Ristiretkien takana ollut logiikka on tavallaan avartavaa. Kun katolinen kirkko halusi saada kristittyjä sotimaan ristiretkillä, se tehtiin hyvin tietynlaisella asenteella. Tässä oli ideologinen ja "käytännön poliittinen" puoli.
Toisaalta yleisesti korostettiin että ristiretkille tulee mennä koska Jerusalem oli islamilaisten hallinnassa. Ja näin pyhiinvaeltajat eivät päässeet Pyhälle maalle. Tätä kautta myytiin yleinen kuva siitä että ristiritarit ja muut ristiretkillä sotineet taistelivat oikealla asialla.
Mutta ritareille tilanne myytiin hyvin erikoisilla argumenteilla. Korostettiin ennen kaikkea syntien anteeksiantoa. Toisin sanoen sotijat saisivat syntinsä anteeksi. Käytännössä tämä osui hyvin erikoiseen aikaan ; Moni uskoi maailmanlopun olevan tulossa. Ja synneistä armahtaminen tarkoitti sitä että ristiretkelle menijä voisi harjoittaa kaikenlaisia maallisia nautintoja ja syntejä. Toisin sanoen armon kääntöpuoli oli nimenomaan se että se tarjosi välineen mm. hedonismiin. Tätä kautta taisteluun lähtevät ritarit saivat aivan erilaisen, joskin hyvin samanlaisella retoriikalla ulkoisesti koristellun, viestin.
Kirkolla onkin aina ollut "se mitä sanotaan ajettavan" ja "se mitä oikeasti ajetaan". Ja nämä ovat hyvinkin vastakkaisia monesti.
Tässä mielessä tilanne muistuttaakin tosimaailmaa. Oikeutukset ja käytäntö ovat usein vastakkaisia. Oma nyrkkisääntöni on että etsi uskovainen ja hänen paheensa ovat juuri niitä joita hänen uskontonsa pitää synteinä. Eikä pelkästään siksi että häiriintyneet ihmiset kaipaavat uskontoa joka lupaa mielenrauhaa. Eli vihainen hakisi rauhoittavaa uskontoa. ; Armo on oikeudenmukaisuuteen liitetty asia mutta se on usein käytännössä keino tehdä kaikkea pahaa.
Kenties kristinusko olisikin ihan siedettävä uskonto jos sen parissa ei olisi "mahdollisuus muutokseen" -henkistä asennetta
Näytetään tekstit, joissa on tunniste miekkailun historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste miekkailun historia. Näytä kaikki tekstit
torstai 30. maaliskuuta 2017
maanantai 11. heinäkuuta 2016
Miten ritarit ovat parempia kuin samurait?
Ritareilla ja samurailla on paljon yhteisiä piirteitä. Molempia pidetään vähintään jossain määrin hyveellisinä. Puhutaan ritarihyveistä ja bushidosta. Molempien hyveellisyys on jossain määrin kulttuuripiirin narraatioiden sävyttämää, jonka takana molemmat ryhmät ovat huomattavasti vähemmän eettisiä kuin mitä näistä ihanteista voisi uskoa.
Eipä ihme, että monia kiinnostaa se, onko ritari vai samurai parempi. Kysymys on tietenkin siinä määrin omituinen, että molemmat joukot olivat erittäin hyvin koulutettuja ja maan mineraalivarat, resurssit ja maasto huomioiden molemmat olivat erinomaisen hyviä asiassaan. Olenkin tässä monesti korostanut että on hyvä katsoa kontekstia. Ja antanut ikään kuin mielikuvan että molemmat ovat omalla tavallaan yhtä hyviä. Tämä ei ole suoranaista valehtelua. Mutta siitä syntyy mielikuva joka on astetta väärä. ; Moni ajattelee että ritarin ja samurain paremmuus nähtäisiin kaksintaistelussa jossa tasataitoinen ritari ja samurai laitettaisiin kisaamaan keskenään.
Toki joskus ei olla ihan näin reiluja. Moni korostaa että samurailla olisi erityinen kamppailutaito mutta euroopassa oltaisiin vain aidottomasti huidottu. Ja siksi taidot pitäisi laittaa samurain puolelle. Olen tässä kohden hyvin erimielinen. ; Itämaisten kamppailutaitojen yliarvostuksessa on osittain kysymys siitä että;
1: Euroopassa rasismi ja eurosentrismi aikaansaivat kiistatta vakavia ongelmia, ja tätä kautta on syntynyt sille vastakkainen yhtä epätosi suuntaus ; Se, että eurooppalaisen pitäminen yhtä hyvänä olisi rasismia. On monien mielestä suvaitsevaisempaa jos suoraan ihaillaan kaikkea eksoottista vain siksi että se ei ole eurooppalaista.
2: Kognitiotieteilijät puhuvat tässä saatavuusheuristiikasta (availability heuristic). Ja tätä kautta ihmiset tekevät usein virheellisiä päätelmiä ; Ihmiset uskovat joidenkin asioiden välillä olevan yhteyden vain siksi, että nämä asiat tulevat heille nopeasti ja helposti mieleen. Itsepuolustuslajeissakin itämaiset lajit, kuten karate, kendo, judo ja muut vastaavat tulevat mieleen nopeasti. Euroopassa ei ole katkeamattomia lajinharjoitusperinteitä, ja aineistona on siksi enemmänkin historialliset manuaalit. Tämä perinteen katkeaminen tekee asioista vaikeammin kuultavia. Ja tätä kautta itämaiset lajit saavat muistettavuudesta etua.
Tästä päästään karuun asiaan. Jos soturien taidot oletetaan identtiseksi, niin ratkaiseva taitoero riippuu lähinnä varusteista eli teknologiasta. Sekä siitä miten ollaan sopeuduttu taistelemaan tähän oleellisesti liittyvissä konteksteissa.
Tässä kohden samuraista ja ritarista tulee usein mieleen miekka. Ja ajatellaan että miekka on se oleellisin ero ritarin ja samurain välillä. Kuitenkin molemmat olivat ratsujoukkoja jotka käyttivät primaariaseena nimenomaan jotain muuta kuin miekkaa. Samuraille ja ritarille miekka on sidearm.
Aseistuksen kohdalla uskallan kuitenkin sanoa, että molempien aseet olivat riittävän hyviä tappamaan yhdellä iskulla. Näin ollen ei tarvitse keskustella siitä onko katanamiekka tai samurain muu ase niin terävä että niillä leikkasi kolme ihmistä halki yhdellä iskulla. Overkill on lopptuloksen kannalta aivan samanarvoinen normaalin tappamisen kanssa.
Uskallankin sanoa että oleellisempi asia on panssarointi. Normaali ihminen ei ymmärrä miten paljon panssarointi auttaa meleetaistelukontekstissa. Se auttaa äärimmäisen paljon. Tässä mielessä eurooppalaisilla on etuna hyvin peittävät ja suojaavat panssarit jotka on nivelletty ja muotoiltu niin että ne eivät ole kovin painavia ja niissä pystyy tekemään paljon asioita. (Turnajaishaarniskat voisivat olla mainittava "oma lukunsa", mutta ne eivät ole taistelukontekstissa käytettyjä haarniskoita.) Ja käytännössä kukaan ei lyö haarniskasta läpi.
Ja toinen merkittävä asia on huomata että ritari ja samurai taistelevat suunnilleen samanlaisessa kontekstissa. Joten taistelukontekstiksi saadaan samurai joka taistelee ritaria vastaan ja ritari taistelee samuraita vastaan. Tässä mielessä voidaankin ryhtyä punnitsemaan sitä finaalista asiaa joka mielestäni asettaa ritarin samurain yli ; Ritarit ovat harjaantuneet taistelemaan panssaroimattomia että panssaroituja vastaan. Samurain "periaatteessa keskiraskas panssarointi" on tätä kautta heille tuttu asia. He tietävät miten toimia tämän kanssa. Samuraille haarniska taas on uutta kartoittamatonta maaperää. (Tilanne toki muuttuisi varmasti nopeasti jos ritari-samuraitaisteluita olisi usein. Tekniikat ja aseiden muotoilut muuttuisivat. Ja juuri tämä muutos kertoo siitä että sodankäynnissä on konteksti. Ja sen että samurait olisivat kovemman muutospakon alla, joten he olisivat heikompia ritareita vastaan kuin ritarit samuraita vastaan.)
1: Näin ollen uskaltaisin sanoa että katanaan liietty viiltomielikuva jopa narraatiotasolla tukee tätä ; Et voi lyödä kunnon panssarista läpi viiltämällä. Kaareva terä sopii aukkohakuiseen pistoon hieman huonommin. Ritarin pitkämiekka taas kyllä toimii riittävän hyvin niin viiltävässä kuin pistävässä toiminnassa.
Toki tässä on käsitelty vain kaksintaistelua. En osaa massojen sodankäyntiä ja siihen liittyvää taktiikkaa ja strategiaa. Näin ollen paremmuusero saattaisi kadota jos pitäisi esimerkiksi sotia massa-armeijan kanssa viikkoja jossain kuumassa ilmanalassa. Toisaalta kun samurain ja ritarin paremmuutta mitataan, kaksintaistelu tuntuu tulevan erityisen monille mieleen...
Eipä ihme, että monia kiinnostaa se, onko ritari vai samurai parempi. Kysymys on tietenkin siinä määrin omituinen, että molemmat joukot olivat erittäin hyvin koulutettuja ja maan mineraalivarat, resurssit ja maasto huomioiden molemmat olivat erinomaisen hyviä asiassaan. Olenkin tässä monesti korostanut että on hyvä katsoa kontekstia. Ja antanut ikään kuin mielikuvan että molemmat ovat omalla tavallaan yhtä hyviä. Tämä ei ole suoranaista valehtelua. Mutta siitä syntyy mielikuva joka on astetta väärä. ; Moni ajattelee että ritarin ja samurain paremmuus nähtäisiin kaksintaistelussa jossa tasataitoinen ritari ja samurai laitettaisiin kisaamaan keskenään.
Toki joskus ei olla ihan näin reiluja. Moni korostaa että samurailla olisi erityinen kamppailutaito mutta euroopassa oltaisiin vain aidottomasti huidottu. Ja siksi taidot pitäisi laittaa samurain puolelle. Olen tässä kohden hyvin erimielinen. ; Itämaisten kamppailutaitojen yliarvostuksessa on osittain kysymys siitä että;
1: Euroopassa rasismi ja eurosentrismi aikaansaivat kiistatta vakavia ongelmia, ja tätä kautta on syntynyt sille vastakkainen yhtä epätosi suuntaus ; Se, että eurooppalaisen pitäminen yhtä hyvänä olisi rasismia. On monien mielestä suvaitsevaisempaa jos suoraan ihaillaan kaikkea eksoottista vain siksi että se ei ole eurooppalaista.
2: Kognitiotieteilijät puhuvat tässä saatavuusheuristiikasta (availability heuristic). Ja tätä kautta ihmiset tekevät usein virheellisiä päätelmiä ; Ihmiset uskovat joidenkin asioiden välillä olevan yhteyden vain siksi, että nämä asiat tulevat heille nopeasti ja helposti mieleen. Itsepuolustuslajeissakin itämaiset lajit, kuten karate, kendo, judo ja muut vastaavat tulevat mieleen nopeasti. Euroopassa ei ole katkeamattomia lajinharjoitusperinteitä, ja aineistona on siksi enemmänkin historialliset manuaalit. Tämä perinteen katkeaminen tekee asioista vaikeammin kuultavia. Ja tätä kautta itämaiset lajit saavat muistettavuudesta etua.
Tästä päästään karuun asiaan. Jos soturien taidot oletetaan identtiseksi, niin ratkaiseva taitoero riippuu lähinnä varusteista eli teknologiasta. Sekä siitä miten ollaan sopeuduttu taistelemaan tähän oleellisesti liittyvissä konteksteissa.
Tässä kohden samuraista ja ritarista tulee usein mieleen miekka. Ja ajatellaan että miekka on se oleellisin ero ritarin ja samurain välillä. Kuitenkin molemmat olivat ratsujoukkoja jotka käyttivät primaariaseena nimenomaan jotain muuta kuin miekkaa. Samuraille ja ritarille miekka on sidearm.
Aseistuksen kohdalla uskallan kuitenkin sanoa, että molempien aseet olivat riittävän hyviä tappamaan yhdellä iskulla. Näin ollen ei tarvitse keskustella siitä onko katanamiekka tai samurain muu ase niin terävä että niillä leikkasi kolme ihmistä halki yhdellä iskulla. Overkill on lopptuloksen kannalta aivan samanarvoinen normaalin tappamisen kanssa.
Uskallankin sanoa että oleellisempi asia on panssarointi. Normaali ihminen ei ymmärrä miten paljon panssarointi auttaa meleetaistelukontekstissa. Se auttaa äärimmäisen paljon. Tässä mielessä eurooppalaisilla on etuna hyvin peittävät ja suojaavat panssarit jotka on nivelletty ja muotoiltu niin että ne eivät ole kovin painavia ja niissä pystyy tekemään paljon asioita. (Turnajaishaarniskat voisivat olla mainittava "oma lukunsa", mutta ne eivät ole taistelukontekstissa käytettyjä haarniskoita.) Ja käytännössä kukaan ei lyö haarniskasta läpi.
Ja toinen merkittävä asia on huomata että ritari ja samurai taistelevat suunnilleen samanlaisessa kontekstissa. Joten taistelukontekstiksi saadaan samurai joka taistelee ritaria vastaan ja ritari taistelee samuraita vastaan. Tässä mielessä voidaankin ryhtyä punnitsemaan sitä finaalista asiaa joka mielestäni asettaa ritarin samurain yli ; Ritarit ovat harjaantuneet taistelemaan panssaroimattomia että panssaroituja vastaan. Samurain "periaatteessa keskiraskas panssarointi" on tätä kautta heille tuttu asia. He tietävät miten toimia tämän kanssa. Samuraille haarniska taas on uutta kartoittamatonta maaperää. (Tilanne toki muuttuisi varmasti nopeasti jos ritari-samuraitaisteluita olisi usein. Tekniikat ja aseiden muotoilut muuttuisivat. Ja juuri tämä muutos kertoo siitä että sodankäynnissä on konteksti. Ja sen että samurait olisivat kovemman muutospakon alla, joten he olisivat heikompia ritareita vastaan kuin ritarit samuraita vastaan.)
1: Näin ollen uskaltaisin sanoa että katanaan liietty viiltomielikuva jopa narraatiotasolla tukee tätä ; Et voi lyödä kunnon panssarista läpi viiltämällä. Kaareva terä sopii aukkohakuiseen pistoon hieman huonommin. Ritarin pitkämiekka taas kyllä toimii riittävän hyvin niin viiltävässä kuin pistävässä toiminnassa.
Toki tässä on käsitelty vain kaksintaistelua. En osaa massojen sodankäyntiä ja siihen liittyvää taktiikkaa ja strategiaa. Näin ollen paremmuusero saattaisi kadota jos pitäisi esimerkiksi sotia massa-armeijan kanssa viikkoja jossain kuumassa ilmanalassa. Toisaalta kun samurain ja ritarin paremmuutta mitataan, kaksintaistelu tuntuu tulevan erityisen monille mieleen...
maanantai 11. huhtikuuta 2016
Hallintaotteita?
Fiore dei Liberin ja monien muiden keskiaikaisten manuaalien puolelta puuttuu selvästi yksi tekniikkajoukko joka on tavallinen modernin maailman kamppailutaidoissa. Nimittäin hallintaotteet. Syy on melko selvä. Miekka ei ole hyvä poliisin tai siihen rinnastettavan ase. Se on siihen liian letaali. Fiore on lyhyesti ja ytimekkäästi jotain jossa on kysymys tappamisesta. (Tavalla jossa ei ole hermopisteitä ja kuristusotteita koska niiden toimiminen kestää liian kauan.)
Mutta tähän on poikkeus. Johannes Leckühner keskittyi messeriin. Ja hänen teoksessaan on hallintaotteta. Kun mietitään miksi "Kunst des Messerfechtens" pitää tämänlaisia sisällään ei ole ilmiselvää. Onhan messerkin teräase. Se on kuitenkin myös ei-ritarien teräase. Sellainen jota tavallinen säätyläinen tai kiltalainenkin on voinut kantaa. Ja usea onkin kantanut.
Turvallisuudesta kaupungin sisällä on tässä yhteydessä voitu hoitaa siten että killat ovat hoitaneet asioita sisäisesti. Vuorotellen. Ja tässä yhteydessä järjestelmä synnyttää tarvetta poliisitaidoille. Ja lisäksi tämä järjestelmä lisää lähes väistämättä systeemiin tiettyä herraskaisuutta. Ihan sen takia että jos sitä nyt sattuu vartiossa tappamaan humalaisia vieraskiltalaisia niin sepä hauskaa ; Vartija on legitiiminä kaupungin väkivaltakoneistona vain lyhyen aikaa. Ja muina aikoina se on joku muu. Osan aikaa jopa tämän tapetun kiltalaisen tovereita. Lisäksi herrasmiesmäisyys ei provosoi. Jos pääammatti on muu kuin hakkaaminen sitä tietää että turvallisuushommissa on kasvanut riski saada itsekin päihinsä virantoimituksessa. Ja sitä olisi muitakin töitä tehtävänä.
Olisikin jännittävää ottaa tämä konsepti ja laajentaa sitä. Ei niin että kilta ottaa joukostaan vartioita. Tai ostaa vartioita. Vaan jossa nimenomaan johtoporras joutuisi tekemään turvallisuusalan touhuja. Saisi nähdä minkälainen yhteiskunta syntyisi jos nykyäänkin olisi niin että ihmisiä dumpattaisiin vuorottain vartiointitehtäviin. Että ei ole väliä vaikka olisit suuryrityksen pomo. Tiettynä aikana sitä joutuisi kävelemään kadulla kuin sinä ja minä. Kenties tämä ajaisi siihen että miljoonaomaisuutta käyttäisi hieman varovaisemmin veroparatiisien suuntaan. Ihan siksi että se pulsu jota ensi viikolla joutuisi työntämään putkaan voi olla provosoitunut iltalehtien uutisista. Ja tämän johdosta itsellä on konkreettisesti kasvanut riski saada sirpalepullosta.
Olen jotenkin viehättynyt tästä ajatuksesta.
Mutta tähän on poikkeus. Johannes Leckühner keskittyi messeriin. Ja hänen teoksessaan on hallintaotteta. Kun mietitään miksi "Kunst des Messerfechtens" pitää tämänlaisia sisällään ei ole ilmiselvää. Onhan messerkin teräase. Se on kuitenkin myös ei-ritarien teräase. Sellainen jota tavallinen säätyläinen tai kiltalainenkin on voinut kantaa. Ja usea onkin kantanut.
Turvallisuudesta kaupungin sisällä on tässä yhteydessä voitu hoitaa siten että killat ovat hoitaneet asioita sisäisesti. Vuorotellen. Ja tässä yhteydessä järjestelmä synnyttää tarvetta poliisitaidoille. Ja lisäksi tämä järjestelmä lisää lähes väistämättä systeemiin tiettyä herraskaisuutta. Ihan sen takia että jos sitä nyt sattuu vartiossa tappamaan humalaisia vieraskiltalaisia niin sepä hauskaa ; Vartija on legitiiminä kaupungin väkivaltakoneistona vain lyhyen aikaa. Ja muina aikoina se on joku muu. Osan aikaa jopa tämän tapetun kiltalaisen tovereita. Lisäksi herrasmiesmäisyys ei provosoi. Jos pääammatti on muu kuin hakkaaminen sitä tietää että turvallisuushommissa on kasvanut riski saada itsekin päihinsä virantoimituksessa. Ja sitä olisi muitakin töitä tehtävänä.
Olisikin jännittävää ottaa tämä konsepti ja laajentaa sitä. Ei niin että kilta ottaa joukostaan vartioita. Tai ostaa vartioita. Vaan jossa nimenomaan johtoporras joutuisi tekemään turvallisuusalan touhuja. Saisi nähdä minkälainen yhteiskunta syntyisi jos nykyäänkin olisi niin että ihmisiä dumpattaisiin vuorottain vartiointitehtäviin. Että ei ole väliä vaikka olisit suuryrityksen pomo. Tiettynä aikana sitä joutuisi kävelemään kadulla kuin sinä ja minä. Kenties tämä ajaisi siihen että miljoonaomaisuutta käyttäisi hieman varovaisemmin veroparatiisien suuntaan. Ihan siksi että se pulsu jota ensi viikolla joutuisi työntämään putkaan voi olla provosoitunut iltalehtien uutisista. Ja tämän johdosta itsellä on konkreettisesti kasvanut riski saada sirpalepullosta.
Olen jotenkin viehättynyt tästä ajatuksesta.
perjantai 18. joulukuuta 2015
Sosioekonomia ja älykkyys
Usein, kun puhutaan älykkyydestä ja sosioekonomisesta statuksesta, keskitytään erilaisiin kategorioihin jotka ovat melkoisen pysyviä. Tämä voi tuottaa vaikeuksia koska esimerkiksi kuluneen vuoden aikana oma älykkyysosamääräni on pysynyt suunnilleen samana mutta sosioekonomiani on muuttunut. Jos "markkinatutkimusalalla toiminut" ja "ei päivääkään työttömänä ollut" muuntuu yhdentekeviä tekohauskoja tärkeilyjä väsäileväksi työttömäksi hyödyttömäksi tekoälyköksi nopeasti, on selvää että puhutaan tilastollisista yhteyksistä ja korrelaatioista eikä siitä että kategorialla on jokin determinoiva muuntumaton ominaisuus.
Älykkyys on siitä mielenkiintoinen piirre, että se on geneettinen. Mutta sitäkin käsitellään kuin se olisi jokin geenien determinoima ominaisuus. Ja tätä kautta esimerkiksi eri alueiden erot älykkyysosamäärissä tulkitaan rotujen ominaisuuksiksi hyvinkin suoraviivaisesti.
Kuitenkin genetiikassa periytyvyyttä lähestytään heritabiliteetin kautta. Ja heritabiliteetti on tunnetusti äärimmäisen epäintuitiivinen malli. Ja heritabiliteetti ei ole epäintuitiivinen sen vuoksi että se olisi virheellinen. Vaan sen takia että se mallintaa geenien toimintaa. Ja siihen "helppotajuisuus ihmisille" ei ole millään tavalla määräävä ominaisuus. ; Ihmiset yksinkertaiasesti hakevat kategorioita joissa "nature nurture" -teema on "nature vs. nurture" jossa mietitään asioita erikseen kulttuurisina ja geneettisinä piirteinä silloinkin kun asia vaatisi laadukkaampaa otetta.
Tästä hyvän esimerkin saa älykkyyden ja sosioekonomisen suhteen välisestä tutkimuksesta. Josta on tehty myös hyvä popularisointi. Kun eri maiden sosioekonomisia asemia ja älykkyyttä vertailtiin, huomattiin että köyhyys tyhmentää. Mutta lähinnä USA:ssa. Monissa muissa maissa näin ei käy. Tästä joku voisi tietenkin lietsoa helpon kuvauksen jossa syynä olisi se että USA on vapaan markkinatalouden vuoksi meritokratia. Eli jokainen nousisi hierarkiassa (kunnes olisi kyvyttömyytensä rajalla ja näin kaikki olisivat miltei inkompetentteja tehtäviinsä). Ja että kansanryhmät joista tulee rikkaita tulevat pysymään rikkaina meritokratiassa koska älykkyys on perinnöllistä.
