"Minä pystyn torjumaan sinut, Relg, hän sanoi. Hän alkoi napittaa pukua auki. - Katso minua. Katselet minua joka tapauksessa koko ajan. - olen nähnyt sinun kuumat katseesi. Sinä nimittelet minua ja sanot että olen syntinen, mutta katselet silti. Katso sitten. Älä yritä salata sitä. Hän napitti edelleen pukunsa etumusta auki. - Jos olet vapaa synnistä, vartaloni ei pitäisi ollenkaan häiritä sinua." ... "Vartaloni ei häiritse minua, mutta se häiritsee sinua, eikö vain? Mutta onko synti minun mielessäni vaiko sinun? Pystyn langettamaan sinut syntiin milloin tahansa haluan. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin näin. Ja hän avasi pukunsa etumuksen."
(David Eddings, "Rivan Kuningatar")
Eräässä vanhassa tarinassa pappi saadaan kiinni ilotalosta hän päätyy selittämästä että hän on oikeasti siveä - hän vain tutustuu syntiin. Tässä on tietyllä tavalla takana ideaakin :
1: Uskontojen kohdalla synti on jotain jota vältetään. Synnin teosta tunnetaan häpeää ja siksi synnin tekoa vältetään.
2: Sadomasokismissa toiminnassa on kysymys muustakin kuin pelkästään piiskaamisesta ja kivusta nauttimisesta. Myös nöyryytys on toiminnassa tärkeässä roolissa. Nöyryytyksen häpeällisyyttä korostetaan teoin ja sanoin. Siksi se, että alistettu kokee häpeää eikä ylpeyttä roolistaan on asialle hyvin leimallinen piirre.
Eli kun ottiin esimerkeiksi pinnallisesti hyvinkin erilaiset sadomasokismi ja uskonnollinen siveysnäkemys, ne elävät hyvinkin samantapaisesta häpeän määrittelystä. Siihen vain suhtaudutaan eri tavalla.
Yllä oleva kenties auttaa lähestymään Aristotelesta, Platonia ja Freudia. Ja koska olen aloittanut seksuaalisuusteemalla, jatkan seksuaalisuusteemalla. Mutta ääripehmona haluan perverssoinnin lomassa puhua tunteista. Sillä kuten kaikki tietävät : Miehet haluavat aina vaan puhua ja puhua tunteista kun taas naiset hakevat vain seksiä.
Platonin mielestä halut oli tärkeää pitää kurissa. Järki oli tässä voimakkaassa roolissa. Jos järki ei ollut pomona, halut ajoivat helposti vaikeuksiin. Näin ollen Platonin ajattelutapa keskittyi ensi sijassa hillitsemiseen. Vapaamielinen seksuaalisuus nähdään tässä pahana asiana, tälläisen ihmisen mieli on epäterve.
Freud taas korostaa erilaista maailmaa. Hänelle Platonin mallinen torjunta ajoi neurooseihin. Hän siis esitti eräällä tavalla antiteesiä perinteiselle näkemykselle : Hänestä seksuaalinen vapautuminen poisti estot. Ihmisen halut joita torjutaan aikaansaavat vain surua ja turhautumista. Platoninen ihminen näyttäytyy tämän vuoksi onnettomana ihmisenä. Tälläinen ihminen ei ole terve, vaan hänen mielenterveytensä pahimmillaan jopa järkkyy. Kuitenkaan Freudinkaan maailmassa vapaamielinen nainen ei välttämättä ole terve. Voimme nimittäin kuvitella ihmisen joka ensivilkaisulla näyttää hyvinkin vapautuneelta. Hänellä on runsaasti seksuaalikumppaneita ja jutut ovat suorasukaisia. Tälläinen voi kuitenkin olla onneton : Hän voi hylätyksi tulemisen pelossa torjua ne tunteet ja halut jotka liittyvät parisuhteen pysyvyyteen. Jos usea torjuu seksuaalisuuden, tämä ihminen torjuu siihen liittyvät tunteet. Jonkin elämänalueen vapautuminen ei tarkoita samaa kuin täysi vapaus.
Aristoteleellä oli kuitenkin tähän se tärkeä kolmas kanta. Hänen mielenterveytensä -tai seksuaalietiikkansa- ei liity suoraan torjuntaan. Aristoteles ei näe ihmistä keskuksena jossa olisi kiinnostavaa katsoa sitä mikä on hillitöntä ja mikä hillitsevää. Aristoteles sitoi sen aivan muuhun. Onnellisuuteen. Aristoteleelle kaikki vaistot olivat itsessään hyödyllisiä. Siksi erilaiset halut voivat hakea balanssia ja kompromisseja. Hänestä ei ollut tärkeää oliko jokin rajoittavaa vai vaihtoehtoja lisäävää vaan se, johtaako niiden seuraaminen onnellisuuteen.
Platon ja Freud tekevät asiasta ulkoisia. Platon tavallaan korostaa sitä että kun järki vahtii tekoja, ei tee tekoja jotka myöhemmin hävettäisi. Freud taas korostaa että jos tiukat normit huomaan rajoittaviksi ja elämän pilaaviksi, paranee tilanne kun häpeästä pääsee irti. Molemmat näistä rakentavat perustelun sen suhteen kautta mikä asioilla ja asenteoilla on joihinkin ihmisen ulkopuolisiin asioihin. ; Molemmat tiet johtavat helposti siihen että mielenterveys ja moraali sidotaan yhteen tavalla johon voidaan laittaa normeja, käskyjä ja kehoituksia. Joko pidättäytyvät ovat sairaita tai vapautuneet ovat sairaita.
Aristoteleelle asia on ihmisen sisäinen. Sen normittaminen on vaikeampaa. Siksi hän tarjoaakin ainoaksi lähestymiskeinoksi kohtuutta. Liika häpeään keskittyminen pilaa elämän. Sitä suree vaikka ei mitään teekään. Ja toisaalta liiallisuus voi johtaa typerehtimisiin ja vaikkapa sukupuolitautiin, mikä ei lisää onnellisuutta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eddings. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eddings. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 15. elokuuta 2010
tiistai 7. lokakuuta 2008
Ovi lukemattomiin maailmoihin.
