Popperin maailmankuvasta - ja hieman Darwininkin

Popper tunnetaan sekä tieteenfilosofina että yhteiskuntafilosoina. Tässä yhteydessä on hyvin helppoa katsoa hänen tuotantoaan sitä kautta että on toisaalta teoksia jotka ovat selkeästi yhteiskunnallisia, kuten esimerkiksi Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Ja sitten on sellaisia tieteenfilosofisia teoksia kuten ”arvauksia ja kumoamisia”. Ainakin näin olen itse tavannut lukea hänen teoksiaan. Ja rehellisesti niinpäin, että hänen tieteenfilosofiansa on kiinnostavaa ja yhteiskuntafilosofia on kevyempää hauskempaa luettavaa.

Näiden asioiden katsominen on sinänsä helppoa, että esimerkiksi itselleni ei ole ollenkaan vierasta tarkastella maailmaa popperilaisesta näkökulmasta. Ja tässä yhteydessä jopa suosin sellaisia rakenteita joissa joitain poliittisia teorioita falsifioidaan epätosiksi. Joka tuntuu olevan hyvin kaukana sellaisesta yhteiskunnasta joka Popperilla esiintyy yhteiskuntafilosofioissaan. Joka ei ole parhaita yhteiskuntaa mallintavia teorioita ja niihin sidottuja käytänteitä tuottava yhteiskunta vaan avoin yhteiskunta.

Mutta asioille voidaan nähdä yhteys. Mariano Artigas kirjoitti Popperia käsittelevän jutun joka keskittyi kolmeen asiaan; Ensinnäkin se näytti miten Popperin yhteiskuntafilosofia ja tieteenfilosofia nojasivat samanlaiselle asenteelle. Eli miten ne sopivat hyvin yhteen. Toinen teema oli se, että se tarinallisti Popperin elämää tähän yhteyteen siten että Popperin etiikka ja tieteenfilosofia tulevat tarinallistetuksi tavalla joka sitoo ne tavallaan yhteen ymmärrettäväksi elämänhistoriaksi. Ja kolmas teema oli se, että Popperin etiikka oli itse asiassa Tuomas Akvinolaisen etiikkaa.

Tässä ei haluttu kuitenkaan kristillistää Popperia selittämällä miten jokin kristillinen etiikka tulee tieteen alueelle. Analogiat haluttiin nähdä vain analogioina. Pääviesti oli että vaikka Popper oli empiriaan keskittynyt agnostikko, joka ei mielellään edes puhunut teologisista kysymyksistä, ja Tuomas Akvinolainen taas oli pyhimys joka oli ensisijaisesti teologi ja oli tätä aikana jolloin empiiristä tiedettä ei sanan täydessä mielessä edes ollut. Totuuden ja epäonnistumisen ja ihmisen rajallisuuden yhdistäminen oli se teema joka nousi esiin molemmilla ajattelijoilla. Artigasin näkemyksen mukaan Popperin tieteenfilosofia muuttuu täysin ymmärrettäväksi jos sitä katsoo Popperin etiikan läpi.

Mielestäni oli aika kiehtovaa miten Popperin teini-iässä ja nuoruudessa hän eli kohtuullisen väkivaltaisessa yhteiskunnassa ja tässä yhteydessä on tietenkin ymmärrettävä miten Popper kavahti väkivaltaa. Hän kiinnostui kommunistisesta filosofiasta nimenomaan sitä kautta että Popperia kiinnosti pasifismi. Ja kommunistit olivat ainoita joiden parista löytyi tahoja tukivat avointa pasifismia.

Myöhemmin Popper sitten pettyi kommunismiin. Hän oli pettynyt siitä että liikettä koskeva lojaalius oli peittänyt kriittistä silmää. Ja nuorta Popperia oli myös innostanut se miten älykästä ja ovelaa kommunistinen filosofia oli. Kun kommunismiin liittyi käsitteitä ja niiden loogista pyörittelyä se kaikki oli tietenkin hirvittävän fiksua.

Tässä mielenkiintoista onkin, että Popper käytti kommunismia esimerkkinä teoriasta jota ei voi falsifioida. Popperin näkemyksessä marksismi tekee historiallisia profetioita jotka ovat sellaisai että maksilaiset tuottavat rationalisointeja jotka pyyhkivät syrjään kaikki epäonnistumiset. Toisin sanoen Popper ei lähtenyt siitä nykyään suositusta ajatuksesta, jossa kommunismia kokeiltiin ja se ei toiminut. Vaan nimenomaan siitä että kommunismia ei mikään voi kumota, kaikki epäonnistumiset voidaan ohittaa jostain ei-kommunistisesta väliintulosta johtuvaksi tai pyöritellä muuten syrjään.

Se, mikä tässä oli kiehtovaa, oli se, että Artigasin kuvaukset elämänhistoriasta ovat asian tarinallistamista. Mutta siitä huolimatta tässä ei tehdä sitä, mitä tälläisissä kuvauksissa usein tehdään. Useinhan tämänlainen rakenne kuvaa sitä miten Popperin maailmankuva vaikuttaa hänen näkemyksiinsä ja sen vuoksi falsifikaation vaatiminen olisi jotain maailmankuvallisuutta ja tätä kautta ideologista ja huonoa. Päinvastoin. Artigas kuvaa sitä, miten Popperin kuvaus on rationaalinen ja perusteltu. Ja hän viittaa ajattelijoihin jotka itse asiassa näkevät asian vielä syvemin; Osa näkee suoraan että Popperin näkemys maailmasta on tosi ja heille yhteys Tuomas Akvinolaisen etiikkaan on vain vahvistusta sille miten ehyt ja ristiriidaton kokonaisuus on. Toisin sanoen Popperin maailmankuva halutaan näyttää mahdollisimman ehyenä ja sisäisesti ristiriidattomana, humanistisesti ymmärrettävänä. Kaikki, mukaan lukien elämänkokemus ja elämässä oppiminen, olisiva tukemassa toisiaan.

Tämä on mielestäni aika hauska lähestymistapa. Koska se eroaa niin vahvasti siitä mihin olemme tottuneet. Asioita kumotaan intressien kautta. Ei ole tavatonta törmätä tilanteeseen, jossa esimerkiksi se, että tiede on omia näkemyksiä vastaan johtuu liberaalibiaksesta jota salaliitossa olevat tieteentekijät harrastavat. Jossa yhteensopivuus liberalismin kanssa on todiste salaliitosta ja siitä miten maailmankuvallista kaikki omalle itselle epätosi on.

Esimerkiksi itse näen että maailmankuvalla on aivan varmasti vaikutusta hypoteesinmuodostuksessa. Ja esimerkiksi näen että on melko ilmiselvää että Malthusin talousajattelu on erityisen vahvassa yhteydessä Charles Darwinin evoluutioon liittyvien populaation kasvuun ja rajoittumiseen liittyvien ajatusten ja tätä kautta luonnonvalinnan teorian kanssa. Mutta moni näkee että tämä on vain Darwinin maailmankuva ja miten evoluutio on maailmankuvallista ja siksi huonoa.

Asioiden näkeminen ismeiksi on usein enemmän tarinankerrontaa. Se itse asiassa muistuttaa Artigasin kirjoituksen heikointa lenkkiä; Siinähän Popperin elämänhistoria kuvataan sinällään todenmukaisesti. Mutta asioiden yhteyksistä tehdään lähinnä uskottavia ja mahdollisia eikä mitään vahvasti todistettua. Pahinta on tietenkin se, että jos jokin on ismi se ei itse asiassa tee siitä epätotta. Ad hominem -perustainen argumentointi jossa asian totuudellisuutta koskevat kysymykset ohitetaan sitä kautta mitä ideologiaa sen kehittäjä tai kannattaja harrastaa ei yksinkertaisesti ole toimivaa tapaa todistaa tai argumentoida. Sellainen toimii psykologisesti jos haluaa vain dumpata väärinajattelijoita. Se toimii typeryystasolla jopa sen verran tehokkaasti että ad hominemeista on oikein nimetty omaksi argumenttivirheekseen. Mikä on erikoista koska siinä tavallaan ei puhuta asiasta vaan jostain aivan toisesta asiasta joten on tavallaan omituista että tälläinen virhe toistuu niin usein että joku jossain huomaa että ”tälläinen ilmiö toistuu niin usein että sen kuvaamiseen on näppärää luoda termi”. Mutta oikeasti. Jos me haluamme oikeasti kritisoida Darwinia meillä ei ole sellaista tietä jossa selitetään miten darwinismi on maailmankuva – se on todennäköisesti totta mutta irrelevanttia. Aitoon kritiikkiin on vain kaksi tietä; Joko näytämme että evoluutioteoriaa ei voi falsifioida. Tai sitten näyttää että se on falsifioitavissa ja tämä falsifiointi on jo tehty ja kumoava koeasettelu on käsissä ja esissä.

---

Viitteet:
Karl Popper, ”The open society and its enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Conjectures and refutations: The growth of scientific knowledge” (1963) [suom. ”Arvauksia ja kumoamisia”] 
Mariano Artigas, ”The Ethical Roots of Karl Popper's Epistemology” (1997)
UCMP, ”Thomas Malthus” 

"Konfiguraatioista" eteenpäin

Analyyttisen filosofian perinteisimmässä versiossa ajateltiin että loogiset totuudet olivat väitelauseita (propositio) jotka olivat välttämättä tosia (necessary true). Ne eivät olleet epätosia missään tilanteessa; Ajateltiin etä välttämättä todet lauseet tyydyttyivät kaikilla mahdollisilla konfiguraatioilla. (Esim. tautologiat olivat väistämättä tosia.)

Karkeasti sanoen tämä tarkoitti sitä etä määritelmänteko ajateltiin eräänlaisena koneena tai mallina jossa oli muuttuvia osia. Näitä osia voitiin laittaa eri tiloihin. Ja jotkin asiat muuttuivat ja toiset eivät. Toisin sanoen noudatettiin semanttisia sääntöjä. Tällä tavalla kieli oli jokin josta löydettiin analyyttisiä totuuksia.

Tämä näkemys on sittemmin kokenut kohtuu kovia. Esimerkiksi Quine moitti tätä näkemystä peräti kahdella eri tavalla, ensin "Truth by Conventionissa" ja toisaalta "Two Dogmas of Empiricismissä". Quine näki kielen jonain jossa analyyttiset ja synteettiset käsitteet eivät olleet yhtä selkeästi erillisiä kuin oli aiemmin ajateltu. Muita haastajia ovat olleet esimerkiksi Kripke.

Määrittely ja logiikka

Näillä näkemyksillä on erikoisia vaikutuksia myös siihen miten asiat nimetään. Voidaan nähdä että osa on "runoilijahenkisiä". Heille ei riitä että asian sisältö on hyvin määritelty. Sen on viitattava myös sopiviin kohteisiin. Toisaalta monet ovat olleet sitä mieltä että nimet ovat itse asiassa vain nimilappuja, ja tätä kautta voidaan sanoa että nimeämiseen käytetyllä merkkijonolla ei itsessään ole mitään referenssiä määrittävää sisältöä.

Kysymys on ikivanha. Shakespearen "Romeon ja Julian" ajatus siitä miten ruusu toisen nimisenä on samanlainen kukka, muistuttaa esimerkiksi Millsin väitettä siitä että nimillä ei ole konnotaatioita vaan pelkästään denotaatioita. Ja että suora viittaus on se joka merkitsee. Olen itse tässä mielessä "Shakespaariaalinen".
1: Tässä mielessä kiistat ja näkemyserot voivat näkyä vaikkapa evoluutioteorian kohdalla ; Osa kreationisteista näkee että jos evolutionisti kutsuu bakteerin siimamoottoria siimamoottoriksi niin hän itse asiassa tunnustaa että hänestäkin eliöt on luotu ja että hän tietää sen itsekin. (Tämä sopii vahvasti Jean Calvinin teologiaan, hänellähän jokainen ateisti tietää olevansa väärässä.) Tässä metaforan mukana tulevat konnotaatiot ovat heistä oleellinen osa tietosisältöä. Kuitenkin termiä voidaan periaatteessa käyttää pelkkänä viittauksena jolloin nimeämisellä ei ole sen suurempaa sisältöä tai merkitystä.

On tavallaan kiinnostavaa mietti sitä että kun meillä on tiettyjä määritelmiä, ne ovat itse asiassa konsepteja jotka kuvaavat partikulaareja kohteita ja kohderyhmiä. Ja liitämme nämä mielessämme niiden oikeisiin nimiin. Kripkellä oli tähän sovitettava ajatus jossa oikea nimi (proper name) viittaa samaan objektiin kaikissa mahdollisissa maailmoissa joissa tämä kohde on olemassa.

Tässä kohden on helppoa huomata yhteys alustamani klassisen analyyttisen filosofian suuntaan. Vaikka ainakin minun intuitioni sanoisi varsin helposti että käsitteenmuodostus ja looginen perustelu olisivat jotenkin toisistaan irrallisia asioita. Nimeäminen on kuitenkin konseptin luomista. Ja itse asiassa tätä on melko vaikeaa irrottaa teorianmuodostamisesta. Kun asialle luodaan kuvaus, määritellään millainen ilmiö on. Ja jos löytyy tilanne jossa kohde ei täyty annettua kuvaustaan, on mietittävä onko nimeäminen tehty huonosti vai onko kohde sittenkin jotain muuta. Nämä kysymykset muistuttavat hyvun ankarasti teorioiden falsifoimista. Joka taas tuo mukaan ne ongelmat analyyttisen ja synteettisen tiedon erottelussa joita Quine toi esiin.

Tässä mielessä analyyttisen filosofian ongelmat tulevat vastaan jopa silloin kun puhutaan asioiden määrittelemisistä..

Erilaisten maailmoiden tulkinta

Vaihtoehtoiset todellisuudet ovat olleet ajatuskokeiden arkea jo kauan. Äärimmäisillään tätä edustaa modaalinen realismi jossa ajatellaan että jokainen kuviteltavissa oleva maailma on reaalinen.

Ja jossain määrin teoreettinen fysiikka lähestyy näitä. Puhutaan multiversumeista ja muista vastaavista. Tässä kohden vastaan saattaa tulla myös ajatuksia siitä että osa näistä todellisuuksista on simulaatioita. Esimerkiksi Neil de Grasse Tyson hämmästytti jopa minua esittäessään että hänen mukaansa ajatus siitä että me itse olisimme jonkun toisen kovalevyllä on itse todennäköisesti kohtuu suuri. ; Hän ei tässä kuitenkaan edusta ihan Nick Bostromin vahvuudella teoriaa jonka mukaan olisi todennäköisempää että olisimme simulaatiossa kuin jos emme olisi. (De Grasse Tyson pitää kovalevyllä olemista relevanttina mahdollisuutena eikä jonain joka on todennäköisempää kuin muunlainen.)

Mielestäni Paul Daviesilla on tolkullinen ajatus tähän. Hänen mukaansa tietokonesimulaatioajattelu on nimenomaan vain sitä että mahdolliset maailmat viedään teoriana äärimmilleen. (Fyysikot vain rajaavat nämä ääret hieman eri paikkaan kuin filosofit joilla ei ole samanlaisia rajoitteita.)

Toisaalta vaihtoehtoja solahtaa sinnekin missä niitä ei nähdä. Jopa uskovaisten suosima versio antrooppisesta periaatteesta on nimittäin sidottavissa siihen että uskotaan että maailma voisi olla toisenlainen kuin se on. Ja tätä vaihtoehtoa pidetään jotenkin reaalisena. Ja sitten pidetään haasteena sitä että miksi universumi on sellainen kuin on, sellainen jossa voimme elää siinä.

Ilman erilaisten maailmojen tulkintaa on vain yksiuniversumimalli jossa toisenlaisten maailmojen ajatus on suoraan torjuttu vaihtoehtona. Tosin jotta tässä olevia teorioita voitaisiin kehittää naturalistisesti tehokkaimmiksi pitäisi silti ottaa käyttöön vaihtoehtohypoteeseja ja testata teorioita kuin näille teorioille olisi vaihtoehto. Että ne olisivat periaatteessa falsifioituvissa. Joten jotain erilaisuuden tulkintaa tulee mukaan jopa tähän.