Kuitenkin itse data kertoo enemmän siitä sekä ympäristö että perimä vaikuttavat. Ja ne vaikuttavat hyvin merkittävällä tavalla. Jos jostain resurssista on puutetta ja siitä on kilpailtava, sosioekonominen status vaikuttaa enemmän. Jos taas ravintoa ja muita resursseja on tarjolla, erot ovatkin pääasiassa geneettisiä. Tämä ilmiö on monille tuttu pituuden kohdalla. Jos ruokaa on vähän, ihmiset eivät kasva geneettiseen potentiaaliinsa vaan jäävät ympäristösyistä kitukasvuisiksi. Jolloin yläluokkaiset ovat keskimäärin pidempiä. Mutta jos yhteiskunnassa köyhätkin saavat syödäkseen, pituuserojen taustasyy on genetiikassa.
USA:n markkinatalous onkin nähtävissä jonain joka luo tuloeroja. Oikeisto korostaa insentiivien merkitystä. Ja insentiivien olemassaolo ja sen tunnustaminen kertoo että tuloerot tunnustetaankin olemassaolevaksi. (Niitä vain pidetään toivottavana.) Suomessa on esimerkiksi kouluruokailu ja yleinen kouluopetus jossa "kunnalliseen kouluun joutuminen" ei ole samanlainen ongelmatilanne kuin USA:ssa. Ja näin meillä sosioekonomia ei vaikuta yhtä vahvasti tulevaisuuden määräämisessä.
Onkin kiinnostavaa tiedostaa, että monien konservatiivien ihailema feodaalimaailma on liitettävissä ; Miekkailumanuaaleissa on tavallista korostaa että esimerkiksi maajussit ovat jotenkin aivan omanlaisensa luokka. Aateli, suvun kautta ansaittava status, jne olivat hyvin tärkeitä. Tämä sukuajattelu muistutti geneettistä ajattelua vaikka geenejä ei siihen aikaan edes tunnettu. Kun miekkailumanuaaleja ei haluttu jakaa ja niiden taitoja opettaa julmille ja alkeellisille kansanosille, syynä oli kenties elitismin lisäksi havainto. Luultavasti nälkää nähneiden ja karua ja yksinkertaista elämää eläneiden maajussien kognitiiviset kyvyt olivat silminnähden heikompia. Ja tämä tavallaan loi ja tuki sitä että tilanne ei tule muuttumaan. Sosioekonominen säätykierto onnistuikin vasta niihin aikoihin kun köyhien oloja oli parannettu.
Tässä kontekstissa ei voi kuin kauhistella nykyistä leikkauslinjaa. On selvää että järjestelmä jossa köyhien tuista, lääkekulusäästöistä ja koulutuksesta leikataan samalla kun koulujen oppilailta ottamat maksut nousevat entistä tärkeämmäksi, iskee vahvasti köyhiin. Ja rakentaa sääty-yhteiskuntaa jossa syntyperä painaa enemmän. Ei pelkän sukunimen ja statuksen vuoksi vaan sen kautta että eri ihmiset saavat omien ansioidensa ulkopuolelta apua. (Se, että valitsee vanhempansa ja isovanhempansa ei ole mikään oikea valinta tai ansio.) Tämä haittaa tietenkin siinäkin mielessä että jos mietitään älykkyyttä, voidaan muistaa mitä pituusasiassakin on muistettava. Jos pituuserot johtuvat pääosin ympäristötekijöistä, geneettinen erinomaisuus vaikuttaa vähän. Ja se johtuu siitä että geneettistä potentiaalia ei saavuteta. Joten sääty-yhteiskunnissa keskipituus on kaiken kaikkiaan huonompi kuin niissä joissa genetiikka jyrää. Toisin sanoen järjestelmä iskee myös älykkyyden keskiarvoon. Kenties Kokoomus onnistuukin katkaisemaan Flynnin efektin. (Joka muuten on mahdollinen vain siksi että älykkys ei ole vain geenien synnyttämää.) Kenties palaamme muutamassa sukupolvessa keskiaikaiseen feodaaliaikaan.
Älykkyys on siitä mielenkiintoinen piirre, että se on geneettinen. Mutta sitäkin käsitellään kuin se olisi jokin geenien determinoima ominaisuus. Ja tätä kautta esimerkiksi eri alueiden erot älykkyysosamäärissä tulkitaan rotujen ominaisuuksiksi hyvinkin suoraviivaisesti.
Kuitenkin genetiikassa periytyvyyttä lähestytään heritabiliteetin kautta. Ja heritabiliteetti on tunnetusti äärimmäisen epäintuitiivinen malli. Ja heritabiliteetti ei ole epäintuitiivinen sen vuoksi että se olisi virheellinen. Vaan sen takia että se mallintaa geenien toimintaa. Ja siihen "helppotajuisuus ihmisille" ei ole millään tavalla määräävä ominaisuus. ; Ihmiset yksinkertaiasesti hakevat kategorioita joissa "nature nurture" -teema on "nature vs. nurture" jossa mietitään asioita erikseen kulttuurisina ja geneettisinä piirteinä silloinkin kun asia vaatisi laadukkaampaa otetta.
Tästä hyvän esimerkin saa älykkyyden ja sosioekonomisen suhteen välisestä tutkimuksesta. Josta on tehty myös hyvä popularisointi. Kun eri maiden sosioekonomisia asemia ja älykkyyttä vertailtiin, huomattiin että köyhyys tyhmentää. Mutta lähinnä USA:ssa. Monissa muissa maissa näin ei käy. Tästä joku voisi tietenkin lietsoa helpon kuvauksen jossa syynä olisi se että USA on vapaan markkinatalouden vuoksi meritokratia. Eli jokainen nousisi hierarkiassa (kunnes olisi kyvyttömyytensä rajalla ja näin kaikki olisivat miltei inkompetentteja tehtäviinsä). Ja että kansanryhmät joista tulee rikkaita tulevat pysymään rikkaina meritokratiassa koska älykkyys on perinnöllistä.
Kuitenkin itse data kertoo enemmän siitä sekä ympäristö että perimä vaikuttavat. Ja ne vaikuttavat hyvin merkittävällä tavalla. Jos jostain resurssista on puutetta ja siitä on kilpailtava, sosioekonominen status vaikuttaa enemmän. Jos taas ravintoa ja muita resursseja on tarjolla, erot ovatkin pääasiassa geneettisiä. Tämä ilmiö on monille tuttu pituuden kohdalla. Jos ruokaa on vähän, ihmiset eivät kasva geneettiseen potentiaaliinsa vaan jäävät ympäristösyistä kitukasvuisiksi. Jolloin yläluokkaiset ovat keskimäärin pidempiä. Mutta jos yhteiskunnassa köyhätkin saavat syödäkseen, pituuserojen taustasyy on genetiikassa.
USA:n markkinatalous onkin nähtävissä jonain joka luo tuloeroja. Oikeisto korostaa insentiivien merkitystä. Ja insentiivien olemassaolo ja sen tunnustaminen kertoo että tuloerot tunnustetaankin olemassaolevaksi. (Niitä vain pidetään toivottavana.) Suomessa on esimerkiksi kouluruokailu ja yleinen kouluopetus jossa "kunnalliseen kouluun joutuminen" ei ole samanlainen ongelmatilanne kuin USA:ssa. Ja näin meillä sosioekonomia ei vaikuta yhtä vahvasti tulevaisuuden määräämisessä.
Onkin kiinnostavaa tiedostaa, että monien konservatiivien ihailema feodaalimaailma on liitettävissä ; Miekkailumanuaaleissa on tavallista korostaa että esimerkiksi maajussit ovat jotenkin aivan omanlaisensa luokka. Aateli, suvun kautta ansaittava status, jne olivat hyvin tärkeitä. Tämä sukuajattelu muistutti geneettistä ajattelua vaikka geenejä ei siihen aikaan edes tunnettu. Kun miekkailumanuaaleja ei haluttu jakaa ja niiden taitoja opettaa julmille ja alkeellisille kansanosille, syynä oli kenties elitismin lisäksi havainto. Luultavasti nälkää nähneiden ja karua ja yksinkertaista elämää eläneiden maajussien kognitiiviset kyvyt olivat silminnähden heikompia. Ja tämä tavallaan loi ja tuki sitä että tilanne ei tule muuttumaan. Sosioekonominen säätykierto onnistuikin vasta niihin aikoihin kun köyhien oloja oli parannettu.
Tässä kontekstissa ei voi kuin kauhistella nykyistä leikkauslinjaa. On selvää että järjestelmä jossa köyhien tuista, lääkekulusäästöistä ja koulutuksesta leikataan samalla kun koulujen oppilailta ottamat maksut nousevat entistä tärkeämmäksi, iskee vahvasti köyhiin. Ja rakentaa sääty-yhteiskuntaa jossa syntyperä painaa enemmän. Ei pelkän sukunimen ja statuksen vuoksi vaan sen kautta että eri ihmiset saavat omien ansioidensa ulkopuolelta apua. (Se, että valitsee vanhempansa ja isovanhempansa ei ole mikään oikea valinta tai ansio.) Tämä haittaa tietenkin siinäkin mielessä että jos mietitään älykkyyttä, voidaan muistaa mitä pituusasiassakin on muistettava. Jos pituuserot johtuvat pääosin ympäristötekijöistä, geneettinen erinomaisuus vaikuttaa vähän. Ja se johtuu siitä että geneettistä potentiaalia ei saavuteta. Joten sääty-yhteiskunnissa keskipituus on kaiken kaikkiaan huonompi kuin niissä joissa genetiikka jyrää. Toisin sanoen järjestelmä iskee myös älykkyyden keskiarvoon. Kenties Kokoomus onnistuukin katkaisemaan Flynnin efektin. (Joka muuten on mahdollinen vain siksi että älykkys ei ole vain geenien synnyttämää.) Kenties palaamme muutamassa sukupolvessa keskiaikaiseen feodaaliaikaan.
maanantai 7. joulukuuta 2015
Miekanvalmistuksen erikoisuuksia
Jos mietitään traditionaalista miekanvalmistusta, on siinä täytynyt lähteä aivan pohjalta. Raaka-aineesta asti. Tässä mielessä on kenties hyvä katsoa elokuvia. Sillä elokuvissa teräksisiä miekkoja valetaan muotoon. Nestemäinen teräs kaadetaan muottiin ja sitten sitä taotaan niin että kipinät sinkoilevat.
Tämä sinänsä ikoninen kuva on siitä kiinnostava, että taottavan terän kipinöinti viittaisi siihen että raakametallissa on paljon epäpuhtauksia. Toisaalta taas metallia sulatetaan juuri siksi että sitä kautta päästään irti epäpuhtauksista.
Itse asiassa jos haluaa tuottaa raudasta terästä on kaikista helpoin tapa tehdä tämä se, että metalli sulatetaan. Kun aine on nestemäistä, siihen muodostuu kerroksia. Kerrokset johtuvat siitä, että eri aineilla on eri tiheys. Näin epäpuhtaudet kerrostuvat pintaan ja ne voidaan joko kaapia pois tai sitten leikata irti siinä vaiheessa kun koko klimppi on jähmettynyt. Tämänlaiset menetelmien on ajateltu olleen käytössä nykyisen intian alueella ja näitä on sitten myyty myös muihin maihin. Ja kenties tämä on voinut olla yksi syy tai osasyy sille miksi ULFBERHT -miekat ovat olleet hyvin laadukkaita verrattuna muihin sen ajan saman alueen miekkoihin.
Kuitenkin näin kuumaksi saaminen on itse asiassa vaikeaa. Hyvin vaikeaa. Jos mietitään esimerkiksi sitä miten japanilaiset miekanvalmistajat ovat tehneet miekkoja, ei prosessissa mennä missään vaiheessa niin kuumaksi että metalli tekisi muuta kuin pehmenisi. Tämä on hyvin merkittävää. Sillä japanilaiset miekanvalmistajat joutuivat käyttämään rautahiekkaa. (Suomessa ainakin tarinaperinteessä taas puhutaan suomalmista.) Modernina sähkömagneettien aikana tämänlaisen puhdistaminen varsin hyväksi raakaraudaksi onnistuu. Mutta siihen aikaan tälläisiä keinoja ei ollut.
Sen vuoksi katananvalmistuksessa onkin käytetty taivuttelumenetelmää. (Ja samasta syystä myös euroopassa on erilaisia kuvioteräksentuottamisprojekteja.) Prosessi on hyvin kiinnostava. Sillä kun japanilaiset ovat ryhtyneet takomaan miekkoja he ovat käyttäneet siihen samanaikaisesti erilaisia teräksiä. Tämä on ollut varsin nokkelaa. ; Kaiken takana on tavallaan hiili. Tavallaan kyse on myös nanoteknologiasta. Tavallaan.
Sillä kun mietitään rautaa, se on melko pehmeää. Kun siihen lisätään epäpuhtauksia, sen ominaisuudet muuttuvat. Yleensä malmista halutaan saada pois epäpuhtauksia. Esimerkiksi pii ja rikkiyhdisteet huonontavat lopputulosta. Mutta hiili on siitä erikoinen aine, että hiiliatomi tavallaan mahtuu "rauta-atomien sekaan". Kun sekaan saadaan hiiliatomeita, rauta-atomit voivat liikkua vähemmän. Ja näin kokonaisuudesta tulee kestävämpi. Puhutaan teräksestä. (Olette kenties kuulleet tästä aineesta.) Miekanteossa teräksisyyden saaminen miekkaan on noin karkeasti ottaen oikein toivottava asia.
Taivuttelua tarvitaan koska monet aineet yhtyvät happeen ja palavat pois. Kun teräs on kuumaa, tämä hapettuminen pääsee tapahtumaan syvemmällä. Kun metallia taivutetaan ja litistetään, eri kohdat tulevat tarpeeksi lähelle pintaa. Tätä kautta monet yhdisteet kaasuuntuvat ja poistuvat teräksestä. Siitä tulee puhtaampaa. Tämä on erityisen hyödyllistä juuri jotta kestävyyttä haittaavat epäpuhtaudet saadaan pois. Ja tätä kautta katananvalmistusprosessissa suurin osa onkin nokkela keino kiertää sitä että metallia ei osattu sulattaa ja epäpuhtauksia erottaa tätä kautta.
Valitettavasti myös hiili muuttuu hiilidioksidiksi. Siksipä nokkelat japanilaiset käyttivät miekantekoprosessissa yhtenä osana sitä mitä pohjanmaalla kutsutaan pajansitaksi. Muut käyttävät siitä sellaisia nimiä kuin takkirauta. (Or pig iron, if they speak english.) Tämä on jossain määrin kuonaa. Mutta se on siitä kiinnostavaa että takkirauta on tehtävä ihmisen toimesta. Ja kun sitä syntyy prosessissa, on oikeastaan aika nokkelaa pistää sitä mukaan kokonaisuuteen. Sillä takkiraudassa on liikaa hiiltä. Sen hiilipitoisuus on niin suuri että siitä ei voi sellaisenaan tehdä esineitä. Mutta kun sitä sekoitetaan mukaan prosessiin jonka sivutuotteena hiiltä katoaa hiilidioksidiksi ja lopputuloksessa halutaan olevan hiiltä, on hyvä laittaa sellaista lähtötilanteeseen. Koska valmista tuotetta ei kuitenkaan ole tehty takkiraudasta kun sen hiilipitoisuus on pienentynyt.
Toki on syytä huomata että jos hiili on epäpuhtaus joka ei katoa niin täsmälleen sama koskee muitakin aineksia. Itse asiassa japanilaisia katanoita ja niiden koostumuksia on tutkittu. Oikein kuuluisan katanan tutkimuksessa on havaittu että siinä on epäpuhtauksia. Ja niistä suurin osa on oksideja. Mikä on siitä ovela huomio että palaminen on aineen yhtymistä happeen. Ja jos jokin on jo oksidi, se sanoo että se on jo palanut. Eikä sellaista enää voi polttaa uusiksi. Tätä kautta lopputulos olisi parempi jos teräkselle olisi annettavissa "sulatuskäsittely". Mutta kun sellaista ei ole, on tämä oikein hyvä tapa käsitellä ongelmaa.
Toki näiden epäpuhtauksienkin kohdalla on syytä huomata että leipominen tekee niille hyvin tärkeän asian. Se sekoittaa ne tasaisemmin muun teräksen sekaan. Ja tästä on hyötyä. Sillä miekan terässä heikoin kohta on se josta se helpoiten katkeaa. Ja katkeamisen kohdalla oleva herneen kokoinen piisiru johtaisi aivan helposti siihen että se olisi hyvä lähtökohta murtumiselle. Kun teräs on tasalaatuinen tämänlaisia - eikä pienempiäkään - murtumista helpottavia kohtia ole. Eli jäljelle jäävä epäpuhtaus haittaa mahdollisimman vähän.
Toki karkaisullakin on oma osansa. Ja kun olen puhunut hiilestä, on syytä jatkopuhua hiilestä. Sillä kun miekanterä on kuumana, sillä on tietynlainen kiderakenne. Se on austeniittia. (Austeniitti ei ole magneettista joten on helppoa havaita milloin rauta on tarpeeksi kuumaa ollakseen austeniittia. Jos se tarttuu magneettiin se on liian viileä. Magneettia tuntemattomat joutuvat arvioimaan lämpötiloja silmämääräisesti ja silloin puhutaan vivahduksista siniseen ja vastaavista.) Kun metalli jäähtyy, se ei enää kykene sitomaan itseensä yhtä paljon hiiltä kuin austeniitti.
Ja tämä on ongelma. Sillä kun kuuma teräs on imenyt itseensä runsaasti hiiltä, se tunkee sitä kideväleistään pois. Ja tämä hiili joutuu menemään jonnekin. Ja tämä "jonnekin" ei ole miekan ulkopuolelle ilmaan tai maahan. Siksi jos miekanterän annetaan jäähtyä, syntyy perliittiä. Siinä on kysymys paitsi kiderakenteista niin myös kiderakenteiden kombinaatioista. Siinä vuorottelee ferriitti ja sementiitti erilaisina mikrokuvioina. Ferriitissä on kysymys hyvin normaalitilaisesta raudasta normaalilämpötilassa. Sementiitti taas on sitä osiota johon hiiltä on "tungettu".
Tämä on se syy miksi miekkoja karkaistaan. Kun miekan terä jäähtyy oikein nopeasti, ei hiiltä "ehditä tunkea" yhtään mihinkään. Tämän vuoksi hiili jää tasaisemmin raudan sekaan ja tuottaa martensiittiä. Joka taas on hyvin kovaa ja kelpaa esimerkiksi työkaluihin kuten viiloihin. (On erikoista että teräksinen viila toimii raudan viilaamiseen. Syy on siinä että martensiitti on hyvin kovaa.)
Martensiitti on kovaa mutta haurasta. Ja tämän vuoksi ei voida tehdä kokonaista miekkaa martensiitista. Se kun murtuisi sirpaleiksi hyvin helposti. Itse asiassa jos teräksen jäähdyttää liian nopeasti, niin karkaisun yhteydessä teräs voi sirpaloitua. Joka johtuu juuri siitä että kova ja hauras ovat tässä tavallaan yksi ja sama. Martensiitti on jämäkkä eikä anna periksi helpolla. Mutta kun martensiitti antaa periksi, se ei jousta vaan menee pirstoiksi. (Tässä suhteessa se muistuttaa kovasti lasia. Etenkin niitä turvalaseja jotka on suunniteltu hajoamaan pieniksi murusiksi. Niiden sisällä on hirveästi jännitteitä ja painetta. Ja se on kovaa. Mutta kun siihen tulee särö, se lähtee leviämään koska lasi on täynnä erilaisia jännitteitä.)
Siksi asiaan on pari eri reagointitapaa. Jos nykyään tehdään eurooppalaisia miekkoja harrastetaan yhden teräslaadun ajatusta. Silloin preferoidaan sitä, että tehdään miekka jousiteräksestä. Tämä tehdään siten että on karkaistu teräs joka lämpökäsitellään. Lämpökäsittelyssä terää kuumennetaan mutta ei niin kuumaksi että se muuttuisi austeniitiksi. (Eli jos magneetti lakkaa tehoamasta terään on lämpökäsittely pilattu ja pitää palata takaisin karkaisuun.) Kun terän annetaan tästä jäähtyä tasaiseksi, martensiitissa olevia jännitteitä purkautuu. Ja lopputuloksena on jousiteräs joka ei ole yhtä kovaa kuin martensiitti mutta joka taipuu ja palautuu takaisin muotoonsa. (Toki jousiterästä on "haasteellista" etsiä keskiajalta. Mutta jousiteräs on todella erinomaista materiaalia miekoille.)
Japanilainen katana taas tavoittelee sekarakennetta. Jota haettiin laittamalla terään etenkin taakse savea ennen karkaisua. Tämä hidasti karkaistumista niin että koko terä ei muutu martensiitiksi. Niissä vain aivan terävimmässä kohden on martensiittiosio. Ikään kuin "kova kuori". Sen takana on sitten perliittiä ja takana ja ytimessä jopa aivan pehmeää rautaa. Tämä rakenne on siitä nokkela, että ilman sitä katana menisi sirpaleiksi. Nyt taas käy niin että katanaan tulee helposti säröjä. Mutta nämä säröt eivät leviä. Näin ollen katanamiekka säröytyy mutta ei sirpaloidu. Ja toisaalta kun katanamiekka taipuu, se taipuu eikä palaa muotoonsa.
Onkin hyvä huomata että aidossa katanassa sanotaan olevan terässä raita. Tämä viittaa siihen että on koettu tärkeäksi että siinä on yksi kova ja leikkaava terä. Kun martensiitti loppuu, muutoksen raja näkyy paljaalla silmällä kiilotetusta terästä. Tällekin on olemassa syy. Joka on hyvin omituinen siinä mielessä että taustalla olevia asioita ei näe paljaalla silmällä. Ja ihmiset jotka eivät osanneet sulattaa rautaa ovat silti voineet käsitellä näitä nanotasoisia asioita. Niinkin yksinkertaisilla asioilla kuin veteen dippaamisilla.
