Just things and reasons

"Konfiguraatioista" eteenpäin

Analyyttisen filosofian perinteisimmässä versiossa ajateltiin että loogiset totuudet olivat väitelauseita (propositio) jotka olivat välttämättä tosia (necessary true). Ne eivät olleet epätosia missään tilanteessa; Ajateltiin etä välttämättä todet lauseet tyydyttyivät kaikilla mahdollisilla konfiguraatioilla. (Esim. tautologiat olivat väistämättä tosia.)

Karkeasti sanoen tämä tarkoitti sitä etä määritelmänteko ajateltiin eräänlaisena koneena tai mallina jossa oli muuttuvia osia. Näitä osia voitiin laittaa eri tiloihin. Ja jotkin asiat muuttuivat ja toiset eivät. Toisin sanoen noudatettiin semanttisia sääntöjä. Tällä tavalla kieli oli jokin josta löydettiin analyyttisiä totuuksia.

Tämä näkemys on sittemmin kokenut kohtuu kovia. Esimerkiksi Quine moitti tätä näkemystä peräti kahdella eri tavalla, ensin "Truth by Conventionissa" ja toisaalta "Two Dogmas of Empiricismissä". Quine näki kielen jonain jossa analyyttiset ja synteettiset käsitteet eivät olleet yhtä selkeästi erillisiä kuin oli aiemmin ajateltu. Muita haastajia ovat olleet esimerkiksi Kripke.

Määrittely ja logiikka

Näillä näkemyksillä on erikoisia vaikutuksia myös siihen miten asiat nimetään. Voidaan nähdä että osa on "runoilijahenkisiä". Heille ei riitä että asian sisältö on hyvin määritelty. Sen on viitattava myös sopiviin kohteisiin. Toisaalta monet ovat olleet sitä mieltä että nimet ovat itse asiassa vain nimilappuja, ja tätä kautta voidaan sanoa että nimeämiseen käytetyllä merkkijonolla ei itsessään ole mitään referenssiä määrittävää sisältöä.

Kysymys on ikivanha. Shakespearen "Romeon ja Julian" ajatus siitä miten ruusu toisen nimisenä on samanlainen kukka, muistuttaa esimerkiksi Millsin väitettä siitä että nimillä ei ole konnotaatioita vaan pelkästään denotaatioita. Ja että suora viittaus on se joka merkitsee. Olen itse tässä mielessä "Shakespaariaalinen".
1: Tässä mielessä kiistat ja näkemyserot voivat näkyä vaikkapa evoluutioteorian kohdalla ; Osa kreationisteista näkee että jos evolutionisti kutsuu bakteerin siimamoottoria siimamoottoriksi niin hän itse asiassa tunnustaa että hänestäkin eliöt on luotu ja että hän tietää sen itsekin. (Tämä sopii vahvasti Jean Calvinin teologiaan, hänellähän jokainen ateisti tietää olevansa väärässä.) Tässä metaforan mukana tulevat konnotaatiot ovat heistä oleellinen osa tietosisältöä. Kuitenkin termiä voidaan periaatteessa käyttää pelkkänä viittauksena jolloin nimeämisellä ei ole sen suurempaa sisältöä tai merkitystä.

On tavallaan kiinnostavaa mietti sitä että kun meillä on tiettyjä määritelmiä, ne ovat itse asiassa konsepteja jotka kuvaavat partikulaareja kohteita ja kohderyhmiä. Ja liitämme nämä mielessämme niiden oikeisiin nimiin. Kripkellä oli tähän sovitettava ajatus jossa oikea nimi (proper name) viittaa samaan objektiin kaikissa mahdollisissa maailmoissa joissa tämä kohde on olemassa.

Tässä kohden on helppoa huomata yhteys alustamani klassisen analyyttisen filosofian suuntaan. Vaikka ainakin minun intuitioni sanoisi varsin helposti että käsitteenmuodostus ja looginen perustelu olisivat jotenkin toisistaan irrallisia asioita. Nimeäminen on kuitenkin konseptin luomista. Ja itse asiassa tätä on melko vaikeaa irrottaa teorianmuodostamisesta. Kun asialle luodaan kuvaus, määritellään millainen ilmiö on. Ja jos löytyy tilanne jossa kohde ei täyty annettua kuvaustaan, on mietittävä onko nimeäminen tehty huonosti vai onko kohde sittenkin jotain muuta. Nämä kysymykset muistuttavat hyvun ankarasti teorioiden falsifoimista. Joka taas tuo mukaan ne ongelmat analyyttisen ja synteettisen tiedon erottelussa joita Quine toi esiin.

Tässä mielessä analyyttisen filosofian ongelmat tulevat vastaan jopa silloin kun puhutaan asioiden määrittelemisistä..

Oodin soturit

Helsingin Keskustakirjaston nimeäminen on tehty. Tulokseksi päätettiin "Oodi". Tämä on pahastuttanut suomenruotsalaisia piirejä. Oodin rinnalle tai tilalle halutaan ruotsinkielinen tai neutraali nimi. Neutraali tarkoittaisi luultavasti jotain joka kuulostaisi vaikkapa latinalta. Jokin sellainen kuin "libraria".

Olen nörttimäinen ja kirjastojen käyttäjä. Ja kirjastojen käyttäminen tekee nörttimäiseksi. Sitä saadaan nörttipiireissä kuulla niin usein viestiä mallia "osta elämä" että glorifioidun kirjavaraston nimeksi voisi tulla vaikkapa "Biblioteca de los Muertos".

Onko "friend zone" -termin käyttö sovinistista?

Olen käyttänyt "friend zonea" hyvin löyhästi. Se on viitannut yksisuuntaiseen suhteeseen jossa ei ole kyse väljähtyneestä parisuhteesta vaan siitä että kaverisuhde on muuttunut yksisuuntaiseksi ihastussuhteeksi.

Olen käsittänyt että termi on tässä kontekstissa yleinen. Esimerkiksi ohessa oleva meemi vihjaa että "Game of Thronesin" Mormont eläisi kovasti friend zonessa. Mormont taas voidaan liittää klassiseen ritariromansseissa esiintyneeseen rakkausmalliin. Ja tätä kautta sanalle voidaan liittää tämä mainitsemani sisältö.Tätä tukee sekin että englanninkielisellä alueella esimerkiksi Vsaucen Michael Stevens käsittelee termiä tällä tavalla.

Sitten termin kuitenkin nähdään toisaalla aika paljon. Lilyssä esitettiin, että "Huomattavasti lievempi versio samasta ilmiöstä puolestaan näkyy esimerkiksi misogynistisessä friendzone-konseptissa, jonka perusajatus tuntuu olevan se, että naiset ovat mukaville miehille velkaa seksiä tai rakkautta. Friendzonesta valittavat miehet ajattelevat, että kun he käyttäytyvät kohteliasti, heillä on oikeus naiseen. Että heille pitäisi riittää naisia." ... "Kenelläkään ei ole oikeutta toiseen ihmiseen. Ei edes miehellä naiseen."

Lisäksi Urban Dictionary näyttää määritelleen sananmiesnäkökulmasta niin että se tarkoittaa nimenimaan heteroseksuaalisen miehen suhdetta ei-halukkaaseen naiseen. (Tjsp.) "What you attain after you fail to impress a woman you're attracted to. Usually initiated by the woman saying, "You're such a good friend". Usually associated with long days of suffering and watching your love interest hop from one bad relationship to another. Verb tense is "Friend-ed"." Määritelmä ei ainakaan ota huomioon mahdollisuutta, että homomies tai nainen eläisi friend zonessa. On tosin vaikeaa nähdä onko tämä vain kirjoitettu miesnäkökulmasta ilman kovin laajaa terminmäärittelyn käsiteanalyysiosaa. Vai onko käsite määritetty noin tiukasti. (Itse en toki hae käytämieni sanojen sisältöä UD:sta. Olen tässä kenties maailman ainut ihminen. Haen auktoriteetin käsiteanalyysiini aina 4Chanista.)

Minun on tietenkin vaikeaa nähdä että esimerkiksi Mormontin tilanteessa nähtäisiin että hän kokisi että hänelle oltaisiin velkaa siitä että hän on ollut kiltti. Toki ymmärrän että on olemassa sellainen wnb-pelimiesten joukko joka esimerkiksi tarjoaa juomista ja luulee sen tarkoittavan seksiä. (Mikä tekisi naisista varsin halvan ja vaihtotaloudessa elävän prostituutin jos tämä olisi jokin laki.) "Antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa" -asenne on tietenkin vähintään kohtuullisen pelle. Ja näissä "eivät ymmärtäneet antaa koska olen niin kiltti, herkkä ja älykäs" tuppaavat saamaan Timo Hännikäis -twistejä. herra Hännikäinen oli aikanaan kovasti "Ilman". Ja sen teemana oli että hän on kohtelias jne. Ystävällisten poikien ei-saaminen vaikuttaa kieltämättä misogynistiseltä kun puolustusta käyttää ihminen jota on vaikeaa nähdä millään alkeellisellakaan tavalla kilttinä tai kohteliaana. ("Panen teitä kaikkia perseeseen." Jne. Tosi kiltti, älykäs ja kohtelias on tuollainen "'herras''mies'".)

Mutta friend zone nähdään joidenkin silmissä vain tänä. Itse asiassa tätä on jopa vaikeaa nähdä friend zonessa olemisena. Koska "antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa" -asenne liittyy nimenomaan irtosuhteisiin ja deittailuun. Ei niinkään ystävyyssuhteisiin, joissa tunteet ovat levinneet yksipuolisiksi romansseiksi.

Toki friend zoneen liittyy katkeruutta. Sillä tottakai sitä toivoo vastarakkautta. Friend zonessa ongelmana onkin moraalinen haaste. Se, miten päästää irti. Ettei muutu stalkeriksi. Ja että päästää irti niin että ei katkeroidu tai menetä itsetuntoaan. Tai kaveriaan. Tai tämäkin voi olla vaihtoehtona. Olen ymmärtänyt että friendzon e-katkeruus liittyyisi enemmän siihen, että "hyvin käyttäytyvä" mies jää jalkoihin jonkun "rentun" voittaessa huomion, kuin siihen että naisen nähtäisiin olevan velkaa. Se, että henkilö haluaa romanttisen parisuhteen, mutta tunteiden kohde ei halua mennä kaveruutta syvemmälle. Siihen parisuhteeseen kyllä sisältyisi luultavasti seksikin, mutta se ei välttämättä ole läheskään kaikille friend zoneen päätyneille se pääasia. Manipuloinnin sijaan kyseessä voi olla esimerkiksi ujous. Ja se, että friend zone ei usein ala sellaisena vaan ystävyys voi muuntua ajan mittaan johonkin suuntaan. Eikä se, että on päätynyt jonkun friend zonelle välttämätä arvota yhtään mitään. Se on vain fakta ja sinne joutuneen henkilön tavoitteiden vastaista. Käsittääkseni moni ihminen voi kokea olevansa friend zonella ilman, että kokee toivekumppaninsa tekevän mitään väärää. Tällaisessa friend zonen käsitteessä ei mielestäni ole mitään pahaa.

Näyttää siltä että friend zoneilussa vastakkain on kaksi ryhmää. On niitä jotka eivät käytä itse friend zone -käsitettä koska he sanovat mitä se tarkoittaa ja se pitää sisällään heistä seksistisiä kulmia. (Tavalla jossa Ee ole friendzonessa, jollet pidä sitä toisen vikana ettei muuta tapahdu. Jossa friendzone on ei ole yksipuolinen rakkaus vaan spesifimpi kierotunut muoto yksipuolisesta rakkaudesta.) Sitten on niitä jotka käyttävät sitä ja joista sana on sisällöltään jotain ihan muuta, pelkkää epäonnistunutta rakkautta ystävään. Ja heistäkin nuo sekstistiset kulmat ovat seksistisiä. Mitä tämä kertoo siitä mitä käsite pitää sisällään? Mielestäni tässä on vahva viesti jostain. Hyvin mielenkiintoisesta. Kenties siitä että terminkäyttöön liittyy valtapeliä joka ei tosiasiassa koske tätä käsitettä vaan jossa sovinisminvastustamisen hyvällä motiivilla tehdään jotain hieman muuta. Eli selitetään muiden ihmisten puolesta heidän maailmankuvansa ulkopuolelta mitä he todella tarkoittavat jos käyttävät jotain sanoja.
1: Ja on aika ikävää, että jos sanot jotain ja tarkoitat jotain ja joku ulkopuolinen tulee sanomaan, että kun käytät termiä kuten sitä yleisesti käytetään niin olet joko sovinisti tai vastaavaa. Tai tulkitsee viestisi tarkoittavan jotain ihan muuta kuin se tarkoittaa. Juuri tämänlainen asenneongelma on kun esimerkiksi kristitty lähtee tuomitsemaan vähemmistöjä. He määrittelevät sanoja uusiksi omista lähtökohdistaan ja tulkitsevat toisen sanoman tämän oman skeemansa kautta. Heille on olemassa onneksi viesti jota eivät väärinymmärrä tai väännä. Kaksi keskisormea nenän edessä heiluen.

