Irtautumisen merkityksestä

Osallistuin nettimeemiin jossa piti mainita kolme asiaa jota ei käytä. Ja miksi. Irtautumisen piti olla jotain jota ihmiset yleensä käyttävät. Että ei saa sanoa että "en käytä avaruusolentojen sondeja kokeellisessa seksuaalisuudessa koska ufojen miehet eivät ole antaneet minulle sellaista". Tämänlainen lähtökohta on hyvin erikoinen. Kuitenkin kun olen katsonut meemin pyörimistä ympäriinsä, niin vastaukset ovat olleet aika merkityksellisiä. Ne kertovat ihmisistä melko paljon.

Tämä johtuu hyvin jännittävästä asiasta. Nimittäin siitä että kulutustuotteet ovat nykyään kannanottoja joiden kautta ihmiset projisoivat identiteettiään. Ja näistä irtautuminenkin on täynnä identiteettiprojektioita. Tämä on hyvin kiinnostava asia. Sillä on yhteys Sartren eksistentialismiin. Tarkalleen ottaen olemassaolon ja olemassaolemattomuuden merkitykseen. Siihen että merkitys ei tavallaan ole sidottu siihen onko asia olemassa vai totta.

Lähdetään positiivisen kautta;

Tarkalleen ottaen asia kietoutuu siihen että kaupallisuuden kohdalla brändit ovat myyttejä, etenkin nykyään. Brändi on tässä kohden oleellinen sana. Sillä on tärkeää tiedostaa että on olemassa tarve jota täytetään tuotteella. Tämän pragmaattisen asian päällä on yrityksen maine, joka ilmenee sekä tuotteiden että mainonnan kautta. Ja tässä on kysymys brändistä. Joka taas luo tuotteelle lisäarvoa. Itse asiassa monilla tuotteilla brändi on sen arvokkain yksittäinen asia. Tuotteen ei tarvitse olla kestävämpi tai tehty paremmin tai paremmista materiaaleista. Brändi tuo arvonlisää joka tapauksessa.

Kun esimerkiksi yrityksellä tai vaikka julkisuuden henkilöllä on brändi, kasvokuva tai yrityksen logo on symboli jollekin joka viittaa tuotteen ulkopuolelle. Nämä pitävät sisällään syviä merkityksiä. Se on itse asiassa tuote ja yritys yhdistettynä niiden maineeseen johon on yhdistetty jonkinlainen eetos. Tässä mielessä ei ole väärin sanoa että brändi luo tuotteeseen "persoonan". Siinä on asenteita ja arvoja. Ja kun käyttää tiettyjä tuotteita, se vaikuttaa siihen minkälaisen kuvan nämä ihmiset saavat. Luomme itsemme niiden kautta.

Mainonnan kannalta brändi on jotain jonka usein ääneen julistettu merkitys on siinä että kyseessä on tiedotus. Asioista kerrotaan ihmisille jotta he tietävät miten jännittävä ja hieno tuote on kyseessä. Kuitenkin tällä "kuluttamista helpottavalla tiedottamisella" on kaupantekijäisenä se, että ostosten kautta luodaan itselle imagoa. Tällä on yhteys ennen kaikkea sosiaaliseen interaktioon.

Ja tätä kautta syntyykin tilanne jossa brändi on jotain joka on olemassa ostovalinnoistasi riippumatta. Ja tästä voi seurata se, että jos jokin brändituote on muodissa, jokin sinun itsesi ulkopuolinen voima määrittelee ja ohjaa imagoasi.

Ja tätä kautta brändi toimii kuten myytti.

Väite on kova. Usein käytetyssä muodossa myytti on usein ihmeenomainen kertomus. Eräänlainen satu. Siinä on mielikuvituksellisia elementtejä. Tätä myyttiä lähestytään aiheen eikä käsittelytavan kautta. Ja saadaan esimerkiksi Kirsti Simonsuuren "Ihmiset ja jumalat. Myytit ja mytologiat" -kirjaan kokoama ajatus myyteille tyypillisistä aiheista. Tällöin aiheet ovat esimerkiksi kosmogonia (kertomus universumin synnystä), teogonia (kertomus Jumalien synnystä), kertomyksia heeroksista, muodonmuutoksista. Sekä erilaiset selityskertomukset vaikka siitä miten oikeuslaitokset, uskonnollinen instituutio tai luonnonilmiöt ovat syntyneet. Aiheissa käsitellään yleensä yliluonnollisia ja tuonpuoleista.

On täysin selvää että brändit eivät ole myyttejä tässä mielessä. Ne ovat kuitenkin myyttejä toisessa mielessä. Mutta jos otetaan esille se, että aiheen sijasta myytti onkin aiheen käsittelytapa, voidaan huomata jännittäviä asioita.

Myytti on vapausasteisessa suhteessa totuuteen, olemassaoloon, ensikäden kokemukseen, historiallisiin tapahtumiin tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan tosiasialliseen tai faktuaaliseen. Myytin tärkein tehtävä ei olekaan kuvata tosiasioita ja tapahtumia (factuality) vaan olla jotain johon on helppoa kokea yhteyttä (relatability). Myytin suosiolle suhde tosiasioihin on jotain toisarvoista, jotain joka on kenties vähiten kiinnostava asia koko myytissä. ; Tämä on kiinnostava ajatus, jota voisi olla vaikeaa huomata. Sillä myytit ovat yleensä tavanomaisesta poikkeavia ja outoja. Ne ovat mieleenpainuvia juuri tämän erikoisuuden vuoksi. Myytin onkin oltava erikoisen tavallinen. Poikkeava mutta samastuttava. Sen on heijastettava sisäisiä arvoja ja vastaavia.

Tämä on usein tiedostettu puolittain. Kun ihmiset puhuvat myyteistä, he viittaavat "satuihin". Jotka taas ovat epätotta koska ovat satuja. Mutta tosiasiassa myytti ei välitä. Uskonnolliset tarinat eivät esimerkiksi lakkaa olemasta myyttejä vaikka niiden tapahtumat olisivat historiallisia tosiasioita. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus on kulttuurissamme myytti. Eikä se lakkaa olemasta myytti sillä että Jeesus paljastuisi historialliseksi hahmoksi. Tai peräti yliluonnolliseksi suurenmoiseksi pelastushahmoksi. Myytit esittävät (representation) jotain elämän asioita, asenteita tai arvoja ja luovat niihin asian ulkopuolista merkitystä (significancy). Esimerkiksi perhe voisi olla ei-myytillisessä versiossa pelkkää panemista ja kakkavaippojen vaihtamista ja tiskaamista.

Mutta myytillinen kertomus mieheksi ja naiseksi luomisesta tuo siihen erityistä merkitystä. Brändejen kohdalla tämä myytin arvo on helppo nähdä jossain tuoteperheissä joihin on luotu vahva myytillinen leima. "Assassin's Creed" -pelisarjassa on esimerkiksi tiettyjen arvojen ja ihanteiden kautta luotu todellinen maailma. Samoin kuin koemme merkitykselliseksi vaikka "Game of Thronesin" tapahtumissa. (Riippumatta siitä että sarjan arvot näyttävät suurelta osin muodostuvan tiettyjen toistuvien symbolien kautta. Toistuvia rituaalisia symboleita sen kohdalla näyttää olevan ainakin insesti, dekapitaatio ja kastraatio.) Mutta tosiasiallisesti samoja myyttejä voidaan liittää lähes mihin tahansa.

Myyttien olemassaolo vaikka idolien fanittamisessa onkin tiedostettu. Uskovaiset moralistitkin osaavat usein korostaa sitä että miten joku poptähti edustaa "väärää jumalaa" tai on "epäjumala". Tämä asenne ei tietenkään teologisessa mielessä olisi pätevä siinä mielessä että Jumalat on yleensä määritelty yliluonnollisiksi olennoiksi joilla on tietoa, taitoa ja intentioita. Kun taas tähdet ovat hyvinkin aliluonnollisia ja heillä on usein intentio julkisuuteen ja heitä ei ole välttämättä kaavittu mistään talenttilaarista. Mutta siinä mielessä he ovat oikeassa, että tähdet edustavat joitain arvoja. (Moralisteista yleensä "turmelevia" sellaisia.)

Tämä "tavallaan uudelleenmääritelty" myytti on selvästi hyvin erikoinen.

Tämä myytti on hyvin kiinnostava. Sillä usein myyttejä ymmärretään hieman väärin. Jos otetaan esimerkiksi Joseph Campbell, hän esitti että yhteiskunta vaatii myyttejä toimiakseen. Tämä teema on sosiologiassa hyvin yleinen. Esimerkiksi Weber uskonnollisti etiikan siinä mielessä että hänellä ei-uskonnollinen järjestelmä ei ollut eettinen ja eettinen järjestelmä oli määritelmällisesti uskonnollinen.

Tässä ei selvästi puhuta siitä ensimmäisestä myyttimaailmasta. Vaan juuri siitä miten esimerkiksi tämänpuoleisessa elävä tähti voi heittää arvokannanottoja ja edustaa jotain erityistä "vapauden ideaalia". Tai "cooliutta". Tämä tavallaan menee sekaisin sen aihetta käsittelevän myyttimäärittelyn kanssa. Ja solmu tulee siitä että tätä eroa ei tiedosteta. ; Esimerkiksi idolin fanittaminen fanaattisella voimalla ei ole ristiriidassa ateismin kanssa. Koska teologisessa mielessä idoli ei ole "Jumala". Mutta idoli voi olla myytti. Eikä tämä myyttiasetelma tee ateistista "uskovaista" sanan perinteisessä mielessä. Tässä uudistetussa "tavallaan uudelleenmääritellyn uskonnon ja myytin" maailmassa se on.

Cambell onkin liittänyt myytteihin enemmän "keskustelun tavan" siinä mielessä, että myytit (a) auttavat arvostamaan elämää ja asioita, yleensä kertomalla mahdollisuuksista (b) ne auttavat suhteuttamaan itseämme olemassaoloomme, usein vaikka "luomiskertomuksen"  tai "alkuperän" kautta (c) tukevat kulttuuria ja sen arvoja, "ovat malleja kulttuurista" ja "malleja kulttuurille" (d) kontekstoi ihmisen kulttuurissa, maailmassa ja kenties maailmankaikkeudessakin.

John Barth onkin korostanut että lähes mikä tahansa voi olla myytti. Kyse on vain siitä miten tätä aihetta tai asiaa käsitellään. Voidaan itse asiassa sanoa että Jumalia on käsitelty tällä myyttimallilla ja nekin ovat merkityksellisiä tämän vuoksi. Sama käsittely voidaan tehdä ateistisillekin malleille. Kaikista asioista ei tehdä myyttejä, mutta niistä voitaisiin. Tästä hyvänä esimerkkinä Barth antaa suhteellisuusteorian. Etenkin siihen liittyvän kaavan E=MC². Siitä on tullut symboli ja myytti. (Vaikka se on samalla myös tieteellinen tosiasia. Mutta totuudellisuus ja olemassaolo ei ollutkaan myytin kannalta tärkeää.) Se edustaa matemaattisuuden ja eksaktiuden arvoja. Siihen liittyy yksinkertaisuuden ja nerouden teemoja. Ja sitä käytetään tässä yhteydessä tavoilla jota kaikki fysiikan lait eivät kohtaa. Sillä kaava on paitsi jotain jota tankataan Maolista, niin jotain johon liitetään arvoja. Totuuden löytämisen myyttinä se on lähes jotain joka rinnastuu siihen miten Mooses on saanut kymmenen käskyä laintauluissa. Sillä on "lisäarvoa". Ja ihmiset yhä vahvemmin rinnastavat tämän "lisäarvon" itse asiaan. Prosessissa käy tavallaan niin että ensin on "vain muoto" ja sitten tähän liitetään konteksti. Joka luo interaktiona "tarinan". Ja tästä "tarinasta" tulee sitten "uusi muoto" jossa on "lisämerkitystä".

Tarkalleen ottaen myytti onkin "diskurssin tapa". Tapa johon suhde on helposti ambivalentti. Esimerkiksi toisaalla kristitty kreationisti voi selittää että evoluutioteoria on myytti ja vaihtoehtoinen luomiskertomus jonka tarkoitus on hylätä Jumala ja asettaa ihmiset itsekkäästi Jumalien tilalle. Ja toisaalta he taas selittävät arvotyhjiöstä joka syntyy auttamatta ilman Jumalaa.

Syynä on se, että "myytin" määritelmää vaihdetaan lennosta. Joka taas johtuu siitä että myyttiä käytetään kahdessa eri määritteissä joten on helppoa tehdä huolimattomuusvirhe. Tarkalleen ottaen ekvivokaatio. Ja tämä kautta selittää ensin että myytit luovat arvot ja ateismi ei ole myytti koska se ei käytä Simonsuuren esittämiä aiheita. Mutta toisaalta sitten nähdään että ateismi olisi kilpaileva epäjumalanpalvelus ja tässä taas käytetään Campbellin toisenlaista myyttinäkemystä tai siihen rinnastettavaa vaihtoehtoista mallia. ; Samaa toki tapahtuu sivistyneimmissäkin piireissä, jolloin esimerkiksi puhutaan vaatimuksia kokonaisvaltaisesta "kristillisestä arvoperinteestä irtautumisena" jossa ateismi olisi arvotyhjiön ja merkityksettömyyden täyttämä.

Brändien kannalta oleellista on, että tässä "yhteiskunta vaatii toimiakseen myyttejä" -tasolla brändit toimivat myytteinä. Kahvikaan ei enää ole vain kitkerää kofeiinilitkua, vaan jotain joka edustaa jotain käsityöläisyyden lempeän täyteläistä ammattitaitoa. Jotka taas omalta osaltaan liittyvät arvoihin ja asenteisiin. Jotka voivat kovastikin erota siitä että joku mekaaninen kone jossain kuumentaa, rouhii, kuivattaa ja raastaa ja silppuaa kahvipapuja tehtaan aukioloaikoina liukuhihnalla tai siihen oleellisesti rinnastettavalla mekanohirvityksellä. Siksi kulutusyhteiskunnalla on jonkinlaiset arvot. Näitä arvoja voidaan pitää vastenmielisinä ja turmeltuneina, mutta ne eivät elä arvotyhjiössä. Ei-pidetyt arvokannanotot ovat arvokannanottoja yhtä kaikki.

Negatiivisen kautta.