Itse koen martensiittikuorrutteen olevan erinomainen koska miekan halutaan olevan kova. Toisaalta jos sitä vertaa jousiteräkseen, se on jossain määrin "overkill". Jousiteräkselläkin voi leikata raajoja irti, joten on vaikeaa nähdä mihin näitä lisätehoja tarvitaan. Etenkin kun jousiteräksellä saadaan aikaan joustoa ja sitä kautta miekka saa aivan uudenlaisia todella hyödyllisiä ominiaisuuksia menettämättä "sitä että se on ihan riittävän kova silpomaan ihmisiä). On tietenkin jotain erityistä tehdä niin kova ja leikkuuvoimainen terä että sillä voi leikata usean ihmisen halki yhdellä iskulla. Ja katana on spesialisoitunut ase muutenkin, kun taas pitkämiekka on enemmänkin "jack of all trades". Ja toisaalta jousiteräsvertailu on vähän epäreilu siinä mielessä että jousiteräs on modernin teknologian tulos kun taas katananvalmistuken hienoudet johtuvat juuri siitä että tätä modernia teknologiaa ei ollut ratkomassa niitä ongelmia mitkä piti hanskata muutoin. Joten ehkä katanan moittiminen ei ole tarpeellista. Paitsi tietysti siinä mielessä että monet pitävät sitä kyseenalaistamattomasti maailman parhaana miekkana joka kykenee lähes taikavoimaisiin asioihin.
Tämä sinänsä ikoninen kuva on siitä kiinnostava, että taottavan terän kipinöinti viittaisi siihen että raakametallissa on paljon epäpuhtauksia. Toisaalta taas metallia sulatetaan juuri siksi että sitä kautta päästään irti epäpuhtauksista.
Itse asiassa jos haluaa tuottaa raudasta terästä on kaikista helpoin tapa tehdä tämä se, että metalli sulatetaan. Kun aine on nestemäistä, siihen muodostuu kerroksia. Kerrokset johtuvat siitä, että eri aineilla on eri tiheys. Näin epäpuhtaudet kerrostuvat pintaan ja ne voidaan joko kaapia pois tai sitten leikata irti siinä vaiheessa kun koko klimppi on jähmettynyt. Tämänlaiset menetelmien on ajateltu olleen käytössä nykyisen intian alueella ja näitä on sitten myyty myös muihin maihin. Ja kenties tämä on voinut olla yksi syy tai osasyy sille miksi ULFBERHT -miekat ovat olleet hyvin laadukkaita verrattuna muihin sen ajan saman alueen miekkoihin.
Kuitenkin näin kuumaksi saaminen on itse asiassa vaikeaa. Hyvin vaikeaa. Jos mietitään esimerkiksi sitä miten japanilaiset miekanvalmistajat ovat tehneet miekkoja, ei prosessissa mennä missään vaiheessa niin kuumaksi että metalli tekisi muuta kuin pehmenisi. Tämä on hyvin merkittävää. Sillä japanilaiset miekanvalmistajat joutuivat käyttämään rautahiekkaa. (Suomessa ainakin tarinaperinteessä taas puhutaan suomalmista.) Modernina sähkömagneettien aikana tämänlaisen puhdistaminen varsin hyväksi raakaraudaksi onnistuu. Mutta siihen aikaan tälläisiä keinoja ei ollut.
Sen vuoksi katananvalmistuksessa onkin käytetty taivuttelumenetelmää. (Ja samasta syystä myös euroopassa on erilaisia kuvioteräksentuottamisprojekteja.) Prosessi on hyvin kiinnostava. Sillä kun japanilaiset ovat ryhtyneet takomaan miekkoja he ovat käyttäneet siihen samanaikaisesti erilaisia teräksiä. Tämä on ollut varsin nokkelaa. ; Kaiken takana on tavallaan hiili. Tavallaan kyse on myös nanoteknologiasta. Tavallaan.
Sillä kun mietitään rautaa, se on melko pehmeää. Kun siihen lisätään epäpuhtauksia, sen ominaisuudet muuttuvat. Yleensä malmista halutaan saada pois epäpuhtauksia. Esimerkiksi pii ja rikkiyhdisteet huonontavat lopputulosta. Mutta hiili on siitä erikoinen aine, että hiiliatomi tavallaan mahtuu "rauta-atomien sekaan". Kun sekaan saadaan hiiliatomeita, rauta-atomit voivat liikkua vähemmän. Ja näin kokonaisuudesta tulee kestävämpi. Puhutaan teräksestä. (Olette kenties kuulleet tästä aineesta.) Miekanteossa teräksisyyden saaminen miekkaan on noin karkeasti ottaen oikein toivottava asia.
Taivuttelua tarvitaan koska monet aineet yhtyvät happeen ja palavat pois. Kun teräs on kuumaa, tämä hapettuminen pääsee tapahtumaan syvemmällä. Kun metallia taivutetaan ja litistetään, eri kohdat tulevat tarpeeksi lähelle pintaa. Tätä kautta monet yhdisteet kaasuuntuvat ja poistuvat teräksestä. Siitä tulee puhtaampaa. Tämä on erityisen hyödyllistä juuri jotta kestävyyttä haittaavat epäpuhtaudet saadaan pois. Ja tätä kautta katananvalmistusprosessissa suurin osa onkin nokkela keino kiertää sitä että metallia ei osattu sulattaa ja epäpuhtauksia erottaa tätä kautta.
Valitettavasti myös hiili muuttuu hiilidioksidiksi. Siksipä nokkelat japanilaiset käyttivät miekantekoprosessissa yhtenä osana sitä mitä pohjanmaalla kutsutaan pajansitaksi. Muut käyttävät siitä sellaisia nimiä kuin takkirauta. (Or pig iron, if they speak english.) Tämä on jossain määrin kuonaa. Mutta se on siitä kiinnostavaa että takkirauta on tehtävä ihmisen toimesta. Ja kun sitä syntyy prosessissa, on oikeastaan aika nokkelaa pistää sitä mukaan kokonaisuuteen. Sillä takkiraudassa on liikaa hiiltä. Sen hiilipitoisuus on niin suuri että siitä ei voi sellaisenaan tehdä esineitä. Mutta kun sitä sekoitetaan mukaan prosessiin jonka sivutuotteena hiiltä katoaa hiilidioksidiksi ja lopputuloksessa halutaan olevan hiiltä, on hyvä laittaa sellaista lähtötilanteeseen. Koska valmista tuotetta ei kuitenkaan ole tehty takkiraudasta kun sen hiilipitoisuus on pienentynyt.
Toki on syytä huomata että jos hiili on epäpuhtaus joka ei katoa niin täsmälleen sama koskee muitakin aineksia. Itse asiassa japanilaisia katanoita ja niiden koostumuksia on tutkittu. Oikein kuuluisan katanan tutkimuksessa on havaittu että siinä on epäpuhtauksia. Ja niistä suurin osa on oksideja. Mikä on siitä ovela huomio että palaminen on aineen yhtymistä happeen. Ja jos jokin on jo oksidi, se sanoo että se on jo palanut. Eikä sellaista enää voi polttaa uusiksi. Tätä kautta lopputulos olisi parempi jos teräkselle olisi annettavissa "sulatuskäsittely". Mutta kun sellaista ei ole, on tämä oikein hyvä tapa käsitellä ongelmaa.
Toki näiden epäpuhtauksienkin kohdalla on syytä huomata että leipominen tekee niille hyvin tärkeän asian. Se sekoittaa ne tasaisemmin muun teräksen sekaan. Ja tästä on hyötyä. Sillä miekan terässä heikoin kohta on se josta se helpoiten katkeaa. Ja katkeamisen kohdalla oleva herneen kokoinen piisiru johtaisi aivan helposti siihen että se olisi hyvä lähtökohta murtumiselle. Kun teräs on tasalaatuinen tämänlaisia - eikä pienempiäkään - murtumista helpottavia kohtia ole. Eli jäljelle jäävä epäpuhtaus haittaa mahdollisimman vähän.
Toki karkaisullakin on oma osansa. Ja kun olen puhunut hiilestä, on syytä jatkopuhua hiilestä. Sillä kun miekanterä on kuumana, sillä on tietynlainen kiderakenne. Se on austeniittia. (Austeniitti ei ole magneettista joten on helppoa havaita milloin rauta on tarpeeksi kuumaa ollakseen austeniittia. Jos se tarttuu magneettiin se on liian viileä. Magneettia tuntemattomat joutuvat arvioimaan lämpötiloja silmämääräisesti ja silloin puhutaan vivahduksista siniseen ja vastaavista.) Kun metalli jäähtyy, se ei enää kykene sitomaan itseensä yhtä paljon hiiltä kuin austeniitti.
Ja tämä on ongelma. Sillä kun kuuma teräs on imenyt itseensä runsaasti hiiltä, se tunkee sitä kideväleistään pois. Ja tämä hiili joutuu menemään jonnekin. Ja tämä "jonnekin" ei ole miekan ulkopuolelle ilmaan tai maahan. Siksi jos miekanterän annetaan jäähtyä, syntyy perliittiä. Siinä on kysymys paitsi kiderakenteista niin myös kiderakenteiden kombinaatioista. Siinä vuorottelee ferriitti ja sementiitti erilaisina mikrokuvioina. Ferriitissä on kysymys hyvin normaalitilaisesta raudasta normaalilämpötilassa. Sementiitti taas on sitä osiota johon hiiltä on "tungettu".
Tämä on se syy miksi miekkoja karkaistaan. Kun miekan terä jäähtyy oikein nopeasti, ei hiiltä "ehditä tunkea" yhtään mihinkään. Tämän vuoksi hiili jää tasaisemmin raudan sekaan ja tuottaa martensiittiä. Joka taas on hyvin kovaa ja kelpaa esimerkiksi työkaluihin kuten viiloihin. (On erikoista että teräksinen viila toimii raudan viilaamiseen. Syy on siinä että martensiitti on hyvin kovaa.)
Martensiitti on kovaa mutta haurasta. Ja tämän vuoksi ei voida tehdä kokonaista miekkaa martensiitista. Se kun murtuisi sirpaleiksi hyvin helposti. Itse asiassa jos teräksen jäähdyttää liian nopeasti, niin karkaisun yhteydessä teräs voi sirpaloitua. Joka johtuu juuri siitä että kova ja hauras ovat tässä tavallaan yksi ja sama. Martensiitti on jämäkkä eikä anna periksi helpolla. Mutta kun martensiitti antaa periksi, se ei jousta vaan menee pirstoiksi. (Tässä suhteessa se muistuttaa kovasti lasia. Etenkin niitä turvalaseja jotka on suunniteltu hajoamaan pieniksi murusiksi. Niiden sisällä on hirveästi jännitteitä ja painetta. Ja se on kovaa. Mutta kun siihen tulee särö, se lähtee leviämään koska lasi on täynnä erilaisia jännitteitä.)
Siksi asiaan on pari eri reagointitapaa. Jos nykyään tehdään eurooppalaisia miekkoja harrastetaan yhden teräslaadun ajatusta. Silloin preferoidaan sitä, että tehdään miekka jousiteräksestä. Tämä tehdään siten että on karkaistu teräs joka lämpökäsitellään. Lämpökäsittelyssä terää kuumennetaan mutta ei niin kuumaksi että se muuttuisi austeniitiksi. (Eli jos magneetti lakkaa tehoamasta terään on lämpökäsittely pilattu ja pitää palata takaisin karkaisuun.) Kun terän annetaan tästä jäähtyä tasaiseksi, martensiitissa olevia jännitteitä purkautuu. Ja lopputuloksena on jousiteräs joka ei ole yhtä kovaa kuin martensiitti mutta joka taipuu ja palautuu takaisin muotoonsa. (Toki jousiterästä on "haasteellista" etsiä keskiajalta. Mutta jousiteräs on todella erinomaista materiaalia miekoille.)
Japanilainen katana taas tavoittelee sekarakennetta. Jota haettiin laittamalla terään etenkin taakse savea ennen karkaisua. Tämä hidasti karkaistumista niin että koko terä ei muutu martensiitiksi. Niissä vain aivan terävimmässä kohden on martensiittiosio. Ikään kuin "kova kuori". Sen takana on sitten perliittiä ja takana ja ytimessä jopa aivan pehmeää rautaa. Tämä rakenne on siitä nokkela, että ilman sitä katana menisi sirpaleiksi. Nyt taas käy niin että katanaan tulee helposti säröjä. Mutta nämä säröt eivät leviä. Näin ollen katanamiekka säröytyy mutta ei sirpaloidu. Ja toisaalta kun katanamiekka taipuu, se taipuu eikä palaa muotoonsa.
Onkin hyvä huomata että aidossa katanassa sanotaan olevan terässä raita. Tämä viittaa siihen että on koettu tärkeäksi että siinä on yksi kova ja leikkaava terä. Kun martensiitti loppuu, muutoksen raja näkyy paljaalla silmällä kiilotetusta terästä. Tällekin on olemassa syy. Joka on hyvin omituinen siinä mielessä että taustalla olevia asioita ei näe paljaalla silmällä. Ja ihmiset jotka eivät osanneet sulattaa rautaa ovat silti voineet käsitellä näitä nanotasoisia asioita. Niinkin yksinkertaisilla asioilla kuin veteen dippaamisilla.
Itse koen martensiittikuorrutteen olevan erinomainen koska miekan halutaan olevan kova. Toisaalta jos sitä vertaa jousiteräkseen, se on jossain määrin "overkill". Jousiteräkselläkin voi leikata raajoja irti, joten on vaikeaa nähdä mihin näitä lisätehoja tarvitaan. Etenkin kun jousiteräksellä saadaan aikaan joustoa ja sitä kautta miekka saa aivan uudenlaisia todella hyödyllisiä ominiaisuuksia menettämättä "sitä että se on ihan riittävän kova silpomaan ihmisiä). On tietenkin jotain erityistä tehdä niin kova ja leikkuuvoimainen terä että sillä voi leikata usean ihmisen halki yhdellä iskulla. Ja katana on spesialisoitunut ase muutenkin, kun taas pitkämiekka on enemmänkin "jack of all trades". Ja toisaalta jousiteräsvertailu on vähän epäreilu siinä mielessä että jousiteräs on modernin teknologian tulos kun taas katananvalmistuken hienoudet johtuvat juuri siitä että tätä modernia teknologiaa ei ollut ratkomassa niitä ongelmia mitkä piti hanskata muutoin. Joten ehkä katanan moittiminen ei ole tarpeellista. Paitsi tietysti siinä mielessä että monet pitävät sitä kyseenalaistamattomasti maailman parhaana miekkana joka kykenee lähes taikavoimaisiin asioihin.
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Onko "itsetuntoni" paskiainen?
Muutenkin harjoitusmiekka on hyvin massiivinen. Tästä päästään ikiaikaiseen kysymykseen siitä mikä on ns. "bastard sword". Tässä mielikuvan saamista voi auttaa se, että laitan sen rinnakkain vakaasti kahdella kädellä käytettävän miekan kanssa. Se ei toki ole kahdenkädenmiekka sieltä aivan kaikista isoimmasta päästä. Mutta se on miekka jota ei käytännössä voi käyttää yhdellä kädellä. (Sekin on kokoonsa nähden aavistuksen verran tarpeettoman massiivinen itse asiassa.) Molemmissa on väistinrenkaat. Niiden koossa ei ole mainittavaa eroa.
Haasteena onkin se yllä esittämäni kysymys siitä että onko tämä "bastard sword". Selvästi jonkinlainen erottelu on ollut. Esimerkiksi tiedetään että englannissa joissain turnajaisissa miekkailuotteluita on luokiteltu niin että pitkä miekka ja bastard sword olivat eri sarjoissa. Joten niissä on jotain eroja. Mutta siitä mitä tämä ero on tarkalleen ottaen ollut ei olla aivan varmoja.
Itse asiassa on esitetty jopa teoriaa siitä että tärkeimpänä erona on ollut miekkailutyyli. Eli ei edes se minkälainen ase on kyseessä. Onkin aivan mahdollista että "bastard sword" ja "longsword" ovat synonyymejä. Ja monissa lähteissä niitä käytetäänkin synonyymeinä.
Toisaalta taas monet erottelevat sen aivan omaksi kategoriakseen miekkoja. Tämä ei toki ole sinänsä yllättävää. Miekoissa ei ole mitään yhtenäistä standardia. Tosiasiassa terän pituus vaihtelee ja kahvan pituus vaihtelee. Väistin leveys vaihtelee. Miekka taas on näiden kombinaatio. Kysymys on hyvinkin rajanvetokysymyksistä. Tässä kohden "bastard sword" näyttää saaneen pääsääntöisesti kolme erilaista määritelmää:
1: Ensimmäinen on se, että se on pitkänmiekan synonyymi. (Ja ero on kenties alueellinen tai taistelutyyliin liittyvä.) Tässä määritteissä oma miekkani varmasti menee "bastard swordiksi". Se on pitkän miekan pituinen ja sitä voidaan käyttää yhdellä tai kahdella kädellä.
2: Toinen on se, että se on yhden käden miekan terä kahden käden tai puolentoista käden miekassa. Tai se on muuten välimuoto yhdenkäden miekan ja pitkän miekan välillä. Eli helposti hyvin kahvapainotteinen miekka yllättävän lyhyellä terällä joka on hybridi yhdenkädenmiekan ja pitkän miekan välillä. Tai jopa yhdenkäden miekan terän ja kahdenkädenmiekan kahvan yhdistelmä. Minun miekkani ei ole tämän määritelmän mukaan "bastard" vaan selvästi ihan tavallinen pitkämiekka hieman tavallista varustetummalla väistiosalla.
3: Kolmas on se, että on pitkän miekan terä selvästi kahdenkäden kahvalla. Tai se on muuten välimuoto pitkän miekan ja kahdenkädenmiekan välillä. Tässä tapauksessa oma "itsetuntoni" itse asiassa on hyvinkin tyypillinen ja leimallinen bastard. Sen kahva väistinrenkaineen on massiivinen. (Ja tärkeä osa painotusta jolla massiivinen miekka saadaan painotettua niin että se vielä juuri ja juuri taipuu yhdenkäden tekniikoihin. Itse asiassa tavalla jossa yhdenkäden tekniikoihin rajoittaessa tulee aivan hirveää höyryjyrämeininkiä. Näin massiivisen aseen torjunta yhdellä kädellä on hyvin haastavaa. Tätä kovemmaksi ei impaktit mene muuttamatta systeemiä kokonaan kahden käden tekniikaksi.)
lauantai 21. marraskuuta 2015
Viiden sormen alennus
Käytän usein aseiden kanssa asennetta jossa aseet eivät ole abstraktisti hyviä jollain tavalla jossa voidaan selvästi asettaa paremmuusjärjestykseen. Vaan sen sijaan ne ovat hyviä tiettyyn tarkoitukseen. Ja se, mihin tarkoitukseen ne ovat hyviä saadaan selvitettyä katsomalla sitä miten kyseiset esineet on rakennettu.
Sitten on poikkeuksia.
Miekkojen kohdalla tätä polkua edustanee ns. spadroon. Se edustaa siviilimiekkaa sellaisessa ajassa jolloin se on enemmän asuste ja koriste. Suurin osa niistä ei oikeasti ole muuta kuin kauniita esineitä joita voi kantaa mukana. Tässä ne toki ovat hyviä. Mutta ne eivät ole mielestäni enää "aseita". En siksi itse omista spadroonia. (Minulla tosin on smallsword. Joten periaatteessa hirveän kauas ei jäädä.)
Minulla on ollut hieman samantyylinen asenne cinquedea -veitsiin. Kyseessä on veitsimalli joka oli yleinen vähän aikaa italiassa. Se on kuitenkin tyylipuhdas renessanssitikari, jota kannettiin 1600-1770 -luvulla. Ja sillä on ollut tärkeä merkitys. Se on edustanut siviilejen aseistusta. Ja se voidaan jossain mielessä nähdä tavallisen kansalaisen aseena jota herrasmiehet kantoivat arkielämässä. Ja kantoi sitä tavalla jonka hieman myöhemmin kattoi rapiiri.
Toki se voidaan asettaa hieman toiseenkin kontekstiin. Saksalaisilla oli messer. Se oli jotain jonka perusolemus oli määritellä veistä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Syynä oli se, että tavallisten ihmisten miekkojen kantaminen ei ollut laillista. Juridisia syitä on myös baselardien teränpituuksissa. Cinquedea on luokittelijoiden painajainen, ja kenties tässä on takana juuri se että kyseessä ei ole sotilaiden vaan siviilien ase.
Cinquedeat olivat usein hyvin koristeltuja. Tämä onkin tyypillistä ei-sota-aseille. Kun aseiden tärkein funktio ei ole taistella elämästä ja kuolemasta vaan se on jotain jota kannetaan mukana joka päivä, käy niin että niitä koristellaan juuri sen verran kuin omistajalla on varaa. Tämä ei aina ole uhrannut aseen funktionaalisuutta.
Cinquedean kohdalla vihjaan että se ei ole ollut ainakaan manuaalien tekijöiden suosiossa. Toki on huomattava että edellä mainitsemani baselard tunnetaan manuaalipuolella lähinnä Hugues Wittenwillerin otsikottomasta manuaalista (Cgm. 558). Ja sen tiedetään olleen yleinen ja se on ollut myös relevantissa kamppailullisessa käytössä. (Mutta miksi kirjoittaa kallis kirja rahvaiden aseista jos vain ylimystöllä on varaa maksaa kirjoista?) Ja se on funktionaalinen. Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta tosin tässä kohden kysymys voi varsin hyvin olla siinä että tikari ei ole ollut toiminnaltaan mitenkään erityisen kehuttava.
Lähden muodon kautta.
Muotokielensä kanssa cinquedea on kuitenkin rapiirin vastakohta. Rapiiri on pitkä ja ohutteräinen ase joka on selvästi keskittynyt pistoihin. Cinquedea on sen sijaan joko pitkä tikari tai lyhyt miekka. (Niiden pituus vaihtelee huomattavasti.) Ja siinä missä rapiiri on pitkä piikki on Cinquedea kolmio joka levenee kahvaa myöten voimakkaasti. (Se on helppo tunnistaa koska sillä ei ole selkeitä edeltäjiä eikä selkeitä seuraajia.) Kahvan lähellä terä onkin tyypillisesti noin viiden sormen levyinen. (Siitä se on saanut nimensäkin.)
Kun cinquedeaa ryhtyy katsomaan sen rakenteen kautta voi huomata että siinä on pieni väisti ja kahva joka kertoo siitä että sitä ei käytetä "rystyotteella" kuten jääpiikkiä. Sitä käytetään siis tässä mielessä kuten miekkaa.
on selvää että se ei ole kovin hyvä pistoase. Siinä on toki terävä ohut kärki. Mutta voimakkaasti levenevä terä johtaa siihen että jos terän haluaa menevän syvälle joutuu tähän käyttämään yhä enemmän ja enemmän voimaa. Pistokeskittyvät tikarit ovatkin usein nimenomaan kapeita sen vuoksi että kun terän saa läpi, ei joudu käyttämään enemmän ja enemmän voimaa jotta aseen saa menemään syvemmälle. Toisaalta tämä sama levenemisrakenne tekee siitä huonon viiltoaseen. Sillä jos haluaa viiltoon voimaa, pitää painopistettä siirtää lähemmäs kärkeä. Kyseessä onkin hämmentävä yhdistelmä jossa huonot pisto-ominaisuudet yhdistetään huonoon viilto-ominaisuuteen. Tämä varmasti selittääkin sen miksi tuon tyylisiä tikareita ei ole käytetty.