Itse olen käyttänyt sanaa "friend zone". Ja muut ovat kuvanneet tilanteita samoin. Eikä näissä yhteyksissä ole ollut merkkejä sovinistmista. Ehkä termi elää jossain ihan muussa merkityskentässä ihan muiden ihmisten parissa. Tämä voi olla vierasta niille joille kieli on lähinnä vain ideologianvälitystä. Itse en ole nähnyt että friend zone olisi kovin monestikaan sitä Hännikäis -kulmaa. Itse asiassa Hännikäinen piti sisällään noita friend zonen seksististulkintoja. Mutta hän ei itse asiassa kirjassaan edes käyttänyt koko termiä. Ja miksi käyttäisi - eihän hänellä ollut naiskavereita! Siitähän se koko ongelma syntyikin!

tse olen käyttänyt käsitettä aika löyhästi. Sallinut kaikenlaiset homokulmat ja vastaavat. Yksisuuntainen romanssi kun on itselleni tärkeä aihe josta tykkään vaahdota. Koska nykyään kaikki olettavat vastarakkautta. Mielestäni on jännittävää kuitenkin miettiä että miksi tasa-arvon kannattajat haluavat kieltää sanan käytön tai leimata sen hyvin tiukasti. Termi siinä muodossa missä sitä käytetään on moraalisesti kestävä ja sisällöltään kätevä. Jos sitä käytetään "väärin" niin käsitteet elävät kielessä. Sillä että niitä käytetään. Se, että on oikea tapa käyttää friend zone -sanaa voi siis sinällään toisintaa ja muistuttaa sukupuolirooleista. Että "tuo sana soveltuu vain tuossa kontekstissa ; Tuossa rajaamisessa on muistutettu. toisinnettu, mieleentuotu ja joskus jopa luotu tietynlainen sukupuolihierarkia ja vaaditaan sen mukaista ja sitä mukailevaa kieltä. (Ehei. Minä en suostu tälläiseen. Minä turmelen kieltä. Jos tulen väärinymmärretyksi, niin arvaa mitä. Ei minua järin usein oikeinkaan ymmärretä.)

Hymiöiden käytöstä

Internetkeskustelussa käytetään usein hymiöitä. Näitä perustellaan usein tavoilla jotka tuovat mieleen Albert Mehrabianin. Hän toi 1970 -luvulla esiin ajatuksen siitä että 7% viestinnästä on sanallista ja loput tulevat eleiden ja vastaavien kautta. Paitsi internetissä kaiken tietysti täytyisi olla sanallista.

Idea täytyy tietenkin ottaa hieman varovaisesti. Tosiasiassa Mehrabian tutki viestintää hyvin kapealla alalla ja tämän soveltaminen kaikkeen kommunikaatioon on kaikkea muuta kuin perusteltua ja yksinkertaista. Mutta voidaan nähdä että hymiöitä käytetään tarpeen vuoksi. Internetissä kommunikointi toi selvästi monille ongelmia. Ja hymiö on helpompi tapa korjata asia kuin panostaa vaikka äidinkielellisiin kykyihin. Ja toisaalta hyvällä kielitaidollakaan saa paikattua vain hyvin vähän asioita jos vastapuoli ei ole yhtä kielellisesti harjaantunut. Ja tarjolla on viestintäpohja jossa on pituusrajoitteita.

Hymiötä voidaankin käsitellä näin. Silloin kyseessä on ei-kielellinen visuaalinen ratkaisu kielelliseen ongelmaan. Tai sitten ei. Sillä esimerkiksi Oxford Dictionaries on antanut hymiöille statuksen sanoina. Tällöin hymiö onkin kielellinen ratkaisu kielelliseen ongelmaan. Tällöin hymiö on sukua vaikka kiinan kielen kirjoitusmerkeille joissa merkki viittaa sanaan. Ja sana voi kattaa vaikka idean. Tämänlainen tiivistäminen on varmasti hyödyllistä jos lukija on malttamaton tai käytettävissä on merkkilaskuri bittilaskurin sijasta.

Itse en kuitenkaan näkisi hymiöitä minään varsinaisena kielenä. Ne ovat enemmän symboleja. Kielellisesti ne ovat kiinan kirjoitusmerkkejä yhtä paljon kuin luolamaalauskuvio on kirjoitusta. Ne ovat toki jonkinlaista symbolista viestintää. Mutta se on korkeintaan alkeellista protokieltä kuin jotain joka on jo kehittynyt kieleksi. Ja tämä näkyy siitä miten hymiöitä käytetään. Ne ovat lisukkeita. Niillä ei esimerkiksi ole syntaksia. Kielessä sanoilla on sanajärjestyksen kaltaisia kielioppisääntöjä. Nämä ovat ikäviä. Niitä joudutaan myös pänttäämään kielestä toiseen mentäessä.

Hymiöt taas toimivat juuri siksi että tälläistä harjaannusta ei tarvita. Niiden käytettävyys on suuri. Ne eivät vaadi ennakko-opettelua. (Kieltä käytetään paljon mutta sen käytettävyys on tavallaan kauhistuttavan huono. Tämä unohtuu koska opettelemme puhumisen työläästi ensimmäisinä elinvuosinamme. Vuosina joiden haasteet unohdamme. Eikä syntyessä saa edes manuaalia josta voisi opetella.) Näin ollen en itse oikein suostu pitämään hymiöitä sanoina. Ne ovat enemmän sitä käsillä huitomista jota tehdään kun yritetään kommunikoida jonkun kanssa joka puhuu itselle aivan vierasta kieltä.

Hymiöillä ei voi siksi puhua tai argumentoida tarkoista rajatuista aiheista. Ne välittävät lähinnä asenteita joilla väritetään se muu kielellinen viestintä. Jolla nämä tarkat asiat sitten itse asiassa sanotaan. Hymiöiden käyttö ei minun simissäni samasta syystä oikeastaan "pilaa kieltä" koska se on ei-kielellinen ongelma jolla paikataan kielellisiä ongelmia. Toki niiden kanssa tulet toimeen huonommalla äidinkielen taidoilla. Mutta ne ovat kuitenkin pääasiassa jotain jota käytetään äidinkielen lisäksi kuin sen sijasta. Ihan siksi että se äidinkielentaito ei tosiasiassa ole kovin mainittava juuri kenelläkään. (Ja siksi meillä on tarve käyttää hymiöitä.) ~ Hymiöiden käyttö uhkaa äidinkieltä yhtä vähän kuin elehtiminen kasvokkain keskustelussa. Tai jolla tanssitaide, etenkin moderni tanssitaide, uhkaa kielellistä ilmaisun runsautta.

---

Miksi ne ovat hymiöitä eivätkä surioita?

Soveliaasta puheesta (jota et ehkä löydä tästä kirjoituksesta)

Kalervo Niementaus paheksui kiroilukulttuuria. Hän kuvasi kirosanavetoista kulttuurista "suvaitsevaksi alennustilaksi". Ymmärrän toki sen, että kiroilua pidetään pahana. Mutta poliittisten blogien kontekstissa on hieman omituista törmätä siihen että asiaan vedottiin ensi sijassa "huolestuneena, näin neljän lapsen isänä". Ja korostettiin, että "Nuorena poikana oltiin kovia kun uskallettiin se sanoa, nykyisin se lähinnä huvittaa..aikuisen ja eritoten naisen kirjoittamana lähes naurattaa." Tässä ei selvästi ole kysymys enää hyvistä tavoista. Kysymys on moralismista. Kun kirosanan käyttöä kiinnitetään ikään ja sukupuoleen, on selvää että kiroilussa on kyse paitsi siitä että kiroillaan niin myös siitä ketkä kiroilevat.

Pekka Pihlanto viittasi kiroilun kohdalla myös siihen ajatukseen että kiroilu on älyn puutetta. "Joka joutuu turvautumaan törkeyksiin, osoittaa paitsi sivistymättömyytensä myös sen, että asia-argumenttien pakki on tyhjä." Teoria on yleinen. Ja se varmasti johtuu siitä, että kiroiluun usein turvaudutaan kun muunlaiset sanat loppuvat. Joten tämä sitten koskisi kiroilua noin kategorisesti. ; Oli mielenkiintoista huomata myös miten kommenteista löytyi toinenkin suuri linjaus. Jorma Moll kertoi että "Väitetään myös että kiroileminen on osoitus epäselkeästä ajattelusta. Kun tuon aikanaan kuulin aloin seurata ihmisten puheita siltä kannalta. Nykyään yhdyn väitteeseen. Melkein samaa tekee mieli sanoa sivistyssanojen käytöstä, paitsi ammatti- ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä." Pihlanto tukee viestiä "Totta on - kun ajatus tökkii, ei keksitä muuta kuin kirosana. Se vastaa usein englanninkielisten well -sanaa tai muuta täytesanaa, joka antaa pienen hengähdystauon ajatella sopivaa vastausta. Sivistyssanojen käyttö on turhaa keikarointia tavallisessa keskustelussa." Niementauskin ilmaisee olevansa tästä samaa mieltä "Täällä toki kirjoittelee professoreja, sun muita oppineita, joilta asian jotenkin ymmärtää, mutta kun (kenties itseään korostaakseen?) sitä tekee "rahvaskin", niin se tuntuu huvittavalta. Toki sellaisen kirjoittajan vika ole se että itsellä vain kesken jäänyt keskikoulu, mutta jonkun verta potuttaa, kun pitää aina välillä googletella että tietää mistä toinen puhuu."

On selvää että kysymys ei ole kohteliaisuudesta, pelkästä kohteliaisuudesta. Tai itse asiassa kohteliaisuudesta lainkaan. Tämä toki paistaa kommenteista joissa selvästi kiroilijoita käsitellään tavalla josta on haastavaa löytää sivistystä, saati sydämen sivistystä. Selvästi tässä ei niinkään ajeta sinänsä monesti tarpeellisiakin hyviä tapoja. (Tätä tietysti voi olla vitun vaikeaa uskoa minun sanomakseni. Mutta ei tämäkään paskaperse nyt vittu ihan kaikkialla perkele kiroile. Saatananvittu sitä pitää tietää mitä jumalauta laukoo helvetti kellekin.)

Olen paikoitellen erittäin samaa mieltä kirosanoista. Kun kirosanat jättää pois, on ilmaisuun käytettävissä oleva sanasto suurempaa. Tai oikeastaan ei ; Tutkimuksissa ne jotka keksivät paljon kirosanoja tuntevat muitakin sanoja enemmän. (Kirosanat ovat osa sanavarastoa joten tämä nyt tuskin mullistaa kenenkään mieltä.) Mutta onhan se miellyttävämpää.

Samoin on hyvä tiedostaa että kieli on kommunikaation väline. Ja jos viesti ei tule ymmärretyksi on syytä miettiä johtuuko tämä siitä että viestiä ymmärtämätön ei ole viestin tarkoitettua yleisöä. Vai siitä että viestijä on huono. Tosin jos jokin minun tekstini saa ihmisen oikeasti menemään sanakirjan ääreen, niin sitten olen tyytyväinen. Sillä se tarkoittaisi sitä, että tekstistä on opittu vähintään tuo yksi sana. Ja kiinnostusta sanan oppimiseen on ollut joten se on varmasti kunniakasta elinikäistä oppimista korostavan yhteiskuntammekin silmissä. (Tosin en usko että sanakirjaan oikeasti mennään. Sanotaan vaan tl;dr. Joskus ei voi kuin ihmetellä miten tiedottomassa tilassa on mahdollista ylipäänsä näpytellä kasaan tekstiä. Tekstiä joka ilmeisesti ei läpäisisi vanhan keskikoulun seulaa.)

On kuitenkin melko selvää että kun isketään sekä sivistyssanoihin että kirosanoihin, on kysymys enemmän kielen "normalisoinnista". Tai oikeastaan kielen keskiluokkaistamista. Paheksumalla tiettyjä puhumisen tapoja luodaan hyvien tapojen ja "huolestuneen vanhemman" harrastamalla lasten suojelulla ilmapiiri joka normittaa hyvin monia ihmisiä. Sitä on helppoa viitata sivistykseen kuuluviin hyviin tapoihin ja etikettiin samalla kun unohtaa että sanavarasto kuuluu yleissivistykseen. Ja että ihmisten alentaminen paarialuokkaan väärän sanavalinnan kautta on kohtuu vahvasti ns. sydämen sivistyksen vastaista.

