos jää, Jehovan Todistajat voivat soittaa ovikelloa.

Vain -sanaa tarvitaan vain jotta ihminen kestää kaikki kuviteltavissa olevat ja kuvittelemattomissa olevat mutta silti mahdolliset skenaariot. Vain -sanaa tarvitaan potentiaalin peittämiseen. Mutta jos ihmisille iskee liikaa vaihtoehtoja, se alkaa helposti ahdistamaan. "Vain" johtuu ihmisen rajallisuudesta ja pienuudesta. Ei siitä että kohde olisi "vain". Vaan se, että jos asioita ei joskus luokittele "vain" joksikin, ei kenenkään ihmisen mieli kestä sitä. Maailmassa on liikaa merkityksiä ; Etenkin liikaa kauneutta ja kauheutta.

(itse)petoksen mestarin ja erikoisasiantuntijan lausunto

Jotkin asiat panevat niin sanomattomasti vituttamaan...

Aika usein teologeista keskustellessa ei ole tarpeen tarttua keskustelijoiden persoonaan. Esimerkiksi Alvin Plantingan argumentaatiotapa on sellainen, että hänen ideologiansa ja asenteensa ovat yhdentekeviä. Kohteliaasti sanoen heidän tapansa olla keskustelussa ja argumentoinnissa ovat asiallisia. Sitten on sellaisia joilla ensimmäinen ja tärkein asia on tarttua heidän persoonaansa. Sillä heidän kohdallaan kyse ei koskaan ole argumentoinnista vaan voittamisesta. (Ja tämä "voittaminen" ei todellakaan tarkoita sitä että esitettäisiin vahvimmat argumentit ja parhaat tieteelliset tiedot.) Debateissa on aina kysymys vain persoonista. Silloin puhutaan ihmisistä kuten William Lane Craig.

Craigista on sanottu sellaista, että häneen kannattaa tutustua jos haluaa tuntea kristillistä ajattelutapaa. Häneen kannattaa tutustua myös koska hän on älykäs ja hänellä on erityisen laaja yleissivistys. Mutta jos haluaa tutustaua siihen mitä kosmologia sanoo asioista, Craig on väärä lähde koska hänen keskusteluhistoriansa on käytännössä sarja tehtyjä virheitä ; Hän väittää fysiikan sanovan jotain ja sitten esimerkiksi Paul Daviesin kaltaiset fyysikot ovat suoraan näyttäneet niissä fysiikkavirheitä (eli vika ei ole "eri tulkinnoissa" vaan "eri faktoissa"). Ja tämän seurauksena on syntynyt vain se, että Craig on vaihtanut argumenttiaan uuteen asiavirheeseen. (Lukeneisuus ei siis ole auttanut häntä saamaan fysiikkaansa oikein, vaan hänen fysiikkapohjaiset argumenttinsa ovat sarja asiavirheestä toiseen lipumisia.) Lisäksi Craig ei osaa ateistien argumentteja. Hän on ilmeisesti vain lukenut kirjoja, mutta itse argumentit esiintyvät lähes poikkeuksetta jonkinlaisina olkiukkoina alkuperäisistä. Olen käytännössä vähintään 99% samaa mieltä tämän lausunnon kanssa. (Ja tämä blogaus antaa pienen vilauksen siitä miksi näin näen - ja miksi sinunkin pitäisi nähdä se tälläisenä.)

Itse asiassa Craig on tästä hyvä esimerkki siinäkin mielessä, että hän ei ole missään määrin luova ajattelija. Näin ollen häntä kuvaakin lähinnä muiden jo kehittelemien ideoiden käsitteleminen. Tämä näkyy varsin selkeästi ja itsestäänselvästi myös hänen "virallisesta akateemisesta opinnäytteestään" joka on siinä rajalla joka on luovalta panokseltaan niin pieni, että on vaikeaa sanoa onko kysymys peräti suorasta plagioinnista vai onko se sittenkin vain järjestelmällistä muiden sanomisten esilletuontia. Itse asiassa Craig ei ole akateemiselta menestykseltään merkittävä - toisin kuin vaikkapa Alvin Plantinga - ja ainut syy jonka vuoksi Craig on tärkeä on se, että fundamentalistiset kaduntallaajauskovaiset ovat ottaneet hänet jonkinlaiseksi tämän hetken muoti -ikonikseen. (Ja kyllä, myös täällä Suomessa.)
1: Oleellisesti sanottuna hän on ateistejen parissa vähintään yhtä tunnettu siitä että hän toistuvasti vääntää vastustajiensa sanoja sellaiseen muotoon joka ei ole sitä mitä on sanottu. Tämä kertoo siitä että hän ei ymmärrä kritiikkinsä kohdetta. Olipa syynä sitten viaton sisälukutaidon puute, kyvyttömyys nousta oman maailmankuvansa ulkopuolelle tai tahallinen huijaaminen tämä olkiukottelutapa vähentää hänen merkitystään vakavasti otettavana filosofina. (Tosin ratkaisu siihen mitä edellämainituista hän on todennäköisemmin on jotain joka valottunee tämän blogauksen kautta ainakin osittain.)