Paras toistaiseksi törmäämäni selitys tikarin taistelulliseen funktioon ja "muotokieleen" perustuu siihen ajatukseen että tämänlaisella rakenteella saadaan aikaan vahva torjunta. Onkin totta, että väistin lähellä torjuminen on vahvempaa ja painopisteen siirtäminen tälle alueelle vahvistaa torjuntaa. Mutta toisaalta cinquedean väisti on melkoisen pieni. En rohkenisi kutsua sitä sen vuoksi kovin defensiiviseksi aseeksi.
Olenkin, kenties vähän häijysti, ottanut käyttööni toisen tulkintakentän.
On esitetty näkemyksiä joiden mukaan cinquedeojen koristeellisuus on kenties tärkein selitys sen muodolle. Tämä on helppoa ymmärtää ; Ne olivat todella koreita. Leveä teränosuus antoi tilaa koristeille. Ja näin terä toimii ikään kuin taulun alustana. ; Tämä näkemys ei ole aivan typerä. Tikarimalli ilmestyi "periaatteessa valmiina" ja ne olivat hyvin usein - ja jo alusta asti - hyvin koristeltuja. Ja niissäkin joissa ei ole kaiverruksia on usein leikitty veriurilla niin että niissä on kiinnostavia ryhmittymiä. Argumentiksi tämän näkemyksen puolesta toimii sekin että selvästi se "ei ole hyvä oikein missään".
Todennäköisesti tämä teoria on kuitenkin puutteellinen. Syynä onkin todennäköisemmin se, että renessanssiajalla ihannoitiin antiikkia. Ja leveytyväteräisiä tikareita tunnetaan menneisyydessä. Ne tosin oli tehty pronssista. Pronssi taas on sen verran pehmeämpää terästä että sen kanssa joudutaan rakentamaan enemmän tukevuutta antavia rakenteita. Pronssista ei yksinkertaisesti voi tehdä rapiirin tai smallswordin kaltaisia "piikkiaseita". Kun renessanssiherrasmies kuljettaa arjessa mukanaan tämän tyylistä veistä se selvästi heijastaa arvostuksia ja ihanteita. ; Tämä sopii siviilille joka on paitsi ei-sotilas. Tämä sopii siviilille joka on herrasmies.
Tämän selityksen todisteeksi voidaan esittää ihan se tosiasia, että cinquedea tunnetaan vähäiseessä määrin taiteen kautta. Ja tämä on kertonut siitä miten sitä on kannettu. Cinquedeaa on kannettu vyöllä selän takana niin että miekka on "vaakasuorassa" ja kahva sojottaa sivulle. Lisäksi säilyneet tupet ovat olleet sellaisia että ne ovat peittäneet koristeellisen terän. Joten vaikka niitäkin on koristeltu niin suuri osa tikarien hienoudesta on itse asiassa suuren osan ajasta ulkopuolisille näkymättömissä. Jos sen pääfunktiona olisi olla esittelyesine, niin niitä kannettaisiin vahvemmin näkyvissä. Eli joko aivan edessä tai sivussa. Takana pitäminen renessanssiajan vaatteissa viittaa enemmänkin siihen että ase on ollut itsepuolustusase.
Takaisin funktioon.
Oman hoopoiluni tuloksena olen tullut siihen tulokseen, että cinquedea ei ole hyvä taisteluase. Mutta sen ei tarvitse ollakaan. Se on riittävän hyvä. Sillä voi satuttaa ja teloa ihmisiä. Se että sen funktio ei ole optimaalinen oikein mihinkään (eikä se ole silti monikäyttöinenkään) niin se ei tarkoita että se ei olisi riittävän hyvä itsepuolustusaseeksi.
Sen sijaan leveä terä ja veitsen kohtuullinen koko ovat psykologisia efektejä. Cinquedeat vetoavat ulkonäkönsä puolesta "harrastelijoihin" nykyaikanakin. Leveä terä vaikuttaa pelottavalta ja tehokkaalta. Tehokas stiletti -tyylinen pistoase tämän rinnalla voi tuntua jopa "naurettavan heppoiselta". Toisaalta kädensijan lähellä oleva painopiste tekee jotain muutakin kuin poistaa tehoja viilloilta. Se tekee tikarista hyvin nopeasti eri tavoilla pyöriteltävän. Miekoissa painopistettä siirretään lähelle kädensijaa kun halutaan että miekka on näppärästi suuntaansa muuttava ja tätä kautta käsiteltävä.
Väitänkin että arkisessa tilanteessa itsepuolustusaseen ei tarvitse olla tappolelu. Jos uhittelijoiden edessä heiluttaa machon näköistä nopeasti ja ketterästi pyöriteltävää veistä, syntyy tilanteeseen hyvin kielteisiä ajatuksia. Se on yksinkertaisesti psykologisesti pelottavaa vaikka ase ei olisikaan kamppailullisesti muuten kovin hyvä. (Vastustajatkin olivat todennäköisesti siviilejä, rosvoja tai vastaavia.)
Toisaalta se, että pistot eivät helposti mene kovin syvälle voi johtaa ajatuksia toiseenkin suuntaan. Sanotaan niin että "olen kuullut" että "puukkojunkkareissa ja mustalaisissa" on "tiettävästi" ollut sellaisia tahoja jotka ovat pitäneet puukkoa siten että vain pieni osa terästä tunkeutuu viilloissa tai pistoissa sisälle. Tällä on voimakas pelotteluvaikutus. Ja tätä on tehty juuri sen vuoksi että on haluttu haavoittaa mutta ei tappaa.
Itsepuolustustilanteessa - ja muutenkin renessanssi-italiassa - herrasmiehelle voi nähdä monenlaisia tilanteita joissa pelottelulla ja ei-tappavalla viiltelyllä ja satuttamisella on saatu aikaiseksi se miksi sitä nyt on veitseen ylipäätään tarvinnutkaan tarttua.
Sitten on poikkeuksia.
Miekkojen kohdalla tätä polkua edustanee ns. spadroon. Se edustaa siviilimiekkaa sellaisessa ajassa jolloin se on enemmän asuste ja koriste. Suurin osa niistä ei oikeasti ole muuta kuin kauniita esineitä joita voi kantaa mukana. Tässä ne toki ovat hyviä. Mutta ne eivät ole mielestäni enää "aseita". En siksi itse omista spadroonia. (Minulla tosin on smallsword. Joten periaatteessa hirveän kauas ei jäädä.)
Minulla on ollut hieman samantyylinen asenne cinquedea -veitsiin. Kyseessä on veitsimalli joka oli yleinen vähän aikaa italiassa. Se on kuitenkin tyylipuhdas renessanssitikari, jota kannettiin 1600-1770 -luvulla. Ja sillä on ollut tärkeä merkitys. Se on edustanut siviilejen aseistusta. Ja se voidaan jossain mielessä nähdä tavallisen kansalaisen aseena jota herrasmiehet kantoivat arkielämässä. Ja kantoi sitä tavalla jonka hieman myöhemmin kattoi rapiiri.
Toki se voidaan asettaa hieman toiseenkin kontekstiin. Saksalaisilla oli messer. Se oli jotain jonka perusolemus oli määritellä veistä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Syynä oli se, että tavallisten ihmisten miekkojen kantaminen ei ollut laillista. Juridisia syitä on myös baselardien teränpituuksissa. Cinquedea on luokittelijoiden painajainen, ja kenties tässä on takana juuri se että kyseessä ei ole sotilaiden vaan siviilien ase.
Cinquedeat olivat usein hyvin koristeltuja. Tämä onkin tyypillistä ei-sota-aseille. Kun aseiden tärkein funktio ei ole taistella elämästä ja kuolemasta vaan se on jotain jota kannetaan mukana joka päivä, käy niin että niitä koristellaan juuri sen verran kuin omistajalla on varaa. Tämä ei aina ole uhrannut aseen funktionaalisuutta.
Cinquedean kohdalla vihjaan että se ei ole ollut ainakaan manuaalien tekijöiden suosiossa. Toki on huomattava että edellä mainitsemani baselard tunnetaan manuaalipuolella lähinnä Hugues Wittenwillerin otsikottomasta manuaalista (Cgm. 558). Ja sen tiedetään olleen yleinen ja se on ollut myös relevantissa kamppailullisessa käytössä. (Mutta miksi kirjoittaa kallis kirja rahvaiden aseista jos vain ylimystöllä on varaa maksaa kirjoista?) Ja se on funktionaalinen. Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta tosin tässä kohden kysymys voi varsin hyvin olla siinä että tikari ei ole ollut toiminnaltaan mitenkään erityisen kehuttava.
Lähden muodon kautta.
Muotokielensä kanssa cinquedea on kuitenkin rapiirin vastakohta. Rapiiri on pitkä ja ohutteräinen ase joka on selvästi keskittynyt pistoihin. Cinquedea on sen sijaan joko pitkä tikari tai lyhyt miekka. (Niiden pituus vaihtelee huomattavasti.) Ja siinä missä rapiiri on pitkä piikki on Cinquedea kolmio joka levenee kahvaa myöten voimakkaasti. (Se on helppo tunnistaa koska sillä ei ole selkeitä edeltäjiä eikä selkeitä seuraajia.) Kahvan lähellä terä onkin tyypillisesti noin viiden sormen levyinen. (Siitä se on saanut nimensäkin.)
Kun cinquedeaa ryhtyy katsomaan sen rakenteen kautta voi huomata että siinä on pieni väisti ja kahva joka kertoo siitä että sitä ei käytetä "rystyotteella" kuten jääpiikkiä. Sitä käytetään siis tässä mielessä kuten miekkaa.
on selvää että se ei ole kovin hyvä pistoase. Siinä on toki terävä ohut kärki. Mutta voimakkaasti levenevä terä johtaa siihen että jos terän haluaa menevän syvälle joutuu tähän käyttämään yhä enemmän ja enemmän voimaa. Pistokeskittyvät tikarit ovatkin usein nimenomaan kapeita sen vuoksi että kun terän saa läpi, ei joudu käyttämään enemmän ja enemmän voimaa jotta aseen saa menemään syvemmälle. Toisaalta tämä sama levenemisrakenne tekee siitä huonon viiltoaseen. Sillä jos haluaa viiltoon voimaa, pitää painopistettä siirtää lähemmäs kärkeä. Kyseessä onkin hämmentävä yhdistelmä jossa huonot pisto-ominaisuudet yhdistetään huonoon viilto-ominaisuuteen. Tämä varmasti selittääkin sen miksi tuon tyylisiä tikareita ei ole käytetty.
Paras toistaiseksi törmäämäni selitys tikarin taistelulliseen funktioon ja "muotokieleen" perustuu siihen ajatukseen että tämänlaisella rakenteella saadaan aikaan vahva torjunta. Onkin totta, että väistin lähellä torjuminen on vahvempaa ja painopisteen siirtäminen tälle alueelle vahvistaa torjuntaa. Mutta toisaalta cinquedean väisti on melkoisen pieni. En rohkenisi kutsua sitä sen vuoksi kovin defensiiviseksi aseeksi.
Olenkin, kenties vähän häijysti, ottanut käyttööni toisen tulkintakentän.
On esitetty näkemyksiä joiden mukaan cinquedeojen koristeellisuus on kenties tärkein selitys sen muodolle. Tämä on helppoa ymmärtää ; Ne olivat todella koreita. Leveä teränosuus antoi tilaa koristeille. Ja näin terä toimii ikään kuin taulun alustana. ; Tämä näkemys ei ole aivan typerä. Tikarimalli ilmestyi "periaatteessa valmiina" ja ne olivat hyvin usein - ja jo alusta asti - hyvin koristeltuja. Ja niissäkin joissa ei ole kaiverruksia on usein leikitty veriurilla niin että niissä on kiinnostavia ryhmittymiä. Argumentiksi tämän näkemyksen puolesta toimii sekin että selvästi se "ei ole hyvä oikein missään".
Todennäköisesti tämä teoria on kuitenkin puutteellinen. Syynä onkin todennäköisemmin se, että renessanssiajalla ihannoitiin antiikkia. Ja leveytyväteräisiä tikareita tunnetaan menneisyydessä. Ne tosin oli tehty pronssista. Pronssi taas on sen verran pehmeämpää terästä että sen kanssa joudutaan rakentamaan enemmän tukevuutta antavia rakenteita. Pronssista ei yksinkertaisesti voi tehdä rapiirin tai smallswordin kaltaisia "piikkiaseita". Kun renessanssiherrasmies kuljettaa arjessa mukanaan tämän tyylistä veistä se selvästi heijastaa arvostuksia ja ihanteita. ; Tämä sopii siviilille joka on paitsi ei-sotilas. Tämä sopii siviilille joka on herrasmies.
Tämän selityksen todisteeksi voidaan esittää ihan se tosiasia, että cinquedea tunnetaan vähäiseessä määrin taiteen kautta. Ja tämä on kertonut siitä miten sitä on kannettu. Cinquedeaa on kannettu vyöllä selän takana niin että miekka on "vaakasuorassa" ja kahva sojottaa sivulle. Lisäksi säilyneet tupet ovat olleet sellaisia että ne ovat peittäneet koristeellisen terän. Joten vaikka niitäkin on koristeltu niin suuri osa tikarien hienoudesta on itse asiassa suuren osan ajasta ulkopuolisille näkymättömissä. Jos sen pääfunktiona olisi olla esittelyesine, niin niitä kannettaisiin vahvemmin näkyvissä. Eli joko aivan edessä tai sivussa. Takana pitäminen renessanssiajan vaatteissa viittaa enemmänkin siihen että ase on ollut itsepuolustusase.
Takaisin funktioon.
Oman hoopoiluni tuloksena olen tullut siihen tulokseen, että cinquedea ei ole hyvä taisteluase. Mutta sen ei tarvitse ollakaan. Se on riittävän hyvä. Sillä voi satuttaa ja teloa ihmisiä. Se että sen funktio ei ole optimaalinen oikein mihinkään (eikä se ole silti monikäyttöinenkään) niin se ei tarkoita että se ei olisi riittävän hyvä itsepuolustusaseeksi.
Sen sijaan leveä terä ja veitsen kohtuullinen koko ovat psykologisia efektejä. Cinquedeat vetoavat ulkonäkönsä puolesta "harrastelijoihin" nykyaikanakin. Leveä terä vaikuttaa pelottavalta ja tehokkaalta. Tehokas stiletti -tyylinen pistoase tämän rinnalla voi tuntua jopa "naurettavan heppoiselta". Toisaalta kädensijan lähellä oleva painopiste tekee jotain muutakin kuin poistaa tehoja viilloilta. Se tekee tikarista hyvin nopeasti eri tavoilla pyöriteltävän. Miekoissa painopistettä siirretään lähelle kädensijaa kun halutaan että miekka on näppärästi suuntaansa muuttava ja tätä kautta käsiteltävä.
Väitänkin että arkisessa tilanteessa itsepuolustusaseen ei tarvitse olla tappolelu. Jos uhittelijoiden edessä heiluttaa machon näköistä nopeasti ja ketterästi pyöriteltävää veistä, syntyy tilanteeseen hyvin kielteisiä ajatuksia. Se on yksinkertaisesti psykologisesti pelottavaa vaikka ase ei olisikaan kamppailullisesti muuten kovin hyvä. (Vastustajatkin olivat todennäköisesti siviilejä, rosvoja tai vastaavia.)
Toisaalta se, että pistot eivät helposti mene kovin syvälle voi johtaa ajatuksia toiseenkin suuntaan. Sanotaan niin että "olen kuullut" että "puukkojunkkareissa ja mustalaisissa" on "tiettävästi" ollut sellaisia tahoja jotka ovat pitäneet puukkoa siten että vain pieni osa terästä tunkeutuu viilloissa tai pistoissa sisälle. Tällä on voimakas pelotteluvaikutus. Ja tätä on tehty juuri sen vuoksi että on haluttu haavoittaa mutta ei tappaa.
Itsepuolustustilanteessa - ja muutenkin renessanssi-italiassa - herrasmiehelle voi nähdä monenlaisia tilanteita joissa pelottelulla ja ei-tappavalla viiltelyllä ja satuttamisella on saatu aikaiseksi se miksi sitä nyt on veitseen ylipäätään tarvinnutkaan tarttua.
torstai 18. kesäkuuta 2015
Marian suruista ja Fioren miekosta
Otin kuvan tietenkin sitä kautta että juuri tuossa valitsemassani kuvassa Maria on melkoisen androgyyni ellei peräti miehekäs. Näin ollen voin ottaa sen sellaisenaan profiiliini. Se kuvastaa joitain vahvoja mutta synkeitä puolia itsessäni. Olisin toki voinut valita jotain muutakin.
maanantai 27. huhtikuuta 2015
Mitä botnaajat opettavat historiasta?
Katsoin botnaamista. Se onkin hauskaa seurattavaa. Siinä on vauhtia ja mäiskintää. Ottelut kestävät melko paljon ja vaatii varmasti rohkeutta kestää sitä. Lisäksi se, että röykyttää ja tulee röykytetyksi historiallisissa panssareissa vaatii taatusti hyvää kuntoa.
Laji näyttää olevan hyvin varustekeskeinen. Varusteisiin kuluu paljon varoja. Haarniskat, toisin kuin miekat, vaativat usein ja helposti kustomointia niin että massaostot ovat haasteellisempia. Miekkoja voi tusinatuottaa, panssareihin on syytä jättää modifiointitilaa. Se ei ole "taistelua", saati "historiallista taistelua" ja siksi HEMA -piireissä botnaajiin katsotaan joskus hieman karsaasti.
Nähdäkseni botnaajat kuidenkin demonstroivat yhden asian joka on aivan oikeasti opetus joka koskee myös historiallista miekkailua. He nimittäin demonstroivat että haarniskat toimivat. Kun pelkällä hakkaamisen riemulla ei voi voittaa panssaroitua vihollista, on joillakuilla varmasti motivaatiota opetella niitä historiallisiin aineistoihin tallentuneita tekniikoita joilla vastustajan panssari ei ole este vaan hidaste.
Laji näyttää olevan hyvin varustekeskeinen. Varusteisiin kuluu paljon varoja. Haarniskat, toisin kuin miekat, vaativat usein ja helposti kustomointia niin että massaostot ovat haasteellisempia. Miekkoja voi tusinatuottaa, panssareihin on syytä jättää modifiointitilaa. Se ei ole "taistelua", saati "historiallista taistelua" ja siksi HEMA -piireissä botnaajiin katsotaan joskus hieman karsaasti.
Nähdäkseni botnaajat kuidenkin demonstroivat yhden asian joka on aivan oikeasti opetus joka koskee myös historiallista miekkailua. He nimittäin demonstroivat että haarniskat toimivat. Kun pelkällä hakkaamisen riemulla ei voi voittaa panssaroitua vihollista, on joillakuilla varmasti motivaatiota opetella niitä historiallisiin aineistoihin tallentuneita tekniikoita joilla vastustajan panssari ei ole este vaan hidaste.
torstai 9. huhtikuuta 2015
Descartesin mitta täyteen - ja muita detaljeja
Filosofiaa pidetään usein kynäniskojen puuhana. Jopa sellaisena joka näivettää. Se ei toki olekaan mitenkään fyysinen harrastus. Jotkut filosofit, kuten Michel de Montaigne (1533-1592), onkin korostanut sitä että hän oli huono miekkailija ja ratsastaja.
Mutta toisaalta ei voi olla huomauttamatta että Platon (427-347 eaa.) tunnettiin paitsi filosofina niin pankrationin taitajana. Ja se laji oli nykyajan mittapuihin verrattuna raaka. Ja osa filosofeista on myös ottanut kantaa itsepuolustuksellisiin asioihin. Mikä ei tietenkään yllätä siinä mielessä että miekkailutaitoja on pidetty osana kunnon sivistyneen gentlemannin kansalaistaitoja.
Ja kun filosofit eivät ole mitenkään erityisen yksimielisiä mistään, ei pidä yllättyä että ohjeet ovat hyvin kaukana toisistaan.
* René Descartes (1596-1650) tunnettiin miehenä joka kantoi miekkaansa mukanaan. Hän oli myös kuuluisan ranskalaisen miekkailusuuntauksen opettajan, Besnardin, opissa. Nuorena päivinään hän kävi myös kaksintaistelun niistä harvoista aiheista joissa se on kenties aiheellista, naisen vuoksi. Descartes voitti kaksintaistelun ja säästi vastustajansa hengen, joka on kenties hienoin tapa lopettaa kaksintaistelu. Descartesin ohjeena oli se, että hän piti aseen pituutta tärkeänä. Hänen ajatuksensa oli se, että etäisyydenhallinnan avulla se jolla on pidempi ase on etulyöntiasemassa. Miekkailussa ja rakkaudessa geometrian ja mitan ystävä tiesi että koolla on väliä.
* Tämän vastakohtaa edustaa sitten John Locke (1632-1704) joka korosti lähitaistelun ja painitaitojen merkitystä. Hänestä taitamaton miekkailuja jolla on painitaidot kohtuullisen hyvässä kunnossa pärjää kyllä huonolle tai keskinkertaiselle miekkailijalle. Hän korosti sitä, että hyviä miekkailijoita on vain hyvin vähän. Miekka oli Lockelle lähinnä väline jonka avulla pääsi miekkailuetäisyydeltä painietäisyydelle.
Luonnollisesti molemmissa näkemyksissä on puolensa. Eivätkä ne toki ole täysin toisensa poissulkevia, voihan painiin mennä hieman pidemmänkin aseen kanssa. Erityisesti taidon vaikutus siihen mikä on kannattavaa on kuitenkin se mihin kannattaa kenties eniten kiinnittää huomiota.
Mutta toisaalta ei voi olla huomauttamatta että Platon (427-347 eaa.) tunnettiin paitsi filosofina niin pankrationin taitajana. Ja se laji oli nykyajan mittapuihin verrattuna raaka. Ja osa filosofeista on myös ottanut kantaa itsepuolustuksellisiin asioihin. Mikä ei tietenkään yllätä siinä mielessä että miekkailutaitoja on pidetty osana kunnon sivistyneen gentlemannin kansalaistaitoja.
Ja kun filosofit eivät ole mitenkään erityisen yksimielisiä mistään, ei pidä yllättyä että ohjeet ovat hyvin kaukana toisistaan.
* René Descartes (1596-1650) tunnettiin miehenä joka kantoi miekkaansa mukanaan. Hän oli myös kuuluisan ranskalaisen miekkailusuuntauksen opettajan, Besnardin, opissa. Nuorena päivinään hän kävi myös kaksintaistelun niistä harvoista aiheista joissa se on kenties aiheellista, naisen vuoksi. Descartes voitti kaksintaistelun ja säästi vastustajansa hengen, joka on kenties hienoin tapa lopettaa kaksintaistelu. Descartesin ohjeena oli se, että hän piti aseen pituutta tärkeänä. Hänen ajatuksensa oli se, että etäisyydenhallinnan avulla se jolla on pidempi ase on etulyöntiasemassa. Miekkailussa ja rakkaudessa geometrian ja mitan ystävä tiesi että koolla on väliä.
