Rakkausautomaatti

Myers näytti miten Dawkinsin uutta kirjaa nimeltä "the Magic of Reality" oli kritisoitu varsin epäonnistuneesti. Quote minettäjä oli ottanut kontekstista irrotetun lauseen ja väitti että Dawkinsin mukaan rakkaus ja kateus ovat illuusioita. Kun katsoo kohtaa tarkemmin, Dawkins itse asiassa esittää kysymyksen ja vastauksen "Does this mean reality only contains things that can be detected, directly or indirectly, by our senses and by the methods of science? What about things like jealousy and joy? Are these not also real? Yes, they are real. But they depend for their existence on brains: human brains, certainly, and probably the brains of other advanced animal species, such as chimpanzees, dogs, and whales, too." Ilmeisesti kriitikko oli lukenut kysymykset ja luullut että ne ovat retorisia kysymyksiä joihin ateistin vastaus olisi "ei". Ja sen takia hän ei osaa lukea ja ymmärtää sitä 4 arkista sanaa siinä heti perässä.

Tämänlaisen kirjoittaminen ei itse asiassa olisi kovin relevanttia. Uskovainen quote minettämässä uskonnotonta on vähän kuin se tarina miestä purevasta koirasta. Se ei ole uutinen. Siksi onkin hyvä mennä asiasta hieman eteenpäin. Ajattelin nimittäin miettiä syitä sille, miksi ateistien rakkauskäsitykseen kohdistetaan toistuvasti nuivuutta ja heitä kuvataan "tunteettomina" ja "pinnallisina".

Leimakirvesselitys ; Ateistit uskovat näin koska minä itse luulen niin.

Monille uskovaisille ateismi ymmärretään nimen omaan siten että tunteet olisivat olemattomia ja illuusioita. Syy tähän on hieman ongelmallinen ; Se voi olla sitä, että uskovainen näkee tunteet Jumalallisina ja laittaa tämän kontekstin ateismiin sellaisenaan. Tästä syntyy "vain aivotoimintaa" -näkemys jossa paino on sanalla "vain", kuvaamassa jotain pinnallista ja simuloitua ja illusionaarista. Ateistit itse näkevät että heillä on eri selitys samalle ilmiölle. Heistä ilmiö itse ei muutu olemattomaksi siksi että sille on toinen selitys, itse asiassa päinvastoin ; Selitystä (kuten aivotoiminta) tarvitaan jos ja vain jos on jokin ilmiö jota selitetään (kuten tunne -elämykset) ovat olemassa. Ateismi ei siksi kiistä tunteiden aitoutta. Uskovainen joka ajautuu tämänlaiseen "korvaushoitoon" itse asiassa kertookin enemmän omista ennakkoluuloistaan ja siitä miten heidän maailmankuvansa on niin kaikenvärittävä että he eivät edes kykene sisäistämään erilaisen näkemyksen sisältöä.

Kuitenkin uskovaisilla on tunteisiin tietynlainen suhde. Tämä auttaa ymmärtämään jotain. On nimittäin huomattava miksi nimenomaan rakkaus on heille se, joka toistuu heidän puheissaan. Nälkään he eivät suhtaudu yhtä innokkaasti. Heillä ei itse asiassa yleensä ole mitään ongelmia ymmärtää miksi evoluutio voisi rakentaa näläntunteen. Uskovaisten näkemyksissä tunteissa on nälän kaltaisia pinnallisia tunteita. Sitten on abstrakteja tunteita, kuten hämmästys ja rakkaus. Uskovaisten mukaan kiima on pinnallista ja rakkaus syvällistä. Syvällisiksi määritetyt tunteet he olettavat pakosti Jumalallisiksi, eikä niitä voisi redusoida luontoon. Tämänlainen ajattelu päätyy kiertämään kehää. Tunteen täytyy olla Jumalallinen joten "naturalistit" ovat joko tyhmiä kun eivät tunnusta tätä asiaa tai sitten he ymmärtävät asian ja uskovat että ihmiset rakkaudentunteineen ovat automaatteja, jotka elävät tunteen illuusiossa.

Rakkaus on toki siitä erikoinen piirre, että se on altruistinen tunne. Siinä ihminen irtautuu omasta itsestään ja kehonsa suorasta hyvinvoinnista. Nälkä taas on itsekästä ja siitä on selvä hyöty hengissäselviämiselle. Minua tietysti huvittaa suunnattomasti, kun ihmiset eivät huomaa että evoluutiossa kaikki adaptaatiot vaativat jonkinlaista geenien lisääntymistä. Lastenkasvatukseen sitoutuminen on yleinen strategia luonnossa. On siksi hauskaa huomata miten samat tyypit joiden mielestä avioliitto on miehen ja naisen välinen suhde ja luonnollinen koska lapset syntyvät aina niin että on isä ja äiti, eivät millään kykene ymmärtämään että rakkaudesta voisi olla jotain evolutiivista hyötyä..