Itselleni, jolla -erityisesti "livenä"- joka toinen sana on sivistyssana ja joka toinen kirosana on törmännyt tähän ongelmaan. Saan kuulla siitä miten on syytä siistiä puheita. (Yllättävän harvoin tosin.) Ja toisaalta saan kuulla siitä miten teitittelu ja muut vastaavat muodolliset läsnäolon tapani ovat "etäännyttäviä". ; Mutta mitä minä tälle voin. Aloitin lukemisen hyvin nuorena ja turmelin mieleni lapsesta lähtien korkeakulttuurikirjallisuudella. Olisi turhaa väittää että tämä ei olisi vaikuttanut siihen miten käsitän "kielen käyttämisen". Kiroilemaan opin vasta melko kypsässä iässä. (Olin lukioon mennessäni tunnettu siitä että en kiroile.) Mutta sitä on sitten tullut harjoitettua sellaisissa elinympäristöissä joissa kiroilu on toinen äidinkieli.

Tämä on lähinnä täydennys hyvin yleiseen ilmapiiriin jossa tietyt aiheet ovat tärkeitä ja jaettuja. Jossa niistä kannattaa olla samaa mieltä kuin muutkin. Kun retoriikkakin pitää sovittaa muottiin, on hyvin vaikeaa löytää sitä osaa kielenkäytössä jolla sitten voisi oikeasti tehdä sitä mitä varten kieli on. Eli ajatusten välittämiseen. Tuntuu että kommunikointia normitetaan niin paljon että viestintä tavallaan loppuu. Olen muutenkin erityisen kiinnostunut siitä miten ns. "kunnon ihmisillä" on oikeasti tapana määrittää sallittu kieli hyvinkin tarkasti. Eihän tässä voi kuin lainata Stephen Frytä joka esitti asian ytimekkäästi "The sort of twee person who thinks swearing is in any way a sign of a lack of education or a lack of verbal interest is just f*cking lunatic."

Kun "kohteliaisuus" on tekosyy jolla syytellään ja moititaan ihmisiä esimerkiksi typeriksi tai huvittaviksi briljeeraajiksi pelkästään siksi että he käyttävät jotain omasta mielestä vääriä sanoja. Sanoja jotka tuntuvat liian banaaleilta tai oman käsityskyvyn ylittäviltä. Kun tälläinen haukkumisasenne nousee esiin, on selvää että kyse ei ole ystävällisyydstä, kohteliaisuudesta ja siitä että pyritään olemaan toisille decent human being. Kun retoriikkaantarttujien asenne on näin haukkumiskeskeistä ja ihmiseenkäyvää, on selvää että vastavuoroisuuden nimissä syntyy into vastata samalla epäkohteliaalla linjalla takaisin.

Mutta niinhän se on. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Koska kun on elossa sitä ei ole ja kun se on kohdalla siitä kärsivät muut. Tyhmyys, kusipäisyys, asenteellisuus, huono sanavarasto ja pikkumainen asenne ovat vähän samanlaisia.

Mitä "partalapsuus" opettaa kielestä ja meemeistä?

Kun seuraa maahanmuuttokriittistä keskustelua, ei voi olla huomaamatta että se käyttää omia sanojaan. Ja käyttää niitä hyvin tietynlaisella tavalla.

Esimerkiksi kun puheena on ollut Syyriasta tulleiden sukupuoli, ikä ja älypuhelimet, on tähän yhteyteen luotu narraatiota tukeva termi partalapsi. Joka jossain määrin viittaa myös keksijänsä huumorintajuun. Mutta tätä partalapsi -termiä kuitenkin käytetään hyvin eri tavalla kuin humoristista nimitystä. Se ei ole heitto jota käytetään kerran tai pari. Siitä ei tehdä jotain jota yksi tai kaksi tyyppiä ylikäyttää. Sen ylikäyttäminen sen sijaan kuvaa laajaa piiriä koko alakulttuurista. Toisin sanoen ihmiset tunnistavat toisensa siitä että he käyttävät tätä sanaa. Huumorintaju jolla termin syntyminen on kenties oikeutettu, on levinnyt syistä jotka suorastaan sotivat huumorintajua vastaan.

Vitsi yksinkertaisesti sanoen kliseytyy koska halutaan luoda ilmiselvemmäksi näkökulma jossa sodan jaloista vaaralliselle matkalle pitää lähettää juurikin lapset. (Verrataan Suomen sotaorpoihin joiden pakomatka Ruotsiin oli hyvin erilainen.) Eikä esimerkiksi aikuisia jotka voivat tehdä työtä ja saada perheen myöhemmin perässään. (Joka ei välttämättä ole oikein, mutta ei ole sitä "laiskuutta jolla systeemissä loisiva laiskuri harjoittaa maahantunkeutmista voidakseen olla terroristi tai ollakseen elintasopakolainen." Aivan kuin maahamme tulisi nimenomaan elintasopakolaisia maista joissa kaikilla on älypuhelimet jne. herkut. Oma selitykseni on selvästi järkevä ja ei-loukkaava. Pitäisikö tämä ottaa huomioon turvapaikanhaussa on sitten aivan eri asia. Kenties tätä pitäisi miettiä. Eli pakolaismäärää arvioida sukulaissuhteiden eikä (a) pelkän tulijamäärän tai (b) heidän omistamiensa älypuhelimen määrän kautta.) Sillä älypuhelin tarkoittaa luodinkestävyyttä ja sitä että kouluttamattoman ja asestamattoman ihmisen pitäisi sotia Assadin puolesta. Tai kuka heidän alueellaan sitten pakkorekrytoikaan. Vain naiset ja lapset ovat hyviä uhreja. Mutta koska tämä johtaisi feministiseen epätasa-arvonäkökulmaistoon josta on epämiellyttävä keskustella on siistimpää toistaa statement tavoilla joissa sanat on valittu niin että vaihtoehtoja on vaikeampi huomata. Ja jossa "orpolasten auttaminen" on niin piilo-oletettu että vaihtoehtoja ei enää edes suostuta näkemään.

Samoin olin hieman huvittunut kun eräs "suvakki" (sekin hyvin vakiintunut sana joka ilmenee juuri tuossa muodossa) kertoi että hän oli luullut että matu tarkoittaa maahantulijaa. Ja että se on korvannut ennen vakioituneen ja kaikkien tunteman mamu -sanan koska nyt on tarve korostaa että myös turvapaikan hakijat - eivätkä pelkästään ne jotka ovat käyneet byrokratiamyllyn läpi onnistuneesti - ovat moitteen alla. Ja siksi ei voida puhua maahanmuuttajista. Kuitenkin termi viittasi enemmän maahantunkeutujaan. Ja viittaa enemmän siihen että narraatio on muuttunut korpilakimyönteisemmäksi, "katupartiomyönteisemmäksi".

Voidaan jopa nähdä että vaalivoiton jälkeen retoriikka on muuttunut. Poliittinen korrektius ei ole enää se termi jolla oikeutetaan näkemyksiä. Päin vastoin, on esiintynyt jopa puheita siitä että median pitäisi huomioida muuttunut poliittinen tilanne ; On siis nähty että media harrasti poliittista korrektiutta jota oli syytä vastustaa silloin kun väärät henkilöt olivat vallassa. Ja nyt sitten lehtien pitäisi noudattaa poliittista korrektiutta. (Aivan kuin lehdistön poliittinen korrektius - riippumatta siitä olipa se olemassa tai ei - olisi jotenkin väistämättä sellaista että sitä ohjataan politiikasta käsin. Ajatus siitä että poliitikot olisivat korkeimpia vallankäyttäjiä tässä yhteydessä on vähintään omituinen.) Siksi kun aiemmin voitiin korostaa jumalanpilkan merkitystä ja sitä miten hienoa on piirtää pilakuvia joissa on sian näköinen pedofiilimuhammad paskomassa koraanin päälle on muuttunut siihen että kauhistellaan kun partalapseksi kutsuttu puhuu liian kovaa hautausmaalla. Pyhien asioiden pilkkaamisesta on tullut jotain jota ei voida sietää. Ei vaikka vain vähän aikaa sitten samat ihmiset olivat sillä kannalla että Jussi Halla-ahon saama tuomio on maamme epäreiluuden ja poliittisen korrektiuden harrastaman julman sensurismin demonstraatio. Sananvapaus, ilmaisunvapaus ja ääliömäisten mielipiteiden ilmaisu on muuttunut niin että nyt pitäisi provokatiivisia ihmisiä ajaa maasta pois (tai jopa hakata tai tappaa) koska eivät ymmärrä maamme tapoja. Joka on by definition sitä poliittista korrektiutta.
1: Tässä ilmapiirissä on herännyt tunnelmia joissa suositut mutta periaatteessa eivät edes mitään äärilinjoja esittävät konservatiiviset mielipidekirjoittajat esimerkiksi eivät enää korosta feministit olisivat väärässä ja turmelemassa arvopohjaamme. Ja että siihen voi liittyä riskejä. Vaan jossa feminismi on jo aivan suoraan maanpetoksen ideologia. Tämä teema on toki olemassa muutenkin. Se kertoo vahvistuneista ja koventuneista kannoista "noin yleisesti". (Jopa paremmin kuin viittaaminen aivan äärimmäisten tyyppien kirjoittelemisiin.)

Samalla vain sanat eivät ole koventuneet. Esimerkiksi maahanmuuttokeskusten tuhopolttamisesta on tullut muoti-ilmiö. Samoin katupartiot jotka olivat viisi vuotta sitten jotain joita esiintyi kulttuurissamme lähinnä esimerkkeinä. Peräti esimerkkeinä jotka olivat tietyssä kontekstissa. Katupartioita rinnastettiin sellaisiin elokuviin kuin "V niin kuin Verikosto" jossa katupartiot olivat epävirallinen vallitsevan systeemin valtakoneistao. Tai niitä kuvattiin 1930 -luvun SA -joukkojen analogeina. Jolloin niitä katsottiin rinnakkaisvaltana, jossa käsiteltiin järjestelmiä jotka olivat enemmänkin merkittävä haastaja "vallitsevalle väkivaltamonopolille" eli poliisille, armeijalle ja vartioille. Toki tässä yhteydessä oli jonkin verran puhetta myös KKK:sta joka oli mellakoiva lynkkausmeininkiä harrastava joukko jota oli vaikeaa nähdä rinnakkaisvaltana tai virallisen vallan epävirallisena jatkeena. Nyt tästä ilmiöstä joka yleensä historiassa sopii vain "hyvin tietynlaisiin oloihin" ovat muuttuneet hyvin monien mielestä täysin soveliaiksi. Ja hyvin lyhyessä ajassa.

Tässä yhteydessä voitaisiin oikeasti kysyä että "onko kieli virus".

Ajatus on tietenkin siinä mielessä tuttu että Richard Dawkins on paljon puhunut meemeistä. Ja sama idea on taustalla kun hän puhuu ns. "uskon viruksesta", joka korostaa että uskonto yleistyy ei siksi että se olisi totta ja hyödyllistä vaan sen takia että se osaa kopioida itseään tehokkaasti.

Sana on tarttunut hyvin käyttöön. Itse termin kohdalla on kuitenkin syytä korostaa että se on enemmän tulkintanäkökulma jolla jäsennetään ja tulkitaan havaintoja kuin mikään konkreettinen asia. Sillä jos geeneillä on DNA, kielellä ja yksittäisten ideoiden kopioitumisella ei ole samanlaista kopioitumisjärjestelmää.

On toki selvää että jos - sanotaan nyt esimerkiksi kuullaan sana "partalapsi" ja sitten tätä termiä kuullaan muilta samanlaisessa yhteydessä - niin voidaan nähdä että jokin ajatus on siirtynyt. Ja koska ihmisen aivot ovat ainakin osaltaan jonkinlainen kuulemiseen, kuullun informaation tallentamisen, muokkaamiseen, käsittelyyn ja puhumiseen liittyvien prosessejen lähde, niin "jonkinlainen kopioitumisen analogi on tapahtunut".

Mutta kysymys voidaan vetää tosiasiassa vielä pidemmälle. Itse kieleen. Voidaan jopa sanoa että kieli on itsessään jonkinlainen meemi. Joka paitsi tallettaa sanoja niin tosiasiassa myös määrittelee asioita omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. (Tähän liittyen olen kirjoittanut aiemmin kielenkääntämisestä Quinelaisesta näkökulmasta.) Ajatus siitä että kieli itse asiassa siirtää sanoja ja asenteita on sellainen että siihen on hyvin helppoa siirtyä jos kieltä ajattelee meemeinä. Jos tämän jälkeen puhutaan kulttuurievoluutiosta voidaan jopa nähdä että se avaa polkua pluralismille. (Pluralismille jossa yhdistyy relativistinen ajatus määritelmistä että anti-relativisteina itseään pitävien ajatus siitä että kenties jotkut ajatukset ja kulttuurit ovat parempia ja oikeammassa kuin toiset.)