Tämä kaikki on kuitenkin ns. positiivisen kautta kertomista. Miksi boikotti kertoisi mistään? Syynä on se, että jos ääneenlausutusti et esimerkiksi syö tietyn suklaamerkin suklaata, teet arvokannanoton. Tämä johtuu joko siitä että vastustat sitä mitä tämä brändi symbolisoi ja irrottaudut siitä. Tai sitten vastustat jotain mitä tämä yritys on tehnyt - sanotaan nyt vaikka maitojauheella ja kehitysmailla - joka on todennäköisesti jotain jota he nimenomaan eivät halua brändinsä lähellekään.

Näistä irrottautuminen onkin sitten arvolausunto sinällään. Siksi yksinäisyydellä on merkitys. Siksi käy niin että vaikka ateisti selittää että "kalju on hiustenväri" ja "postimerkkien keräilemättömyys ei ole harrastus", niin "uudelleenmääritellyn myytin" tasolla voidaan ajatella että ateismilla on silti hirmu tärkeä osa heidän identiteetilleen. Koska siihen liittyy asioita ja arvoja. Kuten "tiederunkkaus" joka on luonnollisesti arvo sinänsä. Tietokin on asia, mutta tiedon arvostaminen tekee siihen liittyvistä arvovalinnoista merkityksellisen. Etenkin kun tiede koskettelee teemoja tavoilla joka antaa ihmiselle vaikka kontekstin universumissa ja selityksen siitä miksi ei ole vain mutaa ja kiviä vaan myös taskukelloja ja ihmisiä.

Siksi oli esimerkiksi syvästi merkityksellistä kertoa siitä miksi minä en käytä partavaahtoa.

Orjuudesta, teknologiasta ja sosiaalisesta mediasta

No niin, kiillotapas ne
minun kenkäni
vähän rivakammin.

Meitä on opetettu halveksimaan orjuutta. Yhtenä historiallisena syynä on varmasti "amerikkakeskeinen" kulttuurimme. Ja tämän maailman näkemyksiä on sidottu ennen kaikkea Yhdysvaltojen sisällissotaan. Tätä kautta konservatiiviseen kulttuuripiiriin on tosin livahtanut myös "etelävaltiolaisuutta" siinä mielessä että ei ole hirveän tavatonta löytää argumentointia jossa korostettiin sitä miten orja oli arvokas omaisuus ja resurssi ja joita ei siksi tuhlailtu. Missä tietenkin unohdetaan vain se, että statusta on kaikissa kulttuureissa saatu nimenomaan pröystäilyllä ja sillä että on tehty kalliita asioita vain siksi että voidaan.

Olen itse asiassa itsekin nähnyt että orjuudesta on itse asiassa tehty Yhdysvaltojen sisällissodan oikeutus vähän niin kuin jälkikäteen. Sodan taustalla kun oli enemmän jopa kysymys siitä "monta tähteä lipussa on". Siinä mielessä että kun Lincoln valittiin presidentiksi moni osavaltio irtautui. Koska Yhdysvallat tuossa vaiheessa eli demokraattisen kokeilunsa alkuvaiheita, tämä oli kova isku unionia kannattaville. Ideana kun oli juuri se, että osavaltiot tiimiytyisivät. Ja jos liittoumasta todella vain irtaudutaan jos vaalien lopputulos ei miellytä, se vaarantaa koko yhtenäisyysidean. Siksi on tärkeää huomata että irtautuneita osavaltioita ei nähty legitiimeinä päättämään asiasta ja siksi sisällissodan aikainen pohjoisvaltioiden lippukin piti sisällään täyden määrän tähtiä. Irtautuneetkin osavaltiot olivat siinä mukana.

Katsoin kuitenkin dokumenttia aiheesta ja siinä oli havaittu että orjuus oli itse asiassa mukana keskustelussa jo sodan aikana. Itse asiassa tutkijoiden ennakkoajatukset olivat olleet samankaltaisia kuin itselläni ; Eli ajatuksena oli se, että sotilaat tuskin hirveästi puhuivat orjuuskysymyksestä kirjeissään. Totuus oli kuitenkin jännittävämpi. Näyttikin itse asiassa siltä että sotilaat olivat idealistisempia kuin heidän kotiväkensä. Sotilaat puhuivat näkemästään orjuudesta ja tuomitsivat sen. Ja tämä jopa synnytti juopaa kotiväkeen. Ja tässä puhuttiin pohjoisvaltioiden ihmisistä. Tämä oli jokseenkin erikoista.

Orjuudesta vai kurjuudesta?

Jufo Peltomaa kirjoitti teknologiasta. Hän ei selvästi arvosta luddiittien nykyajan vastineita. Hänestä ei ole mitään syytä "kaivata mutakuoppiin". Hän puhuu työn katoamisestakin kiinnostavalla tavalla ; "Robotti viemässä ihmisiltä syöpävaarallista, raskasta ja ihmisarvoa alentavaa työtä jätteenlajittelussa." Hän luo tästä historiallisen referenssin "Nykyään joidenkin tarvitsee vielä tehdä töitä, mutta suomalaiset (pois lukien syrjäytyneet) elävät nyt kuten kuninkaat pari sataa vuotta sitten. Ennen olisi ollut mahdotonta tehdä jokaiselle käsityönä tämän päivän standardit täyttäviä taloja, huonekaluja, vaatteita ja ajoneuvoja. Elintasomme on siis automatisaation ja robotisaation suoraa seurausta. Ja kyllä, puusepät, räätälit, hevoskärryjen tekijät ja hevosmiehet ovat jääneet työttömiksi. Ne. Veivät. Meidän. Työpaikat." Hän on tekno-optimisti ja ajattelee todellakin että jossain vaiheessa teknologia ratkaisee kaikki yhteiskunnan toimimisen ja elämisen kannalta vaadittavat asiat "Jollain aikavälillä - itse veikkaan 50–500 vuotta - koittaa aika, jolloin perinteisiä, rahaa tuottavia töitä ei tarvitse tehdä. Ärkkäriltä saa femmalla ihmesammon, joka antaa lämpöä, happea, B-leffoja, seksiä ja apetta. Silloin emme voi enää teeskennellä, että ”isi menee nyt töihin tekemään rahaa”. Kun isin ei kerta kaikkiaan tartte." Ja tosiasiassa ongelmat joita meillä on, ei ole se pitääkö hävitä talouskilpailussa siksi että pelätään teknologian tekevän jotain. Vaan siitä miten selviämme tästä siirtymäajasta jolla nyt elämme.

Tämä oli siitä mielenkiintoinen kulma, että se muistuttaa siitä miksi pohjoisvaltion sotilaat kammoksuivat orjuutta. Koska he näkivät orjia. Ja orjissa he näkivät kurjuuden, köyhyyden, sairauden ja muun vastaavan. Toisin sanoen kysymys oli elintasosta eikä orjuudesta sanan täydessä mielessä. Orjuuden seuraukset, ei orjuus, oli se joka heidät pysäytti.

Tämä kaikki tarvittiin jotta osasin suhtautua sosiaaliseen mediaan uudella tavalla.

"Philosophical Disquisitions" -blogissa käsiteltiin erikoista argumenttia joka koskee orjuutta ja sosiaalista mediaa. Siinä käsitellään Andrew Keenin argumenttia jonka mukaan libertaarin pitäisi nähdä sosiaalinen media orjuutena. Kysymyksessä ei siis ole kommunistin näkemys riistosta vaan jotain hieman uudenlaista.

Libertaarit eivät tunnetusti pidä orjuudesta. Ja tähän on liittynyt ajatus siitä että "ei pidä tehdä ilmaista työtä".  Eli vapaa markkinatalous toimii kunhan ei oleteta että ihmisen pitäisi tehdä työtä pro bono. Tässä ytimessä on itse asiassa vapaus joka muistuttaa omistusoikeutta. Libertaarit ovat arvostaneet yksityistä maaomistusta osana itsellisyyttään. Ja aikakin on eräänlaista omistusta. Sosiaalinen media on ongelma koska sen rakenne on haastava. ("...that infrastructure may represent the most significant, and unjust, violation of property rights in recent human history.") Tämä on jännittävää koska libertaarit yleensä pitävät internetistä kovasti. ("libertarians often love the internet and many of the leading tech evangelists espouse a libertarian view.")

Keenin argumentti on siinä että perinteisesti ihmiset ovat myyneet omaisuuttaan, taitojaan ja aikaansa. Sosiaalisessa mediassa palkka kuitenkin tulee siinä että toimintatila tarjotaan ilmaiseksi. Ja sitten ihmiset tekevät vapaaehtoisesti ja ilmaiseksi sosiaalisessa mediassa asioita joilla on arvoa vaikkapa markkinatutkimuksen puolella. Ja tämä on se tuote jota sosiaalisen median kanavan omistaja myy eteenpäin. Ihminen toisin sanoen myy osaamistaan ja aikaansa ilmaiseksi jotta joku muu saa siitä rahaa. Ihminen tekee työn ilmaiseksi ja joku muu kerää hedelmät.

Sama koskee myös paikkoja jossa paikkaan talletetut jonkun muun ottamat valokuvat otetaan jatkokäyttöön ilmaiseksi. Teoriassa valokuvaaminen on ammatti josta pitää siis myös maksaa rahaa. Ja tämänlainen säästää rahaa sellaisella tavalla joka on voittoa - tai ainakin kulujen minimointia - kuvan käyttäjän päässä. Ja joka otetaan suoraan leikkaamalla kuvaajan palkasta.

Tämä on tietenkin siitä kiinnostavaa, että sosiaalisessa mediassa oma identiteetti on hyvinkin vahvasti ja näkyvästi mukana. Siellä luodaan itsestä jonkinlaista kuvaa. (Minullehan identiteetti ei ole se mitä ihminen on, vaan sitä mihin hän itsensä liittää. Kysymys on eräänlaisesta omasta brändistä.) Keenin argumentissa on tässä mielessä jotain hyvinkin osuvaa.

En kuitenkaan ota sitä hirvittävän vakavasti.

Sillä vaikka minulla on melko vahvoja libertaareja puolia, olen mielelläni jakamassa asioita ilmaiseksi. Niissä on aina sellainen henki että "minun ei olisi pakko". Sosiaaliseen mediaan ei ole pakko mennä mukaan. (Sieltä poisjättäytyminen on itse asiassa minun silmissäni kunniakasta. Vaikka itse pyörinkin siellä. Tai kenties juuri siksi.) Näen sosiaalisen median enemmänkin win-win -tilanteena jossa kävijä saa palkakseen näkyvyyttä, kirjoitustilaa, huvia ja paikan jossa voi kuluttaa vapaa-aikaansa ilmaiseksi lystikkäästi trollaillen ja sekoillen. Ja paikan pitäjä sitten lypsää rahaa mainosmiehien taskusta itselleen. Koska teot tehdään vapaaehtoisesti, en näe että sosiaalinen media rikkoo autonomisuutta. Jos ihminen on varomaton se voi loukata yksityisyyttä. Mutta ei autonomisuutta.

Yksi vahvimmista puolista joita tässä korostan on se, että "hedelmistään puu tunnetaan". Esimerkiksi uskonnoissa ongelmalliset uskonnot ovat niitä jotka taikauskollaan luovat pahaa mieltä ja kärsimystä ympärilleen joko jäseniensä valvonnalla tai erimielisten bashaamisella. Ne siis tuottavat ympärilleen viheliäisyyttä ja kurjuutta. Niissä julistustoiminta voidaan nähdä orjatyönä. Mutta jos uskonto ei tuotakaan kurjuutta ja iloinen lappuhihhuli heiluu into piukealla vaatimatta palkkaa, se kertoo että tekemisen into on se palkka. (Vaarallinen lahko tietysti aina korostaa miten heidän jäsenensä tietysti tekevät asioita ihan onnessaan. Mutta he valehtelevat.) Ja siksi sosiaalisen median kohdalla onkin katsottava että levittääkö se kurjuutta ympärilleen. Roskanlajittelija saa palkkaa, joten jos sosiaalinen media lisää kärsimystä ja kurjuutta, senkin täytyisi kompensoida tämä tuska palkalla.

Mutta mikäli olen mitään huomannut, ihmiset nauttivat sosiaalisessa mediassa. (Paitsi ehkä keskustellessaan minun kanssani. Olen laittamaton ja paikoitellen varsin törkeäkin ihminen, mikä ei ole yllätys juuri kellekään.) Klikkailupelejä ja muuta on toki vaikeaa nähdä korkeatasoisena huvina - sosiaalisen median huvit eivät muutenkaan ole mitään huippukokemuksia - mutta ne ovat huvituksia. Niistä palkan maksaminen vertautuisi enemmänkin siihen että joku alkaisi pyytämään palkkaa televisionkatsomisesta siksi että kanavalla joku tienaa kun myy mainostilaa mainostajille.

Itse asiassa voidaan mennä jopa niin pitkälle että sosiaalinen media on jatkumossa joka tunnetaan jo antiikin Roomassa. Kun Caesarin aikana Roomaan rakennettiin hieno teatterilava, tätä projektia moitittiin (a) koska se oli kreikkalaista eikä siis kunnon roomalaista kulttuuria vaan maahanmuuttohömpötystä (b) koska pelättiin että teatterinäytösten virta johtaisi varakkaista ihmisistä lohkeavaan joutilaaseen luokkaan jota ei huvittaisi politiikkaan osallistuminen vaan joka katselisi teatteria päivät pitkät.

Näkisinkin että sosiaalinen media on "murroskauden ilmiö", jossa on työn ja huvittelun sekoittumisen sävyjä juuri siksi että teknologia muuttaa kulttuuria. Ja tämä muutos johtaa esimerkiksi siihen mikä ylipäätään määritellään työksi. Kun sosiaalisen median kaltaiset prosessit yhdistää kansalaispalkkaan, ollaan jo hyvin lähellä sellaisia rakenteita joissa työntekoa ei tarvitse tehdä. Työttömien laiskojen luokan olemassaolo on ongelma jos ja vain jos eletään sellaisessa maailmassa jossa on työtä jota robotit eivät tee. Tai jossa robottien tuotokset on monopolisoitu niin että suuri osa ihmisistä elää kurjuudessa vailla mahdollisuutta kohota työllään sellaiseksi joka esimerkiksi ei kuole nälkään.

Pahin vamma on asennevamma

"Paholaisen asianajajan" facebookryhmä jakoi hartaan uskovaisen lausuman euroviisuvoittajasta, Pertti Kurikan Nimipäivästä. "Kehitysvammaisuudessa ei ole mitään vikaa, he ovat Jumalan siunaamia mutta tuo tie millä kyseinen bändi liikkuu, siitä puuttuu siunaus, rienausta se on. Jo Lordi liikkui samalla tiellä vaikka voittikin. Suomen päällä on mustat pilvet, täällä palvotaan vääriä voimia, jopa osa kehitysvammaisista on saatu palvomaan niitä. Olisi monella myllynkiven paikka."