Kuitenkin, vielä tärkeämpänä, tämänlaisen jaottelun näkeminen järkevänä on lähinnä osoitus siitä että mielessä oleva evoluutio on naivia olkiukkoevoluutiota. Tai että tunnekäsittely on jäänyt Frans de Waalia edeltävään, maailmansotien jälkeiseen, aikaan. Aikaan jolloin tunnetutkimus oli pelkkää aggressiotutkimusta. Yhteistyö on itse asiassa monesti erittäin adaptiivista. Evoluution kautta rakentuu yksilötason itsekkyydestä nousevia järjestelmiä. Nolointa on että jokainen on kuullut Dawkinsin "itsekkäästä geenistä", mutta kokee että tämä todistaa että evoluution mukaan ihmisiet ovat itsekkäitä. Kun teoria selittää miten ihminen voi esimerkiksi sukulaisvalinnan kautta jopa uhrata henkensä pelastaakseen toisia ihmisiä - ja että tämä on evolutiivisesti erittäin kannattavaa.

Näin uskonnottomien tekotunneargumentaatio ja jako pinnalliseen ja syvälliseen voidaankin nähdä lähinnä kritisoidun näkemyksen puutteellisesta käsittämisestä. Ja kritiikin ydin on se, että kritisoidusta ymmärretään jotain. Jos tämä tila ei toteudu, ei ole mitään kritiikkiä vaan pelkkää moitetta.

Rakkauden oletettu redusoimattomuus. (Erilainen koska minä luulen jotain niin hekin uskovat samalla tavalla.)

Uskovaisten näkemys rakkaudesta muistuttaa parhaimmillaan Chalmersin "vaikeita kysymyksiä" kognitiotieteessä. Ja sen ongelmana taas on se, että se on vähemmän pakottava ja ilmiselvä kuin voisi luulla.
1: Uskovainen käytännössä ensin olettaa että tietyt tunteet eivät mitenkään voi syntyä aivoissa, eikä niitä voi selittää tieteelläkään. Tämän lisäksi he katsovat että rakkaus on olemassa. Koska asia ei voi redusoitua materiaaliseen (perusoletus) on pakko ottaa jotain muuta jota kutsutaan yliluonnolliseksi, joka voi viitata vaikka Jumalaan. (Lisäväitejoukko)
___1.1: He selittävät ilmiön siten että rakkaus ei synny koskaan missään, ihmisen rakkaus on vain laimentuma jostain Jumalasta joka on rakkaus. Tätä he eivät testaa, vaan se on pelkkä konstruktio jota ei testata mitenkään. He vaativat testausta "naturalisteilta", joten eri ihmisiltä vaaditaan ihan erilaisia perusteluja. Tämä on kaksoisstandardin rakentamista. Todistaminen koskisi vain toista kun itse oltaisiin ikään kuin ilman todistamista rationaalisia ja oikeassa.
___1.2: Isoimpana ongelmana on se, että lopputulos on itse asiassa sama kuin perusoletus. Rakkaudellisen aivotoiminnan mahdottomuutta ei todisteta, vaan se on pelkkä väite. Ja kun tämä sama väite on sekä premissi että johtopäätös, tiedämme että kyseessä on kehäpäätelmä. Se ei toki ole sisäisesti ristiriitainen, koska kehäpäätelmän ristiriitaisuus olisi mahdottomuus. Kehäpäätelmä on kuitenkin jo itsessään logiikan raiskaamista joten tästä ei tarvitse jatkaa yhtään enempää.
2: Uskonnottoman kohdalla aivotoiminnalle ei tietysti oleteta mitään tämänlaista mahdottomuusestettä, joten ylläoleva logiikka ei vakuuta heitä pätkääkään. He eivät jaa premissejä, joten koko "ota oma maailmankuva ennakkoluuloineen, ja siirrä x:n puute siihen, älä muuta muuta myllyä ja katso mitä syntyy" on vain vetoamista, ei perustelua. Jos sanotaan mitä ateistit sanovat, on otettava ateistien oma logiikka, laitettava se ateistien muuhun ajattelumyllyyn jossa monet muutkin asiat ovat erilailla ja sieltä saattaakin tulla ihan erilainen tulos.