Esimerkiksi Craigin debatteja seuratessa on helpohkoakin havaita, että
1: Craig mielellään viittaa "yleiseen akateemisten ihmisten mielipiteisiin" myös asioissa jotka ovat kaikkea muuta kuin tosia. Itse asiassa jopa epätieteelliset ja epätodet ja kumotut väitteet ovat saaneet tämänlaisen statuksen. Lisäksi hänen tapansa käsitellä kritiikkiä ja kritiikittömyyttä on varsin omintakeinen. Esimerkiksi Jeesuksen tyhjä hauta on saanut häneltä erikoisen kohtelutavan ; "You'll never hear Craig say that very few scholars doubt the empty tomb. That's because that claim is easily disproven. Indeed, some of Craig's fellow apologists are quite open about the fact that many scholars reject it (see for example pp. 461-462 of Mike Licona's new book). So instead, Craig makes slightly vaguer claims about majority opinions and what "scholarship" says, claims which he never has much support for, but which at least can't be immediately refuted. At the same time, he carefully avoids mentioning that there are any scholars who disagree, leaving his audience to assume there aren't any." Toisin sanoen kysymys on väärien mielikuvien rakemtamisesta tavalla jonka kritisoiminen on mahdollisimman vaikeaa, koska kaikki tulkinnat tapahtuvat kuitenkin kuulijan "rivien välistä" eikä Craig itse asiassa sano mitään eksaktia. Tämä eksaktiuden puute toki tarkoittaa myös sitä että hänen argumenttinsa ovat turhia.
2: Hän rakentaa argumentaationsa sille että asiasta ei keskustella vaan siirrytään aina suojaan metatasolle. Tämä näkyy erityisen hyvin siitä miten Craig käsittelee sellaista konseptia kuin "fakta". "Similarly, when Craig takes all the major details of the Biblical story of and calls them his "four facts," the word "facts" there is a lie. Normally in a debate "facts" refer to things that are easily proven and can be agreed upon by all. But there’s no proof for any of those facts, no evidence for them beyond the word of the Biblical authors, who may have been misinformed or lying. But by calling them "facts" over and over again, Craig gives the impression that they're uncontroversial. And if called on it, he can defend himself by quibbling about the meaning of the word "fact.""

Tämä asennepari tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että Craigille tiedemaailman yleinen mielipide on auktoriteetti. Ja se mitä hän kutsuu faktaksi on itse asiassa dogmaattinen premissi. Loput on sitä että hän välttää eksaktia kannanottoa itselleen ongelmallisista aiheista ja kiemurtelee ja kikkailee tästä pois sillä että hän ei tartu käyttämiinsä sanoihin vaan leikkii sanojen merkityksillä kikkailulla. Aito ja hyvä julkinen esiintyjä osaisi toki valita sanansa mahdollisimman ymmärrettävästi, etenkin jos on erikoistunut julkisiin naamallaan käytyihin debateihin joiden kohdeyleisö ei ole akateeminen maailma vaan tavalliset ihmiset. Craigin strategia toki vakuuttaa ne uskovaiset joilla jo on vakaumus. Mutta kaikille muille on ilmiselvää että tämä termisaivartelu ei tee Craigista sivistynyttä ja filosofista - jonka mielikuvan hän tietysti seuraajilleen mielellään antaa - vaan se on puhdas osoitu siitä että Craig on - vähintään kielenkäyttötaitojensa vuoksi - totaalisen inkompetentti teologian popularisoijana. (Mikä ei posta hänen arvoaan akateemikkona, mutta silloin hänen pitäisi tehdä jotain muuta kuin mitä hän nykyään tekee.)

Tosin tämä on oikeastaan vain alkua. Sillä kun Craigin kirjoihin tutustuu, tapahtuu helposti jotain hyvin omituista. (Siis jos et ole jo valmiiksi fundamentalistikristitty joka on totaalisen vaihtoehdoton dogmaattisuudessaan.)  "When I first read William Lane Craig's Reasonable Faith (back when it was in the second edition), my gut reaction to reading the first chapter was, "this guy is a total lunatic, I didn’t know he was so crazy."" Tämä reaktio ei ole ad hominem, vaan johtuu siitä että Craigin julkisissa debateissa hän korostaa sitä miten hän vain seuraa logiikkaa minne tahansa se viekin. Debateissa hän on sanonut esimerkiksi seuraavaa "The answer is that we must use logical arguments, formulated according to the basic rules of logic which have governed all valid reasoning since the time of Aristotle. Emotional appeals and powerful rhetoric may move juries, but they’re philosophically useless at helping us get at the truth." Kuitenkin Craigin tapa kohdella ateistista argumentaatiota on jotain aivan muuta. Craigin kirjoissa taas asenne on sama kuin "Reasonable Faith" -kirjasta löytyy "The magisterial use of reason occurs when reason stands over and above the gospel like a magistrate and judges it on the basis of argument and evidence. The ministerial use of reason occurs when reason submits to and serves the gospel. ... Should a conflict arise between the witness of the Holy Spirit to the fundamental truth of the Christian faith and beliefs based on argument and evidence, then it is the former which must take precedence over the latter, not vice versa." Argumenteilla on siksi arvoa jos ja vain jos ne todistavat Jumalasta. Sillä Jumala on asetettava logiikan yli. Eikä hän kunnioita ateisteja ihmisinäkään. Hänestä kukaan ei voi olla ateisti argumenttien vuoksi "When a person refuses to come to Christ it is never just because of lack of evidence or because of intellectual difficulties: at root, he refuses to come because he willingly ignores and rejects the drawing of God's Spirit on his heart. No one in the final analysis really fails to become a Christian because of lack of arguments; he fails to become a Christian because he loves darkness rather than light and wants nothing to do with God "

