Kun katsotaan etiikkaa, siihen liitetään hyvinkin usein tunteita. Näitä toki kutsutaan usein hieman toisilla nimillä. Tämä näkyy melko vahvasti esimerkiksi siinä miten metaetiikassa ateismia pidetään "eksistentiaalisesti riittämättömänä" vastaamaan moraaliasioihin.
Mutta kenties merkittävin koskee utilitarismia. Moni arvostaa utilitarismin ajatusta, sitä että ensin määritellään jokin hyve ja sitten tätä tavoitellaan mahdollisimman monille. Tätä on syytä kannattaa siihen asti kunnes ymmärtää että utilitaristisiin järjestelmiin kuuluu usein lieveilmiöitä. Esimerkiksi utilitarismissa voi olla perusteltua tuomita viattomia, jotta saataisiin rikollisuus vähenemään pelotevaikutuksen vuoksi ja halutaan mieluummin tuomita väärä kuin jättää teko julkisuuskuvaltaan ratkaisemattomaksi. Utilitarismissa on käytännössä aina mukana myös se, että vähemmistön tai yksilöiden onnellisuus ja hyveensaanti voidaan itse asiassa tyystin ottaa pois "enemmistön nimissä". Tämä koetaan epämiellyttävänä ja mielivaltaisena. Ja siksi utilitarismista ei pidetä
Toisin sanoen moni käyttää näitä epämiellyttäviä seikkoja kuin ne olisivat objektiivisesti epämoraalisia, Ja niillä ikään kuin kaadetaan pääteoria. Taustalla on objektiivisuutta muistuttava ajatus. Sellainen jossa moraalia kuvattaisiin teorioilla jotka noudattavat ikään kuin Hempelin määrittämää selitysmallia. (Hempelin mukaan selityksessä täytyy olla vähintään yksi laki joka kuvaa asian laidan. Peittävän lain mallin mukaisesti.) Moraaliteorialle toisin sanoen oletetaan teoria ja epäintuitiivinen tai tunnetasolla epämiellyttävä yksittäistapaus sitten "ikään kuin falsifioi teorian". ; Eli jos utilitarismin maksimointi ei anna vastausta kaikissa mahdollisissa ratkaisuissa se on joko väärä teoria tai sitten se ei ole ainakaan täysin oikea teoria ja koko selitys sille mikä tekee hyväksi ja pahaksi.
Tämä askel ei tietenkään ole ilmiselvä. Moralisti voi aina tuomita tämänlaisen tunteiluna ja selittää että teoria on tosi ja kuvaa moraalia. Ja kenties ihmisten näkemys vain on väärä. (Tähän vertautuvaa toimintaan ja selitykseen löytää kulmia etenkin uskonnon puolelta. Jumalan käskyt ja ihmisten syntiturmeltunut näkemys asetetaan vastakkain. Ja intuitio ja eettinen tunne ei välttämättä merkitse paljoakaan.)
Ongelmana on vain se, että jos tunnepuoli todella voidaan ottaa totena, niin siinä vaiheessa Sam Harris on yht'äkkiä erikoisen vahvoilla. Hänhän käyttää psykologian ja neurotieteen tuloksia hakiessaan sisältöä ja määritelmää moraalille. Jos moraali on intuitionmukaista voidaan sanoa että moraali on määritetty ihmisen lajityypilliseksi käyttäytymiseksi. Ja tämä taas on periaatteessa luonnontieteellinen kysymys.
Kuitenkin monesti kun moraalisysteemeitä torjutaan intuitiopohjalla perussävynä on ironisesti se, että moraali olisi relativistista eikä sitä saisi lähestyä määritelmin koska nämä määritelmät olisivat väärässä. Eksistentiaalinen kokemus nähdään usein täysin irrallaan kaikesta luonnontieteellisestä. Mutta toisaalta jopa psyykenlääkitys voidaan nähdä mekanistis-kemiallisena porttina siihen että vaikutetaan tunnettavilla tavoilla siihen miten maailma koetaan...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hempel. Näytä kaikki tekstit

maanantai 5. lokakuuta 2015
perjantai 7. elokuuta 2015
Nojatuoliornitologiaa
Moni saattaa pitää minua mukavuuksiin tottuneena ja luonnosta vieraantuneena, vain siksi että satun olemaan miljonääri. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa! Olen aivan tavallinen ihminen, aivan kuten sinä ja minä. Olen myös luontoihminen.
Esimerkiksi eräs suosikkiharrastukseni on ornitologia. Menemme vuorineuvosten kanssa erämaan hirsimökeille katumaastureillamme. Siellä ammumme fasaaneja fasaanitarhassa. Tämä on kuitenkin joskus vaivalloista ja väsyttävää. ; Etenkin syksyisin ilma voi olla niin viileää, että konjakin juominen ilman sormikkaita ei onnistu miellyttävästi. Samoin vaikka fasaaneja ajettaisiin parvina kohti, niin nuo ovelat luontokappaleet eivät vain osaa käyttäytyä ja aina ei tule saalista vaikka kuinka räiskisi menemään puoliautomaattihaulikolla. Se on turhauttavaa.
Silti olen innokas ornitologi joka ornitologioitsee joka päivä.
Ornitologi ei aina ammu lintua. Ornitologin tehtävänä on usein hankkia havaintoja ja evidenssiä tietyn lintulajin ominaisuuksista, kuten linnun sijainti ja ulkonäkö. Haulikko-grilli -menetelmä on tässä vain yksi menetelmä. Se on toki hyvin varma menettely. Monesti ornitologi joutuu luottamaan vähemmän varmoihin todisteisiin. Esimerkiksi hän voi kuulla lintujen ääniä. Tämä tukee linnun läsnäoloa vaikka periaatteessa ääni voisi tulla vaikka ovelasti kätketystä nauhurista. Se on kuitenkin evidenssiä vaikka nauhurin läsnäoloa ei koeteltaisikaan.
Otetaan esiin tapa, joilla voidaan perustella linnun läsnäolo;
Otetaan yleisiä lakeja koskeva periaate ; Jos meillä on mielessämme hypoteesi vaikka siitä että "kaikki fasaanit ovat höyhenellisiä", voimme saada sille todisteita sitä kautta että havaitsemme fasaanin jolla on höyheniä. Se tukee näkemystämme vaikka ei täysin aukottomasti todistaisikaan sitä. Tämä pätee kaikkiin sääntöihin jotka on kuvattavissa muotoa "Kaikki A:t ovat X" (instance confirmation).
Toisaalta meillä voi olla kaksi periaatetta jotka ovat yhteneviä. Eli ne ennustavat samoja asioita. Tämä tarkoittaa sitä että ne molemmat ovat tosia tai ne molemmat ovat vääriä. Ja vaihtoehtoja näille kahdelle ei ole. Meillä voi olla esimerkiksi väitelause "kaikki fasaanit ovat höyhenellisiä" ja "kaikki ei-höyhenelliset kohteet ovat ei-fasaaneita". Näiden perustelu tarkoittaa sitä että jos perustelee toista, niin antaa evidenssiä myös toiselle (equivalence condition).
Joka tarkoittaa sitä että jos löydämme höyhenellisen korpin, se ei anna evidenssiä tai kumoamista kummallekaan, se on höyhenellinen ei-fasaani. Mutta jos perustelee sitä että ei-fasaanit ovat ei-höyhenellisiä niin todistaa että fasaanit ovat höyhenellisiä, edes pikkiriikkisen. Joka tarkoittaa sitä että jos näen vaikka nahkaisen sohvani, se todistaa hypoteesia fasaaneista. Samoin kun katson ruskeaa konjakkiani (ei höyheniä) se todistaa kannanottoa fasaaneista. Samoin kuin uuden viehättävän sihteerini topless -hieronta todistaa kannanottoa fasaaneista. (Useimmiten.)
Moni paheksuu sitä että harrastan ornitologiaa tipusia tiirailemalla. Mutta tämä on vain kommunististien feminismiä! Sillä huomaan jokaisessa kohdassa tarkkaavaisesti kaksi asiaa (a) se ei ole fasaani (b) se ei ole höyhenellinen. Näin ollen tulen tarkistaneeksi että kyseessä ei ole kalju fasaani. Joka falsifioisi väitteeni "kaikki fasaanit ovat höyhenellisiä".
Keissini on vahvalla pohjalla. Sillä equivalence condition on vahva koska siinä sama asia tavallaan vain ilmaistaan eri samoin. Sisältö pysyy samana. Ja niiden todistaminen ristiin onnistuu aivan täysin. Se vain avaa sitä kenties eitotutusta näkökulmasta. Toisaalta instance confirmation on yleisesti hyväksytty evidenssinhankintakeino. Käytetty päätelmä ei riko logiikan sääntöjä vastaan. Joten voin aivan hyvin pitää itseäni ahkerana ornitologina!

Tunnisteet:
epistemologia,
Hempel,
huumori,
ornitologia,
stand-up komiikka
perjantai 10. lokakuuta 2014
Mielellään enemmän
"The boundary between physics and metaphysics is the boundary between
what can and what cannot be computed in the age of the universe"
(Carlo Beenakker, "Hempel's dilemma and the physics of computation")
Mieli ja tietoisuus on monesta aihe jota ei voi lainkaan käsitellä tieteellisesti ; Se on oikeastaan yksi niistä aiheista joissa tieteenfilosofia on äärimmäisen normatiivista. NoMa -periaatteen kaltaiset systeemit luovat tiukkoja demarkaatiokriteereitä siitä mitä aiheita tiede voi tutkia. Tämä on sinänsä erikoista, koska moni fysikalismia vastustava pitää sitä (a) rajoittuneena (b) he korostavat sitä miten skientistinen lähestymistapa on normatiivista tai jopa (c) korostavat että tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit ovat keinotekoisia ja vääriä.
Pätevä vai merkityksellinen?
Osa argumenteista on sitten vakavampia ja järkevämpiä kuin toiset. Parhaimmistosta löytyy esimerkiksi Hempeliltä. Hän lähestyi asiaa siten että fysikalismin kohdalla pitäisi määritellä mitä fysikaalisuus tarkoittaa. Ja tässä kohden (1) Se ei voi olla ilmiselvästi väärässä. Teoria ei saa olla tunnettujen tosiasioiden vastainen. (2) Se ei voi olla triviaali. Jos fysikaalismi määritellään vaikka siten että "kaikki se mikä on olemassa on fysikaalista", fysikalismi on luonnollisesti tosi. Mutta tässä muodossaan se ei sano mitään kiinnostavaa todellisuudesta. Ja jos tutkimme jotain aihetta, vaikkapa mieltä, on meidän voitava saada jotain kiinnostavaa irti tästä kohteesta. (3) Sillä tulisi olla jotain sisältöä joka olisi saavutettavissamme nyt. (+) Vaikeutena on se, että fysikalismi voidaan määritellä joko nykyiseen fysiikkaan tai ideaalisempaan tulevaisuuden fysiikkaan. Ja jos fysikalismi määritellään nykyisen mallin mukaan, on meillä vaikeuksia koska nykyinen tieto ei tarjoa kovin paljoa tietoa tietoisuudesta (kohta 1). Mutta jos se määritellään tulevaisuuden fysiikan mukaan, me emme onnistu 3 -kohdassa. Selvästi tämä tarkoittaa että fysikalismissa on vakavaa ontumista.
Argumentti on itse asiassa aika hyvä. Olemme oppineet kokemuksesta että fysikaalisia teorioita uudistetaan ja hiotaan paremmiksi koko ajan. Itse asiassa naturalistisia tutkimusaloja vaivaa "tiedon puoliintumisaika". Tämä johtaa induktiiviseen ajatukseen siitä että asioita osoitetaan virheellisiksi myös tulevaisuudessa. Ja tätä kautta nykyisetkin fysikaaliset teoriat vaikkapa mielestä ovat todennäköisesti enemmän tai vähemmän vääriä. Näin ollen fysikalismi filosofiana nojaa helposti ideaalifysiikkaan, johonkin joka perustuu ideaaliteorioihin joita meidän käsillämme ei tällä hetkellä ole. Siksi onkin ymmärrettävää että Hempel argumentoi että fysikalismi on joko väärä tai sitten sillä ei ole kunnollista sisältöä.