Pyhäin Ylpeys -selitys

Uskoisin kuitenkin että enemmistö ei mieti kognitiotiedettä kovinkaan paljoa. Vastemielisyyteen on löydettävissä ateistivihaista leimakirvestä ja kognitiivista filosofiointia yksinkertaisempi selitys. Sielukonsepti on uskovaisille hyvin tärkeä. Se kertoo että ihmiset ovat enemmän ja spesiaaleja. Sen menettäminen tuntuu nöyryyttävältä. Tähän erikoislaatuisuuteen verrattuna kontrastina on noloa olla "vain eläin" tai "vain aivotoimintaa". Ilman tätä erikoislaatuisuutta se "vain" tipahtaa pois ja ihminen on eläin ja aivotoimintaa ilman sen kummempaa nöyryytyksen tunnetta. Uskonto kumpuaa siksi ylpeydestä, olosta siitä että on jotain todella erityislaatuista. Ja rakkauden käsittely heijastuu tästä johtuvasta pelosta. (Koska mitään järkeähän kritiikissä ei ole, joten psykologiset syyt on syytä kaivaa esiin.)

Sielu on kuitenkin tarkemmin ajatellen varsin omituinen konsepti ; Jos keho on vain jotain jossa sielu majailee, niin silloin on erikoista huomata miten sieluun vaikuttaa kovasti kaikenlaiset materiaaliset asiat. Jos esimerkiksi olet reipas 20 -vuotias joka ikääntyessään kehittää Alzheimerin taudin, sielusta tulee dementoitunut. Vaikutuskohta on aivoissa ja vaikutuskanavat vaikuttavat elämässä varsin kokonaislaatuisesti. Teologisesti onkin mielenkiintoista että sielu nähdään ikään kuin vain jonain joka siirtyy tuonpuoleiseen. Näin ollen degeneroitunut sielu tempaistaisiin taivaaseen? Vai se 20 -vuotiaan sielu?

Tämänlaiset mietteet paljastavat helposti sen, miten aivotoimintaan sitominen ei ole ollenkaan sellaista kuin voisi ajatella. Ne näyttävät että vaikka emme kenties tiedä aivoista paljoakaan, niin jo se joka tiedämme nyt näyttää että ajattelumme redusoituu mitä erikoisimmin ja syvällisimmin tavoin aivoitoimintaan. Se, mitä aivoille tapahtuu vaikuttaa dramaattisesti siihen miten tunnemme, koemme, tiedostamme ja ymmärrämme asioita. Tieto näyttää käytännössä jo nyt jotain jota haluttaisiin pitää mysteerinä.

Loppukaneetti.

Uskovaiset suhtautuvat ateistejen rakkaudentuntemukseen ja rakkauskäsitykseen varsin halveksivasti. Takana on aina jonkinlainen ajatus ihmisen erikoislaatuisuuden ja tuonpuoleisen aspektin hylkäämisestä ja latistamisesta osaksi luontoa. Tämä koetaan tunteettomuudeksi ja tätä tunteettomuutta pelätään ja tämän takia vastustajatkin helposti nähdään tunteettomina. Tai ainakin että heidän rakkauskäsityksensä tarkoittaisi sitä että ihmiset olisivat illusionaaristen tunteiden vaikutuksen alla.

Kuitenkin esimerkiksi tietoisuuden ja "vaikeiden kysymysten" kohdalta voidaan oppia sen verran, että on täysin rationaalista uskoa että ihmisten ajatteluprosessi, tietoisuus ja muu on aivotoimintaa. Ihmiset siis todellakin ovat eräänlaisia automaatteja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että ihmisten tunne-elämykset olisivat sen heikompia. Ne ovat juuri samanlaisia kuin nykyään. On vain laajennettava käsitystä siitä mitä tarkoittaa olla automaatti. On hyvä muistaa että myös määritelmiä on hyvä laajentaa havaintojen kautta.

Se, mikä kaikkien tulisi ymmärtää on se, että ateistien käsitys rakkauden kokemisesta ei ole sen pinnallisempi tai edes erilainen kuin uskovaisilla oleva. Heidän automaattikäsityksensä on se joka on erilainen! Kun uskova puhuu automaatista hän ajattelee sitä erilaisena. Siinä missä uskovaiselle automaatti tunteellisimmillaan on Terminator (killer robot), ateistille vastaava on sen sijaan John Connor (the Leader of the Resistance). Jos tätä eroa ei tajua, vuoropuhelu tietysti vaikeutuu.

Marginaaliin tuhertamista

Olen tavannut kirjoittaa kirjoittamisesta aina kun olen saanut nakutettua blogiin pyöreitä satasia kasaan. Tämä on nro 2400. Joten minulla on itse itseni kahlitemana ikään kuin aika nostaa tämä asia esiin. On hyvä muistuttaa itseään ja muita floodaamisen riemusta ; Useamman vuoden yltiökova - kenties innostunut, kenties pakkomielteinen - puuhastelu on kantanut hedelmää. Kenties alkoholikäymiseen asti pilaantunutta hedelmää, josta ei saa kuin päänsä sekaisin, mutta hedelmää yhtä kaikki.