Kuinka aivojen tietokonemetafora on nykyajan Paleyn kelloseppäargumentti...

aeon:illa oli melko tiivis ja yksinkertaistettu juttu siitä miten aivojen tietokonemetafora on virheellinen. Se, mitä aivojen toimintamekanismeista tiedetään, kertoo että se ei systeeminä talleta muistoja samalla tavalla kuin aivot. Se ei prosessoi informaatiota samalla tavalla kuin algoritmit. "Here is what we are not born with: information, data, rules, software, knowledge, lexicons, representations, algorithms, programs, models, memories, images, processors, subroutines, encoders, decoders, symbols, or buffers – design elements that allow digital computers to behave somewhat intelligently."

Tämä ei ole mitenkään kovin kontroversiaali väite. Itse olen - suoraan ja karkesti - sitä mieltä että aivojen tietokonemetaforalle tulee jossain määrin tapahtumaan sama kuin Paleyn kelloseppäargumentille. Analogiaa tullaan luultavasti hakemaan myöhemmin jostain aivan muunlaisesta. Olen korostanut tätä sillä että ihmiset ovat hyviä siinä mikä on tietokoneille haasteellista. Ja toisaalta tietokoneet suorittavat tehokkasti ja helposti sellaisia asioita jotka ovat aiemmin vaatineet lujaa harjoittelua ihmisiltä. Vain korkeakoulutetut ovat voineet hallita loogisen prosessoinnin virheettömästi. Ja nykytietokoneet tekevät tämänkin silti virheettömämmin ja nopeammin. Tämä on oireellista ja viittaa siihen että taustalla oleva toimintaperiaate on hyvin oleellisesti erilainen. Ja tämä on tietenkin ongelma. Analogiapäättelyille epäanalogiat ovat yleensä mukanaolevia asioita. Mutta tämänlaisessa mittakaavassa ne ovat todellinen haaste.

Kysymys on tietenkin siitä hauska, että monesti tätä nähdään haasteena naturalismille. Tietokonemetaforan puutteellisuudesta on haluttu tehdä todiste siitä että luonnontieteet eivät ikinä ja lainkaan voi ratkaista aivojen ja ennen kaikkea ihmsien mielen kysymyksiä. Mielenfilosofiassa dualismia puolustetaan, vaikka sille ei ole oikeastaan mitään perusteita.

Toisaalta tämä dualismin välttely on sitten antanut kenties liikaakin valtaa tietokonemetaforan käyttämiselle. Esimerkiksi Kurzweilin ajatus teknologisesta singulariteetista, jonka mukaan tietokoneet ylittävät aivojen kyvykkyydet - hänen ennusteensa mukaan jo vuonna 2045 - perustuu siihen että laskentatehon kasvaminen jatkuu eksponentiaalisena kuten tähänkin asti. Ja lisäksi se taustaolettaa tietokonemetaforan pätevän ainakin riittävän osuvasti.

Näissä näkemyksissä on merkitystä sitä kautta että nämä saavat rahoitusta. Niistä siis yritetään tehdä tutkimusohjelmia. Ne eivät ole vain "pelottelua Terminatorista" vaan niihin sidotaan tutkimustyötä. Tämä on tietenkin hyvä asia näille projekteille. Ne eivät jää nojatuolifilosofioinniksi vaan niihin liittyviä väitteitä lähestytään tutkimustyöllä.

Huonona asiana voi sitten olla rahanhaaskaus. Tai kuten aeon kuvaa aivojen mallintamisohjelmasta ; Se oli valtava projekti jonka tulokset eivät ole olleet kovin vakuuttavia "$1.3 billion Human Brain Project launched by the European Union in 2013. Convinced by the charismatic Henry Markram that he could create a simulation of the entire human brain on a supercomputer by the year 2023, and that such a model would revolutionise the treatment of Alzheimer’s disease and other disorders, EU officials funded his project with virtually no restrictions. Less than two years into it, the project turned into a ‘brain wreck’, and Markram was asked to step down." Tämä muistuttaa siitä että tiede on hyvä ja hieno asia siinä mielessä että rahalla ja vallalla ei saa kaikkea. Poliittinen tausta voi rajoittaa hypoteesinmuodostusta eli sitä mitä ajatuksia ylipäätään keksitään ja ennen kaikkea mitä pidetään jatkotutkimuksen arvoisina. Mutta toisaalta tutkimusohjelman hedelmällisyys riippuu myös sellaisista asioista joita ei voi rahalla ostaa.

Paleyn kelloseppäanalogiasta ei saatu toimivaa tutkimusohjelmaa vaikka Discovery Institute kuinka tahkosi rahaa Intelligent Designin tukemiseen. Ja omien lausuntojensa mukaan Paleyn kelloseppäargumentin jatkokehittelyyn keskittyneet Michael Behe ja William Dembski olivat ensiluokkaisia neroja ja supertiedemiehiä. Karismaattinen pääomankeruu, älyllisten ihmisten tekemä perustyö, raha ja resurssit ja aivopääoma eivät yksinään ratkaise tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. (Ne ovat jotain jotka ovat välttämätön mutta eivät riittävä ehto tutkimusohjelman hedelmällisyydelle.)

Tämä tarkoittaa sitä että väärä metafora on lähinnä rahankulua. Tutkimuksen avomielisyyden puutteesta syyttäminen on tietenkin helppoa, etenkin jos ajaa "avomielisesti" sitä että on lukkiutunut maailmankuvallisesti rajoittuneeseen tutkimusohjelmaan. Sellaiseen jossa "publish or perish" -nyrkkisääntö alkaa jo vaikuttaa relevantilta. Tämä on niitä asioita joiden vuoksi Dan Barken mukailu on perusteltua. Hänhän esitti, että Totuus ei vaadi uskoa. Tutkijat eivät yhdistä käsiään joka sunnuntai, laulaen, kyllä, vetovoima on olemassa! Minulla on uskoa! Olen voimakas! Minä uskon koko sydämestäni että se mikä menee ylös, ylös, ylös, tulee myös alas, alas, alas. Aamen! Ja jos he tekisivät niin, ajattelisimme heidän olevan kovin epävarmoja asiasta... Tämä on niitä syitä joiden vuoksi itse kannatan tutkimusohjelman hedelmällisyyttä ja sovellettavuutta muissa tutkimusohjelmissa yhtenä tärkeimpänä tieteellisyyskriteerinä. Se kun on sitä osaa joka ei riipu rahasta, vallasta ja maailmankuvasta. Naturalistina voisin tietysti ilahtua jos tietokonemetafora olisi tosi koska sitten saisimme nopeasti "jauhot suuhun" jokaiselle dualistille. Mutta tällä riemulla ja halulla ei saisi olla väliä tieteenteolle.

Metodi

Jos minun pitäisi selittää tieteellisestä metodista maallikoille, jakaisin metodin karkeasti siihen että niitä onkin tavallaan kolmea pääluokkaa;
1: Havainnoimisen metodi. On jokin tapa jolla tehdään hyväksyttäviä mittauksia ja havaintoja. Nämä täytyy myös dokumentoida jotenkin. Usein tämä on hyvin etäällä arkisesta suoran havaitsemisen ideasta. (Joka on usein vieläpä nimenomaan sitä että empiirinen havainnointi on visuaalista havainnointia.) Havainnot tehdään usein jonkinlaisella laitteella. Ja tämän suhde näköaistiin voi olla vain se, että laite antaa jonkin lukeman jonka tutkija näkee omilla silmillään. (Tässä mielessä empiria toki jossain määrin palautuu arkijärjen mukaiseen suoraan havainnointiin. Mutta aika vähän ja ainakin hyvin erilaisella tavalla.)
2: On havaintojen käsittelyn metodi. Esimerkiksi saadut havainnot voidaan taulukoida. Usein tässä on kysymys siitä että jotain muuttujaa muutetaan vähitellen ja saadut havainnot muuttuvat tämän mukana. Näin saadaan jäsennettyä ilmiöitä. Usein havaintojen käsittely on matemaattista.
3: On teoriapohjainen metodi joka esimerkiksi suuntaa tutkimusohjelmia siinä mielessä että induktiivisesta teoriasta johdetaan hypoteeseja joita voidaan sitten laittaa koejärjestelmään jossa sitten katsotaan toteutuuko hypoteesin mukainen tilanne vai onko teoria puutteellinen tai peräti falsifioitunut. (Eli testitilanteessa ei testata hypoteesia vaan testaan teoriaa hypoteesin avulla.) ja joissa taustateoria selittää mitä havaintojen käsittely tarkoittaa.

Menettely on arkijärjen mukainen ja helppo. Se on samalla kuitenkin melko virheellinen. Sillä siinä jaotellaan maailmaa aika vahvasti siten että teoria ja havainto olisivat erilaisia. Tosiasiassa havainnot ovat teoriapitoisia.

Voidaan jopa sanoa että mittalaitteen toimintaperiaate on jotain jota tarvitaan jotta siitä saadaan mitään havaintoja ; Se mitä havainto tarkoittaa vaatii teoreettista ajatusta siitä mitä tämä laite tekee. Tämä on esillä jopa hyvin arkisissa mittalaitteissa kuten mikroskoopissa ; Kun teoriamme mukaan laitteen linssi taittaa valoa, voidaan ajatella että se että näemme jonkin hahmon mittalaitteessa tarkoittaa että tarkasteltavassa kohteessa on jotain niin pientä että ihmissilmä ei näe.

Asia on tietenkin vielä hankalampi jossain hiukkaskiihdyttimissä. Joissa havaintojen tulkinta vaatii paljon teoreettista osaamista. Ei siellä vain havaita suoraan jotain uutta hiukkasta tai atominosaa. Sen sijaan täytyy ymmärtää aika paljon siitä miten eri asioiden pitää teoriassa käyttäytyä jossain tietyssä tilanteessa jotta voidaan nähdä että tuossa mittarista saadussa tuloksessa itse asiassa havaitaan.

Tässä mielessä on oikeastaan väärin määritellä metodia antamallani tavalla. Se on kuitenkin kätevä keino päästä alkuun.

Hämähäkkihypoteesi

En tiedä mitä tämä sanoo kotini siisteystasosta. (Valehtelen. Tiedän kyllä.) Mutta kun vierasta varten siivosin meillä tässä muutama päivä sitten, niin olin huomaavinani että hämähäkinverkot ovat näppäriä. Ne kertovat asioita kodista ja talosta.
1: Ensinnäkin ne näyttävät että mistä ilma tulee taloon sisälle sitä kautta että niiden lähellä verkot heiluvat ilmavirrasta.
2: Toisaalta hämähäkit näyttävät rakentavan juuri näihin ilmavirtakohtiin verkkojaan.

Tämä "tuplavarmistusteoria" ei ole kovin kattavalla otoksella tehty juttu. Mutta perusintuitio ilmiöstä oli vahva. Tarkistelin sitä niistä paikoista joissa oli verkkoja ja niistä joissa ei. (Tosin pinnallisesti koska piti siivotakin.)

En tiedä onko tämä jokin oikeasti tunnettu ilmiö peräti. Esi-intuitioni sanoo että hämähäkin ei kannata välttämättä aina valita parasta piilopaikkaa vaan laittaa verkko lähelle hyönteisten kulkureittiä. Ja valita vaikka vähän huonompi mutta riittävän hyvä piilopaikka tämän verkon läheltä. Ilmavirtateoria olisi tällöin mahdollinen.

Minulla on siis riittämättömän otoksen varassa rakennettu yleistys. Induktio joka nojaa ennen kaikkea intuitioon. Ja tähän ilmiöön minulla on sitten tarjolla hypoteettinen selitysmalli. Jonka pääoikeutus on myös se em. intuitio.

Tähän on tultu. Mitä seuraavaksi? Keksimään omia uskontoja jotta voi muuttaa asumaan isoihin taloihin joihin on varaa palkata siivooja? Antamaan talon saastautua jotta voi laskea verkkoja riittävän isoilla verkkomäärillä ja pieteetillä? Että skientisti vai spiritualisti?

Mallintamisesta ja selittämisestä

Moni, mukaanlukien minä itse, pitävät tieteellistä mallintamista ja selittämistä käytännössä samana asiana. Tässä on usein henkenä ns. peittävän lain malli. Tällöin selittäminen on sitä että havaintoaineisto selittää miksi asiat ovat niin kuin nähdään, mutta eivät ole jollain toisella tavalla.

Jotkut, kuten Pierre Duhem, ovat kuitenkin jakaneet selittämisen ja mallintamisen erikseen. Duhem jakoi teoriat selittäviin (explanatory) ja kuvaileviin (representative). Hänen kantansa oli siitä kiinnostava että yleensä on korostettu selittämistä ja ymmärtämistä, jopa niin vahvasti että kuvailu olisi jotain heikompaa. Duhem kuitenkin esitti että fysikaalisten teorioiden tulisi olla nimenomaan pelkästään luokittelevaa tietoa. Tällöin hyvä fysiikka olisi nimenomaan kuvailevaa. Noustakseen selittäväksi jouduttaisiin tekemään jotain josta Duhem ei pitänyt. Eli ottamaan puhtaasti metafyysisiä kannanottoja teoriaan. Duhemin mukaan se, mitä suurin osa maallikoista haluaa ja vaatii teorioilta ovat itse asiassa turhia. Selitysmallinrakentamisesta voi olla filosofisia hyötyjä fysikaalisille teorioille vain heuristisessa mielessä. Eli jos teoria helpottaa hypoteesinmuodostusta - tuo mieleen uusia testirakennelmia.

Moni voisi ajatella että Duhem olisi instrumentalisti. Siinäkin korostetaan sitä että tieteessä luodaan luokittelujärjestelmiä. Duhem kuitenkin kannusti enemmänkin jatkuvuuden henkeä. Mikä ei ole yllättävää koska hän keskittyi suuresti esimerkiksi osoittamaan sitä miten tieteellisillä teorioilla ja ajatuksilla on ollut taustaa keskiajan filosofiassa. Toisaalta tämä on järkevää jos ajatellaan että teoriat saavat sisältönsä kontekstista. Ja että teoriat täsmentyvät kun niissä olevia pukkeja, virheitä ja poikkeustapauksia huomioidaan ja teorioita korjaillaan niiden valossa. Jossain määrin ajatus tiedon kumuloitumisesta voidaankin liittää ajatukseen esimerkiksi aatehistoriasta.

Ajatus on itselleni hieman vieras. Joskin olen ollut etenkin kvanttifysiikan kohdalla taipuvainen ajattelemaan että kun kvanttifysiikkaa halutaan ymmärtää, niin silloin pitää katsoa kaavoja. Moni kuitenkin vaatii maailmankuvallisia tulkintoja ja kvanttifysiikan vaikutukset esimerkiksi maailmankuviin innostavat. Olen hyvin vastahankainen tälle. Sanallistamiset, kuvaukset ja merkitykset ovat arvokkaita vain siinä mielessä että ne voivat tuoda kvanttifyysikoille uusia koejärjestelmiä koskevia ideoita. Se, mitä vaaditaan kun vaaditaan ymmärtämistä selviää kun katsotaan ihmisten tarjoamia vastausyrityksiä. Niissä on kysymys nimenomaan siitä että kytkös tieteeseen ja järkeen heikkenee, mutta yhteys tunteisiin ja mielikuvitukseen kasvavat. ; On selvää että prosessi usein leviää niin että mallintavan vertauskuvan sijaan ymmärrys on sitä että rakennetaan jonkinlainen näkökulmien vertauskuva jonka sitten vain halutaan olevan myös Totta "sellaisella ontologis-metafyysisellä tasolla".