"Jo kirjakaupan ikkunasta olet löytänyt kannen jossa on etsimäsi nimi. Tätä visuaalista väylää seuraten olet raivannut tien tiheän padon lävitse, jonka muodostavat Kirjat Joita Et Ole Lukenut ja jotka pöydiltä ja hyllyiltä katsovat sinua tuimasti yrittäen pelotella sinua. Mutta sinä tiedät että et saa antaa periksi pelolle, että niiden joukossa levittäytyvät hehtaarikaupalla Kirjat Jotka Voit Jättää Lukematta, Kirjat Jotka On Tehty Muuhun Käyttöön Kuin Lukemiseen, Kirjat Jotka On Luettu Jo Eikä Niitä Tarvitse Edes Avata Koska Ne Kuuluvat Luokkaan Luettu Jo Ennen Kuin Ne On Kirjoitettukaan."
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies")
Luin Pierre Bayardin teoksen "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut". Kirjoittaja on kirjallisuuden professori, joka lataa pöytään huumorin varjolla paljon asiaa. On tosiasia, että valtaosa kirjallisuudesta on sellaista että emme ehdi lukea sitä. Hän jakaakin lukemattomuuden moneen luokkaan.
1: Kirjat joita ei tunne. Tässä luokassa on valtavasti kirjoja. Vaikka ihminen lukisi pelkkiä kirjojen nimiä, hän joutuisi opettelemaan niitä kauan. Tosiasiassa valtaosa tuotannosta jäisi silti piiloon. Bayard korostaa näiden kohdalla sitä, että yleiskäsitys on helpohko saada. Hän käyttää esimerkkinään kirjastonhoitajaa, joka suunnistaa kirjastossa jonka ainuttakaan teosta hän ei ole lukenut. Hän kykenee silti löytämään aihepiirin, genren ja muut vastaavan tasoiset näkemykset, joista hän voi sitten täsmentää hakua tiettyyn teokseen.
2: Kirjat joita on selaillut. Näistä kirjoista henkilöllä on hieman tarkempi kuva. Ja sopivalla näkemyksellä kokonaisuudesta hän pystyy itse asiassa keskustelemaan niistä jopa yllättävän hyvin.
3: Kirjat joista on kuullut puhuttavan. Tässä kohdassa Bayard ottaa esimerkin Umberto Econ "Ruusun nimestä". Sen sankari tietää lopussa hakemansa kirjan sisällön melkoisen hyvin lukematta sitä. Hän tuntee sen, koska hän on lukenut kirjan lukeneiden kommentaareja siitä. Hän on saanut kirjan käsiinsä, koska hän lähti alun perin väärille jäljille, ja pääpaha, Jorge, halusi käyttää tätä välineenä jolla piilottaa murhien taustamotiivi. Tämä Jorgen hairahdus johti siihen että vääristä lähtökohdista lähteneet arvailut olivat lopuksi osuvia. Kun lukee riittävän paljon kommentaareja jostain kirjallisuuden lajista ja tekijästä ja kirjasta, ei tarvitse koskaan lukea sitä ja silti tietää siitä yllättävän paljon.
4: Kirjat jotka on unohtanut. Tässä kirjailija nosti esiin de Montaignen. Hänhän kirjoitti siitä, että hän suuresti unohti lukemansa kirjat. Itse asiassa Montaigne unohti jopa kirjoittamiaan kirjoja siten että hän valitteli kuinka toiset siteerasivat hänelle aina välistä häntä itseään ilman että hän tajusi sitä. Samoin kun hän teki kommentaareja kirjoistaan, hän laittoi niihin päivämäärän, koska hän ei aina osannut yhdistää omaa kommentointiaan kirjaan myöhemmin. Montaigne pelkäsikin, että hän toistaa itseään koska ei muista ajatelleensa jotain juttua jo satoja kertoja. (Vaikka hän korosti laiskuuttaan, ja huonomuistisuuttaan, on kuitenkin selvää että hän oli lukenut ja sivistynyt mies. "Mitä enemmän luen, sitä enemmän unohdan" päti ainakin hänen kohdallaan hyvin.)
Kirjoittaja muistuttaa Oscar Wildestä, (eli "Amerikan hikipedian CMX" ~ jota lainataan aina") joka kertoi että "En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; Siitä on niin kovin helposti haittaa." Wildehän esitti jopa sellaisia kannanottoja, että siinä missä yleensä tehdään "pitää lukea" -listoja, joissa suositellaan kirjoja, yliopiston vielä tärkeämpi rooli olisi siinä että luettelisi kirjoja joihin tarttuminen ei ole suotavaa. Tässä ei tietenkään tavoiteltu boikottia, vaan sitä, että "huono kirja on huono kirja." Top 100 "not to read" olisi vaikea teettää senkin takia, että ihmisten ego on suuntautunut siihen että he mielellään korostavat lukemista, eivät lukematta jättämistä. (Vaikka jälkimmäinen on pakosti yleisempää.) Samoin henkilöt eivät halua kehua lukeneensa "niin ja niin paljon roskaa". (Vaikka erehdyksiä sattuukin, jos lukee enemmän. Lukijakaan ei opi kuin virheistä - ja kuten kaikessa muussakin, suurin osa virheistä joista opitaan on nimen omaan niitä omia.)