Olen aikaisemmissa bloginkirjoitusasioissani jättänyt marginaalin melkolailla käyttämättä. En ole viitannut siihen kovinkaan usein. Tämä viittaamattomuus voi tietysti johtua siitä, että marginaaleja mietitään suunnilleen yhtä vähän kuin kolikoiden reunakuviointia. (Eli aivan liian vähän.) Marginaali nimittäin itse asiassa tarjoaa kirjassa juuri sen pinnan, johon sormet voi työntää ilman että oma lukupyrintö itsessään olisi aivan mahdottoman paljon lukemisen tiellä.

En olisi miettinyt koko marginaaliasiaa, ellei se olisi tullut minulle eteen aivan toista kautta. "Genoveeva" -blogissa otti esiin kirjoittajan omassa lapsessa ehkä olevan aspergerin syndrooman. Hän lainasi postmodernisti Derridaa ja katsoi aspergerin syndroomaisen olevan tietyssä määrin dekonstruktiosokea, marginaaleja näkemätön ; "Tämä minun lapseni on sitä sorttia, jolle rationaalinen, hyvinkin älyllinen selvitys asioista "menee perille". Älykäs lapsi, eikä ymmärtämisessä ole muuta vikaa, kuin että ei ymmärrä kaikkia sosiaalisia merkityksiä eikä moraalikoodeja, toimii kirjaimellisesti annettujen ohjeiden mukaan. Derridan sanoin: ei lue marginaaliin kirjoitettuja viestejä." ... " Derridan itsensä käyttämä esimerkki on kirjan painaminen, minkä yhteydessä sivuille syntyy marginaali. Marginaalista ei pääse eroon. Tekstiä lukiessa välttämättä syntyy merkityksiä, joita alkuperäisestä tekstistä ei löydy. Jos ne kirjoittaa auki tekstin sekaan ja latoo uuden kirjan, syntyy jälleen uusi marginaali. Minun lapseni ei ymmärrä merkityksiä, joita tekstistä tai sanoista ei löydy. Jotta ne oppisi löytämään, tarvitaan harjoitusta." ... "Dekonstruktio yleisesti ottaen on ero tekstin ja marginaalin välillä, ero kirjaan painetun ja lukijan tulkitseman tekstin välillä, se, mikä on rivien välissä. Intertekstuaalisuus on vain yksi esimerkki dekonstruktiosta. Näitä rivien välejä ei lue, eikä ei havaitse."

Tämä voi toki selittää miksi olen jättänyt marginaaliasiasta kirjoittamatta. Tai miksi koen tiettyä vastenmielisyyttä dekonstruktiota kohtaan ja tunnen sen sijaan vetoa skientistiseen ajattelutapaan - vaikka leikinkin tulkintakentillä itse asiassa yllättävän hyvin. (Joskin rehellisyyden nimissä likimain aina joko kikkailuleikin tai halveksunnan sävyttämänä.) Näin ollen en tietysti olisi taitavin ihminen kirjoittamaan tätä blogia, joka on yksi marginaaleihin tuhertamiseen erikoistunut paikka. Tätä voin kuitenkin perustella nimen omaan sillä harjoittelulla. Sekä sillä, että kenties marginaalisokeus ei estä mitään koska kirjoittaessa on kuitenkin pakotettu rakentamaan jonkinlaisen marginaalin. Näin ollen tekstissänikin on sellainen, eikä minun marginaalini olisi sen huonompi kuin muidenkaan.

Derridasta on kuitenkin huomattavissa uusi funktio marginaaleille. Se ei ole vain kiinnipitoteline, jota voi tuhrata hilloon ilman että teksti muuttuu lukukelvottomaksi. Marginaalit ovat myös sotkemista varten.
1: Kun muistaa, että olen aika kiinnostunut graffiteista, on selvää että kirjan vandalisointi ilman kirjan tekstin tuhoamista ja leikkelyä tuntuu oleelliselta ja tärkeältä asialta. Hyvin tehdyt marginaaliin tuhertamiset ovat anarkiaa ilman tuhoamista. Marginaalit ovat yksi "laajennetun alleviivauksen" muoto.