* Tämän vastakohtaa edustaa sitten John Locke (1632-1704) joka korosti lähitaistelun ja painitaitojen merkitystä. Hänestä taitamaton miekkailuja jolla on painitaidot kohtuullisen hyvässä kunnossa pärjää kyllä huonolle tai keskinkertaiselle miekkailijalle. Hän korosti sitä, että hyviä miekkailijoita on vain hyvin vähän. Miekka oli Lockelle lähinnä väline jonka avulla pääsi miekkailuetäisyydeltä painietäisyydelle.
Luonnollisesti molemmissa näkemyksissä on puolensa. Eivätkä ne toki ole täysin toisensa poissulkevia, voihan painiin mennä hieman pidemmänkin aseen kanssa. Erityisesti taidon vaikutus siihen mikä on kannattavaa on kuitenkin se mihin kannattaa kenties eniten kiinnittää huomiota.
maanantai 16. maaliskuuta 2015
Historiallisten näyttelyiden rappiotilasta
Arkeologia on periaatteessa vanha tieteenala. Uus-Babyloniassa valtaapitävät tutustuivat menneeseen loistoon voidakseen ylittää sen ja asettaakseen itsensä niiden yläpuolelle. Ja tästä on valtavan paljon aikaa. Ajatukset toki edistyivät, mutta hitaasti. Euroopassa toimi 1700 -luvulla antikvarianisteja (antiquarianism) joiden ajatustapa oli jo astetta tieteellisempi. He keräsivät esineitä ja tulkitsivat niiden kautta menneitä aikoja. Kuitenkin heidänkin kohdallaan kysymys oli melko vahvasti siitä että etsitiin hienoja esineitä tai kuriositeetteja joita voitaisiin laittaa näytteille, yleensä silmäätekeville. Oli hyvin vaikeaa nähdä mitään oleellista eroa viihteellisten näyttelyiden kuten taidenäyttelyn, sirkuskummajaisesitysten ja näiden esinekokoelmien näyttelemisen välillä.
Eräässä mielessä voidaan sanoa että Johann Winckelmann edusti tässä asenteessa käänteentekevää muutosta. Hän vaikutti Herculaneumin ja tämän lähellä olevan Pompeijin tutkimukseen. Hän kauhisteli niitä varsin tuhoisia ja ympäristöä rikkovia tapoja joilla alueita tutkittiin. Hänen ansiostaan arkeologisen kaivauksen ja aarekaivauksen välille syntyi oleellisia eroja. Ja tämä kaikki oli kaunista. Kun esineitä etsitään systemaattisesti ja arkisetkin esineet otetaan huomioon - ja ei rikota kaikkea mahdollista tielle tulevaa - voidaan saada kiinnostavaa tietoa yhteiskunnasta. Arkeologit voivat siksi nykyaikana tutkia vanhaa jähmettynyttä viemärijätettä työkseen. Ja tämä kaikki on tieteellisesti kaunista.
Tieteellinen ajattelu on toki valloittanut myös museot. Näyttelyissä ei ole vain esineitä vaan niiden avulla yritetään olla opettavaisia. Museot ovat jossain määrin tieteen popularisointia. Tai tämä on ainakin ihanteena. Näkisin että tässäkin kaikki on rappiolla. Eräs tuttuni vieraili Tukholmassa. Siellä hän kävi tutustumassa "Medieval Massacre - the Battle of Gotland 1361" -näyttelyyn. Näyttelylle on, ainakin toistaiseksi, myös pysyvä sivu.
Näyttelyn esineistö oli ollut kiinnostavaa. Esineistö oli kiinnostavaa, koska siellä oli monia hyvin karkeita ja yksinkertaisia esineitä. Monesti surkeasti valmistetut panssarit on tuhottu. Mestariteokset ovat säilyneet osittain koska niiden rikkominen on ollut ikävää. Ja niillä on ollut rahallistakin arvoa. Tämän vuoksi näyttely oli hyvin opettavaista juuri siltä kannalta että se näyttää miten köyhemmät ihmiset varustautuivat.
Mutta niistä tiedotettiin hyvin huonolla tavalla. Näyttely oli täynnä esineistöä jotka ovat Visbyn taistelusta. (Jota minä kyllä kutsuisin enemmänkin lantsareiden massamurhaksi kuin taisteluksi.) Ja historianelävöittäjien parissa tämä taistelu on hyvin tunnettu, siihen on liitetty tapahtumiakin. Ei ole ihmeellistä vierailla Tukholmassa, samoin kuin ei ole erikoista että tuttuni vieraili juuri tässä näyttelyssä. Hänhän on muun muassa osallistunut Visbyn taistelun re-enactment -tapahtumaan aseistettuna.
Näyttely oli kuitenkin ollut täynnä vaikeasti etsittävää informaatiota. Tiedot olivat jossain kaukana lapulla. Ja tieto koostui usein vain siitä että oliko esine kypärä, haarniska vai mitä. Esineistä ei kerrottu valmistusmateriaalia, ei painoa, eikä muuta vastaavaa. Näin ollen jos sinulla oli edes alkeelliset perustiedot, et voinut oppia museossa mitään. Näit vain esineitä. Toisin sanoen esillä oli materiaalia joka oli hyvin samantapaista kuin antikvariaateilla. Kysymys oli siis enemmänkin taidenäyttelystä kuin museosta. Oli kuin näyttely olisi ollut esi-Winkelmannin ajalta.
Tämä on kenties ongelmallista nykyaikana. Museoiden pääsyliput pitää myydä. Ja myyminen täytyy tehdä tekemällä niistä viihdettä. Tämä tehdään usein juuri tieteellisyyden vähentämisellä. Etenkin kun nykyisenä relativistisena aikana tuntuu hieman siltä että jokaisen tulee saada tehdä omia tulkintojaan, ja tiedon tarjoaminen on jonkinlainen elitistinen vallankäyttöaktio. Museossakäyvä ei saa tuntea oloaan noloksi ja tietämättömäksi. Tämän voi tietenkin väistää sillä että ei opeta mitään. - Tässä mielessä olen itse iloinen siitä että kansallismuseossa asiat on tehty melkoisen hyvin. Tiedot saa kaivettua melko helposti. Ja ne ovat silti kohtuullisen kiinnostavia ja viihdyttäviä.
Eräässä mielessä voidaan sanoa että Johann Winckelmann edusti tässä asenteessa käänteentekevää muutosta. Hän vaikutti Herculaneumin ja tämän lähellä olevan Pompeijin tutkimukseen. Hän kauhisteli niitä varsin tuhoisia ja ympäristöä rikkovia tapoja joilla alueita tutkittiin. Hänen ansiostaan arkeologisen kaivauksen ja aarekaivauksen välille syntyi oleellisia eroja. Ja tämä kaikki oli kaunista. Kun esineitä etsitään systemaattisesti ja arkisetkin esineet otetaan huomioon - ja ei rikota kaikkea mahdollista tielle tulevaa - voidaan saada kiinnostavaa tietoa yhteiskunnasta. Arkeologit voivat siksi nykyaikana tutkia vanhaa jähmettynyttä viemärijätettä työkseen. Ja tämä kaikki on tieteellisesti kaunista.
Tieteellinen ajattelu on toki valloittanut myös museot. Näyttelyissä ei ole vain esineitä vaan niiden avulla yritetään olla opettavaisia. Museot ovat jossain määrin tieteen popularisointia. Tai tämä on ainakin ihanteena. Näkisin että tässäkin kaikki on rappiolla. Eräs tuttuni vieraili Tukholmassa. Siellä hän kävi tutustumassa "Medieval Massacre - the Battle of Gotland 1361" -näyttelyyn. Näyttelylle on, ainakin toistaiseksi, myös pysyvä sivu.
Näyttelyn esineistö oli ollut kiinnostavaa. Esineistö oli kiinnostavaa, koska siellä oli monia hyvin karkeita ja yksinkertaisia esineitä. Monesti surkeasti valmistetut panssarit on tuhottu. Mestariteokset ovat säilyneet osittain koska niiden rikkominen on ollut ikävää. Ja niillä on ollut rahallistakin arvoa. Tämän vuoksi näyttely oli hyvin opettavaista juuri siltä kannalta että se näyttää miten köyhemmät ihmiset varustautuivat.
Mutta niistä tiedotettiin hyvin huonolla tavalla. Näyttely oli täynnä esineistöä jotka ovat Visbyn taistelusta. (Jota minä kyllä kutsuisin enemmänkin lantsareiden massamurhaksi kuin taisteluksi.) Ja historianelävöittäjien parissa tämä taistelu on hyvin tunnettu, siihen on liitetty tapahtumiakin. Ei ole ihmeellistä vierailla Tukholmassa, samoin kuin ei ole erikoista että tuttuni vieraili juuri tässä näyttelyssä. Hänhän on muun muassa osallistunut Visbyn taistelun re-enactment -tapahtumaan aseistettuna.
Näyttely oli kuitenkin ollut täynnä vaikeasti etsittävää informaatiota. Tiedot olivat jossain kaukana lapulla. Ja tieto koostui usein vain siitä että oliko esine kypärä, haarniska vai mitä. Esineistä ei kerrottu valmistusmateriaalia, ei painoa, eikä muuta vastaavaa. Näin ollen jos sinulla oli edes alkeelliset perustiedot, et voinut oppia museossa mitään. Näit vain esineitä. Toisin sanoen esillä oli materiaalia joka oli hyvin samantapaista kuin antikvariaateilla. Kysymys oli siis enemmänkin taidenäyttelystä kuin museosta. Oli kuin näyttely olisi ollut esi-Winkelmannin ajalta.
Tämä on kenties ongelmallista nykyaikana. Museoiden pääsyliput pitää myydä. Ja myyminen täytyy tehdä tekemällä niistä viihdettä. Tämä tehdään usein juuri tieteellisyyden vähentämisellä. Etenkin kun nykyisenä relativistisena aikana tuntuu hieman siltä että jokaisen tulee saada tehdä omia tulkintojaan, ja tiedon tarjoaminen on jonkinlainen elitistinen vallankäyttöaktio. Museossakäyvä ei saa tuntea oloaan noloksi ja tietämättömäksi. Tämän voi tietenkin väistää sillä että ei opeta mitään. - Tässä mielessä olen itse iloinen siitä että kansallismuseossa asiat on tehty melkoisen hyvin. Tiedot saa kaivettua melko helposti. Ja ne ovat silti kohtuullisen kiinnostavia ja viihdyttäviä.
maanantai 9. maaliskuuta 2015
Naistaistelijoista ja nykyajan tasa-arvottomuudesta
 |
| Modernien roolipelien "Female armor" tunnettiin ilmeisesti jo keskiajalla. |
Kuitenkin etenkin kuvalistat johtavat helposti erikoisiin ajatuksiin. Vastaan nimittäin tuli näkemys jonka mukaan menneisyydessä olleet kuvat ja arkeologiset ainekset todistaisivat että ennen oltaisiin oltu vapaamielisempiä. Eli tosiasiassa sovinistinen naisten hallitseminen on nykyajan ongelma. En kuitenkaan menisi aivan näin pitkälle. Sillä nykyajan aineistossakin on aineistoa esimerkiksi naisten nyrkkeilystä. Se, että löydetään kuvia naisista itsepuolustuksen parissa ei siis kerro että yhteisö olisi tasa-arvoinen tältä osin. Tai jos tarkoittaa niin se tarkoittaa sitä nykyajankin viitekehyksessä.
Itse olen toki hyvin tyytyväinen siihen että miekkailijoissa on mukana naisia. Ja peräti tavalla jossa naiset ja miehet eivät ole "omissa karsinoissaan", toisin kuin monissa muissa lajeissa. Ei vaikka laji ei ole "itsepuolustusta" vaan tekniikkavalikoimaltaan hyvinkin aggressiivinen laji, "keskiaikaisen lahtaamisen ja sodankäynnin laji".
Uskallankin ottaa itsepuolustuksen erikoiselta kannalta.
Monessa asiassa tekemiset on hyvin vahvasti sukupuolistettu. Osassa sukupuolistamista pidetään hyvinkin tiukasti biologisena ja "luonnollisena". Osassa taas ei nähdä sukupuolella olevan juurikaan väliä. Itsepuolustuslajit ovat sopivasti juuri tässä näiden ääripäiden välissä. Se tekee siitä haastavan mutta kuvailevan kohteen. Miten kamppailulajia harjoittava nainen asettautuu sukupuolten tasa-arvo -kysymyksessä?
Asiaa voisi kenties lähestyä Judith Butlerin ajatuksen kautta. Hän korostaa sitä miten "luonnollisuuden" sijasta kysymys on "koherenttiudesta" (coherence). Esimerkiksi minä olen heteroseksuaali mies joka harrastaa miekkailua, on aggressiivinen jne. Näiltä osin olen hyvinkin koherentti. Roolini osuvat hyvin yhteen biologisen sukupuoleni kanssa. Vaikka harrastan jotain joka on kaiken kaikkiaan harvinaista ja tätä kautta omituista, se ei kuitenkaan riko yhteyttä ja on tätä kautta koherentti harrastus. Jos nainen tekee samaa, hän ei välttämättä suoraan riko sukupuolirooleja mutta hän on vähemmän koherentti.
Joka ei tietenkään tarkoita sitä että naiset jotenkin eivät voisi harrastaa miekkailua. Hänen toimintansa ei vain vastaa yleisiä näkemyksiä, perinteitä ja tottumuksia siitä mitä naiset tekevät. - Butlerin koherenssi on yksinkertaisesti sitä, että on erilaisia piirteitä joita sitten kokoontuu yhteen. Ja näistä jotkut ovat tai ne nähdään olevan toisiinsa liitoksissa enemmän kun taas toiset eivät.
Näin esimerkiksi minun seksuaalinen suuntaukseni on liitoksissa miekkailuun koherenttiuden ajatuksen kanssa. ; Mikä on minusta absurdia ja ällistyttävää koska en pane ketään salilla, saati pippelimiekkaile siellä. (Tai jos teenkin, en tunnusta sitä internetissä.) Butlerkin lähestyy kaikkea samalla ällistyksellä ja huvituksella. Yhteyttä ja sen luonnollisuutta usein liioitellaan. Ja siksi syntyy liioitteluja.
Tätä kautta mukaan tulee väistämättä Simone de Beauvoirin henkisiä ajatuksia siitä että naiseksi - tai minun tapauksessani mieheksi - ei synnytä vaan tullaan. Siksi jos joku nainen ei ole kiinnostunut meikkaamisesta on jotenkin ei-tyttömäinen. Ja vielä enemmän : Jos hän pitää miekkailusta, hän onkin poikatyttö. (Btw ; Voit meikata ja olla miekkailija, sukupuolesta riippumatta.) Joku voisi nähdä että taustalla on ajatus rooleista joiden rikkominen johtaa sukupuolisuuden kyseenalaistamiseen. Kun kerää riittävästi miehekkäitä piirteitä eikä ole kiinnostunut nukeista onkin tilassa jossa seksuaalinen suuntautuminen helposti kyseenalaistetaan. Nainen onkin "varmaan joku rekkalesbo". Samoin miehen kohdalla "neitimäisyys" ja "håmppelius" ohjaavat kuvauksia. Joko sukupuoli tai vähintään sukupuolinen suuntautuminen kyseenalaistetaan.
On tavallaan ymmärrettävää että Butler näkeekin "ulkoisen sukupuolisuuden" performanssina. Ihmiset oikeasti määrittelevät miehekkyyttä ja naisekkuutta uusiksi. Kulttuureissa eri asioita on pidetty miehekkäinä ja naisekkaina. Ja kulttuurin muutoksessa ihmiset selvästi luovat sekä omaa että kollektiivista identiteettiään toistamalla ulkoisia piirteitä. Ja sitten kun toistoa on tarpeeksi, ihmiset yhdistävät tämän toistetun piirteen johonkin sisältöön. Ja tämä yhteys näyttää "luonnolliselta". Näistä "normaaleista" voi sitten tulla "normeja" joista poikkeamista paheksutaan. Epäkoherentti sukupuoli-identiteetti voi tietenkin vaivata homoa jonka on pakko pukeutua vaaleanpunaiseen.
1: Hieman kuten ristin muotoisen korun kantaminen kaulassa viittaa hengellisyyteen, jopa spesifiin uskontoon. Vaikka se on oikeasti vain pala metallia ja symboli on kristillisen kulttuuripiirin konventio. Jeesus ei käskenyt kantamaan sellaisia koruja tai antamaan niitä rippulahjoiksi. Aivan yhtä hyvin voisi kuvitella että viinikarahvi symbolisoisi ehtoollista ja tästä olisi tullut yleisin koru.
Se, mikä tässä sitten on jännittävää on se että osa piirteistä on kulttuurisidonnaisia ja toiset eivät. Mieltymyksien kohdalla on selvästi paljon variaatiota ja se on syytä tiedostaa ja hyväksyä. (Minusta on sikahienoa että naisetkin miekkailevat. Enkä sano tätä siksi että minusta on mukavampaa katsella naisia ja tissejä kuin haisevia karvaisia miehiä.) Mutta silti jossain määrin konventioissa on kuitenkin korrelaatteja jotka eivät välttämättä ole "kahleita" mutta tilastollisia yhteyksiä. Ja niiden maailmassa "voit antaa pojalle nuken, mutta et voi pakottaa häntä nauttimaan sillä leikkimisestä". Ihmisten syvä sisäinen tila inspiroi kulttuurin lisäksi, ja tässä on mukana paitsi yksilöllisyyttä niin myös biologiaa.
Siksi avoimissa kulttuureissa on naisia sotureina. Näissä avoimissa kulttuureissa naiset kun saavat valita mieltymyksiensä mukaan. Sulkeutuneissa yhteiskunnissa tilastosta tehdään pakottava rooli ja naisten soturius estetään. Tämä mainittu ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä että avoimessa yhteiskunnassa naiset ja miehet olisivat sotureissa tasaisesti edustettuina. Suurin osa ongelmista on tällä välillä. Välillä jossa jokin sukupuoli tekee jotain, mutta melko harvoin. Niiden kohdalla on haasteellista nähdä johtuuko aliedustus siitä että yhteiskunta aivopesee välttämään tai aivopesee suostumaan juuri tuohon toimintaan. Vai onko ero mieltymyksiin ja käyttäytymiseen liittyvässä biologiassa.
Valitettavan usein ero tehdään määrittelemällä asiat joksikin. Eli joko olettamalla että geenit eivät voi vaikuttaa käytökseen koska ihminen on vapaa. Tai olettamalla "luontainen" biologinen mieltymys jossa ei ole variaatiota - toisin kuin juuri missään luonnossa olevassa piirteessä kuten pituudessa.
Ja sen vuoksi ihmiset voivat riidellä jopa HEMA -piireissä. Tässä on kenties hyvä hakea rakentavaa ohjeistusta naisten pilkkaamasta huonosti tanssivasta miehestä. Joka sai tuekseen naisten nettikampanjan. Se on toki vaikeaa jos täytyy haikailla johonkin menneeseen nykyistä parempaan aikaan jota tuskin on koskaan oikesti ollut olemassakaan.
perjantai 13. helmikuuta 2015
Moulinet ; Eli miksi ihmeessä ratsumiehet käyttivät sapelia?
Donald McBane oli mielenkiintoinen herrasmies. Hän oli sotilaana ensimmäisessä kunnolla globaalissa modernissa sodassa, Espanjan perimyssodassa (1701-1714). Tämä baarimikko, miekkailunopettaja ja bordellinomistaja kirjoitti myös omintakeisen teoksen "The Expert Sword-man's Companion; or the True Art of Self-Defence. With all Account of the Author's Life and his Transactions during the Wars with France." Teoksen jossa oli tosiasioita ja ylpistelyä sellaisella tavalla millä vain todelliset skotit kykenevät.
Hänellä oli hyvin käytännönläheisiä oppeja. Esimerkiksi hänen kamppailuohjeissaan neuvotaan omanlaista askellusta märissä ja liukkaissa olosuhteissa. (Mikä eroaa monesta salissa harjoitettavasta lajista jotka toimivat kuivissa tasaisissa sisätiloissa erinomaisesti.) Ja muutenkin hänellä oli näkemystä asioihin. Sellaisella tavalla mihin vain todelliset skotit kykenevät.
Kiinnostavaa on että hän suosi pistomiekkaa viiltävän sijasta. Hän kertoi että "The Small Sword hath great odds of the Broad, for the Small-Sword kills and you may receive fourty cuts and not be disabled." Tämä oikeasti kertoo jotain oleellista pistojen ja viiltojen eroista. Kun mietimme mikä tekee pistosta tehokkaan, voimme huomata että se eroaa viilloista muutamassa asiassa:
1: Pisto tarjoaa kovemman paineen. Kun mietitään mitä voima tarkoittaa, on huomioitava aseen nopeus ja iskun takana oleva paino. Ja jaettava tämä teho osumapinta-alalla. Viiltojen kohdalla terä on toki ohut, mutta se on kuitenkin "pitkä viiva". Pistettäessä kärki on yleensä juuri yhtä terävä kuin muukin terä, mutta se on "lyhyempi". Eli pisto on tässä mielessä tehokkaampi.
2: Toisaalta pistossa energia menee syvemmälle ja syvemmälle ja oikeastaan vain sinne. Viilloilla voimaa taas menee liikkeeseen joka viiltää lisää ihoa ja tätä kautta kuluttaa iskun energiaa johonkin joka ei ole syvällä oleva elintärkeä sisäelin.
+: Tässä ajatuksessa on varmasti jotain perää kun mietitään miksi kaksintaisteluissa rapierista tuli hyvinkin suosittu. Se oli nopea ja kevyt ase jolla oli pitkä ulottuvuus. Ja sillä tehty pisto oli vaarallinen. On hyvä tiedostaa että Spartan aikana keihäänpistoihin kuolleet jättivät suhteellisen siistin ruumiin. Viiltoja taas kuluu helposti useampia ja jälki on paljon karumpaa. Toki myös viilto on vaarallinen. Mutta mikään vamma ei ole ihmeellinen kerrastatappaja. Kinsleyn "Swordsmen of the British Empire" kertoi miten eräs sotilas selvisi hengissä siitä että häneltä lyötiin käsi kokonaan irti. Temppu on luonnollisesti vaarallinen, eikä missään nimessä pisto.
Mutta tästä päästään oikeastaan siihen varsinaiseen ongelmaan. Jos McBane oli hieno mies, niin miksi kun katsomme vaikka kenraali Custeria niin hän ei käyttänyt suoraa pistomiekkaa vaan sapelia? Muutoinkin kun katsotaan sotilaita, oli tavallista että pistomiekka varattiin kaksintaisteluihin mutta sotaan mennessä käyttöön otettiin raskaampia ja viiltävämpiä aseita. Olivatko he tyhmiä?
