Tiede luksuksena

Senecalla oli ylevä näkemys tieteestä. Olemassaolon tärkein saavutus oli elää oikealla tavalla. Joka tarkoitti eettisenä olemista tavalla jossa ihminen noudatti luonnollista elämää (ius naturae) ja taivaallisen universaalin sääntöjen (lex universi) mukaan. Siksi hänen luonnontiedekirjansa pitää sisällään myös moraalisia kannanottoja ; Seneca ei nähnyt niitä erillisinä.

Senecan tiedetään moittineen Kleopatraa. Moitteen alle nousi luksus. Seneca korostikin että olisi vältettävä ahneutta, lahjuksia ja muuta vastaavaa joka voi vääristää mieltä. Luksuksen ylittäminen onli tärkeä osa tieteellisen tutkimusasenteen saavuttamista. Luksus tekee hulluksi tarjoamalla tyhjää näyttäytymistä. Ajattelun vapaus vaatii taloudellista vapautta.

Minulla oli tähän liittyen hieman keskustelua erään pienen Suomalaisen vlogistin kanssa. Hän korosti että hänellä on syvällinen blogi joka eroaa julkimoiden blogeista. Oman tarkasteluni perusteella hän vaikutti enemmänkin tavalliselta ihmiseltä joka on autenttinen. Syvällisyys -sana kun tuo mieleeni hyvin erilaisia teemoja.

Tässä yhteydessä puheeksi tuli se, miten yksi autenttisuuden tae on se että ei saa rahoitusta. Rahoituksen ja mainostulojen puute oli selvästi tärkeä tämän vlogistin minäkuvalle. Olin itse tässä kriittinen. Jos ei muuten niin periaatteen vuoksi. Esimerkiksi itse näen että jos saisin mesenaatteja voisin esimerkiksi tehdä parempia miekkailuvideoita koska minulla olisi aikaa ja toisaalta välineitä tehdä niitä. Toisaalta ymmärrän että olisin aikamoinen luotettavuusriski jokaiselle mainostajalle. Käsittelemäni aiheet ja persoonani eivät ole turvallisimpia ja vakaimpia ja helpoiten ennustettavia. Toisaalta jos minulla olisi mesenaatteja nämä ominaisuudet saattaisivat kadota. Joka on se riski siihen että autenttisuuteni katoaisi.

Itse näen kuitenkin että filosofia on vapaiden ja joutilaiden ihmisten hommaa. Ja rehellisesti sanoen sama koskee suurta osaa tiedettäkin. Toki tieteen konkreettisia ja käytännöllisiä hyötyjä ei voi aliarvioida. Jos perinteiset uskonnot joutuvat elämään riskien ja pelkojen maailmassa jossa ideologia joutuu taistelemaan ties mitä riskejä vastaan vain taatakseen pysyvyyden – eli sen että maailma taistelun jälkeen olisi huomenna samanlainen kuin tänään – on tiede kyennyt edistämään asioita. Tai ainakin teknologioita. Ja osana tätä on seurannut muun muassa se, että jos Maria Antoinetten suuhun laitettu valelause leivosten syömisestä on ollut aikanaan kannanotto Versaillesin luksuselämästä, ovat leivokset nykyään aika bulkkiasia. Tiede on tuonut luksusta.

Mutta se ei välttämättä synny siitä. Nykyään arvostetaankin sitä, että hyvä tiedepolitiikka antaa tieteelle rahoitusta mutta ei määrää lopputuloksia. Tieteen autonomisuus nähdään siis hieman samanlaisena kuin sananvapaus perinteisessä lehdistössä. Vapaa lehdistö kun oli sellainen jossa lehden päätoimittaja on autonominen eikä hänen ole pakko painaa lehteen mitä poliitikko tai vihainen kansalainen haluaa. Lehti saa siis valita oman linjansa. Autonominen tiede on sitä minkä tieteentekijät sen määrittävät olevaksi. ; Sitä voisi tässä muistuttaa siitäkin että tiedemiehet eivät yleensä ole kovinkaan hyvin palkattuja. Kenties heitä hieman pakotetaankin Senecan hyveisiin. Tässä mielessä Juha Sipilän ajatukset jossa leikattu tutkimusmäärärahasto ja työntekijäjoukko pakottaa tieteentekijät luovuuteen saa epätarkoituksenmukaista pömpöösiyttä.

Mutta kuitenkin. Samanaikaisesti aika iso osa tieteestä on itsessään koriste. Se voisi olla jopa tiedon luksusta. Monestihan tieteessä tarkkuus ja teoretisointi ylittää konkreettiset tarpeet. Ja tässä mielessä itse muistutan Lucanuksen moitteiden Caesaria joka ryhtyi filosofioimaan siinä vaiheessa kun oli hieman juhlinut, juonut viiniä ja syönyt hyvin. Jonain joka oli soveliasta tilassa jossa sulatellaan jälkiruokaa. Jotain jota tehdään kun on varaa käyttää aikaa ylimääräiseen.

Jos pragmaatikkoa kiinnostaa saada kusiaispesä ruokakomerosta pois, niin tiedemies, joku "myrmelologi", tulee kertomaan sinulle, kuinka monta niitä kusiaisia on Suomessa ja että muurahaisilla ei ole verenkiertoa tai keuhkoja ja että miten niiden vatsa on kaksiosainen (vatsa pesälle ja vatsa itselle). ; Tieteessä ideaalina on juuri kävellä ylimääräinenkin matka ja tätä kautta saadaan loisteliaisuutta ja epäkäytännöllistäkin tietoa maailmasta. Luksustavaroita on nähty hyödykkeinä joiden pelkkä käyttäminen ja näytteelläolo antaa käyttäjälle ylevyyttä joka ylittää funktionaalisen käytännöllisyyden. Tässä mielessä jopa Seneca oli rikas tyyppi jolla oli aivan liikaa rahaa ja vapaa-aikaa. Ja hänen luksuksensa oli sitä että hän saattoi kirjoitella erilaisia moralistisia luonnontiedekuvauksia sen sijaan että louhisi tuottavaa työtä rooman kaivoksissa orjana.

Tämä on työlästä loistoa joka vaatii työtä joka on vähintään pakoitellen norsunluutornissa tai ainakin keksimisensä aikaan epäkäytännöllistä – toki hämmentävän moni abstrakti teoria on arkisen soveltamisen alueelle ponnisteltu myöhemmin. Esimerkiksi autojen GPS vaatii Einsteinin suhteellisuusteoriaa. Joka ei nyt ole ainakaan intuitiivinen, arkinen ja helppo teoria maailmasta. ; Tieteen luksusluonnetta korostaa myös se, että siihen liitetään moraalista ylemmyyttä ja siitä puhutaan usein estetiikan kielellä. Miten teoriat ovat kauniita. Ja miten niiden osaaminen jotenkin jalostaa elämän arjen yläpuolelle.

Jos tiede on ”ylimääräistä loistokkuutta” jota tuotetaan kun ravintoylijäämää voidaan käyttää siihen että joku tekee jotain muutakin kuin suoraan ja varmasti tuottavaa työtä, on hyvä miettiä luksuskysymystä.

Tähän löytyykin tutkimus joka käyttää fiinejä nimityksiä..
1: Patricians, jotka käyttävät hienovaraista luksusta. He ovat usein varakkaita ja vakiintuneita. Kun he käyttävät brändituotteita he eivät halua viestiä luokkaerojen yli. Tavoitteena ei ole herättää kateutta köyhissä. Sen sijaan niillä signaloidaan hyvää makua ja varakkuutta horisontaalisesti samanarvoisten kesken. He ostavat esimerkiksi brändituotteita joissa logot on piilotettu.
2: Parvenus, on nousukkaita jotka näyttävät menestystään ja saavutuksiaan. He ostavat brändituotteita joissa logot ja statustunnukset näkyvät. Luksus on signaali osaamisesta ja menestyksestä. Tämä on tärkeä erottautumissignaali. On tärkeää korostaa sitä mitä ei ole. Viestintä on tässä mielessä vertikaalista. Tavoitteena on myös viestiä luokkarajojen yli.
3: Poseurs, jotka teeskentelevät menestystä. Luksuksella haetaan nimenomaan statusta ja uskottavuutta. Tämä ryhmä ostaa helposti jäljitelmätuotteita. Ja jäljitelmätuotteiden valmistajat tietävät tämän. Siksi jäljitelmiksi päätyvät tuotteet jotka ovat nousukkaiden ja teeskentelijöiden mieleen. Eivät hienovaraiset ja usein vielä hieman kalliimmat luksustuotteet joita patriisit käyttävät.
4: Proletarians, plebeijejä jotka ovat vähävaraisia mutta eivät välitä sosiaalisesta maineesta. He ostavat luksusta eskapismin vuoksi.

Jos tiede ja filosofiointi olisivat luksusta – kuten minusta on ja vähintään argumentin vuoksi oletamme – niin voitaisiin ajatella että patriisikäytöstä tapaa aika monilta ammattimaisilta tiedemiehiltä. Heille tiede on arkea ja he eivät välttämättä jaksa intoilla asioista enää vapaa-ajallaan. Vapaa-ajalla halutaan helposti tehdä jotain muuta. Monilla ei ole tarve korostaa erinomaisuuttaan tavallisiin ihmisiin verrattuna ja tiedeosaamista ei käytetä signalointiin. Riittää että muut tutkijat tuntevat ja tietävät. Sitaattimäärät muiden tutkimuksissa kiinnostavat enemmän kuin se mitä joku maallikko sanoo internetissä.

Sitten on se luokka johon saatan hyvänä päivänä lokeroida itseni. Moni haluaa brassailla taidoillaan ja tekevät egoistisia blogiprojekteja jotka eivät kiinnosta ketään. Mutta jossa on kirjaviittauksia niin että joku voi ajatella että siinä on litteratuuraa heikkoudeksi asti. Tai ainakin niin että kirjaviittauksia on niin paljon että autenttisuutta korostava syvällinen ajattelija voi nähdä että hekilöllä ei ole mitään omaa sanottavaa. Tällä luonnollisesti signaloidaan. On tärkeää snobistella jotta olisi fiksumpi kuin ne muut. Ainutlaatuinen lumihiutale pääsee vauhtiin.

Kolmas luokka on sitten se johon lokeroin itseäni huonoina päivinä. Tämä on sitä aihepiiriä joka houkuttelee pseudotieteilijöitä – jotka voidaan nähdä jäljitelmätuotteina ja imitaationa niille jotka eivät aitoon asiaan oikein taivu tai kykene. Onkin hyvä huomata että monet pseudotieteet yrittävät nimenomaan hierarkista viestintää. Viestintä on kohdistettu vertikaalisesti. Muka ollaan tieteellisiä ja sitten kuitenkin viestintä keskittyy kaduntallaajiin. Asiat myös osataan paremmin kuin tiede joka on hyvä signaali siitä että tiedeyhteisö ei ole kovin laajasti samaa mieltä asian kanssa. Joka kertoo että asia ei ole niin selvästi ”aidosti ylhäältä” kuin ”imitoiden ja teeskennellen sieltä”.

Sitten ovat ne ihmiset jotka käyttävät silloin tällöin tiedettä älylliseen hemmotteluun. Itse asiassa he vaikuttavat olevan jossain määrin tervehenkisempiä kuin nousukkaat tai teeskentelijät. Ehkä he nautiskelevat luksusta. Mutta heissä on silti jotain eettistä jonka Senecakin olisi kenties hyväksynyt..

---

Lähteet:
Seneca, ”Naturales quaestiones” (65)
Lucanus, ”Pharsalia” aka. ”Bellum civile”
Young Jee Han, Joseph C. Nunes, Xavier Drèze, ”Signaling Status with Luxury Goods: The Role of Brand Prominence” (2010)

"Kallis harrastus"?

HEMA on laji jolla on jostain syystä kalliin harrastuksen maine. Tai tavallaan maine on ymmärrettävä. Sillä siihen kuuluu muihin itsepuolustuslajeihin nähden ylimääräisiä investointeja. Ainakin periaatteessa ja teoriassa. Itse asiassa moni koulu on ostanut miekkoja ja kypäriä niitä varten joilla ei ole intoa ostaa niitä. Ja näin tätä investointia ei tavallaan ole. Tai on, mutta se jakautuu muiden harrastajien kanssa niin että se ei oikeastaan näy hinnassa. (Tästä myöhemmin.)

Hintakysymys nousi mieleeni kun tein makuuni hieman kallista ostosta. En näin työttömänä lähtisi itse tekemään sellaista mutta tämä tuli lahjaksi. Joululahjaksi joka valmistuu syntymäpäiväksi. (TJSP.) Minulle tehdään mittatilaustyönä gambeson. Sellainen puolitoista senttiä paksu kerroksittaisista kankaista tehty panssari. Sen tekemiseen minusta otettiin valehtelematta useita kymmeniä mittoja. Se on sellainen että periaatteessa se sopii ylleni niin hyvin että voisin kasata sen päälle kohtuu huonosti istuvaa levypanssaria ja se tuntuisi painoaan miellyttävältä. Tuo gambeson on kuitenkin tarkoitettu pääasiassa sellaisenaan käytettäväksi. Ideana on poistaa oleellisesti impaktitehoa keskikovassa puulla käytävässä vapaassa kamppailussa. Ja sen kanssa voi kulkea ulkona koska se on tyylikäs ja saa minut näyttämään renessanssiherrasmieheltä. Hinta lähentelee kipurajojani. (Se on kuitenkin oikeasti alle tuhat euroa.) Mieleeni tuli sellaisia käsitteitä kuin "ylellisyys", "luksus" ja "törsäys". (Siitä huolimatta että yhteen viikon ulkomaan lomamatkaan saa todella helposti valumaan enemmän rahaa.)