Lausunnossa etenkin myllynkivikohta oli miellyttävä ; Se viittaa Raamattuun, suoraan Raamattuun, kulkematta terveen järjen kautta. "Matteus 18:6" sanoo että "Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen." Siinä että käskee ihmisiä hyppäämään järveen on toki hyvin Punk. Ja siksi tämä kommentti sopii tämän yhtyeen kohdalle.

Yhtyeen kohdalla erikoista on kuitenkin se, miten tässä yhtyettä syytetään jostain saatanallisuudesta ja pimeisiin voimiin sekaantumisesta. Kappaleesta on kuitenkin hyvin vaikeaa löytää mitään teologisesti epäkorrektia. Siksi kyseessä onkin näyte siitä miten kokonaisvaltaista asioiden uskonnollistamista ja tämän kautta muiden ihmisten kontrollia, rajoittamista ja paheksuntaa harras kristillisyys pitää sisällään. Sävy on toki tuttu. Onhan menneinä aikoina tritonus -intervalli ollut kielletty koska siinä on väärä henki. Tosin tässä on syytä tiedostaa että yhtyeellä on vankka kytkös "Kalevi Helvettiin", joka on monitaiteellinen ja nimeään myöten goottielementtejä ahkerammin lainaava. (Mutta jonka taiteilija kuitenkin uskoo Jeesukseen.)

Tämä ei kuitenkaan ole vastuuttominta sanottua. Se toki edustanee syvintä idiotiaa kaikesta siitä mitä aiheesta ons anottu. Mutta se on sentään levitetty jossain muualla kuin valtavirtamediassa ; "Helsingin Sanomien" kulttuurisivuille kirjoitetaan että "Ei. Pertti Kurikan Nimipäivät ei mene Wieniin rakentamaan Suomi-brändiä. He eivät mene sinne mainostamaan Suomea. Jos he jotain mainostavat, niin itseään." Muutoin kirjoitus on toki positiivinen ja siinä kuvataan hyvää asennetta jota bändi levittää. Mutta vahinko on jo tapahtunut. Monella tasolla. Pinnallisimmillaan se on selviö joka voitaisiin tavallaan sanoa joka ikisen euroviisuedustajan kohdalle. He menevät soittamaan musiikkia ja edustamaan uraansa. Kansallistunne ja maaylpeys liimataan päälle varsin keinotekoisesti. Mutta tätä ei sanota muiden bändien kohdalla, joten tässä on sävynä että tässä kyseisessä bändissä tämä asia olisi jotenkin erityistä. - Ja tässä mielessä lausunto on omituinen jo sen vuoksi että brändäys ei ole jotain jota menestyneet jupit harjoittavat. Bändin huonona puolena on tosin se, että se nähdään vammaisbändinä. Tämä ei ole sitä että yhtye tekisi itselleen brändin, se tavallaan luodaan heidän ympärilleen heistä riippumatta. Ja koska tämä varmasti on luomassa bonusääniä, se todellakin tavallaan luo mielikuvaa Suomesta maana jossa vammaisiakin ihmisiä voidaan päästää esiintymään. Muunakin kuin Barnumin sirkukseen luonnonoikkuina.

---

Muutoin haluan vain sanoa, että se että aikuiset vammaiset laulavat siitä mitä kaikkea he eivät saa tehdä - ja toisaalla laulavat siitä miten vihaavat tätä maailmaa - on jotenkin uskottavampaa ja rehellisempää kuin se, jos joku kaltaiseni nösvä mätisee jotain hiton urbaania juppiangstiaan. Tai perussuomalainen laulamassa siitä miten vihervasemmisto häntä hirveästi kiusaa.

Pieni ajatus riimukirjailluista taikamiekoista

Roolipeleissä klassinen tapa merkitä taikaesine taikaesineeksi on tehdä siitä riimukirjailtu. Tapa on tietysti klisee ja taikauskoa. Mutta sen taakse voidaan kuitenkin nähdä hitusen järkeä. Mieleeni nimittäin juolahti seuraavaa.

Esineisiin on klassisesti kaiverrettu kuvioita lähinnä jos ase on seremoniallinen statusesine. Ja tässä mielessä taikaesine on aina paitsi taikaesine, myös mahtiesine. (Monessakin mielessä.) Näin kaivertamisen vaivassa on jotain merkitystä. Ne vaativat työtä ja vaivaa.

Toinen asia on se, että monissa historiallisesti tunnetuissa miekoissa on omistuskirjoituksia. Esimerkiksi Leedsin Royal Armoureissa on näytteillä vanha gladiusmiekka. Se on ensimmäisen vuosisadan aikainen roomalaisen miekka. Hän on naputtanut sen terään oman nimensä, ilmeisesti jonkinlaisella kovasta materiaalista tehdyllä piikillä jota on sitten hakattu (ei raaputettu) terää vasten. Näin on syntynyt kirjaimia "pisteillä". Toisaalta Oslon museosta löytyy viikinkimiekka johon on kaiverrettu että miekan omistaa "Thormund". Miekan omistaminen on merkittävää jos se on kuulunut tärkeälle ihmiselle. (Kuten roolipelien taikaesineistössä usein onkin. ADOM tuntee esimerkiksi kirveen nimeltä "Rolf's Companion".) Ja toisaalta jos miekka on nimeämisen arvoinen se vihjaa että sillä on jonkinlainen laatusuhde aseen omistajan varallisuuteen nähden. Joka vihjaa laadun suuntaan.

Kolmas, kenties erikoisin, asia on kuitenkin se, että monesti miekoissa olevat kaiverrukset ovat seppien tunnuksia. Ja tätä kautta ne ovat brändileimoja. Riimukirjailun ihailu taikamiekassa voi tältä osin olla jotain joka viittaa "mainontaan hurahtamiseen". Brändääminen on tunnettu kauan. Tästä kenties vakuuttavin esimerkki on viikinkien +ULFBEHR+T -miekat. Ne olivat aikansa vahvin brändi. Niitä on löytynyt useista maista. Ja niille on ollut olemassa jopa väärennöksiä. Brändi on ollut niin vahva että on nostanut miekan hintaa jos on teeskennellyt olevansa ehta ULFBEHRT. Alan Williams on tutkinut ULFBEHRT -miekkoja ja huomannut että kaiverruksissa ei aina noudatettu oikeinkirjoitusta. Siihen aikaan kirjoittamista ei oltu standardoitu nykymalliin. Joten sanan ilmeneminen eri muodoissa ei välttämättä olisi ihme. (Ei etenkään kun tämän brändin kirjoitusmuoto on hankala. Itsekin typotan sen kanssa helposti.) Williams on kuitenkin analysoinut myös käytettyjä teräksiä. Ja hän on huomannut että jos brändin logossa on kirjoitusvirhe, se on koostunut todennäköisemmin huonolaatuisesta teräksestä kuin jos teksti on tavallisimmassa muodossa. (Mikä tulee mieleen jokaiselle joka on joskus ostanut kirpputorilta ADIDOS -merkkisiä verryttelyhousuja joiden persaus on revennyt.)

Itse asiassa ULFBEHRT -miekkojen teräslaatu johtaa kuitenkin vielä jatkomietintään. Ja nimenomaan sen kautta että joskus brändi on laadun tae eikä pelkkä hinnanlisä. (Kuten usein kuitenkin on.) ULFBEHRT -miekkojen parhaimmisto on tehty huippulaatuisesta korkeahiilipitoisesta teräksestä (wootz). Sen avulla syntyy kovia ja sitkeitä miekkoja jotka kestävät röykyttämistä. Väärennöksistä voidaan kuitenkin tehdä hämmästyttävästi saman näköisiä. Ilman näitä laatuominaisuuksia. Miekkaa ostava ei omalla silmällä pysty näkemään eroa näiden kahden välillä. Ja siksi piraattikopion ostanut saattoi joutua pulaan kun hänen ostamansa miekka onkin särkynyt käytössä. Itse asiassa jos piraattikopioita on muotoiltu ja hiottu samalla tavalla kuin ULFBEHRT -miekkoja joiden rakenne oli suunniteltu siten että se otti hyötyjä siitä että teräs oli hyvää. Tämä ratkaisu on tietysti perusteltua, mutta piraattikopioissa helposti kopioidaan juuri nämä piirteet koska ne näkyvät päällepäin. Ja koska teräs on ollut huonoa, se on kestänyt huonosti näitä rakenteellisia ratkaisuja. Ja on ollut huonompi kuin tavallinen miekka.

Kun oikeasti joutuu tilanteeseen jossa on kaksi aivan samannäköistä miekkaa joista toinen kestää ties mitä ja toinen särkyy sirpaleiksi suunnilleen ensimmäisessä kahakassa, ei voi oikeasti miettiä muuta kuin että aseiden laadun tulisi johtua jostain näkymättömästä maagisesta essenssistä. Ja näin ollen säilyneiden ja jäljellejääneiden riimukirjailtujen miekkojen laatua voisi kutsua taikuudella tuotetuksi. (Vaikka oikeasti se on "vain" metallurgiaa.)

Asia vs. se mitä se edustaa

"Huomasin juuri, että Valion tölkeissä lukee "GMO-vapaa valinta - maidon tuotantoketjussa ei käytetä muuntogeenisiä rehukasveja" No, siihen loppui Valion maidon kulutus." Näin mainitsi facebooktuttuni päivityksessään. Ajatus voi tuntua erikoiselta, koska vaikka ihminen suhtautuisi geenimanipulointiin myönteisesti, hän harvemmin kuitenkaan "vihaa luonnollista ruokaa". Tässäkään tapauksessa syynä ei ollut tämä. Syynä on se mitä tämänlainen lausunto edustaa. "Se, että ne ratsastaa sillä. Se, että Anti-GMO-liike on enemmän uskonto kun ympäristöstatementti. Se, että lehmät sais varmasti ravitsevampaa rehua halvemmalla ja me saatais maitoa paremmalla kustannussuhteella, jos Valiolla ei oltais idiootteja GMO:n suhteen. Luulo tietenki, mutta se punanen lanka tässä on, että GMO-rehussa ei oo mitään pahaa ja on uskomattoman surullista, että Valio näkee tarpeelliseksi mainostaa sitä tölkissään." Kysymyksessä ei siis ole eiGM:än vihaaminen, vaan se, että ei pidetä siitä mitä eiGM edustaa ja mitä asioita sen nimissä vedetään ja harjoitetaan.

Tämänkaltainen asenne on hyvä muistaa kun suhtaudutaan vaikkapa C.S.Lewisiin jonka mielestä ateisteja ei ole, vaan että se mitä ateismiksi kutsutaan onkin pohjimmiltaan Jumalan vihaamista. Ajatus on uskovaisten päässä vahva, mutta siihen on hyvin vaikeaa nähdä puolustajia ateistejen maailmassa. Tässä ei voi kuin ihmetellä Augustinuksen tapaan sitä, että jos minä sanon että "minulla on sisäinen vaikutelma X" että miten joku toinen ihminen voisi kumota tämän. Jotenkin ateistejen viha kuitenkin osataan kristittyjen puolella heitä itseään paremmin. Heillä on kenties vaikutelma siitä että ateistit valehtelevat, mutta tämä ei iske ateistejen sisäiseen maailmaan vaan lähinnä kuvaa ja heijastelee kristittyjen omaa asennevammaista ilmapiiriä, jota he valitettavan usein levittävät yllättävänkin suurella innolla esimerkiksi kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja ympäristöön.

Uskoisin, että tässä onkin taustalla se, että valtaosa uskontokriitikoista ei vihaa Jumalaa, vaan sitä mitä se edustaa. Tällöin argumentteja kumotaan siksi että nähdään että argumenteilla on liikaa vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä maailmassa. Kun uskova ensin tulee selittämään että uskonnollisuus on ihmislajin, homo religiosus -ihmisen, perimmäisin teema ja että jokaisella olisi velvollisuus ottaa sen teemoihin jonkinlainen kanta, he kuitenkin pahastuvat jos tähän vastaa jotain sen tapaista, kuin että Jumala sopii ihmiseen samalla tavalla kuin peukalo sopii silmäkuoppaan. Sitten vaaditaan pahastuneesti argumentteja ja kun ne antaa, niin niiden antamista pidetään röyhkeytenä ja epäkohteliaisuutena. ("Jumalaa ei ole" loukkaa hyvin monia uskovaisia, mutta "Jumala on" ei jostain syystä saa loukata ateisteja.)

Minä en jaksa mennä edes tähän. Jumalasta en mitään tiedä. Instituutiot ovat kuten muutkin ihmisjärjestöt, niissä on aina jotain epäilyttävää, ja ne ovat parhaimmillaan byrokraattisia ja tylsiä ja pahimmillaan kuppaisia väkivaltakoneistoja. Edellinen ei juurikaan kiinnosta, ja jälkimmäinen on kiusa josta on lähinnä hyvä pysyä erillään. Byrokratiaa vastaan käyminen on modernin ajan versio tuulimyllyjen pieksennästä.

Sen sijaan minä vihaan. Esimerkiksi ärsyttäviä kusipääihmisiä ja heidän typeriä huonolaatuisia argumenttejaan ja egoismin sävyttämiä ihmetarinoitaan joihin uskottuaan voi uskoa ihan mihin vain. (Ilmeisesti myös Jumala vaatii tämäntason heittäytymistä.) Kohdistan vihani näihin, koska se on minun kieroutunut käsitykseni oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta ja muista vastaavista hyveistä. Se, että kun en usko että universumissa on karman tapaisia voimia, voin itse olla karman kostava välikappale. Ja jostain syystä he näkevät että moitin sitä puolta jota nämä moittimani asiat näille ihmisille edustavat. Valitan. Useimmiten kysymys on ihmisistä, jotka eivät ole uskonto vaan joilla on hyvin vahva usko. (Ja siksi "usko" ei ole mikään puolustus, vaikka juuri nämä ihmiset usein viittaavatkin että ei pidä pahastua uskolle vain siksi että uskonnot ovat moraalittomia.) Useimmiten voisin jopa tiputella nimiä, mutta jokin epämääräinen säädyllisyyden kaapu estää minua toteuttamasta totaalista Nemesiksen olemustani. Ja siksi asiat jäävät ikään kuin anonyymisti leijumaan. Sellaisessa hengessä, että jos yleisö ei laajasti ottaen osaakaan yhdistää, niin yksilö kyllä tunnistaa sen silti omalle kohdalle osuessaan.

simultaani

Metroasemalla mainostellaan "Kallen mätitahnaa". Ei ole aikoihin näkynyt kun sitä mainostetaan. On ehkä hyvää joskus muistuttaa itsestään, etenkin kun brändimielikuvissa "Kalle" on Suomessa melko leimallisesti aikuisviihdejulkaisuun keskittynyt. Ei ole varmasti mitenkään hyvä asia mätitahnalle tämä. En keksi miten voisi tämä samanlaisuus hyödyttäisi mätitahnan kauppiasta.