Hempelin argumentti ei kuitenkaan aivan kovin hirveästi vakuuta. Lähinnä kyse on siitä että sen teho ei iske siihen mihin sen voisi ajatella iskevän. Se ei nimittäin perimmiltään oikeastaan kumoa fysikalismia. Jos asiaa lähestyy vaikkapa tutkimusohjelmien kautta, voitaisiin rakentaa ajatus siitä että teoria on hyödyllinen jos se tuottaa uutta tietoa. Itse asiassa ; Jos käsitteellä on muutakin kuin triviaalia määrittelemällä syntyvää "analyyttistä sisältöä" se tuottaa hedelmällisen tutkimusohjelman. Ja tällöin tiedon puoliintumisaika ei olekaan ongelma vaan etu. Henkenä onkin se, että Hempelin implikaatiot eivät ole niin vakavia kuin voisi luulla.
Fysikalistit ovatkin reagoineet Hempelin ajatuksiin esimerkiksi
1: Juuri siten että paras sen hetkinen tieto on paras sen hetkinen tieto. Se, että teoriat muuttuvat on vain sitä että menemme kohti parempia teorioita. Tällöin fysikalismilla ei tietysti ole ongelmaa. Vaan itse asiassa päinvastoin ; Jos teoriat nykyään tarttuvat tietoisuuteen vajaasti, niin ne kuitenkin selvittävät jotain. Ja tämä kasautuu joten tulevaisuudessa asioista tiedetään enemmän kun joitain vääriä näkemyksiä on kumottu. (Siksi mitään tiedettä voidaan tehdä ja mitään tietoa saadaan vaikka tiilien putoamisesta päähän.) Tämän muistutukseksi voidaan sanoa että monia asioita ei ennen osattu selittää ja nyt niille tiedetään niiden fysikaaliset taustat. Ja jos todella olemme induktion ystäviä ja ajattelemme että menneisyys opettaa tulevaisuudesta, niin voimme aivan yhtä hyvin väittää että kokemuksesta tiedämme että tietomme kasautuu, ja tekee sen siten että fysikaalista teoriaa ei korvata supernaturaalilla ongelmalla tai sillä että jo selitetty palautuu joksikin totaaliseksi eitiedetyksi mysteeriksi. Ja menneisyys opettaa ennen kaikkea sen, että jos jonkun asian tietäminen fysiikan avulla on väitetty mahdottomaksi, siitä on kuitenkin tehty mahdollista. (Tähtien sisältämiä aineita ei uskottu voivan tutkia. Mutta sitten spektriviivojen aukot ratkaisivat tämän mysteerin.)
2: Toisaalta osa fysikalisteista on hylännyt utopian ideaalifysiikasta. Itse asiassa voidaan sanoa että nykyfysiikka ei suinkaan kumoudu, vaan vihjaa hyvin oleellisen paljon tulevasta fysiikasta. Tätä tukee huomio siitä että vaikka teorioita tarkennetaan ja korvataan, teorioita itse asiassa yllättävän harvoin hyllytetään täysin. Newtonin lait pätevät "tavallisesti yhä". Ja Galileo Galilein fysiikkatutkimukset pätevät yhä. Muutos ja muuttumisen tarkkuus ovat Hempelillä alikorostuneet. Samoin se, että Einsteinin muutokset Newtonin fysiikkaan itse asiassa nojasi valtaosaltaan jo aiemmin tunnettuihin fysikaalisiin ilmiöihin, joten aiempi fysiikka nimenomaan johdatteli kohti suhteellisuusteoriaa. Uusi teoria ei ole koskaan täysin satunnainen ja aivan täysin erilainen.
Hempelin ratkaiseminen demonstroi laajempaa fysikalismikritiikkiä
Ei ole tavatonta että joku filosofi esittää väitteen jossa fysikalistinen ontologia - eli näkemys jossa asiat jotka voidaan kuvata fysikaalisesti ovat olemassa - olisi ehdottomasti väärä ja huono. Näissä on yleensä henkenä juuri se, että "naturalismi" tai "materialismi" on miltei varmasti väärä, joten kaikkien pitäisi ikään kuin hyväksyä se vaihtoehto totuutena. Mutta kuitenkin näissä ajatuksissa käsitellään usein jotain aivan muuta kuin fysikalismin ontologiaa mahdollisuutena. Ne panostavat ns. episteemisiin rajoitteisiin. Ja tämä tekee niistä yleensä - ellei peräti aina - nykyhetken epistemologian kritiikkiä. (Ja rehellisesti sanoen aina ei sitäkään ; Joskus kysymys on denialismista, eli asia on jo melko varmassa tiedossa mutta tämä kiistetään. Mutta asiallistakin kritiikkiä on, ja siksi tässä on ympärillä sulut.)
Tietoisuuden kohdalla moni fysikalisti määrittelee tietoisuuden funktioiden kautta. Tällöin syntyy helposti Michio Kakun tyylinen ajatus jossa jokaisella "termostaatilla" on minimaalinen määrä tietoisuutta. Ja että ihminen on vain älyttömän monen "termostaatin" kasautuma. Mutta fysikalismin vastustajat sen sijaan lähestyvät asiaa usein subjektiivisuudella. Tietoisuuden ajatellaan olevan subjektiivista ja subjektiivisena ajatellaan olevan objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. ~ Ajatus on kieltämättä intuitiivisesti järkevä. Sitä kuitenkin vaivaa se, mikä NoMa -periaatteita ja muita "aihekeskeisiä" demarkaatiokriteereitä. Ne yleensä vaativat sitä että yhtä todet premissit ja samat argumenttirakenteet toimivat toisaalla mutta eivät toisaalla. Fallibilismissa takana oleva korroboraatio ja falsifiointi on tässä hienompi, koska se perustuu argumentointitapaan, sen takana on suoraan se miten asiasta argumentoidaan. Tämä viittaa syvään epätyydyttävyyteen itse "aiheen kautta jakamisessa".
Mutta jos otamme esille vaikka Thomas Nagelin ajatuksen lepakoista, on helppoa huomata että siinäkin tapahtuu sama mikä Hempelillä. Argumentti ei perimmiltään koske ontologiaa. Ja vielä pahempaa. Se koskee ontologiaa vasta kun siihen liitetään piilo-oletuksena se mitä halutaan todistaa. Kehäpäätelmään ajautuminen taas vihjaa argumentaatiotavan "syvään epätyydyttävyyteen".
Jos nyt ajattelemme että Nagel oli oikeilla jäljillä selittäessään että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. (Hyväksymme tämän Nagelin huomautuksen totena.) Voimme kuitenkin lähteä miettimään miten voidaan tietää miltä tuntuu olla lepakko. Ja tähän voidaan saada jännittävän ilmiselvä vastaus. Olemalla lepakko. Subjektiivisuuden ongelma tiivistyy siihen että minä en tiedä miltä tuntuu olla lepakko, mutta lepakko ei tiedä miltä tuntuu olla Tuomo. Mutta minä tiedän miltä tuntuu olla minä ja lepakko tietää miltä tuntuu olla lepakko. Se on meidän olemuksemme.
Ja jos nyt lähdemme miettimään mitä tarkoittaa olla minä tai mitä on olla lepakko. Tähän ei tarvita kuin tietoisuus. Jos tietoisuus on fysikalistinen, kyseessä on yksinkertaisesti laskennallinen tilanne. En tiedä miltä tuntuu olla lepakko, koska aivomme ovat erilaiset ja koska raajamme ja havainnointijärjestelmämme ovat erilaisia. Minä eroan naapuristani neuronien järjestyksen kautta. Jos nämä asiat voitaisiin muuttaa, kokemuksia voitaisiin todellakin vaihtaa siinä määrin että voisimme todella syvästi ja täysin ymmärtää miltä tuntuu olla lepakko. (Minun päähäni tuskin on samanlaista tunkua, ei täällä niin miellyttävää ole. Pelottava paikka.) Tämä on tämän hetken teknologisten rajoituksia koskeva ongelma eikä fysikalismin kumoutuminen tai fysikalismin vääryys.
Itse asiassa fysikalismi on ongelmissa jos ja vain jos tässä oletetaan että oleminen ja tietoisuus olisivat ytimeltään jotenkin eifysikaalisia. Sillä se, miten tiedetään että miltä tuntuu olla lepakko riippuu vain siitä että on lepakko jolla on lepakon tietoisuus. Ja tämä taas voi olla ongelma fysikalismille jos ja vain jos nämä ovat perustaltaan eifysikalistisia. Joten ollakseen ongelma fysikalismille tämä argumentti vaatii sen, että täytyisi olla jo valmiiksi tieto eifysikaalisuudesta. Jolloin ei voida kuin kysyä että (a) jos tieto jo on, niin mihin tätä argumenttia enää tarvitaan ja (b) jos tietoa ei ole ja argumentti nähdään fysikalismin kritiikkinä, niin ollaan kehäpäättelyssä jossa oletetaan mitä ollaan todistamassa.
Nagelin ja Hempelin argumentit ovat toki molemmat mielenkiintoinen, suurin vika on siinä miten pitkälle niiden vaikutukset viedään. Ja kun tälle tielle lähdetään, sitä tuppaa tulemaan kehäpäätelmä vastaan. Joka vihjaa siihen suuntaan että fysikalismilla ei ole mitään kovin suuria tai vakavia ontologisia ongelmia.

torstai 15. toukokuuta 2014
Aivon osa
Kun mietitään etiikan ja tieteen suhdetta, vastaan tulee hyvin usein se, miten aiheen "naturalistisoimista" pidetään lähtökohtaisesti kammottavana asiana. Kenties vahviten tämä näkyy evoluutiopsykologian kohdalla. Sitä rinnastetaan hyvin mielellään sosiaalidarwinismiin ja etenkin erilaisiin eugeniikkaprojekteihin. Ja kritiikissä tuntuu usein olevan kaksi tasoa tai oikeastaan vaihetta. Ensimmäisessä korostetaan humen giljotiinia ja selitetään että siitä miten asiat ovat ei voida päätellä sitä miten niiden pitäisi olla. Toisessa korostetaan että koska ihminen on syvällä vapaa ja hänen pitääkin olla vapaa niin evoluutiopsykologia ei edes voi olla totta. (Moni on tässä toki järkevä ja korostaa jompaa kumpaa puolta. Joko faktat ovat aina eettisiä tai eivät koskaan eettisiä.)
Kuitenkin jos katsomme mitä haasteita, evoluutio ei ole pahin tai pelottavin vihollinen. Pahin vihollinen löytyy pään sisältä. Tai ainakin neurologiasta. Jos aihetta lähestytään, törmätään väistämättä siihen miten tietyt muutokset johtavat muutoksiin siinä miten asioita koetaan. Ja vielä pahempaa. Tätä lisämutkistetaan sillä, että esiin kehitetään sellaisia oppialoja kuin neuroetiikka, joka miettii aivojen ja moraalin suhdetta.
Näin päädytään hyvin pian siihen miten esimerkiksi Dunbarin tutkimuksissa paljastuu ihmisen sosiaalisuuden luonnetta ja siihen liittyviä rajoitteita. ; Tosin sillä erolla että siinä missä evoluutiopsykologiassa on muistettava se, että genotyypin ja fenotyypin välillä on eroa. Ja että geeni ilmenee enemmän "tilastollisena konseptina". Aivojen kohdalla rakenne on valmiimpi ja joskus joustoja tapahtuu yllättävän vähän. Ja loppujen lopuksi ollaankin siinä että vaikka ihminen on kenties perimmiltään vapaa mutta tietty leesio aivoissa kahlitsee hänet anosognosiaan, konfabuloimaan ennustettavasti tilastaan, tiedostamatta rajoitteita (halvaus) jotka ovat ulkopuoliselle tarkastelijalle päivänselviä. Ihminen kokee olevansa vapaa mutta kaikkialla (tai ainakin helvetin usein) hän on kahleissa.
Siinä missä evoluutiopsykologia tyytyy sanomaan että ihmisen populaatio on luonnonvalinnan kautta painottunut olemaan sosiaalisia ja tekemään yhteistyötä, aivojen sorkkiminen viittaa siihen että muutoksia tapahtuu suoraan siinä mitä koemme. Tämä on hyvin mielenkiintoista koska se on liitoksissa siihen mitä etiikka on. Ja tässä vastassa on hyvin suuri vaikeus.