Ihmiset suhtautuvat miekkoihin yleensä kunnioituksella. Miekkojen omistaminen ei ole larpvarusteiden omistamista. Siinä mielessä että ihmiset eivät katso hirveän viistosti. Sen sijaan monilla on käsitys jonka mukaan ne ovat kalliita. Mikä on tavallaan erikoista koska modernina aikana teräs ei ole hirvittävän kallis asia. Jostain syystä miekoilla on yhä maine kalliina esineinä.

Tosiasiassa on olemassa aivan hirvittävän kalliita miekkoja. Ne on yleensä tehty jollain vaikealla tavalla ja niissä voi olla jopa korukiviupotuksia. Periaatteessa tälläisille miekoille ei ole hinnassa mitään reaalista ylähintarajaa. Jos haluat kustomoida miljoonan euron miekan, se on mahdollista. (Se koskee lähinnä vain raaka-aineita ja timanttiupotusten määrää.) Käytännössä suurin osa käyttökelpoisita miekoista ei ole "niitä kympin matkamuistoromuja". Käyttökelpoisen miekan hinta on yleensä parissa kolmessa sadassa eurossa. Joka on kieltämättä raha joka voi köyhästä tuntua isolta.

Tosin käytännössä tässä on kysymys jostain muusta. Miekka kestää melkoisen kauan. Esimerkiksi oma salille ostamani harjoitusmiekka maksoi "sen muutaman satasen". Se on ollut minulla käytössä useita vuosia. Ja tämä tarkoittaa sitä että jo nyt, vaikka se ei ole edes näyttämässä mitään relevantteja loppuun tai edes keskiväliin kulumisen merkkejä, sen käyttöhinta on ollut alle euron per tunti. Itse asiassa salin harjoitushinta - joka on hyvin samansuuntainen kuin vaikka karatessa - on tämän rinnalla suuri per käytetty tunti.

Tämä on juuri se taika jonka vuoksi miekkailukoulujen kannattaa ostaa harjoitusmiekkoja. Jos lajia haluaa kokeilla, investointi per tunti voi olla tarpeettoman kova riski. Moni haluaa kokeilla miekkailua ja kaikki eivät ole varmoja että haluavat tehdä sitä satoja tai tuhansia tunteja. (En tosin ymmärrä miksi. Mutta maailmassa nyt vaan kulkee ties minkälaisilla omintakeisilla tavoilla kieroutuneita ihmisiä eikä heidän arvostelunsa tälläisten seikkojen vuoksi ole sivistynyttä ja hienostunutta.) Kun koululla on tälläisiä harjoitusmiekkoja jotka eivät lähde alkeiskurssilaisten mukana heidän koteihinsa, voidaan nähdä että todennäköisesti investointi maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin ennen kuin harjoitusmiekat kuluvat loppuun. ; Kuten valtaosassa itsepuolustuslajeja, alkeiskurssit tuppaavat olemaan se jossa kiertää suurin maksajamäärä. (Jokainen käy alkeiskurssin vähintään kerran, joten väistämättä yli 10 vuotta harrastaneita on vähemmän kuin yli 9 vuotta harrastaneita.)

Tämä ajalla jakaminen ei ole ovela keino tehdä investoinnista sellainen jonka avulla esineen osto oikeutetaan puolisolle tai vanhemmalle. Tai siis tarkemmin sanoen se ei ole vain sellainen.

Miekoissa jossain määrin hämääkin se, että ostat yhden miekan. Kun taas jos ostat tupakkaa ja maksat siitä muutaman euron päivässä, hinta tuntuu pieneltä. Kuitenkin tupakkaan on tavallisesti liitetty ajatus kasautumisesta. Siitä miten kalliiksi per vuosi tupakointi tulee. Hinnat ovat yleensä sellaisia että hämmästyttää. Rahalla saisi useammankin aivan käyttökelpoisen ja hyvän miekan. Siksi esimerkiksi minun kotiini tullessa saattaa unohtaa että olen ostellut teräaseita viimeiset 15 vuotta. Määrä on hurja kertavilkaisulla mutta jaettuna tälle aikamäärälle, määrä on itse asiassa hirvittävän maltillinen. Jos olisin samana aikana kasannut yhteen läjään litistämättä kaikki käyttämämme maitopurkit, ne todennäköisesti eivät mahtuisi taloomme. Koska ne viedään roskiin ei näytä siltä että rahaa maitoon olisi kulunut kovin paljoa. Koska hinta on kasautuva ja huomaamaton.

Itse en polta ja minulla ei ole autoa. Näin ollen minulta puuttuu monia sellaisia kalliita investointeja joita monilla muilla on. (Eikä heitä kutsuta tuhlaavaisiksi siksi että he tupakoivat.) Itse asiassa onkin erikoista huomata että yhden auton hinnalla minun makuuni kalliilla gambesoineilla varustaisi "peruskoululuokallisen miehiä". Tässä mielessä harrastus ei olekaan niin rikkaiden

Hyvästä huonosta mausta

Miekkailukoululle oli tuotu teos joka sisälsi "hyvää huonoa makua". Se oli aikuisten värityskirja jonka nimi oli "24 pages of lamantine". Sillä ei ollut ISBN -numeroa. Se oli hyvin hieno. (Ylhäällä on näyte, sitaattioikeuden ja demonstroinnin vuoksi.) Koululla oli noussut ajatuksia joiden mukaan se olisi minun jäljiltäni. Se ei ole. Mutta ymmärrän miksi teoria on uskottava. Teos edustaa ns. hyvää huonoa makua. ; Termi jonka määritteleminen vaatii kenties melko paljonkin puuttumista sellaiseen aiheeseen kuin estetiikka ja sitä mikä on ja ei ole taidetta. Tämä ei ole vahvimpia alueitani.

On kenties hyvä lähteä katsomaan estetiikkaa hyvän (ja vähän muunkin) kautta.

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa arkkitehtuuriin. Siellä kommenttipuolella esiintyi määritelmä hyvälle taiteelle. "perusarvothan ovat totuus, hyvyys ja kauneus. Epätaiteen tekee epätaiteeksi se, että se kiistää jonkin näistä kolmesta. Kitsch on kauneutta ilman totuutta. Se on falskia, valheellista, teeskenneltyä vaikka se muodollisesti on kaunista ja miellyttävää. Tämä tekee kitschistä vastenmielistä. Samalla tavoin pornografia on kauneutta ilman hyvyyttä, modernismi on totuutta ilman kauneutta, poliittinen korrektius on hyvyyttä ilman totuutta ja naturalismi totuutta ilman hyvyyttä."

Tämä lähestymistapa on Platoninen. Eikä sillä tavalla jolla rakkaus on platoninen. (Tosin Platon oli todennäköisesti sekä seksuaalisesti aktiivinen että oli seksuaalisesti aktiivinen myös miesten kanssa.) Platonilla kolmikko oli transendentaaleja (transcendentalia). Sofistikoitunut voi hokea mantraa unum, bonum, verum ja sen jälkeen moni on tyytyväinen kun se sanotaan hienoilla sanoilla. Ja jos tämä ei vielä tehoa niin naiset huokailevat hameet suussaan kun latina vaihdetaan kreikkaan, ἀγαθόν, ἀληθές, καλόν... Kolmikko on hyvin tärkeä ja tunnettu osa klassista sivistystä. (Sitä klassista esiteollisen ajan tieteen vallankumousta edeltävän ajan klassista jota pitää nykyään osata että olisi sofistikoitunut. Sofistikoitumienn taas on sitä mitä nykyään kaivataan hyvyyden, totuuden ja kauneuden tilalle. Sillä siinä puhutaan arvostuksista, merkityksistä, statuksesta, luksuksesta, intresseistä ja vastaavista.) Platonin määritelmän kanssa on helppoa olla erimielinen. Jo ihan sen takia että kokonaisuus muodostuu enemmän siitä että asiat määritellään joksikin. En ole oikein arvostanut sitä kipakkaa asennetta jossa joku vain toteaa miten asiat ovat ja pillit pussiin. Platonin määritelmä on hieman tämänlainen.

Tarjotussa ajattelussa voi löytää varsin helpostikin omituisuuksia. On toki iskevää jos asian voisi tiivistää mietelauseeseen "kitch on kauneutta ilman totuutta". Mutta tarkemmassa mietinnässä tämä tuskin osuu kovin hyvin taiteeseen tai kitchiin. Itse asiassa heikkoudet ovat niin ilmiselviä että ainut syy miksi Platon ja moni muu hänen jälkeensä ei ole niitä huomannut johtuu ihmisen taipumuksesta vahvistusharhaan. Siihen että haetaan omaa näkemystä tukevia selityksiä sen sijaan että haettaisiin vastaesimerkkejä.
1: Sillä jos tuo määritelmä olisi totta olisi jokainen fantasia-aiheinen teos väkisinkin kitchiä. Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" muuttuisi kitchiksi koska se olisi valehtelua koska sitä varten pitää luoda keksitty ei-tosi maailma. Jossa tapahtuu taikuutta ja jossa on hahmoja jotka eivät ole todellisia.
2: Toisaalta suurin osa kitchistä tiivistyy hyvin tiukasti määriteltyihin aiheisiin ja kuvannustapoihin. Ja nämä eivät itsessään ole epätosia. (Minä olen itse asiassa ottanut kitchmäisiä valokuviakin.) Tämä on kuvattu hieman erikoisesti "30 Rock" -komediasarjassa jossa rikkaiden määrättyä statusesteettistä taidetta lähestytään siten että Donaghue määrittelee statementinomaisesti että "We know what Art is: it’s paintings of horses!" Tosin hän täsmentää viimeisellä tuotantokaudella että taide on tätä laajempi. "The horse is one of only three appropriate subjects for a painting, along with ships with sails, and men holding up swords while staring off into the distance." Nämä kaikki ovat todempia ilmiöitä kuin Gandalf harmaan velhoilut. Mutta silti mainitut maalaukset ovat kitchistä kitcheintä.

Toisin sanoen ei ole ilmiselvää että kitchissä ei olisi totuutta. Totuusarvon muuttaminen ei muuta teosta kitchiksi tai siitä pois. Tämä prosessi on toki vain yksi noista kolmeasta. Mutta käytetty prosessi on sellainen että sen voi tehdä joka ikisen mainitun kohdan kohdalla uusiksi. Ja on varsin helppoa todeta että kaava ei toimi jos sitä katsoo yhtään lähemmin.

Taustalla on syviä filosofisia ongelmia.

Ei pelkästään se, että tuossa määritelmässä muistutetaan siitä että Platon viittaa kolmeen asiaan, hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Mutta sitten asioita kuitenkin kombinoidaan niin että niitä on vain kaksi kerralla. Kolmannen muuttujan rooli ja sen puute jäävät avoimeksi. Tarkemmalla analyysillä tämä voitaisiin ohittaa. Voitaisiin vaikka miettiä sitä kitchpornon yhteyttä maailmaan. Ja todeta että kenties on todellakin syytä erottaa pornografia ja erotiikka toisistaan. (Itse tosin edustan näkemystä jossa erotiikka on enemmänkin pornografiaa jonka kohdeyleisönä ovat naiset.) Tämä on lähinnä referoinnin pinnallisuutta, huolimattomuutta ja älyllistä laiskuutta. Tämä ei ole vielä kovin vahva kritiikki sille että lähestymistapa olisi huono tai väärä. Moite kohdistuu tälläisissä tilanteissa enemmän filosofiin kuin filosofiaan.

Eikä pelkästään siksi että tosiasiassa kauneus, totuus ja hyvyys ovat hyvin vaikeasti määriteltävissä ja kysymys muuttuu helposti makuasiakysymykseksi. Sellaiseksi jossa vastaesimerkki ei kelpaa. Koska jos se moittii teoriaa niin sitten esimerkki vain ei oikeasti tai aidosti kuvaakaan tilannetta ; Platonin ajatuskolmikon eräs haaste onkin siinä että se antaa helposti konkreettisilta tuntuvia käsitteitä joiden sisältö on ilmselvä yksilölle itselleen, mutta ulospäin ne näyttävät makuasioilta. Ja tätä kautta platoninen ajattelu johtaa helposti relativismiin, eli siihen että näkökulma asian luonteesta johtuu siitä kuka sitä katsoo ja kuka ei. Tämä on usein ongelma koska Platoniin turvaudutaan juuri koska ei pidetä relativismista. Tämänlaiset ojat huvittavat minua jossain määrin. Mutta ne kertovat ehkä kuitenkin enemmän siitä että asiat ovat vaikeita ja suuri osa ihmisistä ei tee tätä analyysiä hyvin, tarkasti tai oikein. Joten vika ei olisi kuitenkaan teoriassa vaan aiheen vaikeudessa ja ihmiskunnassa.

Syvä itse filosofiaa koskeva ongelma on juuri siinä että voidaan selittää että Tolkienin "Sormusten Herra" kertoo jotain syvällistä totta. Että sen valehtelu ei ole "oikeaa valehtelua". Ja samoin voidaan sanoa, että kauniit maisemakuvat - jopa valokuvamuodossa olevat - ovat kitchiä koska niissä valikoidaan puolueellisesti oleellinen totuus.
1: Ja propaganda on kitchin läpitunkemaa samasta syystä. Ei siksi että usea ihminen näkee että hänen ideologiansa tiedottaa kun taas valheelliset ideologiat harjoittavat propagandaa. Tosiasiassa kitchiytyminen näkyy myös "hyvien" arvotoitotuksessa. Kun tiedottaja nimenomaan kokee että hän levittää Totuutta ja yleisökin luukee katsovansa Totuutta, niin miksi he sitten viehättyvät propagandasta joka on Totuuden antiteesi?