Syynä on se, että itse asiassa kaikki kirjat ovat jossain määrin lukemattomaksi jääneitä. Emme siteeraa niitä, emme muista ulkoa. Niistä on muutaman lauseen fragmentteja. Joistain kirjoista tiedetään muuten vaan. Kun kriitikko kommentoi kirjaa, hän puhuu muistikuvistaan ja tulkinnoistaan käsin. Kritiikki on jo oma taideteoksensa. Ja jo pelkän kirjan genren tuntien voi tehdä aivan samantasoisia kritisointeja, joten kirjavalioiden tapaisista paikoista on todella apua. Pienellä selailulla voi tarkistaa, mitä aiheita ja mitä tarkastelukulmia se käyttää. (Itse asiassa jos kirjasta tekee tietokoneanalyysin jossa se vain listaa yleisimmät käytetyt sanat, tietää kirjasta ja jopa sen tasosta yllättävän paljon.) Kirjan sisällysluettelot ja kannet auttavat, jos ne on käsillä. Takakannesta saa ylimalkaisen yleiskäsityksen kuvan kirjan sisällöstä. Ja jos tapaat kirjailijan, tämä riittää jos vain riittävän ympäripyöreästi kerrot pitäneesi teoksesta. Hän ei odota sinuta juonireferaattia.
Tämä kirja on kätevä sen takia, että se:
1: Antaa helpotusta siitä että ei olekaan lukenut Runebergin "Vänrikki Stålin tarinoita" (kuten minä) tai joka on jättänyt Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" kesken (kuin myös, en pitänyt).
2: Muistuttaa siitä, että huonon kirjan voi jättää hyvin kesken. Olen kahlannut Austenin kaamean "ylpeyden ja ennakkoluulon" väkisin lävitse. Tosin syynä oli se, että jätin Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ensimmäisen kerran kesken, kun tarinassa oli vain tylsät bileet ja tapahtumien sekaan ängettiin juonenkehityksen kannalta irrelevantti "randomencounter" haltioiden kanssa. (Joka myös jäi sellaiseksi. Jos olet lukenut kirjan, tiedät mitä randomencounteria tarkoitan) Kun luin kirjaa tästä eteenpäin myöhemmin, se oli paljon parempi. Sen alun alku kuuluu silti mielestäni yhä fantasiakirjallisuuden huonoimpiin. Jos en olisi ottanut kirjaa uudelleen käsittelyyn, en kuitenkaan olisi pettynyt. Aika harvoin kirja paljastuu joksikin muuksi kuin mitä se vaikuttaa.
3: Kertoo että jos tietää lajityypin tai kirjailijasta jotain, voi jo arvailla ja osallistua sitä koskevaan keskusteluun. Tosin minä rakastan Zane Greyn roskaviihdekirjoja, joita moni ei laske edes kirjallisuuteen kuuluvaksi, mutta tärkeää onkin se, että jos en olisi lukenut niitä, voisin hyvin haukkua niitä ja kokea hyvää mieltä tästä. Ja moni pitäisi kannanottojani järkevinä ja perusteltuina.
4: Lohduttaa sillä, että jos käsitys "Rikoksesta ja rangaistuksesta" tiivistyy pariin lauseeseen, vaikka sen on lukenut (kuin itsellä) sama koskee valtaosaa muitakin sen lukeneista.
5: Kirjan lukematta jättämisen ja kirjan lukemisen välillä on vain aste -ero. Jos muistaa pari kohtaa, voi olla jopa aivan samassa asemassa kuin kirjailija, joka on kirjansa kirjoitettuaan etääntynyt siitä ja mahdollisesti kirjoittanut lukuisia muita kirjoja. Ja jos on tutustunut kirja -arvioihin, pystyy mahdollisesti jopa hämmentämään kirjailijaa "de Montaignen malliin" osoittamalla tuntemusta joka ylittää kirjailijan oman muistin omaan teokseensa. Olen melko varma että David Eddings ei erota omia kirjojaan toisistaan. Ainakin minusta tuntuu että ne koostuvat suurimmaksi osaksi randomencountereista ja muilta osin kirjat ovat melkoisen samanlaisia. Tosin ne ovat juuri tämän tyhjyyden ja redundanssin vuoksi niin kivoja lukea. Ja että jos Raamattu on jäänyt lukematta (mikä yllätykseksi on minulla kyllä kahlattuna, Uusi Testamentti peräti kahdesti) se on niin kommentoitu, että "parhaat palat on jo trailerissa" (mikä kyllä pitää paikkaansa.)
Kokonaisuutena kirja korostaakin sitä, miten amatöörit sortuvat nippeliin ja ulkolukuun, ja oikea asiantuntemus ei voi olla pelkällä lukemisen volyymillä "montaa promillea isompi siivu kokonaisuudesta". Kirjallisuuden professorit eivät yksinkertaisesti ole lukeneet niin isoa osaa kirjallisuudesta enemmän että tämä toisi heille etuaseman. He ovat hyviä koska heillä on heuristiikka ja yleisnäkemys aiheesta. He toimivat kuten televisiosarjan House, joka suorittaa sarjan vääriä diagnooseja päästäkseen lopulta juuri täsmälleen oikeaan diagnoosiin; Hän ei suinkaan lääkitse matkan varrella kaikkia mahdollisia sairauksia vaan joka välissä karsii ison joukon mahdollisia tauteja, ja siksi hän melko pian löytää juuri oikean diagnoosin, vaikka tauteja on maailmassa valtava määrä ja hänelle tulevat esimerkitkin usein eksoottisia ja harvinaisia, kun ne eivät ole niin selviä että joku muu olisi sen ennen häntä tajunnut. (Mikä jo sinänsä rajaa mahdollisia diagnooseja erittäin runsaasti.) Toisin sanoen, he ovat hemmetin hyviä puhumaan siitä mitä eivät ole lukeneet tai minkä ovat unohtaneet.
Toisaalta me taviksetkin tulemme tekemisiin saman ilmiön kanssa päivittäin. Kun kuuntelemme musiikkia, emme etsi sitä käymällä läpi kaikkea musiikkia. Itse asiassa kuuntelemme yleensä muutaman kappaleen jostain genrestä ja sitten joko viskaamme kaiken siihen liittyvän pois tai tarkennamme siihen. Samoin käy korostetusti yksittäisille artisteille ja bändeille. Emmekä me valikoi näitäkään satunnaisesti. On olemassa trendejä. Musiikkia ei valita demokraattisesti läpikäymällä kaikkia vaihtoehtoja (kuten emme anna ääntä vaaleissa käymällä kaikki ehdokkaat läpi. Tosin tässä kohden meillä on etunamme vaalikone, jota musiikkiin ei ole ainakaan toistaiseksi tehty tai ainakaan onnistuttu hyvin.)