Tämä konflikti on omituinen ja vaikea selittää. Olisi kuin Craig olisi aivan eri ihminen kun hän pitää debatteja ja eri ihminen kun hän kirjoittaa kirjojaan. On selvää että ylläoleva selkeä ristiriita ei jää Craigin kaltaiselta nokkelalta mieheltä huomaamatta. Konfliktin olemassaolo on selvä. Ja niin on sen ratkaisukin. Craigin mielestä ateistinen argumentaatio on väärää, se on "magisterial use of reason". Tämä tekee siitä pornografisen. Ateistinen materiaali on Craigin oman määrittelyn mukaan "literally pornographic (evil writing) and so ought in general to be shunned. Sure, somebody has to read them and refute them; but why does it have to be you?" Näin ollen Craigin rooli onkin toimia suotimena joka tarjoaa uskovaiselle kansalle valikoidut palat ateismista. Craigin debattistrategiakin sopii yhteen sen kanssa että ateisteista ei anneta oikeaa kuvaa, vaan ateistit saadaan ajettua merkityksettömään metahöpinään. Craigin väistely on tehty sitä varten että annetaan "mukavastaus" kritiikkiin. Jos Craig kohtaa vetoavan ateistisen argumentin, hän ei taatusti levitä tätä eteenpäin. Hän sen sijan yrittää piilottaa sitä, johtaa keskustelu sen debatissatullessa sivuraiteille (esimerkiksi "fakta" -sanan eri määritelmillä saivarteluun.) "If Craig ever found an argument he couldn't refute, he believes it’s his duty to keep quiet about it, lest he act as an “instrument of Satan.” And if atheist writings are to be shunned, it’s probably best not to expose his fans to too many atheist arguments, even when he thinks he can refute them. This is damning. Craig is committed to misleading his audience by pretending many objections to his views don’t exist. But it’s worse than that: what is Craig to do when he can’t avoid talking about an argument which he also can’t refute? Given that souls are at stake (or so Craig thinks), it’s no surprise that his answer is "lie about it."" Tämä on hänestä oikein koska tämä on malliltaan "ministerial use of reason".
1: Tämä laittaa omaan valoonsa esimerkiksi Craigin asiavirhestrategiat kosmologisessa arugmentissa. Hän tunnusti virheensä ja puolustautui sillä että hän itse ei uskonut argumenttiinsa, vaan se oli vain "debate tactics".

Tällä kaikella ei tietysti olisi mitään väliä, paitsi että juuri nyt sillä on. Stephen Law on tuonut esiin sen, että Craig on joutunut viime aikoina huonoon valoon siitä että hänen kirjansa kertovat juuri siitä että ateistit valehtelisivat tarkoituksella koska eivät mitenkään halua kestää Jumalaa. Craig on puolustautunut siten, että ihminen on kykenevä assimiloimaan ja rationalisoimaan miten tahansa mitä tahansa, jos hänen maailmankuvansa vain sanoo toisin Craigin sanat ovat tarkalleen seuraavat ; "The human psyche is so capable of rationalization and suppressing things that we find uncomfortable that I think it's very plausible to think that an atheist could somehow suppress the knowledge of God or rationalize it away so that he doesn't have to face it overtly. You can think of cases, especially involving moral misbehavior, where this human ability to rationalize comes out. For example, men who get caught in sexual affairs will, at least in the beginning stages of the affair, typically rationalize away the behavior even though they know that what they are doing is wrong." Itse asiassa tämä lausunto on totta.

Ja nähdäkseni Craig on itse malliesimerkki siitä miten tämä rationalisoimiskone toimii käytännössä. Siinä vaiheessa sitä ottaa oman vakaumuksen, paitsi premissinä niin myös faktana, jolla on takanaa tieteen auktoriteetti. Ja jokainen joka on erimielinen on magisterial use of reasonin käyttäjä ja siksi tuotoskin on pelkkää pornografiaa, johon ei pidä suhtautua argumenttina vaan jonain jolta uskovaisten kuulijakuntaa on suojeltava. ; Toisaalta tämä kaikki antaa kuitenkin jonkinlaista irvokasta painoarvoa Craigin sanoille. Kun hän sanoo tuollaisia, on sanottu kuitenkin vähän kuin superasiantuntijan näkemys ja lausunto kyseisestä aiheesta.

Kuitenkin kaiken kaikkiaan Craigissa on niin paljon vikaa, että hän on niitä ihmisiä, joiden kohdalla lähempi tutustuminen näyttää aina siirtävän rimaa alemmaksi. Aluksi hän voi jopa vaikuttaa ystävälliseltä ja kohteliaalta. Mutta pidempiaikainen seuraaminen tekee hänelle auran ja tunnelman jota kuvaa hyvin englannin kielen sana sinister. Monet muut teologit eivät synnytä vastaavia tunnelmia, koska heillä ei ole vastaavaa piilohalveksuvaa asennevammaisuutta. (Suora halveksunta ja suora salliminen ovat molemmat vähemmän kieroilevia ja häijyjä ratkaisuja. Craig onkin itse asiassa moraalisessa umpikujassa.) Moni uskovainen on yrittänyt saada minuakin kristillisemmäksi ja jopa kristityksi tämän miehen avulla. Hänen eettisyyttään on minulle suoraan kehuttu.  - Itse asiassa häntä on jopa vakavalla naamalla väitetty minulle malliseimerkiksi asiallisesta kristillisestä asenteesta. Craig on kuitenkin jokin joka päin vastoin etäännyttää minua kristillisyydestä. Sillä jos palvottu kristittyjen sankari joka on monien kannattajiensa mukaan esimerkiksi objektiivisen moraalin superasiantuntija toimii tällä tavalla, niin siinä vaiheessa Helvettiin joutuminen on ansiokasta mielipidevankeutta. Mutta sitten toisaalta on myös niin että jos jossain on tuonpuoleinen jossa on paikka jonne Craig joutuu, se on by definition helvetti.