1: Voidaan nimittäin aivan täysin sanoa että subjektiivinen eksistenssikokemus ja emootio ei ole samaa kuin etiikka. Jolloin aivot ja niiden sorkkiminen eivät luonnollisesti kerro että jokin asia on oikein sen enempää kuin jonkun fundamentalistin kova vakaumus ja into ja moraalinen oikeutus tekee hänen teoistaan oikeutettuja. Tämä vaatii kuitenkin sen, että määritellään olemisen ja pitämisen välinen suhde tietynlaiseksi. Kannanotto siihen mikä on eettistä ja mikä ei, joka sidotaan havaintoaineistoon. Molemmat ovat väitelauseita mallia is-ought. (On hyvä huomata että negatiivinen "ei ole" -väitelause voidaan muotoilla "on" -väitelauseeksi. ; Ei ole väliä selitetäänko "on-pitäisi olla" vai "ei ole - pitäisi olla".)
2: Toisaalta voimme väittää että tosiasiassa moraali on vain kasautunutta emootiota, että mikään Jumala ei anna objektiivista moraalia joka killisi jossain Platonisessa maailmassa ihmiskunnan ja heidän eksistentiaalisten kokemustensa ja tunteidensa ulkopuolella. (Tai oikeastaan jo tässä väitettäisiin että koska moraali on platoninen idea niin tästä pitäisi voida päätellä miten asioiden pitäisi olla niiden ideoiden epätäsmällisissä representaatioissa maan päällä, ja että poikkeaminen on aina samaa kuin syntisyys tai pahuus tai vähintään hyvyyden puute. Ja esitetään myös että koska Jumala on, ja hänellä on tälläisiä lausuntoja niistä voisi sitten tietää miten asioiden pitäisi olla.) Eli korkeintaan jonkinlainen käsiääneskasautuma emootioista. Moraali olisikin heti jonkinlainen tilastollisesti katsottava piirre, ihmisen lajinmukaista käytöstä. Tämäkin luonnolliseti tekee vahvan "is-ought" -tulkinnan.
Kenties jonkinlaista laimennettua tietä asiaa on lähestytty abduktiivisen päättelyn avulla. Se johtaa etiikassa yleensä jonkinlaiseen tilannekohtaiseen etiikkaan. Tällöin myönnetään tilanteiden tietty tulkinnanvaraisuus, mutta yritetään kuitenkin hakea "parasta mahdollista selitysmallia" miettien aikaisempia tapahtumia ja niihin liittyviä erilaisia skenaarioita. Abduktiivinen päättely on jossain mielessä kätevää koska tieteenfilosofiassa sitä on pidetty yhtenä tapana vastata ärsyttävään haasteeseen. Nimittäin siihen että klassisesti tieteenfilosofiassa on viitattu tiukkoihin lainomaisuuksiin. Esimerkiksi deduktiivis-nomologisessa ajattelussa esitetään että laki on yleistys jossa argumenttien ja seurausten on oltava loogisesti päteviä, ja kuvauksissa on sisäänrakennettuna yleistäviä lausuntoja. Jolloin syntyy lauseita kuten "Kaikki X ovat Y".
1: Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" sitten pitääkin sisällään monia paradokseja joita halutaan välttää. Jos ei muuten niin sen takia mitä seurauksia niillä on sellaisille väitelauseille kuin "kaikki sisustussuunnittelijat ovat homoja" tai "kaikki uusateistit ovat autisteja ja fundamentalisteja". Joiden puolustaminen lienee monien ainut eksistentiaalisesti mielekäs elämäntehtävä.
Universaali propositio taas viittaa vahvasti joko platonismiin tai loogiseen positivismiin. Ja tähän liittyvät filosofiset ongelmat ovat tunnettuja. Abduktiivisessa päättelyssä sen sijaan ollaan hyvinkin lähellä tapaa jossa tämänlaisia ehdottomia lakeja ei ole. Haetaan lähinnä parasta tiedettyä selitystä tilannekohtaisesti monenlaisista vaihtoehdoista. Abduktiivisen päättelyn parissa tärkeää kehitystyötä tehnyt Peirce esittikin että maailmaa ja siinä olevia asioita koskevaa ymmärrystä voidaan oppia lähinnä siten että eri tilanteita tulkitaan "oleellisesti samanlaisiksi" jonkin muistetun asian kanssa. Näin ollen ajattelussa tunnistetaan havainnon kohteita analogian avulla samaan ryhmään kuuluviksi ja sitten niistä tehdään ennusteita. Peircen tapa korostaa sitä mitä joku havainnointia käsittelevä kognitiotieteilijä kutsuisi nimellä hahmontunnistus ("pattern recognition"). Jonka vaihtoehtona olisi sitten tiukan loogisen keskustelun täyttämä argumentointi ("discursive argumentation".) Peirce muun muassa kertoi miten joku voi intuitiivisesti ja automaattisesti tunnistaa jonkin ilmiön ilman että osaa argumentoida siististi miksi hän näin päättelee.
Moni näyttää itse asiassa kannattavan abduktiivista päättelyä sen vuoksi, että se sopii hyvin intuitiota käyttävien ihmisten ajattelutapaan. Arjessahan moni päättelee ja ennustaa maailmasta monia asioita, ilman että nostaa tietoisesti esiin mitään teknisiä luonnonlakeja. Kokemuksista tehdään arvauksia joiden pohjalta tehdään valintoja. Joku toinen tekee samoista havaintoaineksista sitten aivan toisenlaisia päätelmiä ja hekin osuvat kohtuu usein oikeaan.
Jossain mielessä kaikista pelottavinta on se, että Patricia Churchland on esittänyt että aivojen tapa tulkita maailmaa perustuu siihen että muistista ja muualta haetaan ennustuksia menneen kokemuksen perusteella. Tässä luonnonlaki ei ole se muoto jota aivot käyttävät. Hänen mukaansa
* Lääkärit oppivat tunnistamaan Parkinsonin taudin esioireita seuraamalla muita potilaita, mutta näistä ei muodostu tiedostettua luonnonlakimallia jonka voisi, ainakaan kovin helposti, vain siirtää paperille.
* Tieteen kehityskin on täynnä hypoteesinmuodostuksia jotka on tehty intuitiolla joiden perustalla on alkujaan ollut vain aavistus, mutta jonka relevanttius on sitten myöhemmin varmistunut kokeilemalla ja testaamalla. (a) Näin esimerkiksi Darwin oli intuitiollaan päätellyt että koirien jalostaminen on analogista sille mitä koirille tapahtuu luonnossa, vain ja ainoastaan ilman jalostajaa. Ja tämä toimi vaikka analogia olikin alkujaan varsin heikko ja muotoilematon. (b) Ja samoin Feynmann tiesi Challenger -luotaimen tuhoutumisessa että tietty O -rengas on tärkeä ja älysi siksi kokeilla niiden jääveteen laittamista. Ja näin syy tuhoon löydettiin kohtuullisen vähällä vaivalla.
Tämä näkemys on siitä mielenkiintoinen että se näyttää innostavan niitä jotka muutoin ovat kovin nuivia ajatukselle siitä että ihmisen tietoisuus ja mieli voitaisiin ymmärtää aivoja sorkkimalla. Niitä jotka muutoin selittävät että is-ought on ehdoton no-no. Tai joista aivojen rakenteisiin sidotut rajoitteet ovat vain yritys kahlehtia jonkinlaiseen ideologiaan. (Koska kaikki havainnot ovat vain tulkintoja, tai usein näyttää että lähinnä ne havainnot jotka eivät sovi omaan maailmankuvaan ovat.) Itse olen toki sitä mieltä että siitä miten aivot päättelvät maailmaa ei voida tietää miten maailma makaa. (En pidä warrant -logiikasta.)
Itse viittaan enemmänkin siihen, että Kahnemanin mukaan intuitio antaa usein nopeita kohtuullisia tuloksia. Alitajunta ei ole virheetöntä, mutta se on vaivatonta ja sitä on hyvä hyötykäyttää. Mutta jos keskitytään liikaa neromyyttiin ja ajatukseen siitä että luovuus on se kaikista tärkein asia mihin pitää keskittyä, niin pidän tätä vahvana eettisenä kannanottona. Tiede ainakaan ei varmistu analogisilla arvauksilla, eikä Nobelia saa vain siitä että sinulla on hieno hunch. (Ja miksi pitäisikään, kun luovuus on riskipeliä?) Perustutkimus ei ole hohdokasta, mutta jos kysymys on teorioiden hyvyyden testaamisesta, niin nimenomaan se on tärkeää. Moni ihminen vain korostaa idean keksimistä eikä siihen liittyvää ahkeruutta, työtä ja vaivannäköä. Mikä on kyllä sääli. (Ei ole mukavaa jos asiat sattuvat menemään laiskuuden vuoksi päin P:tä.)

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
Negatiivista, todistettavasti ylen negatiivista
Skeptikkopiireissä pyöriessä törmätään melko usein periaatteeseen josta riviskeptikko on samaa mieltä esimerkiksi uskovaisten ja pseudotieteilijöiden kanssa. Kysymys on siitä voidaanko negatiivista todistaa. James Randi on esimerkiksi tullut tunnetuksi tämän fraasin toistamisesta. Hänen mukaansa hän ei voi todistaa että maailmassa ei ole yhtä parapsyykikkoa, mutta parapsyykikko voi yhdellä vastaesimerkillä kumota hänen väitteensä että parapsyykikkoja ei ole. Toisaalta uskovaisten vakiovastaus ateistille on "et voi todistaa että Jumalaa ei ole". Ja jokainen parapsyykikko viittaa mahdollisuuteen ja mysteerisyyteen ja syyttää skeptikkoa avomielisyyden puutteesta.
Taustalla oleva virhe ; Liiallinen kannujen tuijottaminen voi harhaannuttaa mieltä.
Yksi syyllinen tähän on Russellin teekannu ja sen väärinymmärtäminen. Se on todistuksen taakkaa koskeva filosofinen todistus jossa kuvitellaan teekannu joka on niin etäällä että sitä ei voi havaita. Tämä argumentti ei sano että olemassaolemattomuutta ei voisi koskaan todistaa. Se viittaa enemmän siihen että saivartelulla olemassaoloa puolustava voi usein, ei aina, piilottaa kantansa kaikelta kritiikiltä. Russellin teekannun itse argumentti viittasi tähän siten, että kumoamisen vaatiminen olisi järjetöntä. Teekannun olemassaoloon ei olisi järkevää uskoa vaikka sitä ei olisikaan kumottu. Russell esitti että kumouksen puute ei ole todiste puutteesta.
*: Onkin hauskaa huomata että "falsifioimattomuuteen siirretyn" puolustaminen oli tuttua jo Russellin aikaan. Eli monista kristityistä ateismi ei voisi olla järkevää koska mitään Jumalan olemassaolemattomuutta ei ole todistettu. Russell vihjasi että jos Jumalasta tehdään sellainen että sitä ei voi kumota, olisi naurettavaa vaatia erimielisiltä tämän kumoamista.
*: Mutta uskovat tuntuvat käyttävän Russellin kantaa antiteesinään, jonain joka huutaa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Ja että Russellin teekannu tunnustaisi että olemassaolemattomuutta ei voitaisi koskaan todistaa. Vaikka tosiasiassa esimerkiksi sisäisesti ristiriitainen käsite on kumottavissa myös Russellista, eli olemassaolemattomuus ja negaatio olisivat usein todistettavissa. Russell esitti että jotkin asiat ovat kritiikki-immunisoituja saivarteluja, hän ei sanonut että vain tämänlaisia konsepteja on olemassa.
*: Tämä "et voi kumota minkään olemassaoloa, et siis Jumalankaan joten olet tyhmä jos olet ateisti" -lähtökohta viittaa haluun punnita vaihtoehtoja epäreilusti, eli että ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Tämänlaista kritiikki-immunisointia kutsutaan yleisesti ottaen dogmaattisuudeksi, eikä se ole argumentatiivisen asioiden selvittämisen kannalta reilua. Jos kysymys on keskustella siitä onko vaikka Jumala olemassa vai ei ole, ei asiaa voida tehdä niin että a priorisesti sanotaan että toinen kanta ei voi olla kuin typerä. "Kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peli on hakkaamista ja juuri sitä mihin moni uskova näyttää tuntevan syvää vetoa. ; Oikeastaan kaiken tähän liittyvän voi ohittaa ja korostaa että tosiasiassa todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta ei se ole todiste asian puolestakaan. Sekä teistin että ateistin olisi todistettava oma kantansa kunnolla eikä syyttää vastapuolta saivartelijaksi ja sysätä todistustaakkaa vastapuolen kontolle.