Mutta maailma on simultaani. Marimekko näyttää joltain ihan muulta. (Kuulemma.) Onkin Marimekon brändi ogelmissa kun ei ole mitään maria (Cannabis sativa) se niiden tunnetuin kuvio, vaan ihan toinen huumekasvi, unikko (Papaver somniferum). Ja senkin mallin tekijänoikeudet ovat tiemmä jollain Jahvella, näin ovat viisaat kertoneet.

Mutta on samanlaisuudesta hyötyäkin. Voi tehdä eri asioita samaan aikaan, jos ei ole sama ihminen. Näin syntyy työnjako, ja lopulta kulttuuri sen kaikkine vivahteineen. Esimerkiksi yksi voi varastaa naapurin omenapuusta ja on siitä hyvä mieli. (Kun oksat kerta ulottuu omalle puolelle aitaa!) Toinen naarmuttaa sen ensimmäisen autoa avaimilla, eikä tule hänellä yhtään hyvä mieli (silti).

Siksipä mätitahnaongelmakin visi ratketa yhteistyöllä. Että tekisi fuusiomainoskampanjan Kalle -lehden kanssa. Mätiä munia ja munia joka väliin. Tai ehkä tämä yhteistyö on itse asiassa jo tehty. Onhan se Metroaseman mainoskin viestiltään selkeä. "Päälle ja väliin."

Älä tee hourin ; Miksi viesti ei mene perille?

Viisauden symboli, Pölö, paljastuu arkielämässä toopeksi ja hourintekijäksi.
Samoin hourii sivistyneisyyden ja kulttuuriuden maineella ratsastava kansanvaltionkirkko.

Piispa Vikström ja Piispa Kalliala esittävät, että kirkkoa ei ymmärretä. Kirkolla on viesi, jonka perille meneminen on lähes mahdotonta. Esimerkiksi Räsäseen liittyvien kohinoien takana on hänestä se, että kirkkoa ei tunneta eikä kirkosta tajuta mitään. "monille on vaikea tehtä eroa kristillisdemokraattien ja kirkon välillä. Vikström toteaa, että Räsäsen asia sisäministerinä ja poliisista vastaavana ministerinä tekee hänen lausuntonsa arkaluontoiseksi. Tämän jälkeen Vikström muistuttaa, että ei kirkon vaan puolueen ja ministerin itsensä pitäisi olla se taho, joka lausuntojaan selvittää." ... "Kirkossahan hän on jäsen muiden joukossa, hänellä on täysi oikeus tuoda esiin uskoaan ja näkemyksiään, mutta hän ei ole kirkon ääni sen enempää kuin kukaan mukaan. Tämän viestin perille saaminen näyttää olevan miltei mahdotonta." ... "Mitä se merkitsee, että kirkko "ei tuomitse" jäsenensä uskonnollisia, poliittisia tai moraalisia käsityksiä tai tyyliä, jolla hän niitä esittää? Sitä, että kirkko ei a) yritä eikä b) halua vaientaa häntä. Sitä se puolestaan ei merkitse, että ei-tuomitsemalla kirkko allekirjoittaisi esitetyt näkemykset, saati että sertifioisi ne joksikin 'kirkon kannaksi'""

Tosiasia on se, että kirkko on se joka ei tajua. Itse en ole netissä ollessani törmännyt ainoaankaan uskonnottomaan joka olisi selittänyt että erosi siksi että Räsänen hänestä edustaa kirkon kantaa. Kirkon on mahdotonta ymmärtää, että tosiasiassa kirkosta erotaan juuri siksi että tuo ylläoleva on tiedossa. Esimerkiksi homokysymyksessä ollaan turhauduttu siihen että kirkko ei kuuntele, kirkko ei muutu eikä asiaan saada mitään vaikuttamista.

Itse olen valittanut jo vuosia tavalla joka on kirkosta eronneiden ja vastaavien parissa äärimmäisen yleinen. Olen jauhanut ns. "leppoistosta" joka ei tee mitään. Siinä valitetaan siitä että kirkko suvaitsee vain suvaitsemattomia.Kuitenkin henki on se, että näitä vanhoillisten näkemyksiä pitää kunniottaa tekemällä järjestelmäsensuuri. Homo ei pääse kirkossa naimisiin joten se tarkoittaa että kirkko todellakin haluaa sensuroida, eikä pelkästään halua ja yritä. Vaan lisäksi onnistuu tässä. On selvä, että liberaali uskovainen on huonommassa asemassa kuin Päivi Räsänen. Sillä vaikka Räsäsestä kenties irtisanoudutaan mediassa, niin tosiasiassa kirkon hääkäytänne pomppaa juuri Räsäsen tahtomalla tavalla eikä kirkosta eroavan "trendikkään pinnallisesti homoista kiinnostunut liberaali".

Väitänkin että kirkon ongelmana on se, että kun ihmiset ärsyyntyvät kirkon tästä piirteestä, kirkko ikään kuin pahentaa tilannetta tuomalla esiin että kirkko on todellakin sellainen kuin kirkosta eroajat sen ajattelevat olevan. Puheet Räsäsestä ja kirkon kannasta siis itse asiassa pahentavat tilannetta. Eropiikit ovatkin pidempiä. Ja prosessissa Päivi Räsäsestä tulee ihan validi syy eroamiseen. Kirkko siis halveksii - peräti korkea-arvoisimpien edustajiensa kautta julkisessa viestinnässä - eroajiensa älyä ja ymmärrystä, ja osoittaa samalla olevansa itse aivan pihalla. Väitän että tämä ei palauta eronneita pois. Se päinvastoin herättää vittuuntuneisuutta. Esimerkiksi minä en ymmärrä miten kirkon kanssa ylipäätään VOI keskustella, kun tälläinen yksinkertainen perusasia ei tunnu menevän kalloon. Itse olen yrittänyt saada asioita läpi vuosia. Ei tunnu purevan. Kirkko ei halua ymmärtää. Luultavasti siksi että sitä ei kiinnosta. "Kunhan maksat, niin emme välitä mitä mieltä olet ja saat vaikka kiusata kanssakristittyjä ja muitakin ihmisiä".  Tämä ei kiinnosta on vain määritelty suvaitsevaisuudeksi.

Näin esimerkiksi Jaakko Heinimäen lausuntojen tapaiset itse asiassa pahentavat tilannetta. Hänhän yrittää olla ironis-humoristinen ja selittää että ihmiset suuttuvat tahoille jotka yleensä suhtautuvat kirkkoon penseästi. Räsäsen vanhoillinen linja onkin todella ärsyyntynyt kirkolle. Tämä tosiasia ei muuta sitä että he kuitenkin ovat pesiytyneet kirkon hoteisiin ja heille ns. kelpaa raha. Ja se raha on peräisin kirkollisveronmaksajilta. Heinimäki ja muut kirkon suvaitsevaiset eivät suinkaan maksa joka ikisen tälläisen "kirkolle vihamielisten" ihmisten palkkoja, ja oheisjärjestöjen toimintaa viimeiseen sentinpuolikkaseen. Ei. Maksumies joka haluaa sopimuksen purettavaksi huomaakin että kasteessa ollaan muka sitouduttu johonkin kieroon määräaikaiseen sopimukseen jossa asiakaspalaute on niin tylyä että eroamisesta saa vaivan - ja vittuilut päälle. Kaikki ajatukset siitä että kirkosta erotaan ignoranttiuden vuoksi ovat perimmiltään tätä. Ja se, että tämän tuo esiin ei ole liioittelua. Se on kirkon kädenheilutusretoriikan purkamista. Sitä että katsotaan sanojen ja tekojen taakse.
 PR puhe kontekstissa tarkoittaa merkitystä joka voi erota PR puheesta. Mutta minun ja monen muun kirkosta eronneen silmään tämä on se totuus. Ja tätä totuutta kirkko ei ymmärrä, eikä se yksinkertaisuudestaan ja vuosien rummutuksesta huolimatta mene oikein kirkollisten akateemisesti koulutettujen ihmisten tajuntaan. (Mitä on vaikeaa uskoa, mutta näyttää olevan totta.)

Ei minunlaiseltani ole Heinimäelle muuta sanottavaa kuin että jos kirkkokritiikki kohdistuu oikeasti kirkon vihollisiin, niin miksi tämä hääasia esimerkiksi näyttää olevan juuri kuten kirkon viholliset haluavat eikä siten kuin liberaalit kirkosta eronneet sen haluavat olevan? Koska asiaan on tehty aktiivisesti muutosta viimeiset vuodet sitten Räsäskohun kuten esimerkiksi Kari Mäkinen juhlallisesti lupasi? Kuinka monta vuosituhatta te tarvitsette tähän, että tapahtuuko omana elinaikana vai onko vähän kuten sen Nasaretin Arskan paluu jonka senkin piti olla niin pikainen? Jos jälkimmäistä, se on soromnoo.

Tosiasiassa tämä on kuitenkin sama kuin jättäisi yhteiskunnan ilman poliisia. Tai koulunpihan ilman välituntivalvontaa ja kiusaajien käsittelemistä. Kaikki muut järjestelmät ovat ymmärtäneet että tämänlaisia tarvitaan. Jopa työpaikoilla niitä joudutaan miettimään ja käsittelemään vakavasti. Kirkko sen sijaan ei, sillä se myy itseään suvaitsevaisuuden ideaalilla. Jonka ytimessä on ennen kaikkea Räsäsen kaltaisten suvaitsemattomien suvaitseminen. Sääliökäyttäytymistä jossa piha on kiusaajien piha.

Enkä ole asian kanssa yksin. Kansanedustaja Pauliina Viitaniemi erosi kirkosta Räsäskohun jälkimainingeissa. Hän on tehnyt eroamisen, ei suinkaan Räsäsen vaan Piispa Seppo Häkkisen Räsäseen reagoimisen vuoksi. Tämä kertoo siitä että tosiasiassa Räsänen on kimmoke, joka korostaa sitä että minkälaisten moraalittomien huukajien avioliittomallia kirkko suojelee, eikä nimenomnaan tee joustoa ja anna jokaisen mennä avioon vakaumuksensa mukaan. Kunnioitustermi on se jolla kirkko tässä kohden puolustaa viidesläisiä. Olisi mielenkiintoista miten Kalliala ja Vikström selittävät tämän "kunnioituksen" suhteessa siihen miten he ovat aiemmin määritelleet suvaitsevaisuuden. Sehän on suvaitsevaisuuden vastakohta, sortoa. Kirkko pelaakin kaksilla korteilla, jossa tiettyjä vanhoillisia puolustetaan suvaitsevaisuudella mutta jos vastapuoli sitten haluaisi samaa kohteliaisuutta, korostetaan että tottakai niitä yritelmiä pitää torpata ja kritisoida ja ampua alas ja nollata niiden eteneminen lakiasioissa ja kirkon käytännemuutoksissa koska pitää olla kohteliaita.

Kirkko ei ole samanarvoinen kaikille jäsenille, toiset saavat esimerkiksi eri määrän kirkon tarjoamia etuja. Ja nämä edut koskevat juuri sitä osaa joka vuodesta toiseen näyttää olevan kirkon jäsenille tärkeintä kaikesta. Eli erilaiset rituaalit kuten kaste, häät, hautajaiset ja rippijuhlat. Kirkon pitäisi sitten vähintään antaa lujia verovapautuksia ja ilmaisjäsenyyksiä niille joiden kohdalla näitä rituaaleja sensuroidaan vaikka uskova itse kokisi että siinä ei ole mitään väärää. (Luterilaisuus on teologialtaan muuten yksilöuskonto, henkilön vakaumuksella on siinä arvo. Tosin ei tässä kiistakapula-aiheessa.)

Siksi onkin hyvä huomata että kirkko ei näytä tajunneen erästä asiaa joka on sentään joidenkin uskovaisten tiedostama. "On varmaan niin, että kirkollisten keskustelijoiden roolit jäävät ihmisille epäselviksi, mutta luulen, että kysymys on vakavammasta asiasta. Entäpä jos onkin niin, että eroajille on oikeasti täysin yhdentekevää, missä roolissa lausuntoja annetaan ja olennaista onkin se, että he hahmottavat kristinuskon ja kristillisen maailmankatsomuksen perusteet niin vääriksi ja elämää tuhoaviksi, etteivät he halua olla siitä millään tavalla osallisia riippumatta siitä, millaisia painotuksia - jyrkempiä tai lievempiä - joku kristinuskon lähtökohdista ponnistaen esittää." Toki tuossakin muotoilussa on tiettyä asenteellisuutta. Ikään kuin vihjataan että kristinusko olisi se jota tässä vastustetaan. Tosiasiassa tässä on kuitenkin kysymys siitä että tietyt omasta mielestään kristittyjen näkemyksiä halveerataan kerettiläisiksi. En usko että ketään saadaan uskolle myönteiseksi konnotaatioilla jotka korostavat että eronnut ja takaisin haluttava tyyppi on näkemyksineen eikristitty ja kerettiläinen.

Tämänlaisen asennevammailusanavalintojen edessä ei ole syytä odottaa kovin montaa käännynnäistä joten blogauskessa esiintyvä turhautuminenkin lienee suoraa seurausta siitä että tämä saatu ymmärrys ei ole yltänyt kovin pitkälle ; Yritys käännyttää takaisin kirkkoon ei toiminutkaan kovin hyvin. Lopputulos oli seuraava. "Yritin kirjeessäni kertoa, miten oma kotiseurakuntani kohtaa vähäväkisiä ja vähävoimaisia jäseninään ja miten tärkeää diakonista työtä kirkko kirkollisverollaan tekee. Vastaus oli hämmentävä ja vastaansanomaton: Hän ei halua tukea toimintaa, jonka hän ei koe vastaavan hänen elämänarvojaan. Ja kun hän tukee taloudellisesti vähävaraisten ja syrjäytyneitten hyväksi tehtävää työtä, hän ei missään tapauksessa tee sitä minkään kristillisen tai muun uskonnollisen organisaation kautta, koska hän ei koe niiden edustamia arvoja oikeiksi ja omaa hänen ihmisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa korostavaa eetostaan vastaaviksi." Miksi antaa rahaa nuorisotyöhön josta osa livahtaa järjestöille jotka ajavat Räsäsen suosimia uskonnäkemyksiä ja mielipiteitä kun on olemassa monia sekulaareja hyväntekeväisyysjärjestöjä joissa tätä panosta ei tarvitse tehdä?