Tämänlaiset vastaukset toimivat niille joille älylliset oikotiet ovat mieluisia. Sillä tämänlainen rakenne on ad hoc. Ja karkeasti sanoen filosofit ottavat perustelurakenteisiin usein esteetikon otteita. Ja tällöin ad hoc -selitykset viittaavat siihen että asiaa puolustetaan tosiasioista huolimatta eikä niiden avulla. Tämänlainen ratkaisu on jotain jolla voi pelastaa teorian "totuusmahdollisuuden" (mahdollisuuden sille että se on tosi ja sitä ei tarvitse hylätä) mutta ratkaisutapa on ruma ja epäesteettinen. Käsienheiluttelu ei ole kauneinta päättelyä mitä on.

Siksi pidänkin noita vastaesimerkkejä tärkeinä. Ne tuovat esiin prosessin jota voidaan soveltaa eri tavoilla monessa eri kohdassa Platonin arvostamaa "kolmikkoa". Varsin simppelillä keinolla voidaan generoida hirvittävä määrä vastaesimerkkejä. Jos teoriaa vastaan on helppo rakentaa tuollainen "vastaesimerkkikone" joka sitten johtaa ad hoc -sarjalla puolustautumiseen, tiedetään että teoria on vähintään sellainen että sen kanssa erimieltä oleminen on helppoa. Kenties jopa suositeltavaa. (Minusta hyvin suositeltavaa.)

Itse lähtisin korjaamaan tilannetta muuttamalla sitä psykologiseen suuntaan.

Olen hieman pyöritellyt ajatusta jossa käytetään esteettistä teoriaa jossa korostuu se, että on jaettava erikseen tyylitajuttomuus ja tyylittömyys. Sain tähän kimmokkeen YouTubekanava "School of Lifen" videosta "Bad Taste". Nautin School of Lifeni "suolan kanssa". Se on monin paikoin "hieman turhan runollinen" kanava minun makuuni. Mutta se tarjoaa vähintään idean jolla estetiikkaa voidaan lähestyä tavalla joka on ei-platoninen. Se on toki sen sijaan medikalisaatiota sellaisella tavalla jossa "kyökkipsykologia" -termin ylikäyttäminen voi olla tarkoituksenmukaista.

Lyhyesti sanoen teoria korostaa sitä, että relativismi on hylättävä. Kun ihmiset puhuvat arvoista, niin se että hyvästä ja huonosta mausta puhuminen on asiatonta tuntuu älylliseltä laiskuudelta. "That seems too easy and lacking  ambition". Siinä hyväksytään että eri ihmiset viehättyvät ja etääntyvät eri asioista. Ja tämä näkemysero johtuu siitä että ihmiset ovat "eri tavalla rikki". Video nojaa kompensaatioteoriaan jonka mukaan jokainen ihminen on ideaalitilassaan tasapainossa ja käytännössä jokainen on vähintään hieman epätasapainossa. Ja taiteella, sisustuksella, pukeutumisella, taiteella ja kaikella muulla vastaavalla kompensoidaan. Eli ihmiset hankkivat taidetta joka vetoaa siihen mistä heillä on erityisesti puute. "Viral theory of compensation ; We are all a bit unbalanced inside and get attracted to styles in the world that promise to compensate us for the thing we are lacking within." Huonossa maussa ei siis ole kyse jonkin hyvän asian puutteesta vaan liioittelusta. "In every instance of bad taste we're looking at the of overeager embracing of a good quality, like sweetness, freedom, fun or prosperity that was once on a very short supply." Syynä ei ole maun puute vaan trauma. Ihminen ei olekaan paha vaan trauma, jota yritetään korjata. Jonka vuoksi ratkaisu ei ole tieto vaan poliittinen päätöksenteko ja yhteiskunnan järjestäminen niin että ihmiset eivät saisi (kovin paljoa) traumoja.

Sen vuoksi pornon katsomista ei selitäkään ideaalikolmikko vaan se, että henkilön seksuaalielämä on jotenkin puutteellista tai epätyydyttävää. Samoin jos ihminen on sisäisesti makaaberi hän voi täyttää ympäristöään rauhoittavalla kitchillä. Kiireiset ja stressaantuneet haluavat yksinkertaista ja rauhoittavaa.
1: Siitä miten itse luotan tähän kompensaatioteoriaan saa jonkinlaisen arvion sitä kautta, että olen nähnyt että maat joissa on yhtenäiskulttuuri luovat etatistisesti uskontonsa näköisen yhteiskunnan. Mutta sitten maissa joissa on uskonnonvapaus - ja tätä kautta by definition jonkinlainen monikulttuurisuus - niin uskonnot näkyvät pääasiassa lieveilmiöidensä kautta. Ja nämä lieveilmiöt ovat tämän uskonnon keskusideaalien antiteesi. Zen -meditaatiosta innostuneet näkyvät siksi rauhatonmielisyyden kautta. (Ja kristinusko on rakkauden uskonto, so there.) Luotan että tässä on jotain. En usko että siinä on kaikki.

Psykologismin lisäksi selityksessä on Aristoteelinen maku. Tarkalleen ottaen siinä korostetaan Aristoteleen "kultaista keskitietä". Aristoteles tunnetusti irtautuu Platonin idealismista ja lähestyy asioita hyvin eri tavalla kuin Platon. (Tosin hänkin lähestyy asioita transcendentalian kautta. Mutta sävy on oleellisesti erilainen.) Platonin ideaalimaailman ja idealismin yhteys on tässä ei-satunnainen. Moraaliset teot määrittyvät suhteessa tiettyihin periaatteisiin jotka joko toteutuvat tai eivät toteudu maailmassa. Tämä malli on ideaali. Ja se on sitä mitä "objektiivinen totuus" ja "objektiivinen kauneus" ja "objektiivinen moraali" heijastavat. Sen vastapooliksi voidaan ajatella vaikka, no, relativismia.
1: Olenkin siksi hieman huvittunut siitä että "Takkiraudassa" vastustetaan idealismia. Domeenispesifisti, tietenkin. "... tekstistä näkee, että hän on idealisti, ts. hän olettaa, että on olemassa jokin ideologia, jota seuraamalla saavutetaan paras mahdollinen yhteiskunta. Mutta konservatiiville tällainen ajatustapa on vierasta." Kovin koherentti ole hän ei.

Idealismissa on tietenkin helppoa antaa vaikka kolme kriteeriattribuuttia ja sen jälkeen on vain eri tapoja olla tyylitajuton eli tyylitön. Mutta aristoteelisessa asenteessa mukaan tulee kohtuuden ajatus. Ja näin ollen voidaan nähdä että tosiasiassa on nähtävissä että joku joka ei mieti pukeutumistaan voi pukeutua tylsästi. Ja hän on tyylitajuton. Mutta sen sijaan kadulla prostituoituja "pimppaavat" parittajat jotka ottavat koristeita ja liioittelevat niiden määrässä niin että lopputulos on esasaarismaisen yliampuva ja/tai/eli peräti kaamean ruma. Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju.
1: Jokin jota hauska "earthling 101 -kurssi" kuvaa nimellä "pomp". Tälle "pompille" video muuten antaa naturalistisia sisältöjä vaikka kauneus ja etiikka monesti yritetään kieltää ja selittää että Platonin kolmikko on totuus ja että tiede voi tutkia vain Totuutta. Tai jotain.

Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju. On siis pakko nähdä tyylitajuttomuus muutenkin kuin '"kyllä-ei" -"binaarina"'. (Joka on pakko kietoa heittomerkkeihin.) Kohtuus on "harmaasävyinen asia". (Joka on klisee ja siksi rumaa perustelua.) Näin ollen voitaisiin jopa katsoa että hyvän tyylin lisäksi olisi tyylitajuton banaalius että huonoa makua edustava makaaberius.

Kaiken tämän jälkeen voidaan päästä siihen hyvään huonoon makuun.

Jos mietitään lamantiineja, se ei ole epäonnistunutta taidetta. Se nojaa enemmänkin tahalliseen tyylirikkoon. Ei tahattomaan tyylirikkoon. Tämä tarkoittaa sitä että vitsi paitsi tekee tyylirikon ja tämä on taiteilijan intentioissa, niin tämä viesti tuodaan esille sellaisella tavalla että teokseen tutustuva ymmärtää että taiteilija on tiennyt tekevänsä tyylirikkoa.

Kun lapsenomainen tyyli ja aikuismaiset aiheet yhdistetään naïviin piirrosjälkeen tuotoksessa ja näillä kuitenkin kuvataan lapsilta kiellettyjä sisältöjä, voidaan tietää että ollaan hyvän huonon maun lähellä. Ja tällöin ei voida puhua kitchistä, makaaberiudesta, raakuudesta tai vastaavista. Tässä kyseisessä tapauksessa on pakko puhua huumorista. (Huumori on defenssi.)

Käärmeterä

"Beowulf" kuvaa miten hallitsija antaa lahjaksi hienon miekan. Englanninnos kertoo että "so was on the surface of a bright gold with runic letters rightly marked, set and said for whom first was wrought the sword, the costliest of iron, with twisted hilt and variegated like a snake." Toisaalla "Kormac's saga" kertoo Skofnung -miekasta, jonka terään hengittämällä näkyy miten käärme kiemurtelee terässä. Kuva haihtuu pian ja tätä pidetään jonkinlaisena taikuutena.

Tämänlaiset vihjeet kertovat suoraan ns. damaskiteräksestä tehdyistä aseista. (Tai laajemmin puhutaan pattern weldingistä, mutta damaskiteräs on käsitteenä useille tutumpi.) Valmistusprosessissa erilaisia metallilaatuja kiedotaan ja taotaan yhteen. Syntyy kerrosmainen rakenne jossa voi olla kovia ja joustavia kerroksia peräkkäin. Tämän katsotaan luovan hyvälaatuisen terän.

Menetelmä on työläs, ja sitä on käytetty esimerkiksi japanissa katanamiekkojen valmistamisessa. Toisaalta sen laatu on ymmärretty myöhemminkin. Ranskan hallituksen hyväksymä miekkatehdas Chatelleraultissa käytti 1819 sitä tehdessään miekkoja. Kerrostamisen määrät oli tarkasti standardoituja. Kahdeksantoista kerrosta terästä, joita käänneltiin kolmekin kertaa. Tällä luotiin hyvää ja kestävää terästä. Ja mikä merkittävintä, viikinkien on tiedetty tunteneen tämän valmistusmekaniikan. Esimerkiksi Sutton Hoon viikinki-laivahaudasta löydetystä miekasta on jäljellä vain ruostetta, mutta sen röntgenkuvien kautta tiedetään että se on valmistettu tämänlaisesta metallista.

Mutta jos katsotaan käärmekuviointia, niin esille tulee jotain muutakin. Kerrostamiseen on useita eri tapoja. Kaikista yksinkertainen tapa on se, että kerroksia taotaan littanaksi. Ja käännetään ja taotaan littanaksi. Ja käännetään. Tässä syntyy pintakuviointi joka muistuttaa hieman puuta. Mutta tätä prosessia voidaan tehdä monella tavalla. Terästä voidaan käännellä ja vääntää mutkille ja yhdistää näitä. Lopputuloksena syntyy erikoisia kuvioita. (Miekkafanaatikoissa on jopa hifistejä joiden mielestä folding, eli pelkkä taittelu ei ole mitään pattern weldingiä. Se on teknisesti kuitenkin yksi, se yksinkertaisin, pattern weldingin muoto.) Käärmeen tyylinen siksakkuvio vaatii tämänlaisia hieman mutkikkaampia tekniikoita. Ne ovat siis esteettisiä. Ja ne ovat lisänneet aseen arvoa koska niitä on ollut vaikeampi tehdä.

Aseiden kuviointi ei kuitenkaan jää tähän. Periaatteessa näiden aseiden kanssa on voitu tehdä kahta eri strategiaa. Ensimmäisessä valmiin aseen terää käsitellään jollain hapolla. Tämä tuottaa erilaisia patinoituneita kerroksia joiden värisävyissä eri kerrokset näkyvät selvästi. Patinan väri riippuu käytettävästä haposta. Kullanvärinen patina onkin varmasti ollut suosittu. (Se on suosittu nykyäänkin.) Mikä tekee kullanvärisen raudan Beowulfin seikkailuissa hieman uudella tavalla järkeväksi. Toinen vaihtoehto on ollut nimenomaan hioa terä aivan sileäksi, jolloin pintakuviointi ei mainosta itseään. Mutta hengittämällä terään pintakuviointi tulee kuitenkin esiin. Joka taas on tismalleen se mitä Kormacin saaga kertoo. (Itseäni juuri tämänlainen piiloluksus viehättää.)