Kuitenkin tästä päästään siihen että molemmissa "tuonpuoleinen on olemassa" -skenaariossa on kuitenkin parasta toimia juuri eri tavalla kuin Daniel Lane Craig. Eli ei esimerkiksi valehtele. Noudattaa muitakin 10 käskyä elämässään? Tarkemmalla miettimisellä Craig etäännyttää minua fundamentalisteista ja kristinuskoon kuulumisesta. Ehkä hänen varoittava esimerkkinsä on kuitenkin jotain joka opettaa minua esimerkiksi rakastamaan erimielistä kuin itseäni? Ehkä Craigin asennevamma demonstroi sitä miten ei ole hyväksi snobbailla yleissivistyksellä itsetarkoituksellisesti? Ehkä Craig tekeekin minusta sittenkin enemmän kristityn.

Niin tai näin, vituttavista asioista on vaan parasta pysyä kaukana

Vaadin huonompaa keskustelua!

"Ropeconissa" oli esitelmä prostituution historiasta. En tässä referoi esitelmää, vaan tartun sen alkupuoleen. Siinä nimittäin määriteltiin prostituutio sitä kautta, että prostituutiossa on kysymys suorasta seksin myymisestä jossa vapaaehtoisuus on hyvin vähäistä. Tätä kautta esimerkiksi puhelinseksipalveluja myyvät ihmiset, rakastajattaret ja ne joilla on "terve seksuaalinen libido" (ainakin jos määrä on laatua). Tämä nosti valtavasti ääntä esimerkiksi siitä, että tämä määritelmä rajoittaa prostituution negatiiviseksi ilmiöksi. Väännössä käytiin sitten takana seksityöntekijät ja prostituutiot -sanojen määrittelyä.

Tämä oli toki sinällään mielenkiintoista semanttista saivartelua josta nautin lähes aina. Tällä kertaa kun kysymyksessä oli kuitenkin esitelmä - joka oli peräti esitelmänpitäjän ensimmäinen - tämä arvokeskustelu oli aivan turhaa kohkaamista. Tieteessäkin on huomioitava se, että usei tilanne on niin että ensin esitelmänpitäjä määrittelee tutkimansa ilmiön ja sitten katsotaan mitä siitä on sanottavaa. Tässä mielessä määritelmästä vääntäminen on pois sisällöstä. Olisi katsottava että mihin määritelmä kantaa, ei kanna ja minkälaisen tulkintaviitekehyksen se luo. Ja sitä kautta voidaan katsoa onko tämä määritelmä liian suppea, kattaako se vain osan jostain isommasta ilmiöjoukosta jolloin tämän tulokset eivät ole sovellettavissa marginaalisen osansa ulkopuolelta ja niin edespäin.
1: Jätän tarkemmin käsittelemättä yksittäiset kommentit joissa "ei enimmäkseen" -tyyliset sanat käsiteltiin jonakin joka korostaa sitä mielikuvaa että "ei koskaan". En voi oikein tehdä muuta kuin esitelmöitsijän tapaan ja sanoa että "semantiikkaa". Sillä jos sanoja ei ole tuota tarkoittanut, niin on hemmetin typerää tulla heittämään sanavalinnalla päähän. Ainakin itse koin että "ei enimmäkseen" on lieventävä, ja kaikkea muuta kuin "ei koskaan" -lausunto.

Into oli toki ymmärrettävää. Mutta olisi ollut hyvä huomata, että kyseessä oli esitelmä joka käytiin suullisesti. Kirjallinen debatti on sellaista että siihen tämänlaista kannattaa aidosti panostaa. Suullisissa tilanteissa on toki tapana akateemisessa keskustelussa kysyä ja kritisoida. Mutta siinäkin on vuorot. Väittelytilaisuudessa ensin kuunnellaan ja sitten esitetään kritiikit. Ja jopa tieteen popularisointiteemoissa joissa on keskusteluhenki ja jossa ei olla yleisöä vaan ollaan keskustleukumppaneita, on kyseessä vuorot. Nyt kaikki kinasivat määritelmistä sen sijaan että olisivat ensin keskittyneet esitelmän sisältöön. Tämä oli virhe.

Tämänlainen keskustelu (~lue intomielinen kannanottaminen ja välihuutelu) on usein aikaavievää eikä hedelmällistä. Itse asiassa siitä tunnetaan huono argumentointistrategia nimeltä Gish gallop. Sen perusideana on se, että kun kysyy saa etulyöntiaseman koska toisen odotetaan vastaavan. Jos vastausta ei kuulu, tämä on vähän kuin voitto itselle. Ja kun toinen vastaa, voidaan kysyä toinen kysymys. Näin ei itse koskaan jouduta puolustamaan vaan voidaan vaan hyökätä. Erityisen tehokasta se on yllämainituissa tilanteissa. Silloin kun kysymykset eivät oikeastaan ole kysymyksiä, vaan syytteiksi naamioituja kannanottoja. Niihin vastaamatta jättäminen tuntuu vielä pahemmalta. (Inttäminen, retorinen kysymys ja asenteellinen hyökkäys ovat tässä kohden hyvin lähellä toisiaan.)

