Asuuko sinunkin sisälläsi pieni kommunisti?

"Takkiraudassa" viitattiin vaadittaviin toissijaisiin ominaisuuksiin. "Vastaus on, että mahdollisuudet ovat pelkkää lässynläätä, mikäli niihin ei liity potentiaali myös käyttää kyseisiä mahdollisuuksia. Filosofi Martha Nussbaum on konkretisoinut ajatteluaan listaamalla kymmenen toimintapotentiaalia, jotka jokaisella vapaaseen ja vastuulliseen elämään kykenevällä ihmisellä tulisi olla." Moitetta saa etenkin uusliberalismi. "Liberalismin pahin ongelma on siinä, että se painottaa vapauksia mutta sivuuttaa sekä mahdollisuuksien tasa-arvon että vaadittavat toissijaiset ominaisuudet. Mitä ihmettä niillä vapauksilla tekee, jos ne jäävät pelkäksi tyhjäksi sanahelinäksi jos jäädään osattomaksi potentiaalista hyödyntää niitä?" Teksti loppuu muodossa "kukaan ideologi ei ole ymmärtänyt vaadittavien toissijaisten ominaisuuksien olennaisuutta." Nussbaum puhuu tässä toimintakyvystä. Mielestäni se on yhtenä sanana käsitettävä. Kenties termi ei edes tarvitse esimerkkejä. "Liikkumisenvapaus on pelkkää lässynläätä ilman toissijaisia ominaisuuksia (oikeutta omistaa tai käyttää kulkuvälineitä tai jos ei ole rahaa maksaa liikkumisesta)." Mutta kyllä sellaisia voi laittaa.

Lisäksi pidän Nussbaumin ajattelusta sitä kautta että hyvin moni näkee yhteiskunnan ja siinä olevat oikeudet abstraktioina. ; Esimerkiksi nähdään että ideologia loisi näköisensä yhteiskunnan. Ja että jos lakiin kirjataan oikeudet niin tämä de jure kuvaa yhteiskuntaa. Olen itse niitä joiden marina esimerkiksi uskonnonvapaudesta keskittyvät useimmin de facto -tasolle. Lainmuutokset ovat enimmäkseen symbolisia. Opin tämän jo lapsena. Kun lasten vitsaaminen kiellettiin, sitä tehtiin silti. Eikä tästä ilmoiteltu koska rangaistus nähtiin kohtuuttomana eikä tekoakaan pidetty rikoksena, tai edes rikkeenä. Olen siis nähnyt esimerkiksi että uskonnottomilla on teoriassa oikeus "vaan olla mitä mieltä on". Mutta käytännössä tähän liittyy pomputtelua, manipulointia ja sitä että oikeuksia vaatii julkisesti joten kyseessä ei ole mikään aktuaalinen tila. (Ja joutuu sen jälkeen moitituksi kun on militantti.) Tässä mielessä minulla on vähemmän ongelmia niiden kanssa joista uskonnonvapaus on merkityksetön koska he painottavat vaikka yhteiskuntaa jonakin joka on enemmän kuin siinä olevat ihmiset. (Yhteiskunnan oikeudet ja säilyminen on tärkeämpää sillä yhteiskunta ei koostu ihmisistä. Tai jotain.) He ovat sentään rehellisiä eivätkä kieroile passiivis-aggressiivisesti.

Näen että vasemmistolaisuudessa on tässä kohden erikoisia puolia. Esimerkiksi Sartrella ihminen on pohjimmiltaan vapaa vaikka vankilassa. Tässä näkökulmassa ihmien tulee omaksi itsekseen omaehtoisesti tavalla joka on vapaa. Ja joka sekundarisoi tai jopa mitätöi nimenomaan nämä toimintakykyä kuvaavat rajoitteet. Olen, kuten Nussbaumkin, sillä kannalla että yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden, reiluuden - tai ainakin sen että se olisi mahdollisimman vähän mulkkuisa paikka mahdollisimman monille elää - kannalta kenties oleellisin yksittäinen asia.

Kuitenkin voidaan nähdä että "kaikki ideologit" ovat jotain josta kannattaa hakea vasemmistolaisia vaikutteita. Onkin erikoista että vasemmisto liitetään liberalismiin ja kommunismiin. Mutta ei nähdä kokonaisuutta.
1: Kenties tämän vuoksi voidaan nähdä että uusliberalismi on liberaaliutta joka voidaan heittää punaviherstalinistejen niskaan liberalismina. Mutta tämä on vähän sama kuin selittäisi että kansallissosialismi ei ole oikeistolaista ajattelua siksi että sen nimessä on sana "sosialismi". Natsit kielsivät maassaan kommunistien toimintaa, jostain syystä jota ei tarvinne ihmetellä. Itse näen että kun löydät oikein kunnollisen oikeistokonservatiivin hän on talousajattelussa mitä todennäköisemmin uusliberaali. Max Weberiin uskovat voisivat löytää tästä jopa syy-yhteyden. Itse olen hieman epäilevä. Uuskonservatiivitkin puhuvat poliittisesta korrektiudesta. Tämä sananvapaus-liberaalius on kiinnostava yhteys.

Kun nimittäin puhutaan Marxista, hän on puhunut hyvin paljon nimenomaan tämänkaltaisesta puolesta. Jokainen toki tietää että kommunismissa on ollut kyse tuotantovälineiden omistuksesta. Ja että sen mukaan kapitalisti riistää työläisiä. Mutta kenties astetta vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen miten Marx korosti kapitalismin vieraannuttavia voimia (alienation). Tässä on kysymys sekä sosioekonomiasta että varallisuudesta. Ja se oli ytimeltään psykologinen. (Tavalla joka on ei-relativistinen siinä mielessä että tehdaspoika ei ole perimmiltään vapaa vaan tosiasiassa järjestelmä objektiivisesti sortaa häntä. Mikä on kenties hauska juttu heittää tässä Nussbaum -kontekstissa.) Työläinen joutuu elämään yhteiskunnassa joka vieraannuttaa hänet. Työssä ihminen synnyttää erilaisia asioita. Ja yhteys omien tuotosten ja ihmisen itsensä väliin synnyttää ongemia. Lopputuloksena nyky-yhteiskunnassa on tehdastyöntekijä joka ompelee tuhansia ja tuhansia halpoja merkkilenkkareita ilman että hänellä on koskaan mahdollisuutta omistaa sellaisia.

On syytä tiedostaa että tuotantovälineiden omistus ja vapaa yrittäjyys eivät tuoneet ratkaisua ihmisoikeusongelmiin viktoriaanisen ajan tehtaille. Lapsityövoima, surkeat palkat ja epäinhimilliset elinolosuhteet takasivat että köyhä lapsi sai ahkerasti ansaita rahaa joka riitti juuri ja juuri elämiseen. Ja että aikaa ei jäänyt esimerkiksi opiskeluun. Kun tähän putkeen pääsi oikein nuorena, oli varmaa että putkesta pääsi ahkeruudella pois. Nimittäin keskivertoa nuorempana hautaan. Sen sijaan "The Factory Act" 1895 muutti tilanteen. Marxista vallankumous oli ulkopuolinen shokki joka iski markkinavoimiin jotka eivät kyenneet korjaamaan omia ihmisoikeusongelmiaan. ; Kysymys on siis myös tuotantovälineistä. Mutta vieraantumisteeman kautta Marxin näkemys oli huomattavasti monisyisempi kuin mitä ensiksi mieleen tulee.

Mutta ilmeisesti konservatiivit saadaan hyväksymään kommunistisia opinkappaleita kunhan niitä myydään anti-liberalismikulmalla ja auktoriteettina on joku muu kuin Marx. Tai sitten kukaan ei ole niin äärimmäinen ja jokaisen meidän sisällämme asuu sittenkin pieni kommunisti. Tämä on merkittävää koska esimerkiksi itse olen periaatteessa melko libertaari paikoitellen. Ja ennen kaikkea vihaan etatismia. Kuitenkin Nussbaumin kohdalla minunkin on hyvin vaikeaa olla huomaamatta etatismin tiettyjä hyötyjä. Harva asia ja ihminen oikeasti mahtuu kovinkaan täydellisesti vasemisto-oikeisto -puoluedikotomiaan.

Negatiivisesti määritellyt

Onko teillä koiraton koti?

Hyvin moni asia määrittyy sisällöllisesti sitä kautta, että se vastustaa jotakin. Esimerkiksi absolutistit määrittyvät irtautumisesta alkoholiin ja maahanmuuttokriitikot irtautuvat tietyistä maahanmuuttopoliittisista näkemyksistä. Käytännössä vielä useampi ilmiö tulkitaan irtautumisena johonkin. Esimerkiksi vegaanius määrittyy positiivisesti kasvissyöntinä mutta se nähdään nimenomaan ei-lihansyöntinä.

Osa on kuitenkin tässä lujemmin kuin toiset eivät. Ateismi märittelee itsensä klassisesti puutteen ja kiellon kautta, a-teismi ~ ei teismi. Ja mikä olennaisinta, sama pätee myös omaan alakulttuuriini, ns. "uskonnottomuuteen". (En ole ateisti, mutta olen kyllä uskonnoton par excellance.) Sekin ilmaisee itsensä jonkin puutteena. Tämä saanee korostamaan miksi joku haluaa nostaa jonkin puuttumisen maailmankatsomuksensa keskeiseksi tekijäksi.

Nylén onkin tässä tarttunut siihen että tämä määrittely jossain määrin koskee sitä että ateismi määrittää itsensä puutteena. Tässä on toki mahdollista vetää asia niin, että nimitys ”uskonnoton” on lähtöisin juuri uskonnon alistavasta kulttuurisesta hegemoniasta, joka antaa uskonnottoman ymmärtää, että häneltä muka puuttuisi jotain normaalille ja terveelle elämälle olennaista. Tällöin uskonnottomuuden puolustusta tarvitaan koska ihminen ikään kuin asetetaan vammaisdiskurssiin säälin - ja mahdollisesti halveksunnankin - piiriin tavalla joka ei ole uskonnottoman elämälle positiivista.

Tämä puolustus osuu kuitenkin paremmin "epäuskoiseen" ja muuhun vastaavaan. Sillä näissä korostetaan hieman erilaista irtautuvaa suhtautumista uskontoihin. Klassisesti ottaen "epäuskoinen" on uskovaisten tapa. Ja siinä on negatiivinen konnotaatio. "Epäuskoisen" "epää" voi verrata englannin kielen "un" -etuliitteeseen joka viittaa negaatioon, eikä mihin tahansa negaatioon vaan konnotaatioiltaan jotenkin epämiellyttävään negaatioon. Siksi kauhuelokuvien kuolleistanoussut "undead". Tämä kääntyy sujuvasti joskus arkikielessä muotoon "epäkuollut".

Kaikilla etuliitteillä ei ole samanlaisia sävyjä. Jos katsotaan englannin kielen sanoja "unmoral" ja "amoral" voimme huomata, että "un" viittaa suoranaiseen pahuuteen ja "a" lähinnä neutraaliuteen. Ja tällä on väliä ; ”Uskonnoton” ja "a-teisti" on uskonnosta irtautuvien itsensä keksimä nimitys. Se korostaa, että on jotain sellaista kuin "uskonto", jota vastaan/jonka suhteeseen uskonnottomat kokevat tärkeäksi määrittää itsensä, ikään kuin alisteisesti.

Ylläoleva on semantiikkaa. Siinä on kuitenkin joitain erikoisia piirteitä joita en malta olla ottamatta esille. Nimittäin se, että alkuun laittamani esimerkit absolutismista ja veganismista ovat oleellisia. Uskonnottomuus sallitaan vain uskonnollisuudelle alisteisessa muodossa. Uskontoon totutetaan hyvin vahvasti lapsuudesta asti ja jolla on niin paljon valtaa, että käytännössä uskonnoton joutuu perustelemaan irtautumisensa mutta ei kuulumistaan.

Joitain esimietteitä

Jos minun pitäisi määritellä oma suhtautumiseni, voisin korostaa että kyseessä on "tieteellisyyteen pyrkivästä maailmankuvasta". Tämän sisältö jäisi kuitenkin hyvin vieraaksi kuulijoille joten käsite, vaikka on minusta mainio, ei olisi viestintää. Siksi käsite ei varmasti tule saamaan huomiota. Se on kuitenkin "positiivisesti määrittynyt" ; se kertoo mitä siihen liittyy, eikä sano mistä se irtautuu. (Semanttisella tasolla, jolla Nylénkin asiaa tarkastelee on turhaa miettiä yksiselitteisyyttä. Teismissäkin se Jumala on helvetin epäselvä konsepti josta on vielä vähemmän määritelmällistä yksimielisyyttä kuin tieteellisyyden sinänsä monisäikeisessä määrittelyssä.)