Itse kuitenkin otan taistelukäyttöön tarkoitetut tämän tyyppiset viikinkimiekat pienellä varovaisuudella. Tähän on muutamia syitä.
1: Ensimmäinen asia on se, että huonosti tai vajaasti tehty "kerrosteräs" on itse asiassa hauraampaa kuin käsittelemätön. On itse asiassa vaikeaa valmistaa miekkaa jossa ei olisi jossain kohdassa kahden kerroksen välillä jonkinkokoinen rako. Esteettistä terää voi kuitenkin käyttää edustustehtävissä vaikka sen sisärakenne olisikin vähän huonompikin. Ennen teknologia ei ollut sillä tasolla että onnistuminen olisi jotenkin välttämätöntä. On uskottavaa että epäonnistuneempikin miekka on kaupattu, jos vaikka sitten hieman halvemmalla hinnalla. (Ja jos vika on terän sisärakenteessa se ei välttämättä näy ulospäin mitenkään joten tämä voi olla kannustava ostos.) Tätä kautta jokaista laatumiekkaa kohden on voinut olla useitakin astetta epäonnistuneempia miekkoja.
2: Aseita on tiettävästi annettu perinnöksi sukupolvelta toiselle. Ja miekkojen kohdalla on ymmärrettävä että taistelukäytössä niihin tulee stressiä ja ne hajoavat. Edustusmiekat sen sijaan voivat olla ikuisia.
3: Kuka haluaa riskeerata kalliin edustusmiekan taistelussa jos suunnilleen saman surmaamistehon saa edullisestikin? Siis vaikka ase olisi toiminnallinenkin. Soturi voi omistaa montakin eri miekkaa, yksi on edustustilaisuuksiin ja vallan ja mahdin osoittamiseen. Toinen taisteluun. (Vaikka toki käyttömiekkakin voi olla edustava ja hienolla aseella voi pätkiä päitä.)

Yliopistolaisista ja innovaattoreista

Takkiraudassa kirjoitettiin taannoin siitä miten osasta yliopistotutkinnosta on tullut Veblenin hyödyke. Tämänlainen hyödyke olisi sellainen jonka hinnan kasvattaminen lisäisi niiden kysyntää. Tämä viittaa yleensä jonkinlaiseen statusesineeseen, joka ostetaan juuri sen vuoksi että se on kallis.

Toki tuossa tekstissä oltiin hieman yksioikoisia. Yliopistotutkintojen määrän kasvu ja yliopistotutkintojen hinnan kasvu liitettiin yhteen lähinnä ajallisesti. Tutkintojen hinnat ovat kiistatta sekä nousseet että yliopistotutkintojen määrät kasvaneet. Ja samanaikaisesti työmarkkinoilla on ylitarjontaa koulutetuista ihmisistä. (Minun lapsuuteni aikana oli ilmeisesti vielä rationaalista uskoa että kun kouluttautuu niin saa hyvän työpaikan. Nykyään asia ei ole näin yksinkertainen.) Mutta toisaalta autismidiagnoosien määrä on kasvanut samaa tahtia ilmastonmuutoksen kanssa, mutta korkeat lämpötilat eivät silti suoraan korreloi keskenään.

Mutta ajatus kuvaa jotain oleellista nykyajasta.

Nassim Taleb on "Antihauras" -kirjassaan lähestynyt tätä täsmälleen samaa aihetta korostaen että nykyaikana yliopistotutkinto on muuttunut hyvin suuresti statusesineeksi. Etenkin nimekkäistä yliopistoista saadut tutkinnot ovat kuin Vuittonin laukkuja. Tutkinto on kallis, ja sen hankkiminen on osoitus siitä että päivisin on aikaa tehdä muutakin kuin kääntää McDonaldsin purilaisia vuokransa ja ruokansa eteen käytännössä kaikki valveen tunnit. Joten siitä on tullut statusesine. Tutkinnoilla voidaan pröystäillä vaikka se ei hyödyttäisikään yhteiskuntaa tai edes omia palkkasaatavia.
1: Mikä nähdäkseni korostaa sitä että yliopistotutkintoa ei enää haeta (a) klassisen sivistysihanteen mukaisen tiedon (b) työelämän tarvitsemien taitojen (c) alalle oleellisien ihmisten kanssa verkostoitumisen vuoksi. Eli niistä syistä joilla yliopisto on perinteisesti ollut kannattavaa käydä. Status on todellakin tullut mukaan kuvioihin. Ja nimenomaan yliopistojen maksullisuus on ajanut niitä tähän.

Siinä missä Takkiraudassa humanismi on se tärkein vastustettava asia, Taleb ottaa kuitenkin tärkeimmäksi moitteen kohteekseen jotain aivan muuta. Osansa saa tietenkin taloustieteet. Mutta osansa saavat myös fysiikan ja insinööritieteiden suhde. Talebin ajatukset tieteen kehittymisen historiastakin ovat varsin omanlaisiaan. ; Karkeasti sanoen Taleb on sitä mieltä että "teoriat ovat hauraita". Viisaus ja tieto voi kasautua virheistä ja näin tiede voi olla hyvinkin "antihauras" tai ainakin "elinvoimainen".

Ja Taleb on tässä kohden hyvin pragmaattinen. Hän korostaa että yhteiskunnan taloudellinen hyöty ja toimivien inovaatioiden määrä on se mihin pitää keskittyä. Teoreettinen totuus on tässä prosessissa sivutuote, jos sekään. Ja tässä kohden hän tekee sen jota useimmat pragmaatikot eivät tee. Vaikka se oikeastaan on pragmatismin kanssa se kaikista koherentein ja järkevin tapa toimia. Hän korostaa että kysymys ei ole mistään Perimmäisestä Totuudesta. Taleb ei jaa maailmaa "toden ja epätoden" kautta vaan ottaa ytimeksi vastakohdat "käytännöllinen ja jymäytettävä". ; Usein pragmatisti ei tee näin vaan hän ajattelee että Totuus on kätevää. Ja oikea maailmankuva on siis paitsi kätevä niin myös tosi. Talebin mukaan tämä ei ole ilmiselvää. Mutta jokainen joka tietää miten lapsia ohjaillaan pelottelemalla näkistä tietää että pragmaattisesti se että lapsi ei huku ei tarkoita että näkki olisi todellinen olento. Näkki vain tehoaa paremmin koska ihmisaivot luonnostaan käsittelevät riskejä eri tavoin, eivätkä aina kovin hyvin.

Tieteen norsunluutorni edelläkävijänä eikä edelläkävijöiden jälkien selittäjänä

Hän korostaa että teoreettiset fyysikot ovat usein vallanneet tieteen narratiivin tarpeettoman laajasti.
1: Hän kaivaa esille esimerkiksi lentokoneiden moottoreiden keksimisen. Usein kuvataan että kaavat olivat ensin ja näiden pohjalta sitten mietittiin lentokone. Kuitenkin tosimaailmassa ensin oli moottoreiden esiversioita, ja ne toimivat vaikka ei tiedetty miksi. Insinöörit tekivät kokemuksellaan korjauksia ja säätöjä joiden avulla moottorit rakennettiin ja hienosäädettiin toimimaan. Ja vasta kun tämä piti selittää, kaavat astuivat mukaan. Käytännöllisyyden kannalta fysiikka on siis aina jälkijunassa. Teoria voi falsifioitua havaintoaineistolla joten se on haurasta. Sen sijaan tiede ja koneet ovat jotain joita kehitetään vasta kun joko opitaan virheistä tai tehdään toimiva muutos vahingossa. Ja näin tiede on vahvempi kuin hauras teoria. Taleb nostaakin tärkeiden temppujen kärkeen innovaattorit jotka ovat ottaneet riskejä ja kokeilleet.
2: Toisaalta Taleb korostaa että tämä vaatii vapaa-aikaa. Ja siksi teollisen vallankumouksen takana eivät olleet teoreettisesti ajattelevat tiedemiehet vaan usein takana oli enemmänkin joku pastori jolla oli pöydässä aina hentusia, varallisuutta riittävän mukavaan elämään ja elämässä riittävästi vapaa-aikaa. Talebin selitys on siitä kiinnostava että hän nostaa esille kirkonmiesten suuren osuuden tuolloin, mutta tekee tämän viittaamatta uskontoon ideologiana. Samalla tulee selitettyä se miksi kirkonmiehet nykyään eivät yleisesti ottaen ole niitä jotka useimmiten kehittävät uutta huipputeknologiaa tai "pragmaattisia tieteellisiä sovelluksia".
3: Taleb huomauttaa että islamilainen tiede pärjäsi vain lyhyen aikaa ja se ajautui syvään epäonnistumiseen. Syyksi Taleb näkee sen että siinä nojattiin liiaksi teoriaan. Tärkeimmäksi muutokseksi tarvitaan syvää asennemuutosta. Esimerkiksi lääketieteessä hän mainitsee että lääkehoitoja empiirisesti kokeilleet olivat klassisessa sivistyksessä vaarallisia puoskareita, koska parantumisen keinojen oli sovittava lääketieteen teorioihin. Humoraalioppi oli kuvaus ihmisen toiminnasta ja hoidon oli sovittava tähän muottiin ennen kuin lääkettä edes kannatti kokeilla. Nykylääketieteessä onkin sitten käytössä asenteellisesti tärkeämpiä ajatuksia kuten kaksoissokkokoe, jossa teho on se joka ratkaisee. Selitys lääkkeen toimintaperiaatteesta voi tulla myöhemmin.

Minusta Talebin ajatus on huikea ...

Koska se sopii nähdäkseni siihen että kaikenmaailman puoskareilla on aina teoria. Homeopaateillakin on teoria jossa oireiden samanlaisuus ja laimentaminen ovat mekanismi, teoria, johon parannuksen on sovittava. Kaikki puheet veden muistista ja vastaavista ovat heille tärkeitä, koska he kertovat tarinaa miten heidän lääkkeensä voisi toimia teoriassa. Mutta kaksoissokkokokeita ja niistä selviämisiä sitten pidetään todellakin irrelevantteina. Samalla rationalismi, teorian ja sen sisäisen koherenssin ylipainottaminen, on varsin läpitunkevaa esimerkiksi jos katsotaan kreationistien suosimia näkemyksiä tieteen kehittymisestä. Selityksissä jää vaivaamaan yleensä se miksi tieteen vallankumous ei tapahtunut varhaiskeskiajalla ja miksi nykyajan kreationistit eivät oikein saa tehtyä valtaisan hedelmällistä tutkimusohjelmaa.

Samalla korostuu sekin että postmodernismissa korostuva intressi on oikeastaan hyvin väärässä. Korostaessaan maailmankuvia ja intressejä huomio on aina teoriassa. Joka on väliaikainen ja kumoutuva ja hauras. Tiede on kuitenkin oppimisprosessi jossa kaikki maailmankuvat ovat pidemmän päälle jarru. Teoria auttaa korkeintaan keksimään uusia ajatuksia. Niiden varmistaminen tekee asiasta tiedettä. Ja kun ideologian perusideat on kierrätetty on yhä vaikeampaa ja  vaikeampaa lypsää tästä ajatuksesta jatkossa tiedettä. Se, että teoria toimi menneisyydessä hedelmällisten juttujen lähteenä ei tarkoita että se olisi hedelmällinen huomenna ja ikuisesti. Ideologian assosiaatioita tuottava keksintöpooli kutistuu oivallus oivallukselta ja se voi estää uusien ajatusten kehittelyä. Tutkimusohjelman hedelmällisyys, ei maailmankuvan dogmejen rationalistinen tulkinta on tärkeintä. Ja jokaisen maailman pienen kreationistin pitäisi ymmärtää tämä selittäessään sankaritarinaa kristillisistä tieteen supersankareista jotka muka jotenkin takaavat sen että nykyID:n starat olisivat jotain muutakin kuin informaatiotieteen Paris Hiltoneita. Talebin ajatus on siis suurelta osin mainio.

... mutta tietyin varauksin.

Tosin otan Talebin ajatukset kuitenkin tietyllä varovaisuudella. (Vaikka pidän hänen usein moititusta tyylistään. Miehen retoriikka on asenteeltaan sellaista että sitä olisi piristävää nähdä enemmänkin.) Sillä tosiasiassa muuttujia yhteiskuntatieteiden kohdalla on aina paljon. Ja Taleb, vaikka ei pidäkään teorioista, on tässä esittämässä uudenlaista mallinnustapaa, eräänlaista "yhteiskuntatieteiden kaiken teoriaa".
1: Ensinnäkin Talebin tekniikkaa koskevat esimerkit ovat siitä jännittäviä että niissä on syviä historian kaikuja. Jos mietimme entisaikojen innovaattoreita voimme oppia että nykyään ei esimerkiksi uusia kännyköitä keksitä innokkaasti jossain takapihan verstaassa. Syynä on nähdäkseni juuri se että on tapahtunut oleellinen muutos. Nykyään se, että voi tehdä parannuksen vaatii hirvittävästi paljon enemmän informaatiota. Toki tämän kaiken voisi keksiä itse, mutta se olisi hirvittävän työlästä. Olen hieman ihmeissäni että Taleb ei nosta tätä puolta esiin. Sillä hänen esimerkkinsä ovat selvästi hyvinkin vanhoja. Ja hän toisaalta koko ajan korostaa sitä että epäonnistumisista ja yrittämisistä opitaan. Ja hän kirjassaan levittää tietoa joka vihjaa että tätä opittua voi välittää esimerkiksi kirjoittamalla teorioita tai tekemällä kuvauksia laitteista. Siksi amatööri voi päästää alan alkuun mutta ei tekemään pitkälle vietyä tutkimusohjelmaa. Alan aloittava innovaattori ei ole se joka hioo perustieteen sen hienoimpaan ja täsmällisempään loppumuotoonsa. Tieteen historia toki tässä onkin hämännyt meitä. Se palvoo kieltämättä innovatiivisia aloittajia neroina ja sankareina. Valtaosa oppimisesta on hidasta, työlästä ja tylsää perustieteen puurtamista.
2: Toisaalta jos puhutaan teoreettisesta tiedosta, ei sovellus ole välttämättä se mitä tässä ensisijassa edes haetaan. Toki norsunluutorneissa jotain fyysistä ongelmaa ratkova ei ole kovin käytännöllinen. Mutta toisaalta hän ei ole jymäyttäjäkään. Ja jymäytettävä hänestä tulee vain vaikeasti jos hän on kiinnostunut vain teoriasta ja on itsekriittinen ja pedantti. Poliittisessa järjestelmässä voidaan toki tuottaa rahalla tuettuja koijareita kuten Lysenko. Mutta tieteen kohdalla tilanne
3: Ja jos mietimme atomipommia, voimme huomata että se syntyi siksi että haluttiin rahoittaa tieteen soveltamista. Ennen radioaktiivisen hajoamisen tuntemista ajatus olisi tuntunut perin naurettavalta. Aineen ja energian säilymislaki olisi kertonut tämänlaisen olevan houkan hommaa, ellei oltaisi huomattu että atomit voivatkin hajota ja että tässä syntyy säteilyä juuri sen vuoksi että aineen ja energian säilymislaki ei salli atomin hajoamista vain siten että atomi vain hajoaisi. Sen ylijäämäenergian pitää mennä johonkin. Ja näin pommi oli edes teoriassa mahdollinen. Joskus teoria on todellakin ensin. Joskin ydinase on hieman eettisesti ongelmallinen sovellus. Mutta pragmaattiselta kannalta se on silti sovellus.