Itse asiassa marginaaliin tuherrus onkin käytetty metafora ; Sen poliittisesti korrektimpi nimitys, "reunahuomautus", on filosofiasta kirjoittajien parissa jostain syystä hyvin paljon jollain tavalla käytetty klisee. Esimerkiksi koko filosofia nähdään "reunahuomautuksina Platoniin". Ja itse asiassa tämä minun blogi voidaan nähdä nimen omaan marginaalituherruksina ties mihin milloinkin. Muutenkin viittauksen käyttämättäjättäminen osoittaa huonoa kliseenhallintakykyä. Reunahuomautus -käsite taas sopii tähän blogiin paremmin kuin erinomaisesti ; Tapani tuottaa tekstiä taas perustuu tunnetusti kimpoutusmetodiin, jossa törmäytän vastakkain erilaisia asioita ja katson mitä ihmettä tässä tapahtuu. Tämän joskus itseäni yllättävän ja leikinomaisen ja joskus taas vakavamman tuhertamisen lopputuloksena on se, että on vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen ottaen on ideoiden syntypaikan ja henkilön rooli. ; Ovatko ne lähteitä, vai onko kyseessä esimerkiksi kommentaari, vastine vai jopa vastaankirjoitus. Jotenkin ideaoinnin syntytapa on kuitenkin yleensä ottaen lopputuloksen kannalta oleellinen. (Se, onko teksti itsessään sitten oleellinen onkin jo aivan eri asia.)

Itse asiassa jotkut parhaista lukukokemuksistani perustuvatkin nimen omaan kirjaston kirjoihin. Niihin kun tulee erilaisia alleviivauksia ja kommentteja. Muistan esimerkiksi Järvenpään kirjastosta erään evoluutioaiheisen teoksen (nimi valitettavasti unohtunut), jonka alleviivaukset kertoivat että aikaisempi lukija oli ollut suhteellisen paatunut kreationisti. Tämä huomio toi uuden, eikä ollenkaan huonon, kerroksen lukukokemukseen. Pääsin itse asiassa hieman katsomaan miten kreationistien mieli toimii kun he lukevat evoluutioteosta.
1: Ainakin kyseisessä tapauksessa ; Huonosti. Alleviivaukset rakensivat esimerkiksi quote miningiä keskelle tekstiä. Ja se ympärillä näkyvä teksti itsessään kaatoi ne alleviivaukset. Tämä teki varsin hämmentävän olon.

Toisaalta joskus kommentit ovat myös ajaneet miettimään asioita aivan uudella tavalla. Eli marginaali on opettanut jotain jota ei olisi muuten hoksannut. Esimerkiksi kun lukaisin "Canteburyn tarinoita" reunamerkinnöillä varustetusta kirjasta, hoksasin miettiä monia sellaisia asioita jotka muuten olisivat jääneet huomaamatta. Esimerkiksi hahmonkuvauksissa korostui seikat ja piirteet jotka jätettiin mainitsematta. Tämän huomion jälkeen hahmokuvaus alkoi näyttämään varsin pinnalliselta ja stereotyyppiseltä. Kommentit siis tavallaan pilasivat kirjan uskottavuuden, mikä voi sinällään olla tärkeä saavutus - ja olen tätä mieltä vaikka "Canteburyn tarinat" onkin taatusti laskettavissa niihin tärkesiin kirjoihin joista pitäisi olla jotain tietoa ja joihin tutustuminen olisi kulttuuriteko.

Tosin reunahuomautuksilla koristettuun tekstiin reagointi negatiivisestikin on kulttuurireaktio. Kulttuurireaktio tekee asiasta henkilökohtaisen. Ja ilman tätä henkilökohtaisuutta ei olisi motivaatiota tehdä sitä tekstiä. Marginaali on siis, paitsi jotain jota syntyy kun tehdään tekstiä, myös se jonka varassa teksti itse asiassa syntyy. Tämän kaiken jälkeen ei voi kuin ihmetellä, että miksi ihmeessä "marginaali" esiintyy aiheetta epäoleellisen vertauskuvana. [Tämä epäolennaisena näkemisen vuo huomata vaikkapa siinä kun jonkin ihmisryhmän kerrotaan olevan marginaalista, sanoja yleensä vihjaa vähäiseen kannattajamäärään ja pieneen määrään ja vaikutusvallan olemattomuuteen ja relevanssin vähyyteen.] Kuitenkin jos sitä on "vain oman elämänsä leipätekstissä", sitä tulee unohtaneensa paljon tärkeitä piirteitä. Syntyy jonkinlainen ideaali, pelkän työminän rooliin jäänyt tuottaja. Jokin josta Montaigne ei varmasti olisi iloinen, koska siinä näyttäytyy jokin epäinhimillinen ideaali joka voi esiintyö sellaisena vain peittämällä olemassaolevia piirteitään - ja roimasti.