Reichenbachin putous ; Psykologiaa, psykologiaa, enemmän psykologiaa

Postmodernissa filosofiassa on nojattu totuuden sijaan intresseihin. Kuitenkin tieteenfilosofiassa on usein erotettu psykologia ja epistemologia toisistaan. Esimerkiksi Hans Reichenbach jaotteli psykologian ja tiedon toisistaan siten, että psykologia selittää miksi jokin asia keksitään. Ja sitten se miksi tämä keksitty asia sitten paljastuu hyväksi tieteeksi on tästä aivan irrallinen näkemys. Näin intresseillä voidaan selittää hypoteesinmuodostus, se miksi esimerkiksi Darwin keksi evoluutioteorian, mutta ei sitä miksi tämä teoria on sittemmin pärjännyt. "Evolutionismilla" ei siis ole sijaa säilymisessä. Tai ainakaan ei pitäisi olla.

Reichenbachin näkemys on ehdottomasti hyvä. On järkevää ajatella että psykologia selittää oivalluksen ja epistemologia käsittelee teorian oikeuttamista. Kuitenkin tunnetaan myös erikoisia, vähemmän tunnettuja, diakronistisia teorioita. Niissä keskitytään siihen että on tärkeää katsoa mikä on se psykologinen prosessi joka on tuottanut tiedon. Niissä keskitytään siihen että on huonoja psykologisia prosesseja ja hyviä. Toiveajattelu esimerkiksi olisi huono prosessi. Kun sitten ryhdytään perustelemaan sitä miksi jokin tapa saada tietoa maailmasta on hyvä, tullaan tilanteeseen jossa ollaan reliabilisteja ; Katsotaan yksinkertaisesti sellaisia asioita jotka toimivat todennäköisesti. Tässä luotettava prosessi yleensä (a) tuottaa rajallisen määrän uskomuksia sen sijaan että tuottaisi sekalaisen määrän lähes mitä tahansa uskomuksia että (b) tuottaa uskomuksia jotka ovat useimmin tosia kuin epätosia.

En ole hirvittävän kova diakronististen teorioiden ystävä, sillä niissä käy helposti niin että asioita verrataan totuuteen. Ja jos tiedämme totuuden valmiiksi on hankalaa ymmärtää mihin koko tietoteoriaa tarvitaan in first place. Reliabilismin erikoisia muunnelmia voivat olla esimerkiksi shamanistiset tulkinnat joissa hallusinaatiot ovat suoria luotettavia havaintoja maailmasta. Tiettyjen huumeiden samakaltaiset reaktiot muuttuvat ikään kuin todisteeksi kun "muutkin näkee samantapaisia asioita".

Moni on tässäkohden toki maltillisempi. Itsekin olen jossain määrin taipuvainen ajattelemaan että Kahnemanin systeemi 1 ja systeemi 2 ovat järkevä tapa hahmottaa ajatteluprosessia. Intuitiivinen systeemi 1 on epäluotettavampi kun taas systeemi 2 tuottaa parempia tuloksia, esimerkiksi sillä että se tuottaa matemaattisiin ongelmiin deduktiivisesti oikeaoppisia ratkaisuja. (Joka olettaa että maailma on looginen joten tässä on hämärä oletettu totuusvertaus.) Toiset reliabilistit, kuten Alvin Goldman, ovat suositelleet shamaanitrippaamisen sijasta kognitiotiedettä sen arvioinnissa mikä on totta ja mikä ei. Reliabilismiin liittyvät luotettavuusargumentit ovat kuitenkin siitä hankalia että jo niinkin vanha probleema kuin Descartesin ajatus mieliä sumentavasta demonista muuttuu niille hyvin syväksi haasteeksi.

Tässä kohden ongelma on hieman samantapainen kuin fenomenalismissa, näkemyksessä jonka mukaan aistit tuottavat aistikokemuksia, ja että nämä ovat yksi ja sama asia. Fenomenalismin kritiikki kohtaa kuitenkin ongelmia, koska niihin kertyy sellaisia probleemoita kuten se, näenkö minä saman punaisen kuin joku muu. Ja kysymyksiä siitä voidaanko väitelauseita aistimuksista tiivistää aistimuksiksi. ... Ja siksi tämän tilalle on ehdotettu esimerkiksi Quinen ajatusta siitä että tietoteoria korvataan empiirisellä psykologialla sellaisella tavalla jossa ihminen enemmänkin luo teorioita kokonaisuudesta aistiärsytystensä pohjalta ja luo tästä testattavia hypoteeseja jatkoaistiärsytysten tarkennettavaksi.

Tässä ei oleteta aistien todenperäisyyttä tai totuudenkaltaisuutta sellaisilla tavoilla mitä noissa aiemmissa mainitsemissani tavoissa. (Jonka vuoksi pidän siitä.) Sen sijaan kyse on yksinkertaisesti siitä että ei ole mitään perusaistimusta jota voitaisiin suoraan verrata totuuteen. Sen sijaan jotkin ovat käytännöllisiä kun luodaan koherenttia tiedeverkkoa joka myös ennustaa ja selittää tapahtumia (sitä miksi jotain tapahtuu ja jotain muuta ei). Ja jota muut tiedeverkkoa koskevat asiat hyötyvät soveltamalla, ja luovat tätä kautta sitten vielä lisää selityksiä ja ennustuksia. Tämä runsas viitattuus ja hedelmällisyys sitten johtavat siihen päätelmään että tämä näkemys on luultavasti luotettava. Koska ei ole mitenkään ilmiselvää että mikä tahansa voisi olla hedelmällistä tutkimukselle, on hyvä tutkimussuuntien synnyttäminen ikään kuin empiiristä evidenssiä sille että ne on saatu luotettavalla prosessilla.

Moni on kuitenkin pettynyt tähän. Esimerkiksi Richard Rorty esitti että Quinen jne. pohjalta tietoteoria olisi käytännössä loppunut. Muut ovat sitten ajatelleet että tietoteoriaa pitäisi jotenkin palauttaa vanhaan ihanteisiinsa jollain aivan muulla tavalla. Tähän ajatustapaan on liittynyt sen tyylisiä väitteitä kuin että naturalismi olisi inkonsistentti luotettavan kognition kanssa. Näissä nojataan yleensä jollain tavalla Descartesin aloittamalle tielle. Tämän polun eksaktein versio on Plantingan argumentti jossa hän esittää että evoluutio ei tuota warrantia. Tämänlainen antinaturalismi yrittää itse asiassa oikeutta kognitiota, mutta vaatii tässä jonkinlaista naturalismin ylittämistä. ; Olen kirjoittanut tästä aiheesta melko paljon enkä puutu asiaan tässä sen tarkemmin. Näen että näissä argumenteissa ollaan epäonnistuttu. Heillä on meneillään jotain jota Dewey kutsui nimellä "the Quest for Certainty" ja mitä Sellars nimitti "the Myth of the Given".

Kenties erikoisinta onkin se, että ongelmat voidaan tavallaan palauttaa aineistoon jota Plantingakin lainaa. Hän nimittäin viittaa Patricia Churchlandiin. Plantinga lainaa häntä kuin Churchland sanoisi että evoluutio välittää vain kelpoisuudesta eikä totuudesta. Churchlandin "Epistemology in the Age of Neuroscience" kuitenkin paljastaa että hän itse asiassa tarkoittaa sitä että meidän on ensin tiedettävä miten organismi käsittelee tietoa ympäristöstään jotta voimme tietää mitä tieto tarkoittaa. Syynä on se, että aisti on hieman kuten mittalaitteisto. Mittalaitteiston toimintaperiaate on tärkeää jotta voidaan luoda syvä ja koherentti teoria siitä mitä tämä aistimus itse asiassa tarkotitaa. Churchland ei poista havaintojen luotettavuutta vaan se sen sijaan biologisoi totuuden. Olemme eräässä mielessä aistiemme vankeja emmekä kykene nousemaan niinden ulkopuolelle. Ei ole mitään ensimmäistä näkökulmaa josta voisimme ikään kuin saada Jumalaperspektiivistä warrantin. Totuus on se miten maailma meille mallintuu. Tämä on askel sitä kohti mitä Hawking kutsuu malliriippuvaiseksi realismiksi. Plantinga väärinymmärtää Churchlandin teesit tavalla joka on siitä ikävä että huomio tuottaa syviä ongelmia hänen ajatuksilleen siitä että pätevä tietoteoria ei voi onnistua naturalistisesta näkökulmasta. Naturalistinen tietoteoria ei ole kuollut. Se on vain omituista. Sen suurin ongelma on se, että tämän tapa määrittää totuus on monille ihmisille emotionaalisesti epätyydyttävää, siitä puuttuu pömpöösiä mahtipontisuutta. Moni on pettynyt lähinnä siksi että tieteelle asetetaan vaatimuksia ja jos konseptit eivät paljastu toivotunlaatuiksiksi ne koetaan pettymyksinä. Nämä vaatimukset eivät ole mitään tieteen petettyjä lupauksia vaan enemmänkin pelkkää epäluotettavaksi havaitun toiveajattelukognition tuotetta..

Suhteettomasti teoreettinen (järkeä se on järjettömyyskin, reaalista surreaalikin)

Ylläoleva video demonstroi suurta ongelmaa uskontokeskustelussa. Useinhan uskontokeskustelussa olevia sävyjä ja asiantuntemuksen puutetta tuodaan esiin samaan tapaan mitä Kari Salminen esitti "Turun Sanomissa" artikkelia jossa "uskoa se on epäuskokin". Hän korostaa sitä miten epätieteellistä ateistejen argumentointi on. "Suomessa soihtua pitävät ylhäällä kosmologi Kari Enqvist ja tähtitieteilijä Esko Valtaoja, joilla kummallakaan ei ole mitään ansioita uskonnontutkijoina." Hän oikein tarkoituksellisesti vähättelee esimerkiksi kuvaamalla Sam Harrisia sanoin "neurotieteistä kiinnostunut kirjailija Sam Harris". Kun otetaan huomioon Harrisin tohtorintutkinto kyseiseltä tieteenalalta, on lausunto sama kuin kutsuisi Carl Sagania fysiikasta kiinnostuneeksi TV -näyttelijäksi. (Triviaalisti totta, mutta käytännössä merkitsevällä tasolla puhasta herjaamista, valehtelua ja vähättelyä. Manipulaatiokikkailua ja halpamaista epäeettistä puoli-ihmisen asennevammaidioottisuutta.)

Sen sijaan Salminen ja muut eivät moiti esimerkiksi William Lane Craigia jolle teologinpaperit näyttävät antavan oikeuden kommentoida esimerkiksi suhteellisuusteoriaa. Näitä viisaita pitäisi kuunnella innostuneen kiinnostuneesti. Tai muuten ei voi sanoa olevansa vakavasti kiinnostunut fiksusta kristillisyydestä ja sen tiedesuhteesta. (Näin olen kuullut. Usein.)

Tartun tuossa videossa kuitenkin muuhun kuin siihen suhteellisuusteorian puoleen. Craigin argumentti videossa on jotain jota on syytä tarkastella rippusen myös muulta kulmalta kuin siltä miten hänellä näyttää olevan vaikeuksia suhteellisuusteorian ymmärtämisessä. (Joka on aika oleellista kun hänen argumenttinsa koskee suhteellisuusteorian implikaatioita.)

Kokonaisuuden kannalta argumentaatio voitaisiin toisintaa hieman eri aiheella. Craigin logiikka noudattaa kaavaa joka voitaisiin kuvata myös seuraavalla tavalla:
P1: Sisiliskot ovat matelijoita.
P2: Gozilla on matelija.
P3: Sisiliskot ovat olemassa.
Eli: Matelijoita on olemassa.
Joten: Gozillaan olemassaolon uskomiseen on perusteita.

Toki Craigin argumentti koskee gozillan hänen suosikkiaan, Jumalaa ja tämn suhdetta Kalam -argumenttiin. Ja hän perustelee argumenttiaan sillä että jos suhteellisuusteoria on tosi, niin sitten Jumala on atemporaalinen, ei siis ajallinen ja ikuinen vaan ajan yläpuolella tai ulkopuolella oleva ajaton olento. Minulla ei ole tätä argumenttia vastaan hirvittävästi, koska tosiasiassa näkisin että argumentti jättää liiaksikin tilaa sille mahdollisuudelle että Jumala olisi ajan ulkopuolella ihan sen takia että häntä ei ole olemassa.

Sen sijaan tartun siihen miten Craig käsittelee premissejään. Hän esittää vahvalla pokerinaamalla että päättelyketjun heikoin lenkki olisi suhteellisuusteorian paikkaansapitävyys. Eli Craig toki luottaa suhteellisuusteoriaan mutta hänestä tarjolla on järkeviä ja rationaalisia syitä joiden vuoksi sitä voi epäillä. Ja että epäilys olisi niin suurta että tämä olisi Craigin Kalamin kaikista heikoin paikka. Hän moittii suhteellisuusteoriaa maailmankuvallisena ja pitää tätä relevanttina koska muutoin nämä eivät olisi syitä hylätä suhteellisuusteoriaprermissiä. (Craig toki uskoo suhteellisuusteoriaan. Mutta pitää sitä heikoimpana lenkkinä.) Todisteena hän käyttää tästä:
1: Sitä että Einstein keksi sen ajatuskokeena.
2: Että suhteellisuusteoria voidaan nähdä maailmankuvallisena pyrkimyksenä vastustaa Jumalaa koska Isaac Newtonin klassinen fysiikka pitää sisällään absoluuttisen ajan ja avaruuden ("absolute time and space") joka taas voidaan nähdä Jumalisena. Ja että Einsteinin paradigmanmuutos oli jotain jossa absoluutista vaihdettiin relativismiin ("between absolute and relative") Ja tätä kautta suhteellisuusteoria siis olisi samaa mitä moraalin kanssa on yritetty tehdä. Että kristillinen hyvä objektiivinen ja absoluuttinen moraali korvataan relativistisella moraalikäsityksellä. ("between true ... and apparent")