Itse asiassa uskonnollisuuden puolella tämä ymmärrettäisiinkin väärin. Toistuvasti. Seuraavilla kliseisillä, ennustettavilla ja varsin epä-älyllisillä tavoilla.
1: "Tiedekin on uskonto". Tähän voisi vastata että "ei ole". Loogisen positivismin kumoutuminen ei tarkoita että se on uskonto. Se tarkoittaa todentamattomia premissejä, joka on ihan eri asia. (Tieteellisyyteen pyrkiminen on näiden minimoimista, ei niiden olemassaolon kieltoa.) Itse asiassa kun tässä määritellään uskonnottomalle vaihtoehtoista määrittelyä joka ei irtaudu jostain, niin miksi helvetissä pitää edes miettiä missä suhteessa asia on uskontoon? Tältä kannalta se on irrelevanttia eikä asiaa välttämättä tarvitse edes miettiä. Sillä tässä haetaan positiivista määrittelyä. Jos kikkailu menee tähän, niin sitä sallitaan vain negatiivinen määrittely. Ja siitähän "uskonnoton" ei voi johtua, vallankäytöstä jossa uskova määrittää mikä on relevanttia.
2: Kreationistityyppiset ajattelevat että heidän asiansa on juuri tieteen todistamaa ja siksi "evoluutio on uskonto joka vaatii enemmän uskoa kuin kreationismi". (Olen tässä blogissa moittinut kreationistien tieteen onttouksia niin paljon, että en ota tästä ironiasta sen enempää tähän. Riittänee, että sanon ettäpseudotieteenhalveksuntani saa kreationistien ylenkatseisuudesta huvittuneita sävyjä, sellaisessa ironisessa mielessä.)
3: Moni korostaa NoMa -käsitteen kautta, että uskonto ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. He eivät tässä huomaa että korostan "tyhjien premissien minimoimista" kun he taas kannustavat "uskon hyppyyn" joka on karkeasti mutta rehellisesti sanoen nimenomaan tyhjään premissiin hyppäämistä sen tyhjyyden vuoksi.

Voidaan sanoa, että suuri osa moitteista tiedettä kohtaan on se, että suurin osa teologiasta ja uskonelämästä ei koske niitä asioita joita Enqvist ja Richard Dawkins moittivat. Klassinen teologien vastaus on, että kritisoitu uskonto "ei ole relevantti". Tässä määrittelyehto on kuitenkin pakkoalistettu uskovaisille. Tosiasiassa kun Dawkins ja Enqvist määrittelevät positiivisesti lähtökohdat, niin nämä Jumalat ovat irrelevantteja.

Esimerkiksi NoMa -periaate on minulle kaksivaiheinen : Se on ensinnäkin itsessään mielivaltainen kyhäelmä joka ei ole johtopäätös vaan täysin ontto lähtökohta. Ja jos se on tosi, sen viittaama Jumala on episteemisesti ontto ja tätä kautta minun lähtökohdistani katsoen tyystin turha. Mystinen eipropositionaalinen Jumala on jotain josta ei voi debatoida, jonka olemassaolostakaan ei voi tietää koska sekin olisi propositionaalista tietoa, eikä sitä voisi lähetyssaarnata tai siihen käännyttää puhumalla ja keskustelemalla. Tämä ei ole episteeminen konsepti, joten se on lähtökohtaisesti turha.
1: Olen agnostikko. Jos NoMa on totta, Jumala on mysteeri. Jos se ei ole, niin ei sitä Jumalan olemassaoloa tieteellisesti todistettu ole. On rehellistä sanoa että "ei tietoa". Muu on jo saivartelua ja tyhjien premissien ottamista jotta kannanotto syntyy. Agnostismi sen sijaan syntyy joko suoraan määritelmästä tai sitten tehdyn todistamisen selkeästä puutteellisuudesta, joka ei kuitenkaan aja ateismiin sitä kautta että Jumala olisi jotenkin ehdottomasti falsifioitu (paitsi joissain triviaaleissa muodoissa. Jos esimerkiksi sanot että Jumalasi mukaan maa on litteä tai että Jumalasi mukaan evoluutiota ei tapahdu, niin nämä on käytännössä falsifioitu. En vain pidä näitä "kaikkina mahdollisina tieteelle relevantteina Jumalamalleina".)

Tältä kannalta asia on kuin aiemmin blogasin ; Enqvist ja Dawkins käsittelevät pelkästään relevantteja uskontoja ja relevantteja Jumalia. Turhat ja epäkiinnostavat jätetään höpisijöille. Tässä uskova loukkaantuu yleensä niin, että ei tajua että filosofiassa maailmankuvan sisäinen eheys ja järkevyys ei määrittyy sen sisäisin ehdoin. Miksi ateistien ja uskonnottomien täytyisi ottaa relevantin määritteet uskovaisten ehdoilla? Koska uskovat yrittävät määrittää uskonnottomuuden ja ateismin alisteisena itselleen. Ikään kuin ateismi tarkoittaisi sitä että uskovalla olisi valtaa tuottaa teologiaa ateistille irtauduttavaksi tavalla jossa Jumalan relevanttiuden määrittää uskova eikä uskonnoton.

Miten niin negatiivisesti määrittynyt?

Uusateismin kohdalla on syytä ottaa esille sitä edeltänyt liikehdintä. Liikehdintä jonka voidaan sanoa olleen jonkinlainen uusateismin Johannes Kastaja. Nimittäin ns. "bright" -liike jota yritettiin lanseerata "välkky" -nimellä Suomeenkin. Tässä ytimessä oli nimenomaan positiivinen määrittely. Se oli ateistien sisältä noussut yritys nimetä itse oma liikehdintä ilman alisteisuutta uskonnolle. Brightin taustaideana oli korostaa älyllistä kiinnostusta tieteeseen ja positiivista suhtautumista elämään. Erotuksena kyynisille ja tieteen ohittaville eksistentiaalisen ateismin versioille. Erotuksena kommunistiselle ateismille. Erotuksena julmalle valistusranskan aatemaailmalle. Sanan kaksoismerkitys kun viittasi iloiseen että älykkääseen. Ilo ja äly olivat siis liikeen positiivisia arvoja joita se arvosti.

Tämän käsitteen ei kuitenkaan sallittu elää. Tästä piti huolensa Nussbaum ja hänen kaltaisensa hyvinkin näkyvät uskonihmiset. Nussbaum korosti miten herjaavaa, halveksivaa, ilkeää ja militanttia on nimetä omaa liikettä positiivisesti ilman uskontosuhdetta. Hänen argumenttinsa on että kun noin nimeää itsensä, niin väittää suoraan implisiittisesti, että ulkopuolella olisi sitten surullisia ja tyhmiä ihmisiä. (Mitä ei jostain syystä oteta vakavana kritiikkinä "Rauhanyhdistysten" nimivalintakritiikkinä, kuten tuohon aikaan kokeilin.) Tämäntyyppiset lausunnot värittivät käsitteen eikä se oikein saanut tuulta alleen.

Toisaalta ateismille löytyy filosofiassa nasakka positiivisen kautta määrittely. Nimittäin ontologinen naturalismi ja ontologinen materialismi. Se on filosofiassa varsin vakiintunut käsite. Kuitenkin jos ryhtyy kutsumaan itseään "materialistiksi" vääristyy huomio. Ihminen ajattelee että kysymys on ahneudesta. ; Tässä yhteydessä on pakko mainita myös globaalisti merkittävä kreationismi. Se käyttää ateistisuudesta sujuvasti käsitettä "naturalismi". Tämä on muuntunut joksikin jonka sisältö on niin ryvettynyt ja leimallisesti kreationistien viestinnässään käyttämä että jos ateisti käyttää itsestään nimitystä naturalisti hän tekee muutaman asian.
1: Kiinnostuneet googlaavat käsitteestä ja saavat tietolähteikseen pelkkiä kreationistilähteitä. Nämä haukkuvat naturalistia ja ovat määritelleet sanalle negatiiviset konnotaatiot.
2: Lisäksi sanan käyttö mainostaa näitä. On toki selvää että vaikka pitäisi kreationismia yleissivistykseen kuuluvana asiana, on eri asia sallia mielipiteenvapaus kuin haluta mainostaa näitä sivustoja.
3: Itse asiassa tämän käsitteen käyttö itsessään on identiteettimerkki ja jos käytät tätä sanaa vihjaat suoraan että olet itse kreationisti.

Osa on tietysti yrittänyt kiertää ongelmaa. Esimerkiksi edesmennyt Jaakko Wallenius identifioitui epikurolaisena. Tässä mukana olivat ateismi, elämänonnellisuus ja vastaavat. Tässäkin ongelmana on se, että epikurolaisuus liitetään monien mielikuvissa hedonismiin ja pinnallisuuteen. (Koska heillä ei ole filosofista osaamista sanojen arkimerkitys saa suuren voiman.)

Väitänkin

Että jo termi uskonnottomuus itsessään on merkki siitä että irtautuminen uskontojärjestelmästä sallitaan vain alisteisessa muodossa. Kaikki muut yritykset nähdään halveksivina ja kieltävinä. Jos uskonnottomuutta määritellään positiivisesti, tätä yritystä vastaan ollaan halveksuvia tai sitten näiden käsitteiden "kaivo myrkytetään" niin että sanat värittyvät niin negatiivisiksi että niitä ei voida käyttää. Positiivisia määritteitä on. Mutta aivan kuten veganismi suostutaan näkemään vain kieltävänä suhteena lihansyöntiin, suostutaan uskonnottomuus näkemään alisteisena uskonnon vallalle.

Jos semantiikasta revitään argumenttia sille että uskonto on niin tärkeää, tehdään ajatelma "normaalista" josta tehdään "normi" ja "luonnollista". Ja siitä erkaneminen nähdään puutteena. (Nykyisena yliseksualisoituna aikana on ikävää ja inhottavaa olla ateisti tai uskonnoton, kun joutuu elämään jatkuvassa puutteessa kun taas uskonto elää Pascalin vaa'an ja uskomiseen uskomisen kautta hedonistisessa "mitä mä saan ja kuinka uskonto tekee ihmisistä onnellisempia ja heidän elämästään laadukkaampaa" -hengessä. Joka taas on pinnallisuutta ja hedonismia par excellance niin syvästi että jos itse alentuisin tälläiseen vetäisin itseni häpeästä hirteen.)

Näin huomio voidaan vetää siitä tosiasiasta, että pääsyy jonka vuoksi uskontokritiikkiä tehdään on se, että uskonnoton ei koe olevansa mikään "amputaatti" jolta puuttuu jotain. Vaan päinvastoin ; Heille pakotettu kirkossakäynti edustaa negatiivisen elämisenlaadun ymppäämistä elämään. Se, että tätä kierretään semantiikalla tosiasioiden sijaan ei ole mitään mikä pelastaisi uskontojen erinomaisuuden tai älyllisyyden. Päinvastoin. Se näyttää että huonoin, epäoleellisin ja pinnallisinkin keino kelpaa kun tehtävänä on yrittää ylläpitää järjestelmää jossa "maan tapa ja historia on kristinusko ja jokaisen on tutustuttava omiin juuriinsa" yhteiskunnassa jossa uskonnoton on aina alisteinen ja holhotun säälityn asemassa, ikään kuin hengellisessä vammaisdiskurssissa, paitsi tietysti että vammaisia kohdellaan kunnioittavasti ja ihmisinä.

Eihän sitä kehtaa mennä koirien ilmoille, kun tuolla
ulkona tuulee, sataa ja on muutenkin ihmistenilma.

Jyrkkien muotoilujen takaa löytyy usein alhainen motiivi...