Kun siis mietitään Randin ja Russellin linjamaa, ja sitä miten Jumalan ja paranormaalin todistamisessa on tiettyjä kantoja joita on helppo kritiikki-immunisoida ja toisia ei, on kyse periaatteessa on kysymys nyrkkisäännöstä eikä absoluuttisesta "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tillanteesta. On ikävää että se otetaan ikään kuin ehdottomana sääntönä, olipa lausuja sitten teisti tai ateisti tai mitä muuta tahansa. Loogikot ja tieteenfilosofit eivät yleensä ottaen hyväksy tätä. Otetaan vaikka Siris -blogi. Siellä hän muistuttaa että logiikan kannalta ei ole mitään sellaista minkä arkijärki tunnistaa. "It is curious that we tend to assume this sort of asymmetry between affirmations and negations.It has been pointed out before that affirmations and negations are convertible -- every affirmation can be stated in an negative way and every negation can be stated in an affirmative way. If you can prove an affirmative claim, you can prove infinitely many negative claims." John Wilkins muistuttaa samasta ja antaa tälle pienen vastaesimerkin "It is commonly thought that one cannot prove a negative, but of course I can. If I say “there are no weasels in my right pocket”, all I need to do is enumerate the objects in my right pocket and find a dearth of weasels among them to prove that negative claim. So why do people think one can’t prove a negative?"
Tämänlainen kevyt alustus on tarpeen sillä ajatus siitä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa on arkijärjen mukainen. Stephen Law on viitannut että arkifilosofia ja arkiperustelu nojaa tämän tyyppiseen ajatteluun runsaastikin. Se ei kuitenkaan ole tieteellistä ja siksi moni kokee olonsa loukatuksi, ja ennen kaikkea asiattomasti ja väärin syin loukatuiksi, kun kutsun heitä ääliöiksi. (Ilkkuminen on sallittua ja epäonnistuminen on sallittua. Mutta jos epäonnistut ja ilkut ja jäät tästä kiinni, et taatusti jää rankaisematta. That is what I do, actually more, this is what I am!)
Tästä alustuksesta on kuitenkin syytä mennä tarkempiin detaljeihin. Siihen, miksi väite siitä, että "et voi todistaa negaatiota" on logiikan ja tieteen vastainen.
Steven Hales on kirjoittanut lyhyen analyysin joka käsittelee deduktiivista puolta. Otsikko on kuvaava "Thinking tool: You can prove a negative". Se muistuttaa että deduktion kannalta mikään ei ole helpompaa kuin negaation todistaminen. Syitä on useita. Ja siksi loogikot eivät arvosta kannanottoa yhtään ; "Among professional logicians, guess how many think that you can’t prove a negative? That’s right: zero. Yes, Virginia, you can prove a negative, and it’s easy, too. For one thing, a real, actual law of logic is a negative, namely the law of non-contradiction. This law states that that a proposition cannot be both true and not true. Nothing is both true and false. Furthermore, you can prove this law. It can be formally derived from the empty set using provably valid rules of inference. (I’ll spare you the boring details). One of the laws of logic is a provable negative. Wait... this means we’ve just proven that it is not the case that one of the laws of logic is that you can’t prove a negative. So we’ve proven yet another negative! In fact, ‘you can’t prove a negative’ is a negative so if you could prove it true, it wouldn’t be true!" Hauskaa on se, että tämä riittäisi. Jo lause "et voi todistaa olemassaolemattomuutta" pitää sisällään rakenteen jonka todistamisen se kieltää. Joten sääntö olisi itsessään sisäisesti ristiriitainen. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Sillä negaatiot voidaan kääntää positiivisiksi väitteiksi ja positiiviset negatiivisiksi. "Not only that, but any claim can be expressed as a negative, thanks to the rule of double negation. This rule states that any proposition P is logically equivalent to not-not-P. So pick anything you think you can prove. Think you can prove your own existence? At least to your own satisfaction? Then, using the exact same reasoning, plus the little step of double negation, you can prove that you aren’t nonexistent. Congratulations, you’ve just proven a negative. The beautiful part is that you can do this trick with absolutely any proposition whatsoever. Prove P is true and you can prove that P is not false." Tämä tietysti on se periaate johon jo linkkaamani "Siris" -blogi viittasi.
Mutta entäs induktion ongelmallisuus?
Teksti on hieman varovaisempi induktion kohdalla. Se käsittelee sitä todennäköisyyksien kautta. Ja huomautetaan että induktioissa on aina aukkoja. Induktio on kuitenkin tärkeä periaate. Ja induktioissakin tilanne on se, että kysymys on koko induktiosta eikä siitä todistetaanko jotain olemassaolevaksi tai olemassaolemattomaksi. Induktiokin on, luoneestaan ja induktion ongelmasta huolimatta, jokin joka ei välitä siitä todistetaanko positiivista vai negatiivista "Despite its fallibility, induction is vital in every aspect of our lives, from the mundane to the most sophisticated science. Without induction we know basically nothing about the world apart from our own immediate perceptions. So we’d better keep induction, warts and all, and use it to form negative beliefs as well as positive ones. You can prove a negative - at least as much as you can prove anything at all." Toisin sanoen keijujen olemassaolokin on samanlaista induktiivista perustelua kuin väite että näitä ei ole. Jumalan todistamisessa asia on tietysti siinäkin samalla tavalla. ; Syy siihen miksi ihmiset kaikesta huolimatta uskovat että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa tai että negaatiota ei voi todistaa on ihan muualla. "why is it that people insist that you can’t prove a negative?I think it is the result of two things. (1) an acknowledgement that induction is not bulletproof, airtight, and infallible, and (2) a desperate desire to keep believing whatever one believes, even if all the evidence is against it." Esimerkiksi valtaosa uskontokeskustelusta on todistustaakan sysäämistä vastapuolelle. Ateisteista teistin pitää todistaa Jumala ja teisteistä ateistejen tulisi kumota Jumala. Haluaisin tosin itse täydentää tätä siten että induktion ongelma tiedostetaan mutta sitä ei osata soveltaa. Ihmiset ovat siksi hyvinkin loogisen positivismin läpitunkevia miettiessään havaitsemista ja empiriaa. He nimenomaan ajattelevat arkiajattelullaan tavalla jossa haetaan verifikaatiota ja induktion ongelmat koskevat vain "epämiellyttäviä totuuksia" ; Eli että arkiajattelussa nähty kissa verifioidaan ja kissan poissaoloa ei voitaisi todistaa, koska kissa voi olla piilossa ja falsifiointiin suhtaudutaan heikosti. Näin siitä huolimatta että induktion ongelma osattaisiin tuoda esiin ja jopa nimetä.
Tosin moni näkee että esittämäni negaation negaatio on enemmän konseptuaalinen kuin aktuaalinen ongelma. Tässä onkin tiettyä perää. Jos nimittäin mietimme tiedettä, on selvää että usein todistamisessa on epäsymmetrioita. Sellainen löytyy itse asiassa jopa Humen alkuperäisestä induktion ongelmaa demonstroivasta esimerkistä. Hänellä kana sai siemeniä joka aamu ja hän teki tästä induktion jossa "isäntä heittää joka aamu siemeniä". Tämä induktio kumotaan yhtenä päivänä kun isäntä iskee kanan pään halki kirveellä, ja siemeniä ei tule. Yksi vastaesimerkki nimenomaan kumoaa esityksen.
1: Ja moni ajattelee että induktio koskee vain ilmiöitä. Kuitenkin aina jos meillä on kohde jolla on määritelmä, kyseessä on yleistys. Esimerkkinä tästä olkoot antiikin kyynikkojen esittämä heitto jossa he sanovat että he ovat nähneet hevosia, mutta eivät hevosuutta. Itse menen tässä vielä astetta pidemmälle ja muistutan että kyynikko voi miettiä yksittäistä hevosta jos ja vain jos hänellä on käytössä määritelmä hevosuudesta ja tarkasteltu kohde todella osuu siihen "täydellisesti tai riittävän hyvin". Aina kun määritelmässä on kriteeriattribuutti tai kuvaavia attribuutteja ne voidaan kuvata yleistyksenä "kissat ovat nelijalkaisia maukujia". Ja tämä on induktio. Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" -lause muistuttaa siitä että kohteeseen liitetyt ominaisuudet ovat induktiivisia väitelauseita.
Induktion ongelma kumosikin tiukan verifikationismin. Loogisen positivismin ajama hyvin tiukka skientismi kumoutui mahdottomuuteensa. Sen tilalle on sitten tullut erilaisia itsekriittisyyttä jollain tavalla huomioonottavia malleja. Esimerkiksi falsifiointiperiaatteessa ratkaisu on juuri siinä että todistaminen on induktiivista, mutta sen kumoaminen on deduktiivista. "The logic of falsification" kertookin tämän periaatteen varsin yksiselitteisesti.
"falsification strategy implements the modus tollens relation of deductive logic:
If P then Q
Not Q
Therefore, not P
Since modus tollens is a valid deduction argument form, it is rational to re- ject the conclusion “not P” only if one can show that one, or both, of the premises are not true."
Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä, että induktiossa negaation todistaminen on jossain määrin helpompaa. Verifikointi, jota vanhan mallin "kaiken tieteellisesti todistavat" kannattivat on paljastunut aukkoiseksi, mutta kumoaminen on helpompaa. Kuitenkin on selvää että tieteenfilosofiassa on pakko miettiä sitä premissipuolta. Tämä ei itse asiassa käsittele lainkaan sitä voidaanko deduktiolla tai induktiolla "todistaa negatiivista". Vaikka moni käyttääkin tätä sivuun siirtämistä ja saivartelumahdollisuutta argumenttina, kyseessä on oikeasti harhautus. Se ei koske induktion rakennetta vaan premissejen pätevyyttä. Ja kun kysymys on siitä millä ehdoin premissejä hyväksytään, on huomattava että ongelmatilanteesta selvitäkseen on pakko kiistää käytettyjä premissejä, joka taas vaatii sitä että näiden tosiasiaväitteiden kumoaminen olisi mahdollista ja perusteltua. (Niiden negaatio on todistettava tai viitattava että ne väitetyt premissinmukaiset tosiasiat eivät olisi olemassa.)
Paul Duhem on toki muistuttanut siitä että aina kun tulee kumoamistilanne, ihminen helposti keksii ad hoc -oletuksia joiden perusideana on selittää miksi jompi kumpi premisseistä ei olekaan pätevä. Rakenteista premissin oikeuttamiseen siirto johtaa siihen että falsifiointi on usein saivarteluastekysymys. Ja tämän tien päässä on Quinelainen tieteenfilosofia. Siinä ei mietitä onko asia "positiivista todistamista" vai "negatiivista todistamista", todistetaanko jotain olemassaolemista vai olemassaolemattomuutta. Siinä on kysymys pelkästään saivarteluasteista. (Kysymys siirtyy siihen voidaanko mitään todistaa, perustella ja varmistaa. Eikä siitä onko olemassaolon ja olemassaolemattomuuden todistamisen välillä epäsymmetria. Joka on "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -väitteen ytimessä.) Ja pohjimmiltaan tätä mitataan Duhemin Quinen teesin avulla ; Katsomalla mitkä yleistykset ovat käytössä erityisen monessa muussa vahvassa tieteen teoriassa. (Jos asiaa tai periaatetta tai premissiä sovelletaan paljon muualla, eikä se pelkästään loisi itseään ristiriidattomaksi havaintojen kanssa, se on hedelmällistä, hyödyllistä ja vähemmän saivartelevaa.) Eli edes premissikikkailutasolla negaation todistaminen on "symmetristä";
Vaikka deduktio, induktio ja tieteellinen keskustelu toimivat kaikki hieman eri konteksteissa, ei koskaan voida sanoa että "et voi todistaa negaatiota". Ne ovat yleensä symmetrisiä. Mutta jos joskus voidaan sanoa että epäsymmetria on, niin silloin olemassaolemattomuus on itse asiassa helpompi ja kysymys menee siihen voidaanko olemassaoloa oikeastaan todistaa muulla tasolla kuin "ilman riittävää epäilyä on hyvin perusteltua uskoa että". Tosin tälläkin tasolla on helppoa huomata että Randi alussa tekee induktiivisen näkemyksen jonka havaittu parapsykologi kumoaa. (Rakenne prosessissa on modus tollens.) Ja epäsymmetria on tässäkin mielessä jossain muualla kuin arkijärki sen sanoo olevan ; Olemassaolemattomuudesta saadaan selvästi tehtyä induktioita. Joten symmetria tässäkin kohden on selvä. Olemassaolon todistamisvaikeuden ja verifioinnin mahdottomuuden tiedostava uskova ei voi siis selittää että ateisti voisi vain venkoilla ja että uskovan on niin vaikea todistaa Jumalaa "kun mitään ei voi todistaa aukottomasti". Falsifioitavuus ei noudata arkijärkeä ja sen tyyppisiä konsepteja joilla uskontokeskustelua on puolin ja toisin koristeltu.