Tai sitten voisi lainata Derridaa ; "If you read philosophical texts of the tradition, you'll notice they almost never said 'I', and didn't speak in the first person. From Aristotle to Heidegger, they try to consider their own lives as something marginal or accidental. What was essential was their teaching and their thinking. Biography is something empirical and outside, and is considered an accident that isn't necessarily or essentially linked to the philosophical activity or system."

---

Kuvan kuulakärkikynäteksti on minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä ja rakas. Kyseessä on periaatteessa harmiton, muutama vuosi sitten saamani, omistuskirjoitus Guy Windsorin kirjoittaman "Swordsman's Companion" -kirjan etulehdellä. Kirjailijan teksti kertoo että "Tuomo, I hope you find this useful. Come spar with us! Guy" Siellä harjoittelen.

Teillekin auktoriteetteja!

"Skeptikko 2/10" -lehdessä oli "Puheenjohtajan palstalla" kolumni Tapio Puolimatkan asenteesta. Palstalla skeptikko ihmettelee että "Professori Puolimatka erehtyy hieman. Ensinnäkin minulle on aivan yhdentekevää, kenen ajatuksista on kyse. Jos filosofi Nagel ilmoittautuu ateistiksi, en ymmärrä, miksi Puolimatka olettaa, että että hänestä tulisi siitä syystä joku auktoriteetti vaikkapa Skepsikselle."

Ihmettelynaihe ei ole ainutlaatuinen. Esimerkiksi "Metro" -lehden tekstiviestipalstalla on jostain omituisesta syystä kertoiltu paljon Sartresta. Hänen lausumiaan on lainattu, ja oletuksena on ollut se, että jos ateistinen Sartre sanoo jotain, niin nykyateistien tulisi ottaa ne tosissaan.

Joku voi muistuttaa että Sartre ei suinkaan ollut uskovainen, vaan suorastaan raivoisasti ateistinen. Sartren ateistinen näkemys näkyy jopa hänen Jumalakäsityksessään ; Hän esitti että Jumala voisi olla osa kokonaisuutta. Tämä ei voi olla, koska muuten Jumala ei voisi hypätä sen ulkopuolelle. Sartren mukaan tätä vaaditaan jotta Jumala voisi ymmärtää maailmaa. (Sartre kun korostaa objektiivisuutta ja kuvaa sitä ulkopuolelle hyppäämisen kautta.) Jumala voisi olla myös irrallinen, mutta silloin hän näkisi meidät objekteina (kuten erilaiset kappaleet) tai kaavoina (kuten matematiikka). Tällöin häneltä jäisi subjektiivinen osuus saamatta.

Sartren mukaan Jumala on siksi vain ihmisen luomus. Ja kulttuurissamme vahvasti mukana. Kulttuurimme iskostaa sen meihin niin, että vaikka emme kokisi mitään vetoa Jumalaan, tulkitsemme tämän Jumalan olemattomuuden sijasta Jumalan vaikenemisena. Jumalankuva on mielessämme niin että siitä irtautuminen on kulttuurissamme hyvin vaikeaa. Jos vaihdamme uskontoa, niin tulkitsemme uuden kulttuurin Jumalan oman kulttuurimme Jumalan kautta. (Samanlaisia ja erilaisuuksia heijastettuna tähän.) Hän jopa kertoi että ateistitkin, jopa hän itse, eivät ole kyenneet irtautumaan tästä kulttuurillisesta ilmiöstä.

Moni näkee tämän todisteena siitä että Sartre oli homo religiosus, mutta tosiasiassa Sartre oli kenties huolestuneempi siitä että Jumala on niinkin vahvassa asemassa kultturissamme. Jumala on kenties vahvin este Sartren ihannemaailmalle, individualistiselle vapautumiselle. Sartre kuvaakin Jumalankuvan tuomia esteitä kertomalla siitä miten rankka kokemus "tyhjään heittäminen" on. Oman tarkoituksettomuuden tajuaminen on kovaa, mutta se täytyy tehdä jotta voitaisiin vapautua. Näin Uskonnon lepyttely onkin ongelma. Sartre ei siis ollut mikään uskontoatukeva. Hänen argumenttinsa olivat itse asiassa sivistyssanoilla koristettua Hitchensiä. "Religion poisons everything." Uskonto ja tämän kahlitseva päätäntävalta sitoo valinnanpaikkoja ja piilottaa niitä vaikuttamalla ja värittämällä kaikenlaiset asiat yhteiskunnassamme.