Idän ja lännen fundamentalistimielikuvat kohtaavat maailmankansalaisuuden nimissä

"Suosivatko kasvatuksen ja kulttuurin instituutiot autoritaarisuutta, lauma- ja heimohenkeä, julmuutta ja nöyryyttämistä vai itsenäistä ja kriittistä ajattelua, suvaitsevaa tietoisuutta kulttuurien ja vakaumusten eroista sekä eläytymiskykyä toisen asemaan ja myötätuntoa ihmisen heikkoutta ja haavoittuvuutta kohtaan?"
(Juha Sihvola, "Maailmankansalaisen uskonto")

Tämän päivän "Helsingin Sanomissa" oli kommentteja uskonnonopetukseen liittyen. Siellä oltiin huvittuneita siitä että olympialaisissa moni urheilija näyttää omaa uskonnollista vakaumustaan avoimesti. Jumalaa kiitetään voiton jälkeen. Urheilijoilla ristitatuointia. Raamattukin vilahtaa. Suomessa tätä avointa uskovaisuutta jotenkin halveksutaan tekstin mukaan. Olemme jotenkin nolostuneita jos joku on avoimen uskonnollinen - ja siksi esimerkiksi uskovaisten Jumalan kiittämiset ovatkin suomennettuina lyhyempiä kun alkuperäiset uskovaisten urheilijoiden vuodatukset. Uskonnonopetuksen puutteen nähdään pahentavan tilannetta ja jopa sokeuttavan niin että lopulta ei ymmärrettäisi edes että mikä se kirja tai ristitatuointi oikein on ja että miksi ihmeessä se urheilija kumartelee ; Nähdäkseni uskonnonopetus onkin tärkeä asia asioiden ymmärtämise ja yleissivistyksen kautta. Uskonnonopetus on tärkeää jos (ja vain jos) se ei ole vakaumuksellista sellaisella tavalla että siinä osallistutetaan esimerkiksi rukoiluun tai virrenveisuuseen. Näen näiden välissä suuren eron ja minäkin olen huvittunut siitä että nykyään uskonnon mainitseminen olisi itsessään allergiareaktion paikka. Kysymys on aina asenteesta ja esimerkiksi tuputtamisen läsnäolosta.
1: Moni näkee että uskonnonvapaus ei koske näkemystä jossa "ei uskota mihinkään". Samat tyypit voivat kuitenkin pitää ateismia "vain uskontona" jolloin he ilmeisesti sittenkin uskoisivat johonkin ja olisivat uskonnonvapauden piirissä. Perustuslaki muistuttaa että uskonnonvapaus on paitsi uskontoa, myös vapautta uskonnosta.

Samalla olen toki huolissani uskonnon huonoista puolista ja niiden rajoittamisesta. Tässä mielessä olinkin tyytyväinen kun kuulin että Suomessa oltaisiin tekemässä suvaitsevaa kristillisyyttä korostava kirja, joka irrottautuisi selvästi fundamentalismista. Sitä myytiin suvaitsevaisuuden ja maailmankansalaisuuden arvoilla. Molemmat arvot ovat prioriteeteissäni korkealla ja kiinnostavat minua vain aivan vitusti. "Maailmankansalaisen uskonto" -kirjan kerrottiin lisäksi olevan vuoden kristillinen kirja. Jos suvaitsevaisuuden korostaminen ja uskonnon sisäisen suvaitsemattomuuden aktiivinen kritisointi ja karsiminen on saanut tämänlaisen statuksen, oli perusasetelmani tietysti jippii -henkinen. Ja itse asiassa kirjan sisältökin osoittautui pikaselaukselta mielenkiintoiseksi.

Kirja erottautuu toki selvästi klassisesta fundamentalismista. Se erottautuu moraalisesta ylemmyydentunnosta ja ehdottomista moraalijaotteluista. Sen sijaan se korostaa uskomiseen uskomista. Uskonto näyttäytyy Sihvolalle stoalaisena asenteena, jossa maailman katastrofit ja ihmisen hallinnan ulkopuolella olevat asiat muuttuvat toiveikkaiksi. "Uskonnollinen usko on yritys korjata vääristyneeltä ja ahdistavalta tuntuvaa elämänmuotoa. Uskonnon kautta elämä voi saada tarkoituksen, jonka kannalta havaitsevaan todellisuuteen liittyvät uhkat ja ahdistukset muuttuvat epäolennaisiksi." Stoalainen asenne on itsellenikin tärkeässä, joskaan ei itsetarkoituksellisessa, osassa. Sihvola on tässäkin kohden hyvinkin kaltaiseni. Sihvola lisäksi kannustaa "suvaitsevaisuuden ulottamista myös ei-kristillisiin suuntauksiin." ja pitää tätä tärkeänä osana maailmankansalaisuutta.

Suvaitsevaisuutta sisäänpäinlämpiävydellä vastakkainasettelulla?

Tämä ylläoleva on toki kaunista. Ongelmaksi tässä tuleekin se, että kun Sihvolaa katsoo vähänkin tarkemmin, sieltä pulpahtelee kaikkea erikoista. Sihvola itse esimerkiksi tuo esiin uusateistien tavan kutsua itseän nimellä "bright". Sihvola näkee tämän yksinkertaisesti sinä, että ateistit pitäisivät uskovaisia tyhminä. Tämä on tietysti varsin omituinen väitös, koska esimerkiksi homoseksuaalit ovat kutsuneet itseään nimellä "gay" ilman että tästä tulkitaan että he pitäisivät heteroita surullisina. Maailmassa on rauhanyhdistyksiä jotka eivät pidä kaikkia ulkopuolisia sotaisina. Ja edes "vapaaseurakunnissa" ei uskota että kaikki muut olisivat jotenkin kahlittuja. Sihvola on tässä kohden hyvin tuomitseva. Sihvolan oma tulkintaskeema itse asiassa tuomitsisi jopa hänet itsensä, sillä hän selittää uskonnon takana olevista ajatteluperinteistä ja puhuu uskovaisten kohdalla "ajattelevista ihmisistä". Olisi melko tarkoitushakuista tulkintaa lukea tämä lausunto siten että Sihvola väittää että ateisti tai agnostikko ei voisi olla ajatteleva ihminen, vaan olisi tyhmä.
1: Tosin Sihvola saattaa todellakin olla sitä mieltä että vain uskonnon sisällä voi olla ajattelua. Hän siis itse asiassa voi olla tulkintaskeemassaan sisäisesti koherentti ; Tämä tulkinta sävyttyy kun huomataan että Sihvola myös esittää (sivu 290) että ateistien uskonnosta irtautuva puheen takaa  "löytyy usein alhainen motiivi".
___1.1: Tämä tulkinnan sisäinen koherenttius ei tosin pelasta häntä siltä, että uusateistit itse ovat toistuvasti selittäneet siitä että "bright" ei ole ulkopuolsta leimaava termi, vaan yritys saada ateisteille - USA:n vihatuimmalle vähemistölle - parempi asema ja saada aikaan kannustavampi yleinen mielikuva heistä. Sihvolan pitäisi siksi joka tapauksessa oppia että tärkein asia kun kritisoi jotain kohdetta on tutustua kritiikin kohteeseen kunnolla. Tässä tapauksessa hän lienee vain lukenut Nussbaumin ateismikritiikkiä ja kopsanneen tämän tarkastamatta ollenkaan että mitä mieltä ateistit itse ovat asiasta.
_____1.1.1: Sihvola osaakin fundamentalismin paremmin kuin uusateismin ja näkee uusateismin vain antiuskonnollisuutena ja käänteisenä fundamentalismina. Tämä onkin tavallista aikamme teologianharjoittajille. En ole toistaiseksi törmännyt vielä kovin moneen sellaiseen tekstiin jossa eiuusateistikirjoittaja käsittelisi uusateismin sisältöä mutuen kuin olkiukottamalla sitä erittäin syvällisesti ja vakavasti. Toki esimerkiksi eiuusateisti Jonathan Haidt onnistuu jäsentämään ateistisen eetoksen varsin hyvin, olemaan erimielinen ilman olkiukkojenkäyttämistä. Valitettavasti erittäin raju enemmistö ei noudata hänen malliaan, vaan toimii siten että ihmetyttää että ovatko he lukeneet jonkun ihan muun sattumalta samannimisen kirjan kun väitteet kirjan sisällöstä eivät selvästi osu yhteen sen kanssa mitä niissä kirjoissa oikeasti lukee.

Sihvolan vihainen suhde ateismiin ihmetyttää siinäkin, että kun hän puhuu uskonnosta ja sen suhteesta fideismiin ; Sihvola etääntyy ajatuksesta että uskonto olisi pelkkää subjektiota. Hän päin vastoin selittää että uskonnollinen kieli viittaa aina ympäröivään todellisuuteen. Tässä mielessä hänen pitäisi etääntyä vain hyvin vähän esimerkiksi Richard Dawkinsin ajattelusta jossa korostetaan nimenomaan sitä että uskonto on todellisuusväite ja siksi naturalistisen tieteen tutkimuksen piiriin osuvaa. Tämän ajatuksen Sihvola kuitenkin torppaa, koska hänelle uskonto on aivan omassa kielipelissään ja tarjoaa jotain jota mikään muu ei voi tarjota. Näin ollen naturalismia ei Sihvola kaipaa ja maailman tosiasiaväitteitä ei ilmeisesti tarvitse ollenkaan tarkistaa. Tämä on aina erittäin mielenkiintoinen asenne, jota on tavallista tavata änkyräkreationisteilla jotka kiistävät luonnontieteen denialismihengessään aina kun se sotii Raamatun oikeaoppista opetusta vastaan. On kuitenkin yllättävää löytää sitä modernin ja mainostetun ja palkitun liberaaliteologin tekstistä täällä kotosuomessa...

Huvittavaa on, että tätä mollaamissävyistä lausuntojoukkoa kutsutaan vakavasti "keskusteluksi". Ja pidetään jotenkin positiivisena.

Jos tämä on todella suvaitsevaa uskonnollisuutta, täytyy tunnustaa että minun täytyy tarkistaa käsityksiäni kristinuskon suvaitsevaisuudesta. Sihvola pakottaa minua miettimään sitä että onko moraalinen ja suvaitsevainen kristillisyys terminä peräti oksymoroni ; Kun kirjaa myytiin malliesimerkkinä siitä miten uskontokriitikkojen moitteille ei ole sijaa kun nykyajan uskonto on suvaitsevaista, kirjan sisältö päinvastoin näytti korostavan sitä että tälle uskontokritiikille on entistäkin enemmän sijaa. Riskit ja uusateistien moitteet eivät siis koskisikaan pelkästään fundamentalisteja, kuten olen aikaisemmin mennyt itsekin luulemaan.
1: Kirjan runsas kehuminen sekä ennen kaikkea sen saama tunnustus vuoden 2011 kristillisenä kirjana kertovat että tämän kirjan ongelmat eivät ole mitään fundamentalistisen ääriryhmän ongelmaa, vaan että sen ongelmat paljastavat olennaisia ongelmia siinä "parhaassa kristillisyydessä" joka on "suvaitsevaisinta ja kuuminta hottia". Kritiikki ei siis voi osua johonkin irrelevanttiin mellastavaan marginaaliin, vaan osuu peräti kristillisyyden ytimeen.

Pohjimmiltaan kaikki selviää kun "seuraa agendaa". (Mikä kannattaa tehdä aina jokaikisen ihmisen kohdalla.) Sihvola onkin itse asiassa levittämässä vain ja ainoastaan ja nimenomaan tiettyä maailmankuvaa, liberaaliteologiaa. Hän tekee sen vain kätketysti, sen ikään kuin suvaitsevaisuudeksi määritellen (siitä poikkeava on tietysti suvaitsemattomuutta koska Sihvola näyttää todella noudattavan sitä kahtiajakoista ajattelua jossa ryhmän kutsuminen "brightiksi" vihjaa että muut ovat tyhmiä..) Sihvolan tapa määritellä suvaitsevaisuus eroaakin siksi yleisesti käytetystä. Tätä kautta se toki korostaa "lakihenkisyyttä" ja etääntyy klassisesta "pelastukskeskeisestä teologiasta". Ja lähentyy sitä suvaitsevaisuuskäsitystä joka itselläni on. Ymmärränkin tätä kautta varsin hyvin (positiivisin että negatiivisin puolin) että miksi kirjaa myydään maailmankansalaisuuden ja suvaitsevaisuuden käsittein. Kuitenkin filosofiselta sisällöltään Sihvola jää itse asiassa varsin pinnalliseksi. Hän on ikään kuin Suomen Coelho, joka kirjoittaa syvällisistä aiheista massan suuhun sopivasti niin että ajatteluprosessointia ei tarvita. Jäljelle jää oikeastaan tekomukava yltiöoptimistinen kupla. Pehmokupla, jonka puhkaisemisen takaa löytyy valitettavasti jotain ihan muuta kuin se aito suvaitsevaisuus jota kirjaa kirjoittaessa on ilmeisesti yritetty tavoitella.