Tämä ei ole kovin uskottavaa. Viiltoaseissa on monia etuja. Muutamat ovat varsin pinnallisia. Voidaan ajatella että pistäminen vaatii enemmän ojentelua jota on hankalaa tehdä juoksuhaudoissa. Ja voidaan nähdä että pisto on helpompi iskeä syrjään. (Koska itsepuolustuksessa ja taistelussa on ikävä nyrkkisääntö jossa eteenpäin menevä voima on heikkoa sivuilta ja sivuille menevä voima on heikkoa vetämiselle ja työntämiselle. Pistossa jokainen suunta on syrjään ja viilloissa vain osa on "heikkoja linjoja" ja viiltoa vastaan voi joutua puskemaan ja pysäyttämään koko iskun.) Mutta kenties oleellisempaa on huomata että miekat itse asiassa jäivät tuliaseiden jalkoihin ja korvautuivat veitsillä joita on miellyttävämpi kantaa kuin miekkaa. (Mikä kyllä kieltämättä vaikuttaa jonkinlaiselta pyhäinhäväistykseltä ajatuksena. Mutta jos kokeilet kantaa pitkää miekkaa koko ajan mukana kiväärien ja muiden lisäksi, ajatus alkaa tuntumaan miellyttävältä, jotenkin. Kunhan se veitsi on siisti.)
Mainitsin jo Custerin. Enkä suinkaan vahingossa. Ratsuväki on klassisesti käyttänyt sapelia. Custerin aikaan syynä oli osittain ampuma-aseiden ongelmat. Niitä oli vielä vaikeaa ladata ja lähitaistelussa ammuttaessa ratsumies helposti ampuu toveriaankin. Miekka on hyvä ulottuvuuden kannalta. Mutta miksi ei pistomiekkaa? Kyllähän komealla rapierilla yltäisi miltei maahan asti! Miksi ihmeessä Custer käytti kevyttä sapeliaan ja miksi husaarit käyttivät esimerkiksi "Model 1840 Cavalry Saberia" (joka tunnettiin myös "wristbreaker saberiksi" koska se oli melko raskas ja tätä kautta massiivinen miekka sapeliksi). Syy on oikaestaan juuri siinä että McBane oli oikeassa. Ratsastajalla on kuitenkin jotain jota maan tasolla kaksintaistelijalla ei ole. Nimittäin hevonen. Hevonen lisää iskuun massaa ja inertiaa. Näin ollen pistomiekalla iskut mennä hujahtaisivat kahvaa myöten sisään ja tärkeintä olisi yrittää vetää sitä terää ulos. Tämänlaisessa tohinassa aseen menettäisi helposti. Sapeli taas on sellainen että sen kuin mennä viuhtoo menemään. Toki piston ja viillon eroja painotettiin.
Mutta sapelin kanssa noudatettiin esimerkiksi Philip Cooken ohjeita jotka hän kirjoitti kirjaan jonka otsikko kuulostaa veroviraston keksimältä "Regulations for the Instruction, Formation and Movements of the Cavalry". Hän suositteli että joukot harjoittelisivat erilaisia moulinetteja, joissa sapelia pyöritettiin. Hän suositteli että keskitytään torjuntoihin "should have confidence in his parries" Tästä huolimatta hän myös suosi pistoja melko paljon. "Cuts very often fail from the sabre turning enough to make the blow one with the flat; at best the wound is a generally drifting compared to those made by thrusts." McBanen totuus siis tiedettiin. Mutta silti käytettiin sapelia joka on painottunut viilto-ominaisuuksiin. Sen sijaan että oltaisiin otettu suora miekka jolla samalla metallimäärällä saataisiin pistettyä hieman pidemmälle. Edes pistonystävänä tunnettu Cooke tiedosti sen miksi ratsumiesten on kannattavaa käyttää sapelia.
Hänellä oli hyvin käytännönläheisiä oppeja. Esimerkiksi hänen kamppailuohjeissaan neuvotaan omanlaista askellusta märissä ja liukkaissa olosuhteissa. (Mikä eroaa monesta salissa harjoitettavasta lajista jotka toimivat kuivissa tasaisissa sisätiloissa erinomaisesti.) Ja muutenkin hänellä oli näkemystä asioihin. Sellaisella tavalla mihin vain todelliset skotit kykenevät.
Kiinnostavaa on että hän suosi pistomiekkaa viiltävän sijasta. Hän kertoi että "The Small Sword hath great odds of the Broad, for the Small-Sword kills and you may receive fourty cuts and not be disabled." Tämä oikeasti kertoo jotain oleellista pistojen ja viiltojen eroista. Kun mietimme mikä tekee pistosta tehokkaan, voimme huomata että se eroaa viilloista muutamassa asiassa:
1: Pisto tarjoaa kovemman paineen. Kun mietitään mitä voima tarkoittaa, on huomioitava aseen nopeus ja iskun takana oleva paino. Ja jaettava tämä teho osumapinta-alalla. Viiltojen kohdalla terä on toki ohut, mutta se on kuitenkin "pitkä viiva". Pistettäessä kärki on yleensä juuri yhtä terävä kuin muukin terä, mutta se on "lyhyempi". Eli pisto on tässä mielessä tehokkaampi.
2: Toisaalta pistossa energia menee syvemmälle ja syvemmälle ja oikeastaan vain sinne. Viilloilla voimaa taas menee liikkeeseen joka viiltää lisää ihoa ja tätä kautta kuluttaa iskun energiaa johonkin joka ei ole syvällä oleva elintärkeä sisäelin.
+: Tässä ajatuksessa on varmasti jotain perää kun mietitään miksi kaksintaisteluissa rapierista tuli hyvinkin suosittu. Se oli nopea ja kevyt ase jolla oli pitkä ulottuvuus. Ja sillä tehty pisto oli vaarallinen. On hyvä tiedostaa että Spartan aikana keihäänpistoihin kuolleet jättivät suhteellisen siistin ruumiin. Viiltoja taas kuluu helposti useampia ja jälki on paljon karumpaa. Toki myös viilto on vaarallinen. Mutta mikään vamma ei ole ihmeellinen kerrastatappaja. Kinsleyn "Swordsmen of the British Empire" kertoi miten eräs sotilas selvisi hengissä siitä että häneltä lyötiin käsi kokonaan irti. Temppu on luonnollisesti vaarallinen, eikä missään nimessä pisto.
Mutta tästä päästään oikeastaan siihen varsinaiseen ongelmaan. Jos McBane oli hieno mies, niin miksi kun katsomme vaikka kenraali Custeria niin hän ei käyttänyt suoraa pistomiekkaa vaan sapelia? Muutoinkin kun katsotaan sotilaita, oli tavallista että pistomiekka varattiin kaksintaisteluihin mutta sotaan mennessä käyttöön otettiin raskaampia ja viiltävämpiä aseita. Olivatko he tyhmiä?
Tämä ei ole kovin uskottavaa. Viiltoaseissa on monia etuja. Muutamat ovat varsin pinnallisia. Voidaan ajatella että pistäminen vaatii enemmän ojentelua jota on hankalaa tehdä juoksuhaudoissa. Ja voidaan nähdä että pisto on helpompi iskeä syrjään. (Koska itsepuolustuksessa ja taistelussa on ikävä nyrkkisääntö jossa eteenpäin menevä voima on heikkoa sivuilta ja sivuille menevä voima on heikkoa vetämiselle ja työntämiselle. Pistossa jokainen suunta on syrjään ja viilloissa vain osa on "heikkoja linjoja" ja viiltoa vastaan voi joutua puskemaan ja pysäyttämään koko iskun.) Mutta kenties oleellisempaa on huomata että miekat itse asiassa jäivät tuliaseiden jalkoihin ja korvautuivat veitsillä joita on miellyttävämpi kantaa kuin miekkaa. (Mikä kyllä kieltämättä vaikuttaa jonkinlaiselta pyhäinhäväistykseltä ajatuksena. Mutta jos kokeilet kantaa pitkää miekkaa koko ajan mukana kiväärien ja muiden lisäksi, ajatus alkaa tuntumaan miellyttävältä, jotenkin. Kunhan se veitsi on siisti.)
Mainitsin jo Custerin. Enkä suinkaan vahingossa. Ratsuväki on klassisesti käyttänyt sapelia. Custerin aikaan syynä oli osittain ampuma-aseiden ongelmat. Niitä oli vielä vaikeaa ladata ja lähitaistelussa ammuttaessa ratsumies helposti ampuu toveriaankin. Miekka on hyvä ulottuvuuden kannalta. Mutta miksi ei pistomiekkaa? Kyllähän komealla rapierilla yltäisi miltei maahan asti! Miksi ihmeessä Custer käytti kevyttä sapeliaan ja miksi husaarit käyttivät esimerkiksi "Model 1840 Cavalry Saberia" (joka tunnettiin myös "wristbreaker saberiksi" koska se oli melko raskas ja tätä kautta massiivinen miekka sapeliksi). Syy on oikaestaan juuri siinä että McBane oli oikeassa. Ratsastajalla on kuitenkin jotain jota maan tasolla kaksintaistelijalla ei ole. Nimittäin hevonen. Hevonen lisää iskuun massaa ja inertiaa. Näin ollen pistomiekalla iskut mennä hujahtaisivat kahvaa myöten sisään ja tärkeintä olisi yrittää vetää sitä terää ulos. Tämänlaisessa tohinassa aseen menettäisi helposti. Sapeli taas on sellainen että sen kuin mennä viuhtoo menemään. Toki piston ja viillon eroja painotettiin.
Mutta sapelin kanssa noudatettiin esimerkiksi Philip Cooken ohjeita jotka hän kirjoitti kirjaan jonka otsikko kuulostaa veroviraston keksimältä "Regulations for the Instruction, Formation and Movements of the Cavalry". Hän suositteli että joukot harjoittelisivat erilaisia moulinetteja, joissa sapelia pyöritettiin. Hän suositteli että keskitytään torjuntoihin "should have confidence in his parries" Tästä huolimatta hän myös suosi pistoja melko paljon. "Cuts very often fail from the sabre turning enough to make the blow one with the flat; at best the wound is a generally drifting compared to those made by thrusts." McBanen totuus siis tiedettiin. Mutta silti käytettiin sapelia joka on painottunut viilto-ominaisuuksiin. Sen sijaan että oltaisiin otettu suora miekka jolla samalla metallimäärällä saataisiin pistettyä hieman pidemmälle. Edes pistonystävänä tunnettu Cooke tiedosti sen miksi ratsumiesten on kannattavaa käyttää sapelia.
perjantai 6. helmikuuta 2015
Päiden katkomisesta ja muusta brutaaliudesta
Viime aikoina ISIS -joukot ovat saaneet näkyvyyttä. Erityistä huomiota eivät ole saaneet heidän väkivaltaiset iskunsa eri paikkoihin. Vaan ne tavat joilla he harjoittavat kuolemanrangaistusta. Tämä on järkyttänyt jopa niitä amerikkalaisia, joiden suhtautuminen kuolemanrangaistukseen on ollut perinteisesti varsin salliva. Siksi asiasta puhutaan teloituksina.
Ärsyyntyminen onkin johtunut kahdesta hyvin näkyvästä piirteestä. Ensinnäkin amerikkalainen kuolemanrangaistusjärjestelmä on melko privaatti kun taas ISIS tekee temppunsa julkisesti. Toinen asia on sitten metodiikka. Amerikkalaiset hiovat humaaneja teloitusmetodeja. Tai ainakin pyrkivät siihen suuntaan. ISIS taas voi harjoittaa mitä vain joka on brutaalia ja pelottavaa. Siksi sapeliteloitukset ja hengiltä polttamiset ovat sen kannalta käteviä temppuja. (Se miten suhtaudun tämänlaiseen käytännönläheisyyteen on se, että en oikein enää laske ISIStä terrorismiksi. Sen sijaan se harrastaa puhdasta terroria.)
Mutta on kenties syytä vilkaista hieman tätä sapeliteloitusperinnettä.
Päiden katkominen on ollut vanha metodi. Tämä ei ole yllättävää sillä pään irtileikkaaminen on siitä käytännöllinen että se on varma keino. Sillä saa toisen ihmisen hengiltä nopeasti ja varmasti. Mestauksen suosio ei tässä mielessä ole kovin suuri yllätys.
Esimerkiksi Stonehengen läheltä löytyneistä tuhansia vuosia vanhoista luurangoista on löydetty merkkejä päiden irtileikkaamisesta. Näitä pidetään "rituaalisina". Joka viittaa teon uskonnollisuuteen. Historia on siitä kiinnostava yhdistettävä päiden irtileikkaamiseen että ISIS ei tavallaan vahingossa lyö ihmisiltä päitä irti. Sen sijaan teloitus tällä tavalla on samaan tapaan islamia kuin kivittäminen on osa juutalaisuutta. Koraanissa on mainintoja siitä että milloin dekapitointi on asiaankuuluva rangaistus. Aivan samaan tapaan kuin Vanha Testamentti ja Toora sisältävät kivityspykäliä.
Useimmat perinteet ovat tietenkin oppineet pois tämänlaisista pykälistä. Mutta on kenties mielenkiintoista ajatella asiaa humaaniuden kannalta. Nimittäin moni on pitänyt pään irtileikkaamista humaaneimpana vaihtoehtona tai osana teloitusta.
Haluan että pääni leikataan irti, koska se on humaania.
Japanissa asia on melko ilmiselvä. Seppukuperinteessä kun kuolemanrangaistus hämärrettiin itsemurhaksi sellaisella tavalla johon vain kunniakulttuuri kykenee. Ja kuolintapa ritualisoitiin vatsan aukileikkaamiseksi joka ei ole kovinkaan nopea, kivuton tai muutenkaan pragmaattinen tapa. Se demonstroikin äärimmäistä tyyneyttä. Onneksi tätä kuitenkin inhimillistettiin siten että mukaan otettiin kaishakunin (介錯人) joka oli avustaja. Hänen tehtävänään oli lyödä pää irti. Kohtelias kaishakunin osasi peräti lyödä pään irti niin että ohut ihokaistale jäi pitämään päätä paikallaan. Eli pää oli käytännössä irtileikattu mutta ei lennellyt mielivaltaisesti ympäriinsä biillä suttuisilla tavoilla joilla irtopäät voivat olla vaivaannuttavia. Ymmärrettävistä syistä kaishakunin oli seppukuntekijän paras ystävä.
Euroopassa näkemys oli hieman erilainen. Mutta täälläkin teloitus miekalla oli kunniallinen. Se oli itse asiassa varattu aatelisille. Syynä oli osittain se, että miekka oli jotain johon ritarit ja muut vastaavat voivat odottaa kuolevansa taistelukentällä. Ja tämä loi jonkinlaista gloriaa miekkateloituksen ympärille.
Mutta tämän lisäksi oli käytäntö. Vaihtoehtona oli kirvesteloitus. Ja vaikka teloituskirveet olivat massiivisen ja mahtavan näköisiä, todellisuus oli melkoisen karu. Kirves toimii lähinnä massalla ja osumapinta-alalla. Kun taas miekalla impaktin lisäksi kyseessä on yleensä viiltävää liikerataa. (draw-cut / pull-cut) Sapeliteloituksessa tämä on tietenkin vahva. Mutta jopa länsimainen teloittajien spesiaalimiekka oli taistelumiekoista poikkeava. Niiden pelkkä terä oli noin neljä jalkaa (120 cm), niissä oli pyöristetty ja tylsä kärkiosa. Kädensija oli kahden käden käyttöön. Ja terä oli mittaan nähden hyvin leveä. Ja ne hiottiin käsittämättömän teräviksi. Itse asiassa teloitusmiekat hiottiin niin teräviksi että ne menettivät käytännössä taistelutehokkuuttaan. Miekat piti hioa erikseen joka ikisen teloituksen jälkeen.
Jos otetaan esimerkiksi vaikkapa Maria Stuart, joka teloitettiin kirveellä vuonna 1587. Hän oli riutunut kauan vankilassa ennen kuolemaansa. Hänen kapean ja ohuen kaulansa irtiläimimiseen "massan ja kiilan voimalla" vaati kolme iskua. Siksi onkin ymmärrettävää että Anne Boleyn oli helpottunut kun hänen teloitustaan varten hankittiin erikseen ranskalainen miekkamies. Sellainen joka tiesi alan salaisuuksia. Kuten sen, että kun teloitettavan silmät sidottiin (väistörefleksin välttämiseksi koska teloitettava joutuu istumaan polvillaan kun kirvesteloituksessa pää on pölkyllä) ja tämän kädet sidottiin selän taakse (jotta tämä ei laittaisi käsiä tielle tai muuten kävisi teloittajaan käsiksi) niin jos teloittaja hieman tönäisi teloitettavaa hartioista niin tämä refleksinomaisesti oikaisi selkäänsä, laski hartioitaan ja nosti päätään niin että kaulaan oli helppo osua tavalla joka irrotti pään siististi yhdellä iskulla.
Tämä päiden katkomisen "humaanius" saavutti sitten Thomas Edison -asteensa ranskan vallankumouksessa. (Thomas Edison eli myöhemmin. Mutta hän tuotti sähkötuoli-innovaation iloksemme. Hän halusi korostaa vaihtovirran vaarallisuutta mustamaalatakseen kilpailijoitaan. Ja se ei mennyt hyvin. Sähkö oli vaarallista mutta jumalauta ei näin!) Charles Henri Sanson kuvasi ranskan vallankumouksen haasteet erikoisella tavalla. Hän kuvasi miten teloitukseen käytetty miekka on ehdottoman tärkeää hioa teräväksi joka ikisen teloituksen jälkeen. Ja miten Pariisin pyövelillä oli käytössään vain kaksi miekkaa. Aiemmin ei ollut ollut tarvetta enemmälle. Mutta koska ranskan valistushenkiset ihmiset halusivat ratkaista tämän ongelman jotenkin muutoin kuin vähentämällä teloitettavia, saatiin levitettyä ajatusta giljotiinista. (Joka innovoitiin kätevästi vuonna 1792.) Jota sitten myytiin sekä humaanina että tehokkaana että valistushenkisen sopivasti mekaanisena. Ja tämä humaanius ei olisi uskottavaa minkään muun kuin miekkateloituksen humaanin maineen varjolla.
Siksi on tavallaan erikoista että pidämme ISIS -järjestön miekkateloitusta jonkinlaisena äärimmäisenä barbariana. Aatehistoriallisesti ajatus miekkateloituksen brutaaliudesta on melkoisen nuori.
Ärsyyntyminen onkin johtunut kahdesta hyvin näkyvästä piirteestä. Ensinnäkin amerikkalainen kuolemanrangaistusjärjestelmä on melko privaatti kun taas ISIS tekee temppunsa julkisesti. Toinen asia on sitten metodiikka. Amerikkalaiset hiovat humaaneja teloitusmetodeja. Tai ainakin pyrkivät siihen suuntaan. ISIS taas voi harjoittaa mitä vain joka on brutaalia ja pelottavaa. Siksi sapeliteloitukset ja hengiltä polttamiset ovat sen kannalta käteviä temppuja. (Se miten suhtaudun tämänlaiseen käytännönläheisyyteen on se, että en oikein enää laske ISIStä terrorismiksi. Sen sijaan se harrastaa puhdasta terroria.)
Mutta on kenties syytä vilkaista hieman tätä sapeliteloitusperinnettä.
Päiden katkominen on ollut vanha metodi. Tämä ei ole yllättävää sillä pään irtileikkaaminen on siitä käytännöllinen että se on varma keino. Sillä saa toisen ihmisen hengiltä nopeasti ja varmasti. Mestauksen suosio ei tässä mielessä ole kovin suuri yllätys.
Esimerkiksi Stonehengen läheltä löytyneistä tuhansia vuosia vanhoista luurangoista on löydetty merkkejä päiden irtileikkaamisesta. Näitä pidetään "rituaalisina". Joka viittaa teon uskonnollisuuteen. Historia on siitä kiinnostava yhdistettävä päiden irtileikkaamiseen että ISIS ei tavallaan vahingossa lyö ihmisiltä päitä irti. Sen sijaan teloitus tällä tavalla on samaan tapaan islamia kuin kivittäminen on osa juutalaisuutta. Koraanissa on mainintoja siitä että milloin dekapitointi on asiaankuuluva rangaistus. Aivan samaan tapaan kuin Vanha Testamentti ja Toora sisältävät kivityspykäliä.
Useimmat perinteet ovat tietenkin oppineet pois tämänlaisista pykälistä. Mutta on kenties mielenkiintoista ajatella asiaa humaaniuden kannalta. Nimittäin moni on pitänyt pään irtileikkaamista humaaneimpana vaihtoehtona tai osana teloitusta.
Haluan että pääni leikataan irti, koska se on humaania.
Japanissa asia on melko ilmiselvä. Seppukuperinteessä kun kuolemanrangaistus hämärrettiin itsemurhaksi sellaisella tavalla johon vain kunniakulttuuri kykenee. Ja kuolintapa ritualisoitiin vatsan aukileikkaamiseksi joka ei ole kovinkaan nopea, kivuton tai muutenkaan pragmaattinen tapa. Se demonstroikin äärimmäistä tyyneyttä. Onneksi tätä kuitenkin inhimillistettiin siten että mukaan otettiin kaishakunin (介錯人) joka oli avustaja. Hänen tehtävänään oli lyödä pää irti. Kohtelias kaishakunin osasi peräti lyödä pään irti niin että ohut ihokaistale jäi pitämään päätä paikallaan. Eli pää oli käytännössä irtileikattu mutta ei lennellyt mielivaltaisesti ympäriinsä biillä suttuisilla tavoilla joilla irtopäät voivat olla vaivaannuttavia. Ymmärrettävistä syistä kaishakunin oli seppukuntekijän paras ystävä.
Euroopassa näkemys oli hieman erilainen. Mutta täälläkin teloitus miekalla oli kunniallinen. Se oli itse asiassa varattu aatelisille. Syynä oli osittain se, että miekka oli jotain johon ritarit ja muut vastaavat voivat odottaa kuolevansa taistelukentällä. Ja tämä loi jonkinlaista gloriaa miekkateloituksen ympärille.
Mutta tämän lisäksi oli käytäntö. Vaihtoehtona oli kirvesteloitus. Ja vaikka teloituskirveet olivat massiivisen ja mahtavan näköisiä, todellisuus oli melkoisen karu. Kirves toimii lähinnä massalla ja osumapinta-alalla. Kun taas miekalla impaktin lisäksi kyseessä on yleensä viiltävää liikerataa. (draw-cut / pull-cut) Sapeliteloituksessa tämä on tietenkin vahva. Mutta jopa länsimainen teloittajien spesiaalimiekka oli taistelumiekoista poikkeava. Niiden pelkkä terä oli noin neljä jalkaa (120 cm), niissä oli pyöristetty ja tylsä kärkiosa. Kädensija oli kahden käden käyttöön. Ja terä oli mittaan nähden hyvin leveä. Ja ne hiottiin käsittämättömän teräviksi. Itse asiassa teloitusmiekat hiottiin niin teräviksi että ne menettivät käytännössä taistelutehokkuuttaan. Miekat piti hioa erikseen joka ikisen teloituksen jälkeen.