Taustalla oleva virhe ; Liiallinen kannujen tuijottaminen voi harhaannuttaa mieltä.
Yksi syyllinen tähän on Russellin teekannu ja sen väärinymmärtäminen. Se on todistuksen taakkaa koskeva filosofinen todistus jossa kuvitellaan teekannu joka on niin etäällä että sitä ei voi havaita. Tämä argumentti ei sano että olemassaolemattomuutta ei voisi koskaan todistaa. Se viittaa enemmän siihen että saivartelulla olemassaoloa puolustava voi usein, ei aina, piilottaa kantansa kaikelta kritiikiltä. Russellin teekannun itse argumentti viittasi tähän siten, että kumoamisen vaatiminen olisi järjetöntä. Teekannun olemassaoloon ei olisi järkevää uskoa vaikka sitä ei olisikaan kumottu. Russell esitti että kumouksen puute ei ole todiste puutteesta.
*: Onkin hauskaa huomata että "falsifioimattomuuteen siirretyn" puolustaminen oli tuttua jo Russellin aikaan. Eli monista kristityistä ateismi ei voisi olla järkevää koska mitään Jumalan olemassaolemattomuutta ei ole todistettu. Russell vihjasi että jos Jumalasta tehdään sellainen että sitä ei voi kumota, olisi naurettavaa vaatia erimielisiltä tämän kumoamista.
*: Mutta uskovat tuntuvat käyttävän Russellin kantaa antiteesinään, jonain joka huutaa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Ja että Russellin teekannu tunnustaisi että olemassaolemattomuutta ei voitaisi koskaan todistaa. Vaikka tosiasiassa esimerkiksi sisäisesti ristiriitainen käsite on kumottavissa myös Russellista, eli olemassaolemattomuus ja negaatio olisivat usein todistettavissa. Russell esitti että jotkin asiat ovat kritiikki-immunisoituja saivarteluja, hän ei sanonut että vain tämänlaisia konsepteja on olemassa.
*: Tämä "et voi kumota minkään olemassaoloa, et siis Jumalankaan joten olet tyhmä jos olet ateisti" -lähtökohta viittaa haluun punnita vaihtoehtoja epäreilusti, eli että ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Tämänlaista kritiikki-immunisointia kutsutaan yleisesti ottaen dogmaattisuudeksi, eikä se ole argumentatiivisen asioiden selvittämisen kannalta reilua. Jos kysymys on keskustella siitä onko vaikka Jumala olemassa vai ei ole, ei asiaa voida tehdä niin että a priorisesti sanotaan että toinen kanta ei voi olla kuin typerä. "Kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peli on hakkaamista ja juuri sitä mihin moni uskova näyttää tuntevan syvää vetoa. ; Oikeastaan kaiken tähän liittyvän voi ohittaa ja korostaa että tosiasiassa todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta ei se ole todiste asian puolestakaan. Sekä teistin että ateistin olisi todistettava oma kantansa kunnolla eikä syyttää vastapuolta saivartelijaksi ja sysätä todistustaakkaa vastapuolen kontolle.
Kun siis mietitään Randin ja Russellin linjamaa, ja sitä miten Jumalan ja paranormaalin todistamisessa on tiettyjä kantoja joita on helppo kritiikki-immunisoida ja toisia ei, on kyse periaatteessa on kysymys nyrkkisäännöstä eikä absoluuttisesta "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tillanteesta. On ikävää että se otetaan ikään kuin ehdottomana sääntönä, olipa lausuja sitten teisti tai ateisti tai mitä muuta tahansa. Loogikot ja tieteenfilosofit eivät yleensä ottaen hyväksy tätä. Otetaan vaikka Siris -blogi. Siellä hän muistuttaa että logiikan kannalta ei ole mitään sellaista minkä arkijärki tunnistaa. "It is curious that we tend to assume this sort of asymmetry between affirmations and negations.It has been pointed out before that affirmations and negations are convertible -- every affirmation can be stated in an negative way and every negation can be stated in an affirmative way. If you can prove an affirmative claim, you can prove infinitely many negative claims." John Wilkins muistuttaa samasta ja antaa tälle pienen vastaesimerkin "It is commonly thought that one cannot prove a negative, but of course I can. If I say “there are no weasels in my right pocket”, all I need to do is enumerate the objects in my right pocket and find a dearth of weasels among them to prove that negative claim. So why do people think one can’t prove a negative?"
Tämänlainen kevyt alustus on tarpeen sillä ajatus siitä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa on arkijärjen mukainen. Stephen Law on viitannut että arkifilosofia ja arkiperustelu nojaa tämän tyyppiseen ajatteluun runsaastikin. Se ei kuitenkaan ole tieteellistä ja siksi moni kokee olonsa loukatuksi, ja ennen kaikkea asiattomasti ja väärin syin loukatuiksi, kun kutsun heitä ääliöiksi. (Ilkkuminen on sallittua ja epäonnistuminen on sallittua. Mutta jos epäonnistut ja ilkut ja jäät tästä kiinni, et taatusti jää rankaisematta. That is what I do, actually more, this is what I am!)
Tästä alustuksesta on kuitenkin syytä mennä tarkempiin detaljeihin. Siihen, miksi väite siitä, että "et voi todistaa negaatiota" on logiikan ja tieteen vastainen.
Steven Hales on kirjoittanut lyhyen analyysin joka käsittelee deduktiivista puolta. Otsikko on kuvaava "Thinking tool: You can prove a negative". Se muistuttaa että deduktion kannalta mikään ei ole helpompaa kuin negaation todistaminen. Syitä on useita. Ja siksi loogikot eivät arvosta kannanottoa yhtään ; "Among professional logicians, guess how many think that you can’t prove a negative? That’s right: zero. Yes, Virginia, you can prove a negative, and it’s easy, too. For one thing, a real, actual law of logic is a negative, namely the law of non-contradiction. This law states that that a proposition cannot be both true and not true. Nothing is both true and false. Furthermore, you can prove this law. It can be formally derived from the empty set using provably valid rules of inference. (I’ll spare you the boring details). One of the laws of logic is a provable negative. Wait... this means we’ve just proven that it is not the case that one of the laws of logic is that you can’t prove a negative. So we’ve proven yet another negative! In fact, ‘you can’t prove a negative’ is a negative so if you could prove it true, it wouldn’t be true!" Hauskaa on se, että tämä riittäisi. Jo lause "et voi todistaa olemassaolemattomuutta" pitää sisällään rakenteen jonka todistamisen se kieltää. Joten sääntö olisi itsessään sisäisesti ristiriitainen. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Sillä negaatiot voidaan kääntää positiivisiksi väitteiksi ja positiiviset negatiivisiksi. "Not only that, but any claim can be expressed as a negative, thanks to the rule of double negation. This rule states that any proposition P is logically equivalent to not-not-P. So pick anything you think you can prove. Think you can prove your own existence? At least to your own satisfaction? Then, using the exact same reasoning, plus the little step of double negation, you can prove that you aren’t nonexistent. Congratulations, you’ve just proven a negative. The beautiful part is that you can do this trick with absolutely any proposition whatsoever. Prove P is true and you can prove that P is not false." Tämä tietysti on se periaate johon jo linkkaamani "Siris" -blogi viittasi.
Mutta entäs induktion ongelmallisuus?
Teksti on hieman varovaisempi induktion kohdalla. Se käsittelee sitä todennäköisyyksien kautta. Ja huomautetaan että induktioissa on aina aukkoja. Induktio on kuitenkin tärkeä periaate. Ja induktioissakin tilanne on se, että kysymys on koko induktiosta eikä siitä todistetaanko jotain olemassaolevaksi tai olemassaolemattomaksi. Induktiokin on, luoneestaan ja induktion ongelmasta huolimatta, jokin joka ei välitä siitä todistetaanko positiivista vai negatiivista "Despite its fallibility, induction is vital in every aspect of our lives, from the mundane to the most sophisticated science. Without induction we know basically nothing about the world apart from our own immediate perceptions. So we’d better keep induction, warts and all, and use it to form negative beliefs as well as positive ones. You can prove a negative - at least as much as you can prove anything at all." Toisin sanoen keijujen olemassaolokin on samanlaista induktiivista perustelua kuin väite että näitä ei ole. Jumalan todistamisessa asia on tietysti siinäkin samalla tavalla. ; Syy siihen miksi ihmiset kaikesta huolimatta uskovat että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa tai että negaatiota ei voi todistaa on ihan muualla. "why is it that people insist that you can’t prove a negative?I think it is the result of two things. (1) an acknowledgement that induction is not bulletproof, airtight, and infallible, and (2) a desperate desire to keep believing whatever one believes, even if all the evidence is against it." Esimerkiksi valtaosa uskontokeskustelusta on todistustaakan sysäämistä vastapuolelle. Ateisteista teistin pitää todistaa Jumala ja teisteistä ateistejen tulisi kumota Jumala. Haluaisin tosin itse täydentää tätä siten että induktion ongelma tiedostetaan mutta sitä ei osata soveltaa. Ihmiset ovat siksi hyvinkin loogisen positivismin läpitunkevia miettiessään havaitsemista ja empiriaa. He nimenomaan ajattelevat arkiajattelullaan tavalla jossa haetaan verifikaatiota ja induktion ongelmat koskevat vain "epämiellyttäviä totuuksia" ; Eli että arkiajattelussa nähty kissa verifioidaan ja kissan poissaoloa ei voitaisi todistaa, koska kissa voi olla piilossa ja falsifiointiin suhtaudutaan heikosti. Näin siitä huolimatta että induktion ongelma osattaisiin tuoda esiin ja jopa nimetä.
Tosin moni näkee että esittämäni negaation negaatio on enemmän konseptuaalinen kuin aktuaalinen ongelma. Tässä onkin tiettyä perää. Jos nimittäin mietimme tiedettä, on selvää että usein todistamisessa on epäsymmetrioita. Sellainen löytyy itse asiassa jopa Humen alkuperäisestä induktion ongelmaa demonstroivasta esimerkistä. Hänellä kana sai siemeniä joka aamu ja hän teki tästä induktion jossa "isäntä heittää joka aamu siemeniä". Tämä induktio kumotaan yhtenä päivänä kun isäntä iskee kanan pään halki kirveellä, ja siemeniä ei tule. Yksi vastaesimerkki nimenomaan kumoaa esityksen.
![]() |
| Sokea korppikin löytää jyvän. |
Induktion ongelma kumosikin tiukan verifikationismin. Loogisen positivismin ajama hyvin tiukka skientismi kumoutui mahdottomuuteensa. Sen tilalle on sitten tullut erilaisia itsekriittisyyttä jollain tavalla huomioonottavia malleja. Esimerkiksi falsifiointiperiaatteessa ratkaisu on juuri siinä että todistaminen on induktiivista, mutta sen kumoaminen on deduktiivista. "The logic of falsification" kertookin tämän periaatteen varsin yksiselitteisesti.
"falsification strategy implements the modus tollens relation of deductive logic:
If P then Q
Not Q
Therefore, not P
Since modus tollens is a valid deduction argument form, it is rational to re- ject the conclusion “not P” only if one can show that one, or both, of the premises are not true."
Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä, että induktiossa negaation todistaminen on jossain määrin helpompaa. Verifikointi, jota vanhan mallin "kaiken tieteellisesti todistavat" kannattivat on paljastunut aukkoiseksi, mutta kumoaminen on helpompaa. Kuitenkin on selvää että tieteenfilosofiassa on pakko miettiä sitä premissipuolta. Tämä ei itse asiassa käsittele lainkaan sitä voidaanko deduktiolla tai induktiolla "todistaa negatiivista". Vaikka moni käyttääkin tätä sivuun siirtämistä ja saivartelumahdollisuutta argumenttina, kyseessä on oikeasti harhautus. Se ei koske induktion rakennetta vaan premissejen pätevyyttä. Ja kun kysymys on siitä millä ehdoin premissejä hyväksytään, on huomattava että ongelmatilanteesta selvitäkseen on pakko kiistää käytettyjä premissejä, joka taas vaatii sitä että näiden tosiasiaväitteiden kumoaminen olisi mahdollista ja perusteltua. (Niiden negaatio on todistettava tai viitattava että ne väitetyt premissinmukaiset tosiasiat eivät olisi olemassa.)