Kirjan syvin positiivinen arvo että samanaikaisesti sen syvin ongelma

Sihvolan kirjan sisältö on oikeastaan siinä, että sen voi nähdä osuvana kuvauksena uskonnon roolille nykymaailmassa. Sihvolan asenne selittää sen, miten uusateistien, uskonnottomien ja uskontokriitikoiden kokemuksissa esiin nousee toistuvasti vastustus, väheksyntä tai jopa syrjintä jonka olemassaolon kristityt kuitenin kiistävät ollenkaan tapahtuvan ; Milloin vanhempien ensireaktio on itkuunpillahdus. Milloin uskovaiset etääntyvät kommunikaatiossa väärän vakaumuksen vuoksi ja vääräuskoinen lapsi eristetään perheestä. Milloin ateistisuudesta tulee selkään. Milloin äidin ison työn takana ollut vapautus koulun ruokarukouksista ja muista uskonnonosallistumisesta vapautetun lapsen kohtalona on mennä siivouskomeroon ruokarukousten ajaksi. Milloin naimisiinpäästäkseen ei saa edes rahalla ihmistä vihkimään lauantaina vaan on varattava juuri keskiviikolta keskeltä päivää aika joka on esimerkiksi yksityisyrittäjälle vaikea ellei peräti mahdoton toteuttaa, joka on avioonpääsyn rajoittamista käytännössä lähes esteeksi asti pelkästään vakaumuksen vuoksi.

Sillä tätä toimintaa uusateistin ja jopa kaltaiseni ehdottomasti ei ateistin vaan uskonnottoman agnostikon käytännön maailmassa on "uskonnollinen suvaitsevaisuus". Tottakai näissä kaikissa toteutuukin Sihvolan ihana suvaitsevainen asenne jossa "Vakaumusten kunnioitus perustuu yksimielisyyteen siitä, että elämä on hyvää vain, jos päätökset elämän tarkoituksesta ja eettisestä perustasta tehdään vapaasti ja itsenäisesti omantunnon arvokasta mutta haurasta kykyä käyttäen. Yksimielisyyttä ei sen sijaan tarvita eikä tule vaatia siitä, miten omaatuntoa on käytettävä, tai edes siitä, mistä suunnasta omantunnon ratkaisuja tulee etsiä". Ja tässä omantunnonratkaisuja ei rajita esimerkiksi hyvät käytöstavat tai perustuslaillinen oikeus olla osallistumatta uskonnolliseen toimintaan jota ei halua. Mikään, edes fundamentalismi, ei rajoita tämänlaista omaatuntoa. Syntyy Sihvolan herkkää mutta kaiken jyräävää perusteluiltaan mukasuvaitsevaa mutta tekojen kautta äärimmäisen syrjivää omaatuntoa jossa uskomiseen uskominen on niin oleellisessa osassa maailmankuvaa, että uskonnoton elää onnetonta huonompaa ali-ihmisen elämää jossa ainut tarjolla oleva maailmankuva on jäännöksettä redusoitavissa sanapariin "alhainen motiivi" - toisin kuin vieraat uskonnot jotka ovat sillai hengellisiä ja Sihvolasta oikealla puolella. Eli Sihvolan kirjasta kumpuaa - muita uskontoja lukuunottamatta - täsmälleen sama syrjivä asenne joka on leimallista kaikille tappouhkauksia helvettipäissään lähetteleville äärikulttilaisfundamentalistihöyryäjille joista Suomenmaassakaan ei tiettävästi ole suinkaan pulaa. (Kiitos vaan henkilökohtaisesti jokaiselle heistä, osalle peräti nimeltä mainiten.)

Itse asiassa kirjan sisäinen jännite on monin paikoin melkomoisen suuri. Luultavasti kirjan saama innostus johtuukin siitä että moni lukija osaa lukea mutta ei soveltaa lukemaansa ; Näin he lukevat kaikkialta tuttua pehmoa höpösanastoa ja suvaitsevaisuutta ja innostuvat ideasta. He eivät kuitenkaan sovella näitä samoja periaatteita muiden kohteluosioissa ja testaa sitä että ovatko käytänteet annetun periaatteen mukaisia. Sen sijaan he tulkitsevat vain että nämä käytännön asenteet olisivat sovelluksia niistä hienoista periaatteista, kun ne ovat samassa kirjassa saman tekijän kynästä ja kaikkea. Kuitenkaan näin ei ole

Kovin suvaitsevainen Sihvola ei, kaiken kaikkiaan, näytä olevan. Hän päinvastoin hyväksyy vain yhdenlaisen uskonnon. Olenkin huvittunut siitä että Sihvolan suvaitsevaisuuden näyttäytyykin sinä että se vastustaa koko lailla kaikenlaista. Viitatessaan esimerkiksi eiuskonnollisia tai naturalistisia tavoitteita "alhaisiksi motiiveiksi" hän itse asiassa astuu juurikin sille fundamentalistien normatiiviselle moraalisen ylenkatseen ja normittamisen tasolle jota hän itse kirjassaan kovin kritisoi. Hän ei tässä suinkaan noudata periaatetta jossa omantunnon ja vapauden arvot olisivat pinnalla. Vaan tietyt lähtökohdat yksinkertaisesti tulkitaan "alhaisiksi". Näin ollen Sihvola tuo mukaan "ylhäiset motiivit" ja "alhaiset motiivit" jotka ovat täysin sitä vastaan miten Sihvola korostaa juuri sitä, että suvaitsevaisuudessa ei tehtäisi tämänlaisia jakoja. Näyttääkin siltä että Sihvolan uskomiseen uskominen onkin itse asiassa sitä että hän määrittää että hengelliset motiivit olisivat ylhäisiä motiiveja ja hengellisyydestä poistuminen olisi sitten automaattisesti vastapoolilta pois ; Tämän valossa onkin nähtävissä että "bright" -nimitykseen liittyvät tulkinnat ovatkin projektio joka heijastaa hänen omaa mindsettiään. ; Eli kun jotain, kuten uskon tarpeellisuutta ja hyvyyttä joillekin, kehuu niin sitä ikään kuin automaattisesti, pakosti ja väistämättä haukkuu tämän ryhmän ulkopuolisia, kuten tässä ateisteja, agnostikkoja ja uskontokriitikoita.

Sihvolan kirjan lopputulos on toki yleisinhimillinen juuri siinä mielessä missä minä yleisinhimillisyyden käsitän. Valitettavaa on vain se, että tässä mielessä yleisinhimillisyys on varsin yliarvostettua.

Paitsi lännen fundamentalistit ja sellaiseksi määritetyt.
Mutta kaikkia ei voikaan koskaan miellyttää.

---

Jos "uskonnollinen suvaitsevaisuus" on todella tätä, niin olisi aivan ensiluokkaisen ihastuttaaa jos ei oltaisi avoimia maailmankansalaisia jotka kertovat näkemyksiään vapaasti muille, vaan oltaisiin sekularisteja jossa tämänlaiset asiat pidettäisiin yksityisasiana. Toiseksi parasta olisi se, että sellaisten kannattaja tekisi häpeäseppukun. Ensteksi parasta olisi että hän tekisi sen seppukun tylsällä voiveitsellä.

Miten uusateisteihin ei voi vaan vedellä "vapareita"

"Esitän että tarjolla olevista ideologioista uusateismiin sopii parhaiten poliittinen liberalismi ja siihen läheisesti liittyvä ajatus yleismaailmallisista ihmisoikeuksista eli universalismi."
(Jussi K. Niemelä, "Mitä uusateismi on?", sivu 70)

USA:ssa uusateismia moititaan siitä että se "ei ole oikeaa teologiaa", ja ruotii pelkästään ruohonjuuritason toimijoita. Tätä pidetään aggressiivisena. Suomessa uusateismia on usein moitittu siitä, että se on peräisin Amerikkalaisesta kulttuurista, jossa fundamentalismi on voimakkaampaa. Yhteensopivuus kotimaamme kulttuuriin nähdään heikkona. Lisäksi uusateismia syytetään ylirationalisoitumisesta jossa uskonto teologisoituu ja latistuu pelkiksi opinkappaleiksi eikä siksi kuvaa uskonelämän moninaisuutta.

Itse olen aina ihmetellyt että miten uusateismin kaltaista filosofiaa voidaan tuomita alkuperän kautta. Tämä johtunee siitä että uusateismi nähdään pelkästään uskonnon debunkkaamisena, a-teismina jossa ateismi on vain jumaluskon puutetta. Tämä ajatus ateismin pelkästä ikonoklastisesta luonteesta ei kuitenkaan vastaa uusateismin levittämää maailmankuvaa juuri ollenkaan. Lisäongelmia tulee siitä että tosiasiassa Suomessakin uskonnollisuuteen on livahtanut vahvoja Amerikkalaisia vaikutuksia. Esimerkiski vaikka fundamentalismin asiantuntija Ruotsila korostaakin aina oikein "pääsääntöä" siitä että suomi on luterilainen ja USA kalvinistinen, on hän itsekin tuonut mielellään ulkomaantuliaisia esimerkiksi aborttikeskusteluun. Nämä tuontitavara-argumentit ovat olleet suomen fundamentalistejen itsekuvailuna esimerkiksi "raikkaita tuulahduksia". Ne ovat kuitenkin kalvinistisia.

Kenties voimakkaimmin kalvinismi näkyy Puolimatkan tuotannossa ; Hän soveltaa reformoitua epistemologiaa, joka on nimenomaan kalvinistista. Esimerkiksi Plantingan sensus divinitatis on jotain joka kuvaa hyvin voimakkaasti kalvinismin ennaltamääräytymisen henkeä. Plantingahan selittää että kaikilla ei ole jumala-aistia ja osalla se on hyvinkin herkkä. Tämä sopii mainiosti kalvinismin predestinaatio -oppiin jossa pelastuvat ja tuhoutuvat ovat ennaltamääräytyneet. Sen sijaan se sopii erityisen huonosti luterilaiseen maailmankuvaan joka kiistää homo religiosus -asenteen kieltäen tätä kautta koko paranormaalin kyvyn jossa Jumalausko olisi jotain erityisen luonnollista. Lutherhan itse korosti uskonratkaisua ja vapaata tahtoa. ; Jostain syystä Puolimatkan kohdalla ei ole tehty kritiikkiä jonka tehon syyksi sanottaisiin pelkkää argumentin lähtömaata. (Ilmeisesti teologit tajuavat tässä kohden että alkuperämaan maininta ei ole validi kumousargumentti ollenkaan. Tajuaisivat sen uusateisminkin kohdalla!) Tässä valossa Puolimatkan uskonnonvapauskin on itse asiassa melko helposti havaittavissa kalvinismille ominaiseksi esoteeriseksi omahyväisyydeksi, jossa uskonnonvapaus näyttäytyy hieman omituisena, taustavoima kun ei ole valinta vaan fatalismi. Uskonnottomiin suhtaudutaan siksi aidon ja aktiivisen suvaitsemisen sijasta fatalistisen kohtalouskon kautta ignoroiden. Esimerkiksi tae-argumentaatiossa Puolimatka korostaa usein mielellään sitä, että vaikka ajattelu on kehäinen eikä siksi todista ateistille Jumalaa, se on kuitenkin kristitylle sisäisesti koherentti. Tämä asenne on itse asiassa äärimmäistä kalvinismia. Luterilainen asenne älykkääseen keskusteluun ja julistukseen ei ole pelkkää ennaltamääritellyn sisäpiirin luo saamista. Siellä luotetaan syvemmin kaikkien henkilöiden rationaalisuuteen, ei pelkästään niiden rationaalisuuteen joilla Jumala -aisti ei sokeutunut. Sensus divinitatis -aistin toiminta yhdessä takeen tuomaan kehään johtaa siihen että ateistit ajautuvat vammaisdiskurssin piiriin ja vain eheät ihmiset päätyvät pelastukseen kuten predestinaatio -oppiin kuuluukin.
1:  Tämän eron peittäminen onkin Puolimatkan tehokkaimpia retorisia kikkoja ; Hän puhuu sanoina positiiviseti ladatusta uskonnonvapaudesta, mutta sen takana on jotain joka kotimaamme luterilaisten uskonnonvapauskäsitysten kautta näyttäytyy jonain aivan muuna. Tämä asenne sitten heijastelee mainion opetusalan professorimme käytöstä noin yleisesti ottaen.

Fundamentalismi on kotimaassammekin kalvinistunut erityisen voimakkaasti ja tätä kauta uusateismi joka on uskovaistenkin mukaan ylikeskittynyt fundamentalismiin onkin siksi osuvampaa kuin suurin osa haluaisi tunnustaa. Kuitenkin samalla herää huomio siitä että uusateistinen kulttuuri ei kritisoi valtaosaa kotimaamme uskontoa. Ja lisäksi voi olla oikeaa tarvetta kalibroida nimenomaan uusateistien kritiikkipuolta. Tämä onkin otettu selvästi työn. Jussi K. Niemelän toimittama "Mitä uusateismi tarkoittaa?" nimittäin ottaa selvästi kantaa nimenomaan asioihin jotka ovat kotimaassamme olleet (a) yleiseti keskustelun alla olevia uusateismin kritiikkejä (b) yleisiä maassamme esiintyviä olkiukkokritiikkejä joissa uusateismia on väärinmääritelty.