Tähän sopinee Emil Cioranin "Anathemas and Admirationsissa" esittämä ajatus ; "It is no nation we inhabit, but a language. Make no mistake ; Our native tongue is our true fatherland." Kieli voidaan nähdä poliittisena entiteettinä. Ja kun lapsi opettelee kielen, voidaan nähdä että on paljonkin tunnusmerkkejä siitä että "jokin kopioitumisen analogi on tapahtunut". Kyse ei ole vain sanoista vaan siitä että sanojen mukana siirtyy myös kulttuuri. Jopa tavat ja perinteet. Mutta ennen kaikkea asenteet joita syntyy siitä miten jotkin asiat on määritelty. Näkemys on kielellistä determinismiä (linguistic determinism). Eli jos joku puhuu jotain kieltä, se näyttää että hän on altistunut tietynlaiselle kulttuurille ja on siksi tämän kulttuurin ihminen. Eri kulttuureissa ihmiset siis näkisivät maailman hyvinkin eri tavoin.

Ajatus nojaa siihen että sanat jäsentävät maailmaa. Ja ihmiset voivat muotoilla ja ymmärtää asioita vain jos he osaavat kuvata asioita kielellisesti. Ja toisaalta oppiminen vaatii usein sitä että ajatus siirretään ihmiseltä toiselle kielen avulla. Joten kulttuuriksi asti yleistyvä ei voi olla vain subjektiivista ja mysteeristä vaan sen täytyy jotenkin "tarttua kieleen" ja olla tällä tasolla jossain mielessä propositionaalinen. (Ei tosin ehkä ihan sillä tasolla mitä monet tarkoittavat puhuessaan teknisellä termillä "propositionaalisesta väitelauseesta".)

En itse oikein usko tähän.

Onkin varmasti niin että kulttuuri vaikuttaa. Ja kulttuurin ja havaitsemisen ja luokittelun erot ovat todellisia. Syynä on osittain se, että kieli on niin suuri ja valtava kompleksi että sen opetteleminen vaatii aikaa. Ja tämän ajan varrella on pakko kuluttaa aikaa kielen käsitteiden, kielessä olevien näkökulmien ja kieleen liittyvän kulttuurin kautta. Ja näin opitaan erilaisia asenteita. ; Tässä kohden olisi minusta kuitenkin liioiteltua puhua siitä että kulttuuri olisi jotenkin se joka määrää. Se on enemmänkin epäsuora indikaattori. Tosiasiassa muut asiat määräävät, ja kieli on jotain joka on vain liitoksissa tähän muuhun.
1: Väärinkäsitys on vähän sama kuin se, että miehet otetaan armeijaan argumentilla jonka mukaan miehet ovat keskimäärin vahvempia kuin naiset. Sillä tosiasiassa jos otetaan kuntotesti voidaan mitata "itse asiaa". Olisikin tunnustettava että miesten armeijaan menoon on jokin muu syy, kuten se että naiset ovat kansan lisääntymisen pullonkaula, jota voidaan tarvita jos paljon ihmisiä kuolee sodassa. Ja miehet ovat lisääntymisasioissa korvattavissa, "hyvin halpoja".

Tämä ei tosin yllättäne ketään joka on viitsinyt lukea sen aiemmin muistuttamani Quinelaisen käsiteverkostotekstin. Siinä korostettiin sitä että havainnot kuitenkin kalibroituisivat myös lajityypillisillä tavoilla". Esimerkiksi preferoimme sitä että rajaamme kulttuurista huolimatta jäniksen emmekä luo jotain erikoisia konsepteja joissa on jäniksen takapää ja etupää erikseen. Tai toisaalta se, että saksalaisilla on schadenfreudea ja englannin kielessä ei sille ole vastinetta ei tarkoita että englantilaiset eivät osaisi nauttia toisten kärsimyksestä. Toki kun englantilainen kuulee tämän sanan ensimmäisen kerran, hän voi saada ahaa -elämyksen. Mutta ei siksi että tunnetta ei olisi. Vaan siksi että tunne on. Eikä ole tullut ajatelleeksi että tämän tunteen voisi ilmaista suoraan yhdellä sanalla. Toisin sanoen termin oppiminen ei luo uutta tunneilmaisua vaan jäsentää jo olemassaolevia tunteita jotka ovat yleisinhimillisiä.

Tässä kontekstissa ei siis ole niin että kieli tosiasiassa ohjaa ajattelua. On enemmänkin niin että kielimuuri toimii joskus informaationlevittämisen esteenä. Ja toisaalta sosiaalisina eläiminä ihmiset altistuvat helposti omankielistensä ajatuksille.

Esimerkiksi maahanmuuttokriittiset tietävät tunnistaa toisensa alakulttuurisidonnaisilla menetelmillä. Ja minä olen hyvin vähän samanasenteinen ja samoin jäsentävä kuin he. Vaikka olemme Suomalaisia ja puhumme enimmäkseen samaa kieltä. Tosiasiassa kieli=kulttuuri -kulman sijaan on kenties syytä katsoa sitä miksi uskontojen kieli näyttäytyy sen kannattajien ulkopuolelle siansaksana. Ja miten se, että seuraa jatkuvasti maahanmuuttokeskustelun uusia muotikonventioita on tärkeää. Koska vain pitämällä faninsa juoksemassa uusien ja uusien muotisanojen perässä voidaan muutamalla sanalla helposti identifioida omat kaverit vaikkapa niistä vääräoppisista maanpetturifeministeistä jotka valitettavasti suurilta osin muutoin puhuvat samaa kieltä. "Partalapsi" -tyylisten termien käyttö ja se miten vakiintunut mamu vaihtuu matuksi ovat tässä hyvin relevantteja. Ja ne ovat relevantteja lähinnä siksi että kieli ei ole sittenkään samaa kuin kulttuurin pohja. Toisaalta kun huomataan miten uusi asia maahamuuttokriittisyyteen liittyvät asenteet ja ilmiöt ovat, ja miten voimakkaita ne ovat, voidaan nähdä että ihmiset vaikuttavat kieleen, kieli ei ehkä vaikutakaan niin paljoa ihmisiin.

Kieli on tässä vaikuttava mutta yhtä "oleellinen" kuin uskonto. Molemmille annetaan hyvin suuri arvo tietynlaisten ideologioiden parissa. Mutta nämä ideologiat käyttävät niitä enemmän filosofisina jäsentämistyökaluina joilla ymmärretään asia tämän ideologian näkökulmasta kuin jokin havaittu ilmiö. Jos puhutaan kulttuuri-imperialismista ja kielestä ne taatusti liittyvät yhteen. Mutta se, että USA:n populaarikulttuuri leviää kaikkialle ja samalla leviää englannin kieli on vähän sama kuin se että samalla leviävät myös McDonald's ravintolat. Eikä kulttuuri-imperialismi johdu siitäkään että ruoka määräisi ihmisten asenteet ja ajattelutavat. (Ei vaikka ruokaan itse asiassa liittyy asenteita ja näkökulmia esimerkiksi viljelyyn, varjeluun, transportaatioon ja eläinten kohteluun.) Ei puhuta ruuallisesta determinismistä (food determinism). Jouduin kehittämään sille uuden kielen.

Onkin kiinnostavaa ajatella, että usein eri kielen rajoina onkin armeija. Kun Suomessa opetetaan ruotsin kieltä, argumenttina on että se on oikeasti portti moniin eri maihin. Ja ruotsin sukuisia kieliähän on melko paljon. Tosiasiassa jos katsotaan Norjaa ja Tanskaa, niiden väliset kielelliset erot ovat hyvin pieniä. Mutta kun mailla on eri armeija, ne luokitellaan helpommin eri kieliksi. Samalla Kiinassa on paljon kieliä joita tulkitaan Kiinan murteiksi, vaikka niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan puhuttuna tai kirjoitettuna. : Toisaalta murteet antavat erillisyyden tunnetta ja voivat ylläpitää erilaisia (ala)kulttuureja. Suomessa pohjalaiset ja savolaiset ymmärtävät toistensa puhetta, mutta tavallaan eivät ajatustapojaan. (Kärjistin jotta idea olisi helpommin tunnistettavissa.) Ja heitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat kuuluvat samaan Suomeen ja puhuvat Suomen kieltä.

Eli jos kieli onkin kotimaamme niin se johtuu enemmän siitä miten kotimaa määrittää kielen kuin se etä kieli määrittäisi kotimaamme. Näin ollen jos uskonto on sairaus, niin uskonnolliset käsitteet ja rituaalit ja muut uskontomeemit eivät ole yhtä verrattavissa viruksiin kuin oireisiin.

---

Englannissa ihmisistä puhutaan sukupuolitetuilla sanoilla. Se on siis sukupuolittunut kieli. Suomessa näin ei tehdä ja siksi onkin usein tärkeämpää miten ihminen puhuu ja mitä sosiaalista statusta hän ilmentää kuin se mitkä sukupuolielimet hänellä on. Me olemme siis pukusuolitettu kieli?

Oleminen ja variaabeli

Quinella on valtavan kuuluisa periaate koskien ontologiaa "To be is to be the value of a bound variable." Monesti olemassaolosta keskustellaan tavalla jossa "Jos niin tai näin niin Jumala on olemassa". Mutta Quinella sävy oli enemmänkin niin että hän määritteli mitä tarkoittaa että teorialla on ontologinen sitoumus. Tämä voidaan muotoilla toki myös siihen muotoon että Quinesta se mitä teoria esittää on olemassa on mitkä arvot sen sidotuissa muuttujissa on (bound variable).

Tämä ei toki ole sellaisenaan tolkullista. On ymmärrettävä että silloin kun muuttuja ei ole sidottu, se on vapaa muuttuja (free variable). Vapaa muuttuja on notaatiota joka spesifioi kuvausta. Muuttuja (joka on jossain kaavan kuvauksessa) joka ei ole sidottu kvanttorilla (quantifier) tai siihen verrattavissa olevalla symbolilla. Kvanttori taas on määritelty operaattori kuten esimerkiksi logiikassa käytetty universaalikvanttori (∀) tai eksistenssikvanttori (∃), joita käytetään tunnistamaan predikaatin totuusarvon "yleisyyttä". Kun predikaatin muuttujia sidotaan, kiinnitetään, syntyy lopulta kaavoja jotka ovat propositioita.

Jos vaikka katsomme Quinen kautta kannanottoa "Brutus joko tappoi Caesarin tai ei tappanut Caesaria". Normaalissa tarkastelussa voidaan huomata että lause on joka tapauksessa tosi. Se voidaan muotoilla loogiseen muotoon "p v ¬p". Quinen mukaan tässä kaavassa oleva p ei ole muuttuja sanan täydessä mielessä Se on skemaattinen merkki (schematic letter). Quinen näkemyksiä katsoessa vastaan tulee usein sana "dummy note". Se kuvaa mielestäni mukavasti sitä miten skemaattinen merkki ei itse asiassa ole oikeastaan muuta kuin paikannäyttäjä jollekin johon laitetaan päälle jotain. Esimerkiksi kaavassa "p" ei ole mikään kunnollinen asia, vaan pelkästään jotain johon voidaan laittaa jotain lauseita. Vaikkapa Caesarista. Aidon muuttujan tekee se, että se voidaan kvantifioida. Ja vasta kvantifiointi antaa lauseelle sen ontologisen merkityksen.; Voidaan nähdä että muuttujat ovat ontologisesti sidottuja ja skemaattiset merkit ovat ontologisesti viattomia ; Ne eivät tavallaan ole edes reaalista kieltä Quinen määrittelemässä/tarkoittamassa mielessä.

Eli objektien olemassaolo (ontologia) on Quinen epistemologian mukaan kielellinen ja teoreettinen oletus. Objektien olettaminen tieteessäkin on kielellinen referenssi. Teoriat eivät ole suorassa evidentiaalisessa suhteessa objekteihin ja niiden ominaisuuksiin, vaan mukana enemmänkin lauseisiin sidottuna.

Pieni ajatus : Kaksikielisyydestä, vallasta ja hieman ironiastakin

Roomalaiset puhuivat latinaa. Tämä on yleistä tietoa. On kuitenkin syytä muistaa että roomalaisilla oli viha-rakkaus -suhde kreikkalaisiin. Ja kreikan kieltä käytettiin melko paljon. Aluksi se oli pääasiassa "maahanmuuttajien ja orjien" kieltä. Ja monet orjat olivat kaksikielisiä. Mutta myöhemmin ylhäisö piti kreikan kielestä ; Kreikka oli paitsi turmeluksen niin myös filosofian ja kulttuurin kieli. Tavallinen "kotimaalainen" roomalainen puhui latinaa ja siksi kreikan kieli oli ylhäisölle myös keino erottautua.

Tämä "ylhäisöllisyys" on hauskaa pitää mielessä, kun Rooman hajottua ylhäisö käytti latinaa tieteen ja teologian kielenä. Sillä tässä yhteydessä ei (a) otettu kreikkaa kaikista oleellisimmaksi kieleksi ja (b) oltiin edelleen harjoittamassa kieltä joka ei ole oman kotimaan kieli. ~ Mutta toisaalta ; Jos mietitään Venäjän vallankumousta, suuri osa ylhäisöstä osasi puhua venäjää mutta siihen aikaan aristokraatit puhuivat muodikkaasti ranskaa.