Yliopisto-opintojenkin kohdalla kysymys Veblenin hyödykkeestä on tätä kautta mutkikas. On itse asiassa selvää että sillä on monissa maissa statusesineen leima. (Ja on kohtuullisen selvää että yliopistojen kilpailuttaminen avoimille markkinoille on luonut tämän lieveilmiön. Suomen mallissa maksut pysyvät kurissa ja yliopisto on yksiselitteisesti liian halpa jotta se edes voisi muuntua statusesineeksi. Jos kuka tahansa alemman keskiluokan valkoista roskasakkia edustava rahvas voi sellaisen hankkia, se ei ole luksusta.) Mutta toisaalta myöskään yhteiskunta ei ole identtinen. Teknologia on muutakin kuin pragmaattisesti tiivistynyttä viisautta. Se myös muuttaa maailmaa.

Ja eräs tärkeimmistä tempuista jota se on tehnyt, on se että se on muuttanut sitä mitä töitä on tehtäväksi. Teknologia on iskenyt etenkin voimaa vaativaan mekaaniseen ja toistuvaan työhön. Ne voidaan tehdä roboteilla. Näin on ollut pakko kouluttautua jotta saa edes jotain työtä. Näin ollen työmarkkinoiden suurempi ja syvempi muutos on johtanut siihen että yliopistotutkinnolla ei saa välttämättä töitä. Näin ollen yliopistojen "norsunluutornius" ei kenties olekaan se joka on lopulta ajanut sen eliitististen statuskiipijöiden kohteeksi. Vaan se että ollessaan sekä "hankittavana kallis" että "elintason kannalta turha" yliopistotutkinto omaa kaikki statusesineen vaatimat ominaisuudet. Kun tämä lähtee käyntiin, ihmiset tekevät usein loput ihan itse.

Taleb on kyyninen ja opportunistinen, mutta ei tarpeeksi, tai väärällä tavalla.

Taleb on oikeassa siinä että akateeminen loppututkinto ei takaa että ihminen on pragmaattinen. Itse asiassa itse omilla opiskelukokemuksillani uskallan jopa esittää että kognitiotiede - jota pidetään innovatiivisena ja kokeilevana sateenvarjotieteenä - ei ollut niin kovin heittäytyvää. Akateemiset alat kutsuvat tässä kohden turvallisuushakuisia nörttimäisiä tyyppejä. Sen sijaan agrologikoulutuksessa kohtasi riskiäkin ottavia syvyydellä heittäytyviä tyyppejä, sellaisia yritteliäitä yleensä keskustalaisia kavereita. Maalla on jotenkin luontevampaa että kaikki yrittävät. (Suuri määrä tosin myös epäonnistuu. Paitsi jos alkoholismi lasketaan onnistumiseksi.)

Oma nyrkkisääntöni on kuitenkin kavalampi. Nykyajan maailmassa generalisti ja amatööri ei käytännössä koskaan ole huipputason kehittäjä. Tämänlaiset innovaattorit voivat toki keksiä jotain uusia juttuja ja pärjätä jollain kohtuullisen uudella alalla. Tai taiteissa. (Etenkin viihteessä.) Jos tälläistä tarvitaan sitä on pakko etsiä akateemisten joukosta. Ja heistäkin suuri osa on pielessä. Toki tämä ärsyttää kouluttamattomia anti-intellektuelleja, etenkin niitä joilla on ties mitä "kaiken teorioita". Mutta heidän omanarvontuntoaan kohottaakin kompetenssin sijasta Dunning-Kruger -efekti. Ja minä taas en nyrkkisääntöineni katso maailmaa "totuus-epätotuus" -kulmalta tai "kätevyys-höynäytettävyys" -kulmalta. Vaan katson asioita tietotaidon kautta "kompetentti-tumpelo" -akselilla. Ja tässä kohden kaikki aito kompentenssi vaatii ankaraa harjoittelua. Kaikki eivät vain saa sitä silläkään.

---

Karuus sikseen. Mielestäni itselleni eduksi on se, että en tee kuten valtaosa. Eli laita itseäni siihen "parhaiden tyyppien luokkaan". Kaikki eugeniikan kannattajat pitävät itseään huippurodun edustajina. Kristillisen tieteenhistorian kannattajat ovat itse kristittyjä ja kokevat olevansa nykyään nokkelia ja päteviä. Ja anti-intellektuellit pragmaattisuutta korostavat kokevat itse olevansa elämänkoulussa lähes kaiken oppineita. Minä taas olen generalisti amatööri, tunnettu tumpelo, tyyppi jolla on kokemusasiantuntijuutta korkeintaan luuseriuteen.

Pieni huomautus ; Miekat eivät ole niin keskeisiä

Miekoilla on hyvin vahva karisma. Sen vuoksi japanilaisesta samuraista tulee mieleen hänen katanamiekkansa ja eurooppalaisesta ritarista hänen pitkä miekkansa. Tässä unohtuu kuitenkin helposti se, että miekka on ns. side arm. Se ei siis ole käytännössä ollut sotakäytössä se pääasiallinen ase. Itse asiassa tämä voidaan liittää suoraan aiemmin esittämääni George Silverin aseluokitteluun. Toki miekat ovat käteviä arkisissa itsepuolustustilanteissa ja (etenkin laittomissa) kaksintaistelutyylisissä tilanteissa koska ne ovat kätevästi mukana kannettavissa.

Sotatilanteessa miekka on lähinnä vara-ase johon tartutaan kun pääasiallinen ase on jostain syystä muuttunut tarpeettomaksi tai se on menetetty. Siksi ritarilla keihästyylinen ratkaisu (spear tai lance) on ollut keskeisempi. Ritarit olivat ennen kaikkea ratsuväkeä.

Ja kuten "JapanRefrence" muistuttaa, tosiasiassa samuraikaan ei ollut pääasiassa miekkamies. Miekka oli kallis ja tätä kautta sillä oli funktionaalisuuden lisäksi luksusarvoa ja tätä kautta siitä oli helppoa tehdä yläluokan symboli. "Sometimes a samurai is pictured as entirely dependent on the katana for fighting. This is, much like difference between the role of a crossbow in medieval Europe and the role of sword to a knight, a symbol of being samurai rather than the actual importance of katana itself." Pääasiassa hevosella ja jousella (yumi) toimiva samurai joka olisi jalkaisin ja pelkällä miekalla liikenteessä aina olisi likimain sama kuin joku joka sanoisi, että hän ei ole oikein mieskään.

---

Tätä kaikkea ette sitten kuulleet minulta.

Ympär' päissään ; Katajanokan maailmanpyörittäjä

Pidän korkeista paikoista. Lapsena innostuin vesiliukumäestä Peräseinäjoella. (Esimerkiksi isäni oli yllättynyt siitä että menin. Olin yleisesti ottaen se arka lapsi. Korkeusasia on anomalia, sellainen poikkeus.) Kasvoin yllättävissä määrin siten että ainut merkittävä liikunta jota harrastin oli kävely, kesäisin polkupyöräily ja puissa kiipeily ympäri vuoden. Tästä osa on säilynyt aikuisuuteen asti. Olen silloin tällöin kiipeillyt kotimme katolle, ja kyseessä on vuokra-asunto Keravalla olevassa kerrostalossa. (Tästä on tullut jopa sanomista.) Olen hypännyt benjihypyn. Ja kiivennyt Johanneksen kirkon katolle. (En kuitenkaan torninhuippuun.) Ja kävin Lontoossa maailmanpyörässä.

Tällä on merkitystä, koska Helsingin katajanokalle on rakennettu maailmanpyörää, ja projekti on ollut hieman vastatuulessa. (En kuitenkaan ole ollut niin kärsimätön kuin joku muu.) ; Korkeiden paikkojen ystävänä ja obsessiivisena neofiilinä en malttanut olla menemättä kokeilemaan pyörää tänään. Se on 40 metriä korkeana Suomen suurin maailmanpyörä. Se on esimerkiksi hieman suurempi kuin niinikään Helsingissä pyörivä Linnanmäen rinkeli (35m korkea) mutta toisaalta Katajanokan pyörä ei ole mäellä ja linnanmäki maailmanpyörineen taas nimenomaisesti on. Omiin kokemuksiin peilaten se on lähinnä "miltei vakavasti otettava". Katajanokan pyörä on huomattavasti pienempi kuin London Eye (135m korkea). Se on myös matalampi kuin tekemäni benjihyppy (50m korkea). Mutta minä toisaalta pidän korkeista paikoista, kun taas hyvin suuri osa muista ihmisistä ei, joten "miltei vakavasti otettava" on monista miellyttävä korkeus, sellainen jossa ei vielä pelota (ainakaan liikaa).

Toki olen huvitellut kyseisen maailmanpyörän hinnoilla. Lippu aikuiselta on tällä hetkellä 12 euroa, ja vakaasti luotan että hintaa tullaan tiputtamaan. (Ja siinä on vielä erityisgondoli johon hinta on 195 euroa ja shampanjatarjoilu. Siinä on lasinvärinen koppi ja lattiastakin näkee läpi. 195 euroa, minä en olisi voinut keksiä mitään näin älytöntä. Koska kukaan tuskin oikeasti ostaa tätä lippua, en pidä tätä reaalisena kun arvioidaan lipun hintaa.) Toisaalta sillä pääsee lipun oikeuttaman varttitunnin aikana kiertämään useita kierroksia, joten teoriassa 12 euroa on vielä siedettävyyden rajoissa, jonkinlaisena kertaluonteisena pröystäilynä.

Itselleni pyörä herätti muutamia ajatuksia. Ja ne koskivat lähinnä käytettävyyttä. Vaikka maailmapyörän rakennuttamisessa asiantuntemusta on haettu samasta paikasta millä on rakennettu London Eye, on siinä harjoitetut ratkaisut hyvin erilaisia. London Eye esimerkiksi käsittelee asiakasjonoja eri tavalla. Siellä pyörä käytännössä pyörii koko ajan ja kyytiin hypätään ja siitä hypätään pois kohtuullisella kiireellä. Kierros kestää kauan. Katajanokalla kyytiin pääsee huomattavasti mukavammin, ja tyhjennys ja täyttö tehdään pysähtyneeseen pyörään. Kierroksia tehdään useammin ja ne tehdään reippaahkolla vauhdilla. Lisäksi katajanokalla on taustamusiikkia ja hyvä ilmastointi. "London eye" muistuttaa taas kokemuksena enemmän karjamarkkinoita. Katajanokan maailmanpyörä taas on ennen kaikkea luksusta, siitä on tehty varsin miellyttävä.

London Eye on kuitenkin nähdäkseni käsittänyt paremmin yhden maailmanpyöriin liittyvän teeman. Nimittäin valokuvauksen. Ihmsiet menevät maailmanpyörään käytännössä tekemään kaksi asiaa (a) näkemään maisemia ja (b) ottamaan siitä valokuvia. Jos maailmanpyörissä olisi umpinaiset kotelot, ei niissä olisi ollenkaan kävijöitä. Katajanokalla on tässä kohden tehty hyvin omituinen ratkaisu. Sen kopit ovat sinisiä. Ei siis maaliltaan vaan laseiltaan.
a : Tämä sinisyys tekee sen mitä värilasi aina tekee. Eli absorboi valoa, joka taatusti leikkaa jonkin verran näkyvyyttä verrattuna läpinäkyvään koppiin. Mutta tämä on todennäköisesti marginaalista. Itse asiassa katsojan kannalta maailmanpyörä on hyvin jännittävä. Se tarjoaa jokaiselle ihmisen havaitsemisesta kiinnostuneelle hienon demonstraation ihmisten aivojen plastisuudesta. Pyörän erikoiseen sävymaailmaan tottuu varsin pian ja pyörässä kykenee näkemään värit ihan viisaasti. Mutta ne valokuvat. Ne ovat ... hyvin sinisiä.
b : Kysyin erikseen onko lasivalinnassa syynä se, että valokuvaamista halutaan rajoittaa. Tämä olisi teoriassa mahdollista, ajatuksena olisi se että maisemaan ikään kuin hankittaisiin erityisoikeus ja sen kokeminen vaatisi nimenomaan pyörässä käymisen. Mutta ei. Mitään rajoitteita kuvaamiselle ei ole, päin vastoin, ajatusta pidettiin aivan soveliaana.