Tosin olen huomannut, että eri ihmiset kulkevat eri osissa tätä trendiä. Kuten missä tahansa ideologioiden virrassa, myös kirjojen ja musiikin kohdalla, jotkut ovat pioneereja, ja toiset muutosvastarintaisia. Esimerkiksi minun vanhemmalla pienellä sisarellani on ollut suorastaan hätkähdyttävä taito "haistaa trendejä" etukäteen. Kun Rowlingin "Harry Potter" tuli suomeen aluksi, se oli marginaalinen. Siitä tuli muotia vasta yllättävän pitkästi sen jälkeen, kun hän oli sen lukenut ja siitä puhunut. Sama on koskenut muutamaa muutakin ilmiötä. Toki kaikki mihin hän on koskenut ei ole muuttunut kullaksi, mutta kun tilannetta vertaa itseeni - olen sentään kuluttanut lukemiseen valtavasti aikaa - en ole koskaan "ennalta haistanut" yhtään tuollaista ilmiötä, ja hänellä näitä on useita. Päin vastoin, näyttää siltä että ensin jokin ilmiö pyyhkäisee, sitten siihen liittyvä hype laantuu ja vasta sen jälkeen ylipäätään ryhdyn miettimään, kannattaako siihen tarttua vai ei. Toisin sanoen, en ole pioneereja, jotka ovat aallon eturintamassa. Tähän osaan liittyy toki usein myös haihattelu ja marginaali -ilmiöt ja riskit. Mutta toisaalta myös se eturintama on siinä. Kun olen antanut trendin valua ohi, olen saanut käsityksen ilmiöstä jo ennen kuin alan tutustumaan siihen, joten tavallaan luen kirjoja jotka ovat Italo Calvinoa lainaten "Kirjat Jotka Kaikki Ovat Lukeneet Niin Että On Kuin Sinäkin Olisit Lukenut Ne." Tyyliini kuuluu siis varmistelu. Toki tähän liittyy se, että kun ylipäätään tartun johonkin, se on todennäköisesti sen arvoinen. Tai ainakin se on ollut sitä pari vuotta aikaisemmin. Kenties tämä on se syy, jonka vuoksi en ymmärrä politiikkaa tai pysty kommentoimaan terävästi tuoreita tapahtumia. Toisaalta, sitä on ollut silti kädet täynnä työtä : "Must Read Someday" -lukulistallani on tällä hetkellä noin sata teosta, ripeälläkin tahdilla siihen menisi reilun vuoden verran.
Valitettavasti tällä hetkellä olen vaikutusvaltani huipulla. Uuden trendin ja ihmiskohtaloiden haltija. Ei, syynä ei ole se, että sfääreilyni olisi vaikuttanut muihin - kuten jotkut ovat esittäneet - vaan sen takia että minulla on kova influenssa. Jossain pitää olla ensimmäinen, trendinvirittäjä. "Mr Influenze/Influenza". Ja kuten kirjallisuudessakin, sinun ei tarvitse kokea juuri tätä tautia. Riittää, kun kerron että genrenä on "pneomonia".
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies")
Luin Pierre Bayardin teoksen "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut". Kirjoittaja on kirjallisuuden professori, joka lataa pöytään huumorin varjolla paljon asiaa. On tosiasia, että valtaosa kirjallisuudesta on sellaista että emme ehdi lukea sitä. Hän jakaakin lukemattomuuden moneen luokkaan.
1: Kirjat joita ei tunne. Tässä luokassa on valtavasti kirjoja. Vaikka ihminen lukisi pelkkiä kirjojen nimiä, hän joutuisi opettelemaan niitä kauan. Tosiasiassa valtaosa tuotannosta jäisi silti piiloon. Bayard korostaa näiden kohdalla sitä, että yleiskäsitys on helpohko saada. Hän käyttää esimerkkinään kirjastonhoitajaa, joka suunnistaa kirjastossa jonka ainuttakaan teosta hän ei ole lukenut. Hän kykenee silti löytämään aihepiirin, genren ja muut vastaavan tasoiset näkemykset, joista hän voi sitten täsmentää hakua tiettyyn teokseen.
2: Kirjat joita on selaillut. Näistä kirjoista henkilöllä on hieman tarkempi kuva. Ja sopivalla näkemyksellä kokonaisuudesta hän pystyy itse asiassa keskustelemaan niistä jopa yllättävän hyvin.
3: Kirjat joista on kuullut puhuttavan. Tässä kohdassa Bayard ottaa esimerkin Umberto Econ "Ruusun nimestä". Sen sankari tietää lopussa hakemansa kirjan sisällön melkoisen hyvin lukematta sitä. Hän tuntee sen, koska hän on lukenut kirjan lukeneiden kommentaareja siitä. Hän on saanut kirjan käsiinsä, koska hän lähti alun perin väärille jäljille, ja pääpaha, Jorge, halusi käyttää tätä välineenä jolla piilottaa murhien taustamotiivi. Tämä Jorgen hairahdus johti siihen että vääristä lähtökohdista lähteneet arvailut olivat lopuksi osuvia. Kun lukee riittävän paljon kommentaareja jostain kirjallisuuden lajista ja tekijästä ja kirjasta, ei tarvitse koskaan lukea sitä ja silti tietää siitä yllättävän paljon.