Aikaisemmin suomessakin puhuttiin ruotsia. Ruotsin kieltä ei toki valittu siksi että saataisiin Rooman mahtavan valtakunnan eksoottisia fiboja. Syynä oli valloituspolitiikka. Mutta väline oli sama. Ruotsin kieli oli siitä käytännöllinen että ylhäisö saattoi pitää sen itsellään. Ruotsin kielen opettaminen kaikille on tälläisessä tilanteessa tietenkin vapauttava. Nykyään kun ruotsin valta on kutistunut ja se on muuttunut "harmittomaksi 6% kulttuuriseksi kuriositeetiksi" sama kielenopettelu on muuttunut monille pakkopullaksi.

Sillä, let's face it ; Kaksikielisyyttä tuetaan tasa-arvoisena ja sitä tarvitaan vain jos valloilla on jonkinlainen kulttuurieliitti jonka täytyy jotenkin erottautua. Ja nykyaikana tiedämme missä tämä valta sijaitsee, sillä tieteen kieli on englanti ja jopa internetissä puhutaan rallienglantia ja ties mitä tankeroenglantia. Mikä ärsyttää monia kun he ovat suomalaisia ja käyvät suomalaisissa ryhmissä internetissä. Mutta he eivät olekaan 31337. Ihme n00beja.

---

Kielet voivat myös etääntyä ja elitisoitua muutoin. Japanin keisarit puhuivat ylhäisöjapania. Ja kun keisari Hirohito esiintyi radiossa ensimmäistä kertaa, tilaisuudessa jossa suuri osa japanin kansalaisista kuuli hänen äänensä ensimmäistä kertaa, he eivät tahtoneet ymmärtää mitä Hirohito sanoi koska ylhäisön tapa käyttää japania oli erkaantunut siitä miten tavalliset japanilaiset puhuivat. (Viesti oli muuten suunnilleen "Sotatilanne ei välttämättä ole kääntynyt eduksemme.") Tähän liittyen ; Tervetuloa minun blogiini. Sen ymmärrettävyyttä ja kielellisiä ratkaisuja ei ole välttämättä pidetty parhaina mahdollisina. Syytän lauserakenteestani ja virkkeistäni kirjallisuutta joihin tutustuin liian nuorena ; Gabriel Garcia Márquezillahan virkkeet kestävät yli sivun verran. Loenin virkkeet kestävät kolmattakin sivua. Henry Millerkään ei tuhlannut pisteitä "Kravun kääntöpiirissä". Ongelmani kielessä ovat usein siinä että yritän liian vaikeita. En välttämättä edes osaa tuottaa "normaalia lausetta". En tiedä minkälaisia lauseita "tavalliset ihmiset käyttävät". Tämä on taatusti jonkinlaista kulttuurielitismiä. Mikäli haluatte välttää kohtaloni, neuvon että ette lue kaunokirjallisuutta ennen kuin reaaliaineet ovat kunnossa. Toisin päin jutuista ei enää saa mitään selvää.

Havainnoinnin dogmaattisuudesta ~ Eli kuinka oppia inkojen kieli muutamassa tunnissa...

"Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")

"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.

Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?

Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.

Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.

Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.

Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.

Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.

Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)

Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.

Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.

Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.

Teräasekompromisseja ; Koko juttu on kaksiteräinen miekka

Eräässä sanontoja käsittelevässä keskustelussa nousi esiin väite siitä että yksiteräisen ja kaksiteräisen miekan välinen ero on siinä että yksiteräinen miekka olisi niille jotka katsovat vihollisen asetta ja jotka haluavat suojata itseään. Ja miten kaksiteräinen miekka taas on sellaiselle joka katsoo vihollista ja joka ei välitä itsen suojaamisesta. Ajatus on jotain jota vain kielestä kiinnostunut voi kehittää. Se nimittäin sopii hyvin sanontaan "kaksiteräinen miekka". Itse kuitenkin harjoittelen pääasiassa pitkällä miekalla. Joka on kaksiteräinen miekka sillä tavalla millä miekat ovat kaksiteräisiä.

Jotenkin ajatus on myös ymmärrettävä. Onhan miekassa yksi terä koko ajan itseä kohden. Joten teoriassa miekan voisi painaa itseä vasten ja näin teloa itseä omalla aseella. (Harva ihminen ajattelee kuitenkaan että yksiteräistä katanaa käyttävät samurait ajattelevat vihollisen miekkaa ja olisivat ensisijassa defensiivisiä.) Tämä ei kuitenkaan ole kokonaisuuden kannalta kovin relevantti uhka. Sen sijaan on katsottava miksi jotkin aseet ovat yksiteräisiä ja kaksiteräisiä.

Täydellinen lippu ISIS -järjestölle
Valitettavasti Essex on ehtinyt
viedä sen ensin.

On hyvä aloittaa sapeleista. Ne ovat yksiteräisiä aseita. Niiden viilto-ominaisuuksia on korostettu kaarevalla terällä.
* Sapelin terän kaarevuus on hyödyllinen sillä siihen saadaan pitkä leikkauspinta jolla saadaan viillettyä tehokkaasti. Terään saadaan myös massaa kärkeen asti jolloin iskut ovat sielläkin voimakkaita ja tehokkaita.
* Tämä tehdään uhraamalla pisto-ominaisuuksia. Toki kaarevan sapelin kärkeen voidaan jättää pitkä "leikkaamaton" piikkikin. Tämänlaisella terällä pistäminen on hämmentävää ja vaarallista. Mutta tällöinkin pisto on heikko verrattuna suoran aseen pistoon. Sillä suorassa aseessa voima välittyy suoraan. Kaartaessa osa voimasta "vuotaa" aivan muualle.
* Sapelin toista puolta ei teroteta. Tämä on järkevää sillä viiltävän terän ei ole hyvä taipuilla hirveästi. Jotta terästä saadaan tarpeeksi nasakka voidaan takareunasta tehdä riittävän paksu. Ja sitten muu osa miekasta voidaan teroittaa tähän. Ja näin saadaan tehtyä loivempi teroituskulma. Joka sekä keventää asetta että mahdollistaa sen, että aseesta tehdään hyvin terävä.
* Tosin niissä on usein aavistus kahdesta terästä : Kärjestä on usein leikattu osa pois ja tätä "leikkauspintaa" on teroitettu. Näin mukaan on saatu jonkin verran toistakin terää. Mutta näin ei ole tehty aina. (Se vain muistuttaa että yksiteräisen ja kaksiteräisen aseen välinen ero on osittain harmaasävyinen.)
* Toisaalta osa yksiteräisistä aseista on tehty sen vuoksi että niitä on helpompi tehdä. Silloin kyseessä ovat enemmänkin messerin kuin sapelin tyyliset aseet. Kaksiteräisiä aseita on ollut vaikeampi tehdä.
* Jos pitkää miekkaa verrataan sapeliin voidaan sanoa että suoran kaksiteräisen kohdalla on kyse enemmänkin siitä että etenkin aivan terän kärkiosan viilto-ominaisuuksissa annetaan hieman periksi sapelille. Ja pisto-ominaisuudet otetaan vahvemmin mukaan yhdeksi vaihtoehdoksi. Joskus tosin on myös sellaisia kaksiteräisiä miekkoja jotka ovat hyvin kärkipainoisia. Niiden pisto-ominaisuudet eivät ole hyviä. Niillä on viilto-ominaisuuksia hyvin kärkeen asti ja ne ovat itse asiassa usein nimenomaan "kaksi kaarevaa terää jotka kohtaavat keskellä". Ne ovat kuitenin tämän ratkaisun vuoksi kokoonsa nähden hyvin painavia.
* Tärkein ero yksiteräisen ja kaksiteräisen miekan välillä on se, että iskua "palauttaessa" kaksiteräisen kanssa ei tarvitse kääntää rannetta ja yksiteräisen kanssa on pakko. Kääntämättä toiminta on pikkiriikkisen nopeampi. Ja toisaalta on vaikeampaa ennakoida seuraavia tekniikoita kun variaatiota on enemmän.
* Pistomiekka onkin sitten erikoinen. Sillä niissä on "kolmiteräisiä aseita" joissa on tavallaan kysymys vain piikistä. Sapeliin verrattuna voidaan huomata että pisto-ominaisuudet ovat oikeastaan täysin korvanneet viilto-ominaisuudet. Joku voisi sanoa että jotkut pistomiekat jotka ovat hyvin pitkiä ja keveitä ovat vaatineet hollow-grind -ratkaisun. Ja niissä on tavallaan kolme terää. Mutta niiden viilto-ominaisuudet ovat hyvin heikkoja ja nopeasti levenevä terä johtaa siihen että haavat ovat väkisinkin hyvin pinnallisia. Näin ollen niiden kanssa huitominen on suunnilleen yhtä tehokasta kuin ohuella oksalla piekseminen. Eli niillä annetaan enemmän selkäsaunoja kuin surmataan vihollisia. Niiden koko funktio on siinä että on mahdollisimman pitkä pistoase ja muu rakenne vain tukee tätä pistoa.

Kaiken kaikkiaan teräaseissa on aina kysymys kompromissista. Tekemisen vaikeus, aseen keveys, iskun voima, aseen ketteryys, pisto-ominaisuudet, viilto-ominaisuudet ja efektiivinen ulottuvuus näissä kaikissa ovat sellaisia että kun otat jotain lisää joudut käytännössä väkisin uhraamaan jotain muuta. (Jos haluat lyödä tehokkaasti joudutaan usein siirtämään painopistettä kauemmas joka hidastaa asetta ja tekee siitä vähemmän ketterän ; Jos teet terästä ohuen se kevenee mutta taipuu helposti viillossa jolloin viilto-ominaisuudet heikkenevät. Jos teroitat terän tylsäksi, ase kestää enemmän...) Moni hakee "täydellistä miekkaa" mutta kyseessä on yleensä kompromissista.

Mikä siinä on niin helppoa?

Seksuaalivähemmistöistä ja seksuaalisista suuntauksista puhuttaessa eräs leimallisimmista piirteistä on termien uudelleenmäärittely. Minua on esimerkiksi moitittu siitä että transvestiitti -sanan sijasta pitäisi käyttää cross dressing -käsitettä. Samoin olen puhunut sukupuolenvaihdoksesta mutta pitäisi puhua sukupuolenkorjauksesta.

Jossakin määrin ymmärrän ja hyväksyn ilmiön. On esimerkiksi ihan ymmärrettävää että sukupuolenkorjaus -termiä käytetään koska jos joku vaihtaa sukupuoltaan, ajatuksena on että sukupuoli vaihdetaan. Ulkopuolelta asia näyttää tältä. Mutta korjausleikkaukseen mennään sisäisen tuntemuksen vuoksi jossa ulkoinen sukupuoli ei vastaa sisäistä. Eli sitä ikään kuin ollaan tiettyä sukupuolta ja liha ei vastaa tätä. Joten leikkauksessa käynyt ei varmasti koe että hänen sukupuoltaan on muutettu. Tämä on hyvä huomata, sillä sukupuolenvaihdos ei ole pilkkasana eikä vaihtaminen ole mitenkään ilkeä termi. Muutoksella on silti jotain perusteita. Ero on vähintään näkökulmassa.

Toki itse käytän noita edellämainittuja sanoja tarkoittamatta mitään häijyä. Mutta olen tietoinen siitä että kieli on elävä ja muuttuva konsepti. (Ja kaikki kielet ovat tavallaan useita kieliä.) "Neekeri" -sana on esimerkiksi aivan oikeasti muuttanut konnotaatioitaan ja siksi se on nykyään rasistinen sana vaikka se on aiemmin ollut neutraali. Osa toki jää kielen muuntumisesta jälkeen. Mutta sanan pääsisältä on kuitenkin hyvin leimallisesti identifioitunutta. "Neekeri" -sanan käyttäjät ovat leimallisesti liittyneinä tiettyihin hyvin spesifiin ajatussuuntauksiin. Ja näissä tyypillinen tapa suhtautua rotuun on rasistinen. Ketju siis ruokkii itseään. (Ja jotkut "kielikonservatiivit" jäävät jalkoihin koska maailma muuttuu nopeammin kuin he eivät.)

Mutta asialla on toinenkin puoli.

Tästä hyvän esimerkin saa feminismikeskustelusta. Oli hieman hämmentävää että keskustelimme feministiksi itsensä identifioivan kanssa tasa-arvoasioista ja olimme samaa mieltä asioista. Hän koki kuitenkin tärkeäksi ivata minua sillä hänestä olisi erinomaisen tärkeää että käyttäisin itsestäni termiä feministi. Ja hän sanoi että tasa-arvoa kannattava on feministi. Ja piste. Ja "Mikä tässä on vaikeeta?"