Craigin ajatukset tässä kohden ovat erikoisia, sotkuisia, asennevammaisia - ellei peräti läpiristiriitaisuuteen asti virheellisiä. Mutta hyvin tyypillisellä nykykristillisen apologeetikon tavalla tätä kaikkea.
* Ensimmäinen ajatus on tietenkin jo siinä että Craig viittaa maailmankuvallisuuteen tavalla jossa hän samanaikaisesti haukkuu postmodernia relativismia että harjoittaa sitä itse samanaikaisesti aivan täysillä. Tämä onkin modernin apologetiikan kenties vahvimpia ja toistuvampia teemoja. Maailmankuva -sanan käyttäminen on kuitenkin tarpeen vain jos ei ole objektiivisia keinoja falsifioida tai verifioida jotain käsitystä. Lisäksi postmodernismissa on tyypillistä juuri se, että kun maailmankuvallisuus on otettu käyttöön niin sitä on kaikessa. Ja usein postmodernisti esittääkin oman uskomuksensa varmuutena oman maailmankuvansa sisällä. Craig ja muut apologeetikot eivät toki itse koe olevansa postmodernisteja koska he uskovat että heidän maailmankuvansa ja sen premissit ovat perimmiltään absoluuttisesti tosia. Mutta tämä johtuu enemmänkin postmodernin relativismin käsitteen väärinymmärtämisestä. Relativismissa on useitakin kulmia joissa totuus on kenties olemassa mutta ihmisen tieto olisi maailmankuvallista. Ja tässä kohden fundamentalismi on usein nimenomaan vahvasti relativistinen. Se taistelee relativismin nimeä vastaan mutta käyttää relativismin sisältöä.
* Toinen huomio on siinä että siinä luodaan vahva tarina alkuperästä. Einsteinin teorian keksimisen ideologiset intressit on jotain jolla luodaan tarina jossa on tärkeää katsoa keksimisen motiiveja. Ajatus on tältä osin äärimmäisen relativistinen. Ja jossain määrin tämä onkin ihan relevantti keskustelunaihe. Aatehistoriassa voidaan aivan oikeasti selittää hypoteesinmuodostusta ja sitä miten ideointi ei ole suinkaan vapaata vaan ajatuksiamme kahlitsee esimerkiksi kognitiivinen dissonanssi, joka taas on vahvastikin ideologioiden rajaamaa. Mutta kuten videolla oleva kriitikko huomauttaakin, tämä on irrelevanttia tieteen teorian heikkouden kannalta. Sillä teorian perustelu ei synny siitä miten se keksitään vaan siitä miten sitä perustellaan. Evidenssinkeruu on tärkeämpää kuin persoonaan käyminen. Itse asiassa Craig tekeekin tässä melkoisen vakavan virheen. Alkuperätarina tuossa muodossa on perimmiltään ad hominem -argumentti. Craig ei toki herjaa Einsteiniä, mutta ad homimen ei olekaan herjaamista vaan sitä että teoria on väärä koska sen kannattajilla tai keksijöillä on jokin tietty habitus, kuten vaikka ideologia jota he kannattavat. Teorian keksiminen voi olla valta-analyysiä ja viitata sen ajan suosittuihin maailmankuviin. Mutta tämä ei ole pätevää suhteellisuusteoriaa koskevaa kritiikkiä. Ja Craigin esityksen konteksti on taas sitä että tuo keksimisen keino olisi jokin syy hylätä teoria.
* Craigin esityksessä on omituinen logiikka siinäkin mielessä että suhteellisuusteorian kumoutuminen olisi perusteltua siksi että sillä on eitoivottuja ideologisia johtopäätöksiä. Mutta jos kristillisen argumentin kohdalla tapahtuu ideologisia johtopäätöksiä jotka ovat kristillisiä niin se olisi samaa kuin todistetta siitä että kristinusko olisi objektiivisesti tosi ja sen vastustaminen olisi ääliöidioottien touhua. Tässäkin logiikka on kunnon klassista nykyapologetiikkaa : Jos tiede tukee kristillisyyttä, se todistaa kristillisyyden olevan järkevä ja tieteen tukema näkemys joka taas tarkoittaa että ateismi on idioottien hommaa. Mutta jos jokin teoria on implikaatioiltaan kristinusko vastaan niin se kertoo että tämä teoria on kehitetty maailmankuvallisesti vastustamaan kristinuskoa eikä sitä siksi pitäisi ottaa vakavasti. (Henki onkin juuri se, että vastapuolen malli selitetään maailmankuvallisuudeksi ja oma oman näkemyksen todisteeksi.)
* Tuo suhteellisuuskohta on itse asiassa enemmän sanaleikki kuin todellinen argumentti. Suhteellisuusteoria on nimittäin itsessään objektiivinen teoria. Siinä samat tapahtumat voidaan kuvata eri näkökulmista. Mutta samat kaavat tuottavat tietyt ennusteet. Näkökulma vaihtuu, kaavat pysyvät samana ja ennusteet ovat nekin varsin yksiselitteisiä. Tapahtumat näyttävät tietystä referenssipisteestä samalta, ja suhteellisuusteorian kaavoja ei vaihdeta toisiin kaavoihin lennosta. Esko Valtaoja onkin tuonut esiin sitä miten suhteellisuusteorian nimi voi olla hieman harhaanjohtava. Mutta teorian osaavat kyllä tietävät että mitä se tarkoittaa. Näin ollen on vaikeaa ymmärtää miksi Craigia esitetään fysiikkakysymysten asiantuntijana joka käyttää tämänlaista suhteellisuusteoria -sanaleikkiä minkäänlaisena argumenttina.

Kristityt ja astrologia

Modernina aikana astrologiaa on tavattu pitää epäkristillisenä. Se on niitä humpuukioppeja joilta nykyajan kulttuurissa kristinusko itse asiassa suojaa. Astrologiaa pidetään taikauskona, ja jopa ne kristityt jotka ovat kiinnostuneita astrologiasta ovat siitä kiinnostuneita tavalla joka korostaa sitä että "ei oikeasti uskota niihin".

Tässä perustarinana on tietysti viitata astrologian alkuperään. Se, kuka ja mikä kulttuuri on keksinyt asian, sitten ikään kuin heijastaa koko näkemystä. Tässä maailmankuvallisuus on enemmänkin kuin vain sitä että oman ideologiansa kaltaisia ideoita on helpompi keksi. Tässä mennään hypoteesinmuodostusajatusta pidemmälle ja jotenkin ajatellaan että alkuperä jotenkin saastaisi itse teoriankin. Kaikki latistuukin helposti keksijän habitukseen. Tämä ad hominem -lähtökohtainen strategia on olennainen esimerkiksi Pekka Reinikaisen "Noituuden paluu lääketieteeseen" -kirjassa. Teos on siitä jännittävää luettavaa skeptikoille, että Reinikainen on samaa mieltä tiettyjen vaihtoehtohoitojen kartettavuudesta, mutta hänen argumenttinsa sitten ovat monin paikoin varsin ... hankalasti nieltäviä.

Tämä näkökulma on sen verran läpitunkeva, että on syytä muistaa että aina kristityt eivät ole nähneet asioita näin. "Tieteen Kuvalehti historia" 14/2014 kertoi miten "Astrologi oli hovin avainhenkilö" 1500 -luvulla. Juttu keskittyi Elisabet I:n ja hänen hoviastrologinsa John Deen elämään. Mutta ilmi tuli että kirkkokaan ei siihen aikaan pitänyt astrologiaa taikauskona tai epäkristillisenä. Syynä oli se, että ajateltiin että universumi oli koneisto. Ja astrologit, no, "Heitä ei pidetty maagikkoina vaan oppineina jotka osasivat tulkita planeettojen kieltä". Ajatus on itse asiassa tuttu modernista teologiasta. Siinä ajatellaan että luonnonmekaniikan kohdalla ei ole väliä kuka ne on keksinyt. Egyptiläiset keksivät tarkastella tähtien kiertoa, mutta koska tämä on fysiikan asia, ei tähtitiede muutu tästä alkuperästään huolimatta taikauskoksi tai pakanauskonnoksi. Astrologian ajateltiin siis kuvaavan "objektiivista taivaanmekaniikkaa", jolloin alkuperällä ei ollut väliä.

Astrologian valtakausi jatkui ilmeisen pitkään. Tästä saa hyvän esimerkin vaikka katsomalla ranskan monarkin Henrik IV:n miekka. Sen pommeliin on kaiverrettu sanat "A CET HENRY VAINQUEUR LES ASTRES PLUS FIDELL DEPARTENT LE BONHEUR ORDINAIRE AUX MERVEILE" Joka todellakin viittaa siihen että Henrik (eli "Henry") oli valloittaja jolla oli tähdet ("les astres") puolellaan. Näin ajankuva ja maailmankuva heijastuu jopa tälläiseen tärkeimmästä tärkeimpään miekka-asiaan. 1500 -luvun lopun ja 1600 -luvun alkupuolellakin astrologialla oli vielä paljon valtaa.

En tässä halua pilkata menneitä sukupolvia. Tämä asennoituminen on itse asiassa varsin järkeenkäypää. Tietomme ovat karttuneet ja astrologia muuttunut käytännössä ehdottomasti vääräksi. Tämän rajanvedon tärkeyttä miettiessä voi oikeastaan sanoa että on kaksi tapaa joilla voidaan katsoa milloin asiat kuvaavat vaikkapa "objektiivista taivaanmekaniikkaa" tai muuta vastaavaa.
1: Ensimmäinen perustuu Popperin ajatukseen siitä, että jos maailman kaikki infrastruktuuri murskataan, niin jos kirjat säilyvät ja tämä kirjojen säilyminen auttaa asioiden palauttamiseen nopeammin kuin ilman näitä kirjoja, niin silloin teoksissa on objektiivista tietoa.
2: Toinen taas voidaan demonstroida Penn Jilletten "God, No!" -teoksessaan esittämällään ajatuksella uudelleenkeksintämisestä "If every trace of any single religion were wiped out and nothing were passed on, it would never be created exactly that way again. There might be some other nonsense in its place, but not that exact nonsense. If all of science were wiped out, it would still be true and someone would find a way to figure it all out again." Eli jos asiasta pitää tehdä lähetystyötä koska asiaa ei voi muutoin mitenkään selvittää omilla tahoilla itse, ei kyseessä ole tieto.

Astrologian on uskottu kuvantaneen maailmaa. Silloin teorian suhde tieteeseen on helposti NoMa -asenteisesti se, että uskonto selittää etiikan ja tiede miten maailma toimii. Mutta nykyään tiedämme että jos pyyhimme astrologiaa koskevat tiedot, niin samanlaista horoskooppijärjestelmää ei syntyisi.

Brakykefaalisen järkeenkäypää

Ruotsalainen Anders Retzius kehitti kallonmittaukseen perustuvan menetelmän jonka lopputuloksena hän ryhtyi laskemaan ns. kalloindeksiä. Hänen ajatuksensa nojasivat siihen aikaan, 1800 -luvun alussa, muodikkaaseen fyysiseen antropologiaan. Ajatukseen jossa ajateltiin että suuret aivot tarkoittavat suurta älykkyyttä. Retzius otti tähän jaotteluun kuitenkin kallon pituuden ja korkeuden suhdetta. Hänestä kapeakalloiset dolikokfaalit olivat älykkäitä kun taas matalakalloiset brakykefaalit olivat tyhmiä. Hänen ajatuksensa perustuivat eläimenkaltaisuuteen ; dolikokfaalit olivat kauempana eläimistä kun taas barkykefaalit olivat eläimellisempiä ihmisiä.

Hänen argumenttejaan käytettiin kun mietittiin sitä miten suomalaisiin tulisi suhtautua. Kielitaistelun tuoksinassa, joita Retziuksen aikana käytiin, nojattiin juuri siihen että suomenruotsalaiset olivat mittauksissa enemmän dolikokfaaleja kun taas suomalaisissa barkykefalia oli yleisempää. Joka tietysti todisti sen, että ruotsalaiset olivat kuin luotuja hallitsemaan ja suomalaiset olivat biologisesti ja synnynnäisesti hyviä ns. suorittavan työn tekijöitä. Retzius tietysti oli itse ruotsalainen, joten ei ole hankalaa kuvitella miten hän oli tämänlaisen teorian takana. Eikä pelkästään siksi että yliopistotie oli siihen aikaan ruotsalaisille enemmän auki kuin suomalaisille.

Nykyaikana harva pitää frenologiaa ja sen erilaisia variantteja perusteltuina. Se on itse asiassa niitä harvoja pseudotieteitä jotka ovat liki tyystin kadonneet. Tämän vuoksi harva tulee ajatelleeksi että tietyllä tavalla on hyvin ymmärrettävää mitä kautta tämänlainen ajatus voi olla järkeenkäypä. Evoluutioteorian valossa ei olisi mahdotonta että olisi primitiivisempiä rotuja. Ja nämä voisivat näkyä ulospäin, ja koska ihmisen evoluutio on apinoista päätellen ollut älykkyysosamäärää kasvattamaan päin ei primitiivisyysnäkökulma olisi ollut lähtökohtaisesti mahdoton. Eli asia vähintään pitäisi tutkia ja selvittää, mahdollisuutena. Aivojen koon ja ajattelun yhteys ei ole ollenkaan mahdoton. (Se ei itse asiassa ole aivan typerä nykypäivänäkään.) Teoria oli siis järkeenkäypä, joskin väärä. Siitä huolimatta on helpompaa nähdä vain valtapoliittinen puoli. Että tämänlaiset teoriat kasvoivat rasismista ja vallasta. Tosiasiassa valta varmasti on vaikuttanut keksimisessä ja suosiossa. Mutta sen falsifioituminen ei sitten ole johtunut valtapelistä vaan "jostain aivan muusta".

Ensinnäkin voidaan huomata että älykkyys on siitä ikävä piirre että sen ajan ruotsalaiset ovat todennäköisesti olleet oikeassa. Flynnin efekti viittaa älykkyysosamäärän nopeaan kasvuun. Ja tämä viittaa että ympäristötekijöillä on ollut hyvinkin suuri vaikutus. Huono ravintotilanne on varmasti vaikuttanut älykkyysosamäärään. Samoin kuin aiemmin esilletuomani seikat jodinpuutoksen suuresta vaikutuksesta älykkyysosamäärään. Ilmiö suomalaisten tyhmyydestä on itse asiassa varsin todennäköisesti ollut tosi, sen selitys on ollut järkeenkäypä mutta väärä. Olisi pitänyt katsoa rodun sijaan olosuhteita, syyttää kulttuuria ja ympäristöä eikä perimää.

Tästä on tietysti helppo vetää analogia ja yhteys Tatu Vanhaseen, maahanmuuttokeskusteluun ja islam-älykkyysosamäärävaahtoamiseen. Ja vetää tästä tietty johtopäätös. Mutta on kuitenkin syytä muistuttaa että välttämättä kaikki älykkyyserot eivät johdu kulttuurista. Ja toisaalta kulttuurin ja ympäristön vaikutukset eivät tuhoa älykkyyttä ilmiönä. On syytä olla varovainen. Sillä älykkyysosamääräkeskustelussa oman maailmankuvan tulkinnat astuvat mukaan hyvin erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi on varsin helppo huomata erikoinen klusteri joka samanaikaisesti (a) selittää eron kulttuurilla että (b) pitää älykkyysosamäärää pelkkänä keksintönä. ; Jonkinlainen kulttuurillinen vaino siis selittää jotain jota ei ole olemassa?

Itse asiassa kognitiotieteen kursseilla klassiseksi vitsiksi nousi se, että "IQ -tyyppinen älykkyys on sitä mitä älykkyystesti mittaa". Tämä epämääräisyys johtuu lähinnä siitä että älykkyydellä ei ole kunnon määritelmää ja toisaalta siitä että sen takana olevat syyt voivat olla hyvinkin mutkikkaita. Se ei kuitenkaan tarkoita että ilmiö ei olisi tosi ja havaittu. Selvästi kysymyksissä on jotain yhdistävää ja tätä kautta meillä on jotain joka määrittyy näiden kysymysten kautta. Mutta emme tiedä välttämättä tarkasti että mikä tämän aikaansaa. On hyvä erottaa "havaittu ilmiö" "järkeenkäyvyydestä". (Ihmiset noin ylipäätään tykkäävät selittää. Havainnot sitten sovitetaan ja tulkitaan näihin selityksiin.)

Jos nimittäin pitää miettiä mitä älykkyystesti itse asiassa tarkoittaa, niin se tarkoittaa sitä että onnistuminen yhdessä kysymyksessä korreloi onnistumisen toisen kysymyksen kanssa. Korrelaatiot voivat toki olla heikkoja, mutta niiden on oltava olemassa. Näin ollen kun riittävän monelle ihmisille pistetään riittävästi kysymyksiä, voidaan havaita tapahtuuko klusteroitumista tiettyihin ihmisiin. Jos kaikki onnistuvat tilastollisesti yhtä hyvin, erot yksittäisissä tuloksissa voisivat olla sattumaa. Samoin jos samantapaisen kysymyspatterin uusiminen johtaisi heittoihin saman ihmisen kesken vaikka viikon välein, niin sattuma selittäisi erot pois.

Älykkyysosamäräätesteissä ei kuitenkaan käy näin. Sen sijaan niissä (a) Osa kysymyksistä näyttää olevan vaikeampia, eli ne saadaan harvoin oikein. Näissä epäonnistuminen pitää sisällään vähän tietoa, mutta oikeassaolo sitten johtaa siihen että tilastollisesti useampi muu kysymys on myös oikein (b) kysymykset ovat suunnilleen yhtä vaikeita jolloin hajontaa on enemmän, mutta tilastollisesti onnistuminen yhdessä korreloi heikosti onnistumisen jonkun muun kysymyksen kanssa. (+) Joten eri kysymysten välillä on jokin yhteys. Sitä vain ei ole määritelty-tunnettu kovin eksaktisti. Tämän ilmiön syy voi sitten olla ties missä. Se että onko sen takana genetiikka, tai vaikka koulutus, on selitys miksi tietyt ihmiset osaavat vastata tiettyihin kysymyksiin.