4: Kirjat jotka on unohtanut. Tässä kirjailija nosti esiin de Montaignen. Hänhän kirjoitti siitä, että hän suuresti unohti lukemansa kirjat. Itse asiassa Montaigne unohti jopa kirjoittamiaan kirjoja siten että hän valitteli kuinka toiset siteerasivat hänelle aina välistä häntä itseään ilman että hän tajusi sitä. Samoin kun hän teki kommentaareja kirjoistaan, hän laittoi niihin päivämäärän, koska hän ei aina osannut yhdistää omaa kommentointiaan kirjaan myöhemmin. Montaigne pelkäsikin, että hän toistaa itseään koska ei muista ajatelleensa jotain juttua jo satoja kertoja. (Vaikka hän korosti laiskuuttaan, ja huonomuistisuuttaan, on kuitenkin selvää että hän oli lukenut ja sivistynyt mies. "Mitä enemmän luen, sitä enemmän unohdan" päti ainakin hänen kohdallaan hyvin.)
Kirjoittaja muistuttaa Oscar Wildestä, (eli "Amerikan hikipedian CMX" ~ jota lainataan aina") joka kertoi että "En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; Siitä on niin kovin helposti haittaa." Wildehän esitti jopa sellaisia kannanottoja, että siinä missä yleensä tehdään "pitää lukea" -listoja, joissa suositellaan kirjoja, yliopiston vielä tärkeämpi rooli olisi siinä että luettelisi kirjoja joihin tarttuminen ei ole suotavaa. Tässä ei tietenkään tavoiteltu boikottia, vaan sitä, että "huono kirja on huono kirja." Top 100 "not to read" olisi vaikea teettää senkin takia, että ihmisten ego on suuntautunut siihen että he mielellään korostavat lukemista, eivät lukematta jättämistä. (Vaikka jälkimmäinen on pakosti yleisempää.) Samoin henkilöt eivät halua kehua lukeneensa "niin ja niin paljon roskaa". (Vaikka erehdyksiä sattuukin, jos lukee enemmän. Lukijakaan ei opi kuin virheistä - ja kuten kaikessa muussakin, suurin osa virheistä joista opitaan on nimen omaan niitä omia.)
Syynä on se, että itse asiassa kaikki kirjat ovat jossain määrin lukemattomaksi jääneitä. Emme siteeraa niitä, emme muista ulkoa. Niistä on muutaman lauseen fragmentteja. Joistain kirjoista tiedetään muuten vaan. Kun kriitikko kommentoi kirjaa, hän puhuu muistikuvistaan ja tulkinnoistaan käsin. Kritiikki on jo oma taideteoksensa. Ja jo pelkän kirjan genren tuntien voi tehdä aivan samantasoisia kritisointeja, joten kirjavalioiden tapaisista paikoista on todella apua. Pienellä selailulla voi tarkistaa, mitä aiheita ja mitä tarkastelukulmia se käyttää. (Itse asiassa jos kirjasta tekee tietokoneanalyysin jossa se vain listaa yleisimmät käytetyt sanat, tietää kirjasta ja jopa sen tasosta yllättävän paljon.) Kirjan sisällysluettelot ja kannet auttavat, jos ne on käsillä. Takakannesta saa ylimalkaisen yleiskäsityksen kuvan kirjan sisällöstä. Ja jos tapaat kirjailijan, tämä riittää jos vain riittävän ympäripyöreästi kerrot pitäneesi teoksesta. Hän ei odota sinuta juonireferaattia.
Tämä kirja on kätevä sen takia, että se:
1: Antaa helpotusta siitä että ei olekaan lukenut Runebergin "Vänrikki Stålin tarinoita" (kuten minä) tai joka on jättänyt Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" kesken (kuin myös, en pitänyt).
2: Muistuttaa siitä, että huonon kirjan voi jättää hyvin kesken. Olen kahlannut Austenin kaamean "ylpeyden ja ennakkoluulon" väkisin lävitse. Tosin syynä oli se, että jätin Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ensimmäisen kerran kesken, kun tarinassa oli vain tylsät bileet ja tapahtumien sekaan ängettiin juonenkehityksen kannalta irrelevantti "randomencounter" haltioiden kanssa. (Joka myös jäi sellaiseksi. Jos olet lukenut kirjan, tiedät mitä randomencounteria tarkoitan) Kun luin kirjaa tästä eteenpäin myöhemmin, se oli paljon parempi. Sen alun alku kuuluu silti mielestäni yhä fantasiakirjallisuuden huonoimpiin. Jos en olisi ottanut kirjaa uudelleen käsittelyyn, en kuitenkaan olisi pettynyt. Aika harvoin kirja paljastuu joksikin muuksi kuin mitä se vaikuttaa.
3: Kertoo että jos tietää lajityypin tai kirjailijasta jotain, voi jo arvailla ja osallistua sitä koskevaan keskusteluun. Tosin minä rakastan Zane Greyn roskaviihdekirjoja, joita moni ei laske edes kirjallisuuteen kuuluvaksi, mutta tärkeää onkin se, että jos en olisi lukenut niitä, voisin hyvin haukkua niitä ja kokea hyvää mieltä tästä. Ja moni pitäisi kannanottojani järkevinä ja perusteltuina.
4: Lohduttaa sillä, että jos käsitys "Rikoksesta ja rangaistuksesta" tiivistyy pariin lauseeseen, vaikka sen on lukenut (kuin itsellä) sama koskee valtaosaa muitakin sen lukeneista.
5: Kirjan lukematta jättämisen ja kirjan lukemisen välillä on vain aste -ero. Jos muistaa pari kohtaa, voi olla jopa aivan samassa asemassa kuin kirjailija, joka on kirjansa kirjoitettuaan etääntynyt siitä ja mahdollisesti kirjoittanut lukuisia muita kirjoja. Ja jos on tutustunut kirja -arvioihin, pystyy mahdollisesti jopa hämmentämään kirjailijaa "de Montaignen malliin" osoittamalla tuntemusta joka ylittää kirjailijan oman muistin omaan teokseensa. Olen melko varma että David Eddings ei erota omia kirjojaan toisistaan. Ainakin minusta tuntuu että ne koostuvat suurimmaksi osaksi randomencountereista ja muilta osin kirjat ovat melkoisen samanlaisia. Tosin ne ovat juuri tämän tyhjyyden ja redundanssin vuoksi niin kivoja lukea. Ja että jos Raamattu on jäänyt lukematta (mikä yllätykseksi on minulla kyllä kahlattuna, Uusi Testamentti peräti kahdesti) se on niin kommentoitu, että "parhaat palat on jo trailerissa" (mikä kyllä pitää paikkaansa.)