Tekisi mieleni sanoa että hän ; Kun käsiteanalysoidaan feminismiä ja otetaan ytimeen synonyymiteoria siitä että feminismi on täydellinen synonyymin tasa-arvolle voidaan huomata että on olemassa feministisiksi kutsuttavia suuntauksia jotka ovat epätasa-arvoisia naisasialiikkeitä. Koska ne ovat feministisessä suuntauksessa akateemisessa filosofiassa asti, on selvää että synonyymiteoria on kumoutunut modus tollens. Eli tavallaan vaikeita ovat feministit ja se, että heillä on dogma jonka mukaan he määrittelevät asioita. Tapa käyttää kieltä muistuttaa tältä osin hyvin paljon niitä perussuomalaisia jotka vilpittömästi käyttävät "neekeri" -sanaa olematta rasisteja. Hekin määrittelevät usein rasismia. Valitettavasti tällä on vähän tai ei lainkaan vaikutusta "neekeri" -sanan yleisiin konnotaatioihin.

Siksi kun minulle tulee vastaan ihminen joka lataa feminismin määritelmän vaikka siihen tapaan että "Do you believe that women are human beings? Do you recognize the full humanity of BOTH men and women? Do you believe in political, social, and economic equality between men and women? Then I hate to break it to you, but you're a feminist too." Niin ei siihen voi sanoa muuta kuin että "olen feminismi hyvin rajallisilla ja tietynlaisilla tasa-arvon ja feminismin määritteillä". Ja kyseessä ei ole sanasaivartelu.
1: Kyseessä on täsmälleen sama ongelma kuin agnostismi -sanan kanssa. Useimmiten ihmiset käyttävät agnostismi -sanaa siten että on ateisteja joista Jumalaa ei ole olemassa, teistejä joista Jumala on ja agnostikkoja jotka eivät ole varmoja kumpaankaan suuntaan. Nämä eivät ole päällekkäisiä, et tavallaan voi olla kahta näistä samanaikaisesti. Kuitenkin monesti ateistit selittävät että ateismi on a-teismia eli teismin puutetta jotta voisivat liittää agnostikot mukaan numeroihin joilla tavoitellaan sitä mitä kannattajamäärät politiikassa tekevät. Valtaa. A-teismi on määrittelytapa jota käytetään enemmän harhaanjohtamiseen. Se ei teknisesti ole ajatusvirhe, mutta sen käyttötapa on eettisesti hyvin arveluttava eikä filosofisestikaan mitenkään kovin vakuuttava. Se on sitä että asia muutetaan halutunlaiseksi määrittelemällä se sellaiseksi ilman että maailmaa muutetaan mitenkään mihinkään. Agnostismille on useita määritelmiä, joten miksi vain tämä yksi niistä pitäisi määrätä agnostismin oikeaksi määritelmäksi josta poikkeavalta kysytään jotain sen tapaista että "tossa on edessä määritelmä, jota virallisestikin käytetään. Joten mikä siinä on niin vaikeaa?"

Itse asiassa se, että sosiaalispoliittisia ilmiöitä määritellään tuolla tavalla luomalla asialle ikään kuin sanakirjamääritelmä on mielestäni heikko ja perusteeton. Hyvin harvaa ideologiaa tai poliittista suuntausta voidaan ymmärtää. Samoin kielessäkin on hyvin vaikeaa ymmärtää merkityssisältöjä pelkästään denotaatioiden kautta. Virallinen määritelmä on hyvin köyhä ja viestintä tapahtuu konnotaatioilla. Feministit yleensä ymmärtävät tämän asian hyvin. Ja esimerkiksi "neekeri" -sanan kohdalla tässä ei ole heillä mitään vaikeuksia. Jos joku tulee sanomaan että "neekeri tarkoittaa tummaihoista tai afrikkalaistaustaista" niin hän esittää validin määritelmän joka kertoo kuitenkin jostain muusta kuin siitä että "neekeri" -sanan käyttämisessä ei ole mitään loukkaavaa. Ja täsmälleen sama sekaannus on tässä feminismi -sanan käytössä. Kyseessä on ns. puolitotuus.

Pahin on kuitenkin jossain muualla.

Näissä käsitteiden vaihteluissa minulle tulee vahvoja mielleyhtymiä uskontoihin. Niissähän on uskonsuuntauksia jotka lahkoutuvat-lohkoutuvat erilaisiin suuntauksiin. Mukana muuttuu usein myös kieli. On hyvin vaikeaa teeskennellä vakuuttavasti jonkun tietyn suuntausken uskovaa koska jos siellä "herran käsi on väkevänä päällä" on sanoilla joku hyvin tiukka merkitys niin denotaatioissa kuin konnotaatioissaankin. Joka on vain määrittynyt ryhmän sisäisessä keskustelussa. Tälle käsiteuudistamiselle nähdään tärkeä funktio. Identiteetin tunnistaminen ja identiteetin tunnustaminen. Käyttämällä tiettyjä sanoja itsestään ihminen liittyy tiettyyn ryhmään tai tunnustautuu että ei ole oikein sen jäsen. Kielenkäytöllä hallitaan, kontrolloidaan ja jaetaan ihmisryhmiä.

Feminismin kohdalla kulutetaan hyvin paljon voimavaroja tähän identiteettipuoleen. Esimerkiksi tuossa keskustelussa oli todella hämmentävää se, että emme keskustelleet asiasta tai siitä miten asioihin pitäisi vaikuttaa. Kysymys oli siitä että jotta minä voin olla jotain mieltä jostain asiasta tai tasa-arvosta niin minun täytyisi tämän lisäksi käyttää tiettyä identiteettiä ja ilmoittautua tiettyyn sosiaaliseen ryhmään liittymisestä ja kuulumisesta.

Ja hyvin usein tähän näyttää liittyvän muutakin. Ensin tasa-arvo on feminismin synonyymi. Mutta sitten yht'äkkiä minulla täytyisi "feministinä" olla mielipiteitä siitä mitä tämä tasa-arvo sitten on. Toisin sanoen se että kannatan tasa-arvoa on ensin jotain jolla minut liitetään feministien ryhmään. Ja sitten tästä identiteetistä tehdään kontrollin väline jossa minun täytyy ansaita "tasa-arvon kannattajan status" hyvillä feministisesti oikeaoppisilla teoilla ja mielipiteillä. Koska jos en ole tiettyjen mielipiteiden rajassa en enää olekaan tasa-arvon kannattaja koska se mitä pidän tasa-arvoisena ei olekaan "feminististä". Jos pitäisin tämänlaisesta liittyisin uskontoon. Koska en pidä tämänlaisista olen vihainen uskontokriitikko.

Miksi hitossa haluaisin mitään tällaistä? Minusta menee aikaa pirusti hukkaan siihen että kulutetaan tarpeettoman paljon aikaa siihen että puhutaan siitä miten asioita pitää kutsua ja miten niitä pitää nimetä. On erikoista että tässäkin halusimme parantaa ihmisten elämää samalla tavalla, ja tämän konkreettisen muutospyrinnön tiellä on lähinnä se että joku haluaa että minun itselleni kokema identiteetti on tietty. Feministi näkee asian ulkopuolisena ja minusta jossain määrin tuntuu samalta kuin siltä joka on käynyt korjaamassa sukupuoltaan ja hän kohtaa ihmisiä jotka suostuvat käyttämään vain sukupuolenvaihdos -termiä ja selittävät että ne ovat synonyymejä. Ja siksi minun sisäisen identiteettini on tärkeää kutsua prosessia sukupuolenvaihdoksi. Eikä missään nimessä niin että tämä toinen puoli käyttäisi sitä toista synonyymiä. Vaikka filosofisesti tämä olisi täsmälleen yhtä oikea vaihtoehto.

Seuraa!

Koiraihminen tiedotti että hän oli koiransa kanssa ollut lenkillä. Ihmiset olivat juosseet ja koira oli siksi syytä kutsua luokse jotta ei hyörisi jaloissa olento. Oli sitten sanonut koiralle että "Seuraa!" Ohittava juoksija oli sitten suuttunut kun oli ajatellut että joku sekopää usuttaa koiraansa jahtaamaan ohikulkijoita. Että ei ole reilua "Usuttaa koiraa ihmisten perään!" Tämänlainen ajatus on luonteva ainakin taksikuskeille jotka elävät tylsän elämänsä vain odottaen sitä että joku käskisi sen legendaarisen "seuraa tuota autoa".

Minullakin murtui illuusio. Kun minä olen ollut yksinäinen olen mennyt ulos huutamaan että "SEURAA!" ja on oikein parku käynyt yksinäisellä, niin eikö ole aina joku koira tullut. Olen vain luullut että ystävälliset eläimet ymmärtävät ihmismurheita.

Eläinten kieli

Eläimet ovat monesti parempia kuin ihmiset, ainakin eräät jotkut. (Lisää haluamasi nimi tähän.) Siksi voisi olla kiinnostavaa jos käärmeiden kuningas tulisi ja tekisi tarjouksen. Että syö hänen lihaansa niin ymmärrät eläinten kieltä.

En söisi. Eläimet kuitenkin vittuilisivat vain. Menisi viimeinenkin illuusio rikki.

Kommunikaatio on kielellisten aukkojen täyttämistä

Michael Stevens söi muroja ja tässä sivussa käsitteli sanoja kielentutkimuksellisella otteella. Tämän takana on myös kielifilosofinen pulma. Tavallisesti ihmiset käyttävät käsitteitä kuin ne olisivat asioita. Ja tässä kohden on hyvä huomata että esimerkiksi vuoden vaihtuminen ei ole luonnontapahtuma. Se on byrokraattinen tapahtuma. Vuosi on toki jossain määrin sidottu maan kiertoon auringon ympäri. Mutta maapallo periaatteessa vain menee eteenpäin esimerkiksi saman gravitaatiosääntöjen mukaan koko ajan. Siksi on vaikeaa sanoa onko murot ja maito salaattia, keittoa vai ei.

Näkökulma on korostetun denotationaalisen semantiikan mukainen. Käsitteet konstruoidaan. Ne ovat pragmaattisia mutta eivät objektiivisia. Kieli ei ole kovin eksaktia mutta se on sitäkin sopimuksenvaraisempaa. Kirjaimissa ei ole taikainformaatiota jonka vuoksi "kissa" -merkkijono viittaa juuri tiettyyn karvaiseen ja naukuvaan eläimeen. Olemme vain sopineet asian. Ja tämä asia on mielivaltainen. Olemme rajanneet niin käsitteen että siihen viittaavat kirjainjonot tai äänneyhdistelmät. Ja kuten uuden vuoden kohdalla : Maailma ei välttämättä pidä näitä eroja relevantteina. Mutta me pidämme.

Sanoilla on syviä yhteyksiä kognitiotieteeseen. Silloin voidaan ottaa mukaan myös annos psykologiaa.

Jos otetaan tarkempaan huomioon mielenkiintoisen ongelman joka liittyy perspektiivien pluralismiin. Siis siihen miten samat asiat voidaan ratkaista hallittavissa olevilla tiedoilla monilla eri tavoilla. Voidaan puhua snobbaillen sivistyssanoilla vaikkapa "Schrödinger puzzleista" tai "quantum crosswordseista". Tällöin viitataan nimenomaan sanapulmiin joissa on tarkoituksella kaksi eri vastausta. Kuuluisin esimerkki tästä onkin varmasti New York Timesin sanaristikko jossa yhden rivin vastaus saattoi olla sekä Clinton että Bobdole. Kun ristikko oli vaaleja ennen tuntui että vaalien tulos olisi pitänyt arvata etukäteen. Mutta tosisaissa kumpi vain sopi ratkaisuksi. Sanaristikossa on toki muitakin sanoja mutta tässä kohden "Cat" vain muuttuu "Batiksi" kun Clintonin ensimmäinen kirjain vaihtuu BobDolen ensimmäiseen kirjaimeen. Ja sama oli toistettu jokaisen muun tuossa kohdassa olleen sanan kohdalla.

Kognitiotieteessä käytetään monissa tutkimuksissa sanantäyttötehtäviä. Sellaisia joissa on monia vastausmahdollisuuksia. Älypähkinöinä esitettävä pulma saattaakin olla vaikkapa täyttötehtävä R_PE jossa vastaus voi olla sekä RAPE että ROPE. (Ero raiskauksen ja köyden välillä on joskus yllättävän lyhyt. Mutta relevantti.) Ja esimerkiksi aggressiivisten sanojen tuominen termin eteen vaikuttaa tilastollisesti siihen kumpi sana tulee helpommin mieleen. Ja koeasetelmaa muuttamalla näitä voidaan myös muuttaa. Dan Arielyn "Predictable Irrational" kertoo jopa siitä miten mielikuvia ja valintoja voidaan ohjata tiettyyn suuntaan antamalla tiettyjä ennakkotietoja jotka lataavat ennakkoasenteita ja odotuksia. Tällöin puhutaan ankkuroimisesta (anchoring). (Esimerkiksi väkivaltaisilla sanoilla, murhilla ja rötöksillä, voidaan herättää muistikuvia RAPEen kun taas vasaroita ja nauloja listaamalla ROPE yleistyy.)