Eettisellä painotuksella, kumman luulet olevan järkevämpää? Tuhlata hyväntekeväisyyteen vai tuhlata johonkin jossa on hyväntekeväisyyden lisäksi mätäpaiselevittäjiä joita kirkko vain vaatii sietämään koska ilmeisesti koko se paiseinen epätäydellinen ruumis auttaa jäsentä sietämään epäonnistumista. Lopputulos on se, että jos kirkko tekee jotain väärin ja epäeettistä ja kirkon haastaa muuttamaan tätä, kirkko nysvää suvaitsevaisuudessaan. Ja sitten jos eroaa, niin eroaja on moraaliton koska hän ei siedä epätäydellisyyttä. Jos haluan sietää epätäydellisyyttä, katson peiliin. Jos haluan merkin elämää suuremmasta hyvyydestä, etsin järjestön joka ei ole kohtelias-suvaitsevainen kaksoisstandardeilla ja mahdollista esimerkiksi Pirkko Jalovaaran tapaisten hahmojen mellastelun vuosien ajan seiniensä sisällä.

Tekosyy "emme tiedä" ja "emme välitä" tai "emme puutu" eivät ole ratkaisuja. Toki en ihmettele jos kiusaajien läpitunkema koulunpihakin näyttäisi rauhalliselta sinne opettajanhuoneeseen päin. Mutta jos kirkko aivan oikeasti yrittäisi tehdä jotain yhteiskunnalle, se pistäisi välituntivalvojat pihalle välittömästi. Jos ei tänään niin huomenna.

Mutta eihän se tee. Sillä kirkolla on erikoinen tapa reagoida kritiikkiin. Siitä hyvän esimerkin saa Kirkon sivuilta löytyvästä "Jeesuksen brändi" - sarjakuvasta. Siinä Jeesuskuvastoa moititaan monilta kanteilta kuten "Ja sit ne sun pääsiäispostaukset on TOSI KARMIVIA!" Jeesuksen naseva vastaus on "Brändinhallintaa, ystäväiseni. Niin joo, ja montako osumaa sä mun nimellä saitkaan?" Kirkko reagoi näin. Kritiikki käännetään vitsiksi. Ohitetaan, tehdään naurettavaksi. Ei kunnioittaen vaan tehden pelleksi. Että hyvä strategia, oon julkkis iso määrä hittejä höhöö ei tartte muuttaa mitään, hyvin toimii!

Sitten itketään pelottavannäköisiä eropiikkeä. Jokainen yritysjohtaja osaisi suojella brändiä. Mutta kirkon jäsenet eivät täläisiä tietysti olekaan. He ovat (a) joko tiukkapipofundamentalisteja jotka ajavat omia asioitaan tai (b) leppoiston suvaitsevaisia jotka korostavat että suvaitsemattomia pitää suvaita. Ilman ainuttakaan poikkeusta koska kukaan piispoista tai papeista ei ole ajanut esimerkiksi äänestykseen sitä että homot pääsisivät naimisiin vaikka tämä onkin selvästi eräs näkyvimmistä ja tunnetuimmista kirkosta eroamisten syistä. Ei kirkon itkemiseen ja "iholle tulemisen tunteeseen" voi sanoa muuta kuin että itku pitkästä ilosta, pieru kauan nauramisesta. (Ja että heidän toivonsa on se, että täällä ei aiota osoittaa luterilaista suvaitsevaisuutta kirkolle samalla mallilla millä luterilaiset itse käsittelivät kantasuomalaisten uhrilehtoja..)

Ja itse asiassa kirkkomme kielenkäytössä brändi -sana livahtelee äärimmäisen usein. Kirkkokritiikkikin asetetaaan aina kulmaan jossa "ihmiset ovat kiinnostuneita näistä asioista". Mutta kun katsoo jäsenmäärän trendiä ja etenkin eteläsuomen prosenttiosuussuosioita, jokainen yritysjohtaja ja brändikonsultti kyllä raapisi päätään turhautuneena. Että osakkeet romahtaa koska ei oikein näytä nousujohteiselta. Kirkko vetoaakin toistuvasti juuri yhteen lukuun, suureen jäsenmääräänsä. Näin eroajien kritiikit ohitetaan ja ne jäävät vain silolauseiksi jonain joka esimerkiksi "tulee iholle". Kenties ääni muuttuu kellossa heti kun jäsenmäärää vielä hitusen tiputetaan. Ehkä jo seuraava 10 000 saa kirkon miettimään että onko se "kuka edustaa kirkon virallista kantaa" -strategia on perseestä. Kysymys oikeastaan onkin että kuinka monta eroajaaa tarvitaan jotta eroajien viesti menisi perille eikä eroamisen syyksi tungettaisi joko (a) raksita vanhaan tapaan puolipakolla "rahansäästö" tai vastaava syy (b) selitetä että eroaminen johtuu siitä että ignoramusidiootit eivät tajua että Päivi Räsänen ei edusta kirkon kantaa tai ole edes piispa.

---

Tämä blogaus on uskon puolesta...takapuolesta.

Sheeplet

Hiiohoi! Reptiliaanien chemtraileja näkyvissä! Aivan arkinen ja tavallinen asia.

Salaliittoteoreetikkojen kanssa kohdannut törmää toistuvasti huvittuneeseen tunnelmaan. Syy on se, että vaikka normaali ihminen pitää salaliittoteoreetikkoa hoopona, on salaliittoteoreetikko peilikuvallisesti samaa mieltä. He ovat jopa itsetyytyväisiä siitä että he kykenevät näkemään jotain jota sheeple ei näe - tai kykene hyväksymään. He kokevat täten nousevansa keskiverron yläpuolelle, olemaan keskivertoa parempia.

Salaliitot eivät tässä kohden ole poikkeuksellisia. Ilmiö näyttää peräti yhteiskuntamme ytimeltä. Syynä on "keskiverto" johon halutaan kuulua "normaaleiden" joukkoon. Mutta samalla täytyy myös jotenkin irtautua tästä ettei oltaisi "taviksia". Tavis taas on juurikin "keskiverto ihminen", tosin jonkinlaisessa banaalissa muodossa. Attribuutit vaikuttavat samoilta.

Tarinankerronnassa tavallisuus näyttäytyy erikoisesti. Elokuvissa sankari tavallisesti uneksii tai ihannoi tavallista elämää. Häneltä kuitenkin jotenkin riistetään tämä ja siksi sankari ylittää tavallisen jotta voisi olla tavallinen. Tässä kohden "sivulliset tavalliset ihmiset" ovat suojeltavia. Tosin tässäkin on usein hitusen halveksunnan sävyjä  -etenkin supersankarielokuvissa, mutta vähemmässä määrin myös muissa genreissä - tavalliset ihmiset ovat sellaisia että he eivät tule toimeen omilla voimillaan. Heidän ainut lohtunsa näyttää olevan ignoranssissa. Tavallinen ihminen kävelyttää koiria (koska heillä ei ole päämäärää vaan lenkinomainen rutiini) ja tekee vastaavia asioita. Ja hän voi tehdä näin vain koska hän ei tiedä siitä suuresta pahasta ja totuudesta mikä tässä kyseisessä tarinassa onkin se Suuri Paha.
1: Karkeasti ottaen "tavis" näkee unia sankaruudesta. Sankari sen sijaan näkee unta "tavallisista konservatiivisista hyvistä arvoista". Kaikki uneksivat toistensa maailmasta, joista tavis ei kykene saavuttamaan sankaruutta jota haluaa ja sankarilta tavallisuus on riistetty. Tosin sillä erotuksella että sankari ei koskaan näe sankaroimisunia, paitsi jos kyseessä on syyllisyysteemainen tarina. Kun taas tavis voi korostaa ignoranttiuttaan jopa siten että heidän unelmansakin ovat kliseitä ja pinnallisia.

Tarina ei ole kuitenkaan kaikki. Tavallisuus on politiikassa hyvinkin ambivalentti. Ja se on käytännössä aina kaksoismerkityksessä.
1: Esimerkiksi konservatiivilla tavallinen kansa on se punaposkinen ja reilu, jolla on vankka arvoperusta ja joka estää kaikkia poikkeavia radikaaleja rikkomasta kaikkea. Samalla tämä kansa on myös jotenkin säälittävä, jota pitää suojella usein yhteisöllisyyttä ja uskoa ja muuta vastaavaa apuna käyttäen, koska he eivät osaa suojella itseään ja ilman ylläpitoa heidän sisällään oleva turmeltuneisuus tulee esille. ~ Konservatiivi elää perinteestä ja yhteisöstä ja tähän vaaditaan keskivertoon ja yhteisöön luottamista. Uhaksi pitää kuitenkin nähdä yhteisön arvopohjan rapistuminen ja tähän tarvitaan "tyhmä kansa" joka on esimerkiksi luterilaisessa hengessä perisynnin turmelema ja pohjimmiltaan pahaan taipuvainen. Eli hyvä kansalainen pysyy yllä vain uskonnollisella indoktrinoinnilla, jolla sitten oikeutetaan kulttuurilla hallinta. (Pahimmillaan teokratiaan asti.) Kansaa voidaan koijata esimerkiksi "mummojen hyvinvointiin verrattuna irrelevanteilla liberaaleilla muoti -ilmiöillä hössöttämisellä" tai tuudittaa heidän järkensä ja itsepuolustuksensa ruususen uneen "ylenpalttisella hyysäämisellä".
2: Samoin liberaalit usein arvostavat keskivertoa ihmistä yksilönä. Samalla tätä kuitenkin pidetään jotenkin koijattavana. Että kun he ovat intellektuelleja, ja silti maailma on heille mysteeri, niin mitenkä se rakastettava pohjimmiltaan hyvä tuulipukukristitty voisi ilman tälläistä intellektsiaa selvitä paremmin? ; Demokratiassa liberaali luottaa kansalaiseen mutta samalla hän pelkää populismia.

Kaksoismerkitys on omituinen. Mutta siihen on syynsä. George Simmel kuvaa elämistä prosessina jossa haemme samastumista ja yksilöllisyyttä samanaikaisesti. Haluamme kuulua ryhmään, emme menettää itseämme sille.
1: Yhteyteen kuulumisessa samastuttavana on vaikka se, että haluamme olla yhdessä. Tai se, että loppujen lopuksi ihmisten ominaisuudet ja mieltymykset eivät ole niin satunnaisia kuin voisi olettaa. Jokaisella ihmisllä on monia aivan tavallisia piirteitä ja ominaisuuksia. (Voimme olla pitkiä mutta normaalipainoisia ja normaali älykkyisiä.) Ominaisuudet voidaan usein nähdä "gaussin käyrällä". Ja niitä kuvaavat korrelaatiot voivat olla hyvinkin ennustettavia. Ne jopa liittyvät toisiinsa ennustettavilla tavoilla, jopa abstrakteissa mielipideasioissa. (Perussuomalaiset ovat keskimääräisesti sekä tiettyä mieltä maahanmuutosta että tiettyä mieltä EU:sta.)
2: Kuitenkin tätä keskivertoistumista vastaan sotii se, että ihmisillä on paljon ominaisuuksia. Näin ollen suurimmalla osalla ihmisistä on ominaisuuksia jotka eroavat keskiverrosta radikaalistikin. Keskiverto kansalainen on ns. reaaliabstraktio ; Se kuvaa ilmiöitä laajasti, mutta sitä ei voida käytännössä yksilöidä yhteen ihmiseen joka olisi tästä malli/excemplar. Me kaikki olemme yksilöitä (ja tämän määrää tavallaan jo se kuiva tilastotiede). ; Individualisointia lisää myös yhteisöllisyys. Me perustelemme oikeutustamme yhteisöön kuulumisesta helposti jollain tiedolla, taidolla tai osaamisella. Työ tai sivistys tai ilo jota tuomme yhteiskunnan muille ihmisille ovat jotain joilla erottaudumme. Emme voi jäädä keskiverroksi vaan meidän on jotenkin "brändättävä" itsemme.

Tavis edustaa yleistä mielipidettä, että on jotenkin muiden alapuolella. Syyksi tähän voidaan nähdä se, että tosiasiassa tavismielikuvaa värittää ihmisen psykologinen omituisuus. Emme näe maailmaa niin kuin se on. Sotkemme konsepteja erityisen syvällisesti. Näemme keskiverron samanaikaisesti tilastollisesti että eksistentiaalisesti. Näiden välillä oleva ero on Lake Wobegon effectin suuruinen. ; 80% ihmisistä ajattelee olevansa keskivertoa älykkäämpi. (Ja muutenkin keskivertoa parempana olemisen kokemus kattaa kaikissa hyvissä asioissa keskivertoa yleisemmin.) On selvä kontrasti itsestä olevan mielikuvan että tilastollisen mallin välillä. Me emme vain tätä eroa huomaa - paitsi tilastollisena ilmiönä tieteessä. Ja silloinkin on havaittu että ihmiset eivät suinkaan hyväksy tätä vaan ajattelevat että tämä harha koskee toisia, ei itseä.

Tämä näkyy itse asiassa ongelmallsiesti julkisuudessa. Suhde tavalliseen on aina ambivalentti tai jopa pahempaa - ironinen.
1: Moni ns. tositv -ohjelma voidaan nähdä karnevalisoitumisena jossa korostetaan sitä että taloon joutuvat ovat erikoislaatuisia, Eli BB -talo on friikkishow. Että sinne mennään korostamaan omaa ainutlaatuisuutta.
2: Toiset taas korostavat että BB -talo on täynnä taviksia. Eli siellä on ihmisiä joilla ei ole mitään merkittäviä omalaatuisia piirteitä. Julkisuutta ei ansaita vaan ainut outo on korkeintaan se puite. Eli että kuvataan ja viinaa riittää. Tätä voidaan tällöin pitää jopa nyky-yhteiksunnan rappeutumistilan karnevalisoimisena ja tämän rappiotilan paheksuntana. Eli BB -talossa olisikin "pienin yhteinen nimittäjä", se keskivertoinen tavis joka on huonompi kuin 80% ihmisistä.