Kokonaisuutena kirja korostaakin sitä, miten amatöörit sortuvat nippeliin ja ulkolukuun, ja oikea asiantuntemus ei voi olla pelkällä lukemisen volyymillä "montaa promillea isompi siivu kokonaisuudesta". Kirjallisuuden professorit eivät yksinkertaisesti ole lukeneet niin isoa osaa kirjallisuudesta enemmän että tämä toisi heille etuaseman. He ovat hyviä koska heillä on heuristiikka ja yleisnäkemys aiheesta. He toimivat kuten televisiosarjan House, joka suorittaa sarjan vääriä diagnooseja päästäkseen lopulta juuri täsmälleen oikeaan diagnoosiin; Hän ei suinkaan lääkitse matkan varrella kaikkia mahdollisia sairauksia vaan joka välissä karsii ison joukon mahdollisia tauteja, ja siksi hän melko pian löytää juuri oikean diagnoosin, vaikka tauteja on maailmassa valtava määrä ja hänelle tulevat esimerkitkin usein eksoottisia ja harvinaisia, kun ne eivät ole niin selviä että joku muu olisi sen ennen häntä tajunnut. (Mikä jo sinänsä rajaa mahdollisia diagnooseja erittäin runsaasti.) Toisin sanoen, he ovat hemmetin hyviä puhumaan siitä mitä eivät ole lukeneet tai minkä ovat unohtaneet.
Toisaalta me taviksetkin tulemme tekemisiin saman ilmiön kanssa päivittäin. Kun kuuntelemme musiikkia, emme etsi sitä käymällä läpi kaikkea musiikkia. Itse asiassa kuuntelemme yleensä muutaman kappaleen jostain genrestä ja sitten joko viskaamme kaiken siihen liittyvän pois tai tarkennamme siihen. Samoin käy korostetusti yksittäisille artisteille ja bändeille. Emmekä me valikoi näitäkään satunnaisesti. On olemassa trendejä. Musiikkia ei valita demokraattisesti läpikäymällä kaikkia vaihtoehtoja (kuten emme anna ääntä vaaleissa käymällä kaikki ehdokkaat läpi. Tosin tässä kohden meillä on etunamme vaalikone, jota musiikkiin ei ole ainakaan toistaiseksi tehty tai ainakaan onnistuttu hyvin.)
Tosin olen huomannut, että eri ihmiset kulkevat eri osissa tätä trendiä. Kuten missä tahansa ideologioiden virrassa, myös kirjojen ja musiikin kohdalla, jotkut ovat pioneereja, ja toiset muutosvastarintaisia. Esimerkiksi minun vanhemmalla pienellä sisarellani on ollut suorastaan hätkähdyttävä taito "haistaa trendejä" etukäteen. Kun Rowlingin "Harry Potter" tuli suomeen aluksi, se oli marginaalinen. Siitä tuli muotia vasta yllättävän pitkästi sen jälkeen, kun hän oli sen lukenut ja siitä puhunut. Sama on koskenut muutamaa muutakin ilmiötä. Toki kaikki mihin hän on koskenut ei ole muuttunut kullaksi, mutta kun tilannetta vertaa itseeni - olen sentään kuluttanut lukemiseen valtavasti aikaa - en ole koskaan "ennalta haistanut" yhtään tuollaista ilmiötä, ja hänellä näitä on useita. Päin vastoin, näyttää siltä että ensin jokin ilmiö pyyhkäisee, sitten siihen liittyvä hype laantuu ja vasta sen jälkeen ylipäätään ryhdyn miettimään, kannattaako siihen tarttua vai ei. Toisin sanoen, en ole pioneereja, jotka ovat aallon eturintamassa. Tähän osaan liittyy toki usein myös haihattelu ja marginaali -ilmiöt ja riskit. Mutta toisaalta myös se eturintama on siinä. Kun olen antanut trendin valua ohi, olen saanut käsityksen ilmiöstä jo ennen kuin alan tutustumaan siihen, joten tavallaan luen kirjoja jotka ovat Italo Calvinoa lainaten "Kirjat Jotka Kaikki Ovat Lukeneet Niin Että On Kuin Sinäkin Olisit Lukenut Ne." Tyyliini kuuluu siis varmistelu. Toki tähän liittyy se, että kun ylipäätään tartun johonkin, se on todennäköisesti sen arvoinen. Tai ainakin se on ollut sitä pari vuotta aikaisemmin. Kenties tämä on se syy, jonka vuoksi en ymmärrä politiikkaa tai pysty kommentoimaan terävästi tuoreita tapahtumia. Toisaalta, sitä on ollut silti kädet täynnä työtä : "Must Read Someday" -lukulistallani on tällä hetkellä noin sata teosta, ripeälläkin tahdilla siihen menisi reilun vuoden verran.
Valitettavasti tällä hetkellä olen vaikutusvaltani huipulla. Uuden trendin ja ihmiskohtaloiden haltija. Ei, syynä ei ole se, että sfääreilyni olisi vaikuttanut muihin - kuten jotkut ovat esittäneet - vaan sen takia että minulla on kova influenssa. Jossain pitää olla ensimmäinen, trendinvirittäjä. "Mr Influenze/Influenza". Ja kuten kirjallisuudessakin, sinun ei tarvitse kokea juuri tätä tautia. Riittää, kun kerron että genrenä on "pneomonia".
perjantai 22. helmikuuta 2008
Valitettavasti kyseessä on taito-, ei voimalaji.