Asioiden yhteenliittäminen on assosiatiivista. Mutta assosiaatiot eivät ole kovinkaan satunnaisia. Tämän vuoksi käsitteiden sisältö että niiden suhde toisiin aivan eri käsitteisiin muodostavat skeemoja. Solso on määritellyt skeeman "a hypothetical memory struckture that includes knowledge about the class of information and the rules that govern use of that knowledge." Ihmiset luokittelevat asioita kategorisesti tavoilla jotka ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia. (Skeemoilla on jopa hierarkioita.) Niiden avulla maailmaa jäsennetään ja ne voivat siksi sekä auttaa että haitata oppimista. (Assimilointi on helpompaa kuin akkomodaatio ; On helpompi täydentää valmista ideaa kuin korvata se täysin uudella.) Lisäksi jos meille kerrotaan tarinoita, usein muistamme sen epätäsmällisesti. (Tosin usein tavalla joka muuttuu matkan varrella täsmällisemmäksi. Jos esimerkiksi kerrotaan tarinaa jossa joku "kulkee" monesti tarina muuttuu siten että pian henkilö on esimerkiksi "kävellyt" joka on täsmällisempi kuvaus liikkumistavasta mutta on matkan varrella livahtanut virhe tarinaan.) Ja toisaalta sosiaalisuuskin vaatii tätä ; Esimerkiksi ihmisten kommunikaatio keskenään johtaa affilioitumiseen jossa käsitteitä opitaan käyttämään yllättävän pienillä vihjeillä. Clinton Freemanin "Filling the Blanks" kuvaakin tätä sosiaalista puolta.

Jossain määrin tämä kielen epätäsmällisyys tuottaa ongelmia kommunikaatioon.

Olen itse melko huono viestijä. Usein näyttää että minä tulkitsen muiden sanomisia tavoilla joita nämä eivät tarkoita. Ja toisaalta monet tulkitsevat minun sanomisiani tavoilla joita en tarkoita. Tämä on varmasti sidoksissa siihen että monet sanat ovat monikäsitteisiä. Näin lauseista voi tulla omia "kvanttisanaristikoitaan".

Itselleni on tietenkin aina selvää mitä yhteyttä tarkoitan. Ja luen tekstini sen mukaisesti enkä näe vaihtoehtoisia lukutapoja omalle tekstilleni. Lukijapolo ei ole yhtä onnellisessa asemassa. Asiaa voisi auttaa pitämällä taukoa. Eli ensin kirjoittaisi tekstin jonnekin laatikkoon ja palaisi sen pariin vaikka parin viikon päästä. Ja vasta tämän jälkeen julkistaisi tuotoksen. Mutta kun lukija ei lue samoilla skeemoilla ankkuroitua tekstiä kuin minä, on tulkintaerimielisyys odotettavissa.

Toisaalta joskus myös leikin tällä ilmiöllä. Saatan esimerkiksi tarjota monitulkintaisen lauseen johon lukija sitten keksii sisällön. Ja kun hän reagoi tähän tiettyyn tulkintaan hän tulee paljastaneeksi itsestään jotain. Tämä on toki siitä ikävä että olen itse melko herkkä ankkuroitumaan tietyissä tilanteissa. En siis koe tulkitsevani tekstiä. Vaikka minut on koulutettu tietämään että sanoilla on eri tarkoituksia joita sitten ladataan tulkitsevilla sisällöillä. Toisaalta on lystikästä huomata miten esimerkiksi Arto Lehkamo ei yleensä hämäänny, vaan hän on kysynyt että mitä tarkoitan lausumallani. En pidä miehestä mutta tuon tyylinen huomiokyky on kuitenkin hyvä ja hauska piirre ihmisessä.

Kaikki on rakennetta, mikään ei ole asiaa?

Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten Derrida käsitti kielen. Hänestä käsitteet erkaantuvat toisistaan ja kaiken kanssa kysymys olisi siitä miten ne eroavat toisistaan. Hänestä käsitteet elävät ja erkaantuvat toisistaan ; Tämä on jossain määrin lähisukua Saussuren ajatukselle kielestä. Hänestä termeillä ei ole mitään absoluuttista sisältöä. Sen sijaan kieli oli rationalistinen järjestelmä jolla ei ole mitään itsellistä sisältöä. Käsitteet ovat joko samanlaisia tai erilaisia kuin toiset käsitteet. Määritelmä tai muu sanan sisältö on vain kontrastissa toisiin käsitteisiin. Ja tässä kaikki.

Tämä ajatus on helppoa viedä matematiikkaan ja vastaaviin rationaalisiin järjestelmiin. Sellaisiin joissa on premissejä ja päättelysääntöjä ja johtopäätöksiä. (Jota platonistisesti ajattelevat tietenkin vastustavat syvästi. Heille matemaatikot tekevät löytöjä jostain joka on ehdottomasti totta. Mutta en nyt vedä tätä tämän pidemmälle.) Mutta tosiasiassa tieteenfilosofiassa samanlaiset ajatukset ovat hyvinkin tavallisia.

Otetaan vaikkapa Bertrand Russell. Hänen "The analysis of matter" kuvastaa sitä miten tiede selvittää maailmaa. (Mikä on erikoista koska Russell oli ennen kaikkea matemaatikko ja loogikko. Hän kuitenkin aloitti loogisen empirismin joten tämä ei olekaan yhtään niin omituista.) Russellin mukaan tiede kuvaa sitä miten todellisuuden eri osat vuorovaikuttavat keskenään. Joka tarkoittaa sitä, että esimerkiksi protoni kuvataan kokoonpanona jolla on tietty joukko ominaisuuksia, kuten massa ja varaus. Ja nämä ovat vain kuvauksia siitä miten protoni vaikuttaa maailmassa. Tästä lopputuloksena on se, että tiede selvittää asioiden rakennetta. Ontologisesti ajatellen tämä ei kerro mitä ne ovat. Tämä tietenkin läpikattaa fysiikan : E = MC² kertoo että energia ja massa ovat toisiinsa suhteessa. Ja se kertoo miten asiat toimivat yhdessä, toisiinsa nähden. Mutta ne eivät kerro mitä energian tai massan "perimmäinen olemus" on.

Tämä näkemys on sittemmin tietenkin jalostunut. John Wheeler on lähestynyt tätä informaation käsitteen kautta. Hänen mukaansa temppu on "it from bit". Hänestä tärkeää onkin tarkastella siten että tiede tutkii eroja. Jos katsotaan vaikkapa aika-avaruutta, tiede tutkii sen tyylisiä asioita kuin että miten massa ja energia käyttäytyvät erilaisissa tilanteissa. Eli katsotaan miten vuorovaikuttavat asiat muodostavat kokonaisuuksia, ja miten nämä eroavat tai ovat samanlaisia eri tilanteissa.

Tiede toimii siten että se ei hae mitä tahansa määritelmiä, analogioita ja epäanalogioita suoraan. Käsitteitä ei tarvitse etäännyttää toisistaan. Vaan sen sijaan se toimii siten, että saadaan aikaan korrelaatioita. Testijärjestelmässä on tilanne jossa enemmän tai vähemmän hallittu muuttujien suuruusluokan muuttaminen vaikuttaa lopputulokseen - tai ei muuta. On tärkeää testata syntyykö eroa vai ei.

Ontologia tämä ei tietenkään viehätä. Tämän mukaan tiede ei kuvaisi oleellista. Heistä oleellista olemassaoloa pitäisi tutkia, ja sellaisen olisi pakko olla olemassa. Tosin tähän voidaan liittää erikoinen ontologinen tulkinta. Se on Frank Tipler nimiseltä fyysikolta. Hänen mukaansa universumi on "simulaatio ilman tietokonetta". Tämä on tietenkin asian ymmärtämistä helpottava vertaus. Tipler korostaa että perimmiltään tietokoneohjelma koostuu ohjelmista joissa on jonkinlainen input ja josta saadaan tiettyjen sääntöjen mukaan ulos jonkinlainen output. Tässä todellisuus on perimmiltään jonkinlainen "matemaattinen entiteetti". Ja fyysikko itse asiassa tutkii nimenomaan kaikkea mikä on. Ohjelman ulkopuolella ja niiden lisäksi ei olisi mitään.

Kielikonservatiivit

Maailmassa on muutama hyvin varma asia. Eräs niistä on se, että nuoriso koetaan turmeltuneena. Ja toinen asia on se, että kieli koetaan turmeltuneena. Henkenä tuntuu olevan se, että kieli on ollut parasta suunnilleen vuotta sitten ja nykyään tämä on sitten degeneroitumassa ja muuttumassa huonoksi. Otan tästä muutamia esimerkkejä. Kaikki suuria miehiä.

"Most people who bother with the matter at all would admit that the English language is in a bad way."
(George Orwell, 1946)

"...our Language is extremely imperfect; that its daily Improvements are by no means in proportion to its daily Corruptions; and the Pretenders to polish and refine it, have chiefly multiplied Abuses and Absurdities; and, that in many Instances, it offends against every Part of Grammar."
(Jonathan Swift, 1712)

"And, in few words, I dare say; that of all the Studies of men, nothing may be sooner obtain'd, than this vicious abundance of Phrase, this trick of Metaphors, this volubility of Tongue, which makes so great a noise in the World. But I spend words in vain; for the evil is now so inveterate, that it is hard to know whom to blame, or where to begin to reform."
(Thomas Sprat, 1667)

"Practically everyone...in those days spoke correctly, but the lapse of time has certainly had a deteriorating effect in this respect."
(Cicero, 46 eKr.)

Oikeasti kieli muuttuu ja se mikä on vallitsevan säännön muuntumista koetaan pahana ja huonona. Kielioppisääntörike koetaan epäeettisenä. Kunnes siitä tulee uusi normi. Mutta sitten jokin muu onkin jo muuttunut.

FAG

Yllättävän monet hakevat merkitystä asioihin viittaamalla sanan etymologiaan. Tätä kautta asiaan ikään kuin haetaan uusien näkökulmien lisäksi jotain objektiivista sanan oikeaa merkitystä jossa kaikki muu on vääristymää. Tämänlainen historiaan jumittaminen on hyvin omituista, sillä kieli elää. Sanat muuttavat merkitystään.

Tämänlaista roikkumista näkyy erilaisissa kansallistunteen sävyttämissä ideaalikansalaisen kuvaelmissa. Ja tosiasiassa renessanssiajan valistus oli tämän hengen läpitunkema. Kirkko nähtiin tulokkaana ja ihailtiin alkuperäistä Kreikkalaista Kulttuuria. Kulttuurin keksimispaikka siis ikään kuin laajeni. Ja modernit kreikkalaisetkin voivat hakea itselleen kunniaa Sokrateen kautta.

Tai kuten "unkurissa" matkusteltiin : "ateenassa on monta syytä käydä, sillä euro-eurooppalaisen kuuluu nähdä ne konkreettiset paikat, joissa hänen peruskoodistojaan luotiin." Asialla on kuitenkin vastapuoli "sekin hymyilyttää, että juuri täällä kehitettiin filosofinen tapa pohtia ihmisen olemassaoloa. ajan historia havisee, vaikka yhden talon rappaukseen onkin spreijattu vastalause: what is history anyway but a set of lies, agreed upon." Saman tien sitä voisi pyytää anteeksi Alan Turingilta teosta jota ei ole itse tehnyt ja uhrille joka ei ole paikalla antamassa anteeksi. Symbolitkin muuttuvat.

Etymologia salakuljettaa nostalgiaa. Mutta se on kuitenkin jokseenkin huvittavaa. Otetaan vaikka esiin englanninkielisten usein hokema "fag". Tällä viitataan homoseksuaaliin, mutta Online Etymology Dictionary kertoo sen alkuperän tupakalliseksi. "fag (n.) British slang for "cigarette" (originally, especially, the butt of a smoked cigarette), 1888, probably from fag-end "extreme end, loose piece" (1610s), from fag "loose piece" (late 15c.), which is perhaps related to fag (v.)." Tässä hengessä sitä voisi sitten uudelleenmääritellä käsitteen. Toinen oleellinen käsiteltävä sana on tietysti "gay". Jolle samainen Online Etymology Dictionary kertoo alkuperän. "gay (adj.) late 14c., "full of joy, merry; light-hearted, carefree;" also "wanton, lewd, lascivious""

Fag voisi ihmisryhmään viitaten kohdistua vaikkapa tupakkalobbyisteihin jotka haluavat poistaa ikärajoja tupakanpoltolta, lisätä tilaa sallitulle tupakkamainonnalle, ja tietenkin vaatia kaikkien tupakkaa koskevien varoitusmerkkien poistamista holhouksena. Fag voisi myös pitää tupakasta tiedottamista koulussa hyysäämisenä. Gay -sanan iloisuus viittaisi tietysti tupakoijien nautinnonhaluiseen hedonismiin, joka sopii fag -kulttuurin dekadenssiin. Jos nyt käytän tätä kieltä ja oletan että kaikki muutkin käyttävät tätä käsitettä, olisi luvassa varsin omituisia keskusteluja. ("I hate fags" - "I agree tobacco is dangerous business"...)