Nytki esitelmästä jouduttiin leikkaamaan osia pois koska tämä kohkaaminen vei liikaa aikaa. Lisäksi oli selvää että tässä ei siedetty tätä näkökulmaa siksi että kysyjällä oli itsellään aivan oma agendansa aiheeseen liittyen. Toki on hyvä huomata, että tämä kapeampi prostituution määritelmä ei ole sama kuin kaikkien prostituutio. Mutta jos keskustelu menee sen ulkopuolelle että "tämän yhden prostituutiokäsitteen siirtäminen toisen prostituutiokäsitteeseen johtaa kategoriavirheeseen ja tämä termien sisällönvaihto lennosta on ekvivokaatio -päättelyvirhe" niin sitten ollaan varsin huonossa jamassa. Voidaan nähdä että juuri tietyn määritelmän määrääminen pakolliseksi on tärkeä dogman levittämisen kannalta. Sillä määritelmä on tälläisissä tilanteissa aina näkökulma aihepiiriin, eikä totuus koko aiheesta. Mutta jokainen järkevä ihminen itse asiassa tietää tämän.

Mutta tämä on vielä pientä ja sisällöllisesti nerokasta. Sillä menneenä viikkona satuin katselemaan häpeällistä Doctor Philiä. Se on jokin ohjelma jota päädyn jostain syystä katsomaan jos minulla on hetkittäinen ajatusvaje. Ja se on joka kerran yhtä hävettävää. Ohjelmaa katsoessa olo on sellainen että seuraaminen on kauheaa, ja sitten on pakko katsoa että miten kauheaa se on. Tässä kyseisessä ohjelmassa väännettiin ylipainosta. Yksi vieraista viittasi mielellään erilaisiin tutkijoihin. Lopulta yleisöstä nousi kannanottaja-kysyjä, joka kyseli tältä henkilöltä siitä että miksi hän menee toisten selän taakse piiloon. Hänestä olisi rehellistä sanoa mitä mieltä itse on ja seisoa niiden takana. Toisen nimen laittaminen oli hänestä delegointia. Ja että jos jotakuta lainaa, niin joka tapauksessa ottaa kannan siitä että on samaa mieltä kuin tämä lainattu, joten delegointiin ei ole tarvetta. ; Ohimoissani tuntui aivoverisuonien ratkeamista edeltävä paine, kun katselin tätä kysyjää joka aivan omalla naamallaan miljoonien edessä kertoi ylpeästi vaativansa huonompaa keskustelua.

Tämä kommentti edustaa mallikelpoisesti anti-intellektuellia ilmapiiriä joka USA:ssa vallitsee monin paikoin. Suomessa ihmiset häpeävät "en tiedä" -henkeä. USA:ssa ollaan joskus jopa rehvakkaan ylpeitä siitä että ollaan niin individualisteja ja itsellisiä ja itseoppineita että ei edes osattaisi ottaa tieteelliseen keskusteluun osaa. Tässä kulttuurissa ei enää ole faktoja ja mielipiteitä vaan pelkästään mielipiteitä. Tässä lähteistys on vain auktoriteettiin vetoamista. ; Tämä on toki sen verran järkeävä, että pelkästään se että name droppaa jonkun joka on tiettyä mieltä ei itse asiassa ole vielä argumentti. Ja esimerkiksi monissa uskontokeskusteluissa tiputetaan nimiä ja korostetaan että lausuja on titteliltään professori. Tässä unohdetaan kuitenkin se, että tosiasiassa aito lähde ei ole nimi ja aukroriteetti vaan viittaus argumentaatioon johon voi mennä itse tutustumaan jos haluaa, ja jonka oikeellisuuteen littyviä argumentteja ja empiirisä todisteita voi sitten punnita aineiston ääressä. Toisin sanoen tässä puuttuu lähdekritiikin alkeet. ; Itse asiassa sekä määritelmistä väätnely että mielipidemaailma on siitä ongelmallista että ne ovat edellä mainituissa tapauksissa puolitotuussuhteessa lähteistykseen ja lausuntoihin. Ihmisten pitäisi opetella vähemmän knoppeja ja enemmän tervejärkistä lähdekritiikkiä.

Toki voitaisiin ajatella että lausunnot voisivat olla myös trollaamista. Tämä on tärkeä kommentti siinä mielessä, että vaikka useimmat pitävät trollaamista huonona asiana, jota tekevät pahat ihmiset ja jossa ei ole mitään hyvää ja rakentavaa ja jonka harjoittaja on aina idiootti-ääliö (period). Niin itse olen kuitenkin sekä trollaava että trollaajamielinen. Syynä on se, että näen että filosofian tärkein tehtävä Sokrateesta lähtien on itse asiassa ollut trollata. Kun tekee mitä Sokrates teki, on selvää että provosoitumista seuraa. Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että trollaamismielisyydestäni huolimatta pidän valtaosaa trollaamisesta karseana aktiona. Kysymys on hieman kuten huumorista ; Valtaosa vitseistä on itse asiassa aika paskoja. Huumori on harvinaista. Mutta silti arvokasta. Sekä esitelmän häiritsijät että huonomman keskustelun vaatijat olivat huonolla tavalla trolleja.