Ateismi on määriteltävissä.

Tärkein asia on se, että vaikka ateismi onkin monisyinen kokonaisuus, sitä voidaan lähestyä analyyttisesti ja sosiologisesti. Monesti ateismin päälle heitetään epämääräisyyden verho joka kieltää ateisteja määrittelemästä ateismin moraalisäädöksiä. Uusateistit kuitenkin näkevät että uusateismin tärkein voima on antaa lupa olla ateisti ; Sen ytimessä on se, että ateismi nähdään valitettavan usein jonain joka määritellään ulkopulelta ja jonka määritteleminen muutoin kielletään ; Usein tämä tapahtuu uskonnollistamalla tietyt aiheet ; Eli uskonnolle annetaan valta määrittää sellaiset käsitteet kuin ateismi ja moraali. Näin esimerkiksi ateistit määritetään moraalittomiksi asettamalla kristillinen objektiivinen moraali ainoaksi moraaliksi ja määrittämällä että sen ulkopuolella ei ole mitään moraalia mahdollista ollakaan. Hupaisaa onkin että "Mitä uusateismi tarkoittaa?" antaa tämän tarpeen todisteeksi uusateistien vastustajan kotomaastamme. (s 96) "Teologian dosentti Timo Eskola väittää ateismikriittisessä teoksessaan Ateismin sietämätön keveys (2009), että ollakseen johdonmukaisia ateistejen tulisi olla sosiaalidarwinisteja, nihilistejä ja yli-ihmisopin kannattajia. Eskola siis tuputtaa ateisteille väkisin ideologiaa, jonka on itse katsonut ateisteille sopivaksi." Kirja itse asiassa määritteleekin uusateisteille sisäisesti koherentin etiikkavaihtoehdon, joka kuvaa sitä mikä moraalikäsitys uusateisteilla on. Jos ei ole sen kanssa samaa mieltä, voi toki olla ateisti, mutta ei uusateisti. Se keskittyy ajatukseen siitä että uusateisti haluaa olla eräällä tavalla hedonisti. Eli elää onnellista elämää. Tämän puolustamiseksi huolenpidon alle tulee monenlaisia asioita. Esimerkiksi elintoimintoihin liittyy kiistatta onnellisuutta tuottavia elementtejä, ja homeostaasin ylläpito voidaankin nähdä hyvin monisyisesti. Kirja erittelee sivuilla 103-111 karkeita pääpiirteitä uusateismin etiikasta ja kuvastaa että niiden lisäksi uusateisti voi valita aivan vapaasti vaikka aristoteelisen hyve -etiikan. Ateismi antaa tiettyjä konkreettista elämää korostavia näkemyksiä joita voi sitten maustaa vapaasti vaikkapa epikurolaisuudella (jonka kannattajia tiedän uusateistien keskuudessa olevan vaikka kirja mainitsee aristoteelisen eikä epikurolaista.)

Näin ollen ateistit ottavat toisenlaisen moraalin määritelmän ja ovat koherentteja tässä. Heistä moraalisuus on ihmisen eikä teologien dogmien märäittämä ominaisuus. Siksi mikään perustelu joka nojaa teologisiin dogmeihin ei osu ateisteihin, koska tämä ei tarkastele sisäistä maailmankuvan koherenttiutta vaan asettaa sille ulkopuolelta tulevia vaatimuksia. Uskova ei siis voi tunkea ateistille pakolla mielipiteitä. Tai sitten hän harjoittaa uskonnollista väkivaltaa jota uusateistit mielellään kritisoivatkin. Näin ollen Eskola ei tee ollenkaan sitä mitä luulee tekevänsä. Hän ei lakaise uusateisteja moraalittomiksi halveksittaviksi olennoiksi, vaan päin vastoin omalla kirjankirjoitusinnollaan näyttää miten fanaattista ja syyllistävää ja loukkaavaa vallankäyttöä akateemisestkin ihmiset voivat tehdä välittämättä kritisoimansa kohteen filosofisista tai argumentatiivisista perusteista.

"Ei, emme ole vapaa-ajattelijoita".

"Mikäli uusateismia pitäisi luokitella ideologisesti, uusateistejen voidaan todeta edustavan valistuksen perintöä ja kannattavan yleismaailmallisia ihmisoikeuksia. Ihmisoikeuksiin kuuluu myös uskonnonvapaus, joten jo lähtökohtaisesti uusateismi eroaa radikaalisti neuvostoliittolaisesta tieteellisestä ateismista."
("Mitä uusateismi tarkoittaa?", sivu 81)

Määrittelyongelmaa on hyvä tarkastella hieman lisää. tunnemme tämän ongelman aidosti jo teologiankin puolelta. Filosofiassa Jumala on epämääräinen. Silti siitä voidaan puhua. Ja yleensä se tehdään jakamalla asioita alakokonaisuuksiin ; Esimerkiksi teologeista on hyvin kätevää tarkastella kristinuskoa ja jakaa sitä alalohkoihin, kuten vaikkapa edelläni mainitsemiini luterilaisuuteen ja kalvinismiin. Kenties voidaan sanoa että filosofisesti on epäselvää että onko kalvinismi vai luterilaisuus enemmän kristillisyyttä, mutta kuitenkin samalla voidaan sanoa että näiden erottelu voidaan tehdä ja jonkun toimijan näkemysten voidaan sanoa olevan kalvinismin vastaisia (jos hän vaikkapa torjuu predestinaation vastenmielisenä eikä kikkaile sen kanssa flirttailevilla konsepteilla muka suvaitsevaisuuden nimissä.)

Siksipä "Mitä uusateismi tarkoittaa?" tekeekin itse asiassa hyvin paljon irtautumistyötä ateistisesta suuntauksesta nimeltä vapaa-ajattelijat. Tämä on kotimaamme kulttuurissa hyvin tarpeellinen esilletuotava. Sillä jostain syystä joka ikinen uskontokritiikki nähdään nimenomaan "vapaa -ajattelijuutena". (Jopa minua lyödään "vaparikortilla" päähän erittäin säännöllisesti vaikka olen agnostikko.) Tässä kuullaan miten vapaa-ajattelius on fundamentalismia ja että se on vähintään yhtä dogmaattista kuin uskonto. Ja tätä pidetään relevanttina vastavetona uusateisteille (ja agnostikoille).

Kirjaan osallistuneet irrottautuvat vapaa-ajattelijoista hyvinkin voimakkaasti. Sivut 85-89 on peräti omistettu sille miten vapaa-ajattelijoiden edustama kommunistinen ateismi on totaalisen perseestä. "Vapaa-ajattelijoissa on muutamia toisen ja kolmannen polven ateisteja, jotka ovat vielä fanaattisempia kuin vanhempansa. Tälläinen henkilö on uskonnollinen fundamentalisti par excellance - ateismista on hänelle tullut uskonto. Hänen koko elämänsä alkaa pyöriä ateismin ja sen levittämisen ympärillä."  ... "Tälläistä fundamentalistiateistia loukkaa astua kirkkoon, tulla haudatuksi kirkon hoitamalle hautausmaalle, tai kuulla jumalanpalvelus radiosta. Fanaattinen ateisti ei voi edes antaa lapsensa kulkea uskonnollisen tilan tai oletetun sellaisen kautta; lapsi voi näet "saastua"." Rakenne liitossa tuomitaan syvästi "Lisäksi Vapaa-ajattelijain liiton järjestörakenne on sellainen, että se muistuttaa esikuvaansa Neuvostoliittoa. On liittokokousta, liittovaltuustoa ja -hallitusta, ja näiden lisäksi on vielä paikallisjärjestöt, jotka saattavat erota toisistaan enemmän kuin yö ja päivä. Tämä lisää valtataistelua, klikkiytymistä, sisäistä nokittelua, vainoharhaisia salaliittoteorioita..." Käytännön rakenne nähdään ongelmaksi myös toisen kirjoittajan tekstissä. Sivulla 143 kuvataan sitä miten on haluttu järjestää uskonottomien lapsille ET -opetusta, vapautuksia ruokarukouksista ja muita käytännön asioita. Tämän tavoitteen vuoksi on sitten liitytty Vapaa-ajattelijoihin. "Alkujärkytyksestä toivuttuani liityin Vapaa -ajattelijain liittoon, koska ajattelin että sen kautta pääsen ajamaan asiaani. Sainkin kaipaamaani apua ; liitto päätyi tekemään ruokailutottumuksista kantelun Aluehallintovirastoon. Tutustuin muihin samojen ongelmien kanssa kamppaileviin ja tulin pian valituksi Seinäjoen Vapaa-ajattelijat ry:n puheenjohtajaksi. Lähes yhtä pian huomasin kuitenkin, ettei Vapaa-ajattelijain liitto ollut se väylä, jonka kautta olisin kokenut pystyväni ajamaan uskonnottomien asioita. Paikallistason aktiivien vähäisyys, epäkäytännöllinen hallinnollinen rakenne, vanhanaikainen toimintamalli ja riitaisa ilmapiiri veivät liikaa energiaa."

Tässä on oleellista huomata, että tapa määritellä Jumala on uusateismissa hyvin erilainen kuin vapaa-ajatteliudessa. Tämä vaikuttaa myös toiseen suuntaukseen. Vapaa-ajatteliutta vaivaa kommunismi joka olettaa a priorisesti että Jumalaa ei ole. Sen tavoitteena on uskonnoton yhteiskunta, eli käännytysasenne jossa ihmisiä suostutellaan pois uskonnosta ja käännytetään ateisteiksi. Se, mikä taas kuvaa enemmän uusateismia on sekularismi, jossa uskonto eriytetään yksityisasiaksi josta saa olla ihan mitä mieltä tahansa. Lisäksi uusateisteille tyypillistä on se, että Jumalasuhde määritellään "relevanssin kautta". Jumala nähdään empiirisesti koska vain tällä on merkitystä koska jos Jumala on tämänlainen, se pakottaa purkamaan sekulaariuden ja rationalaisen ihmisen olisi pakko olla kristitty. Uusateistien uskonnonvapaus ei toki ole aivan järjestä riippumatonta. Heidän Jumalansa on a posteriorinen. Se nojaa naturalismiin jota se ei pidä ontologisena naturalismina vaan metodologisena naturalismina. Sivu 194 mainitsee seuraavaa uusateistejen asenteista tieteeseen "Toisin kuin Puolimatka ja monet hänen kaltaisensa ajattelijat väittävät, tiede ei lähde ontologisesta vaan metodologisesta ateismista." Tällä erolla korostetaan sitä että Jumalaa ei vapaa-ajattelijoiden tapaan ajatella a priorisesti olevaksi tai Puolimatkan tapaan oletetaan a priorisesti että Jumala on olemassa vaan että ajatuksen takana on seuraavankaltainen prosessi "Jos ihme tai Jumala hyväksyttäisiin asian selitykseksi vaiheessa X, pitäisikö ongelman tutkiminen lopettaa siihen? Entä jos toinen tutkija etenisi vaiheen X ohi vaiheeseen Y ja saisikin tästä selityksen X:älle? X siis ei olisikaan Jumala tai Jumalan luoma ihme, jolloin Jumala osoittautuisi vääräksi selitykseksi. Juuri näin tiede on itse asiassa toiminut: aiemmin Jumalan ihmeinä ja luomuksina pidetyistä asioista on saatu tieteellisen metodin avulla kestävää ja luotettavaa tietoa." Näin ollen a priorinen Jumalan rakentelu esioletuksin näyttäytyy dogmaattisena presuppositionismina jossa havaintoaineisto korkeintaan rationalisoiden yhdistetään aluksi olemassaolevaan Jumalaan, eli kysymys ei ole tieteestä vaan dogmanrakentelusta. Ja a posterioriset Jumalatodistukset ovat pettymysten historian rakentaman induktion valossa pelkkää tietämättömyyteen vetoamista jossa mielikuvien houkuttelulla rakennetaan irto-oletuksilla ja manipuloinneilla ulos aukkojen Jumala. ; Tämä nostaa esille sen, että vapaa-ajattelijoiden asenteisiin sovittautunut maamme uskontokritiikki ei oikeasti osaa suhtautua uusateistien tiedesuhteeseen juuri ollenkaan. Ero metodologisen ja ontologisen naturalismin ja "maailmankuvallisten esioletusten" välillä on oleellisesti erilainen kuin mitä se esiintyy käytännössä poikkeuksetta uusateisteihin kohdistuvassa kritiikissä.