Eikä kirkkokaan ole immuuni tälle. "Kotimaa" -blogissa kirjoiteltiin miten häistä yritetään tehdä karnevalisoituja spektaakkeleita. Että pitää olla pellehyppyjä helikopterista. "Työpaikkani Vanha kirkko on saanut kyseenalaisen kunnian isännöidä kaupallisen Neloskanavan Kuninkaallisia häitä suorana lähetyksenä tiistai-iltaisin klo 20 jo neljä kertaa. Vielä toinen mokoma on kestettävänä. (Tämä oli ilmiselvä piilomainos, mutta kukaan ei kuitenkaan taida maksaa minulle mitään?) Tiedättehän tuon ohjelman, jossa selostajat puhuvat mauttomuuksia papin puheen, Raamatun luvun, urkumusiikin, kuoroesitysten ja rukousten päälle? Jossa aina välillä seurataan kaupallisia tiedotteita? Jossa morsiamen puku on kaiken A ja Ö? Lyhyesti sanottuna: Ohjelmaan mahtuu kaikkea muuta paitsi Jumalan sanaa. Mitäs vitsiä siinä sitten on kirkkoon tulla? Paitsi ehkä komeat kulissit?" Erottautuminen on "yksilöllistä", vaikka tosiasiassa kaikki haluaa sitä. Ja itse asiassa tässä tuhotaan kaikki erikoisuus itse rituaalista. Pyhä menee rikki jos se tungetaan yhteen profaanin kanssa. Hengellisesti tai ainakin teologisesti asialla on iso merkitys.

Itse tulin katsoneeksi kyseistä ohjelmaa. (Perustelu, olin tietokoneella ja se sattui olemaan päällä se televisio. Sillä minähän en ole tavallinen, tai siis olen tavallinen mutta en harrasta noin banaaleja keskivertoisia asioita tai siis...) Oma tuntemukseni oli lähinnä se, mikä usein on. Eli että Jumalan sana osuus oli tylsää. Haukotus pyrki suuhun ihan väkisin, etenkin jos yritti kuunnella niitä puheen sanoja ja käsitellä niitä. Syy on se, että rituaali on mikä rituaali on. Toistuva asia.

Tämä on itse asiassa merkittävä yksityiskohta. Sillä esimekriksi initiaatioriittejä "on perusteltu kognitiivisella dissonanssilla" ja sen välttämisellä. Taustalla on ajatus siitä että ihmisillä on mielikuvissa tietty identiteetti johon liittyy tietyt oikeudet ja velvollisuudet. Kutienkin esimerkiksi teinit ovat siitä vittumaisia että he eivät ole lapsia mutta eivät he kyllä ole mitään aikuisiakaan. Tämä aikaansaa hämmennystä ja ahdistusta. Tätä halutaan vähentää poistamatta itse konsepteja (vaikka maailma/luonto itse asettaa niiden rajat kyseenalaisiksi ja epämääräisemmiksi, eli niiden kuvaus on huono ja epätarkka teoria). Siksi johonkin vedetään keinotekoinen raja, jossa initioidaan eri olemukseen. Raja on kenties mielivaltainen mutta se auttaa ihmisiä palauttamaan jäsennyksen. Rituaalin toistuminen aina samanlaisena taas oikein vahvistaa sitä että "Katsokaa kaikki, täällä ei ole mitään nähtävää!" Rituaali ja Pyhä liitetään nykymaailmassa ja mielikuvissa nimen omaan juhlaan ja irrottautumiseen. Kuitenkin rituaali ja Pyhä ovat tarjonneet keinon palauttaa poikkeuksellisuus arkeen. Pyhä ja rituaali arkipäiväistää asioita (tavallaan/yhdeltä kantilta).

Arki on nähtävissä rutiinin kautta. Tätä yritetään rytmittää juhlilla. Nykyään juhlan halutaan olevan erityisesti jonkinlainen todellisuudesta vieraantumisen kokemus. Perinteiselle kirkolle olisi kuitenkin luontevampaa mennä vaikka kastamaan lapsia autoparkkiin kuin tehdä pellehyppyhäitä. Sillä ensimmäinen selittää uskon kuuluvan arkeen ja elämään kun taas pellehyppy jotenkin dekonstruoi ja kyseenalaistaa koko uskon ytimen.
1: Arvokkuudesta halutaan pitää kiinni. Ja nähdäkseni kirkon ei kannata muuttaa ritualistoaan. Sillä kun sen asiakastyytyväisyyttä katsoo, ei voi kuin huomata että "kasuaalirituaalit ovat kirkon hittipalvelu" ; Itse asiassa kirkolla on jopa pieniä vaikeuksia siinä että osa nuorista liittyy kirkkoon, käy häissä ja eroaa sitten kirkosta. Eli rituaalit nähdään tärkeiksi, kuuluminen ei. Ei välttämättä pidä mennä sössimään jos konsepti toimii. Rituaalit tehdään jotenkin omituisella tavalla oikein. (Minä en tiedä mikä tämä on, minua vaivaa kirkossa aina ääretön tylsistyminen ja haukotus. En oikein edes kehtaisi varmaan mennä jumalanpalvelukseen kun on vähän noloa haukotella epäkohteliaasti sen ainoan läsnäolevan seurakuntalaisen nähden.)
2: Toisaalta esimerkiksi nelosen sinänsä omituinen "kommentoidut häät" -tyylinen ohjelma joka sopii omituiseen nykymaailmaa jossa on asiallista tehdä ohjelmia kuten "rakas, minusta on tullut huomiohuora".
Ja toisaalta jos peijaiset ovat se, miksi kirkkoon kuulutaan voi olla ihan fiksu strategia tehdä tästä se minkä kehittämiseen keskitytään. Tällöin kirkosta tulisi kuitenkin jonkinlainen markkinatutkimuksilla rituaalejaan päivittelevä palveluntarjoajataho, joka tarjoaa elämään irrottavaa viihdettä. (Pyhä ei siis ole arjessa vaan elämää suurempaa. Sopii sekin tavallaan kirkon teologiseen metafysiikkaan. Mutta henki kyllä muuttuu oleellisesti tässä prosessissa.)

Papinkin on helppo halveksua pellehyppyhääkansalaista sheeplenä, vaikka samalla hän tietysti rakastaa keskivertoista tyhmempääkin seurakuntalaista, noin ideaaleissaan ainakin. Jos Pyhän teologiaa haittaa se, että se pitää sitoa joko arkeen olematta banaali tai juhlaan olematta makaaberi tai mahdollisesti painoteltava (kenties epätyydyttäväkin) kompromissi näiden kaikkien piirteiden kanssa, niin ei hätää. Täsmälleen sama ongelma on meillä kaikilla muualla. Ihan profaaneissakin ulottuvuuksissa. Sillä vähintään aina kun katsomme televisiota, siellä on joku tavis joka on julkisuudessa vaikka tosiasiassa taviksilla ei ole julkisuutta - he vain haluavat julkisuutta. Emme kuitenkaan halua olla kuten nämä tavikset, sillä olisimme erilaisia ja kiinnostavia, omia rikkaita yksilöitämme. Mutta emme kuitenkaan mitään erikoisuudentavoittelijoita.

Dolly Lammas, Lontoon "Science Museum"in näyttelyesine.
Aivan tavallinen lammas. Kloonilammas. Maailmankuulu.
Nimeltä kutsuttu lammas, joka ei ole taatusti se kadonnut tai musta.

Historiasta, juoruista ja pahoista kielistä

Lueskelin vanhahkon "Guardianin" uutisen jossa käsitellään Kate Middletonin vaakunan symboliikkaa. Vaakunahan oli tuolloin upouusi. Sen tulkinnassa oli muun muassa pieniä kuivakoita vitsejä "There are two in-jokes, but you probably have to be a medieval French herald to appreciate them fully: the gold chevron refers to Carole Middleton's maiden name, Goldsmith, and the division down the centre between blue and red is a little pun on the Middle-ton name." Aihe huvitti sen verran että tutustuin heraldiikkaan jonkin verran. Itse asiassa väänsin hieman kieli poskessa itsellenikin "coat of armsin", joka tosin edustaa rappiollista heraldiikkaa sillä siitä puuttuvat vaakunaeläimet ja kruunut. Siinä on vain kilpi, joka on tosin jaettu väreihin kuten periaatteessa pitääkin. Lisäksi siinä on heraldinen eläin (miekan lävistämä juokseva punainen orava) ja symbolinen tammenterho. Lopputulos ei ole kovin esteettinen ja itse asiassa näyttää joltain lastenkirjasta revityn konkurssiin menneen pikkukylän vaakunalta. (Joku heraldiikasta kiinnostunut voi huvikseen haukkua-kommentoida sen vaikka kommentteihin halutessaan.)

Tämänlaista ajanvietettä kuvaa näpertelevä pinnallisuus että tietty "kultturelliuden häivähdys". Kuitenkin tosiasiassa Kate Middletonin asioista kiinnostuminen on osoitus lähinnä kiinnostumisesta keltaisesta lehdistöstä. (Ei siitä keltaisesta lehdistöstä joka syksuisin ruska-aikaan on Lapissa.) Tosin samalla muistuu mieleeni että historiantutkimuksessa osa keskittyy siihen että lukee jotain keltaiseen lehdistöön verrattavaa menneiltä vuosisadoilta. Ja tätä taas pidetään sivistyneenä. Vaikka itse näkisin että Kate Middletonin vaakunan osaaminen on sovelluskelpoisempaa tietoa kuin tieto jostain 1300 -lukulaisesta sukuvaakunasta.

Tämä muistuttaa eräästä pienestä asiasta joka liittyy tunnettuun pääsääntöön. Kaikkina aikoina ikinä "vanhat ämmät" ovat sitä mieltä että nuoriso on turmeltunut. (Up yours!) Ja kaikkina aikoina "intellektuelli-sivistyneistö" on ollut sitä mieltä että kulttuuri on romahtamassa. Kuitenkin oikeasti tämänlaisen jaon tekeminen on aika vaikeaa.

Tästä hyvän kuvan saa "systomykoosi" -blogin arvioista joissa tartutaan Postmanin "Huvitammeko itsemme hengiltä" -teosta. Kirjoittajan pääteesi on mielestäni suorastaan yksinkertaisuudessaan nerokas. "Lukutaidon määrä kasvaa, mutta sen merkitys tiedon välittäjänä ja sivistyneisyyden osoittajana heikkenee." Tätä kautta tapahtuu huomio siitä mikä on sivistyksen yleistason trendi ajassa "Joka paikassa valitetaan että informaatio on sirpaleista ja valtaosaltaan merkityksetöntä. Aivan totta, mutta laadukasta tietoa on silti sama määrä kuin ennen. Erona on se, että ennen kirjojen ja sanomalehtien painaminen oli kallista eliittipuuhaa. Ei silloin olisi voinut painaa, että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen köyhälistö kaivoi ojaa, nykyään tyhmälistö lukee että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen oppineisto luki ne harvat painetut lehdet. Nykyään sivistyneistö osaa kyllä seuloa muusta informaatiovirrasta ne harvat merkitykselliset tekstit."

Huomio on hyvä. Kun katsotaan lukutaidon historiaa, ei voi olla huomaamatta sellaista seikkaa, että Suomen ensimmäinen eipastoreille tarkoitettu aapinen on vuodelta 1666. (Nimenä mainio "Yxi paras lasten tawara".) 1700 -luvulle mentäessä lukutaito oli kehittynyt siinä määrin että yksi kolmasosa osasi lukea auttavasti ja kaksi kolmasosaa ei edes auttavasti. Tässä mielessä nykyajan facebookpäivityksiä itse tehtailevat lapset ovat aivan selvästi taitavampia. On tavallaan kornia puhua sivistystason romahtamisesta, kun trendi on selkeästi koko ajan nouseva.

Omakohtaisesti olen oppinut englantia vasta teininä tietokonepeleistä. Ilman pelaamista olisin tuskin ikinä saanut englantia ylioppilaskirjoituksista edes läpi. AMK:ssa englantini tasoa taas kehuttiin aivan yleisesti. Itse asiassa moni nykynuori osaa lukea ja kirjoittaa nuorena ja englannin perustaitojakin saadaan. Tämä on aika paljon. Toki koulussa nykyään nuristaan kun netti on kiinnostavampi. Mutta se, mitä muistan omasta lapsuudessani ja nuoruudestani joka oli juuri ja juuri ennen "tietokoneiden yleistymisryntäystä" lonnittiin ja lorvittiin koulussa ihan muutoin vain. Ennen ei oltu edes netissä.

Omaa sukupolveani itse asiassa leimaa myös tietty "epäpoliittisuus". Politiikka ei kiinnosta. Nuorempia taas kiinnostaa. Itse asiassa olen katsonut kuina sisarenpoikani laittaa facebookiin materiaalia. Suurta osaa tästä ei voi kehua syvälliseksi, vaan sellaiseksi mitä facebookiin nyt laitetaan. (Oma facebooksivuni floodaa kaikkea aivan järkyttävän pinnallista, lähinnä todella todella paskoja vitsejä, että repikää tästä!) Kuitenkin hän on ottanut esiin asioita eläinten hyvinvoinnista, eläinkokeista, turkistarhauksesta ja jopa television juonenkulkujen kohdalla hän on tehnyt joitain huomioita. Ne eivät näytä ehkä kummoisilta huomioilta jos asioihin on panostanut. Mutta itse en hänen ikäisenään tehnyt oikein mitään senlaista. Luin toki kirjoja, mutta en soveltanut niitä missään omahuomioisessa arvokeskustelussa.

Nähtävästi tässä dystopioinnissa on takana se sama huvittava ilmiö joka on "yhteiskunnan turmeltumisessa nuorison vaikutukseta". Kun katsotaan yleistä hyvinvointia, voidaan huomata että yhteiskunnassa "hedonismi" on yhä suurempi ja suurempi "ongelma". Se johtuu siitä että hyvinvointi paranee. Onkin todella kornia kuunnella tarinoita joissa "ennen oli paremmin" kun se näyttää olevan enemmänkin kärsimyslista siitä mitä jouduttiin kestämään ja kärsimään. Että oli vaikeuksia ja ryssätkin voitettiin. En ymmärrä miksi haluaisimme takaisin tähän dystopiaan joka on kuitenkin jotenkin utopiana pidetty. (Nykymaailma on mielestäni jo nykyisellään ihan tarpeeksi huono, kiitos vain.)