---

Kuvassa kohtaus Harmaasusien näytöksestä. Kenkien omistajat eivät liity tapauksiin.

a posteriori -Jumala

Olen usein kritisoinut erilaisia jumalatodistuksia. Tämä on varmasti herättänyt monissa tuntemuksia siitä että olisin jotenkin erityisesti jotain - jos en suoranaisesti ateisti niin vähintään ateistismielinen. ; Syynä jumalatodistusvastaisuuteeni on kuitenkin enemmänkin koko aihe ; Ateismi näyttäytyy yleisesti ottaen reaktiivisena eikä se itse asiassa luo varsinaisia jumalattomuustodistuksia. Se itse asiassa kuluttaa aikaansa lähinnä yksittäisten jumalateorioiden kumoamiseen.

Yleisin työkalu joka ateisteilla on, on "evidentialismi tai ei mitään" -asenne. Tässä nojataan tavallisesti a posteriori -päättelyihin jossa apriorisuus unohdetaan. Ja yleisesti ottaen tässä yhteydessä ja nykyaikana a posteriorisuus ei nojaa verifikationismiin. Ateistisessa linjamassa a posteriorisuus tarkoittaakin yksinkertaisesti sitä, että he yrittävät kumota Jumalan olemassaoloa vetoamalla maailmassa oleviin tosisasioihin.¹

Ateistinen ajatteluprosessi onkin jumalatodistusten kohdalla nähtävissä seuraavalla kaavalla:
Premissi 1. Jos Jumala on olemassa, voisimme odottaa tapahtumatilaa X.²
Premissi 2. X ei toteudu.
->; Jumala ei ole olemassa

Tämä argumentti on malliltaan deduktiota modus tollens. Tämä on itsessään täydelliesn validia argumentaatiota. Ongelmana tässä on kuitenkin se, että mitä tapahtuu jos ateisti käsketään puolustamaan premissiä 1;

Jos otamme Jumalan määritelmän tarkempaan käsittelyyn voimme nimittäin huomata, että klassinen teologia tuntee sellaisen Jumalamallin jossa Jumala on välttämätön olento. Eli jos Jumala mahdollisesti on olemassa, se on myös aidosti olemassa.³ Jos otetaan tästä määritelmästä pomppaus, huomataan että voidaan ottaa esille jopa sellainen tilanne jossa ei oleteta edes sitä että Jumalan olemassaolo olisi loogisesti mahdollinen. Sen sijaan otan pelkän välttämättömän olennon määritelmän ja otan seuraavat lähtökohdat ; (+) Jos a posteriori -argumentti on hyvä, on käytettävissä jotain lähtökohtia jotka sisältävät tietoa siitä mikä on mahdollista ja eimahdollista. (+) Tästä seuraa se, että johtopäätös nojautuu näihin oletuksiin. (+) Jotta johtopäätös olisi tosi, on näiden mahdollisen ja eimahdollisen määritteiden oltava Jumalaan osuvia.
1: Jos tämän jälkeen huomaamme että ollakseen todistettu mahdollisuuksien nimissä, on oltava mahdollinen maailma tai läpikäytävä skenaario jossa oletetaan että jos Jumala olisi olemassa, tästä olisi seurauksia. Jos oletamme että Jumalaa ei ole olemassa, tämä johtaa sihen että tämä skenaario vaatii mahdottoman maailman läpikäymistä.
2: Ja koska yhdenlainen Jumala on välttämätön olento, on skenaario eräänlainen mahdollinen maailma joten Jumala on todellinen. Jos Jumala on aktuaalisesti olemassa, niin silloin aposteriorisen päätelmän premissi 1 tai premissi 2 on virheellinen jolloin argumentti jää tyhjän päälle.
3: Jos taas Jumala oletetaan mahdottomaksi, muuttuu ateismi "triviaalisti todeksi". Ongelmana tässä kohden on kuitenkin se, että tällöin Jumalan mahdollisuus oletetaan apriorisesti joka taas on kovasti sitä vastaan että ateistit pitävät a posteriorisesta päättelystä eivätkä pidä esimerkiksi siitä että teologit määrittelevät Jumalaa apriorisin argumentein. Ateistit joutuvat siis tekemään saman.
-> Eli toisin sanoen ateistit joutuvat joko tekemään ehdollisen tilan jossa jotain määritellään apriorisesti mahdottomaksi, jolloin he tekevät presuppositionistista question peggingiä. Tai sitten a posteriori -argumentaatiossa ajaudutaan ongelmalliseen tilanteeseen.

Joku voisi tietysti kysyä vakavasti, että mitä tuo ylläoleva argumentti oikein tarkoittaa noin arkikielisesti. Tämä onkin erittäin oleellinen kysymys ; Lähtökohtanani ei siis ole että ateistejen täytyisi olettaa että Jumala olisi mahdollinen tai mahdoton, vaan että ollakseen millään tavalla osuva olisi ateistejen annettava perusteluja jotka antavat meille jotain syitä jonka vuoksi heidän a posteriori -perustelujensa lähtökohdat olisivat osuvia.⁴ Peruskysymys palaakin siihen kysymykseen, että a priori oletetut lähtökohdathan voivat olla vääriä. Ja jos asialle halutaan perusteluja ateisti joutuu viittaamaan Jumalakonseptiin. Jos ateisti esittää että hänen päätelmänsä johtuvat koherentista konseptualisoidusta ja relevantista Jumalasta, hän ottaa kantaa siihen minkälainen Jumala on. Koska ateistejen todellisuudessa ei ole Jumalaa, tämä kannanotto on "jossain määrin vain aivan helvetin absurdi". Jos ateisti kykenisi analysoimaan Jumalan, hän joutuisi tunnustamaan että Jumala olisi mahdollinen. Ja koska Jumalia on monenlaisia ja niihin kaikkiin voidaan liittää "välttämättömän olennon" lisäoletus, tämä tekisi tästä kyseisestä jumalakonseptista mahdollisen. Ja jos ateisti haluaa kiertää tämän ongelman, hän joutuu viittaamaan siihen että koko Jumala on hänen premisseissään absurdi. Silloin mahdollisten maailmojen tulkinta olisi counterpossible ateistin maailmankuvalle. Ja silloin ateisti joutuu tunnustamaan että hän tekee apriorisen kannanoton Jumalan olemassaolosta.