Kolmas asia liittyykin islamsuhteeseen. (s. 87) "Vanhojen korpikommunistien vahvasta asemasta suomalaisen vapaa-ajattelun kentässä seuraa muutamia uusateismille ja kaikille ateisteille vahingollisia asioita. Islamkritiikki on kommunismille vaikeaa, koska yhteinen vihollinen Yhdysvallat on tärkeämpi kritiikin kohde kuin eksoottinen ja vieras uskonto. Sen sijaan kotoisessa kristinuskossa ja sen taustalla olevassa juutalaisuudessa nähdään suorastaan saatanallisia piirteitä." Kuitenkin uusateismi näyttäytyy nimenomaan islamkriittisenä. (s. 89) "Uusateismi tunnetaan hyökkäävän uskontokritiikin ohella erityisen kärkkäistä islamnäkemyksistä." Itse olen aina ihmetellyt ns. fatwakateuden käyttämistä argumenttina, koska uskontokritiikissä uusateistit (ja kaltaiseni agnostikotkin) käyttävät hyvinkin usein islamkriittisyyttä. Kuitenkin tälle kritiikille ollaan helposti sokeita. Kenties uusateisti sanomassa islamkriittisiä asioita nähdään vaikkapa kristillistä PerusSuomalaisena eikä tätä osata yhdistää oikeaan liikkeeseen. Ja kenties mielikuvat vapaa-ajattelijoista värittävät ateistisuutta kotomaassa niin runsaasti että uusateistien "monikulttuurisuutta" ei huomata koska on totuttu siihen että kommunistiset ateistit moittivat lähinnä "monokulttuurisesti" kristinuskoa. - Tähän tosin liittyy sekin että uusateisti on itse asiassa lievempää kuin klassinen ateismi. Tämä voi yllättää monet, sillä uusateismia on ulkoapäin määritetty nimenomaan evankeeliseksi fundamentalismiateismiksi jonka asennemaailmaa kuvaa vain termi "militanttius". Kuitenkin esimerkiksi Daniel Dennett (yksi "uusateismin neljästä ratsastajasta") on selvästi hyvinkin diplomaattinen. "Mitä uusateismi on?" kannustaakin ihmisiä (s. 203-204) ottamaan Dennettin kannan ja kannustaa etääntymään Harrisin (toinen "uusateismin neljästä ratsastajasta") islamvihasta jossa islam on vain terrorismia tai terrorismin tukemista ja Dawkinsista (kolmas det samma) josta uskonto on pääosin haitallista. Dennettin seuraava lausuma nostetaan arvoon. "Hän toteaa joidenkin näkevän uskonnon ihmiskunnan parhaana toivona ja toisen puolestaan konfliktien ensisijaisena lähteenä ja jatkaa: "Kuka on oikeassa? Minä en tiedä. Eivätkä tiedä ne neljä miljardit ihmisetkään joilla on intohimoisia uskonnollisia vakaumuksia. Eivätkä myöskään ne ateistit, jotka ovat varmoja että maailma olisi parempi paikka jos kaikki uskonto katoaisi.""

Loppukaneetti

Nostin tässä esille kirjassa olevan "piiloteeman", irrottautumisen vapaa-ajattelijoista. Kirjaa ei ole kirjoitettu tätä varten, mutta asia toistuu sen verran runsaasti että näen sen olevan yksi kirjan opettamista asioista. Toki olen tässä hieman valikoinut aineistoa ; Teknisesti uusateismi ei nimittäin irrottaudu vapaa-ajattelijoista ideaalina vaan vapaa-ajattelijoista käytännön ryhmänä. Erottautumisen kohde on siksi enemmänkin vanhakantainen kommunistinen ateismi kuin vapaa-ajattelijat ry. Tämä tulee ilmi esimerkiksi sivulla 87, jossa mainitaan että "Tampere-vetoinen nuorempi polvi on tässä suhteessa huomattavasti vanhoja kommunisteja loogisempi: nuoremmat vapaa-ajattelijat uskaltavat kritisoida myös islamia pelkäämättä rasistiksi leimautumista." Tämä korostaa sitä että vapaa-ajattelijoiden idea moniarvoisuudesta ja arvovapaudesta on jotain joka sallii uusateistia kuulumisen kyseiseen järjestöön. Kuitenkin sen sisällä oleva nurkkakuntaisuus nähdään uhkana ja irrottautumisen kohteena. Näin ollen suomessa uus -etusana on erityisen oleellinen. Ei siksi, että korostettaisiin (Eskolan malliin) sitä että uusateistit ovat fanaattisia. Vaan päinvastoin jotta mielikuvat ateismin fanaattisuudesta voidaan jättää historiaan ja uusateistit näyttäytyvätkin vanhaa ateismia suvaitsevaisempina.

Erotteluun on toki myös karkeampi syy. Nettirölläilijät ja muut häiriköt vouhkaavat ateismissa. Nämä eivät aja uusateistien asiaa, nostavat vastahankaisuutta ja vastaavaa. Näin tavoitteena on (a) paitsi kuvata uusateismia sen kautta mitä uusateistit kannattavat, myös (b) muokata uusateismia luterilaiseen yhteiskuntaan paremmin sopivaksi ehdottamalla parannuksia esimerkiksi debattikäyttäytymiseen. Toki tämä ei ole valtavan suuritöistä asennemuutosta, koska jo aiemmin esittämäni kohdat viittaavat siihen että erottautumista on usein tehty käytännön kokemusten kautta. Esimerkiksi Niemelä kokeili vapaa-ajattelijoita ja totesi että henki ei ole yhteensopiva hänen ajatusmaailmansa kanssa. Ja uusateistit muualla ovat kokeneet täsmälleen samaa. Kuitenkin samalla tunnustetaan että uusateismissakin on vääriä sävyjä (s. 70) "...väitän, että useimpien ellei jopa kaikkien uusateistejen kannattama sekulaari humanismi johtaa väistämättä laajasti käsitettyyn omantunnonvapauteen, joka puolestaan tarkoittaa sitä, että uusateistien pitäisi kohdella toisia vakaumuksia nykyistä huomattavasti lempeämmin. Uusateismiin nimittäin liittyy aggressiivisia ja sivistymättömiä piirteitä, lähinnä vihamielistä suhtautumista uskonnollisiin ihmisiin, olivatpa nämä maltillisia tai fundamentalisteja." ... (s. 72) "Jos me ateistit kohtelemme maltillisia uskovaisia suopeasti, heidän omalta hyökkäävyydeltään putoaa pohja pois. Lempeämmän suhtautumisen myötä maltilliset uskovat alkavat väistämättä kunnioittamaan maltillisia ateisteja ja näin päästään aitoon, molempia osapuolia kunnioittavaan dialogiin." Näin uusateistit irtautuvat omista fundamentalisteistaan eivätkä anna heille suojaa. -Toisin kuin liberaaliteologeilla on valitettava tapa, heistä fundamenalistit ovat yksi vakaumus jota tulee suosia. Tässä mielessä on kuitenkin kaunista antaa oppia jotta toiset voivat ottaa opiksi esimerkin kautta.

Tämä onkin erityisen tärkeä jaottelu, koska moni muistaa uusateistejen epäviralliseksi keulakuvaksi päätyneen Jussi K. Niemelän "vaparitausta".  Vapaa-ajattelijoihin rinnastaminen taas on konservatiivikristityillä niin toistuva että uskontokriitikko tarvitsisi natsikortille erityisen vastineen, "vaparikortin". Hän kuitenkin lopetti johtotehtävissä kesken kauden, ja syynä on juuri se että klassinen vapaa-ajattelius sopii äärimmäisen huonosti yhteen uusateismin sisällön kanssa. Molemmat ovat toki ateismia, mutta ero on äärimmäisen suuri. Siksi jos joku käsittelee uusateismia ja vapaa-ajatteliuutta samassa lauseessa missään muussa yhteydessä kuin "uusateistit toisin kuin vapaa-ajattelijoiden kaltaiset järjestöt" käytännössä ainoastaan ilmituo totaalisen tietämättömyytensä moittimastaan asiasta. Uusateismi ja vapaa-ajattelius eivät monesti mahdu samaan lauseeseen muuta kuin irrottautuvassa mielessä.

---

Kirjoittaja huomauttaa, että uusateismi on jo alkuun laittamani sitaatin kautta irrottautunut vahvasti myös kulttuurirelativismia harjoittavasta eksistentialistisesta ateismista, joka on liitoksissa postmoderniin ateismiin. Kannattamalla universalismia sanotaan implisiittisesti että postmodernilla kulttuurirelativismillä lähinnä pyyhitään persettä. Tämä on hyvä muistaa jos uusateistin kanssa keskustelee "vähemmistökortilla", jossa selittää että "kun homojen oikeudet niin on tuettava vähemmistöä nimeltä pedofiilit". Uusateismiin ei liity enemmistön tai vähemmistön kautta tapahtuva luokittelu tai eri maailmankuvien suosiminen vaan se noudattaa universaalia moraalinormistoa joka vain ei satu olemaan mitään teologista objektiivista moraalia, vaan perustuu enemmän käytännönläheiseen elämään. Tätä teemaa ei kuitenkaan yhtä konsistentisti kannatettu. Kenties siksi että postmoderni tai moderni eksistentialistinen ateismi asettaa eksistenssin essenssin edelle, joten järjestötoiminnan kaltaista ei tapahdu. Uusateisti ja kommunistinen ateismi taas laittaa essenssin eksistenssin edelle ja niiden välillä tapahtuu kilpailua.

Seksuaalisen valitsijan manifesti

Hysteria -sanan etymologia tulee kreikasta, sanasta hystera joka viittaa naisen kohtuun. Syy oli se, että hysteria nähtiin nimenomaan naiselle kuuluvana luonnollisena ilmiönä. Kyseessä oli naisen luonne ja olemus, naisen biologia. Itse asiassa pelkästään naisille tyypiteltyä hysteerisyyttä diagnosoitiin ja parannettiin euroopassa satoja vuosia.

Huipentumaksi voitaisiin laittaa huvittava yksityiskohta viktoriaanisesta yhteiskunnasta, jota ohessa oleva kuva (vuodelta 1860) esittää. Sivistyneet lääketieteen tohtorit vakavasti käsittelivät tätä naisille kuuluvaa ilmiötä sille kuuluvalla vakavuudella. ; Naisten hysteerisyyttä haluttiin parantaa ja siksi lääkärit huuhtoivat naisten kohtua vesisuihkulla. Tätä jatkettiin kunnes potilas sai hysterical paroxysmin. Sama maaginen ilmiö voitiin suorittaa myös manuaalisella hieronnalla. Nykyaikaiset ihmiset kutsuisivat tätä erityistä lääketieteellistä tilaa arkisesti orgasmiksi.

Nykyaikana hysteerisyyden liittäminen pelkkiin naisiin olisi luonnollisesti huvittavaa. Ainakin minä saan omituista, perverssiä, mielihyvää ajatuksesta siitä että viktoriaanisena aikana oli hyvinpalkattuja gigoloita tai rattopoikia, joita kutsuttiin lähellä nimellä lääketieteen tohtori. On statusrajoja räjäyttävää kun prostituutiota tehdään tohtorin papereilla.

Vaikka menneille ajoille on hauskaa naureskella, ja kokea jonkinlaista tietämyksen muuttumisen kautta syntyvää anakronistista älyllistä ylenkatsetta, on tässä on kuitenkin luonnollisesti myös vakavampia kulmia.

Hamilon "skeptikon päiväkirjassa" kerrottiin miten Norja on lakkauttanut naistutkimuksen tukemisen. Hamilo nostaa esiin sen, että tutkijat sivuuttavat biologian. Hän muistuttaa että biologian sensuuri on ollut niin vallitsevaa että esimerkiksi temperamentin tutkimuksestaan tunnettu Keltinkangas-Järvinen ei saanut hyväksyntää menestyksestään huolimatta.

Voisin tietysti olla tästä iloinen - ellen sitten olisi samaa mieltä kuin Nussbaum, joka näkee humanistisilla aloilla olevan vaikutuksia yhteiskunnalliseen asenteeseen. Eli taideaineet ovat yhteiskunnallisesti perusteltuja. Ja lisäksi vahvasti E. O. Wilsonin kannalla ; Hänhän, vaikka onkin vahvasti biologisen ihmiskuvan kannattaja ja sitä mieltä että postmodernit näkemykset ovat perustaltaan heppoisia, myös sitä mieltä että niiden olemassaolo on keskustelunaktivointi. Kun kuvaamme miksi nämä uudet ja ihmeelliset ja luovat näkemykset ovat väärässä, saamme matkan varrella lisäymmärrystä itse asiasta. Näin olemassaolo voidaan nähdä hyväksyttävänä.