Toki moni korostaa tässä että älykkyyttä on erilaista. Se tuntuu usein olevan selitys jolla älykkyysosamääräilmiö selitetään pois. Tässä toki perimmiltään lähinnä tunnustetaan että ilmiö on todellinen mutta irrelevantti. Se näyttää tukevan nykykulttuurissa vahvasti ilmoilla olevaan henkeen jossa jokaisella olisi oma vahvuusalue ja kaikki olisivat hyviä jossain. Mutta tämä lohtutematiikka ei tarkoita että älykkyyttä ei voisi olla erilaista. Ideologinen syy on helppo keksiä, ja se voi selittä idean keksimisen. Mutta idean säilyminen on sitten toinen asia.

Ja tässä esiin voidaan nostaa edelleen faktorianalyysi. Eli juuri se, että otetaan vastaukset isolta joukolta ihmisiä. Ja sitten katsotaan vastaako onnistuminen yhdessä onnistumiseen toisessa. Jos esimerkiksi musiikillinen lahjakkuus olisi oma älykkyydenlaji jota ei tule sekoittaa vaikkapa matemaattiseen lahjakkuuteen voidaan samoilta ihmisiltä testata hyvin erilaisia tehtäviä.

Se, että voidaan sanoa että ylipäätään on musiikillista lahjakkuutta pitää tapahtua kaksi asiaa (a) Onnistuminen musiikillisessa älykkyyden kysymyksessä 1 johtaa kasvaneeseen todennäköisyyteen vastata oikein musiikillista älykkyyttä koskevaan kysymykseen 2. (b) Yhteys siihen että vastaa musiikilliseen älykkyyteen 1 oikein olisi paljon suurempi ero vaikka laskentoa koskevaan kysymykseen 1 kuin musiikillista älykkyyttä koskevaan kysymykseen 2. (+) Toisin sanoen faktorianalyysissä muodostuisi oikeista ja vääristä vastauksista klustereita jotka olisivat tiheämpiä jossain ja löyhempiä jossain.

Tosiasiassa älykkyyden erilaisille laaduille onkin näyttöä. Niitä kuitenkin koskee myös ns. G -faktori. Joka tarkoittaa sitä että älykkyys yhdessä korreloi heikosti mutta kuitenkin jollain tasolla muiden älykkyyden lajien kanssa. Tämä toki viittaa siihen että älykkyydellä on erilaisia luokkia. Sillä klusterit ovat jossain tiukempia kuin toisaalla ; yleisälykkyys ei ole niin tasainen että eri ryhmien sisäinen samanlaisuus rikkoutuisi. Toisaalta tämä viittaa ns. yleisälykkyyteen joka tuhoaa sen ihmisen mieltä hivelevän seikan jossa lohduttaudutaan sillä intuitiivisella stereotypialla, että "kun se inssipoju pärjää matikassa, niin sen täytyy olla surkea muusikko". Yleisälykkyys viittaa juuri siihen että osa on monilahjakkaita ja toiset monilahjattomia.
1: Korrelaatio tässä kohden on jopa vähän lohduton ja kenties eettisesti epämiellyttävä. Jos älykkyys klusteroituisi ja yhteys eri älykkyyden lajien välillä olisi olematon tai negatiivinen, ihmiset olisivat eri tavoilla älykkäitä. Jos g -faktori olisi äärimmäisen vahva, ei olisi eri laatuisia älykkyyksiä. Nyt ollaan kompromissina siinä maailmassa jossa on tiettyä lahjakkuutta ja toisaalta myös monilahjattomuutta. Monilahjattomuus selittää esimerkiksi sen, miksi tämän blogin kaltaisia asioita on olemassa vaikka ei pitäisi. Epämiellyttävää.

Toki g-faktorista ei voida selittää suoraan sen syytä. Älykkyysosamäärän historia on itse asiassa siitä mielenkiintoinen, että ne ovat aina pyrkineet testaamaan ns. lahjakkuutta. Mutta koska sitä kuitenkin mitataan suorituksella, on hyvin vaikeaa tehdä sellaisia testejä jotka eivät jollain tavalla mittaisi harjoittelua tai mitään muutakaan vastaavaa. Aikaisemmin kulttuurisidonnaisuus on ollut räikeää. Älykkyyttä on mitattu esimerkiksi kysymyksin joissa ytimessä on tietyn eurooppalaisen urheilujajin perusasiat. Nämä kysymykset mittaavat taitoja, eivät lahjakkuutta. Ja tämä on itse asiassa valtavan suuri haaste. Gouldin "The Mismeasure of Man" -kirja koostuukin siitä, miten älykkyysosamäärän tulkinnassa on unohdettu että se tutkii tilastollista onnistumista. Hän muistuttaa siitä että faktorianalyysi on tilastollinen konsepti joka havaitsee ilmiön, ei selitä sen syytä. Ja tämä onkin tarpeen, sillä aineiston sovittaminen "järkeenkäypään tarinaan" johtaa helposti juurikin Retziuksen tielle.

Tässä kohden onkin takana hyvin syvällinen ongelma. Nimittäin jos mitataan älykkyysosamäärää, niin mistä tiedetään onko se kulttuurisidonnainen? Flynnin efekti toki viittaa siihen että se ei ole täysin geneettinen, koska se on niin nopea että evoluutio ei voisi selittää sitä. Mutta tämä ei toisaalta myöskään tarkoita että kaikki älykkyyden takana olisi kasvatuksellista ja ympäristöllistä. Perusongelmaksi jääkin tavallaan se, että jos älykkyysosamäärät vaihtelevat maasta toiseen, se voi viitata siihen että älykkyysosamäärätesti ei olekaan kulttuurista riippumaton. Ja silloin siinä on vielä kulttuurisidonnaisia kysymyksiä. Tai sitten erot johtuvat todella siitä että tietty kulttuuri tai tietty rotu on älyllisesti heikompaa. Tätä analysoimaan tarvitaan paljon mutkikkaampaa tiedettä.

Toisaalta faktorianalyysi ei ole tätä kautta arvoton. Sillä selvästi älykkyysosamäärää mittaavissa kysymyksissä on jokin jota mitataan. Jokin yhteys kysymyksillä on keskenään. Ja tämä on joka tapauksessa ilmiö joka kaipaa selittämistä. Faktorianalyysi tavallaan paljastaa ilmiön mutta ei tee siitä järkeenkäypää. Ja toisaalta se voi paljastaa jonkin järkeenkäyvän intuitiivisesti ilmiselvän asian puutteelliseksi. (Tällä on vaikutusta myös MBTI -kritiikkiin ja siihen liittyvään keskusteluun. Sillä faktorianalyysi paljastaa esimerkiksi sen, onko introversioon liittyvien kysymysten välillä klusteri vai ei. Ja juuri tätä on tutkittu Nowackin tutkimuksessa jossa S-N ja T-F -luokat korreloivat sisäisesti hyvin huonosti. Niiden kuvaama ilmiö siis on "pretty much nonexistant". Toisaalta J-P ja S-N korreloivat keskenään joten on erikoista että niitä väitetään toisistaan erillisiksi.) Faktorianalyysin kohdalla esimerkiksi älykkyysluokituksissa voidaan toki selittää miten musiikillisesti lahjakas voi epäonnistua toisissa musiikillisissa kysymyksissä. Mutta jos yhteyttä ei ole, järkeenkäypä selitys ei selitä mitään havaittua ilmiötä, eikä selitystä tätä kautta tarvita.

Toisaalta aina silloin tällöin törmätään myös Retziukseen ja vastaaviin. Joka on itse asiassa ollut omaan aikaansa nähden yllättävän validia tiedettä. Selitys on myöhemmin paljastunut vääräksi, mutta syynä on ollut tiedon tarkentuminen eikä se että teoria olisi aikanaan ollut läpikotaisen huono tai väärä. Ne ovat kenties ollut ideologisesti motivoituja, mutta toisaalta tieteessä ei pitäisi oikeasti arvottaa teorioita ad hominem -pohjalta, eli tuomita teoriaa vain siksi että joku tietty, kenties hyvinkin vastenmielinen, ihminen sen esittää. Väärät teoriat on sen sijaan kumottava fakta-aineistolla. Ja kumoamisen jälkeen kannattaa unohtaa "ajallinen ylenkatse", joka johtuu siitä että nykyään eletään eri fakta-aineiston varassa kuin siihen menneeseen aikaan jonka "hölmöjä" teorioita sitten nauretaan nykyään. Osa teorioista on toki ollut hölmöjä aina, mutta osa yllättävän hoopon oloisista ja aivan ehdottomasti falsifioiduista teorioista on omaan aikaansa nähden ollut hyvinkin perusteltu. Epäonnistumista ei tältä osin tulisi liiaksi sekoittaa lahjakkuuteen. Muutkin kuin hölmöt epäonnistuvat. Ja se mikä on perusteetonta ja hölmöä nyt ei ole välttämättä ollut perusteetona ja hölmöä aina.

Aivon osa

Kun mietitään etiikan ja tieteen suhdetta, vastaan tulee hyvin usein se, miten aiheen "naturalistisoimista" pidetään lähtökohtaisesti kammottavana asiana. Kenties vahviten tämä näkyy evoluutiopsykologian kohdalla. Sitä rinnastetaan hyvin mielellään sosiaalidarwinismiin ja etenkin erilaisiin eugeniikkaprojekteihin. Ja kritiikissä tuntuu usein olevan kaksi tasoa tai oikeastaan vaihetta. Ensimmäisessä korostetaan humen giljotiinia ja selitetään että siitä miten asiat ovat ei voida päätellä sitä miten niiden pitäisi olla. Toisessa korostetaan että koska ihminen on syvällä vapaa ja hänen pitääkin olla vapaa niin evoluutiopsykologia ei edes voi olla totta. (Moni on tässä toki järkevä ja korostaa jompaa kumpaa puolta. Joko faktat ovat aina eettisiä tai eivät koskaan eettisiä.)

Kuitenkin jos katsomme mitä haasteita, evoluutio ei ole pahin tai pelottavin vihollinen. Pahin vihollinen löytyy pään sisältä. Tai ainakin neurologiasta. Jos aihetta lähestytään, törmätään väistämättä siihen miten tietyt muutokset johtavat muutoksiin siinä miten asioita koetaan. Ja vielä pahempaa. Tätä lisämutkistetaan sillä, että esiin kehitetään sellaisia oppialoja kuin neuroetiikka, joka miettii aivojen ja moraalin suhdetta.

Näin päädytään hyvin pian siihen miten esimerkiksi Dunbarin tutkimuksissa paljastuu ihmisen sosiaalisuuden luonnetta ja siihen liittyviä rajoitteita. ; Tosin sillä erolla että siinä missä evoluutiopsykologiassa on muistettava se, että genotyypin ja fenotyypin välillä on eroa. Ja että geeni ilmenee enemmän "tilastollisena konseptina". Aivojen kohdalla rakenne on valmiimpi ja joskus joustoja tapahtuu yllättävän vähän. Ja loppujen lopuksi ollaankin siinä että vaikka ihminen on kenties perimmiltään vapaa mutta tietty leesio aivoissa kahlitsee hänet anosognosiaan, konfabuloimaan ennustettavasti tilastaan, tiedostamatta rajoitteita (halvaus) jotka ovat ulkopuoliselle tarkastelijalle päivänselviä. Ihminen kokee olevansa vapaa mutta kaikkialla (tai ainakin helvetin usein) hän on kahleissa.

Siinä missä evoluutiopsykologia tyytyy sanomaan että ihmisen populaatio on luonnonvalinnan kautta painottunut olemaan sosiaalisia ja tekemään yhteistyötä, aivojen sorkkiminen viittaa siihen että muutoksia tapahtuu suoraan siinä mitä koemme. Tämä on hyvin mielenkiintoista koska se on liitoksissa siihen mitä etiikka on. Ja tässä vastassa on hyvin suuri vaikeus.
1: Voidaan nimittäin aivan täysin sanoa että subjektiivinen eksistenssikokemus ja emootio ei ole samaa kuin etiikka. Jolloin aivot ja niiden sorkkiminen eivät luonnollisesti kerro että jokin asia on oikein sen enempää kuin jonkun fundamentalistin kova vakaumus ja into ja moraalinen oikeutus tekee hänen teoistaan oikeutettuja. Tämä vaatii kuitenkin sen, että määritellään olemisen ja pitämisen välinen suhde tietynlaiseksi. Kannanotto siihen mikä on eettistä ja mikä ei, joka sidotaan havaintoaineistoon. Molemmat ovat väitelauseita mallia is-ought. (On hyvä huomata että negatiivinen "ei ole" -väitelause voidaan muotoilla "on" -väitelauseeksi. ; Ei ole väliä selitetäänko "on-pitäisi olla" vai "ei ole - pitäisi olla".)
2: Toisaalta voimme väittää että tosiasiassa moraali on vain kasautunutta emootiota, että mikään Jumala ei anna objektiivista moraalia joka killisi jossain Platonisessa maailmassa ihmiskunnan ja heidän eksistentiaalisten kokemustensa ja tunteidensa ulkopuolella. (Tai oikeastaan jo tässä väitettäisiin että koska moraali on platoninen idea niin tästä pitäisi voida päätellä miten asioiden pitäisi olla niiden ideoiden epätäsmällisissä representaatioissa maan päällä, ja että poikkeaminen on aina samaa kuin syntisyys tai pahuus tai vähintään hyvyyden puute. Ja esitetään myös että koska Jumala on, ja hänellä on tälläisiä lausuntoja niistä voisi sitten tietää miten asioiden pitäisi olla.) Eli korkeintaan jonkinlainen käsiääneskasautuma emootioista. Moraali olisikin heti jonkinlainen tilastollisesti katsottava piirre, ihmisen lajinmukaista käytöstä. Tämäkin luonnolliseti tekee vahvan "is-ought" -tulkinnan.

Kenties jonkinlaista laimennettua tietä asiaa on lähestytty abduktiivisen päättelyn avulla. Se johtaa etiikassa yleensä jonkinlaiseen tilannekohtaiseen etiikkaan. Tällöin myönnetään tilanteiden tietty tulkinnanvaraisuus, mutta yritetään kuitenkin hakea "parasta mahdollista selitysmallia" miettien aikaisempia tapahtumia ja niihin liittyviä erilaisia skenaarioita. Abduktiivinen päättely on jossain mielessä kätevää koska tieteenfilosofiassa sitä on pidetty yhtenä tapana vastata ärsyttävään haasteeseen. Nimittäin siihen että klassisesti tieteenfilosofiassa on viitattu tiukkoihin lainomaisuuksiin. Esimerkiksi deduktiivis-nomologisessa ajattelussa esitetään että laki on yleistys jossa argumenttien ja seurausten on oltava loogisesti päteviä, ja kuvauksissa on sisäänrakennettuna yleistäviä lausuntoja. Jolloin syntyy lauseita kuten "Kaikki X ovat Y".
1: Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" sitten pitääkin sisällään monia paradokseja joita halutaan välttää. Jos ei muuten niin sen takia mitä seurauksia niillä on sellaisille väitelauseille kuin "kaikki sisustussuunnittelijat ovat homoja" tai "kaikki uusateistit ovat autisteja ja fundamentalisteja". Joiden puolustaminen lienee monien ainut eksistentiaalisesti mielekäs elämäntehtävä.

Universaali propositio taas viittaa vahvasti joko platonismiin tai loogiseen positivismiin. Ja tähän liittyvät filosofiset ongelmat ovat tunnettuja. Abduktiivisessa päättelyssä sen sijaan ollaan hyvinkin lähellä tapaa jossa tämänlaisia ehdottomia lakeja ei ole. Haetaan lähinnä parasta tiedettyä selitystä tilannekohtaisesti monenlaisista vaihtoehdoista. Abduktiivisen päättelyn parissa tärkeää kehitystyötä tehnyt Peirce esittikin että maailmaa ja siinä olevia asioita koskevaa ymmärrystä voidaan oppia lähinnä siten että eri tilanteita tulkitaan "oleellisesti samanlaisiksi" jonkin muistetun asian kanssa. Näin ollen ajattelussa tunnistetaan havainnon kohteita analogian avulla samaan ryhmään kuuluviksi ja sitten niistä tehdään ennusteita. Peircen tapa korostaa sitä mitä joku havainnointia käsittelevä kognitiotieteilijä kutsuisi nimellä hahmontunnistus ("pattern recognition"). Jonka vaihtoehtona olisi sitten tiukan loogisen keskustelun täyttämä argumentointi ("discursive argumentation".) Peirce muun muassa kertoi miten joku voi intuitiivisesti ja automaattisesti tunnistaa jonkin ilmiön ilman että osaa argumentoida siististi miksi hän näin päättelee.