Itsekin olen tosin jossain määrin tämänlaisen rapistumisteorioiden kannalla. Eikä ainoana syynä ole se, että olisin kontekstiton. Eli näkisin vain eron itseni ja sivistymättömän rahvaan välillä ja ylpeästi ajattelisin että pinnallistuminen tuhoaa kaltaiseni megaviisaat. (Tämä olisikin kyllä aivan helvetin korni uskomuksena.) Nicholas Carrin "Pinnalliset - mitä internet tekee aivoillemme" keskittyy nimittäin mielen rakenteisiin. Hän ei oleta että internet olisi sivistyneille heuristinen este, pikemminkin päin vastoin. Sen sijaan hän esittää että ongelmana on se, että "diginatiivit" eli ikänsä datan kanssa kasvaneet oppivat aivan toisenlaisen tiedonhaun menetelmän, jossa ei keskitytä muistiin ja pitkäjänteiseen keskittymiseen. Koska data on wikipediassa, ei knoppitietoa tarvitse ulkolukea. Tätä tukee tietyssä määrin myös havaintoaineisto.

Kuitenkin tästä tulee hieman mieleeni keskusteluni siitä miten menneisyyden ihmiset muistivat asioita ulkoa. Itse asiassa uskoisin että pitkäaikainen trendi on se, että muistia on tarvittu yhä vähemmän. Itselleni tämä on helpotus, koska rehellisesti sanoen muistini ei ole parhaimmasta päästä, ollenkaan. Kognitiotieteen kursseilla testaamani muisti oli koko ryhmän huonoin ja häirittynä se rapistui tilastollisesti enemmän kuin kenenkään muun. Se on siis merkittävän huono. Kompensoin tätä prosessoinnilla. Minulla on enimmäkseen tietoa siitä mistä saan tiettyä aihetta varten tarvitsemani yksityiskohdat ja knopit. Kirjat ovat hyllyssä sitä varten että sivunumeroitakaan ei tarvitse muistaa ulkoa vaan ne voi laittaa lainaamisvaiheessa suoraan sieltä. (Lähteen sivunumero ei ole muistettava knoppi vaan kriitikolle mahdollisuus tarkistaa että en "lainaa omiani".)

Kysymys on kuitenkin myös siitä että onko muistilla todella niin paljoa väliä jos se on kuitenkin jossain ylhäällä. Tietyssä mielessä ulkoluku ei ole mielestäni kovinkaan merkittävä sivistyksen mittari. Moni arvostaa Koraanin ulkolukijoita, koska se on työläs temppu. Itselleni ulkolukija muistuttaa kuitenkin lähinnä tempulta jota voisi teettää joillain ovelilla apinoilla. Siitä puuttuu kaikki se mitä itse pidän sivistykselle oleellisena, eli kykyä soveltaa tietoa, osata käyttää sitä luovasti eri tilanteissa ja tulla sillä toimeen. En laske knoppitietoa kovinkaa merkittäväksi sivistyksen kannalta.

Näkisinkin että tässä kohden on kuitenkin olemassa toinen piirre. Internetkulttuurissa ei ole oikeasti kysymys tiedosta. Siinä missä ennen kirjoihin painettiin ns. sivistyneistön varmistelemaa tietoa, nykymaailmassa kuka vain voi kirjoitella mitä vain. Postmodernissa maailmassa ei tavallaan ole "knoppifaktoja" samaan malliin kuin vanhassa maailmassa. Postmodernissa tiedossa tämä on hämärtynyt. Ja itse asiassa se, minkä internettrollin tulee ensimmäisenä tajuta onkin se, että netissä kysymys ei ole koskaan tiedosta vaan aina identiteetistä. Toisen "tieteelliset faktat" ovat toisen "virallista totuutta jota eliitti vääristelee". Se on ensimmäinen asia jonka oppii pseudotieteilijöiden kanssa vääntäessä. (Ja netissä heitä ei voi välttää jos yrittää keskustella oikein mistään aiheesta yhtään sivistyneemmin tai vakavasti otettavammin.) Ihmiset myös brändäytyvät. Itse en ole itse asiassa ajatellut että blogini on brändi. Mutta sillä on kuitenkin leimallinen muotoilu ja jopa logo.

Tässä mielessä otinkin alkuun heraldiset symbolit. Ne oliva erilaisten ryhmien kannattajatunnuksia. Niillä oli hieman samantapainen merkitys kuin logoilla, tuotemerkeillä ja brändeillä nykyään. Brändien tuntemusta ei kuitenkaan pidetä sivistyksenä vaan rappiona. Ehkä tulevaisuudessa akateemiset tutkijat kuitenkin joutuvat esimerkiksi pänttäämään "500 kpl 2010 -luvun suurinta brändimerkkiä". Ellei heillä tietysti ole tietokonetta tätä varten, ja heidän toimensa meneekin sitten esimerkiksi logiarkistojen luokittelemiseen erilaisilla metodeilla. (Ja ehkä tämäkin toteutetaan jonain wikiprojektina ihmisten vapaa-ajalla.)

Itse näkisin että internet on vapauttanut informaation, disinformaation ja misinformaation. Tässä kaikki on yksilöiden omalla vastuulla korostetummin. Ei ole keskusjohtoista tietoon opastamista ja metodiikan opettajaa samaan malliin kuin ennen. (Tai jos on, häntä ei pidetä auktoriteettina joka opettaisi tämän taidon ja häntä moititaan norsunluutorni-elitistiksi.) Tämä taas johtaa siihen mihin tämänlainen tilanne johtaa aina. Siihen että erot kasvavat. Itse uskonkin että vapaa tiedonkulku johtaa siihen että jos tehdään huonoimmasta sivistystasosta trendi, se nousee hitusen, ja jos katsotaan niitä jotka ovat parhaita, se jopa kasvaa räjähdysmäisesti. Keskiarvon tasolla muutos ei ole välttämättä kovin kummoinen. Kuilu niiden joiden osaavat ja eivät osaa kasvaa.

Osittain syynä on se, että tiede edistyy. Eikä esimerkiksi teoreettinen fysiikka ole muuttunut kaavoiltaan helpommaksi vaan vaikeammaksi. Fysiikan elegantti ja yksinkertainen ei ole enää aikoihin tarkoittanut samaa kuin arkijärjen "helpot kaavat" jotka keskittyvät siihen minkälaisia matemaattisia funktioita ja syvällisiä matemaattisia konsepteja käytetään. (En siis usko että nykyään oltaisiin vaan niin paljon nerokkaampia kuin ennen.) Kärjen ja juuren väli kasvaa jo siitä että tietoa on enemmän. Osa myös lähtee "joron jäljille" ja ajautuu crank magnetism -ilmiön vuoksi jopa mahdollisesti siihen että he tietävät vähemmän kuin ennen asioihin "perehtymistään".

Mutta toisaalta sääntö "tieto on valtaa" on muuttunut. Nykyisin valta tulee julkisuudesta, näkyvyydestä ja identiteetistä. Brändi, ei tieto, on nykyään valtaa. Tässä mielessä sivistys on luksusta, eikä jotain joka ajaisi ihmisiä eriarvoiseen asemaan.

Kirkon brändin kirkastamista?

"Kotimaassa" kehuttiin miten "Aito Joulu" on hyvin suunniteltu ja kohdennettu mainoskampanja. Tämä on väitteenä hyvin erikoinen.

"Viesti asetetaan siihen kokemusmaailmaan jossa vastaanottaja toimii. 7 päuvää on Suomen luetuin maksullinen aikakauslehti, joten sen ilme on useimmille vastaanottajille erittäin tuttu." Tässä on toki totta se, että 7 päivää on tunnettu brändi. Ongelmana onkin se, että miten mainoskampanja oikeastaan vahvistaa kirkkoa. Mainos on toki sinänsä hyvin suunniteltu että ajatukset juontuvat jo yhdellä vilkaisulla 7 päivää lehteen. Ulkoasu on vahva. Tämä on kuitenkin jopa jarru kirkolle, sillä on hyvin vaikeaa nähdä että tässä tehtäisiin muuta kuin myytäisiin joulun erikoiskohunumeroa. On helppoa nähdä 7 päivää lehden osuus, mutta vaikeaa nähdä kirkon osuutta.

Väite kokemusmaailmasta tuntuu lisäksi kampanjan kohdalla olevan sekava. Kirkon ideana näyttää olevan se, että koska "passiivisluterilaisuus" on yleistä ja 7 päivää on suosittu, ne jotenkin menisivät yhteen. Tässä on toki erittäin järkevää sanoa että minkä tahansa suositun kanavan kautta mainostaminen toimii ; Jos kohderyhmänä ovat vaikkapa vaaleatukkaiset ei tarvitse miettiä miten heihin saisi kontaktia koska vaaleatukkaisia on paljon. Mikä tahansa laajamittainen mainonta kohtaa vaaleatukkaisia riittävissä määrin. Tällöin ei kuitenkaan voida puhua kohdentamisesta tai kohderyhmäaajattelusta.

Kampanjan puolustuspuheista ei tahdo löytää perusteluja sille miksi juuri 7 päivää lehti olisi erityisen hyvä kontakti passiivisesti kirkossa oleville? Toisin sanoen miksi kohdennus on tehty tämän ns. pintaliitoisen sosiaalipornolehden suuntaan. Koska kyseessä on jotain jota sloganoidaan kohderyhmäajattelun ja segmentoinnin kautta, ei voida vedota laajaan levikkiin vaan on perusteltava miksi passiivisluterilaisia on tilastollisesti enemmän 7 lukijoissa.

Tähän vastaaminen tuo ratkaisut esimerkiksi niihin erikoisiin kysymyksiin että miksi kirkon kannattaa hakea yhteistyökumppania nimenomaan leimallisesti maksullisten eiuutisiin keskittyvien viihteellisten lehtien joukosta? Miksi ei ottaa vakavamin otettavaa laajalevikkistä Helsingin Sanomia? Miksi ei ottaa ilmaista Metroa? Näihin voi olla vastaus, mutta niitä ei käsittelyistä löydy joten on aivan yhtä fiksua vain olettaa että näihin ei ole vastauksia mietitty.

"Viestillä on selvä kohderyhmä: ihan-tavalliset-maltilliset ihmiset. Poikkeuksellista on, että kohderyhmä on otettu huomioon." Suoraan sanoen kun kampanjaa katsoo, ei nimenomaan näytä siltä. On mahdollista että on mietitty että mitä kohderyhmä tekee. Mutta heiltä itseltään ei ole kysytty. On nimittäin kirkollisten klassinen klisee ajatella että kirkosta etäännytään sen vuoksi että ollaan pinnallisia. Juuri huonolla kohderyhmän huomioimisella syntyy stereotyyppisiä kampanjoita jotka vaikuttavat kenties mainostajan silmiin järkeviltä ja kohdennetuilta koska ne vastaavat mielikuvaa kohderyhmästä. Mutta kohderyhmä itse on erimielinen. Toki joskus tutkimuksesta paljastuu että stereotypiat ovat tosia, mutta yleensä peruslähtökohdaksi on järkevää katsoa että ne on syytä tarkistaa koska yllättävän usein stereotypiat ovat vain stereotypioita, niillä on enemmän ad hominem -luonne.

Itse kykenen kyllä kuvittelemaan että jos kohderyhmänä on "passiivisluterilainen" niin kohdennus voi olla testattu. Syyksi ilmiöön voisi olla se, että ajattelevat aktiiviset etääntyneet ovat joko vahvistaneet näkemystään kirkkoon tai eronneet kirkosta kaikenmaailman homokohujen myötä ja että passiivisto on lähinnä mukana siksi että ei jaksa erota kirkosta tai miettiä. Tämänlainen EVVK -linjama voi todella osua 7 -lehden lukijoihin. Mutta tämä yhteys on kuitenkin tälläisenään vain minun stereotypiani ja olisi hyvä varmistaa se. Siksi olisikin kiinnostavaa tietää miten kohderyhmätutkimus on tehty. Onko ollut kvantitatiivinen puhelinhaastattelu? Onko ollut kvalitatiivisia ryhmähaastatteluja? Onko tutkimus toteutettu etnografisena tutkimuksena? Kohderyhmän huomioimista korostetaan ja toistetaan mutta ei kerrota missään että miten ja kenen toimesta ja mistä kulmsta se on huomioitu. Koska kohderyhmä on huomioitu, ei ole vain leikitty stereotupialeikkiä breinstrormauksessa kirkollisten sisäpiirin toimistossa vaan on tehty tutkimusta jossa kohderyhmältä on kysytty. Jos näin ei ole tehty, koko kohderyhmän huomioiminen on epätosi väite. (Ilman tarkentavaa taustaa on tietysti mahdotonta sanoa. Mutta miksi pitää epämääräisenä jos tutkimustyötä on tehty?)

"Kampanja puhuu asiasta, ei organisaatiosta. Kerrankin!" Tämä on kyllä sinänsä totta. Kirkko instituutiona ja ideologiana on häivytetty jopa siinä määrin että kampanja näyttää hyvin toteutetulta 7 päivää -lehden mainokselta. Se, että seiskan brändi on näinkin vahvasti yhdessä on mielenkiintoinen mietittävä, koska tässä herää kysymys kirkon mahdollisuuksista tehdä yhteistyötä eri tahojen kanssa ns. hyvässä hengessä. Esimerkiksi aikaisemmin (ei todellakaan vahingossa) mainitsemani "Helsingin Sanomat" on laajalevikkinen sen tapa käsitellä kirkkoa on ollut kaikkea muuta kuin mairitteleva. Se ei todennäköisesti edes haluaisi yhteistyöhön kirkon kanssa. 7 päivää on voinut kartoittaa sen, että sen asiakkaita mainonta ei ainakaan ärsytä, jolloin kohdennusta on tietysti tehty siinä mielessä, että lehden lukijakunnassa olisi joko niitä joihin kampanja osuu että niitä jotka eivät siitä välitä. ; Kampanjan ulkomuoto voikin olla sitä että kirkko on räätälöinyt kampanjan yhteen sen tahon kanssa jonka he ovat saaneet yhteistyökumppaniksi. Tämänlainen "käytännön syistä tehtävä" kompromissointi on tavallista. Ja on ihan tervettä että tätä ei mainita mainospuheissa. (Se on vähän kuin sanoisi että "menin naimisiin sen naisen kanssa koska se huoli, oikeasti halusin sen toisen." Ei niin sano terve, vaikka totta olisikin.)