Näyttää siltä että keskustelu aiheesta on ylipäätään muuallakin kiinnittänyt huomiota aiheeseen metodin sijasta. Siksi naistutkimuksen kohdalla puhutaan aina "nature vs. nurture" -kiistasta. Tai oikeastaan siitä miten paljon ympäristö ja miten paljon perimä vaikuttavat. - Eli kysymys tiivistyy karkeimmillaan kysymykseen siitä "Onko ihminen jokin jossa seksuaalivalinta manifestoituu vai onko ihminen pohjimmiltaan täysin vapaa ja että biologiakuvasta vapautumiseen tarvitaan jonkinlaista seksuaalisen valitsijan manifestia?"

Tässä on toki loistavaa muistaa Kari Tikkasen tavoin että että biologian sivuuttaminen on hieman kuten ""Biologiaa on muuten sovellettu niinkin hämärästi" .."en ole kiinnostunut biologiasta". Entäs jos sillanrakentaja ja rakennusalan tutkija pitäisivät fysiikka ja kemiaa reduktionistisena humbuugina ? Ei heidän tarvitse kamalasti kiinnostua näistä aloista, mutta oletan, ettei hän ole ainakaan *tietämätön* tuulen, gravitaation, värähtelyjen jne fysiikasta ja rapatumisten jne kemiasta, jotka vaikuttavat siltoihin ja rakenteisiin. Ihan riippumatta siitä mihin ihmiskunnan hullutuksiin fysiikkaa ja kemiaa myös on käytetty." ja täydentää sitä Laasasen kommentilla "Tietenkin konstruktionistista tutkimustakin voi tehdä, mutta oleellisinta olisi silloin pidättäytyä esittämästä väitteitä, joiden oikeellisuuden selvittämiseksi tarvittaisiin biologisia tutkimuksia.". Tämän jälkeen voisi myös kontekstisoida postmodernistien kritiikit avomielisyydestä ja kaikkien vaihtoehtojen huomioimisesta ja biologisen determinismin kauheuksista lausunnolla ""Pitäisikö liiaksi lääkkeisiin keskittyneille biokemisteille vastata samoin, mikäli nämä eivät ota ollenkaan ympäristövaikutuksia huomioon (tai vaikkapa genetiikan ja ympäristön välistä vuorovaikutusta)?" Pitäisi, mutta onneksi sellaisia ei olemassa. On vain interaktionisteja, jotka ottavat huomioon sekä ympäristön että biologiset tekijät, ja sitten ympäristödeterministejä. Jälkimmäiset voisi potkia pois."

Samalla olisi hyvä muistaa myös se, että reduktionismi ei tarkoita samaa kuin reduktiopakko. Moni ajattelee että jos asia redusoituu johonkin ilmiöön, sille pitäisi tehdä niin. Kuitenkin ainakin minä pidän varsin kätevänä sitä että jos tutkin kaupunkipulujen parveilukäyttäytymistä etologin silmin, niin silloin nimenomaan en redusoi puluja kvanttimöykyiksi asti tai mieti minkälaisia kemiallisia reaktioita puluissa tapahtuu kun ne esimerkiksi tappelevat keskenään.

Tämä ei kuitenkaan ole riittävää. Sillä, kuten antamani viktoriaaninen mielenterveystyö ja naisterapia näyttää, myös näkemys biologisesta erosta voi perustua ns. bullshittiin. Pelkkä kannanotto "nature vs. nurture" -kiistaan ei siksi ole se olennaisin asia. Suurimmat ongelmat ovat itse metodologiassa. Tieto naisten biologiasta oli väite, joka perustui vanhoihin näkemyksiin ja johon voitiin saada auktoriteetteja viittaamalla sekä antiikin ajan viisaisiin ja sen ajan tohtoreihin. Lähdeviitteistämällä vahvistettu tutkimaton väite ihmisen luonteesta oli se, joka on ytimessä.

Ja tämä tekee viktoriaanisen ajan sormileikeistä "nature" lähtökohtaan keskittynyttä jäsentämistä joka on menetelmiltään hyvin samanlainen kuin mitä nimenomaan "nurture" -näkemystä ajavat ihmiset harjoittavat tätänykyä. Biologiassa tämänlaiset kysymykset voidaan testata ja sitä voidaankin pitää tehokkaimpana - kenties ainoana - keinona kyseenaalaistaa ja jopa totaalisesti kiistää esimerkiksi ajatus naisen erityislaatuisesta hysteerisyydestä. (Muutoin voitaisiinkin viitata "eri näkemyksiin" tai moittia että toinen sortaa tiettyä katsantotapaa maailmankuvallisin syin.)

Tämä huomio lienee olennainen koska
1: Yllättävän monesti postmodernistit katsovat provenienssiin ja sitaatteihin ja tätä kautta he voivat itse asiassa pelätä että biologinen sukupuolisuuskuva johtaisi nimenomaan tämänlaisiin viktoriaanisiin ylilyönteihin. Eli että biologinen ihmiskuva johtaisi auttamattomasti tämänlaisiin väärinkäytöksiin ja olisi tätä kautta paitsi tiedollisesti kyseenalaista, niin lisäksi myös epäeettistä. Kun tosiasiassa biologian mukaanotto sukupuolentutkimukseen voi olla ainut keino olla tekemättä senkaltaisia virheitä.
2: Aina silloin tällöin vastaan tulee ihminen joka ajattelee että pelkästään se, että hän esittää jonkun asian olevan "luonnollisesti" maskuliinista tai feminiinistä oikeuttaa siihen että ei ole postmodernisti tai että ei käytä postmodernisteille tyypillistä huonoa ajattelua. Eli se että biologiaa on oikein käyttää ei riitä olisi hyvä huomata että sitä sitä mukaan otettua tietoa tulisi käsitellä huolella, eli tulisi käyttää biologiaa oikein.

En siksi olisikaan niinkään ajamassa naistutkimuksen (virallisesti suomessa sukupuolentutkimus) totaalikieltoa. En toki usko että "hiljaa sisältäpäin muuttamalla" postmoderni kenttä oikeasti muuttaa. Konfliktin lakaisu maton alle ja se että antaa jokaisen puuhata mitä tahansa nonsenseä ei todellakaan paranna laatua. Sen sijaan uskon että naistutkimuksesta olisi karsittava naurettavimpia sivujuonteita. Niitä jotka näyttävät nykytiedon silmissä yhtä naurettavilta kuin ne viktoriaaniset alapesut.

Katuja-tallaaja

Lueskelin ja huomasin miten yksi "Uncommon Descentiin" kirjoittaja esittää kääntymiskertomuksen omasta elämästään. Hän kuvaa menneisyyttään "I was not just an ordinary, garden-variety atheist, but a really obnoxious, nasty, self-aggrandizing, pathetically prideful atheist like Dawkins. I prided myself in using my intellectual capacities in an attempt to destroy any belief that materialism cannot explain everything." sittemmin hän kääntyi. Ja vaikka kuten "Sandwalkissa" vihjattiinkin (faktuaalisesti), että hänen luonteenpiirteensä ovat muuten pysyneet samana - eli nykyisin hän uskoo että teistinen realismi selittää kaiken ja hän on vain vihainen jos joku väittää että teistinen realismi ei selitäkkään kaikkea - kääntyjä itse korostaa muutosta ja sen suuruutta. (Asenne näkyy kohteliaissa sanavalinnoissa, jotka hän nostaa esiin sopivasti nimiä mainiten.)

Tämänlaiset kääntymiskertomukset ovat yleisiä ja olennainen osa fundamentalismia ; Vaikka yhteiskuntamme on kristillinen ja ateistit vähemmistönä, ei koskaan kohdata tarinaa jossa korostettaisiin sitä, että oltaisiin oltu aina kristittyjä. Jos ihmisen historian takana ei ole ateismia, niin sitten jotain muuta kaduttavaa, kuten alkoholismia. Taustalla on ajatus siitä, että uskonratkaisu on erityisen tärkeä. Lapsikastetta ei pidetä niin relevanttina, koska uskonvalinta on tärkeää. Siksi fundamentalistejen parissa onkin käsite uudelleensyntynyt kristitty. Tämä uudelleensyntyminen vaatii tietysti irtiottoa vanhaan itseen. Tämä tarkoittaa jonkinlaisen katumusminän rakentamista. Ilman katumusminää ei ole uudelleensyntymistä, joten ei ole ihmeellistä että jokaiselta sellainen löytyy. Ja jos sellaista ei löydy, sellainen tehdään.
1: Siksi selittyy se, miksi esimerkiksi "Uncommon Descentissä" esiintyvä kääntymiskertomus vaikuttaa omituiselta. Ei siksi että "emme ole uskontoa vaan tiedettä ID -piirit" levittävät tämänlaista päätiedotuskanavassaan. Koska kaikki ihmetys katoaa jos vain tiedämme että ID on troijan hevonen kreationismille, jolloin tämänlaisia pitää suorastaan odottaa. Outouden tunne tulee siitä, että vaikka hän väittää olleensa vahvasti ateisti, hän kuitenkin esittää ateisti-itsensä sellaisena että ateismissa ei tunnu olevan mitään sellaista mitä ketkään "olen ateisti" -ihmiset ateismissa näkevät ; Hän vaikuttaa olleen erikoisen vakuuttunut siihen mitä Raamattu ja uskovaiset sanovat. "No one, not even the most devoted atheist, denies that the Bible is the most influential book ever written. So, what is the most important verse in this most important book?" johtaaa siihen, että ateisti ottaakin yht'äkkiä "Raamatun" kirjaimellisena totuutena ja käsittelee sitä sen mukaan. Sama ongelma näyttää olevan Lewikselläkin.

Kääntymiskertomuksilla on takanaan myös vankka perinne. Augustinus kuvasi opiskeluaikaansa, jolloin hän harjoitti kaikenlaista seksuaalista hurjastelua. Tähän menneisyyteen hän sitten ottaa etäisyyttä. Hän otti irtioton vanhasta minästään. Mielenkiintoista on se, mikä on ollut tekojen intention suhde etiikkaan. Hän kertoo nuoruuden synneistään "Syntini oli sitäkin vaikeammin parannettavissa, koska en pitänyt itseäni syntisenä." Augustinus korosti tässä sitä, että pahat teot ovat epäkristillisiä tekoja, eikä se että ihminen ei tiedä tekevänsä syntiä eikä siksi koe itseään rikolliseksi ei ole mikään vapautus synnistä. Augustinus toimiikin siksi eräänlaisena tarinan esimerkkinä ja mallina, jota toistamalla ihmiset sitten saavat itselleen pyhimysmäisyyttä ja osoittava seuraavansa nöyrää kristillisyyttä. (Mikään ei tietysti niissä piireissä ole isompi ylpeydenaihe.)

Augustinus tuo mieleen vahvasti mielikuvia Nussbaumista. Hän kun korosti että katumus syntyy omien ihanteiden rikkomisesta. Jos ihminen itse hyväksyy asian, hän ei koe syyllisyyttä. Jos joku ulkopuolinen moittii tälläisestä, seurauksena voi olla loukkaantuminen, raivostuminen, puolustautuminen tai jokin muu vastaava asia. Näin tehdään siksi että asiaa ei koeta hävettävänä. Jopa kunniakulttuureissa julkisen paineen rakentama häpeä perustuu jaettuun kulttuuriin. Samoin kulttien ryhmäpaine toimii vain kultin sisällä, sisälle se näkyy hyvyyden ja eheyden puolustamisena ja etääntymisenä ulkopuolisen maailman pahuudesta. Ulkopuolelle se näyttäytyy van karmivana ja niljakkaana. Tätä kautta Augustinuksen syyllisyys onkin kristillisyyden aikaansaama. Ja juuri tämän vuoksi se varmasti olikin "vaikeasti parannettavaa syntiä" ; Pitää ensin astua kulttuuriin sisälle jotta voisi kokea sen syyllisyyden.