Moni näyttää itse asiassa kannattavan abduktiivista päättelyä sen vuoksi, että se sopii hyvin intuitiota käyttävien ihmisten ajattelutapaan. Arjessahan moni päättelee ja ennustaa maailmasta monia asioita, ilman että nostaa tietoisesti esiin mitään teknisiä luonnonlakeja. Kokemuksista tehdään arvauksia joiden pohjalta tehdään valintoja. Joku toinen tekee samoista havaintoaineksista sitten aivan toisenlaisia päätelmiä ja hekin osuvat kohtuu usein oikeaan.

Jossain mielessä kaikista pelottavinta on se, että Patricia Churchland on esittänyt että aivojen tapa tulkita maailmaa perustuu siihen että muistista ja muualta haetaan ennustuksia menneen kokemuksen perusteella. Tässä luonnonlaki ei ole se muoto jota aivot käyttävät. Hänen mukaansa
* Lääkärit oppivat tunnistamaan Parkinsonin taudin esioireita seuraamalla muita potilaita, mutta näistä ei muodostu tiedostettua luonnonlakimallia jonka voisi, ainakaan kovin helposti, vain siirtää paperille.
* Tieteen kehityskin on täynnä hypoteesinmuodostuksia jotka on tehty intuitiolla joiden perustalla on alkujaan ollut vain aavistus, mutta jonka relevanttius on sitten myöhemmin varmistunut kokeilemalla ja testaamalla. (a) Näin esimerkiksi Darwin oli intuitiollaan päätellyt että koirien jalostaminen on analogista sille mitä koirille tapahtuu luonnossa, vain ja ainoastaan ilman jalostajaa. Ja tämä toimi vaikka analogia olikin alkujaan varsin heikko ja muotoilematon. (b) Ja samoin Feynmann tiesi Challenger -luotaimen tuhoutumisessa että tietty O -rengas on tärkeä ja älysi siksi kokeilla niiden jääveteen laittamista. Ja näin syy tuhoon löydettiin kohtuullisen vähällä vaivalla.

Tämä näkemys on siitä mielenkiintoinen että se näyttää innostavan niitä jotka muutoin ovat kovin nuivia ajatukselle siitä että ihmisen tietoisuus ja mieli voitaisiin ymmärtää aivoja sorkkimalla. Niitä jotka muutoin selittävät että is-ought on ehdoton no-no. Tai joista aivojen rakenteisiin sidotut rajoitteet ovat vain yritys kahlehtia jonkinlaiseen ideologiaan. (Koska kaikki havainnot ovat vain tulkintoja, tai usein näyttää että lähinnä ne havainnot jotka eivät sovi omaan maailmankuvaan ovat.) Itse olen toki sitä mieltä että siitä miten aivot päättelvät maailmaa ei voida tietää miten maailma makaa. (En pidä warrant -logiikasta.)

Itse viittaan enemmänkin siihen, että Kahnemanin mukaan intuitio antaa usein nopeita kohtuullisia tuloksia. Alitajunta ei ole virheetöntä, mutta se on vaivatonta ja sitä on hyvä hyötykäyttää. Mutta jos keskitytään liikaa neromyyttiin ja ajatukseen siitä että luovuus on se kaikista tärkein asia mihin pitää keskittyä, niin pidän tätä vahvana eettisenä kannanottona. Tiede ainakaan ei varmistu analogisilla arvauksilla, eikä Nobelia saa vain siitä että sinulla on hieno hunch. (Ja miksi pitäisikään, kun luovuus on riskipeliä?) Perustutkimus ei ole hohdokasta, mutta jos kysymys on teorioiden hyvyyden testaamisesta, niin nimenomaan se on tärkeää. Moni ihminen vain korostaa idean keksimistä eikä siihen liittyvää ahkeruutta, työtä ja vaivannäköä. Mikä on kyllä sääli. (Ei ole mukavaa jos asiat sattuvat menemään laiskuuden vuoksi päin P:tä.)

Pieni ajatus ; Kirkon innovatiivinen tunnelma

Uskon nähdään usein olevan jonkinlainen hypoteesinmuodostamisen idea. Tällöin henkenä on ikään kuin se, että ensin on saatava ajatus joka ei ole todistettu että voidaan alkaa töihin sen todistamiseksi. Tässä kohden ollaan kuitenkin melko harvoin varovaisia ; Esimerkiksi uskontoon liitettynä voidaan huomata, että se on enemmänkin paluuta vanhoihin ajatuksiin kuin uusien innovoivien ideoiden mukaantuomista.

Maailmankuvallisuus on joskus perusteltua ; Joskus tilanne johtaa perspektiivien pluralismiin ; On mahdollista, että jotain asiaa ei ole selitetty ja sille on useita erilaisia hieman epätyydyttäviä ja todistusvoimaltaan vajaita selitysmalleja. Esimerkiksi pallosalamaan liittyy ilmiönä sen verran tietämättömyyttä, että erimielisyys on hyvinkin mahdollista. Ihminen ei ole täydellinen, ja tässä rajallisuuden maailmassa asiat eivät usein ole mustavalkoisia ja selviä.

Monesti tämänlainen maailmankuvallisuus on kuitenkin liioiteltua. Sitä nähdään siellä missä sitä ei ole, ja maailmankuvallisuutta korostetaan useimmiten juuri sellaisilla alueilla jossa sillä ei ole mitään arvostettavaa järkevää pohjaa. Esimerkiksi tasapainorannekkeiden ja vaihtoehtohoitojen kohdalla maailmankuvallisuutta tuodaan esiin vaikka sille ei ole oikein minkäänlaisia perusteita. ; Vaikka parantaminen olisi yliluonnollista olisi paraneminen kuitenkin luonnollista. Tällöin henkenä näyttää olevan se, että maailmankuvallisuuden korostamisen nähdään olevan jotenkin ovela tapa voittaa, eikä tapaa tunnustaa tappio. Ja käytän näitä termejä siksi että keskustelun siirtäminen tieteestä maailmankuvaan tarkoittaa tälläisissä tapauksissa yleensä sitä että omaa asiaa puolustetaan varsin absoluuttisena ja perimmäisenä totuutena ja tarkoituksena ei ole oppia vaan nimenomaan päihittää erimieliset. Perimmillään maailmankuvallisuutta korostamalla yritetään yllättävän usein korostaa että sen oman totuuden kriittinen lähestyminen ja sen kanssa erimielisyys on likimain samaa kuin sortaminen ; Henkenä on se, että se, että saa olla oma maailmankuva tarkoittaa että ne kaikki olisivat myös järkeviä ja hyvin perusteltuja. Ja tämä on paljon enemmän kuin pelkkä pyyntö avomielisyyteen tai ihmisen tiedon rajallisuuden tunnustaminen.

Tästä huolimatta kirkolla on kiistatta innovatiivista pohjaa. Otetaan vaikkapa Galileo Galilei. Hänen kerrotaan saaneen heiluria koskevan idean kirkossa. Hän katsoi kirkossa heiluvaa kattokruunua ja totesi että heilahdusaika ei muutu vauhdin vähetessä tai kasvaessa. Vauhdin vuoksi heilurin kaari kasvaa sen verran, että heilahdusaika pysyy vakiona. Tämänlaisen ajattelun voi nähdä syntyvän luontevasti kun tajuaa sen, että kirkoissa on useimmiten varsin tylsää. Se, että huomio siirtyy johonkin, ihan mihin tahansa pieneen ja mitättömäänkin, on enemmän kuin luontevaa. Osalla tylsistynyt ja virikkeitä itselleen vaikka väkisin hakevan huomio keskittyy kirkon seinän tiilenpäiden laskemiseen. Galilei katsoi heiluria. Jostain syystä tämä kirkon innovatiivisuutta lisännyt voima on jäänyt aliarvioiduksi ja aliarvostetuksi kaikessa kirkkokeskustelussa. Olipa osapuolina sitten kirkko tai kirkkokritiikki.

Pekkaspäivän satoa

Tätä näkymää pidettiin yleisesti virheenä.

Jyrki Katainen toivoi, että mahdollisimman moni lukisi Himasen (ja Castellsin ja muiden kirjoittajien) raportin. "Mahdollisimman moni" on tavallaan sama kuin "halu että kaikki". "Lehti" vetikin tästä ajatuksen siitä että mitä tapahtuisi jos kaikki ottaisivat vapaapäivän tutustuakseen monen sanan mittaiseen järkäleeseen. "Suomen bruttokansantuotteesta katosi tänään 219 miljoonaa euroa, kun jokainen kansalainen luki 388-sivuisen Kestävän kasvun malli -raportin. Pekka Himasen ja Manuel Castellsin tuottaman selvityksen lukeminen seisautti julkisen sektorin, järjestötoiminnan, satamat, transitoliikenteen, kaivosteollisuuden, pizza- ja kebabravintolat sekä jokaisen Helsingin Punavuoressa sijaitsevan yrityksen. Seisaus alkoi kello 9.30 ja päättyi kello 21.30, jolloin viimeinenkin suomalainen oli saanut koko raportin luettua." Ajatus vapaapäivästä olisi tietysti mainio. Sitä voisi kutsua Pekkaspäiväksi. ;Toki olen ollut valveutunut. Esimerkiksi Himasen puheenvuorot ovat olleet tarkastelussa tavalla jossa korostuu "maan tapa" ja "ajan henki". Omassa tietokoneessani ei ole äänikorttia. Siksi Himasen esiintymisvideon seuraaminen oli huvittavaa. Huomio kiinnittyy lähinnä käsiin. Välistä kädet nousevat suorina, kuin sanomaan "I know Karaté". Sitten käyristyneet sormet esittelevät näkymättömän melonin. Pian näkymätön meloni saa kokea karaten voiman, kun toinen käsi, sormet suorina, ikään kuin pilkkoo sen palasiksi. Sinänsä konsistentti, mutta aivan järjetön, kokonaisuus. Tämäkin toki ylittäisi monien vaivannäön joka monilla on. Himasen argumentteja ja esityksiä ei osata eritellä yhtä kovasti kuin koetaan hyväksi moittia rahoitusta. (Sinänsä ihan asiallisesti.)

Osallistuin vaaralliseen bruttokansantuotetta uhkaavaan projektiin. En toki täysin vapaapäivänä. Ja rehellisesti sanoen en jaksanut lukea kirjaa kannesta kanteen. Luin sen kuitenkin jollain sellaisella tasolla jolla Paavo Väyrynen luki Dostojevskin koko tuotannun yhdessä viikonlopussa. Eli silmäilin luvut, etenemisen ja pääasiat. Ja koska olen poikkeuksellisesti kohtuullisen lempeällä tuulella, lopputulos heijastelee myös subjektiivista tunnetilaanikin. Toisaalta Himasta on moitittu niin paljon ja älykkäästi, että en varmasti edes osaisi olla yhtä järkevä  tällä rintamalla.

Himanen, ei yli-intellektuelli hörhö vaan miltei anti-intellektuelli pamfletisti

Mielestäni siinä oli ihan kiinnostavia asioita. Ne olivat toki jonkinlaista filosofiaa. Mutta kun filosofeilta tilaa tämänlaisia, lienee turhaa olettaa että luonnontiede, ekologia tai taloustiede olisivat oleellisesti näiden tieteenalojen näkökulmien ja käytänteiden mukaisia. ; Itse asiassa päällimmäinen tunne kirjasta on päinvastainen kuin mistä kirjaa usein syytetään. Anti-intellektuellismilla menee ilmeisesti äärimmäisen lujaa, koska teosta moititaan hämäryydestä ja todellisuudesta etääntymisestä. Nähdäkseni kirjan suurimpana heikkoutena on kuitenkin se, että se on pohjimmiltaan ja perimmiltään pamfletti.

Tämä on asenne joka näkyy esimerkiksi kirjan sloganinomaisuudessa. Teos toki koostuu lauseista jotka ovat lähes yhtä sekavia kuin ne joihin saattaa törmätä tässä blogissa. Mutta sekaan tunkeutuu varsin iskulauseenomaisia tiivistyksiä. Ne ovat kirjan ymmärrettävintä sisältöä ja tarttuvat pikalukiessa helposti mieleen. Niissä kumpuaa erikoinen, mutta jotenkin hyvin suomalainen, eetos.

Että ekologia on sitä että sisäistetään se, että maa on lainassa tulevilta sukupolvilta eikä mikään menneisyydeltä peritty nyt omistettu asia. Tai että pitäisi muuttaa koko hyvinvointinäkökulma siitä miten vähennetään pahoinvointia siihen miten lisätään hyvinvointia. ; Tämä "sloganistuminen" on ainakin minun pintatietoisuuteen tulevassa kokemusmaailmassa niin korostunutta, että on melko lailla varmaa että jo tämä näkökulma ja lähstymistapa vie pois enemmän tieteellistä arvoa kuin tekee siitä jotain norsunluutorneilua.

Dignity -indeksi : Muutosvastarintaa eikä utooppista haahuilua

Sloganistumista haittaa se, että tosiasiassa muutokset useimmiten tuntuvat heijastelevan asioita jotka Suomessa on jo tehty oikein ja jotka ovat ikään kuin "vahvasti ajan hengessä". Esimerkiksi ajatus hyvinvoinnin lisäämisestä on jotain jonka läsnäolo jo nyt suorastaan paistaa Himasen omasta peruskäsitteestä, dignity-indeksistä. Himanenhan ottaa tässä kantaa siihen että hyvinvointia voidaan arvioida muutamalla mittarilla, jotka yhteenlaitettuna muodostavat tämän dignity-indeksin. Himanen ottaa esille bruttokansantuotteen,  koulutuksen maksuttomuuden ja PISA -tulokset, maassa toimivien yritysten saamat rojaltit, startup -yritysten määrän, patenttien määrän kansalaista kohden. Ja mukana on myös tasa-arvo jota mitataan naisten ja miesten lukumäärinä taktisilla aloilla.

Kun asiaa katsoo näin, on selvää että perinteisessä yhteiskunnassamme esimerkiksi koulutus on kuluerä joka nähdään investointina tulevaisuuteen. Tässä nimenomaan kasvatetaan hyvinvointia eikä yritetä vain vähentää pahoinvointia. Itse asiassa jos joku näkee Himasen ongelmana sen, että hän rakentaa utopiaa jossa keskeisenä teemana on selittää miten yhteiskuntaa tulisi muuttaa kokoomuksen, kuten Kataisen, ideologian mukaiseksi, on hankala siltä osalta että Suomi saa Himasen indeksillä vertailussa varsin hyvän tuloksen aivan mihin tahansa muuhun maahan nähden. Himasen utooppinen ja tulevaisuusutopiaa rakentava edistysuskomaailma näyttäytyy minun silmiini suorastaan muutosvastarintaisena konservatiivisuutena. Himasen kirja ikään kuin kehottaa jatkamaan samaan malliin.

Tässä kohden sloganinomaiset letkautuslausumat kuten "Viimeiset 50 vuotta on keskitytty siihen, miten vähentää pahoinvointia. Seuraavat 50 vuotta on keskityttävä siihen, miten varsinaisesti edistetään hyvinvointia." vaikuttavat jonkinlaiselta parodiahorisonttiin vajonneelta komiikalta. Huomattavaa on, että Suomi pärjää dignity-indeksissä melkoisen hyvin, joten olisi aika erikoista pelata retoriikalla jossa asiat olisi tehty jotenkin lähtökohtaisesti väärin. ; Suoraan sanoen  Himasen teesi falsifioisi itsensä. Jos dignity-indeksi nousee juuri muulla tavoin kuin Himasen esityksessä, Himasen muu esitys olisi väärässä. Olisi luontevampaa Himaselta hylätä tämänlainen sneer -attityydi ja pitää kirjaa jopa jonkinlaisena selityksenä sille miksi meillä menee kaikesta huolimatta kohtuu hyvin. (Ei ehkä suhteessa monien utooppisiin ideaaleihin, mutta muihin olemassaoleviin maihin verrattuna kyllä.)