Paul Duhem on toki muistuttanut siitä että aina kun tulee kumoamistilanne, ihminen helposti keksii ad hoc -oletuksia joiden perusideana on selittää miksi jompi kumpi premisseistä ei olekaan pätevä. Rakenteista premissin oikeuttamiseen siirto johtaa siihen että falsifiointi on usein saivarteluastekysymys. Ja tämän tien päässä on Quinelainen tieteenfilosofia. Siinä ei mietitä onko asia "positiivista todistamista" vai "negatiivista todistamista", todistetaanko jotain olemassaolemista vai olemassaolemattomuutta. Siinä on kysymys pelkästään saivarteluasteista. (Kysymys siirtyy siihen voidaanko mitään todistaa, perustella ja varmistaa. Eikä siitä onko olemassaolon ja olemassaolemattomuuden todistamisen välillä epäsymmetria. Joka on "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -väitteen ytimessä.) Ja pohjimmiltaan tätä mitataan Duhemin Quinen teesin avulla ; Katsomalla mitkä yleistykset ovat käytössä erityisen monessa muussa vahvassa tieteen teoriassa. (Jos asiaa tai periaatetta tai premissiä sovelletaan paljon muualla, eikä se pelkästään loisi itseään ristiriidattomaksi havaintojen kanssa, se on hedelmällistä, hyödyllistä ja vähemmän saivartelevaa.) Eli edes premissikikkailutasolla negaation todistaminen on "symmetristä";
![]() |
| Tämä kaikki on kieltämättä tavallisen ihmisen järjelle vierasta ja muutenkin hyvin häiritsevää. |
Tunnisteet:
deduktio,
Duhem,
Hales,
Hempel,
induktio,
induktion ongelma,
Law,
logiikka,
modus tollens,
negaatio,
Quine,
Randi,
Russellin teekannu,
skeptismi,
tieteenfilosofia,
todistuksen taakka,
Wilkins
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Korppeavaa logiikkaa (gruesome logic)
| Kuvassa : Empiiristä evidenssiä sille että kaikki korpit ovat mustia? |
Carl Hempel, kuuluisa loogikko, nosti esille sitä miten induktiivinen logiikka on itse asiassa kaikkea muuta. Hän rakensi tätä hyvin demonstroivan Hempelin paradoksin joka käsittelee hyvin yksinkertaista induktiota "Kaikki korpit ovat mustia". Tämä on loogisesti ekvivalentti lauseen "Kaikki mikä ei ole mustaa ei ole korppi" -kanssa. Tämä yhteys on logiikan kannalta ilmiselvää, koska lauseet ovat toistensa kontrapositioita. Ja tämän seurauksena käy todellakin niin että ylläolevat kengurut olisivat luonnontieteellistä evidenssiä siitä, että korpit todella ovat mustia.
Tähän tilanteeseen on suhtauduttu monella tavalla. Esimerkiksi Maher on käyttänyt bayesilaista lähestymistapaa ja osoittanut että kengurut olisivat tasan yhtä vahvaa evidenssiä korppien mustuudelle kuin yksittäisen korpin näkeminen. Hänen laskelmiensa tulokset johtuvat kahdesta syystä "A non-raven (of whatever color) confirms that all ravens are black because (i) the information that this object is not a raven removes the possibility that this object is a counterexample to the generalization, and (ii) it reduces the probability that unobserved objects are ravens, thereby reducing the probability that they are counterexamples to the generalization." Fitelson taas on tehnyt erilaisen lähestymistavan joka todistaa että korppien havaitseminen antaa enemmän evidenssiä korppiteorialle kuin eimustan eikorpin havaitseminen, mutta tämäkään ei kumoa sitä että kenguruilla ei olisi jonkinlaista todisteen voimaa.
Tämänlaiset tulokset vihjaavat että yhtenä syynä epäintuitiivisuuteen voi olla se, että ihmiset painottavat korppeja siksi että he ovat "arkipositivisteja eivätkä empiristejä". Tavallisesti ihminen yrittää hakea vahvistusta omalle näkemykselleen.
1: Korppien mustuutta tarkastellessa he helposti yhdistävät että tämä on evidenssiä ja unohtavat että Popperin mukaan mustien korppien tarkastelu ei ole ehdotonta todistusta, että itse asiassa mikään määrä mustien korppien havaitsemista ei todista induktiota korppien mustuudesta, musta korppi on vain korroboraatiota teorialle, eli se tekee siitä vain rippusen luotettavamman. (Popperhan korostaa että induktiot ovat epäsymmetrisiä : Mikä määrä tahansa teorian mukaisia näkemyksiä ehdottomasti todistetuiksi mutta jo yksi valkoinen korppi voi tämän teorian kumota.) Näin ollen korppien mustuus tuntuu todisteelta.
2: Eimustia eikorppeja tarkastellessa he helpommin muistavat että tämä todistus ei ole ehdotonta. Positivistinen mieli hakee automaattisesti yhteyttä itse ilmiön ja havaitsemisen välille. Siksi jonkin muun kautta saadut epäsuorat todisteet voivat jäädä arvostamatta. Eimusta eikorppi voi silti olla evidenssiä (joka ei todista ehdottomasti mutta antaa luotettavuutta.)
Quine lähestyy asiaa toiselta kannalta. (Eikä minun välttämättä edes tarvitse mainita olevani samaa mieltä hänen kanssaan.) Hän rinnastaa Hempelin näkemyksen Goodmanin grue -näkemykseen. Goodmanhan näkee että voidaan kuvata induktioita joissa vihreä on vihreä koko ajan. Tai sitten voidaan kuvitella että väri onkin ennen ajanhetkeä X vihreä ja muuttuu ajanhetkellä Y (joka voi olla vaikka 21. joulukuuta 2012) siniseksi. Molemmat on kuvattavissa "kaavana" eli ne molemmat selvästi ovat induktiivisia. Quine korostaa että grue -näkemyksessä ja vihreässä on oleellinen ero ; Värien on havaittu olevan tavallisia, kun taas ajanhetkellä X värinsä vaihtavat ovat jotain muuta kuin usein havaittuja.
Näin ollen vihreä on kenties puhtaasti analyyttisenä konseptina, logiikan tasolta, sama. Mutta Quinen mukaan tieteessä ei ole olemassa sellaista asiaa kuin puhtaasti analyyttinen konsepti ; Quinen ratkaisu positivismin vaikeuksiin onkin se, että hän tunnustaa että ei ole olemassa sellaista kuin puhtaasti synteettinen konsepti. Ja hoitaa asiaa sillä että tieteessä ei voida hyväksyä puhtaasti analyyttisiäkään konsepteja. Siksi kiven massa voi pysyä samana ja se todistaa että kiven massa on jatkossakin sama koska muutkin kivet ovat tehneet niin. Sen sijaan ei ole järkevää että kivet yht'äkkiä (vaikka 21 joulukuuta 2012) vaihtaisivat massaansa oleellisesti koska tämänlainen yht'äkkinen massanvaihdunta on jotain jota ei tapahdu (ei edes radioaktiivisissa aineissa).
Quine esittääkin että samana pysyvät massat ja vastaavat testejen vahvistamat teoriat ovat luonnollisia ("natural kind") ja tämä tekee niistä etuoikeutettuja puhtaasti määriteltyihin logiikkaleikkiluomuksiin verrattuna. Quinesta Goodmanin grue -näkemys on näennäisparadoksi joka johtuu siitä että tätä eroa ei ymmärretä. Quine huomauttaa että empiirisesti mitataan asioita ja että Hempelin korppiongelmassa ongelmana on se, että se soveltaa termiä ei-korppi ("non-raven"). Tämä on toki predikaatti ja jos käsitellään logiikkaa logiikkana niin se voi toimia predikaattina tässä mielessä. Mutta se ei toimi empiristisessä yhteydessä ; Ja koska logiikan käsittely joka tähtää siihen että se käsittelee induktiivista perustelua sille mikä on evidenssiä ja mikä ei, Hempelin näkemys "menee tässä kohden väärään paikkaan". Ja paradoksi johtuu tästä.
Koska nähdäkseni Quinen tapa suhtautua asiaan on "The Oikea", en luota puhtaaseen logiikkaan empiriassa. (Ja korostankin että logiikka on tieteenfilosofiassa enemmänkin "empirian orja" ja rationalistit jotka näkevät vain että teoria on induktiomuodossa kuvattuja syllogismeja ovat väärässä koska he unohtavat oleellisen asioiden testaamisen joka on yllätysten lähde jota mikään a priorinen nojatuolifilosofiointi ei voi täysin estää.) Erilaiset loogiset rakenteet ovat toki tarjonneet muitakin ratkaisuja Hempelin korppiongelmaan. Monet näistä ovat loogisia. Oleelliseksi tuleekin se, että logiikan avulla voidaan saada erilaisia tuloksia ottamalla hieman erilaisia premissejä. (Selkeästi korppiongelmaan on haettu innokkasti ratkaisuja siksi että ne sotivat intuitiota vastaan. Tai ainakin enemmän näin kuin se toinen tilanne jossa logiikka olisi järkevyydessään ehdottomasti kieltänyt korppiongelman tai ehdottomasti todistanut sen. Loogikot suhtautuvatkin hyvinkin eri tavoin Hempelin paradoksiin.)
Kirjoitin tämän ylös kuitenkin lähinnä sen vuoksi että usein arkijärki yllättää tyhmyydellään. Tämä kyseinen tilanne näyttää että joskus arkijärki toimii hyvin. Logiikka on joskus jossain tilanteissa huonompi (työläämpi, vaikeampi ja jopa virheitä tuottavampi) työväline kuin intuitio.
Tunnisteet:
arkijärki,
Bayesiläinen todennäköisyys,
empirismi,
evidenssi,
Fitelson,
Goodman,
Hempel,
induktio,
korroboraatio,
logiikka,
luonnollisuus,
Maher,
Popper,
positivismi,
Quine,
tieteenfilosofia
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Holismin henki
Etiikkaa on tavattu lähestyä erilaisten moraalilakien kautta. Näissä henkenä on se, että maailmassa on asioita jotka eivät ole hyviä, ja niitä voidaan punnita verrattuna moraali -ideaaliin. Etenkin kristillisessä perinteessä on ollut käytössä ajattelua - joka ei suinkaan ole nykyaikanakaan kuollut - jossa moraalilaki on jopa vahvempi kuin ihmisten mieltymykset. ; Esimerkiksi jos otetaan esille kontroversiaali homoseksuaalisuusteema, tämä nähdään niin että jos ihmisen arvio teosta on ristiriidassa moraalilain kanssa, on ihmisen korjattava näkemystään. Tämänlaista ajattelua voitaisiin nähdä "ylhäältä alas -ajatteluksi".
Kuitenkin etiikkaa on lähestytty toisellakin tavalla. Esimerkiksi John Rawls kirjoitti "A Study in The Grounds of Ethical Knowledge":n jossa hän selitti että joskus voikin olla niin että aineisto tarjoaa vastaesimerkkejä eettiselle teoriallemme. Ja silloin teoriat ovatkin alisteisia. Rawls itse asiassa vertasi tätä lähstymistapaa suoraan sen ajan luonnontieteisiin ja etenkin tieteenfilosofiaan. "One crucial distinction between the use of a theory in natural science, as opposed to its use in ethics, is that in the former the subject matter is the empirical laws expressed by different causal relations, and whenever the theory does not explain these the theory must be modified." ... "Thus an adequate and comprehensive ethical theory may have a control over its data which we generally do not allow to a theory in a natural science." Tämänlainen ajattelu on "alhaalta ylös" -ajattelua joka on kenties vahvimmillaan reduktionismissa. Esimerkiksi Popper "The logic of discovery":sä kiistää "ylhäältä alas" -ajattelun. Hän myöntää että se on filosofisesti mahdollista, ja kiistää että se poistaisi voimaa Popperin kannattamalta falsifiointiperiaatteelta. Popperin tapa ratkoa kyseinen ongelma oli se, että hän eriytti loogisen ja metodologisen maailman erilleen. Näin hänen ei esimerkiksi tarvinnut miettiä sitä voidaanko falsifiointiperiaate falsifioida. Eikä hänen tarvinnut miettiä sitä että olisiko "ylhäältä alas" -ajattelu mahdollista luonnontieteellisessä ajattelussa.