Uudelleensyntymistematiikka kuitenkin etäännyttää vanhan minän. Kun kristitty uudelleensyntyy, hän ikään kuin esittää että hän on tehnyt enemmän kuin vain korjannut joitain virheitä toimissaan - kuten jotkut ihmiset tekevätkin kun katuvat virheitään. He esittävät että koko heidän elämänsä ja olemuksensa on oleellisesti erilainen. Näin tavallaan esitetään että vanhan elämän synnit ovat menneisyyttä ja irrallaan nykyisyydestä. Tätä kautta mukaan tulee voimakas vallankäytöllinen elementti, jossa ihmisten tunnustukselliset kielenkannat herätellään kertomalla tunnustuksia omasta elämästä. Tällöin toisten on helpompi tunnustaa virheitään. Tästä saadaan asevarustelua, jossa toinen saadaan tunnustamaan nykyelämäänsä ja nykyidentiteettiään koskevia virheitä, kun itse tunnustetaan vain oman nykyisen identiteetin kannalta epärelevantteja virheitä, ja sen sijaan tunnustetaan virheitä joista on jo irtauduttu ja joilla ei ole vaikutusta nykyiseen identiteettiin.

Katumusminä on tietysti tärkeä koska uskonnossa on taustalla anteeksiannon ja armon korostuminen. Jos ei olisi kaduttavaa, nämä menettäisivät merkityksensä. Siksi onkin vakavana riskinä että katumusta ylikorostetaan jotta armolle saataisiin merkitystä. Tämä johtaa syyllistämiseen. - Ja tästä uskontoa usein syytetäänkin. - Armeliaisuuteen jota kristityt esittävät tässä tilanteessa voidaankin hakea ymmärrystä Aristoteleeltä. Hänen "Retoriikkansa" pitää sisällään kohdan, jossa hän selittää että ihmiset ovat avomielisiä ja lempeitä ja armeliaita anteeksipyytäjiä vastaan, koska anteeksipyynnössä on sosiaalinen hierarkia. Anteeksipyytäjä asettautuu vapaaehtoisesti alempiarvoiseksi. Tätä kautta vaatiessaan ihmisiä olemaan katuvaisia ja pyytämään anteeksi saadaan mukaan teema jossa itse asiassa vaaditaan alempiarvoisuutta instituutiolle. Anteeksianto on ikään kuin pieni lahja siitä että alistuu vallan alle.

Katumukseen liittyy vahvasti myös halveksinta. Jos kadun jotain tekoani, pidän tekoa jollain tavalla halveksittavana ja inhottavana. Jos esitän nousseeni tästä yli, esitän olevani parempi ihminen kuin ennen olin.

Näin onkin mielenkiintoista, että kääntymiskertomuksiin liittyvä, aika yleinen, julistusstrategia onkin nimen omaan kuulijoiden syyllisyydentunteiden lietsominen, joten oma kääntymiskertomus käännyttämisstrategiana on itse asiassa aina jonkinlainen loukkaus jotain ihmisryhmää kohtaan jota se kääntyneen julistajan "entinen minä" ikään kuin edustaa. Kääntymiskertomuksessa halutaan kasvattaa synnintuntoa kuulijassa, herättää katumusta, ja tarinan keinoina on joko syyttäminen tai syyllistäminen. Ja joskus ne ovat provokatiivisiakin. Näin ollen nämä vanhan häpeäminän esittelykertomukset ovat aggressiivisia tarinoita jossa itse asiassa ajetaan sitä että vastapuolelle tulisi paha mieli, se loukkaantuisi tai muuten vain pahoittaisi mielensä. Näin tarina on itse asiassa melko aggressiivinen - silloinkin kun sitä ei esitetä "Uncommon Descendin" tapaan heitellen herjoja sille "entisen minän edustamalle ideologialle" (oikein leimattavan ideologian nimekäs edustaja nimi mainiten).

Moni tietysti esittää että kääntymiskertomuksen luonne olisi erityisen ystävällinen, koska siinä on esitetty että "olen ollut kuin sinä", ja tämän samastumisen kautta haettaisiin yhteinen pohja josta sitten ponnistettaisiin. Kuitenkin käytännössä tämä ihanne ei todellakaan ole asian nimi. Kääntymiskertomukset ovat pseudoystävällisiä -ne joko tiedetään rakenteeltaan loukkaaviksi tai sitten ollaan sosiaalisesti aivan tampioita ja täysin kyvyttömiä asettumaan käännytettävän kuulijan asemaan. Tarinoissa nimittäin kuvastuu usein varsin olkiukkomainen kuva siitä mitä käännytettävän elämä on;
1: Yksi vallitsevista ajatuksista on "elin vain materialle" tai "olin viinaan menevä". Niissä kuvastuu ennen kaikkea asennevammainen perusoletus että ateisti on automaattisesti pinnallinen hedonisti ja altis hedonistiselle elämänhallinnan puutteelle -johon harva ateisti kuitenkin ajautuu.
2: Mukana on myös jonkin verran homo religiosus -ajatuksen värittämiä kertomuksia. Silloin ajatellaan että ennen kääntymistäkin on tiedetty oikeaksi mutta kielletty uskonnon ydin ja vihattu tätä. Silloin korostuu esimerkiksi "sarjabilettäminen", jossa hedonismin sijasta korostuu halu ikään kuin peittää humalan jälkeisen sekoilun tuottama häpeä juomalla lisää viinaa. Tai miten katumusta yritetään peittää ostamalla asioita. Itse asiassa kääntymiskertomus tässä tapauksessa onkin enemmän kuin samastumista. Se sisältää "samanlaisuuteen tuomitsevan" väitteen jossa kääntynyt esittää että "tiedän mitä oikeasti pohjimmiltaan ajattelet ja tunnet". Tässä mennään ajatuksenluvun yli, ja kertoja väittää tietävänsä käännytettävästä enemmän kuin käännytettävä itse. Tarina sisältää väitteen että jos käännytettävä ei samastu, se johtuu siitä että hän kiistää aidot tunteensa ja peittää ne väliaikaisesti pinnallisuudella ja kiistää tilansa.)
___2.1: Tässäkin tapauksessa homo religiosus -ajatus luo ympärilleen sitä kammottavaa yksisilmäisyyttä, mitä se tavallisestikin luo. ~ Kokemukseni mukaan homo religiosuksen kannattaminen on vähän kuin kannattaisi arjalaiskeskeistä rotuopillista natsismia, jossa ei tuomita juutalaisia vaan uskonnottomia. Se näyttää ilmenevän oikeutuksena pitää uskonnottomia pidetään säälittävinä tai halveksittavina puoli-ihmisinä. Tämä ei ihmetytä, koska by definition tässä itse asiassa pidetään uskonnottomuutta perversiona ja luonnollisesta tilasta etääntyneinä.

Näin siinä missä perinteinen lähetyskäsky voi olla sosiaalinen ja yhdistävä, on kääntymiskertomus epäsosiaalisuutta jossa ideologia nostetaan ihmisyyden yli. Kääntymiskertomuksissa on kysymys ennen kaikkea vihollissuhteesta. Sellaisesta, jossa vain oma ideologia on tärkeä, ja jos toinen ei koe tekevänsä mitään väärää ja pahoittaa mielensä hyökkäävyydestä ja loukkaavuudesta, hänen syntinsä katsotaan vain vaikeasti parannettavaksi. Mikä taas johtaa helposti julistajan aggressivisoitumiseen entisestään.

---

Tästä ei tietysti saisi puhua, koska muita loukkaavien loukkaaminen kertoen omista tunteista, vaikka siitä miten itse loukkaantuu niistä toisten loukkaavista lausunnoista, on tietysti toiselle kerrottuna kovin loukkaavaa. Kirjoittaja on kuitenkin tunnustuksellisesti kusipää ja jättää moraalisen parempitieto-ylemmyydentunteen itsepettäjille.

Nimen enne ; ylpeys ja ennakkoluulo

Martha C. Nussbaum on lakiin ja etiikkaan erikoistunut filosofi, joka on moittinut Daniel Dennettiä ylimielisyydestä. Hän on käyttänyt tässä asiassa argumenttina nimeämistä. Ateistit nimittäin kutsuvat itseään nimellä "bright". Tämä viittaa valoisuuteen ja älylliseen terävyyteen. Nussbaumista nämä johtavat konnotaatioita siihen että uskovaiset olisivat jotenkin typeriä. Nimen käyttö olisi siis jo jonkinasteinen ad hominem pelkästään sellaisenaan.

Toki osa ateisteista on esittänyt että uskovaisuus johtuisi typeryydestä. Ja Dawkins esittää "God Delusion" -kirjassa että älykkyyden ja ateismin välillä on yhteys, tosin hän perustelee tämän tilastoilla. Joten hänkään ei suoraan sano että uskovaiset olisivat tyhmiä, kunhan muistutttaa siitä että jokin jännä korrelaatio niiden välillä on. Monet ateistit eivät kuitenkaan väitä tämänkaltaista.

Nussbaumin argumentaatio on silti hieman totuudenmukainen. Ihmiset nimeävät ryhmän erottaakseensa itsensä muista. Nimet pyritään valitsemaan siten että ne tuntuisivat positiivisilta. Näin ryhmän jäsenet tavallaan esittävät olevansa parempia.

Kuitenkin Nussbaumin kritiikki on siitä ikävää, että se sopii käytännössä hyvin moniin asioihin. Yksi tälläinen termi on "hengellisyys". Tässä on perussanana "henki", jossa on kiistatta konnotaatioita sanaan elämä. Uskovaiset nimeävät toimintansa tämänkaltaiseksi, se on vakiintunut käyttöön. Jokainen tietää että sanalla hengellisyys on myös sellainen konnotaatio että se arkikielessä mainittuna tarkoittaa aina jonkinlaista uskovaisuutta. Tällä nimeämisellä viitataan jotenkin siihen että uskovaiset olisivat elossa verrattuna ateisteihin. He elävät täydempää ja onnellisempaa elämää. Näin nimi tuntuu viittaavan. Ateisteilta viitataan puuttuvan jotain, he ovat hengettömiä.

Tätä kautta voidaan sanoa että siinä missä uskovainen on määritellyt ryhmän "hengellinen" ja tarkoittaa sillä uskonnollis -eettistä elämää, on ateisti määritellyt ryhmän positiivisen asenteen ja intellektuellismin kautta.

Tässäkin tulkinnassa on kuitenkin lievennys. Uskovaistenkin sallitaan epäonnistuvan hengellisyydessään. Nimi siis itse asiassa pohjimmiltaan määrittelee ryhmän tavoitteet. Tällöin hengellisyys tarkoittaa sitä että tavoitellaan elävämpää elämää. Samaan tapaan voi sama koskea ateistejakin, he tavoittelevat mutta eivät välttämättä onnistu olemaan positiivisia tai älyllisiä.

Tai sitten termin määrityksiä tulisi katsoa vain denotaatioiden kautta. Sillä tosiasiassa niin Nussbaum kuin minäkin tulkitsevat sanojen "yleiset merkityssisällöt" usein vain tunteen kautta. Se, että jostain termistä tulee ylpeä olo voi tätä kautta kertoa vain ihan siitä että vastapuolelta odotetaan sellaista. Tätä kautta ääneen tuleekin lausuttua vain oma ennakkoluulo (vaikkapoa toisen ylenkatseesta.) Tämä on mielestäni kaikista varteenotettavin vaihtoehto.

Pohjimmiltaan herjaaminen sitä kautta mitä nimeä ryhmä käyttää on typerää. Mielestäni denotaatiot, määritelmät sellaisenaan, ovat ratkaisempia. Sillä rivien välistä on hyvin helppo lukea mitä vain haluaakin sieltä lukea. Mielestäni ihmiset on arvoitava sitä kautta mitä he esittävät. Tämän pitäisi olla erityisen osuvaa Nussbaumin kohdalla, koska hän on moittinut ateisteja siitä että nämä eivät ole kunnolla tutustuneet uskontoon ennen kuin ovat alkaneet pilkkaamaan sitä. Silti näyttää siltä että hänen itsensä ei tarvitse selvittää mitään ateistien laajemmasta argumenttikentästä. Muut eivät tutustu tarpeeksi, mutta hänelle kritisoimisen lähteeksi riittää pelkästään se, että tietää nimen. Termin kirjoitusmuoto ja siitä nousevat fiilikset ovat keskeisiä, eivät määrittelyjen sisällöt ja mitä niillä yritetään sanoa.

Omalta puoleltani epäonnistun olemaan sekä välkky että hengellinen. Silti minusta tuntuu että argumentit pitäisi käsitellä sitä mitä ihmiset sanovat. Ei sitä, minkälaisia sanovat ihmiset ovat. Eikä sitä kautta minkälaisia fiiliksiä pelkästä heidän nimestään tulee. Joskus ihmetyttää "Mikä niille fiksuille ihmisille tapahtuu liikenteessä."