"Empivä Ce'Nedra tarttui valtavankokoiseen kahvaan kaksin käsin. Kun Mandorallen irrotti otteensa terästä, kärki vajosi kuitenkin välittömästi maahan. Miten Ce'Nedra yrittikin, hän ei jaksanut edes nostaa suunnattoman suurta miekkaa"
(David Eddings, "Velhojen Taistelu", Belgarionin taru 3)
Tarinoissa on aina vastaavia mainintoja. Miekat ja aseet ovat valtavan painoisia. Normaali ihminen ei nosta asetta, jota sankarilla on yksi molemmissa käsissä. Tämä on yleinen harhaluulo, olen törmännyt siihen jopa keskiaikaa kuvaavissa "maallikoille suunntatuissa" historiaa käsittelevissä kirjoissa. Vertailun vuoksi; oman laakarini pituus kahvan kanssa on likimain 105 cm, (josta terän pituus on ~85 cm), terän leveys 4,5cm ja paino 1 kilo 200 grammaa. (Vähemmän kuin kolme paketillista kahvia.) Suuret bastardimiekatkin ovat käytännössä järestään alle 2.5 kiloisia. On mahdollista löytää käyttökelpoisia kahden käden miekkoja, jotka ovat alle 3 kiloisia. (Esimerkiksi tämä ihan OK Claymore painaa 2.3 kiloa. Vaikka se on mallia "braveheart -William Wallace".) En siksi usko että kukaan joka on pitänyt oikeasti käyttöön suunniteltua ja käytettyä miekkaa, voisi kirjoittaa kirjaan valtavasta painosta.
Syynä painaviin aseisiin on luultavasti se, että ihmiset ajattelevat että kevyt ase ei tee riittävästi vahinkoa; Tietenkin suuremmalla aseella on suurempi lyöntivoima, mutta paino ei todellakaan ole kaikki kaikessa: Guy Windsorin kirjan "The Swordsman's Companion" mukaan miekan tekemä vahinko on laskettavissa kaavasta miekan nopeus kerrottuna painolla joka siihen saadaan jaettuna pinta -alalla, joka osumiseen kuluu. (Yksikkö ei tosin välttämättä ole 1:1 jonkin fysiikan SI -yksikköjen kanssa. Mutta siitä saa hyvin suuruusluokan, jolla voi vertailla.)
Nopeus käsittää tietysti sitä osaa, joka osuu kohteeseen: Jos miekaniskua pääsee tarpeeksi lähelle kahvaa, se ei tee läheskään yhtä paljon vahinkoa, kuin jos sen kärkiosa osuu. Paino, joka tähän lasketaan ei myöskään ole miekan paino. Se on miekan paino yhdistettynä siihen, miten paljon lyöjän painoa miekan iskuun saa mukaan. Jos painat esimerkiksi 80 kiloa, ja saat vain 10% ruumiinpainostasi avuksi, miekka saa itse asiassa 8 kiloa lisää painoa. Eikä miekan massa ole tietenkään tällä kasvanut yhtään. Lisäksi on muistettava että vaikka paino lisääkin tehoa, toisaalta painavaan aseeseen ei saa useinkaan kovin paljon vauhtia. (Tosin tämän rajoite taitaa olla käytäjän voimastakin riippuvainen. Vahvalla hidastus tuntuu kunnolla vasta isommissa massoissa.) Mikä tarkoittaa sitä että tältä osin sen tekemä vahinko voi ihan hyvin jäädä jopa pienemmäksi kuin kevyemmällä aseella. (Toki asetta lyhentämällä ase kevenee, mutta sen kärjen nopeus hidastuu. Tämä on tärkeä huomio, koska suurin teho saadaan osumalla pienellä alalla suurella nopeudella. Tämä tarkoittaa sitä että miekalla kannattaa iskeä siten että osuu sen kärkiosalla.)
Lisäksi tehoja saa lisää vastakohteen liikevoimasta. Jos siis painava vihollinen tulee nopeasti suuntaan, sitä myötäämällä tämän saa menemään nopeasti johonkin suuntaan tai vastaamalla tätä päin, saa suuremman suoran impaktin.
Siksi, jos painat esimerkiksi 70 kiloa, et voi väittää olevasi "liian heikko". Harva ihminen jaksaa nostaa yhdellä kädellä 70 kiloa. Ja jos osaat käyttää hänen liikkeensä oikein, pitäisi kevyemmänkin pystyä yllättävän kevyesti heittämään mies. Kun opetin pienelle sisarelleni ensimmäistä kertaa aikidon tekniikoita, hän oli silmät ihmetyksestä, kun hän sai minut melko helposti lentämään ihan ympäri asti. (Opettamani teknikan voi ammattilaisen näyttämänä katsella tuolta.) Aikidon perustaja, Ueshiba, näyttää tässä vanhassa filmissä, kuinka äärimmilleen vietynä vastustajan liikevoiman käyttö näyttää lähes hypnoosilta. Ainoastaan tekniikkojen periaatteen ymmärtäminen johtaa siihen että pystyy päättelemään, että filmiä ei ole huijattu näyttelijöillä tai auktoriteetin tuomalla placebolla. Sen verran uskomattoman kevyeltä se nimittäin näyttää.
Toinen ajatus, joka saattaa olla painavien aseiden takana on se, että kevyemmät aseet menisivät helpommin rikki. Tosiasiassa ratkaisevampaa on miekan laatu. Jos miekka on "wallhanger" mallia tasalaatuinen ruostumaton teräs, se hajoaa melko helposti, olipa se miten painava tahansa. (Olen nähnyt pari kertaa tämän tapahtuvan.) Sen sijaan kerroksellisuuden avulla esimerkiksi katanat ovat erittäin kevyitä. Tärkeämpää on että miekan teräksessä on oikeanlainen rakenne. (On muistettava että miekka on ollut auktoriteettien ase. Keihäs on ollut rivimiehillä yleisempi. Rikkailla taas on varaa käyttää enemmän rahaa siihen että saavat paremmat miekat.)