Rawlsilla oli kuitenkin näkemys joka oli holismia. Hän kannatti sitä että käytetään sekä "ylhäältä alas" -ajattelua että "alhaalta ylös" -ajattelua. Rawls peräti lainaa filosofi Max Blackiä joka oli sanonut että "no scientific law is rejected on the basis of a finite number of contrary observations unless it is believed that the number of such observations could be indefinitely extended by any competent observer under similar conditions; strictly unique experiments, however discordant with theory, are neglected because their uniqueness guarantees their irrelevance: their importance is merely that of the inexplicable." Tämä on merkittävää kahdella tavalla joista molemmat ovat itselleni tärkeitä: (1) Se esittää vaihtoehdon jossa kritisoidaan sekä "ylhäältä alas" että "alhaalta ylös" -ajattelua juuri samalla tavalla kuin Quine teki "Two Dogmas":issaan (2) Lisäksi Rawls käsitteli tuossa selvän muotoilun jossa käsitellään Duhemin ongelmaa tieteenfilosofialle, jossa ehdotetaan selkeästi sitä että joskus on sittenkin kenties syytä hylätä havainto teorian vuoksi.
Näin ollen Rawlsin voidaan nähdä olevan etiikan parissa se, joka käyttää täysin samanlaista logiikkaa kuin Quine käyttää (luonnon)tieteenfilosofian puolella.
Asia on luonnollisesti tärkeä koska Rawls teki argumentaationsa ennen Duhemia ja Quinea. Näin ollen tämän tyyppinen ajattelu on tietysti ollut ilmassa jo aikaisemmin. Quinen ja Duhemin ansioiksi onkin sitten jäänyt näiden asioiden kehittely ja viimeistely sen sijaan että niiden takana olisi ehdoton uusi innovaatio. -Itse asiassa jopa aikaisemmin mainitsemani Popper aivan selvästi mainitsemassani kohdassa reagoi Duhemin argumentaation kaltaiseen tilanteeseen, ei tietysti Duhemia mainiten, mutta tämäkin näyttää sitä että argumentointitapa on ollut ilmassa jo ennen viimeistelyä. ; Tämä ei tietysti yllätä. Sillä sellaiset tieteenfilosofian jättiläiset kuten Hempel olivat käsitelleet aikaisemmin induktiota. Ja itse asiassa Hempelin "Problems and Changes in the Empiricist Criterion of Meaning" nostaa myös holismin esille. Näin ollen aiheeseen liittyvä filosofia oli siksi kovasti pinnalla. Ja näin ei pidä ihmetellä sitä, että tämänlaiset kulmat ovat nousseet esille. Oivallus on toki hyvä, mutta se on myös liittynyt aikansa tieteenfilosofikoiden parissa muodikkaana kiinnostuksenaiheena. ; Quinekin itse asiassa aivan eksplisiittisesti lainaa hyvin ahkerasti edeltäjäänsä Neurathia, mikä korostaa sitä että hän ei suinkaan huijannut itselleen ansioita. Hän kertoo ideoiden lähteen ja kehittelee sitä eteenpäin.
Tämä tematiikka nostaa esiin innovoinnin ongelman ; Usein puhutaan keksinnöistä, mutta ne ovatkin oikeasti vain uusia kombinaatioita. Quinen ajatus holismista ei ollut hänen aivan oma aivan uusi keksintönsä. Ja kun asiaa katsotaan tarkemmin, niin holismi ainoastaan soveltaa kahta erilaista menetelmää ("ylhäältä alas" ja "alhaalta ylös"), jotka muut ovat kehittäneet jo paljon aikaisemmin. Holismissa oivallus on oikeastaan vain se, että ei ole pakko valita joko tai vaan voi ottaa sekä-että. Ja sekä-että -ajattelukin on ikivanha.
Tämä ylläoleva oli alustus. Kenties jo itsessään riittävä "johonkin". En kuitenkaan ajatellut laittaa tähän bloggauksen loppua. Sillä halusin käsitellä tämänlaisen kehittelyketjun kautta innovaation filosofiaa.
John Wilkins bloggasi tuoreesti tekstissä innovaatiosta. Hän nostaa esille sen, että usein PR -ihmiset käyttävät innovointi -käsitettä hyvin omituisella tavalla. Niissä esitetään esimerkiksi että nykyajan ihmiset olisivat innovatiivisempia kuin muut. Tätä voidaan jopa laskea keksintöjen määrällä. Tässä Wilkins on maltillisempi. Hän korostaa sitä että nykyajan ihminen ei ole mitenkään erityisen nerokas verrattuna muihin ihmisiin menneiltä vuosisadoilta.
Wilkins ottaa keskiöön tavan jakaa innovaatiot kahtia. Jaottelussa on määritelty (1) "combinatorial novelty" joka on lähinnä komplekseja ideoita ; Niissä kaksi jo valmiiksi olevaa asiaa yhdistetään. Näin ollen oast ovat olemassa. Elementit ovat vanhoja mutta kompositio on uusi. (2) "deep innovation" taas on jotain aivan uutta ;
Tämä jaottelu on toki intuitionmukainen. Sitä kautta voidaan helposti huomata, että nykykulttuurissa taiteilijat luovat usein juuri yhdistelemällä. Uusia innovaatioita syntyy hyvin harvoin. Näin ollen valtava uusien innovaatioiden suoltamien niin patenttivirastossa kuin taiteenkin puolella ei kerro oikeastaan mitään uusien oivallusten määrästä ; Filosofitkin korostavat sitä miten kaikki filosofia tuntuu olevan alaviitteitä Platoniin. Eli Platon teki aidot innovaatiot ja muut ovat vain yhdistelleet asioita sitten hänen jälkeensä.
Wilkins näkee kuitenkin että tämä jaottelutapa on melkoisen yksinkertainen. Sen ytimessä on analogisen ajatteun ongelmallisuus ; Lähinnä se, miten samuus ja samankaltaisuus voitaisiin arvioida. Tässä Wilkins käyttää evoluutiota koskevaa samanlaisuusajattelua ja nostaa esiin sen, että homologioita ja analogioita tarkastellessa mukana on aina jonkinlainen referenssi ja konteksti ; Lepakon raaja on samaa alkuperää kuin linnun siipi jos evolutiivinen näkökulma on pitkä. Mutta jos näkökulma on lyhyempi, ne ovat vain samanrakenteisia koska lepakon siivet ovat kehittyneet nisäkkäiden raajoista eikä sen siipiys ole peräisin linnun siivistä. Kontekstisidonnaisuus tekee evoluution samanlaisuusarvioista filosofisesti mielenkiintoisia. ja sama koskee tietysti myös innovaatioita. (Ajatus siitä että mutaatio olisi innovointia vallitsevassa eliökulttuurissa ei ole itse asiassa kovin kaukaa haettava ajatus.) Wilkinsin mukaan tämä kontekstisidonnaisuus on tärkeää. Ei tavallaan voida nähdä voimakasta eroa aidosti uuden ja kehitellysti uuden välillä.
Näin ollen Quine teki innovaation. Joka vaati varhaisemman filosofisen perinteen olemassaolon ja tuntemisen. Ja tästä itse asiassa päästään (kaiken yhdistävän holismin hengessä) yhteiskunnan kukoistamiseen asti.
Innovoinnissakin on aina kysymys kontekstista ja kulttuurista. Wilkins korostaa että inventioissa on usein kysymys esimerkiksi opettamisesta ; Taustalla on ajatus siitä että teknologioiden käyttäminen ja niiden rakenteen oppiminen vaatii tietyn määrän työtunteja. Tätä kautta ihmisten määrä antaa rajat sille miten paljon asioita voidaan opettaa ja oppia. Näin ollen jos teknologian määrä ylittää sen määrän mitä tämän ihmispopulaation jäsenet voivat oppia, se itse asiassa menettää innovaatioita. Ja se tekee sen riippumatta siitä että ovatko nämä kyseisen ryhmän ihmiset kekseliäitä vai eivät. Siksi sivistyksen kehittymisessä on muutakin kuin pelkkä yksilöiden luovuuden määrä. Wilkins esittää että jos saadaan teknologia joka sallii populaation koon ja keski-iän kasvun, se parantaa sen mahdollisuuksia opiskella uusia taitoja. Ja tätä kautta he säilövät jo olemassaolevia teknologioita että voivat lisäksi innovoida uusia. Seuraus tästä on jännittävä "The absolute rate of innovation will rise for that population simply as an effect of increasing population size, even though the relative or per capita rate is constant."
Usein keskustelussa on kysymys siitä että arvo olisi vain keksimisessä. Kuitenkin asiat taiteen, keksintöjen, tieteenfilosofian, tieteen... kehityksessä kokonaisuus on aina synnyttävien ja tuhoavien voimien kompromissi. Kun tämän tajuaa, ne näkökulmat joissa korostetaan sitä että tiede on länsimaista koska "kristillisyys tarjoaa yksilöille laajimman luovuuspotentiaalin" tai jos sen taustalla on ateistinen ajatus "taikauskon ja Jumalan hylkäämisestä joka johtaa tosiasioiden tunnustamiseen ja tieteen kehittämiseen ja testailuun" muuttuvat varsin pinnalliseksi. Kysymys ei yleensä ole ideologioista. Ihan sen takia että nerous ja innovaatio ei ole sitä mitä moni sen ajattelee olevan. (Platon ei ollut filosofian historian suurin nero, hän enemmänkin ehti ensimmäisenä ottamaan kantaa.) Eikä innovaatioiden suhdekaan yhteiskunnan kukoistamiseen ole se mikä sen usein ajatellaan olevan. (Filosofiakaan ei ollut Platonin aikana huipussaan ja hienostuneimmillaan.)
Kirjoittaja kehitti koko tämän blogauksen lainaamalla muiden ihmisten ajatuksia ja luoden tästä komposition jota kukaan muu ei ole tehnyt sellaisenaan aiemmin. Johan tässä itsekehussa sydän lämpenee...

Black,
Duhem,
Duhemin-Quinen teesi,
etiikka,
Hempel,
holismi,
induktio,
innovaatio,
Neurath,
Popper,
Quine,
Rawls,
reduktionismi,
tieteenfilosofia,
Wilkins,
yhteiskunta
tiistai 18. tammikuuta 2011
Peculiar zing
Kuitenkin tämä on illuusio. Weinbergillä on varsin konkreettinen ja erikoislaatuinen tapa lähestyä tieteentekoa. Hän korostaa tieteentekijän näkemystä alasta. Hän ei korosta kriteerinä ehdotonta loogisuutta tai normatiivisen filosofian esittämiä määritteitä. Ne ovat itse asiassa enemmänkin ohjenuoria, jotain joka määrittelee jonkinlaisen minimihyväksyttävyystason. Teorian valitsemisessa on mukana hienovarainen valinta, jossa korostetaan teorian selitysvoiman kauneutta.
Weinberg ei ole oikeasti tässä asiassa yksin. Thomas Kuhn korosti sitä, miten tieteessä pelkkä luonnonlakimaisuus ei ole kovin tärkeä asia. Siinä missä esimerkiksi Hempel korosti tapaa jossa otetaan esiin yksi teoria jonka induktiokuvausta tarkastelemalla saadaan aikaan malli, joka peittää tietyn rajatun koeaineiston, Kuhn korosti että tosiasiassa jos osaat fysiikan peruskaavat, et osaa kovinkaan paljoa. Ammattifyysikot eivät välttämättä osaa hirmuisesti enempää fysiikan kaavoja. Taito ei ole silti myytti ; Pelkät kaavat osaten ei osata ratkaista kuin yksinkertaisia tehtäviä. Usein tarkastelussa on mutkikkaampi systeemi, jossa lakien yhteisvaikutukset tekevät ymmärtämisestä monin verroin mutkikkaampaa. Tämänlainen näkemys johtaa helposti tieteenfilosofian tarkasteluun joukko -opin kautta, yksittäisen teorian sijaan tarkastellaan esimerkiksi toisiinsa limittyvien käsitteiden verkostoa.