Dignity -indeksi vs. sen kritiikki ; Päämäärä vai siihen pääseminen

Dignity indeksi nostaa esiin jotain joka hämmästyttää jos on lukenut sitä, mistä häntä moititaan. (Paitsi rahoitusasia, joka ei ole argumenttianalyyttinen ongelma vaan eettinen ja yhteiskunnallinen.) Himasen argumentaatiota moititaan hämäränä, ilmaan heitettynä ja abstraktina. Tämä tunne syntyy toki helposti jos kirjan lukee vain alusta. Esimerkiksi maataloudessa "luomu" -sanaa käytetään monessa paikoin ad hoc. Se nähdään ratkaisuna, mutta ainakin itse näin maatalouden puolelta koulutukseni saaneena kaipaisin aivan oikeasti vastausta yhteen kysymykseen. "Miten niin?" Nimittäin olipa luomu ratkaisu tai ei, se pitäisi perustella.

Itse asiassa kokonaisuudesta saa oikeastaan mitään tolkkua vasta kun on lukenut kirjan loppuun, napannut dignity indeksin käyttöönsä ja tämän huomion kautta lukee koko kirjan uudestaan. (Mikä on, kuten "lehti", totesi, valtava menetys maan bruttokansantuotteelle, joka taas on yhtenä palasena Himasen dignity -indeksissä.) Dignity -indeksiä voidaan pitää kirjan pääteesinä. Se on kuitenkin hyvin hankalasti lopussa. Koko muu kirja pitäisi muistaa ja osata nivoa käsitteeseen joka tulee esille vasta melko lopussa. Tämä on kognitiivisesti erittäin raskas rakenne teoksessa jonka lauserakenteet ovat niin kognitiivisesti raskaita, että suomessa lienee hyvin harvoja ihmisiä joiden kärsivällisyys riittää kirjan lukemiseen - kirjan, jonka lukeminen on miltei kansallisvelvollisuus, ja jota oikein virallisen tahon suusta toivotaan mahdollisimman monelta.
1: Himanen on siis tehnyt melko klassisen virheen. (Minusta nimenomaan virheen.) Muistan kuinka koulutuksessamme kyläsuunnitelmia tehdessämme oli helppoa aloittaa kertomalla kylän historiasta, ja sitten vasta lopuksi kerrottiin tiivistelmänä mitkä asiat kylässä ovat ongelmallisia ja korjaamista vaativia. Tämä rakenne on miltei kaikissa kyläsyuunnitelmia. Tämä näkökulma on mielenkiintoinen kyläläisille ja humanisteille ja turisteille. Poliittisena työkaluna tai pamflettina tämänlainen ratkaisu ei toimi kovin hyvin. Kiireinen poliitikko tai kaduntallaaja ei jaksa tuhlata kallista aikaansa siihen että ottaa Pekkaspäivän sihen että lukee asiat kannesta kanteen. Hän tyytyy sen sijaan siihen, jos ensimmäiselle sivulle laittaa sen mikä on pielessä, ja heti sen perään toimenpide-ehdotukset mahdollisimman tiiviisti. Loppukirja on sitten ikään kuin argumentaatiota tälle teesille. Historia on tällöin enemmän historiallisen merkityksen mukaantuomista.

Tämän vuoksi on ymmärrettävää jos moni valittaa siitä että nämä dignity -indeksin mittarit ovat liian abstrakteja. Voidaan kuitenkin sanoa, että Himasen hyveet eivät nimenomaan jää abstraktiksi. Lähinnä se, että yksiselitteisesti tankattaisiin mitkä kaikki asiat vaikuttavat dignity -indeksiin. Tämä on ymmärrettävää, sillä asioiden vaikutussuhteet ovat mutkikkaat ja kenties myös tilannekohtaiset. Näin dignity -indeksikin on minun silmissäni osa sitä projektin pampfletisoimista eikä abstraktia norsunluutornihärväilyä joksi se on yleensä nähnyt. Ihmiset voivat suunnitelmia tehdessään arvioita sitä miten syy-seuraussuhteet juuri heidän innovaatiossaan tai ideassaan vaikuttavat näihin indeksilukuihin. Himasen ei näinollen tarvitse keksiä kaikkia maailman innovaatioita voidakseen antaa nyrkkisäännöt ja ohjata ihmiset ylhäältä ohjaten ja kädestä pitäen hyveeseen.
1: Kenties jossain kohden ratkaisuna ongelmiin onkin se, että dignity indeksin mittarit ovat joissain kohden filosofisesti enemmän itseisarvoja "arvoja sinänsä" kuin välinearvoja joilla on arvoa sitä kautta että ne tuottavat muita asioita. Näiltä kuitenkin ikään kuin vaaditaan välineellistä perustelua jotta ne oikeutettaisiin. Tämä näkökulma tekee dignity -indeksistä pamfletinomaisen kasan teesejä.
     1.1: Toki jossain kohden maistuu pahasti siltä, että dignity -indeksin arvolista on mainittua lyhyempi. Että asiat oikeutetaan ikään kuin sitä kautta että ne näyttävät lisäävän bkt:ta. esimerkiksi tasa-arvo tarkoittaa helposti sitä että on useampia tekijöitä ja siten esimerkiksi bkt kasvaa. Tai että innovaatioiden määrä tuottaa kasvua joka heijastuu bkt:hen.
2: Kun kirjan pääideana on kuitenkin innovatiivisuus ja se, että ihmiset itseaktivoituvat innovatiivisiksi, on liika aukiselittäminen ymmärrettävää. Itse asiassa jos dignity -indeksi olisi konkretisoitu tasolla jota Himas -kriitikot haluavat, se johtaisi siihen että elettäisiin etatistisessa suunnitelmataloudessa, jossa sallitut innovaatiot annettaisiin ikään kuin ylhäältä käsin. Dignity -indeksi on mittari, ja yhteiskunnan tasolla olisi kannattavinta, että ihmisten pitäisi ikään kuin peilata asioita jotta pääsevät siihen.

Himasen mittarin ongelmana on tietysti se, mikä kaikilla muillakin mittareilla. Aina kun eettinen (mitä) liitetään jonkinlaiseen mekanismiin (miten) syntyy kuilu. Tosiasiat ja eettisyys ovat hankalia yhdistettäviä. Himasta voi siksi moittia kaikilla niillä menetelmillä joihin olemme tottuneet jo nyt BKT -analyysejen kommenteissa. Osa tuomitsee mittarit jopa aivan lähtökohtaisesti. Ja itse asiassa näissä kritiikeissä on paljonkin perää sekä filosofisesti että eettisesti että "yhteiskunnassa elämisen ja olemisen kätevyyden kannalta".

Mielestäni dignity -indeksi on kuitenkin jonkinlainen täydennys BKT:hen. Se on mittari ja sellaisena kenties surkea. Mutta se on kuitenkin vähemmän surkea kuin BKT. Jota on käytetty siksi että aika monesti parempaakaan ei ole ollut. Ikään kuin tosiasioiden pakosta. Sillä maailman muuttaminen ja asioiden korjaaminen vaativat aina jonkinlaisen maalin. BKT on ollut yksi tämänkaltainen. Dignity -indeksi voi olla toinen.

Himanen ja epäonnistuminen ; Eli miten hän elää kuten opettaa.

Tosin on otettava yksi asia jossa Himanen ajaa enemmän "Katais-kokoomusta" kuin nyky-yhteiskunnassa on totuttu. Tämä on innovatiivisuuden ja epäonnistumisen suhde. Himasen näkemys innovaatiosta on jotain joka korostaa, että robotit eivät innovoi. Jokaisessa täysin läpirationaalisessa skientistisessä mallissa on aina hypoteesinmuodostamisen suuruinen aukko. Keksiminen vaatii hulluutta.

Himanen ei toki ilmaise asiaa näin - hän ei ole kuten minä joka käyttää varsin banaalia ja yleisesti ja laajasti loukkaavaksi koettua retoriikkaa. Sen sijaan hän korostaa, että ihminen ei ole virheensä. Ja että jos ihminen toimii oikein, hän epäonniostuu. Siksi epäonnistuminen ei tarkoita että olisi epäonnistunut ihmisenä. Ihminen joka tekee virheen ei ole itse virhe. Siksi epäonnistumisille pitäisi antaa tilaa. ; Himasen suhde onnistumiseen onkin se, että jos et koskaan epäonnistu, et ole kunnolla onnistunutkaan.

Tässä mielessä yritys ansaita rahaa luomalla filosofinen projekti, jonka lopputuloksena syntyy jotain monisataasivuista merkkijonostoa, on ikään kuin yritys-riski-epäonnistumisketjun osanen. Siinä missä moni näkisi noloutena sen, että lapsinero joku aamu humalassa kalsarit jalassa potkaisee koiraa, Himasella tämä tavallaan kuuluu prosessiin. Ei siksi että koiran tallaaminen itsessään olisi eettistä. Vaan että vahinkoja sattuu.

Try not to become a man of success, but rather try to become a man of value.
(Albert Einstein)

Hulluuden kieltäjistä

Michel Montaigne esitti, että ihmiset tuppaavat tekemään normaalista normin - ja toisaalta normista normaalin. Näin eri kulttuureissa pidetään toisia asioita asiaankuuluvina, jopa ainoina järkevinä vaihtoehtoina, kun taas jotkut toisen kulttuurin tekemät ratkaisut nähdään aivan absurdeina.

Tämä ongelma koskee etenkin mielenterveyttä. Suomessa on hyvin paljon ihmisiä, joiden mielestä se, että sinulla on jotain vaikeuksia mielenterveyden puolella tarkoittaa sitä, että oikein millään mitä sanot ei ole väliä. "Hullusta" tulee "ei tarvitse kuunnella tai välittää" -asenteen synonyymi ja mielenterveyden vajaus tekee ihmisestä lähinnä kohteen sosiaaliselle ja ideologiselle pelille, kute "eheyttämiselle". Tämä valitetavasti näkyy vahvasti myös skeptikkopiireissä. Aivan perusteeton salaliittoteoria saattaa rapistua pelkäksi kertojan psykologisen profiilin kuvaukseksi - tämä saattaa olla tottakin, mutta nähdäkseni salaliittoteoria ei kumoudu sillä että kritisoidaan sen keksimisen syytä. ; Ainakin itse olen niitä ihmisiä jotka korostavat että hypoteesinmuodostus ei ole relevanttia vaan se, onko tuotettu teoria tosi. Näin ollen salaliittoteoriaa ei saada ohittaa pelkästään sillä, että viitataan että sen keksijällä on jääneet neuroleptidit nauttimatta. Kenties onkin, mutta tällä ei pitäisi olla merkitystä kun arvion kohteena ei ole ihminen vaan väite siitä että reptiliaanit vaikuttavat pörssikursseihin istuttamalla ihmisten päihin kontrollisiruilla pakkoajatuksia, ja että sirut tulevat koska lentokoneisiin on laitettu myrkkysuuttimet jotka ruiskuttavat erityisiä mikrosiruja joissa on oleellisimpana komponenttina avaruusolentojen DNA.

Siksi on jossain määrin mukavaa lueskella esimerkiksi blogauksia siitä että luovuus ja hulluus rinnastetaan "Ne ihmiset, jotka opiskelevat luovuutta, opiskelevat päästämään irti järjestään, sen rajoituksista ja niistä vankiloista, joita ihmisen rationaalinen puoli asettaa. Sitä on luovuus: ajattelua laatikon ulkopuolelta. Sitä on hulluus: asettumista laatikon ulkopuolelle. Tältä osin ne ovat siis sama asia, mitä kauempana olet yhteiskunnan normaalista, sitä hullumpana he sinut näkevät, ja sitä parempi perspektiivi sinulla on myös sitä käsittelevän taiteen luomiseen." On selvää että luovuus vaatii eitoistoa, joten on tehtävä jotain jota ei sellaisenaan ole tehty aikaisemmin. Ja tämä on taatusti jonkinlaisessa irrottautuvassa suhteessa konventionaalisuuteen. (Itse en muutoin sano luovuudesta muuta kuin, että skeptismi, "ahkerasti käytetty laiskottelu" ja sarkasmi auttavat. ; Ja jos korrelaatiot ja intersubjektio ovat väärä lähestymistapa, et voi antaa yhtään mitään perusteltuja ohjeita luovuuden saavuttamiseksi. So there.)

Kenties vahvimmillaan mieleltään järkkyneitä puolustava tematiikka on esiintynyt kotimaamme julkisuudessa aikanaan huomiota saaneen Jyri Puhakaisen "persoonan kieltäjät" -kirja. - Toki Michel Foucaultin "hulluuden historiaa" ei voi jättää tässä ohittamatta. Mutta olen tässä blogauksessa nyt skandinaavisesti biasoitunut. - Puhakaisella on kirjassa selvästi hyviä eettisiä pointteja. Hän käsittelee hulluutta eksistentialistisesti ja tätä kautta hakee esimerkiksi oikeutta tulla rangaistuksi rikoksesta ilman että saa mielisairaan leimaa ; Tälle onkin tarvetta koska aina silloin tällöin tuomiolle tulee ihmisiä jotka eivät halua psykologista arviota vaan he haluaisivat vain tuomion ilman leimoja. Heille kuitenkin tehdään sellainen. (Toki tässä on vaikeaa sanoa että johtuuko mielenterveysleiman välttäminen mielenterveyden autonomiasta vai siitä että henkilöllä on vankkoja antipatioita mielenterveyden rikkoutumista vastaan.)

On selvää että mielenterveyteen liittyy biovaltaa, ja osa mielenterveysongelmista itse asiassa on hyvinkin näennäisiä. Autistit ovat toki varmasti aina olleet "pöpejä", mutta aspergerin syndroomaisissa on sitten ollut variaatiota  "kylähulluista" "kyläfilosofeihin" ja jopa huipputiedemiehiin. Modernina aikana on kenties hyvä että "postmoderni linjama" tuottaa silloin tällöin "Puhakaisia", koska freudilaisuus ja psykologiapuhe on noussut sen parissa suosituksi. Itse asiassa myös uskontojen parissa on psykologisoitu kieltä hyvinkin vankasti. Henkisen tilan sijaan viitataan hengellisiin konsepteihin kuin ne olisivat psykologisia ilmiöitä. Siksi uskovaisten keskuudessa puhutaan "äitihaavoista" ja "erämaakausista".
1: Siinä missä kalvinistit ennen puhuivat suoraan siitä, että Jumala ilmoitti itsensä ja vain Jumalan tekemä muutos ihmisessä sai hänet muuttumaan, ja tätä ennen hän hapuili pimeydessä, ja viitattiin suoraan erilaisiin jumala-aistimuksiin joista eiuskovaiset jäivät osattomiksi. Nykyään tämänlainen torjuttaisiin uskontona, joten sen parissa on tehty termien uudelleenmäärittelemistä. Puhutaan hyvinkin helposti lapsuuden traumoista ja vastaavista. Sillä näin konseptia ei tarvitse muuttaa, kun uudelleennimeäminen tuo mukanaan "tieteellisyyden vaikutelman" ilman tieteellisyyttä.
2: Olenkin usein sanonut että ei ole ihme että Päivi Räsänen on lääkäri. Sillä siinä missä ihmiset ennen ottivat rippinsä papilta, medikalisoituneena aikana lääkärit ja psykiatrit ovat yhtä luotettuja ja hyvin samanlaisten konseptien vartioita. Lisäksi nykyaikana kun "oma kokemuspohja" korostuu ja kyökkipsykologia on valloillaan, ja se kohtaa kemiallisen lääketeollisuuden, uskonnollisten instituutioiden, New Age -puoskarien ja terapeuttien taloudelliset tarpeet. Yhtälö tukee markkinoita joissa aivan kaikelle hankitaan jonkinlainen diagnoosiluokitus. Modernin ajan psykologian ongelmaksi onkin sanottu sitä, että käytännössä kaikesta on tehty jonkinlainen mielenterveyden häiriö. (Eikä se suinkaan redusoidu naturalisteihin vaan juuri subjektiivista näkökulmaa korostaviin.) Moralisointia ei nykyään oikein kehdata tehdä, joten syytös ilmenee diagnoosina ja huolestumisena.