Tätäkään kautta ei ole mitään järkeä käyttää valtavan painoisia miekkoja.
(David Eddings, "Velhojen Taistelu", Belgarionin taru 3)
Tarinoissa on aina vastaavia mainintoja. Miekat ja aseet ovat valtavan painoisia. Normaali ihminen ei nosta asetta, jota sankarilla on yksi molemmissa käsissä. Tämä on yleinen harhaluulo, olen törmännyt siihen jopa keskiaikaa kuvaavissa "maallikoille suunntatuissa" historiaa käsittelevissä kirjoissa. Vertailun vuoksi; oman laakarini pituus kahvan kanssa on likimain 105 cm, (josta terän pituus on ~85 cm), terän leveys 4,5cm ja paino 1 kilo 200 grammaa. (Vähemmän kuin kolme paketillista kahvia.) Suuret bastardimiekatkin ovat käytännössä järestään alle 2.5 kiloisia. On mahdollista löytää käyttökelpoisia kahden käden miekkoja, jotka ovat alle 3 kiloisia. (Esimerkiksi tämä ihan OK Claymore painaa 2.3 kiloa. Vaikka se on mallia "braveheart -William Wallace".) En siksi usko että kukaan joka on pitänyt oikeasti käyttöön suunniteltua ja käytettyä miekkaa, voisi kirjoittaa kirjaan valtavasta painosta.
Syynä painaviin aseisiin on luultavasti se, että ihmiset ajattelevat että kevyt ase ei tee riittävästi vahinkoa; Tietenkin suuremmalla aseella on suurempi lyöntivoima, mutta paino ei todellakaan ole kaikki kaikessa: Guy Windsorin kirjan "The Swordsman's Companion" mukaan miekan tekemä vahinko on laskettavissa kaavasta miekan nopeus kerrottuna painolla joka siihen saadaan jaettuna pinta -alalla, joka osumiseen kuluu. (Yksikkö ei tosin välttämättä ole 1:1 jonkin fysiikan SI -yksikköjen kanssa. Mutta siitä saa hyvin suuruusluokan, jolla voi vertailla.)
Nopeus käsittää tietysti sitä osaa, joka osuu kohteeseen: Jos miekaniskua pääsee tarpeeksi lähelle kahvaa, se ei tee läheskään yhtä paljon vahinkoa, kuin jos sen kärkiosa osuu. Paino, joka tähän lasketaan ei myöskään ole miekan paino. Se on miekan paino yhdistettynä siihen, miten paljon lyöjän painoa miekan iskuun saa mukaan. Jos painat esimerkiksi 80 kiloa, ja saat vain 10% ruumiinpainostasi avuksi, miekka saa itse asiassa 8 kiloa lisää painoa. Eikä miekan massa ole tietenkään tällä kasvanut yhtään. Lisäksi on muistettava että vaikka paino lisääkin tehoa, toisaalta painavaan aseeseen ei saa useinkaan kovin paljon vauhtia. (Tosin tämän rajoite taitaa olla käytäjän voimastakin riippuvainen. Vahvalla hidastus tuntuu kunnolla vasta isommissa massoissa.) Mikä tarkoittaa sitä että tältä osin sen tekemä vahinko voi ihan hyvin jäädä jopa pienemmäksi kuin kevyemmällä aseella. (Toki asetta lyhentämällä ase kevenee, mutta sen kärjen nopeus hidastuu. Tämä on tärkeä huomio, koska suurin teho saadaan osumalla pienellä alalla suurella nopeudella. Tämä tarkoittaa sitä että miekalla kannattaa iskeä siten että osuu sen kärkiosalla.)
Lisäksi tehoja saa lisää vastakohteen liikevoimasta. Jos siis painava vihollinen tulee nopeasti suuntaan, sitä myötäämällä tämän saa menemään nopeasti johonkin suuntaan tai vastaamalla tätä päin, saa suuremman suoran impaktin.
Siksi, jos painat esimerkiksi 70 kiloa, et voi väittää olevasi "liian heikko". Harva ihminen jaksaa nostaa yhdellä kädellä 70 kiloa. Ja jos osaat käyttää hänen liikkeensä oikein, pitäisi kevyemmänkin pystyä yllättävän kevyesti heittämään mies. Kun opetin pienelle sisarelleni ensimmäistä kertaa aikidon tekniikoita, hän oli silmät ihmetyksestä, kun hän sai minut melko helposti lentämään ihan ympäri asti. (Opettamani teknikan voi ammattilaisen näyttämänä katsella tuolta.) Aikidon perustaja, Ueshiba, näyttää tässä vanhassa filmissä, kuinka äärimmilleen vietynä vastustajan liikevoiman käyttö näyttää lähes hypnoosilta. Ainoastaan tekniikkojen periaatteen ymmärtäminen johtaa siihen että pystyy päättelemään, että filmiä ei ole huijattu näyttelijöillä tai auktoriteetin tuomalla placebolla. Sen verran uskomattoman kevyeltä se nimittäin näyttää.
Toinen ajatus, joka saattaa olla painavien aseiden takana on se, että kevyemmät aseet menisivät helpommin rikki. Tosiasiassa ratkaisevampaa on miekan laatu. Jos miekka on "wallhanger" mallia tasalaatuinen ruostumaton teräs, se hajoaa melko helposti, olipa se miten painava tahansa. (Olen nähnyt pari kertaa tämän tapahtuvan.) Sen sijaan kerroksellisuuden avulla esimerkiksi katanat ovat erittäin kevyitä. Tärkeämpää on että miekan teräksessä on oikeanlainen rakenne. (On muistettava että miekka on ollut auktoriteettien ase. Keihäs on ollut rivimiehillä yleisempi. Rikkailla taas on varaa käyttää enemmän rahaa siihen että saavat paremmat miekat.)
Tätäkään kautta ei ole mitään järkeä käyttää valtavan painoisia miekkoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)