Mutta ylläoleva on tavallaan turhanpäiväistä. Sillä "Metrossa" lainailijat esittävät, että asia olisi jotenkin pakko vakuuttaa ateisteja. Että kun joku tohtorinpaperilla saanut tai kuuluisa ja maineikas ateisti sanoo jotain, niin ateistit seuraavat johtajaansa. Kuitenkin tosiasiassa ateisteja, kuten kristittyjäkin, on hyvin monenlaisia. Kristillisiksi ilmoittautuu moni sellainen ihminen, jonka näkemyksiin Puolimatka ja hänen kannattajansa suhtautuisivat peräti nuivasti. Syynä on se, että saman ideologian jakaminen ei tarkoita sitä, että mielipiteet olisivat kaikilta osin identtisiä.

Olennaista onkin huomata, että tämäkin on auktoriteettiin vetoamista. Toki tavallisesti auktoriteettiin vetoaminen näyttäytyy siinä muodossa, että omaa näkemystä tuetaan ja vastustajan näkemystä tuetaan jollakulla joka on totaalisen samaa mieltä. Kuitenkin juuri vastustajan ideologiaan identifioituneella auktoriteetilla saadaan ikään kuin lisävääntöä. Kun oman puolen asiantuntija on esillä, on ikään kuin "helpompi niellä juttuja". Rakenne on kuitenkin sama. Argumenttien ja mielipiteiden perustelluuden sijasta vedotaan siihen että joku on auktoriteetti ja että hänen näkemyksensä on pakko olla totta
1: Tämän tehokkuuden vuoksi quote mining -projektit - joissa etenkin Gouldin misquotaaminen rakentaa hänestä kuvan kuin hän olisi evoluutionvastustaja- ovat niin yleisiä. Ideana on rakentaa henki "edes teidän ylipapit ei oikeesti usko niihin teidän satuihin!"

Toki siinä että etenkin kreationistit ovat innokkaita tämänlaisessa on ymmärrettävissä projisoinnin kautta. Tämä ei sinällään ole yllättävää, sillä arkijärjen mukana toimiessa muut ihmiset näyttäytyvät ikään kuin "sovellettuina itseinä". Tämän kulman ymmärtää jos on koskaan käynyt missään kreationistien sisäpiirille tarkoittamassa luentotilaisuudessa. Siellä on hyvin harras ja nöyristelevä tunnelma. Luennoitsijoita kunnioitetaan aivan kuin he olisivat pappismiehiä. Kreationistien "starat" ovatkin näissä tilaisuuksissa selvästi nimen omaan hengellisiä johtajia jotka käyttävät tieteellistä jargonia teologisen jargonin sijasta. He tukevat uskoa ja uskontoa ja heidät nähdään uskonnon puolustajina. Kun muistaa että kreationismissa on lisäksi vahva "Tiede&Uskonto" -paketin yhteyden korostaminen, tämä ei tietysti yllätä yhtään ketään. Ideologiassa on rakenteen ytimessä se, että tiedemiehet ovat samalla pappeja. Maailmankuva ja samanmielisyys ovat olennaisessa osassa.

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten he.

---

Kirjoittaja myöntää että osa "seuraa johtajaa" hengestä varmasti johtuu myös pelkästä stereotyyppisestä leimakirveenheiluttamisesta ja demonisoinnista. Silloin skeptikot nähdään "tiedeuskovaisina", jotka seuraavat dogmaattisesti "ylipappejaan". Kuten näkyy, eivät pomppaa auktoriteettien mukaan, joten "uskisten määrittämiin rooleihin" komentelevan hämmästelyn sijasta pitäisi tunnustaa että nämä ylipappiviittaukset ovat vain joko valehtelua tai kumpuavat "siitä omasta liikkeestä".

Lainauslouhintaa.

"Their favorite sport is stringing together quotations, carefully and sometimes expertly taken out of context, to show that nothing is really established or agreed upon among evolutionists. Some of my colleagues and myself have been amused and amazed to read ourselves quoted in a way showing that we are really antievolutionists under the skin."
(Theodosius Dobzhansky, "Nothing in Biology Makes Sense Except in the Light of Evolution")

Hyvin usein erilaisilta ihmisiltä lainataan erilaisia sitaatteja. Tässä on hyvin mielenkiintoinen ongelma ; Ei riitä pelkästään se, että otetaan kyseinen lause, ja luetaan se sellaisenaan. Ja epäilyn koittaessa katsotaan löytyykö juuri kyseinen lause kyseiseltä sivulta. Ja sen jälkeen mietitään onko kirja (1) luotettavana pidetyn kirjoittajan kirjoittama - eli onko kirjoittaja asiantuntija tai vaikkapa Nobelisti - (2) ja onko lähde sellainen että se ei ole jo vanhentunutta.