Monessa asiassa kohtuu on kuitenkin hyväksi. Niin tässäkin. Yksi tapa tehdä tätä, on nostaa esille vanhakantainen ajatus köyhyyden ja sairauden jalostavasta vaikutuksesta. Eli siitä että "kärsi, kärsi - kirkkaamman kruunun saat". Tällöin saattaa syntyä esimerkiksi lausuntoja siitä että "Särkyminen on kaunista". "Mielen oireilussa on kyse mielen epätasapainotilasta, jonka alkujuuret voivat olla lapsuudessa saakka. Epätasapainotila on siis ihmisessä aiheutuneena jostain jo elämässä olleesta ja tapahtuneesta. Näin ollen mielen oireet eivät ole sairautta, joka tulee sattumalta omalle kohdalle, vaan tulosta pitkään jatkuneesta elämän tasapainottomuudesta. Taustalla voi olla vuosia kestänyt prosessi. Ihminen saattaa elää ihan kelpo elämää, mutta lopulta vuosien kuluessa oireet kärjistyvät. Useimmiten oireilu tiivistyy akuuttiin hätään, jolloin mieli näyttää rikkoutuvan. Se hetki on pelottava, suoranainen kauhun ja kaaoksen paikka, mutta tarpeen." ... "Koska rikkoutumisella voi olla pitkä taustatarina, on päivän selvää, että mielen rikkoutuminen on kutsu itsensä äärelle. Se pysäyttää ja hätkäyttää tekemään asioille jotain. Tällä tavoin katsottuna ihmismielen rikkoutuminen onkin kaunis ja tarpeellinen tapahtuma." ... "Myös se, että puhutaan eheytymisestä fanaattisesti, on arveluttavaa. Tai, että ihmisiä jaotellaan terveiksi tai heiksi, jotka ovat menneet mieleltään rikki, ja niiksi, jotka ovat toipuneet. Kaikenlaiset diagnoosijaottelut ja oireluetteloihin tuijottamiset johtavat vain enemmän harhaan. Kaikki nämä vetävät epäaitoja rajoja ihmisyyteen." Tämänlaiset ajatukset korostavat sitä väitettä, että mielenterveyden oire olisi jonkinlainen terveen mielen normaali reaktio sairaaseen tilanteeseen. Jossain määrin tämä on tottakin. On ihan suvaitsevaista korostaa että herkkyys voi olla oleellisen tärkeää.

Mutta siinä on samanlaista sairautta mikä paistaa pahan ongelman ratkaisijoiden puheista silloin kun he alkavat selittämään miten luonnonkatastrofi jossa omaiset hukkuivat olikin jotenkin jalostava ja siitä seurasi enemmän hyvää kuin pahaa. Tai selittävät miten holokaustisen kansanmusiikkijuhlat - tilanteet jossa juutalainen pakotettiin soittamaan viulua tuhottavaksi saapuneille juutalaisille jotta nämä eivät panikoisi ja kenties karkaisi - olivat jotain sellaista jonka jarruttamista hyvä Jumala ei vain tekisi. On toki selvää että mieli rikkoutuu tietyistä tilanteista. Jos annat kiduttajalle puukon ja muutaman kuukauden aikaa, hän raapii kenestä tahansa mielenterveyden "tilaan jota kutsumme hulluudeksi". Mutta tästä ei pidä mennä liian pitkälle.

Näissä mielenterveyspuheissa tuntuu olevan jonkinlainen sivustakatsojan ote. Se nimittäin tarkastelee mielenterveyttä "kyökkipsykologisesti etäältä", ikään kuin objektisoiden. Niistä tuntuu aina puuttuvan se ote joka tulee vakavampien mielenterveyden ongelmien kanssa toistuvasti esille. Se, mikä jää puuttumaan on se käytänne. Se koskee etenkin masennusta.

Ymmärsin kyllä tämän tekstin pointin siitä, että mielenterveysongelmat voivat olla toisaalta hirveä rasitus, mutta tosiaalta suuri voimavara, joka motivoi ihmistä kehittymään. Se, että tästä päätellään että mielenterveysongelmat ole sairautta on taas sitten kaikkea muuta. Syynä on luultavasti se, että skeemasto on lukkiutunut ajatukseen siitä että hulluus on vain määritelmä, joka koskee kaikkea poikkeavaa. Että hulluus on oudon synonyymi. Tämä oli Puhakaisellakin vahvana teemana. Se kuitenkin koskee lähinnä niitä asioita jotka koskevat eksentrismiä. Neuroottisuus voi vielä olla vain hurmaava piirre. Puolisoni kanssa eläessä olen oppinut sen verran että lievä OCD voi olla lähinnä häiritsevä päähänpinttymä. (Joka vie kyllä silloin tällöin kahdet hermot, siipan ja omat.)

Mutta jos aletaan puhumaan psykoositiloista, vastaan nousee erikoisuuden sijasta kyvyttömyys huolehtia itsestään ja elää maailmassa koska kaikki ymmärrys siitä on kadonnut. Masennuksen kannalta voidaan sanoa että siinä ei ole mitään kaunista, että ihminen halua tietoisesti vahingoittaa itseään tai jopa tappaa itsensä. Mun mielestä tämä oli jopa tällaista masennuksen/muiden ongelmien glorifioimista.

Lisäksi kun masennus nimenomaan vie halun tehdä asioita, voidaan sanoa että se on itsereflektioon kannustamisen antiteesi. Vasta kun olet voittanut masennuksen ja saat noustua vuoteesta voit ylipäätään kieriskellä jossain gnothi seauton -tilassa. Kukaan masentunut ei kuvaa tilaansa minään suurena kasvun aikana. Kasvua tapahtuu lähinnä trendin kautta. Sen jälkeen on parempi kuin on ollut masennusaikana. Pahimmat masennuskaudet eivät ole potilaille tarjottuja suuria valaistumisia, joista oppisi itsestäni kaikenlaista. - Tai jos onkin, niin ei mitään sen kummempaa kuin mitä syöpä voisi tarjota. Eikä syövästäkään kannata mitään Hyvää Jumalaa kiittää!. Ei se, että kippurassa maaten tuijottaa seinää pystymättä nousemaan sängystä, nukkumaan, syömään tai peseytymään kun voi ajatella vain sitä, että haluaa kuolla opeta juurikaan muuta, että se sattuu aivan helvetisti.
1:Joka pitää tämänlaista aidosti kasvattavana voi tulla meillä kyläilemään. Mielelläni valistan ja henkistän näitä ihmisiä esimerkiksi lyömällä heitä tiiliskivellä päähän. Aivovamman tuoma mielenterveyshäiriö voisi tarjota pysyvän lahjan, esimerkiksi epilepsian, jonka kanssa painiskellen sitten voisi itsekasvaa sillai kivasti. (Tämä ei ole uhkaus, tämä on halpaa sarkasmia.)

Voidaan itse asiassa jopa väittää että mielenterveyden häiriöt ovat useimmiten henkistymisen ja itsereflektion tiellä. Ne kenties pakottavat pysähtymään, mutta samalla rajoittavat keinoja tehdä asialle mitään. Se on vähän kuin se, kun ajaisi autolla tiellä, ja auton bensatankki vuotaisi. Tyhjä tankki taatusti herättää huomaamaan vian ja paikkaamaan pohjan. Mutta olisi hoopoa sanoa että tyhjentynyt tankki auttaisi ajamaan lähimmälle huoltoasemalle.

Useimmiten tässä on kuitenkin kysymys muusta kuin mielenterveydestä. Puhakaisen nostin esille siitä, että hänen kohdallaan on ilmoilla useita erilaisia oleellisia ongelmia jotka käytännössä toistuvat kaikessa "antipsykiatriassa" kaikkialla. Ensinnäkin kuvatessaan "hulluuden" jonkinlaiseksi keinotekoiseksi sosiaaliseksi konstruktioksi, nousee esille sekin että on mieletöntä myös puhua mistään mielenterveydestä. Kuitenkin usein kysymys on siitä että jokin itsereflektio ja henkistyminen olisi jotain erityistä mielenterveyttä ja tämä olisi se terve mielen tila, joka sitten rinnastuisi konventionaaliseen huonoon mielenterveyteen, jossa on vika joka on aikaansaanut sen sairastumisen alunperinkin. Asioita ei sanota suoraan nimellä, mutta lausunnoista kumpuaa toistuvasti esille se, että mielenterveys ei ole mielekäs määriteltävä konsepti, mutta se kutienkin voitaisiin sitten määritellä niihin omiin tärkeisiin kysymyksiin. Eli mielenterveys ei sittenkään olisi sosiaalinen konstruktio vaan jokin jota voitaisiin lähestyä objektiivisesti tai intersubjektiivisesti.
1: Tosiasia onkin, että epäonnistumisesta ja heikkoudesta puhuminen paljastaa että "antipsykiatri" on itsekin luokittelemassa varsin vahvasti. Epäonnistuminen kun on relevantti konsepti jos ja vain jos onnistuminen on läsnä. Ilman onnistumisen käsitettä ei ole epäonnistumista, vaan pelkkää tekemistä ja tapahtumia. Samoin itsetuntemus on liitoksissa siihen että on jokin minä ja mielen tila joka on terve ja muu on siitä poikkeavaa ja sairautta. Näin epäonnistuminen elämässä johtuukin konventioista. Joka tarkoittaa siitä että on mielensairas tila joka luokitellaan alemmaksi ja huonommaksi.

Tämä johtaakin toiseen tematiikkaan. Siihen, että yleensä "antipsykiatria" vastustaa lähinnä mielenterveyden hoitamista kemiallisin lääkkein. (Ja jossain tapauksissa psykiatrein. Silloin kun itse tarjotaan jotain enkeliterapiaa tai vastaavaa, joka on saanut pseudotieteen leiman. Esimerkiksi skientologia myi itseään aluksi terapiana, ja sitten kun se tuomittiin lääketieteen vastaiseksi, siitä leivottiin vahvemmin uskonto. Ja siihen tuli mukaan vahva antipsykiatrinen ote. Psykiatrit ovatkin skientologiassa suunnilleen suurin paha.) Luonnonlääkkeet ja sosiaalinen parantaminen nousevat tässä vahvasti esille.

Puhakainenkin lankesi tähän ansaan. Sillä hänen argumenttinsa ajautui sisäiseen hajanaisuuteen hyvin syvällisellä tasolla. Hänhän tunnusti "Persoonan kieltäjien" sivuilla (s. 112) että aivot ovat konkreettinen ehto inhimilliselle kokemukselle ja (s. 135) että sairaiden lasten hoidossa aivokirurgiset keinot ovat saaneet aikaan hyvää. Puhakainen kuitenkin toisaalla (s. 49) selittää vakavasti että mikään lääke ei voi parantaa sitä miten koemme elämän. Tämä on hyvin mielenkiintoista, kun muistamme miten litium mullisti bipolaarien elämää paremmin kuin mikään terapia. Puhakainen ei voi kiistää syy-seuraussuhdetta ja sitä että lääkkeet muuttavat ihmistä ja heidän kokemusmaailmaansa ja siksi hän tunnustaakin toisaalla teesinsä vastaisia asioita.

Syynä onkin se, että Puhakainen vaatii pohjimmiltaan tietynlaista manipulointia. Sairaus täytyy nähdä inhimillisenä suurena draamana. Huumaava lääke tuo vapauden kokemuksen Puhakan näkemyksessä väärin keinoin. Tätä ei tunnusteta suoraan joten valtaosa kirjasta keskittyy denialismiin joka nojaa siihen että kaikki lääketiede ja kemia redusoi ihmisen aivoiksi ja ei siksi voi mitenkään olla missään kontaktissa aidosti tärkeän eksistentiaalisen puolen kanssa. Erikoista onkin, että terapia tai rippipapin tarjoama hengellinen tuki on aina joko kielen, kulttuurin tai uskontoinstituution kautta tapahtunutta toimintaa jossa nähdään oltavan jollain tavalla syy-seurauksen ytimessä. Näkemyksessä kysymyksessä ei olekaan tulos tai eksistentiaalinen vaikutus yksilöön. Kysymys ei ole siitä että oikeasti nähtäisiin subjekti tärkeänä ja vältettäisiin objektisointia ja hallitsemitsa ja manipulointia johonkin tiettyyn suuntaan. Kysymys on siitä että toisia keinoja ei lähtökohtaisesti hyväksytä, tätä ei haluta suoraan tunnustaa koska se osoittaisi vain tälläisen esittäjän itsensä sulkusilmäiseksi sensuristiksi jonka avarakatseisuus romahtaa välittömästi jos hän kuulee että joku on mielenterveyslääkityksellä. (Ihminen muuttuukin vaikkapa "Mömmö-Tuomoksi", kuten eräs antipsykiatrian ystävä esitti minulle silloin kun vähän aikaa söin masennuslääkkeitä.)

Koska tätä suvaitsemattomuutta ei joko tiedosteta tai tunnusteta, keksitään jotain muuta. Ja jos vastapuoli lähestyy asiaa objektiivisesti, on tämä helppo ottaa kohteeksi. Jossa on virheenä se, että tässä ei (a) helposti mietitä että jos itsekin yritetään objektisoida ja kontrolloida ja manipuloida ja laittaa toinen vaikkapa lokeroon "äitihaavainen" (b) hyökätään mitä tahansa epäanalogiaa kohtaan siksi että se on sen toisen piirre jota ei ole itsellä. Eikä tässä helposti mietitä onko tämä oleellinen piirre tai hyvä vihollinen josta on todella haittaa. (c) Keksitään jokin syytös vastapuolesta jota tämä ei edes toteuta ja lietsotaan vastahankaa tätä kautta.

Itse esitän semidiplomaattisesti, että lääkkeet ei paranna kokonaan ongelmia, mutta mielenterveysongelmat ovat aina tai ainakin usein psykofyysinen tila, jota pitää usein hoitaa lääkkeillä. - Ja tehot ovat sen verran vauuttavia, että Puhakainenkin joutui aikanaan tunnustamaan omassa kirjassaan että vaikutuksia on. - Itse en enää edes kuvittele, että lopettaisin joskus lääkkeiden syömisen. Joten kyllä. Mielenterveysongelmat ovat sairauksia, samoin kuin diabetes on sairaus. Ihan sen takia että on helppoa leikkiä suvaitsevaista kun ei tarvitse kärsiä. ;Ei ole vahvuutta olla niin herkkä, että tappaa itsensä koska ei vaan kestä elämää, ja jättää jälkeensä surullisia läheisiä. (Itselläni tämä on jo miltei kunnossa. Harvapa suree.)

Hulluuden kieltäjien tulisikin kyetä näkemään pelkän samanlaisuus-erilaisuus -vähemmistöpuhelaatikon ulkopuolelta ja katsoa eksistentiaaliselta tasolta ihmisten kärsimystä. Avaramielisesti kun nousee laatikon ulkopuolelle, tajuaa että mielenterveyden romahtaminen ei ole mitään epäonnistumista jota tarvitsisi jotenkin halata suurena lahjana. Että joskus herkkyys onkin hysteriaa ja pikkusieluisuutta. Ja että mielenterveys ei noin yleensä ottaen useinkaan heiluta mieltä kohti vapaata ja ennakkoluuloista irrottautunutta logiikkaa. Kukaan ei ole niin kahlittu kuin vakavasta OCD:sta kärsivä. Kukaan ei ole niin ennakkoluuloinen kuin skitsofreenikko jolla on paranoija ja joka tulkitsee avomielisesti ja laatikon ulkopuolelta aivan kaiken tukemaan tätä paranoiaa.