Kielifilosofiassa tämänlaatuinen ilmiö johtaa koppakuoriaisajatuskokeeseen (beetle-in-a-box). Taustalla on behavioristinen tiukka jako objektiiviseen ja subjektiiviseen. Siinä ulkoinen käytös on arvokasta ja mielen sisältö on subjektiivista ja järkevän käsittelyn ulkopuolella. Wittgenstein kuvasi tilannetta jossa jollakulla on laatikko jossa on ötökkä. Tässä behavioristisen perinteen "beetle in a box" -vertaustaan siihen että mielet ovat kuten kovakuoriaisia jotka ovat laatikossa. Vain laatikon omistaja voi kurkistaa laatikkoon. Wittgenstein kysyi että miten muut voivat tietää onko laatikossa ylipäätään mitään, tai että vastaako laatikon omistajan kovakuoriainen todella kovakuoriaiseen samassa mielessä kuin he itse ajattelevat kyseisestä sanasta. Kenties jos itse näkisi laatikkoon, ei kokisikaan että se olisi kovakuoriainen. Eli jos laatikossa on jokin ja omistaja ei valehtele siitä, niin tiedämme silti vain sen että laatikossa on jotain jonka tämä itse kokee kovakuoriaiseksi.

Quine tietysti vastusti tämänlaista dikotomisuutta. (Ja minustakin "love without proof is stalking", eli tuntista ja sisäisistä tiloista saa tietoa joka ei ole pelkkää maailmankuvallisuutta.) Itse asiassa jos asiaa lähestytään tarkasti, vaatisi behavioristinen näkemys esimerkiksi mielen teorian (Theory of Mind) puuttumisen. Tällöin ei olisi samastumista tai kykyä astua toisten saappaisiin. Peilineuronit ja etenkin ihmisten käyttäytyminen viittaa päinvastaiseen. Quinen näkemys "Word and Object":issa on selkeä. Hän ottaa behavioristisen ajattelutavan kannalta oleellisen dikotomian murtamiseen avuksi kielen kääntämisen. Jos tehtävänä on muuttaa kieli vaikkapa englannista vaikkapa suomeksi, ilman että mukana tulee kommunikaatiokuilua, pitää olettaa jonkinlainen yhteneväisyys.

Quine on tässä, Wittgensteinin huomiot huomioiden, äärimmäisen varovainen. Hänestä ei ole mitenkään ilmiselvää että sanoilla olisi tietyt kohteet jotka olisivat kulttuurista riippumattomia. Esimerkiksi jos osoitamme "kovakuoriaista" emme voi tietää että vastapuoli todella rajaa eläimen rajat samalla tavalla kuin me. Kenties tässä kulttuurissa kovakuoriaisen siivet nähdään eläimen työkaluina, jotka ovat yhtä vähän "kovakuoriaista" kuin kirves on ihmistä.

Quinen mukaan tästä huolimatta voidaan onnistua. Sillä asioita on tarkasteltava holistisesti. Jokainen kieli ja kulttuuri synnyttää käsiteverkon ja kun tiedetään mitä kaikkea muut asiat tarkoittavat voimme tietää myös mitä se yksi ja tietty käsite tarkasti ottaen tarkoittaa. Ja tästä voidaan tehdä kuvaus toiselle kielelle. (Jopa ilman että oletetaan täysin toimiva Mielen Teoria.) 1:1 käännettävyys ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollinen koska se vaatisi täyden tiedon molemmista kulttuureista. Ja jokainen meistä on tutkimusmatkailija ja rajallisen näkökulman kanssa liikkeellä jopa omassa kulttuurissamme. Kuitenkin tämä ei tarkoita että vähemmällä tietomäärällä ei saataisi tulosta. Puutteellisella tiedolla saadaan likiarvoja. Käännökset ovat enemmän tai vähemmän perusteltuja. Ja siksi me saamme huvia Jouni Paakkisen mainiosti kokoamista absurdeista käännöskukkasista ja voimme toisaalta esimerkiksi vaeltajapastorit voivat tehdä käännytystyötä pakanamaissa.

Siksi tiedämme että FAG -vitsi ei toimi. En voi vain uudistaa kieltä yksinäni. Sillä kulttuuri on sosiaalinen kokonaisuus. Silti taustatiedoilla voimme uudelleentulkita erilaisia asioita hauskasti. Jopa kielestä toiseen.

Do you wanna know how I got these smiles ; Onnellisuushaaste pv 3

"Happiness: the final frontier. These are the voyages of the starship Surprise. Its five-day mission: to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations, to boldly go where everyone else have gone before."

1. Kunnon darwinistina tiedostan, että jos absoluuttista kelpoisuutta ei voi saavuttaa, pitää tyytyä suhteelliseen kelpoisuuteen. Aamu-uutiset tekivät tästä jälleen kerran helppoa. Että mieluummin he kuin minä. Tai oikestaan juuri päinvastoin. Mieluummin olen minä kuin he. Mutta ennen kuin pääsen enemmän ilakoimaan farisealaisessa ylpeydessäni ja sanomaan että onneksi en ole kuin tuo publikaani, tiedostan että jokainen tämänlaatuinen ajatus pienentää rippusen sitä kuilua joka on heidän ja minun välissäni. Lisäksi jokainen heistä tehty ajatus tarkoittaa että jossain mielessä he ovat minun mielessäni.

1. Töissä ihmiset tarttuvat helposti sanoihini. Kirjaimellisesti. Esimerkiksi siihen että jos jokin vaikka haukutaan pataluhaksi, niin jos pata onkin helppo niin mikä se luha sitten on. Onneksi ihmiset osaavat lukea googlella Kotusta. Pata ei ole oikea kokkausväline vaan tarkoittaa lähinnä "todella, paljon". (Patalaiska, patavanhoillinen.) Pata tulee kenties alun perin ihan oikeasta padasta, vanhin pata-etuliitesana on patajuoppo. Joka on joko laittanut viinan ruuan edelle tai sitten viinanhimo on ollut niin kova että ei ole edes oikein maltettu tiputtaa viinaksia kun on pitänyt jo padasta maistaa. Luha taas on rikkinäiseen viittaava. Sanonnassa on siis tuusannuuskaksi laittamisen henkeä. Kyllä tälläinen relevantti puuhastelu työajalla, näin hidastahtiseen kesäaikaan on ihanaa. Etenkin kun sain tästä tavallaan ihan palkkaa. (Miten paljon Teidän firmassanne onkaan rahaa siirretty pasianssiin, kysyn vaain.)

2. Lisäksi töissä sain oppia että on asia josta minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Nimittäin metrolaitteiden ohjausjärjestelmät. On hyvä tietää että aina on uutta opittavaa.

3. Kotiin tullessa K -juna ei toiminut. Tämä ei olisi varmasti mikään positiivisuusasia, mutta junan kondyktööri oli varsin sanavalmis ja hauska. Ne olisi miltei voinut nauhoittaa ja tehdä niistä vitsikoosteita. Ei harmittanut vaikka vaihdevika pakotti poistumaan Korsossa. Kävelin Keravalle. Juna toimi sen verran että ei tarvinnut kävellä Helsingistä.

---

Onnellisuus oli aiemmin haasteellista osassa 1 ja osassa 2.

VEMMEL

Yhtä taistelua on elämä. Ponnistelua kulttuurimme ja
elämäntapamme säilymisen puolesta. Perinteet, tavat ja kieli.
Jatkuvasti ovat uhattuja. Talvisodan henkeä tarvitaan nykyään
ihan joka päivä. Kaupassakäymiseenkin. Ja tietoverkossa.
Siellä vaanii pahin vihollisemme, virtuaali. Ja anglismit⁰.

Moni on huolissaan siitä että kielemme purskahtelee täyteen anglismeja. Tämä kauhistelu on kenties oikeutettua, mutta turhaa se joka tapauksessa on. Sillä yksi yleisimmistä syistä on käyttää anglismeja koska meillä ei ole käsitteitä.

Törmäsin tähän työprojektissani jossa käsitellään hyvin uutta teknologiaa. Oma suhtautumiseni tähän renessanssin jälkeiseen syntiseen teknologiaan oli viitata siihen sanalla "gimmick".¹ Yritin tietoisesti hakea sille suomenkielistä vastinetta. Mutta sitä ei ollut. Oli pakko käyttää kirottua lontoonkieltä vain sen vuoksi että ilmiölle ei ole näppärää sanaa.² Olin siis vahvasti pakotettu tekoon joka on monista kielelle ja kulttuuriperinnöllemme yhtä paha petos kuin se kun Carl Olof Cronstedt antautui Suomenlinnan Venäläisille. Ellei pahempikin.

Toisaalta moni käsite on "unohdettu" ja esimerkiksi Douglas Adamsin ja John Lloydin "The Meaning of Liff" "tavallaan yritti" tuoda englannin kieleen käsitteitä ottamalla (a) paikannimiä joilla ei ole itsessään sisältöä ja liittää ne (b) asioihin ja ilmiöihin, jotka ovat tuttuja ja tehdä tämän (c) tavalla jossa sananmuoto tekee yhteydestä jotenkin erityisen uskottavan.³

Itse taas yritin rikastaa suomen kieltä lisäämällä siihen sanan. Päätin ottaa "gimmickin" suomennokseksi sanan "vemmel". Vemmel ei toki ole paikannimi. Mutta minä en apinoikaan mitään ulkomaanelävien kotkotuksia vain siksi että ovat eksoottisia!
* Ensiksikin "vemmel" -sana se on reduntanttia ja jo lähes unohtunutta kieltä joka itse asiassa liittyy teknologiaan. Nimittäin hevosen valjastamisessa on käytetty vemmel -nimistä osaa joka mahdollistaa sen, että hevonen voi paremmin kuljettaa raskaita taakkoja mutkikkailla ja kuoppaisilla teillä. Tälle osalle on kuitenkin myös yleisemmin käytetty nimi "luokki". Joten "vemmel" voidaan ottaa uuteen käyttöön ilman että kieli köyhtyy niinkin jokapäiväisessä aiheessa kuin hevosen valjastamisaiheessa.
* Toiseksikin sana "vempele" viittaa vielä nykyarkikielessäkin ymmärrettävästi jonkinlaiseen laitteeseen. Vemmel taas maistuu sanana tästä jonkinlaisena pienennettynä versiona. Näin sen henki sopii kuvaamaan nimenomaan laitetta jonka näkyvin piirre on "gimmick".

Koska sinä olet viimeksi käyttänyt sanaa "vemmel"? Käytä pois - tai kielemme kuihtuu kuin monen maatiaissuomalaisen⁴ nuoren mieli pakkoruotsin pakkokokeen edessä!

---

0 "Anglismi". Siitä erikoinen sana, että sillä on usein negatiivisia konnotaatioita. Monesta se, että jokin sana on anglismi tarkoittaa että se on väärä, huono ja epäkultturelli. Tekosiveä ja paha jollain sellaisella tavalla joka tavallisesti on varattu sitä tilannetta varten jossa käsitellään perussuomalaisten suhdetta laittomiin maahanmuuttajiin. Anglismi on kuitenkin itsessään anglismi, maahanmuuttajasana. Monikulttuurisesti ei kunnioiteta, ja anglismi onkin terminä hieman samanlaisessa tilanteessa kuin joku vinkeänvärinen maahanmuuttaja olisi pyrkimässä PerusSuomalaisten poliitikoksi.
1 "Gimmick" on markkinoinnissa tuotteeseen liittyvä uniikki piirre, jota voidaan pitää omalaatuisena, outona tai uudenlaisena. Se on usein ihan hyvä piirre koska se saa tuotteen erottautumaan muista vastaavista tuoteista. Ja se vetoaa usein tiettyyn kohderyhmään tätä laajempaa tuotteistoa käyttävien joukosta. Gimmick -termi pitää kuitenkin sisällään myös asenteellisen viestin siitä että tämä uusi piirre on enemmän "identiteettiä" ja "karismaa" kuin mitään todella oleellista. Käyttämisen kannalta sillä on hyvin vähän tai ei ollenkaan merkitystä.
2 Teknologia ja tietotekniikka tuokin maailmaan uusia ilmiöitä, joten olisi hieman omituista, jopa pahaenteisen pelottavaa, jos jossain kielessä olisi ikään kuin valmiina odottamassa termi jollekin huippumodernille ilmiölle.
3 Kirja on sittemmin tehty "suomenkieliseksi versioksi" nimellä "Elimäen kootut tarkoitukset". Kirjat tuottavat varsin kelpoa huumoria sekä kielellisellä että ilmiöiden oivaltamisen ja huomioiden tekemisen saralla.
4 Pakko olla jokin tämänlainen sana suomalaiselle. Kun on riikinruotsalainen jonka stereotyyppista, sukkahousuista, mielikuvaa symbolisoi varsin osuvasti koreileva riikinkukko. Mikään putipuhdas, supisuomalainen tai puli-ties mikä ei ole kelpo sana tähä tilanteeseen ollenkaan. Pakko olla käsite tällekin!