Olennaisin asia on tietysti miettiä, mitä tämä tarkoittaa. Olen nähnyt miten tämäntapaista todistusasennetta on käytetty jopa siihen että ateistit oletetaan automaattisesti väärässoleviksi tai harhaisiksi ja että tästä seuraisi se, että Jumalausko olisi rationaalisempi ja varmemmalla pohjalla. Pidän tätä tulkintaa varsin omituisena ja liian pitkälle vietynä.

Ateisteja voitaisiin puolustaa siten, että tässä perustelussa käytetään hyvin erilaisia määrittelyjä termille "välttämätön" ja "mahdollinen". Samoin "Jumala" käsitetään määritelmällisesti määriteltynä ja määrittelemättömänä. Tämä on hyvin olennainen lähtökohta, josta seuraa ainakin seuraavia asioita:
1: Jumala on määritelty mahdolliseksi tai mahdottomaksi loogisella tasolla. On nimittäin mahdollista olettaa että Jumala olisi aktuaalisena olentona mahdoton, mutta voisimme silti miettiä sen metafyysisiä luonteita. Näin käy esimerkiksi jokaisen kumotun luonnontieteellisen teorian kanssa. Esimerkiksi kun meillä on teoria flogistonteoriasta, ja huomaamme että se ei toteudu, tiedämme että flogistonteoria on väärä. Tämä vaatii toki sen miettimistä että flogiston tapahtuisi jossain mahdollisessa maailmassa, mutta tällä ei suinkaan johdeta mitään päätelmiä siitä että flogistonin olemassaolemisen kiistäjä olisi kumouksissaan jotenkin väärässä. Tällä tavalla ateisti voi relevantisti kumota yksittäisiä Jumalateorioita hyvinkin laajasti.
2: Olennaista on se, että tässä ei käsitellä Jumalateoriaa itsessään, vaan koko argumentti nojaa sen varaan että Jumala olisi mahdolliseti nimenomaan "välttämätön olento". Ateisti voi olettaa että Jumala voisi olla aivan minkä muunlainen kuin "välttämätön olento". Tämä muuttaa ateistisen apriorisen ajattelun hyvin paljon marginaalisemmaksi kuin mitä alunperin näytti. Tässä ei suinkaan oleteta Jumalaa mahdottomaksi, vaan pikemminkin estetään yksi attribuutti.
3: Jos on metafyysisesti mahdollista että olento on metafyysisesti välttämätön, silloin olento on aktuaalinen. Mutta jos näkökannat tästä on rajoitettu siten että rationaalinen mahdollisuus nähdään eri asiana kuin todellisuutta (eli järki ja rationaalisuus kuvaa esimerkiksi inhimillisen tietämis/kuvittelukyvyn rajoja eikä ole itsessään todellisuuden/olemassaolon rajat). Tällöin on todellakin mahdollista tutkia jopa välttämättömän olentojen seuraamuksia ilman että tästä johdetaan implikaatioita kunnolliseen olemassaoloon.⁵