Värisävy toistaalta saattaa vähentää pyörän pelottavuutta. Läpinäkyvä kun näyttää helposti olemattomalta. Ja siksi London Eye on jotain joka on vakuuttava, sellaisella tavalla joka voi todella, siis todella, pelottaa ihmisiä jotka eivät pidä korkeista paikoista. Katajanokan 40 metrinen kuitenkaan tuskin tuottaa kovin suuria ongelmia. Sillä torni ei ole korkea. Ja rehellisesti sanoen muu Helsinki "tavallaan on". Toki maailmanpyörän mainostajat selittävät, että maailmanpyörän lähistöllä on vain matalia rakennuksia. Ja siksi näkyvyys on hyvä. Että hyvällä ilmalla näkee Viroon. Maisemat ovat kohtuullisen komeita, mutta vaikka ilma oli tänään erityisen kaunis, näkyvyyttä oli lähinnä Suomenlinnaan. Joka on toki erinomaisen kaunis kohde. Jonne nähdään sen vuoksi että Helsingin lähistöllä on paljon merta.

Itse asiassa itselläni oli hyvin hupaisa hetki kun olin maailmanpyörän huipulla. Sieltä nimittäin näkee harvinaisen kauniisti erään Helsinkiläisen kohteen. Kohteen, joka on sanotaanko kahden korttelin päässä kyseisestä maailmanpyörästä. Ja joka on suunnilleen samalla korkeudella. Nimittäin Uspenskin katedraalin torni. Se on suunnilleen samoilla korkeuksilla. Tämä aika vahvasti mainostaa että vaikka maisemat ovatkin hienot, on maailmanpyörän lokaatiossa jotain pikkuisen hämärää. Sen kanssa kilpailee toisia kohteita, joten samaan maisemaan saa ikään kuin toisia näkymiä. Jotka tekevät kyseenalaistusta, ei toki maailmanpyörälle itselleen, vaan nimenomaan sen 12 euron hintalapulle. - Toki tässä on pakko mainita että pyöritysaika on varsin kiitettävä. 15 minuuttia on todellakin riittävä. Uskoisin että valtaosa olisi tyytyväinen jo 10 minuuttiinkin. Eli tosiasiassa kierroksen aikaa voisi todennäköisesti jopa leikata yhdessä sisäänpääsyn hinnan kanssa. Monen kierroksen aikana ehtii tottua ja jo vähän kyllästyäkin maisemaan. (Maksavan asiakkaan ei tietysti pitäisi valittaa että on saanut liikaa tuotetta. Mutta jos ideana on maksimoida kassavirta, tehdä toiminnasta mahdollisimman kannattavaa, pitää asenteen tietysti olla hieman toinen.)

Toki pessimisteille voi muistuttaa että London Eyestä ei uskottu suurta menestyjää. Se piti purkaa jonkin ajan päästä. Ja toisin kävi. Se tahkoaa rahaa ja sen liput ovat todella suolaisia. (Ja sen kanssa joutuu jonottamaan kauan, vaikka ottaisi erityiskalliin lipun jolla pääsee lyhyempään VIP -jonoon, niin joutuu silti jonottamaan kauan. Se on siis todella suosittu.) Joten kenties Suomessakin pessimistit pettyvät ja maailmanpyörästä tulee oleellinen, kenties jopa erottamaton osa katajanokan ja eteläsataman seudun maisemaa.

Tosin London Eyessä on etuja joita täällä ei ole. Kuten läpinäkyvät seinät joiden läpi pystyy katsomaan ja valokuvaamaan esimerkiksi Big Benin ja Lontoon parlamenttitalon sisäpihalle, jonne on muutoin vaikeasti päässyt tirkistelemään. Helsingissä vastaavaa ei ole. Ja jos olisikin, sen näkisi sinisenä. Siksi mieli pistää hieman ... siniseksi. Toivon toki menestystä kaikille jotka haluavat päästää ihmisiä korkalle - ja jotka uskaltavat yrittää. Siinä mielessä toivon onnea ja menestystä myös tälle maailmanpyörälle.

Silti uskallan esittää, että maailmanpyörää jo nyt kohdanneet vaikeudet saanevat jatkoa siitä että maailmanpyörän takaisinmaksuaika tullee venymään pidemmäksi kuin ennakoitu.

Kunnioita krääsääsi

Klassinen eurooppalainen tapa käydä kauppaa on synnyttänyt lasihelytarinan. Siinä esimerkiksi intiaaneilta ostetaan jotain arvokasta rihkamalla. Moni on pitänyt tämänlaatuista toimintaa huijaamisena. Esimerkiksi Dorfman ja Mattelart moittivat "Kuinka Aku Ankkaa luetaan" -kirjassaan sitä miten Aku Ankoissa Roope-Setä usein huijaa primitiivisissä kulttuureissa eläviä ja että tämä on riistoa, hyväksikäyttöä ja muutoinkin epäkunnioittavaa kun kulttuurissa elävät nähdään huijattavina tietämättöminä ääliöinä.

Rihkama on kuitenkin myös mainio esimerkki siitä miten luksus määrittyy. Usein ihmiset määrittelevät luksukseksi jonkin joka on vain harvojen ulottuvilla. Ja näkevät tämän jonain pysyvänä tilana. Siksi emme helposti kunnioita vaikkapa lasten muovileluja. Ne ovat halpaa krääsää. Kuitenkin jos meille annettaisiin käteen raakaöljy ja sanottaisiin, että tuosta pitäisi muotoilla pari barbieta ja action mania, niin olisi sormi suussa ja tulisi kalliiksi projekti.

Tämä muistuttaa siitä että jos intiaani onkin vaihtanut jotain lasihelyihin, hän on saattanut olla ovelakin kauppamies. Länsimainen ihminen ei helposti huomaa tätä koska hänellä itsellään on helppo pääsy helyihin. Mutta intiaanille joka ei omista helyjenvalmistuslaitoksia on aivan sama onko jossain toisella puolella maailmaa jonkun toisen omistama lasihelytehdas. Se voisi olla saman tien vaikka kuussa.

Ja tästä saadaankin hauska vertaus. Kuvitellaan mitä UFO-avaruusalukset ovat ihmisille. Jos maahan rysähtäisi lentävä lautanen, se raahattaisiin aivan varmasti jonnekin salaiseen armeijan tukikohtaan reverse engineerattavaksi. Sen toimintaperiaatteista haluttaisiin päästä selville. Hallitukset olisivat valmiita maksamaan aivan älyttömiä summia rahaa tästä projektista. Työhön palkattaisiin niin fiksuja Diplomi-Insinöörejä, että olisivat naapureidenkin mielestä ihan fiksuja kavereita. Tiedolla aluksen toiminnasta on selvästi arvoa ja merkitystä.

Mutta samanaikaisesti voisi avaruusolento selittää että mitäpä tuosta. Monta vuotta vanha romu. Että annettiin se meidän S4M14NT3R0lle tuunattavaksi, jotta pysyy edes hetken poissa pahanteosta - ja senkin jälkeen levittää pahantekonsa laajemmalle alueelle niin että ei tarvitse itse kestää niitä kaikkia. Että mitä lienee ronklaillut sen kanssa. Jotain välkkyvaloja ja ujellusäänilaitteita asentanut. Mahdollisesti vitsin vuoksi jonkun lehmänsiirtosäteen. Humanoidi-ölliäiselle avaruusalus ei olisi mitään tieteellisesti merkittävää top -secret tason superteknologiaa, vaan jotain jota voidaan kylvää ympäriinsä juuri sen vuoksi että on niin romua että ei haittaa jos rysähtää ojaan tai Roswelliin koko alus.

Ihmisillä ei ole samaa tietotaitoa. Ja siksi voisimme vaihtaa asioita johonkin joka on teknologisesti ylivertaiselle humanoidille merkityksetöntä. Tätä tietoeroa voisi kenties hävetä se ihmis-insinööri ja siksi olisi S4M14NT3R0 äkkiä valtion salaista omaisuutta, jota ei päästettäisi sotilastukikohdasta ulos. Vaikka ei olisi mitenkään erityisen teknisesti osaava humanoidiksi. (Ja siksi emme ole hänestä mitään kuulleetkaan.)

On lottovoitto olla rikas kapitalisti

Usein kapitalistista järjestelmää moititaan siitä, että se riistää ihmisiä ja kasvattaa tuloeroja. Sitä syytetään riistämisestä. Kuitenkin samanaikaisesti nämä moittivat ihmiset voivat lotota. Lotto on kuitenkin teknisesti ottaen ilmiö joka kantaa kaikki kapitalismin huonot puolet, mutta ei oikeastaan niitä hyviä.

Ensin joku voisi ajatella että lottovoittaja ei riistä ketään koska pelaamiseen ei sitoudu työtä. Kuitenkin tosiasia on, että lottokuponki ostetaan rahalla. Ja tämä raha on saatu työtä vastaan. Lottovoiton logiikka perustuukin juuri siihen että pieniä panoksia saadaan keskitettyä. Voitonmaksu saadaan pohjimmiltaan hävinneiden rahoista. Onnekkaat kuorivat kerman. - Lotto ei kuitenkaan oikeastaan luo työpaikkoja lotonpelaajille. Lottoarvonnan valvomisen, järjestämisen ja pyörittämisen takana oleva työmäärä ei työllistä "niin hirvittävän montaa" ihmistä. Työllistämisvaikutus on siis hyvin pieni. Tältä osin loton tuoma etu yhteiskunnalle on melko pieni. (Tätä toki pehmennetään sillä että RAY -varat laitetaan hyvään tarkoitukseen. Koska tämä ongelma on tiedostettu.)

Toinen merkittävä huomio tulee kun tajuaa että aikaisemmin kapitalistit puolustivat toimintaansa ns. tihkumisteorian kautta. Tässä ideana oli se, että kapitalistit tuhlaavat omaisuuttaan ja ostavat hienoja hyödykkeitä. Tihkumisteorian ongelmana on se, että tosiasiassa rahaa laitetaan paljon säästöön. Näin ollen pankkitilia lihottaa paljon rahaa joka ei nimenomaan kierrä. Ja toisaalta tihkumisteoriassa valtaosa rahoista kukuu ylellisyystuotteisiin. Eli Maslown tarvehierakian ylätasolle. Sama raha tasaisemmin jaettuna kuluisi enemmän perushyödykkeisiin. Näin ollen tihkumisteoriassa ongelmana on se, että perushyvinvoinnin kasvattamisen sijasta kasvatetaan muuta. Toki Maslown tarvehierarkian ylätasoilla on arvokkaita asioita kuten tieteitä ja taiteita. Mutta osa luksuksesta on nimenomaan turhaa. Jos ruoka-artesaani kuorruttaa hampurillaisen kullalla (mitä oikeasti tapahtuu), on tässä kysymys jostain joka kuluttaa varoja lyhytjänteisesti. Rahaa joka voisi tuottaa perushyvinvointia. - Ja tunnetusti lottovoittorahat kuluvat helposti Maslown tarvehierarkian ylemmille portaille. Yleensä lottovoittounelmissa on strategia "ensin velat pois ja sitten suihkarilla sukulaisille vittuilemaan" -tyylisiä kulutusfantasioita.

Jokainen ihminen lottoaa sen vuoksi että "panokseksi laitettu pieni raha on ihan eri asia kuin iso voitto". Häviö ei haittaa mutta voittaminen muuttaa elämän. Tämän taustalla on logiikka jossa tajutaan että pieni raha on jotain joka todennäköisemmin menisi perushyödykkeisiin kun taas voitto kuluisi humpuukiin. Lottovoitto mahdollistaisi erilaisen elämän. Tosiasia on, että me kaikki haaveilemme kapitalistiriistäjän osasta. Siksi me pelaamme lottoa.

Olet tämän arvoinen

Meikkaaminen on usein luonteeltaan feminiinistä. (Jos ei oteta lukuun miehiä jotka ovat metroseksuaaleja, rokkitähtiä, heavy-metalköriläitä, televisio-ohjelmissa vierailevia ja likimain kaikkia muita vastaavia maskuliinisuuden huipentumia. Ja sitten ovat tietysti larppaajat. Mutta nevermind.) Näin esimerkiksi minun lapsuuskodissani riideltiin isosisareni meikkaamisesta, hän teki sitä silti vanhemmilta salassa joskus. (Minun kohdallani meikkaaminen ei ollut ongelma ja kiistojen lähde, vaan ihan muut asiat. Sanoisinko vakavammat ja huolestuttavammat asiat.)

Pääkysymys onkin "why bother?". Teinipoikamainen mielle meikkaamisesta voisi tiivistyä sovinistiseen stereotypiaan "Miksi maksaa silkkaa rahaa - jolla voi sentään ostaa olennaisia asioita kuten viinaa ja pornolehtiä - jostain pölystä jota tunkee naamaansa vaikka kyseessä ei ole edes tärkeä asia kuten sotamaalaus jolla pelotellaan vihollisia kun heidän kimppuunsa hyökätään aamunkoitteessa jousen ja nuolien kanssa." Kysymys ei kenties ole kauniisti muotoiltu mutta se on kuitenkin hyvä kysyä.

Klassisesti ajatellaan että naiset meikkaavat koska sillä he parantavat ulkonäköään miesten silmissä. Tätä voidaan kutsua "meikkaamisen seksikkyysteoriaksi". Se pohjaa ajatukseen siitä että meikkaaminen olisi ylinormaali ärsyke joka tekisi naisesta jonkinlaisen atrapin. Tässä näkemyksessä on varmasti jonkin verran perää. Tätä näkemystä on helpohkoa pitää jossain määrin totena. Esimerkiksi itse muistelin lukioaikana olleeni peräti ylpeä kun eräs neitonen jonka kanssa seurustelin oli laittanut ja meikannut itsensä "siitä huolimatta että". Ajattelin että tämä koristautuminen oli tehty juuri minua varten.