Jos otetaan esimerkiksi vaikkapa Maria Stuart, joka teloitettiin kirveellä vuonna 1587. Hän oli riutunut kauan vankilassa ennen kuolemaansa. Hänen kapean ja ohuen kaulansa irtiläimimiseen "massan ja kiilan voimalla" vaati kolme iskua. Siksi onkin ymmärrettävää että Anne Boleyn oli helpottunut kun hänen teloitustaan varten hankittiin erikseen ranskalainen miekkamies. Sellainen joka tiesi alan salaisuuksia. Kuten sen, että kun teloitettavan silmät sidottiin (väistörefleksin välttämiseksi koska teloitettava joutuu istumaan polvillaan kun kirvesteloituksessa pää on pölkyllä) ja tämän kädet sidottiin selän taakse (jotta tämä ei laittaisi käsiä tielle tai muuten kävisi teloittajaan käsiksi) niin jos teloittaja hieman tönäisi teloitettavaa hartioista niin tämä refleksinomaisesti oikaisi selkäänsä, laski hartioitaan ja nosti päätään niin että kaulaan oli helppo osua tavalla joka irrotti pään siististi yhdellä iskulla.
Tämä päiden katkomisen "humaanius" saavutti sitten Thomas Edison -asteensa ranskan vallankumouksessa. (Thomas Edison eli myöhemmin. Mutta hän tuotti sähkötuoli-innovaation iloksemme. Hän halusi korostaa vaihtovirran vaarallisuutta mustamaalatakseen kilpailijoitaan. Ja se ei mennyt hyvin. Sähkö oli vaarallista mutta jumalauta ei näin!) Charles Henri Sanson kuvasi ranskan vallankumouksen haasteet erikoisella tavalla. Hän kuvasi miten teloitukseen käytetty miekka on ehdottoman tärkeää hioa teräväksi joka ikisen teloituksen jälkeen. Ja miten Pariisin pyövelillä oli käytössään vain kaksi miekkaa. Aiemmin ei ollut ollut tarvetta enemmälle. Mutta koska ranskan valistushenkiset ihmiset halusivat ratkaista tämän ongelman jotenkin muutoin kuin vähentämällä teloitettavia, saatiin levitettyä ajatusta giljotiinista. (Joka innovoitiin kätevästi vuonna 1792.) Jota sitten myytiin sekä humaanina että tehokkaana että valistushenkisen sopivasti mekaanisena. Ja tämä humaanius ei olisi uskottavaa minkään muun kuin miekkateloituksen humaanin maineen varjolla.
Siksi on tavallaan erikoista että pidämme ISIS -järjestön miekkateloitusta jonkinlaisena äärimmäisenä barbariana. Aatehistoriallisesti ajatus miekkateloituksen brutaaliudesta on melkoisen nuori.
lauantai 31. tammikuuta 2015
Mikä tekee tehokkaan itsepuolustustekniikan? (Case study)
On hyvin tavallista että tarinoissa itsepuolustuslajeja lähestytään siten että esitetään jokin ylenmääräisen hieno tekniikka. Tämä on tietenkin salaista tietoa, ja tekniikasta tekee hienon se että tälle ei ole vastatekniikkaa. Eli on jokin yksi voittamaton kikka jota käyttämällä saavutetaan voitto ilman mitään riskiä itselle.
Jossain määrin salailu ja tehokkaat tekniikat ovatkin olleet arkea. Miekkailutekniikoita on esimerkiksi jaettu ilman kuvia epämääräisten merkeversejen kautta, jolloin ulkopuolinen ei voi napata salaisuuksia vaan taitoihin on vihittävä. Kuitenkin samalla ajatus voittamattomasta tekniikasta on väärä. Sillä jokaiseen tekniikkaan on olemassa vastatekniikka.
Moni itse asiassa tiedostaa tämän. Ja menee tästä sitten suoraan mystiikan puolelle. Eli ajatellaan että mikä tahansa käy. Tosiasiassa toiset tekniikat ovat paljon parempia kuin toiset. Tätä voi olla kenties vaikeaa selittää ilman tarkempia ohjeita. Mutta yritän lähestyä tätä yhden tekniikan kautta. Otan esimerkiksi pistonvaihdon (exchange of thrust) sellaisena kuin itse Fiore dei Liberi on sen esittänyt. (2. Master, 9th play.) Se on siitä hieno tekniikka että se voidaan kuvata siten että molemmat osapuolet lähtevät samasta asennosta. Ja molemmat myös pistävät. Näin ei tule hirveän monimutkaista vertailua jossa pitäisi kikkailla viillon, piston ja muiden vastaavien eroilla. Aloitan visuaalisesti. Tein pikaisen raapustuksen jossa on kaavamaisesti piirretty se oleellisin konteksti.
Kuva on kolmiosainen.
* Ylimmässä on alkutilanne jossa molemmat osapuolet ovat samassa lähtöasennossa (tutta porta di ferro). Se on lähinnä konteksti eikä siitä ole juuri tämän enempää sanottavaa. Oletetaan kuitenkin että seisojien häntäluut ovat oikeassa asennossa.
* Toisessa kuvassa kuvataan miten uhkaava pisto toteutetaan siirtämällä miekka eteen ja astumalla (passare) eteenpäin siten että takajalka tulee eteen ja päästään hyvään toiseen perusasentoon (posta longa). Näin syntyy pisto jossa on hyvin nopeutta, se kulkee hyvän etäisyyden päähän ja se on myös melko vahva. Se on tehty oikein ja se on kaunis.
* Alin kuva on sitten se varsinainen pistonvaihtotekniikka joka tehdään jos ylläoleva pistotilanne tulee vastaan eikä ole innokas vain ottamaan sitä passiivisesti vastaan. (Mikä teitä kutakin haluttaa, minä en tuomitse.) Koska tuollaisessa raapustelukuvassa on vaikeaa piirtää horisonttia ja avaruudellisia ulottuvuuksia olen yrittänyt luoda illuusiota astumisesta katsojasta poispäin sivulle ja eteenpäin jättämällä yhden kengän valkoiseksi. Mekaanisesti tässä siirretään oma ase eteen torjumaan ja astutaan vinosti eteen etujalka edessä pitäen ja takajalka takana pitäen (accressere) samalla kun kärki pidetään kohti vihollisen päätä tai kurkkua vasten.
Kun mietitään miksi tuo viimeisin askel tehdään juuri tuolla tavalla eikä muutoin on mietittävä montaa asiaa. Ja näiden tiedostaminen on se mikä tekee hyvän tekniikan ja huonon tekniikan. Ensinnäkin voi sanoa että pelkän pistontorjunnan voi yleensä tehdä varsin kepeästi. Ja laiska mies voisi leikata paljonkin pois.
* Mainittua askelta ei välttämättä tarvita. Kun torjunnassa pistäjällä on vahva linja ylhäältä alas, on tuossa asennossa torjunta helposti sivusuunnasta. Näin oma vahva linja on vihollisen heikkoa linjaa vastaan. Pisto siirtyy usein syrjään hyvinkin vähällä voimalla.
* Toisaalta pelkkä astuminen vinosti eteenpäin on se minkä tavallinen ihminen kutsuu nimellä väistö. Kun et ole piston linjalla niin se ei osu.
Mutta tämä laiskuus on vain osatotuus. Se on hieman sama kuin menisi aivan alkeistasolle ja selittäisi että pistoon hyvä reaktio on se, että sen torjuu. Itse asiassa hyvin moni ajattelee että jos vastustaja pistää ja sen torjuu, niin kyseessä on jo onnistuminen. Tuossa on kuitenkin iso parannus se, että ymmärtää että esimerkiksi kuvattu pistonvaihto on hieno juuri siksi että se ei vain torju. Se on tekniikka jossa samanaikaisesti torjutaan hyökkäys että hyökätään itse. Ideaalina on se että vastustaja ei ehdi rakentaa uutta hyökkäystä koska torjunta loppuu siihen että oman miekan kärki on toisen silmässä tai jossain muussa paikassa jonne ihmiset noin yleensä eivät halua miekkaa. (Toki moni outo asia saa itse kunkin tikittämään enkä lainkaan tuomitse niitä jotka haluavat.)
* Moni itse asiassa tykkää torjua laajassa kaaressa koska se tuntuu vahvemmalta. Tällöin miekan kärki ei osoita vihollisen päähän. Se, että joutuu erikseen siirtämään kärjen kohti naamaa vie aikaa. Ja tämän ajan kuluessa vastustaja ehtii esimerkiksi tehdä sellaisia asioita kuin vastatekniikoita. Siksi on tärkeää että pisto osoittaa naamaan eikä heilu sinne tänne.
Se mikä pistonvaihdosta tekee hienon on se, että se huomioi hyvinkin useita vaihtoehtoja jotka ovat lähellä pistoa. Eli ne näyttävät pistolta mutta toimivat hieman eri tavalla.
* Voi olla että pistäjä onkin ketterä pirulainen joka pistää siten että hän tukeekin aseen lapetta vaihtamalla asentoon jossa miekkaa pidetään hieman eri tavalla kädessä (bicorno). Ero on suoritteena pieni mutta se muuttaa rakennetta oleellisesti. Se tukee heikkoa linjaa niin että se vahvistuu melko paljon. Koska pistäjä astuu samalla kun hän pistää hänellä on massaa tukemassa pistoa. Ja koska tässä pistonvaihtaja torjuukin vahvan linjan vastaan toisen vahvaa linjaa vastaan, on pistäjä etulyöntiasemassa. Kun itsekin tukee torjuntaansa astumalla saa torjuntaan massaa ja tämä siirtää etulyöntiaseman takaisin torjujalle. Näin ollen torjunta toimii askeleen kanssa vaikka normaalin piston sijasta tulisikin jotain hieman erikoisempaa.
* Lisäksi voi olla että pistäjä on kieroutunut paskiainen joka siirtää miekkansa syrjään torjuntalinjalta ja jatkaa pistoa sen jälkeen (feint). No, tässä vaiheessa toimii se mikä jo tuli mainittuakin. Astuminen on myös väistö. (Tämän feintin voi tehdä myös bicornoon päättyvän pistoa tehtäessä ja tämäkin vaihtoehto hoidellaan tässä tekniikassa pois päiväjärjestyksestä samasta syystä samalla tavalla. Olemalla siellä missä vastustajan miekan kärki ei ole. Jota pidetään yleisesti ottaen hyvänä nyrkkisääntönä näissä asioissa.) Puhdas väistö ei tietenkään ole aivan ihanteellinen tilanne, mutta se ei ole järjettömän huono koska joka tapauksessa kun toisen ohimennyt pisto on lopussa on oman miekan kärki jo vastustajan silmässä, joten useimmiten vastustajalla ei ole aikaa reagoida ja iskeä siihen paljastuneeseen puoleen.
Samalla on kuitenkin muistettava että pistonvaihtoon opetellaan vastatekniikoita jo varsin pian alkeiskurssin jälkeen. Kysymys ei ole voittamattomuudesta vaan siitä että hyvä tekniikka toimii paljon laajemmissa tilanteissa ja huomioi tilanteen kannalta relevantteja vaihtoehtoja joita vastustaja voi tehdä. Kun miettii että tämä kaikki käydään läpi jokaisen tekniikan kohdalla ja näistä rakennetaan systeemi, voidaan puhua varsin suuresta määrästä huomioituja asioita.
Jossain määrin salailu ja tehokkaat tekniikat ovatkin olleet arkea. Miekkailutekniikoita on esimerkiksi jaettu ilman kuvia epämääräisten merkeversejen kautta, jolloin ulkopuolinen ei voi napata salaisuuksia vaan taitoihin on vihittävä. Kuitenkin samalla ajatus voittamattomasta tekniikasta on väärä. Sillä jokaiseen tekniikkaan on olemassa vastatekniikka.
Moni itse asiassa tiedostaa tämän. Ja menee tästä sitten suoraan mystiikan puolelle. Eli ajatellaan että mikä tahansa käy. Tosiasiassa toiset tekniikat ovat paljon parempia kuin toiset. Tätä voi olla kenties vaikeaa selittää ilman tarkempia ohjeita. Mutta yritän lähestyä tätä yhden tekniikan kautta. Otan esimerkiksi pistonvaihdon (exchange of thrust) sellaisena kuin itse Fiore dei Liberi on sen esittänyt. (2. Master, 9th play.) Se on siitä hieno tekniikka että se voidaan kuvata siten että molemmat osapuolet lähtevät samasta asennosta. Ja molemmat myös pistävät. Näin ei tule hirveän monimutkaista vertailua jossa pitäisi kikkailla viillon, piston ja muiden vastaavien eroilla. Aloitan visuaalisesti. Tein pikaisen raapustuksen jossa on kaavamaisesti piirretty se oleellisin konteksti.
* Ylimmässä on alkutilanne jossa molemmat osapuolet ovat samassa lähtöasennossa (tutta porta di ferro). Se on lähinnä konteksti eikä siitä ole juuri tämän enempää sanottavaa. Oletetaan kuitenkin että seisojien häntäluut ovat oikeassa asennossa.
* Toisessa kuvassa kuvataan miten uhkaava pisto toteutetaan siirtämällä miekka eteen ja astumalla (passare) eteenpäin siten että takajalka tulee eteen ja päästään hyvään toiseen perusasentoon (posta longa). Näin syntyy pisto jossa on hyvin nopeutta, se kulkee hyvän etäisyyden päähän ja se on myös melko vahva. Se on tehty oikein ja se on kaunis.
* Alin kuva on sitten se varsinainen pistonvaihtotekniikka joka tehdään jos ylläoleva pistotilanne tulee vastaan eikä ole innokas vain ottamaan sitä passiivisesti vastaan. (Mikä teitä kutakin haluttaa, minä en tuomitse.) Koska tuollaisessa raapustelukuvassa on vaikeaa piirtää horisonttia ja avaruudellisia ulottuvuuksia olen yrittänyt luoda illuusiota astumisesta katsojasta poispäin sivulle ja eteenpäin jättämällä yhden kengän valkoiseksi. Mekaanisesti tässä siirretään oma ase eteen torjumaan ja astutaan vinosti eteen etujalka edessä pitäen ja takajalka takana pitäen (accressere) samalla kun kärki pidetään kohti vihollisen päätä tai kurkkua vasten.
Kun mietitään miksi tuo viimeisin askel tehdään juuri tuolla tavalla eikä muutoin on mietittävä montaa asiaa. Ja näiden tiedostaminen on se mikä tekee hyvän tekniikan ja huonon tekniikan. Ensinnäkin voi sanoa että pelkän pistontorjunnan voi yleensä tehdä varsin kepeästi. Ja laiska mies voisi leikata paljonkin pois.
* Mainittua askelta ei välttämättä tarvita. Kun torjunnassa pistäjällä on vahva linja ylhäältä alas, on tuossa asennossa torjunta helposti sivusuunnasta. Näin oma vahva linja on vihollisen heikkoa linjaa vastaan. Pisto siirtyy usein syrjään hyvinkin vähällä voimalla.
* Toisaalta pelkkä astuminen vinosti eteenpäin on se minkä tavallinen ihminen kutsuu nimellä väistö. Kun et ole piston linjalla niin se ei osu.
Mutta tämä laiskuus on vain osatotuus. Se on hieman sama kuin menisi aivan alkeistasolle ja selittäisi että pistoon hyvä reaktio on se, että sen torjuu. Itse asiassa hyvin moni ajattelee että jos vastustaja pistää ja sen torjuu, niin kyseessä on jo onnistuminen. Tuossa on kuitenkin iso parannus se, että ymmärtää että esimerkiksi kuvattu pistonvaihto on hieno juuri siksi että se ei vain torju. Se on tekniikka jossa samanaikaisesti torjutaan hyökkäys että hyökätään itse. Ideaalina on se että vastustaja ei ehdi rakentaa uutta hyökkäystä koska torjunta loppuu siihen että oman miekan kärki on toisen silmässä tai jossain muussa paikassa jonne ihmiset noin yleensä eivät halua miekkaa. (Toki moni outo asia saa itse kunkin tikittämään enkä lainkaan tuomitse niitä jotka haluavat.)
* Moni itse asiassa tykkää torjua laajassa kaaressa koska se tuntuu vahvemmalta. Tällöin miekan kärki ei osoita vihollisen päähän. Se, että joutuu erikseen siirtämään kärjen kohti naamaa vie aikaa. Ja tämän ajan kuluessa vastustaja ehtii esimerkiksi tehdä sellaisia asioita kuin vastatekniikoita. Siksi on tärkeää että pisto osoittaa naamaan eikä heilu sinne tänne.
Se mikä pistonvaihdosta tekee hienon on se, että se huomioi hyvinkin useita vaihtoehtoja jotka ovat lähellä pistoa. Eli ne näyttävät pistolta mutta toimivat hieman eri tavalla.
* Voi olla että pistäjä onkin ketterä pirulainen joka pistää siten että hän tukeekin aseen lapetta vaihtamalla asentoon jossa miekkaa pidetään hieman eri tavalla kädessä (bicorno). Ero on suoritteena pieni mutta se muuttaa rakennetta oleellisesti. Se tukee heikkoa linjaa niin että se vahvistuu melko paljon. Koska pistäjä astuu samalla kun hän pistää hänellä on massaa tukemassa pistoa. Ja koska tässä pistonvaihtaja torjuukin vahvan linjan vastaan toisen vahvaa linjaa vastaan, on pistäjä etulyöntiasemassa. Kun itsekin tukee torjuntaansa astumalla saa torjuntaan massaa ja tämä siirtää etulyöntiaseman takaisin torjujalle. Näin ollen torjunta toimii askeleen kanssa vaikka normaalin piston sijasta tulisikin jotain hieman erikoisempaa.
* Lisäksi voi olla että pistäjä on kieroutunut paskiainen joka siirtää miekkansa syrjään torjuntalinjalta ja jatkaa pistoa sen jälkeen (feint). No, tässä vaiheessa toimii se mikä jo tuli mainittuakin. Astuminen on myös väistö. (Tämän feintin voi tehdä myös bicornoon päättyvän pistoa tehtäessä ja tämäkin vaihtoehto hoidellaan tässä tekniikassa pois päiväjärjestyksestä samasta syystä samalla tavalla. Olemalla siellä missä vastustajan miekan kärki ei ole. Jota pidetään yleisesti ottaen hyvänä nyrkkisääntönä näissä asioissa.) Puhdas väistö ei tietenkään ole aivan ihanteellinen tilanne, mutta se ei ole järjettömän huono koska joka tapauksessa kun toisen ohimennyt pisto on lopussa on oman miekan kärki jo vastustajan silmässä, joten useimmiten vastustajalla ei ole aikaa reagoida ja iskeä siihen paljastuneeseen puoleen.
Samalla on kuitenkin muistettava että pistonvaihtoon opetellaan vastatekniikoita jo varsin pian alkeiskurssin jälkeen. Kysymys ei ole voittamattomuudesta vaan siitä että hyvä tekniikka toimii paljon laajemmissa tilanteissa ja huomioi tilanteen kannalta relevantteja vaihtoehtoja joita vastustaja voi tehdä. Kun miettii että tämä kaikki käydään läpi jokaisen tekniikan kohdalla ja näistä rakennetaan systeemi, voidaan puhua varsin suuresta määrästä huomioituja asioita.
perjantai 26. joulukuuta 2014
Suomupanssarin liioitellusta erinomaisuudesta
Roolipeleissä suomupanssari (scale mail), pienistä limittäisistä kalansuomutyylisistä osista koottu panssari, nähdään usein paremmaksi suojaksi kuin ketjupanssari. (Tästä on jopa versio "coin mail" joka on tehty rei'itetyistä kolikoista. Ajatus tämänlaisesta kieltämättä viehättää minua jonkin verran.) Syy tähän on varmasti arkijärjen mukainen. Suomupanssarissa on enemmän metallia. Siinä on suurempia tasaisia pintoja. Näin sen voisi ajatella olevan välimuoto täyden levypanssarin ja ketjupanssarin välillä.
Tämänlaatuinen panssarimalli on todella ollut olemassa. (Mikä ei roolipelipanssareiden kohdalla ole ilmiselviö.) Sitä ei kuitenkaan ole käytetty kovin yleisesti. Tämä on hieman yllättävää sillä sellainen on periaatteessa helppo tehdä. Koska levyt ovat suurempia kuin ketjunpalaset niitä on helpompi koota. Nykyään levypanssarin voisi periaatteessa rakentaa ostamalla metallilevyä kaupasta ja leikkaamalla levysaksilla pieniä levyjä jotka sitten rei-ittäisi ja kiinnittäisi vaikka puseron päälle tai yhteen nahkahihnoilla. Tekeminen ei ole menneinäkään aikoina ollut hirvittävän haasteellista. Se on kenties nopein, yksinkertaisin ja vähiten erikoissovittelua vaativa panssarin tekeminen. (Modernina aikana jopa nahkatyöt vievät enemmän aikaa.)
Ja kun jokin on samanaikaisesti periaatteessa helppoa mutta vähän käytettyä, siihen on jokin syy. Suomupanssarin kohdalla syy on se, että se toimii vain tavallaan. (Jos mietitään sitä miten suomupanssari tulee tehdä on tietenkin ensin unohdettava joskus nähtävä versio jossa levyt ovat kankaan tai nahan päällä vierekkäin. Mikä on aivan järjetön. Sillä impaktissa levy painuu johonkin suuntaan ja jos levyt ovat vain vierekkäin tämä muuttaa levyn itse asiassa luiskaksi jota pitkin pisto tai viilto voi kulkea suoraan siihen rakoon näiden levyjen välissä. Eli kannat haarniskanreikiä ja muu panssarointi on sitä varten että itseen kohdistuva isku siirretään näihin reikiin. Nerokasta. Jos hakee kuolemaa. Oletan tässä että suomupanssari on tehty oikein, eli levyt ovat limittäin kuin kattotiilet.) Suomupanssarissa suomut ovat usein siten että ylempi kerros menee hieman alemman kerroksen päälle. Näin ylhäältä tai vaakatasosta tuleva isku kilpistyy tehokkaasti. Suomut tukevat toisiaan ja isku liukuu helposti suomukerroksesta toiselle alaspäin. Ongelmana onkin se, että tällä rakenteella on hyvin vaikeaa rakentaa tehokasta suojaa alhaalta ylöspäin kohdistuviin viiltoihin tai pistoihin. Levyt ikään kuin mielellään johtavat levyjen väliseen rakoon. Nämä menevät melko kevyesti läpi. Tämän takia on järkevää rakentaa rengaspanssari. Siinä ei ole tämänlaista ongelmaa.
Suomupanssarilla onkin käytännössä muutamia järkeviä tapoja joilla sitä voi käyttää. Ehkä tärkein asia on se, että sitä voi käyttää "kerrospukeutumisessa". Eli jos alla on ketjupanssari voi olla mielekästä pitää tämän päällä suomupanssaria. Se on helppo tehdä ja siksi halvempi kuin "umpimetallikuori", levypanssari. Ja jos soturi ajattelee joutuvansa nuolisateeseen, suomupanssari on järkevä koska ne yleensä tulevat joko yläviistosta tai suoraan päin. Toisaalta jos soturilla on muutoin rahapulaa, on syytä muistaa että on kallista rakentaa itselle sopiva metallihaarniska jonka nivelkohdat ovat samanaikaisesti suojaavia että mahdollistavat liikkumisen. Siksi jotkut osat, kuten hartiat ja muut vastaavat voi olla taloudellisesti järkevää rakentaa suomuista. Ne suojaavat kohtuu hyvin joltain ja samalla tietysti pitävät kokonaisuuden kasassa niin että toisiinsa liittyvät osat eivät ole erillisiä kappaleita vaan ne ovat yhdessä yhtä ja samaa esinettä.