Oma tulkintani tästä tilanteesta onkin itse asiassa erikoinen. Pidän agnostikkona sekä ateisteja että teistejä väärässäolevina;
1: Ateistit eivät suinkaan kumoa Jumalaa, vaan he kumoavat yksittäisiä sosiaalisia Jumalakonsepteja. Toisin sanoen he eivät nojaudu mihinkään oikeasti olemassaolevaan Jumalailmiöön ja sen teoreettiseen malliin, vaan tarttuvat yksittäisiin esitettyihin Jumala -argumentteihin. Näin ollen ateistit voivat kumota yksittäisiä Jumalia, mutta itse Jumalakäsitys laajassa mielessä jää heidän otteensa ulkopuolelle. - Tilanne on väärä täsmälleen samasta syystä kuin esimerkiksi kaikkien luonnollisten syiden kautta syntymisen eliminointi joissain kreationistien jumalatodistuksissa ; On aivan helvetin eri asia kumota yksittäinen teoria, tai vain yksi vallitseva teoria ja väittää että tämän relevanttiuden vuoksi voitaisiin sanoa kaikki muut teoriat kumotuiksi. Ei voida kumota joka ikistä teoriaa koska se vaatisi myös niiden kumoamista jota ei ole vielä keksitty ja eliminoitu. Tämänlainen "yhdestä kumoamisesta/muutaman kumoamisesta kaiken kumoamiseen" on yksinkertaisesti väärä dikotomia ja hirvittävää yliloikkaamista.
2: Välttämättömän olennon loogiset piirteet johtavat siihen että teistejen vaatimukset siitä että ateistien olisi jotenkin pakko todistaa Jumala olemassaolemattomaksi on mieletön, mahdoton vaatimus. Päin vastoin, teistit sortuvat petitio principii -tilanteeseen jossa he haluavat kieltää ateistisen todellisuuden mahdollisuuden rajaamalla sen ulos määrittelemällä todellisuus a priorisesti sellaiseksi että se rakentuu sellaiseksi. Näin ollen esimerkiksi "välttämättömä olennon" määritelmä on keino tökrösti piilottaa tämä sisäinen kehäisyys (se on mielivaltaisesti päätetty määritelmällinen ominaisuus johtopäätöksen vuoksi) ja johon viittaamalla rakennetaan mahdottomia vaatimuksia (impossible expectations) vastapuolelle. Kun punnitaan sitä onko jokin asia jotenkin vai ei, pitäisi pelikentän aidosti sallia molemmat mietteet. Tämä ei tarkoita edes sitä että kieltäisin tämän ominaisuuden Jumalalta. Toki haluan antaa uskovaisille mahdollisuuden puolustaa Jumalaa joka on välttämätön olento. Argumenttini onkin hyvin nöyrä tässä kohden ja se sanoo yksinekrtaisesti sen, että kun tämänlaisen piirteen kohdalla universaalin negaation todistaminen a posteriorisesti muuttuu mahdottomaksi, ja tämän kanssa painiessa kysymys muuttuu aprioriseksi väittämis-määrittelemis-inttämiseksi, on tämänlaisten piirteiden lisääminen Jumalaan mahdolllista jos ja vain jos tätä ominaisuutta onnistutaan todistamaan aposteriorisesti. Teistinen teoria jossa ei tehdä tätä on "triviaalisti tosi" ; Toisin sanoen vaikka "välttämätön olento" näyttää olevan monille uskovaisille lempilapsi johon viittaamalla ateistejen mieltymys a posterioriseen ajatteluun halutaan tehdä naurunalaiseksi, tässä kuitenkin tosiasiassa jätetään tilaa sille tulkinnalle jonka mukaan valtaosa Jumalatodistuksista perustuu nimenomaan todistamisen trivialisoimiseen. A posterioriseen ajatteluun mieltyvä ei siis suinkaan joudu luopumaan näkemyksestään, vaan päinvastoin voikin nähdä teologian entistäkin typerämpänä, nähdä sen mielivaltaisena toimintana jossa ylpeillään ignoraatiolla ja halutaan kieltää ignoraation vaihtoehto suoralta kädeltä määrittelemällä todellisuus itselle miellyttävästi "vain koska halutaan" ja esittäjällä on asenteensa tukena pelkästään riittävästi härskiä mielivaltaisuutta.⁶

Ateistit siis kumoavat epätriviaaleja yksittäisiä teorioita. Teistit taas rakentelevat triviaaleja ilmaan rakennettuja häkkyröitä joissa ei ole kunnollisia perusteluja vaan joissa ikään kuin yritetään "nostaa itsensä itse itseään hiuksista vetäen suosta". Loppupäätelmä on siis se, että valtaosa teologisesta keskustelusta on enemmän kuin väärässä. Se on turhaa. Se, millä tavalla turhaa teologinen vääntö on, riippuukin sitten siitä oletko ateisti vai teisti.

---

1 Fakta on luettavissa tässä hyvin laveassa merkityksessä ; Esimerkiksi pahan ongelma viittaa siihen kuin maailmassa olisi olemassa pahuutta. Laveassa mielessä tämä on ateistisessa argumentaatiossa "moraalinen fakta".
2 X voi tarkoittaa myös että jotain ei tapahdu. Olkaamme tässä joustavia lyhytsanaisuuden nimissä.
3 Tämä muistuttaa logiikaltaan niitä kvanttifysiikan monimaailmatulkintaan johtavia päättelyitä joissa jokainen mahdollinen tila toteutuu jossain ja joka ratkaisee esimerkiksi antrooppisen periaatteen ilman Jumalaa. Tämän miettiminen liittyy mielenkiintoisella tavalla tähän aiheeseen, mutta kehoitan ihmisiä miettimään tätä kotonaan koska en blogaa ainakaan tähän blogaukseen tästä aiheesta.
4 Muistutan että tämä on ehdottomasti otettava ateistejen kohdalla huomioon ; He joutuvat tekemään tämän koska he yleisesti ottaen haluavat puhua siitä mitä evidenssiä Jumalasta on eivätkä siitä onko Jumala loogisesti mahdollinen jossain puhtaasti rationalistisessa maailmassa.
5 Kari Enqvist viittasi tähän debatissaan Craigin kanssa. Tämän merkitys näytti jäävän huomiotta.
6 Kirjoittaja suosittelee, että ateistit ottaisivat lähtökohdakseen sen, että Jumala voisi olla "vältettävä olento" joka määrittyy siten että jos voi olla että se ei ole olemassa, se ei myöskään ole olemassa. Uskovaiset voivat sitten ihmetellä että miten tämä muka eroaa siitä että tällä lähtökohdin Jumalan olemassaolokysymys määritellään suoraan ja lähtökohtaisesti 100% tai 0%. Siinähän ihmettelevät kun heiltä vaaditaan 100% lähtöoletusta siitä että Jumala on ilman että annetaan tilaa "mahdollista vai ei" -puheelle. Ihmettelisivät nimittäin syystä. Ja tämä ei kuitenkaan jostain ihmeen syystä tule heille mieleen kun puhutaan Jumalatodistuksista.