Mutta näkisin että meikkaaminen on pääosin naisten välistä kilpailua. Tätä voisi kutsua "meikkaamisen statusteoriaksi". Tässä nainen meikkaa siksi, että hän voi mainostaa omaa tasoaan muille naisille. Tämä näkemys on hyvä ottaa huomioon, koska kun katsotaan sitä minkälaisia naisia myydään "miesten seksiobjekteiksi" (miesten pornolehtiin) ja niitä naisia joita myydään "naisten kateusobjekteiksi" (cosmopolitanin kaltaisiin naisille suunnattuihin lehtiin) on pukeutumisessa ja meikkaamisessa hyvinkin suuria eroja.
1: Tietysti pornossa ollaan ilman vaatteita, mutta ei yleensä alussa. Klassinen tapa tehdä pornoa onkin luoda kuvasarja jossa vaatteet ja paljastaminen kasvavat kuvasarjan edetessä. Siksi on hyvä katsoa pornolehtien ensimmäisiä kuvia ja verrata näitä naistenlehtien kuviin.

Mainosmiehet tietävät nimittäin valitettavan hyvin mikä on tärkeää ja lisää myyntiä. Esimerkiksi pornoa tuottavat tietävät hyvin että naismallin on joko katsottava kuvassa olevaa partneria tai katsottava suoraan kameraan eli "katsojaan" tai sitten oltava silmät kiinni. Muut vaihtoehdot eivät toimi. Kasvot voivat olla eri suuntaan mutta tällöin näytetään että malli katsoo sivusilmällä. Sama toimii naistenkin kanssa. Siksi naistenlehdet maksimoivat haluttavuutta (karusti sanoen "herättää maksimaalisesti kateutta").

Strategiat ovat joltain kohdin erilaisia, mutta ne eivät toki ole toisiaan poissulkevia. Status on kuitenkin aivan liiankin usein tiivistettävissä "parisuhdemarkkina-arvoksi". Parisuhteessa onkin huomattava, että usein puolisoa käytetään vähän kuin "peilinä" ; Ajatellaan että on olemassa "kympin tyttöjä jotka nappaavat kympin poikia". Tässä on kaksi stereotyyppistä oletusta liikaa minun makuuni, mutta se ei estä sitä että reaalielämässä "pariutumisessa onnistuminen mielletään jossain määrin oman (tai, kauhistus, toisten) arvokkuuden mitaksi". Siksi onkin hyvä huomata että monet mainostamisstrategiat itse asiassa rakentavat olemassaolonsa sille että heidän tuotteensa tarjoaa ratkaisun molempiin edellämainituista ongelmista.

Meikkimainosstrategiat ovat tietysti erilaisia, koska niitä suunnataan hieman eri ihmisryhmille. Maksimaalista statusta halutaan tietynlaisissa piireissä. Ainakin mitä itse olen nähnyt mainoksia televisiossa ja internetissä ja lehdistössä, olen huomannut että ne voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin:
1: "Maybe she's born with it" -tyylisiin mainoslauseisiin jotka korostavat sitä että meikki antaa aidonoloisen tunnelman. Nämä meikit maksimoivat "luonnonkauniin" ideaa. Tällöin kauneutta voidaan lähestyä luonnollisuuden maksimointina. Tässä strategiassa mies ei ikään kuin hoksaa meikkaamista kun se on niin hienovarainen, jolloin hän ei osaa varoa petosta. Samalla näytetään muille naisille miten kaunis on ilman meikkiäkin jolloin saadaan korostettua tiettyä erinomaista puolta itsestä.
2: Luksusstrategiassa meikki on "glamour statement". Silloin korostetaan miten liioittelevia ja ylitseampuvampia piirteitä tuote kykenee antamaan. Koska piirteet ovat yliampuvia, ne viittaavat siihen että ne tarjoavat mahdollisuuden sekä maksimaaliseen attrappina olemiseen että siihen että muut naiset näkevät että sinulla on esimerkiksi varaa ostaa kyseistä meikkiä. Tämä kertoo resursseistasi.
+: Lisäksi erittäin suosittuja ovat myös sekastrategiat "maksimoi luonnollinen värisävysi" / "Don't mess me, fill me" joissa meikin kerrotaan rakentavan surreaalin itsen. Tällöin meikki ei ole fantasia, vaan ylitodellinen ja näyttää itsen parhaana mahdollisena itsenä suoraan unista.

---

Otsikko jättää kertomatta onko se oikeaa hyvää itsetuntoa taustalle olettava näkemys vai halventaako se naisen huulipunapuikon hinnaksi.

Vapaus ihmisistä

Tom Green vieraili eräässä ohjelmassaan Japanissa. Siellä hän huuteli-kyseli ihmisiltä pitävätkö nämä enemmän banaaneista vai appelsiineista. Kukaan ei vastannut, kunnes lopulta eräs japanilainen herrasmies kertoi että japanilaiset pitävät eniten hiljaisuudesta. ; Tämä tietysti kuvasi japanin kulttuuria jollain tavalla.

Vastaava teema on tuttu Suomessa. "NYT.fi":ssä oli kannanotto matkustamiseen. HSL:hän on kartottanut ihmisten matkustusmieltymyksiä että pitänyt kampanjaa jossa ihmisille toivotetaan matkarauhaa. Suurin viihtyisyyttä parantava elementti ei ole usein medianäkyvyyttä saavat ylilyönnit kuten humalaisten mesoaminen, vaan se, että kanssamatkustajista tulee ääntä. Ärsyttävyyttä nostivat esiin monet asiat. Journalisti nostikin esiin ärsytyslistan joka huipentui sanoihin "Ihmiset. Toiset ihmiset!" Sillä siitähän tässä kohden on oikeastaan kysymys ; Itsekin mietin että viheliäisiä ovat esimerkiksi ne miehet joiden sukuelimet ovat (muka) niin suuria että haara-asennon on vietävä koko penkirivi. Ja ne naiset joilla on laukkuja joita pitävät vieressään penkillä. (Onko matkatavarakin ostanut itselleen lipun ja jos on, niin onko päässyt lastenlipulla?) Teinien kälyinen kälätys ärsyttää monesti jos ei miltei aina.

Vapauskäsitteen kannalta tilanne junassa on hyvin mutkikas. Sillä toisaalta tässä on vastakkain vapaus matkustaa ja sananvapaus. Toisaalta sitä vastustaa vapaus kuulemasta asioita. Tämä on yhteiskunnassamme tietysti muutoinkin hyvin vallitseva teema. Ihmisten näkemys ylellisestä matkustamisessta pitää hyvin paljon sisällään "vapautta jostain". Emme hae mukavuutta sillä että saisimme "vapautta johonkin" kuten vaikka vapautta spontaaniin keskusteluun ventovieraan kanssa tai mahdollisuuteen saada ostaa herkkupaloja. Tätä asennetta voisi kutsua jopa "askeesin ylellisyydeksi". Kun on ensin saatu vapaus puhua ja liikkua - ja tämä on laajennettu kaikille, on ymmärretty hiljaisuuden arvo.

Tämä "askeettinen luksus" on kuitenkin täydessä mitassaan toteutessaan ongelmallisempi kuin sen vaihtoehto. Likimain jokaisella on jotain ärsyttäviä piirteitä jotka jollain tavalla häiritsevät jotakuta kanssamatkustajaa. Valtion tai liikennevälineistön tehtävänä ei ole ensisijaisesti suojella kaikelta ärsytykseltä. Ja tämänlaista odottavat ihmiset harjoittavat itse asiassa jotain jossa oikeuksien olisi syytä koskea vain heitä itseään. Että olisi ikäänkuin privileegioiden maailma jossa pelottavat kiilusilmäiset kasvonmuodoiltaan luisevat ja kaulaltaan paranevien vammojensa vuoksi vihertävät miehet eivät saisi ulkonäkönsä vuoksi astua kulkuvälineeseen ollenkaan. (Vaikka heille toki täytyy myöntää erityisoikeus ostaa lippu.)

Kohtuu lienee se paras. Siksi ajattelenkin mieluummin esimerkiksi VR:än "agenttiromaanilta vaikuttavia työtapoja".

Mielikuvitusta kiihottavaa

"Unkurissa" mietittiin hieman turhien esineiden luonnetta. Osa "turhakkeista" on luksusta jolla ei ole funktiota. Osa turhakkeista taas koostuu ratkaisuista ongelmiin, jotka johtuvat käytettävyysvirheistä ; Esimerkiksi joku purkki on niin vaikeasti avattava että siihen suunnitellaan erityinen avaaja vaikka olisi kenties ovelaa kehittää vain purkin avausjärjestelmä uusiksi. Usein turhakkeiden kohdalla kysymys on muodista ja vastakkain on askeesin estetiikka ja toisenlainen estetiikka. Tämä on mielenkiintoinen kulma asiaan.

Itse näkisin että hyvin moni näkee luksusestetiikan ja askeesin peruseroksi nähdään luovuus ; Askeetikko voi nähdä uudelleenkäytössä olevassa esineessä arvoa : Tällöin esineen design ei ole rajoite, tarkoitettu funktio ei ole rajoite vaan mahdollisuus uudenlaisiin funktioihin, pieni määrä lateraalista ajattelua ja pieni määrä modifioiteja ja esimerkiksi niksipirkan klassikko, sukkahousut, taipuvat moneen. On selvää että tarve on monesti inventioiden äiti.

Usein luksustyyppinen tuhlaileva esteettisyys nähdään lähinnä matkimisena. Onkin helppoa nähdä että esimerkiksi muodikkuus on hyvin suurelta osin matkimista. Kuitenkin nimenomaan siinä tavoitellussa huippumuodissa on kysymys myös omasta panoksesta ; Ollaan suunnannäyttäjiä jota muut matkivat. Näin pelkästään se, että ollaan samanlaisia ei ole niin oleellista kuin se, kuka tekee asiat ensin. Ja Niksi-pirkan sukkahousukikoissakin voidaan nähdä vastaavia. Jos joku lukee ohjeen ja noudattaa sitä, hän tekee pohjimmiltaan asiat matkien ja samalla tavalla.

Olennainen ero on tietysti raha. Rahalla voi tehdä kaikenlaista, ostettua luovuutta ei kuitenkaan pidetä luovuutena vaan ajatellaan että köyhä värkkääjä on luovempi. Kuitenkin esimerkiksi Markus Kajon ajatuskoemaailma näyttää selvästi että raha on itsessään resurssi. Raha mahdollistaa asioita. Väärinkäytetty raha ei tietysti ole luovaa, mutta oikein käytettynä raha on luovempaa kuin köyhäily. Koska rahan avulla saa tehtyä asioita joita ilman rahaa ei voi tehdä. Vapausasteet ovat suurempia, joten omalle henkilökohtaiselle panokselle on teoriassa runsaasti enemmän tilaa. Siksi Kajon maailmassa hän antaa ihmisille miljoonan ja käskee heitä miettimään järjetön ja turha tapa tuhlata tämä raha. Näin mielikuvitus saa kyytiä.

Kajon maailma on toki optimistinen. Hän antaa mietteille mahdollisuuksia. Hänen ehdotuksensa kokopäiväisestä orkesterisäestyksestä naapurin toimille on riemukas. Kajo onkin parannuksen tiellä. Itselläni mieleen tuli kuitenkin hieman erilainen tapa virkistää mielikuvitusta.

Itse näkisin kuitenkin myös niin että kyynisen köyhän ei tarvitse kuvitella lottovoittoa itselleen. Tämänlaisen kuvitteleminen voisikin olla vaikeaa ja turhauttavaa. Kuitenkin monesti riittää että hän kuvittelee että jossain on insinööri, jolla kenties on enemmän rahaa kuin sinulla (kateus) ja hirvittävän pahoja intentioita sinua kohtaan. Tämän jälkeen on helppoa kuvitella maailmaan muutoksia. Eikä puhe ole mistään parannuksista. Asiahan on nimittäin niin että maailma on täynnä juuri niitä hankalia purkkeja joita ei saa millään auki. Mielikuvituksetonta olisi kehittää tähän purkinaukaisija tai ratkaisu jolla purkki menee hyvin auki. Sen sijaan mielikuvituksellisempaa - ja ainakin minulle luontevampaa - on miettiä että miten asiasta saisi vielä kauheamman. Että minkälainen lukko siihen purkkiin voitaisiin asentaa jotta se olisi vielä vaikeammin avattava.

Näin ollen jos esimerkiksi ihmetyttää se, miten kaappien reunat ovat sillä korkeudella että ne iskevät silmäkulmaan, ei pidä miettiä kaapin mittoja uusiksi tai pyöristää kaapin kulmia. Kannattaa miettiä että jos insinööri olisi todella häijy, hän laittaisi kulmaan partateriä, sellaisia joissa on kosketusanturi joka otsaan kolahtaessaan avautuisi että vips vaan.

Tämä ratkaisu näyttää että köyhäilyluovuus ja rikkailuluovuus eivät olekaan kuilun päässä toisistaan. Niiden takana on samaa asiaa, yllättävän samanlaista luovuutta.