Tämänlaatuinen panssarimalli on todella ollut olemassa. (Mikä ei roolipelipanssareiden kohdalla ole ilmiselviö.) Sitä ei kuitenkaan ole käytetty kovin yleisesti. Tämä on hieman yllättävää sillä sellainen on periaatteessa helppo tehdä. Koska levyt ovat suurempia kuin ketjunpalaset niitä on helpompi koota. Nykyään levypanssarin voisi periaatteessa rakentaa ostamalla metallilevyä kaupasta ja leikkaamalla levysaksilla pieniä levyjä jotka sitten rei-ittäisi ja kiinnittäisi vaikka puseron päälle tai yhteen nahkahihnoilla. Tekeminen ei ole menneinäkään aikoina ollut hirvittävän haasteellista. Se on kenties nopein, yksinkertaisin ja vähiten erikoissovittelua vaativa panssarin tekeminen. (Modernina aikana jopa nahkatyöt vievät enemmän aikaa.)
Ja kun jokin on samanaikaisesti periaatteessa helppoa mutta vähän käytettyä, siihen on jokin syy. Suomupanssarin kohdalla syy on se, että se toimii vain tavallaan. (Jos mietitään sitä miten suomupanssari tulee tehdä on tietenkin ensin unohdettava joskus nähtävä versio jossa levyt ovat kankaan tai nahan päällä vierekkäin. Mikä on aivan järjetön. Sillä impaktissa levy painuu johonkin suuntaan ja jos levyt ovat vain vierekkäin tämä muuttaa levyn itse asiassa luiskaksi jota pitkin pisto tai viilto voi kulkea suoraan siihen rakoon näiden levyjen välissä. Eli kannat haarniskanreikiä ja muu panssarointi on sitä varten että itseen kohdistuva isku siirretään näihin reikiin. Nerokasta. Jos hakee kuolemaa. Oletan tässä että suomupanssari on tehty oikein, eli levyt ovat limittäin kuin kattotiilet.) Suomupanssarissa suomut ovat usein siten että ylempi kerros menee hieman alemman kerroksen päälle. Näin ylhäältä tai vaakatasosta tuleva isku kilpistyy tehokkaasti. Suomut tukevat toisiaan ja isku liukuu helposti suomukerroksesta toiselle alaspäin. Ongelmana onkin se, että tällä rakenteella on hyvin vaikeaa rakentaa tehokasta suojaa alhaalta ylöspäin kohdistuviin viiltoihin tai pistoihin. Levyt ikään kuin mielellään johtavat levyjen väliseen rakoon. Nämä menevät melko kevyesti läpi. Tämän takia on järkevää rakentaa rengaspanssari. Siinä ei ole tämänlaista ongelmaa.
Suomupanssarilla onkin käytännössä muutamia järkeviä tapoja joilla sitä voi käyttää. Ehkä tärkein asia on se, että sitä voi käyttää "kerrospukeutumisessa". Eli jos alla on ketjupanssari voi olla mielekästä pitää tämän päällä suomupanssaria. Se on helppo tehdä ja siksi halvempi kuin "umpimetallikuori", levypanssari. Ja jos soturi ajattelee joutuvansa nuolisateeseen, suomupanssari on järkevä koska ne yleensä tulevat joko yläviistosta tai suoraan päin. Toisaalta jos soturilla on muutoin rahapulaa, on syytä muistaa että on kallista rakentaa itselle sopiva metallihaarniska jonka nivelkohdat ovat samanaikaisesti suojaavia että mahdollistavat liikkumisen. Siksi jotkut osat, kuten hartiat ja muut vastaavat voi olla taloudellisesti järkevää rakentaa suomuista. Ne suojaavat kohtuu hyvin joltain ja samalla tietysti pitävät kokonaisuuden kasassa niin että toisiinsa liittyvät osat eivät ole erillisiä kappaleita vaan ne ovat yhdessä yhtä ja samaa esinettä.
tiistai 4. marraskuuta 2014
Miten miekoista keskustelu on osa yleissivistystä : Sisältää kliseevirheitä.
 |
| Aku Ankka ritariromantiikan pauloissa. Käyttämässä miekkaa jonka molemmat väistit osoittavat taakse ja joka painaa hirveästi. Tuollainen pakottaisi ranteen typerään asentoon, ainakin toisen ellei molempien pitäisi osoittaa eteenpäin. Ja jos ei jaksa nostaa kiloa tai paria, niin on kyllä Ankka yllättävän huonossa kunnossa. Loppuosa blogauksesta pitää sisällään jotain suunnilleen yhtä asiapitoista ja yleisesti uskottua. Aku Ankan kannattaisi syyttää miekkaa eikä hakea syytä itsestään. Muut tässä blogauksessa mainitsemani taas voivat syyttä Aku Ankkaa, jota ilmeisesti käyttävät omana primaarilähteenään faktoja hakiessaan. |
Ja sitten se, että Kemppisen näkökulma miekkoihin on hieman ... rajoittunut. "Miekka on erittäin luonteenomainen barokkityylin keksintö. Sotilaat, hallitsijat ja sotaisat ylhäisön edustajat kantoivat miekkaa, muut tikaria. Tikari oli tietysti hyvä olemassa erilaisissa juomaseuroissa. Sodassa nihdit suosivat hyvin ohutteräistä tikaria, jolla maahan suistunut ratsastaja pistettiin silmikon raosta hengiltä. Säästyi kallis haarniska parempaan käyttöön." On toki mielenkiintoista miettiä että miksi rondel -tikari oli tyypillinen 1300 -luvun loppupuolella ja esiintyy esimerkiksi Fiore dei Liberin teoksissa, siis muutama sata vuotta ennen barokkiaikaa.
* Siinä todellakin on pistävä terä ja sillä todellakin pistetään silmikon raosta hengiltä. Kuin myös kainalokuopasta ja ... no ahterista. Ideana on todellakin saada ohitettua panssari. Ja tämän sivutuotteena on ollut se, että haarniska on säilynyt ehjänä. Mutta en malta olla korostamatta sitä sivutuotekulmaa. Sillä tosiasiassa metallisesta levypanssarista ei lyödä veitsellä läpi. Olisi siksi oikeastaan koomista että tikarin kaltainen pieni ase voisi olla minkään muun muotoinen.
* Tikari ei ole koskaan ollut pääaseena, ja kun katsotaan panssaroituja kohteita vastaan kehitettyjä aseita, niissä kaikissa on joko juuri piikki jolla lyödään läpi tai sitten jokin vasaramainen astalo jossa on piikkejä eri suuntiin jotka estävät aseen liukumisen ja varmistavat näin että jokin piikki osoittaa vastavirtaan ja panssari ei kilpistä iskun voimaa. (Elokuvien panssarit ovat usein yllättävän lättäniä, ne tekevät kantajansa toki leveärintaisen näköiseksi. Mutta ideaalina on rakentaa kilpistävää pintaa ja tämä panssari on helposti hivenen mahakkaanoloinen kun siinä on taakse päin viistoja pintoja.) Nämä taas helposti nimenomaan väänsivät ja mursivat ja rikkoivat panssaria.
* Kaiken kaikkiaan panssarit eivät ole kovin hauraita. Ne tehtiin kestämään ja ne tekivät tätä ylipäätään hyvin. Ajatus siitä että pitäisi jotenkin erityisesti varoa että haarniskaa ei rikota on jossain määrin omituinen. On järkevämpää kiertää tai nimenomaan yrittää rikkoa sitä.
* Turnajaisiin liittyvä ajatus hävinneen menettämästä haarniskasta on toki ikoninen. Mutta todellisuus on vielä jännittävämpi. Yllättävän vähän haarniskan ansaitsemiskykyisistä sotilaista kuoli. Yhtenä syynä on jo se että haarniska on "todella epäreilu etu". Joka on se syy miksi niitä käytettiin. Toinen, hieman erikoisempi syy, oli se että tosiasiassa ritaria ei kannattanut tappaa. Keskiajan sodankäynnissä vangittujen ritareiden nappaaminen ja lunnaiden vaatiminen oli oleellinen osa sodankäyntiä ja sen rahoittamista. Se oli yleistä ja siinä todella tienasi. Itse asiassa joissain taisteluissa englantilaiset tappoivat nappaamiaan vankeja joka hämmästytti kovasti mannermaisia ritareita. Panttivangiksi joutumisen ajatus oli täysin luonteva osa sen ajan ajattelua. (Nykyään sotavangit ovat enimmäkseen kuluerä tai ylimääräinen käsipari johonkin työhön.)
Myös kommenteista löytyi erikoisia lausumia, kun kantaa otettiin siihen että lyömäsapeleilla korskeilu kuului sotilaskunnan muotiin. Antti Kukkonen esitti Kemppiselle kritiikkiä : "Riippuu tietysti siitä, mitä tarkoitamme "hirveydellä", mutta käsittääkseni kehitys keskiajalta aina Ranskan vallankumoukseen saakka suosi yhä kevyempiä ja pistämiseen (lyömisen sijasta) soveltuvampia malleja. Tämä johtui siitä, että ennen modernia kirurgiaa pistohaava keskivartaloon oli lähes aina tappava, kun taas lyömähaava saattoi parantua joko itsestään tai välkärin rohdoilla avustettuna. Itse siis näkisin, että 1600- ja 1700-luvun miekat olivat hyvinkin siroja." Ajatus on, jos ei muuta, niin ainakin yleinen. Tässä sekoittuu kuitenkin konteksti. Rapiiri oli todellakin ase jonka käyttö yleistyi. Kaksintaistelutilanteissa ja eisodankäyvässä mukanakantamisessa. Sotaoloihin käytettiin kuitenkin aivan erilaisia aseita. Rapiiri ei ole mikään kevyempi miekka. Se painaa täsmälleen saman verran kuin "painavan maineessa oleva" pitkämiekka. Rapiirilla on enemmän ulottuvuutta. (Se on nopea ase lähinnä siinä mielessä että sen kanssa voi melko nopeasti pistää ylös ja siirtää seuraavan piston jonnekin aivan muualle, vaikka alas. Ei siksi että se olisi jotenkin keveä ja näppärä.) Ja vastapuolella ei tuossa vaiheessa enää ollut käytössä panssarointia. Rapiiri on toki piikki kuten rondelkin, mutta sen kärki on niin kaukana että on todella haastavaa lyödä sillä jostain kainalokuopasta läpi ja saada riittävä voima sen taakse. (Pitkällä miekallakin tehtiin samaa, half-swordingia.)
Smallsword oli todellakin keveä pistomiekka, mutta se yleistyi vasta 1800 -luvun aluksi. Ja sen syynä ei ollut taistelutehokkuus vaan enemmänkin se, että miekkojen aikakausi alkoi menemään ohi. (Esimerkiksi nykyaikana niitä ei kanneta.) Smallsword on toki hauska miekkailtava mutta se on hauska vain jos vastapuolellakin on smallsword. Ja esimerkiksi sellainen aikansa miekka-auktoriteetti kuin Alfred Hutton korosti että smallsword sopii kunnian puolustamiseen mutta sotaan otettiin backsword. Joka taas oli juuri viiltävä. Lisäksi kaksintaisteluperinnekin muuntuikin monin paikoin siihen että niillä pyrittiin saamaan ensimmäinen verinaarmu eikä nimenomaan haluttu tappaa toista. Joten ajatus piston erityisestä letaaliudesta on hieman erikoinen. Tottahan toki sotilaat ovat erityisen kiinnostuneita siitä että vastustaja kuolee. (Ja he ovat. Viiltoaseilla saatiin tarvittaessa aikaan jopa irtoraajoja. Joihin kyllä kuolee helposti.) Itse asiassa huvittavana kuriositteettina voidaan sanoa että tohtorinmiekka on smallsword. Ja se on symbolinen koriste. Olenkin kirjoittanut aiemmin tohtorismiekoista. Ja laitoin siihen erikoisen lainauksen joka voisi olla näpsäkkä tapa vastata tämänlaatuisiin lausuntoihin.
Kulttuurimme arvostaa historiaa ja miekoista todellakin keskustellaan hyvin usein. Käytetyt faktat ovat kuitenkin aika usein hyvin viitteellisiä, jos eivät peräti olemattomia. Ihmiset toistavat tiettyjä puolitotuuksia tai täysvalheita. Ja näiden tietäminen ja käyttäminen näyttää jopa jossain määrin kuuluvan siihen repertuaariin jonka toistamisella saa itselleen sivistyneen miehen maineen. Itse pyrin olemaan vapaa mies. (Jonka symboli, kuten Kemppinen aivan oikein totesi, on miekka.)
torstai 2. lokakuuta 2014
Pieni ajatus riimukirjailluista taikamiekoista
Roolipeleissä klassinen tapa merkitä taikaesine taikaesineeksi on tehdä siitä riimukirjailtu. Tapa on tietysti klisee ja taikauskoa. Mutta sen taakse voidaan kuitenkin nähdä hitusen järkeä. Mieleeni nimittäin juolahti seuraavaa.
Esineisiin on klassisesti kaiverrettu kuvioita lähinnä jos ase on seremoniallinen statusesine. Ja tässä mielessä taikaesine on aina paitsi taikaesine, myös mahtiesine. (Monessakin mielessä.) Näin kaivertamisen vaivassa on jotain merkitystä. Ne vaativat työtä ja vaivaa.
Toinen asia on se, että monissa historiallisesti tunnetuissa miekoissa on omistuskirjoituksia. Esimerkiksi Leedsin Royal Armoureissa on näytteillä vanha gladiusmiekka. Se on ensimmäisen vuosisadan aikainen roomalaisen miekka. Hän on naputtanut sen terään oman nimensä, ilmeisesti jonkinlaisella kovasta materiaalista tehdyllä piikillä jota on sitten hakattu (ei raaputettu) terää vasten. Näin on syntynyt kirjaimia "pisteillä". Toisaalta Oslon museosta löytyy viikinkimiekka johon on kaiverrettu että miekan omistaa "Thormund". Miekan omistaminen on merkittävää jos se on kuulunut tärkeälle ihmiselle. (Kuten roolipelien taikaesineistössä usein onkin. ADOM tuntee esimerkiksi kirveen nimeltä "Rolf's Companion".) Ja toisaalta jos miekka on nimeämisen arvoinen se vihjaa että sillä on jonkinlainen laatusuhde aseen omistajan varallisuuteen nähden. Joka vihjaa laadun suuntaan.
Kolmas, kenties erikoisin, asia on kuitenkin se, että monesti miekoissa olevat kaiverrukset ovat seppien tunnuksia. Ja tätä kautta ne ovat brändileimoja. Riimukirjailun ihailu taikamiekassa voi tältä osin olla jotain joka viittaa "mainontaan hurahtamiseen". Brändääminen on tunnettu kauan. Tästä kenties vakuuttavin esimerkki on viikinkien +ULFBEHR+T -miekat. Ne olivat aikansa vahvin brändi. Niitä on löytynyt useista maista. Ja niille on ollut olemassa jopa väärennöksiä. Brändi on ollut niin vahva että on nostanut miekan hintaa jos on teeskennellyt olevansa ehta ULFBEHRT. Alan Williams on tutkinut ULFBEHRT -miekkoja ja huomannut että kaiverruksissa ei aina noudatettu oikeinkirjoitusta. Siihen aikaan kirjoittamista ei oltu standardoitu nykymalliin. Joten sanan ilmeneminen eri muodoissa ei välttämättä olisi ihme. (Ei etenkään kun tämän brändin kirjoitusmuoto on hankala. Itsekin typotan sen kanssa helposti.) Williams on kuitenkin analysoinut myös käytettyjä teräksiä. Ja hän on huomannut että jos brändin logossa on kirjoitusvirhe, se on koostunut todennäköisemmin huonolaatuisesta teräksestä kuin jos teksti on tavallisimmassa muodossa. (Mikä tulee mieleen jokaiselle joka on joskus ostanut kirpputorilta ADIDOS -merkkisiä verryttelyhousuja joiden persaus on revennyt.)
Itse asiassa ULFBEHRT -miekkojen teräslaatu johtaa kuitenkin vielä jatkomietintään. Ja nimenomaan sen kautta että joskus brändi on laadun tae eikä pelkkä hinnanlisä. (Kuten usein kuitenkin on.) ULFBEHRT -miekkojen parhaimmisto on tehty huippulaatuisesta korkeahiilipitoisesta teräksestä (wootz). Sen avulla syntyy kovia ja sitkeitä miekkoja jotka kestävät röykyttämistä. Väärennöksistä voidaan kuitenkin tehdä hämmästyttävästi saman näköisiä. Ilman näitä laatuominaisuuksia. Miekkaa ostava ei omalla silmällä pysty näkemään eroa näiden kahden välillä. Ja siksi piraattikopion ostanut saattoi joutua pulaan kun hänen ostamansa miekka onkin särkynyt käytössä. Itse asiassa jos piraattikopioita on muotoiltu ja hiottu samalla tavalla kuin ULFBEHRT -miekkoja joiden rakenne oli suunniteltu siten että se otti hyötyjä siitä että teräs oli hyvää. Tämä ratkaisu on tietysti perusteltua, mutta piraattikopioissa helposti kopioidaan juuri nämä piirteet koska ne näkyvät päällepäin. Ja koska teräs on ollut huonoa, se on kestänyt huonosti näitä rakenteellisia ratkaisuja. Ja on ollut huonompi kuin tavallinen miekka.
Kun oikeasti joutuu tilanteeseen jossa on kaksi aivan samannäköistä miekkaa joista toinen kestää ties mitä ja toinen särkyy sirpaleiksi suunnilleen ensimmäisessä kahakassa, ei voi oikeasti miettiä muuta kuin että aseiden laadun tulisi johtua jostain näkymättömästä maagisesta essenssistä. Ja näin ollen säilyneiden ja jäljellejääneiden riimukirjailtujen miekkojen laatua voisi kutsua taikuudella tuotetuksi. (Vaikka oikeasti se on "vain" metallurgiaa.)
Esineisiin on klassisesti kaiverrettu kuvioita lähinnä jos ase on seremoniallinen statusesine. Ja tässä mielessä taikaesine on aina paitsi taikaesine, myös mahtiesine. (Monessakin mielessä.) Näin kaivertamisen vaivassa on jotain merkitystä. Ne vaativat työtä ja vaivaa.
Toinen asia on se, että monissa historiallisesti tunnetuissa miekoissa on omistuskirjoituksia. Esimerkiksi Leedsin Royal Armoureissa on näytteillä vanha gladiusmiekka. Se on ensimmäisen vuosisadan aikainen roomalaisen miekka. Hän on naputtanut sen terään oman nimensä, ilmeisesti jonkinlaisella kovasta materiaalista tehdyllä piikillä jota on sitten hakattu (ei raaputettu) terää vasten. Näin on syntynyt kirjaimia "pisteillä". Toisaalta Oslon museosta löytyy viikinkimiekka johon on kaiverrettu että miekan omistaa "Thormund". Miekan omistaminen on merkittävää jos se on kuulunut tärkeälle ihmiselle. (Kuten roolipelien taikaesineistössä usein onkin. ADOM tuntee esimerkiksi kirveen nimeltä "Rolf's Companion".) Ja toisaalta jos miekka on nimeämisen arvoinen se vihjaa että sillä on jonkinlainen laatusuhde aseen omistajan varallisuuteen nähden. Joka vihjaa laadun suuntaan.
Kolmas, kenties erikoisin, asia on kuitenkin se, että monesti miekoissa olevat kaiverrukset ovat seppien tunnuksia. Ja tätä kautta ne ovat brändileimoja. Riimukirjailun ihailu taikamiekassa voi tältä osin olla jotain joka viittaa "mainontaan hurahtamiseen". Brändääminen on tunnettu kauan. Tästä kenties vakuuttavin esimerkki on viikinkien +ULFBEHR+T -miekat. Ne olivat aikansa vahvin brändi. Niitä on löytynyt useista maista. Ja niille on ollut olemassa jopa väärennöksiä. Brändi on ollut niin vahva että on nostanut miekan hintaa jos on teeskennellyt olevansa ehta ULFBEHRT. Alan Williams on tutkinut ULFBEHRT -miekkoja ja huomannut että kaiverruksissa ei aina noudatettu oikeinkirjoitusta. Siihen aikaan kirjoittamista ei oltu standardoitu nykymalliin. Joten sanan ilmeneminen eri muodoissa ei välttämättä olisi ihme. (Ei etenkään kun tämän brändin kirjoitusmuoto on hankala. Itsekin typotan sen kanssa helposti.) Williams on kuitenkin analysoinut myös käytettyjä teräksiä. Ja hän on huomannut että jos brändin logossa on kirjoitusvirhe, se on koostunut todennäköisemmin huonolaatuisesta teräksestä kuin jos teksti on tavallisimmassa muodossa. (Mikä tulee mieleen jokaiselle joka on joskus ostanut kirpputorilta ADIDOS -merkkisiä verryttelyhousuja joiden persaus on revennyt.)
Itse asiassa ULFBEHRT -miekkojen teräslaatu johtaa kuitenkin vielä jatkomietintään. Ja nimenomaan sen kautta että joskus brändi on laadun tae eikä pelkkä hinnanlisä. (Kuten usein kuitenkin on.) ULFBEHRT -miekkojen parhaimmisto on tehty huippulaatuisesta korkeahiilipitoisesta teräksestä (wootz). Sen avulla syntyy kovia ja sitkeitä miekkoja jotka kestävät röykyttämistä. Väärennöksistä voidaan kuitenkin tehdä hämmästyttävästi saman näköisiä. Ilman näitä laatuominaisuuksia. Miekkaa ostava ei omalla silmällä pysty näkemään eroa näiden kahden välillä. Ja siksi piraattikopion ostanut saattoi joutua pulaan kun hänen ostamansa miekka onkin särkynyt käytössä. Itse asiassa jos piraattikopioita on muotoiltu ja hiottu samalla tavalla kuin ULFBEHRT -miekkoja joiden rakenne oli suunniteltu siten että se otti hyötyjä siitä että teräs oli hyvää. Tämä ratkaisu on tietysti perusteltua, mutta piraattikopioissa helposti kopioidaan juuri nämä piirteet koska ne näkyvät päällepäin. Ja koska teräs on ollut huonoa, se on kestänyt huonosti näitä rakenteellisia ratkaisuja. Ja on ollut huonompi kuin tavallinen miekka.
Kun oikeasti joutuu tilanteeseen jossa on kaksi aivan samannäköistä miekkaa joista toinen kestää ties mitä ja toinen särkyy sirpaleiksi suunnilleen ensimmäisessä kahakassa, ei voi oikeasti miettiä muuta kuin että aseiden laadun tulisi johtua jostain näkymättömästä maagisesta essenssistä. Ja näin ollen säilyneiden ja jäljellejääneiden riimukirjailtujen miekkojen laatua voisi kutsua taikuudella tuotetuksi. (Vaikka oikeasti se on "vain" metallurgiaa.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)