Syynä on se, että lainaus voi irrota kontekstistaan. Quote mining -ilmiö onkin huolestuttava ja varteenotettava asia. Joskus quote mining vaatii pitkän korjaamisen ja syvällistä asiaan tutustumista, kuten on laita esimerkiksi kreationistien lainauskliseen kohdalla ; Huippututkijana pidettävän evoluutioteoreetikko Hermann Mullerin lainaus on konteksti irrottamalla kääntynyt aivan päälaelleen. Syynä tämänlaisessa on joko se, että (a) ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta tai (b) sitten huijaa. ~ Ilmiö on yleinen ja huvittava, ja sen huomaa helposti siitä, miten esimerkiksi vahvasti antikreationistina tunnettu Gould esiintyy varsin usein kreationistien lainauksissa kuin hän olisi antievolutionisti. On oikeati selvää, että jos he esittäisivät senlaisia lauseita siinä sisällössä mitä häntä lainataan, hän olisi kreationisti vastustamassa evoluutiota eikä evoluutioteoreetikko joka vastusti kreationismia jyrkästi.
1: Väärinlainauskohdassa se, mitä lainattava sanoo on aika olennaisessa osuudessa. Quotemining on virhe riippumatta siitä onko quoteminetetty lainaus sellainen että se muuttaa lausunnon nykytieteen mukaisemmaksi vai ajaa siitä kauemmas. Sillä siinä ei väitetä ensisijaisesti miten maailma toimii, vaan mitä joku henkilö on sanonut ja sanoillaan tarkoittanut.

Myös uskonnollisia tekstejä voidaan väärinlainata. Tästä esimerkkinä on Jehovan Todistajien teksteistä löytynyt lainaus joka koskee kolminaisuusoppia "ja sen kieltämistä". Tässä virhe on paljon helpommin huomattavissa, koska sen huomaamiseen tarvitaan vain pari lausetta lisää. Tämänlaiset hyvin karkeat ja juuri asian vieressä selitettävät virheet eivät enää uskottavasti ole tyhmyydestä ja tajuamattomuudesta vaan ne kertovat tahallisuudesta. Tuon verran valtavaa virhettä ei voi kutsua enää edes älylliseksi epärehellisyydeksi, vaan huijaamiseksi. Etenkin kun strategia on hyvinkin toistuvaa ; Esimerkiksi pelkästään yhden heidän kirjansa, nimeltä "The Origin of Life-five questions worth asking", väärinlainatut tiedemiehet näyttävät miten laajakirjoista toiminta on.

Kuitenkin juuri lauseen irtoaminen kontekstista on jotain, joka olemassaolokin voi olla vaikea tajuta. Usein ihminen ajattelee, että kun sanat on esillä, niin siinä on se sisältö. "Rivien välistä lukeminen" on arvailua ja saivartelua ja teksti näyttää juuri siltä, mitä se siinä lainauksessa on. Tämä näkemys liittyy erityisen vahvasti fundamentalisteihin, jotka kannattavat Raamatun kirjaimellista tulkintaa. Heistä asiat ovat yleisesti ottaen niin kuin he sen lukiessaan ymmärtävät. Virhetulkinnan olemassaolo, ymmärrysvääristymän mahdollisuus, ikään kuin kiistetään kokonaan.

Kuitenkin juuri tämä kontekstista irtoaminen on osa aivan arkista viihdekulttuuriamme. Valtaosa sitcom -komedioista rakentaa tilanteita siten, että joku kuulee jonkun asian väärässä yhteydessä ja tekee tästä järkevän mutta tilanteeseen sopimattoman tulkinnan. Näin käy esimerkiksi "Frasierin" jaksossa, jonka lopussa selviää että Ross on raskaana. Matkan varrella Niles esimerkiksi luulee että sisäkkö on raskaana ja että lapsi on Frasierin. Syynä ovat katkelmat ja lauseet joita hän kuulee oven takaa. Hän ei kuule niitä väärin, mutta yhdistelee niitä tulkintakenttäänsä sopivasti ja rakentaa niistä kokonaisuuden joka on koherentti kuultujen osien kanssa, mutta ei koherentti oikean tilanteen kanssa.

Siksi sitaattien kontekstit ovatkin olennaisen tärkeitä. Ja valitettavasti quote minen tekeminen on tyypillisesti helppoa, vaivatonta ja tilaa säästävää verrattuna sen kumoamiseen. Sillä kumoamiseen täytyy ymmärtää ympäröivä teksti. Ja quote minen väsäämiseen tarvitaan vain copy-pastetaitoa, jossa lyhyt teksti näyttää joltain halutulta. Siksi se on tehokas ideologianlevityskeino.