Ja lisäksi, vaikka monikin voisi ehkä ajatella että tämänlainen kuvittelu on makaaberia, on pahojen asioiden kuvittelu ympärilleen jotenkin lohdullista. Itse näen sen optimismina. Se ei toki itsessään yritä parantaa maailmaa tai ratkaista ongelmia. Mutta tämän helpon ajatuskokeen jälkeen näet paitsi maailmassa olevan pahan, myös sen runsaan kirjon erilaista pahuutta jota siinä ei ole. Outsmartaamalla (kuvitteellisen?) häijyn insinöörin voit kokea ylemmyyttä ja jotenkin se todellisuus tuntuu tämän(kin) jälkeen siedettävämmältä vaikka mikään ei ole muuttunut ja mitään ei ole ratkaistu. Väitänkin että moni sekoittaa ongelmien ratkaisun onnellisuuteen ja tämä johtaa heidät oravanpyörään, jossa onnellisuutta tavoitellaan yhä uusin saavutuksin sen sijaan että tyydyttäisiin siihen hyvään mitä jo on. Ongelmia on toki hyvä ratkaista, mutta jos olotilasta itsessään tulee tätä kautta ongelma, ollaan melko syvillä vesillä.

Rikkaiden luksusta

Ylläoleva vannin diagrammi kuvaa karkeasti mielikuviani jotka liittyvät luksukseen. Jaottelin sen taakse kolme kriteeriattribuuttia, esteettisyyden, kalleuden ja mukavuuden. Niiden puute johtaa ikään kuin "vastaesimerkkeihin" jotka osoittavat että yhden puute johtaa siihen että ehto ei mielestäni toteudu. (Ne eivät siis kuvaa koko vannin diagrammin kohtaa, vaan ovat ikään kuin yksi esimerkki. Siksi väri on harmaa ja mukana on heittomerkit.) Tämä malli näyttää että "bulkkiluksus" ei mielikuvissani ole mahdollista ja että esimerkiksi muoti on itse asiassa vain luksuksen parodia.

Olin tästä pienestä - alun perin "ei blogiin tulevaksi tarkoitetusta" analyysintekosormiharjoittelusta - sen verran yllättynyt että päätin laittaa sen esille. Näkemykseni nimittäin mukailee yllättävän voimakkaasti sitä mitä Coelho kirjoittaa eleganssista. Ja Coelho edustaa juuri sitä kirjoittajatyyppiä johon olen yleensä suhtautunut jopa pienellä huvittuneisuudella. Mystiikkapainoitteisissa kirjoittajissa on aina jotain sellaista, että etäännyn heistä, en kykene ikään kuin imeytymään heidän kirjoitusmaailmaansa ja asennoitumisen tyyliinsä noin suunnilleen ollenkaan. Siksi onkin aina herättävää huomata että sitä itse tuottaa jotain hyvin samanlaista. Moni eroista latistuu tämän jälkeen tyylieroksi. (Joka taas on hyvä muistaa koska omaa tyyliäni on kuvattu usein etäännyttäväksi ja hankalasti samastuttavaksi.)

Coelho kuvaa sitä, miten rikkaus ja tyylikkyys eivät ole samoja asioita. Rahalla ei saa esteettisyyttä. Hän korostaa myös sitä että muoti muuttuu mutta tyylikkyys säilyy. Näin moni aikanaan muodikas ihminen voi olla tyylitön ja myöhempinä aikoina huvittava. Mutta toisaalta hän korostaa miten muotialan johtajissa voi olla eleganssia joka muodikkuudesta huolimatta kantaa vuosisatojen taakse. Tässä mielessä hän on joustavampi kuin vannin diagrammini jonka mukaan muoti on luksuksen parodia. Coelhon mukaan muodissa voi olla tyylikkyyttä. Eleganssi ei vain ole väistämättä muodikkuudessa. - Coelho on yllättävän paljon samoilla linjoilla kanssani myös siinä että hän korostaa että mukavuus on olennainen osa kuviota. Tyylikkyys joka ei ole miellyttävää kadottaa olennaisen osan perusluonteestaan.

Toki näillä asenteilla on vaikutusta muutoinkin. Voidaan esimerkiksi ottaa esiin erään rap -artistin (?) lausunto "moraali on rikkaiden luksusta." Tässä lauseessa on toki luokkatietoisuutta - ja sisällön toistuvuutta kun luksus on eksklusiivista, vain rikkaille. Tässä korostetaan itse asiassa sitä (sinänsä) tosiasiaa, että monin paikoin altruismi vaatii resursseja uhrattavaksi (esimerkiksi hyväntekeväisyydeksi puhutun ilmiön puolella), ja tätä kautta altruismi ja moraali ovat paikoin statusta korostavia.

Tämä on kuitenkin melko karu piirre, koska tämä asettaisi moraalin samaan paikkaan joka vannin diagrammissani on "huvitusten" kohdalla. Itse uskaltaisin sanoa että moraali on esitettyä laajempi, eli kalleus ei ole moraalin kriteeriattribuutti, vaan tämä ominaisuus on vain mukana monissa moraalisissa teoissa. (Eli moni moraalinen teko on mahdollista vain rikkaille ja että moni moraaliaktio maksaa paljon, mutta kaikki moraaliset teot eivät ole kalliita.) Tällöin moraalipiriin sisällä on toki selvästi luksus, mutta moraalisuus on mielestäni ehdoiltaan vähemmän tiukka ja luksuksen kanssa ainoastaan osittain päällekäinen. Osa moraalisuudesta on halpaa, jolloin mukavat ja kauniit teot, kuten toiselle hymyleminen, ovat eettisiä aktioita, eli osa moraalista on myös "köyhien kitchiä". Tässä mielessä rapartistin näkemys on oikeansuuntainen mutta vielä hieman jäsentymätön. (Missä kenties vain se ensimmäinen osa on se yllätys kun taas toinen osa ei.)

Bulkkiluksusta.

Tuttuni Järvinen on tullut melko tunnetuksi sanasta "bulkkiluksus". Sanaparihan herättää ensi ajatellen huvitusta koska se rikkoo periaatteessa luksuksen ideaa. Luksus on helposti mielikuviltaan sellainen, joka on kallista ja vaikeasti hankittavaa.

Unkurissa luksusta yhdistetään tuhlailuun tavalla jossa "bulkkiluksus" ei ole mahdotonta. Coco Chanelkin esitti että "luksus ei ole köyhyyden vastakohta, vaan vulgaarisuuden." Tätä kautta luksus voi olla halpaakin.

Luksus on tietysti aikaan sidottua. Monet nykyajan mukavuudet ja itsestäänselvyydet ovat olleet ennen harvinaista herkkua. Mausteet olivat kullan arvoisia. Kahvikin oli kallista, eikä jotain jota jaettiin kylkiäisenä.

Jos bulkkiluksus sallitaan ajatuksena esiin voidaan nostaa rinnastus etikettiin. Siinäkin keinotekoisilla ja typerillä tavoilla luodaan illuusio kauneudesta. Niillä taistellaan vulgaariutta vastaan.

Asian ytimeksi voidaan ottaa snobismi. Sillä tässähän luksuksesta tehdään elämäntapa. Tässä mukaan astuu hienustuneet viinit, ooppera ja taide. Snobismiin ja luksukseen liittyy tätä kautta myös taide, korkeakulttuuri ja matkailu.

Tätä kautta voidaan miettiä miten luksus itse asiassa liittyy perustarpeisiin. Maslown tarvehierarkiassahan on eri tasoja, jossa tyydytetään yhä korkeampia vaiheita. Jos ihminen on nälkäinen, hän ei mieti miten toteuttaa itsensä. Ihminen voi riskeerata turvallisuutensa saadakseen ruokaa. Käännytystyössä tässä kohden mukaan tulee SSS -strategia, jossa ensin annetaan soppaa, sitten saippuaa ja vasta sitten sielunhoitoa. Sillä jos toisella on nälkä, hänelle on turha puhua Jeesuksesta, koska nälkä vie huomion.
1: Esimerkiksi kun kuuntelee uskossa olevien kääntymiskertomuksia, niissä usein korostuu se, miten on hankittu työ eikä sitten ole oltu tyytyväisiä ennen kuin on harjoitettu uskontoa. Tämä sopii hyvin tarvehierarkiaan. Tosiasiasahan uskovaiset eivät ole luopuneet omaisuudestaan. Sen sijaan he ovat joko aloittaneet itsensä toteuttamisen tason uskonnon kautta, tai sitten he ovat vaihtaneet itsensä toteuttamisen tavan toiseksi tavaksi toteuttaa itseään.

Jos luksus on itsensä toteuttamisen tarvetta, se muuttuu luonteeltaan yllättäväksi. Toki siihen kuuluu kaikki se jolla tihkumisteoriaa puolustetaan : Tämä ajatushan on sovellus Montesquieun esityksestä, jossa rikkaiden tuhlaus pitää köyhät hengissä. Kun siis rikas porvari omistaa miljoonia, hän tuhlaa kultaan joka välillisesti työllistää ihmisiä kaivostyöntekijästä kultaseppään. Tätä kautta hyvinvointi tihkuu. Toki tätä ajatusta vastustaa näkemys jossa kaikki hyvinvointi on pohjimmiltaan peräisin siitä että on ravintoylijäämää: Eli kun kaikkia ihmisiä ei tarvita tekemään ruuanhankintatyötä jotta kaikki ihmiset elätetään, jää jäljelle tekijöitä jotka voivat tehdä jotain muuta. Tätä kautta taiteen nyhääjä, ja rikas porvari joka ei elä suoraan viljelyillään, elää juuri maajussin työn ravintoylijäämästä. Joku puhuu tässä kohden työläisten riistosta. Toinen kulttuurin kehittymisestä. Mistä päästään Batailleen, josta kulttuuri on yhä kalliimpien elämäntapojen syntymistä.

Kun tämän jälkeen palataan Snobismiin, on selvää että he elävät eräällä tavalla äärimmäisestä luksuksesta. Heille ei kelpaa halpa olut tai alelaarin hevijumputus. Heille ei kelpaa esimerkiksi työkaverini vääntämä koomiseksi väännetty saatanametalli - jota itse juuri sain koteipoltetulla rommilla ilmaiseksi. Snobeista se ei olisi tarpeeksi hienostunutta. Eli välillisesti voisi sanoa että heistä siihen ei ole panostettu "riittävästi maajussin selkänahkaa", siinä ei ole riittävästi tiivistynyttä vapaa -aikaa, jotta se edustaisi jotain harvinaista ja siksi arvostettavaa.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa että tuhlailu liittyy karkeasti sanoen myös matkusteluun ja maailman näkemiseen. Ja lähes kaikkeen mitä pidetään kauniina ja sivistyneenä.

Voidaan sanoa että vapaa -aika on myös luksusta. Jopa hyvin äärimmäistä sellaista. Sillä siinä kun metsästäjäyhteisön ravintoylijäämällä voidaan saada joku spesialisoitumaan kirveen nakutteluun ja toinen seinän maalaamiseen, he tuottavat jotain. Laiskuus on sen sijaan sellaista ravintoylijäämää jolla ei tuoteta yhtään mitään. Vapaa -aikaa ei myöskään ole tarjolla kenelle tahansa ja miten tahansa. Esimerkiksi minä en voi kovinkaan turvallisesti heittäytyä tyhjän päälle. Minulla ei ole yksinkertaisesti varaa pitää sapattilomaa. Nassim Talebkin kirjoitti "Musta Joutsen" -kirjassaan siitä miten hän sai isohkon määrän rahaa. Tämän turvin hän pystyi elämään riskittömästi jonkin aikaa. Hän sanoi sitä "käteenvetorahaksi", koska se antoi luvan sanoa "vedä käteen" työtarjouksille.

Jos (ja kun) vapaa -aika on luksusta, sitä voi hankkia rahalla.
1: Vapaa -aikaansa Taleb käytti tietysti kivan pitämiseen. Hän toteutti itseään. Hänen kohdallaan tuloksena oli kirja, joten hän ei kuluttanut sitä laiskotteluun vaan jonkun asian tuottamiseen. Mutta hän olisi voinut vain istua joen rannassa ja onkia, jolloin hän olisi toteuttanut aikaansa toisin. Tällöin kalastus ei tietenkään ole ollut ravinnontarpeen tyydytystä, vaan sillä on haettu rauhassa olemista.

Kun tämä taas yhdistetään (jälleen) siihen että luksus on korkeimman tason tarpeiden täyttämistä, mukaan saadaan myös tahallinen asketismi. Moni ihminen voi heittäytyä askeettisiin oloihin. Heillä on siihen valinnan mahdollisuus. Niillä joilla ei ole, vain köyhäilevät. (Minä en matkustele, en aja autolla tai muutakaan. En tee tätä siksi että eläisin asketismissa tai haluaisin eettisesti säästää luonnonvaroja. Minä olen vain persaukinen köyhäilijä, ja tässä ei ole mitään arvostettavaa.)

Alussa mainitsemani "bulkkiluksus" tiivistyykin kaiken tämän jälkeen jatkuvuuteen. Tällöin juttu siirtyy monimielisesti intiaaneihin liitettyyn vanhaan opetukseen; "Only when the last tree has died and the last river been poisoned and the last fish been caught will we realize we cannot eat money."

Moni voi halveksua materiaalista elämää, jossa eletään työnteon oravanpyörässä sen sijaan että tehtäisiin hienostuneempia asioita. Rahan halveksijat unohtavat helposti sen että heidän halveksuntansa on mahdollista vain sen vuoksi että heidän perustarpeensa ovat kunnossa. Haitilainen on tuskin maanjäristyksen jälkeen kohkaamassa että "tuo on vain ruokaa ja muuta materiaalista pintaa. Antakaa meille sen sijaan itsensä toteuttamista, kuten skientologiaa". Ja tietenkin on mukana myös se "itsestäänselvempi tulkintatapa". Tuhlailijat, siis ne jotka toteuttavat itseään kuluttamalla valtavasti, pohjimmiltaan tuhoavat mahdollisuutensa tuhlailla jatkossa.