"Tieto on yhdistetty tunteeseen - molempia on saatavilla yhdessä paketissa. Nostan hattua sillä tämä on vaikea taito." Tässä kohden minulla oli tämän päivän suurin la wut de la fuck -hetki. Olen esimerkiksi tämän kampanjan facebooksivua myöten mukana. Tietoa siitä on vaikeaa löytää. Kehuttavana on ajatus uudesta joululaulusta ja sitä voidaan pitää sinänsä positiivisena että joululaulut ovat niin kuluneita että ei ole väliä onko kappale hyvä. Mikä tahansa "petteripunakuonosta ja kumppaneista" poikkeava pelastaa joulunlähiaikoina aivoverenvuodoilta. Mutta tätä on vaikeaa pitää "tietona".
1: Tosin voi olla että "UskoToivoRakkaus" -kampanjasta on opittu jotain. Sen perussävynähän oli tunnustaa kirkon tietämättömyys ja ikään kuin pyytää apua. Tämän piti tietysti ohjata ihmisiä kehittämään kirkkoa mutta moni tajusi että tämä on tunnustus siitä että kirkko ei sovi nuorille ja muille joilta se pyysi neuvoa. Kaikkitietävyys alasta näyttää olevan toinen, päivastainen, keino hakea mainosstrategiaa. Valitettavasti tämä on minusta aivan yhtä väärä kuin se toinen ääripää, joskin imagoissa syntyy ero tämä on pintaliitoimagoa kun "uskotoivorakkaus" oli epäonnistuessaankin jotenkin sympaattinen kampanja. Sympatia ei valitettavasti taida usein myydä.

"Puhutaan hittituotteesta eli joulusta. Siinäpä hittituote, jonka brändi todella kaipaa kirkastamista." Kiistämättä joululla on vahva brändi. Ensin tuntuu omituiselta sanoa että "hitti" kaipaa "brändäystä". Kun hittinä ollaan siksi että brändi on jo hyvä. Kuitenkin kampanja näyttää päin vastoin brändäävän kaikkea muuta siksi että joululla on hyvä brändi.
1: "Tonttulakkijoulu" on paljon vahvempi kuin "kristillinen joulu". Tämä tuleekin hyvin esiin 7 päivän kampanjassakin. Sen sijaan kirkollinen joulu on itse asiassa vähemmän kirkas brändi ; Jo minun lapsuudessa koulussa joulusta piirrettiin helposti tonttuja ja poroja. Itse olin niitä harvoja jotka piirsivät ensisijassa Jeesusseimikuvaelmia (ja toissijaisesti punatulkkuja jotka olivat mittasuhteellisesti ainakin tappajadobermannin kokoisia, isoja puuhun verrattuna jonka oksilla ne istuivat).
2: Joulu on toki kirkon suosituin juhla - mikä on hieman pinnallista koska teologisesti pääsiäinen on pääasia ja joululle on aika vaikeaa löytää mitään vahvaa teologista relevanssia. Eli kuitenkin joulu on suosittu kirkon oman piirin sisällä.
+; Syynä joulun suosioon on joulun tarina. Itse tein pienen kartoituksen siitä miten joulun tarinaa pidetään kauniina. (Otos ei ollut merkittävä, mutta tein sen sentään kristittyjen parissa ja tein tarkoituksella tutkimuksen sellaiseksi että kysymykset tappoivat tietyn asenteellisuuden tästä kohden.) Saamani tulos oli sitä että ihmiset eivät ole kovin innoissaan tarinan ns. vallan symboleista. Eli niistä joilla korostetaan että Jeesus oli ihmelapsi. Sen sijaan tarinan kauneus nähtiin siinä, että ei saatu sijaa majatalossa, että itse aiheesta eli lapsen syntymästä. Tässä mielessä joulun tarina on kaunis oleelisesti samanlaisilla syin kuin "Sex and the City" -elokuvan vauvansaantikohtaus on monien pintaliitonaisten mieleen. Tässä mielessä yhdistelmä 7 päivästä ja kirkon joulusta ei ole huono. Kirkon joulukuva liitetään tonttulakkijoulun vahvempaan brändiin. Ja kirkon brändi yritetään rakentaa sen parhaiten tunnetun piirteen, joulun, kautta. Idea ei selvästi ole "läpeensä paska".

"Jatkossa tulemme näkemään paljon tämän kaltaista viestintää. Kirkolle uskollisia puhutellaan omalla kielellä sisäpiirissä, mutta kun lähdemme pienistä piireistä ulos, teemme voimakkaasti kohdistettua viestintää." Ideana on juuri se, että jos halutaan hyvää markkinointipuolta kirkolle, niin juuri näin olisi tehtäväkin.
1: Ongelmana on vain se, että tämä kampanja vaikuttaa enemmänkin siltä että ollaan tehty (kirkon puolella) hyvin heikosti kohdistettua viestintää jonka väittäminen kohderyhmäsuunnitelluksi on enemmänkin post hoc -perustelua kuin kohderyhmän halujen kautta perusteleva jossa näkyisi ennakkosuunnittelun henki. Suoraan sanoen perstuntumalta (=piilossaolevia ja missään mainitsemattomia tuntemattomalla keinoin hankittuja mahdollisest olemassaolemattomia tutkimustuloksia näkemättä) näyttää siltä että kun kampanja on tuo mikä on, niin keksitään mitä tahansa syitä jonka vuoksi se on hyvin perusteltu. Tämä näyttää aivan erilaiselta kuin se, jossa ensin tutkittaisiin kohderyhmä ja sitten tämän tuloksilla ohjattaisiin yhteistyökumppanin valinta ja mainonnan lopullinen muoto.
2:  "Seiskan" kannalta suunnittelussa itse asiassa on paljonkin järkeä. Valitettavasti heidän vahva bisnestajunsa hukuttaa kirkon ja pipliaseuran sen verran ylivoimaisesti että ainakaan minun mieleeni (näin markkinatutkimusalalla toimivana ja alasta hieman kiinnostuneena) enemmänkin se, että on saatu yhteistyökumppani ja sitten valittu kohderyhmäksi ne jotka ovat tämän saadun yhteistyökumppanin mukana. Silloin on väärin esittää että kohderyhmänä olisi "ihan-tavalliset-maltilliset ihmiset" ja yhteistyökumppani valittu niiden mukaan ; Jos asiaa väännetään nurin päin syntyykin tautologinen kohderyhmänrakennus joka sanoo että "mainoskampanjamme toimii niille joille se toimii." Kaikki kampanjat toimivat niille joille ne toimivat, mutta tästä ylöspäin nouseminen on se markkinoinin ydin.
3: Kampanjan perustelulogiikassa näyttää nousevan esiin kohdentamisen ydinteema. Se taas on se, että ei mainosteta isosti massalle, vaan mainontaa kohdistetaan niin että se tavoittaa juuri oleellisesti oman kohderyhmän tai ei juuri oleellisesti niitä jotka ovat oman kohderyhmän ulkopuolella. Se, että ei puhutella kaikkia on kohdentamisen ydinidea. Massamainonta metroissa ja vastaavissa ei näytä palvelevan tätä ideaa kovinkaan hyvin. Kenties tässä on kuitenkin joustonvaraa siinä, että Seiskan asiakkaat että Kirkon passiivisluterilaiset ovat oikeasti niin yleisiä, että massamainonta on paras tapa tavoittaa heidät. Segmentointi koskeekin siksi enemmän mainoksen sisältöä ja sen muotoa kuin levitystapaa.

Tässä kampanjassa näkyy itse asiassa minun silmiini 7 päivää -lehden todella vahva bränditajuisuus. Kirkon osuus ja sen brändin heikkous näkyy (kampanjan kannalta valitettavasti) myös. Kampanja herättää jopa tunteita siitä että pinnallistaako se eroajansa. Seiska vetoaa omiin ihmisiinsä, ja kirkko rinnastaa kaikki passiivisluterilaiset "seiskalaisiin". Tämä on temppuna riskaabeli ; Onhan Big Brotherkin suosittu ohjelma mutta siihen liittyy myös vahvoja antipatioita. BB -ohjelman herjaaminen onkin hyvin yleistä ja kirkon yhdistäminen tämänlaisiin brändeihin kantaa riskejä. Riskejä joita seiskalal ja BB -ohjelmalla ei ole koska ne ovat itse itsensä eivätkä yhteistyössä itsensä kanssa... Tämä "heitto" ei tule siitä että dissaisin kirkkoa tai diggaisin 7 päivää. Sillä minulle itselleni 7 päivää on epäfilosofista, pinnallista ja epäkiinnostavaa sosiaalipornoa (joka on minun silmissäni huonompaa kuin kunnon porno) kun taas kirkossa taas on periaatteessa jotain josta voisi olla johonkin (ja on turhauttavaa kun ei koskaan ole). Kirkko ja sen brändääminen olisi itse asiassa mielenkiintoinen tehtävä ja haaste.

---

Writer "like" Aito Joulu in facebook. But just becouse they have not give opportunity to press "stalk" -button..

Nimeämisen voima.

Aikaisempaan valtionkirkko/kansankirkko -blogaukseeni tuli kommentti. Se oli lyhyt ja kuvaava "Kansankirkko. Kansanarmeija. Kansantasavalta. Kyllä kansa tietää. Ei muuta kuningasta, luojaa, kuin kansa kaikkivaltias." Tämänlaiset iskulauseet kuvaavatkin hyvin sitä, miten kansan nimissä ollaan haluttu usein kulkea. Kansan nimissä kulkevat esimerkiksi monet muusikot, jotka esittävät edustavansa kansan tai tavallisen ihmisen ääntä. Ja toisessa ääripäässä fasismin tunnusmerkkinä on ollut kulkea kansan nimissä, mutta johtajien ehdoilla.

Tämä onkin yksi tärkeä brändinrakennuskeino. Nimenvalinta on kaikkea muuta kuin merkityksetön. Jos nimeen saadaan ihanne, kuten "kansa" joka viittaa demokratiaan ja ihmisten kuuntelemiseen, ihmiset ajattelevat helposti kahta asiaa (a) tämä nimessä oleva ihanne on todellinen ihanne ja (b) tämä ihanne jopa toteutuu toiminnassa, ollen siis jotain muuta kuin utopia jota tavoitellaan ja joka ei vain toteudu.

Nimeäminen onkin osa "sanamagiaa". Kirkon kohdalla tämä näkyy siten, että valtionkirkko -sananvalinta tuottaa etäisyyttä ja byrokraattisia konnotaatioita jotka taianomaisesti yhdistyvät nimestä suoraan instituution toimintaan. Kansankirkko -sananvalinta taas tuottaa konnotaatioita ihmisten lähellä olemisesta.

Vastaava strategia on tuttu myös valtaosasta pseudotieteitä. He tuottavat omia määritelmiään. Yksi pseudotieteen erikoinen tunnusmerkki itse asiassa onkin se, että heillä on oma terminologia. Ad Technobabble "on niissä vakiona".
1: Uusiotermit vilisevät, eli ihminen täytyy sisällyttää tähän uuteen jargoniin. Tällä rakennetaan elitismiä ja sisäpiiriä. Mutta luodaan mylös syvällisyyden ja kouluttautumisen mielikuva. ; Esimerkiksi homeopaatikot selittävät että kyseessä ei ole mikään mielivaltainen oppi, koska heillä on pirusti opeteltavia asioita. ; On helppo hämmentyä terminologian edessä ja kokea että puhuja on viisas, koska ei ymmärrä mitä toinen puhuu tai sitten tietää minkälainen työ pelkkien termien opettelussa on ollut.
2: Siinä voi olla jopa normaalitieteessä käytettyjä määritelmiä, mutta nekin on määritelty uusiksi. Näin syntyy mielikuva siitä että vakiintunut tiedekin on asian puolella, mutta kenttä rakennetaan kuitenkin sellaiseksi että tieteentekijä ikään kuin "puhuu ohitse", koska käyttää tieteellistä termiä eikä pseudotieteilijöiden uusiotermiä joka on vain tieteellisen sanan homonyymi. Tästä malliesimerkkinä on varmasti kreationismi, joka käyttää "informaatio" -sanaa innolla. Mutta ei vakiintunen informaatiotieteen käyttämissä muodoissa. Sen sijaan sillä viitataan enemmän arkikielen "informaatioon" ja sen päälle on rakennettu lukuisia erilaisia uusioinformaatiotermejä, kuten "Gittin informaatio" tai "CS -informaatio".
3: Nimeämisellä voidaan myös peittää sisällön puute. Esimerkiksi jos asiaa ei ymmärretä, tuntuu tunnetasolla että ilmiö on hallussa jos sitä kutsuu "mysteeriksi". Tätä samaa ilmiötä käytetään usein pseudotieteissä siten, että saman termin alle (piilotetaan ymmärryksen puute ja sanoman sisällyksettömyys, epätäsmällisyys tai epämääräisyys) niputetaan olemassaolevia tai useita keskenään ristiriitaisia käsitteitä (peitetään ekvivokaatio ja sisäinen epäkoherenssi.)

Karkeasti sanoen terminmäärittelyssä on paljon tunne -elementtejä jotka saadaan rakennettua. Kyseessä on retorinen temppuilu jolla siirretään ihmisen huolmio analyyttisesti sisällöstä ja saadaan mielikuvat puolelle tunnetasoltta. Omalla tai omien ehtojen kautta määritellyllä terminologialla keskustelukenttä otetaan haltuun ja pakotetaan toiset pelaamaan omilla ehdoilla. Tällä saadaan ylilyöntiasema, jossa itse "ollaan vakiintunuttiedekriittisiä"(~denialisteja) ja pakotetaan toiset puolustautumaan. Näin saadaan mainio aloitus Gish gallopille, jossa pseudotieteilijä hyökkää sarjatulella, eikä argumenttien laadulla ole väliä koska "niitä muita on jäljellä". Näin omaa näkemystä ei koskaan tarvita todistaa ; Riittää että esitetään vaihtoehdot automaattisesti ainoina valintoina (väärä dikotomia) ja että vastapuolen päälle heitetään epäilyä (millä tahansa epämääräisen huonollakin argumentilla). Lisäksi "sanataikuus" on siitä kätevää että skeptikot pakotetaan käyttämään omaa uusioterminologiaa, jolloin tunnetasolla olevat sanojen konnotaatiot säästyvät käytännössä kritiikiltä.

Sanataikuus toimii. Siksi valtionkirkon kannattajatkin käyttävät sitä, vaikka heillä ei olekaan mitään eväitä osoittaa että termi "kansankirkko" olisi mitenkään tai missään kontekstissa konkretisoitunut tai muutenkaan osuva.