Ammattilainen oppii arvostamaan näitä kompleksisia hienouksia ja ne ovat kauniita. Näin tieteentekijä saa toimivasta ja selitysvoimaisesta teoriasta voimakkaan kauneuden tunteen. Teoriat liittyvätkin moneen tilanteeseen ja hyvässä teoriassa syntyy lakien yhteensopivuus kokonaisuus. Ei ole vaikeaa yhdistää monisäikeistä yhteensopivuutta koetuksi harmoniaksi.
Kauneus ei välttämättä ole universaalia. Tästä voi hakea esimerkkejä vaikka harrastusten kautta. Esimerkiksi itse jouduin jättämään "Rob Roy" -elokuvan kesken koska siinä oli aivan kaameaa miekkailua. Jouduin keräämään voimia jotta voin palata elokuvan pariin. Toki elokuva muualla palkitsi minut syvällisen oivaltavilla lampaannussintavitseillä, joten katsoin sen loppuun. Monen mielestä elokuvan taistelukohtaukset olivat aikanaan kohtuullisen viihdyttäviä. Dynamiikassa oli jotain jännittävää ja miekkailu kuvasi persoonallisuustyyppejä. Normaalikatsoja ei siis nähnyt tässä miekkailussa sitä rumuutta, joka omalla kohdallani raastoi sielua ja sydäntä. Toisin sanoen kauneuden/rumuuden kokemus tulee usein myös tottumuksesta, harjaantumisesta.
Asiantuntijuus on sitä että näkee oikeat, tilanteen ja tavoitteiden ja pyrkimysten kannalta relevantit asiat, kauniina. Tieteenfilosofiassa Giele on korostanut naturalismia, jossa korostuu loogisten normien sijasta kognitiotieteellinen puoli. Hänkin korostaa valitsemista, jossa korostuu se, että valitaan käytännössä toimivia keinoja. Sellaisia joilla pääsee eteenpäin. Hän tosin kieltää että tieteeseen olisi olemassa mitään määritteleviä kriteereitä. Kuitenkin tunnetila itsessään voidaan asettaa määritelmäksi. Hyvää tiedettä on se, jossa ammattilaisten harjaantunut silmä näkee kauneutta.
Toki tässä on toinenkin puoli. Epäasiantuntijakin voi kokea kauneutta. Se on usein myös eri paikoissa. "Tieteen kuvalehti historia (2/2011)" oli teemanumero joka käsitteli Auschwitzin keskitysleiriä. Siinä oli ohessa revisionistejen, holokaustin kieltäjien, debunkkaamista. Heistä holokaustia ei ollut tapahtunut. Argumentteja ja vasta -argumentteja tarkastellen oli helppoa huomata, että monet argumentit olivat jossain määrin rationaalisia, mutta tarkempi tarkastelu näytti ne varsin typeriksi.
Esimerkiksi Zyklon B -myrkyn kerrotaan olevan desinfiointia eikä kaasuttamista varten. Tätä perustellaan sillä että myrkky on hyönteismyrkky joka räjähtäisi polttouunien lähellä isoina pitoisuuksina. Kuitenkin toksikologisesti Zyklon B toimii hyvin tehokkaasti ihmisiin. Tarkoitettu käyttötarkoitus ei tarkoita tehottomuutta muualla. Itse asiassa myrkky toimii tehokkaammin ihmisiin kuin hyönteisiin. Räjähdykseen taas tarvitaan ilmaan 200 kertaa se pitoisuus, joka tarvitaan ihmisten kaasuttamiseen.
Vastaavasti parakkien piirustuksiin on viitattu. Jos ovet aukeaisivat sisäänpäin, kaasukammioita ei saataisi auki. Tämä on itse asiassa totta. Ovet oli alunperin piirretty aukeamaan sisäänpäin. Myöhemmin asia muutettiin. Tehtiin tuoreet piirustukset ja käytännön muutokset oviin. Ne aukesivatkin nyt ulospäin. Ja samalla ovet vaihdettiin kaasunpitäviin. Se, miksi natsit lähtivät tekemään juuri tämänlaisia muutoksia nimenomaan viattomina ruumishuoneina käytettyihin tiloihin (kuten revisionistit väittävät) olisi suoraan sanoen hieman kummallista.
Kuitenkin molemmissa väitteissä on selvä kauneuden aavistus. Kun vähällä tiedolla tarkastelee niitä, on revisionistien väitteissä sen verran perää että ne tuntuvat järkeviltä ja osuvilta. Asiaa korostaa se, että lehti kertoo myös miten holokaustin tapahtumisen kieltäminen on muuttunut. Ennen oltiin rajuja, suorasanaisia ja ideologisia. Sittemmin kielenkäyttö on muuttunut sivistyssanoja viliseväksi, ja näkemysten esittäjillä on arvosanoinaan maistereita ja tohtoreita, ja nämä oppiarvot muistetaan usein myös mainita ääneen. Tärkeäksi keinoksi nousi käyttää vaikeaselkoista teknistä kieltä, piirrustuksia ja asiakirjoja. Niiden kautta maallikon oli "vaikeaa mitenkään ottaa selvää". Hänelle siis sanottiin että tekninen kieli sanoo jotain ja he uskoivat kun se oli kirjoitettu vaikealla kielellä josta he eivät osanneet analysoida itse. Tämä mutkikkuus sotkettiin syvällisyyteen ja argumentaation huolellisuuteen. Argumentum ad technobabble toimii juuri tällä tavalla, antaen auktoriteettisen vakuttavuuden, tekstin muoto menee sisällön ohi.
Nämä antavat luotettavuuden tuntua. Ei toki ole vaikeaa tehdä vastaavia yhteyksiä koko pseudotiederintamaan ; Esimerkiksi Intelligent Design voidaan nähdä tehneen kreationismille samaa mitä revisionismille on tapahtunut sen tullessa "julkisesti kuulluksi" pseudotieteeksi. Aikaisemmin näkemykset ovat olleet lähinnä ideologista huutelua, jonka kauneuden vain "oikeaoppiseet" ovat nähneet. Nyttemmin kielenkäyttö ja auktoriteettien esiintymistapa on tehnyt niistä sellaisia että tavallinen kaduntallaajakin näkee niissä jotain kauneutta.
Tämä on tietysti vielä kaukana siitä, että kyseessä olisi oikea paradigmanmuutos, jolloin tiedeyhteisö näkisi niissä kauneutta. Ruohonjuuritasolla paljonkin julkisuutta ja ääntä ja jopa poliittista valtaa saaneet toimijat ovat niissä piireissä marginaalia.
Otsikko johtuu Weinbergin lausunnosta jossa tieteellisen teorian selitysvoiman viimeinen ydin on erityislaatuinen oivaltamisen tunne.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2008
Kaksi tasoa.
"kaks lakii synkäs Suomes määrää / kuka sanoo mikä oikeet, mikä väärää"
(AVAIN, "kaks lakii")
Tieteenteon perinteessä on jouduttu hylkäämään tiukan empiristiset näkemykset, jotka vaativat suoraa havaittavuutta ja suoraa testattavauutta. Sen sijaan empiristisen lähestymistavan vähemmän tiukat versiot voivat hyvin. Tämä onkin järkevää, sillä testattavuuden, havaintoihin sopivuuden sekä yksilön subjektiivisista mielipiteistä intersubjektiivisuuteen tai peräti objektiivisuuteen asti pyrkiminen ovat enemmän tutkijan hyveitä kuin mitään "kuolleeseen positivismiin jämähtämisen" osoittavia paheita.
Koska empiriaa ei haluttu täysin hylätä, syntyi deskriptiiviseen tiedekäsitykseen liittyen tieteen kielen kaksitasoteoria, joka jakaa tieteen kielen havaintotermeihin ja teoreettisiiin termeihin. Tähän liittyvää kehitystyötä tekivät etenkin Rudolf Carnap, Carl Hempel ja Ernest Nagel. Kaksitasoteoriaa käytetään, jotta empirismin vaatimukset täyttyisivät, eli esimerkiksi metafysiikkaa vältettäisiin tutkimusaineistossa. Ajatus pohjautuu myös ajatukseen tiedon kasautumisesta.
Tässä näkemyksessä tieteelliset teoriat ovat lausejoukkoja, eli itse asiassa kokoelma väitelauseita, jotka voivat olla tosia tai epätosia ja joita voidaan jollain tavalla koetella.
Tieteen kielen kaksitasoteorian mukaan tieteen kielessä esiintyvät ei-loogiset termit voidaan jakaa havaintotermeihin ja teoreettisiin termeihin.
1: Havaintotermit muodostavat havaintokielen, joiden tulkinta tapahtuu semanttisten sääntöjen avulla. Havaintotermit voidaan havaita.
__1.1: primitiivisiä termejä, jotka ovat suoraan havaittavia.
__1.2: näiden kautta eksplisiittisesti määriteltäviä termejä.
2: Teoreettisia termejä, jotka ovat mielekkäitä koska ne liittyvät korrespondenssisääntöjen avulla havaintotermeihin. Teoreettiset termit eivät ole suoraan havaittavissa, mutta ne ovat järkeviä ajatuksia. Esimerkiksi "populaatio" ei ole mikään suoraan havaittava asia ; Emme voi erottaa mitään populaation essenssiä ja laittaa tätä purkkiin ja punnita sitä, sillä se on vain kasa yksilöitä. Se on kuitenkin tieteessä fiksu käsite, johon liittyviä asioita voidaan tutkia empiirisesti koska ne liittyvät järkevästi havaintotermeihin, kuten yksilöihin.
Sitä osaa teoriasta, joka koskee teoreettisten käsitteiden välisisä yhteyksiä, voidaan tässä ns. standardinäkemyksessä kutsua "puhtaaksi teoriaksi". Kaksitasoteoriaa on kritisoitu paljon, eikä kaikkiin sen ongelmiin ole esitetty ratkaisuja. Tärkein kritiikki koskee sitä, että havaintotermitkin ovat pakosti tulkittua teoriakieltä. Mutta se on silti yhä paljon käytetty ajattelutapa.

tiistai 3. kesäkuuta 2008
Kvalitatiivinen, kvantitatiivinen ja evidenssi
"Homeopathy is compatible with science ; As far as I know, it proposes only natural causes for its alleged effects. It just failed to be evidentially confirmed, as so many other pseudoscientific propositions have."
Todisteiden vaatiminen on normaalia, koska muutoin voisimme vain esittää mielipiteitä totuuksina ilman sen kummempaa miettimistä. Kuitenkin tiedämme, että tästä seuraisi ongelmia elämässä, kun esimerkiksi huijaria ei voisi mitenkään erottaa lääkäristä ; Ja kun puhutaan kuinka evidenssi suhtautuu teoriaan pääasiassa on se, että jos uskotaan todistamiseen, tarvitaan heti jokin tapa, jolla voidaan sanoa että jokin tietynlainen evidenssi oikeuttaa teoriaan uskomista.
Ensin kannattaa lähestyä asiaa helposta päästä : Tieteessä on tietynlaisia tutkimusperinteitä, joten evidenssin määritelmät ovat luultavasti niihin sopivia. Ihan sen takia, että joko tieteenteon metodiin on tehty vaatimuksia, jotka on täytettävä. (Mitä evidenssin olisi oltava.) Tai sitten tieteenfilosofit ovat tarkkailleet mitä tieteenteko on ja ottaneet määrittelyn toisin päin. (Mihin tyydytään käytännössä.) Tutkimusmenetelmät voidaan jakaa karkeasti kahtia:
1: Kvantitatiivinen tutkimus eli määrällinen tutkimus kuvaa ja tulkitsee ilmiöitä tieteen yleisen logiikan mukaisesti kehittämällä mahdollisimman tarkkoja mittausmenetelmiä. Tyypillisesti siinä tutkimusaineistot käsitellään tilastotieteen menetelmin.
2: Kvalitatiivisessa tutkimuksessa eli laadullisessa tutkimuksessa annetaan enemmän sijaa esimerkiksi tutkimuskohteena olevien henkilöiden omille tulkinnoille. Tässä näkökannassa esimerkiksi naistutkimus voi tutkia sitä, miten naiset kokevat asemansa yhteiskunnassa ilman biologista näkemystä sukupuolesta, ilman että mitään "biokieltoa" tai asioiden unohtamista tapahtuu. Tutkimukseen osallistuvat henkilöt saavat myös melko vapaaesti kertoa aihealueeseen liittyvistä kokemuksistaan ja mielipiteistään.
Näitä ei kuitenkaan pidä pitää aivan eri asioina: Jos tutkimustavat saadaan yhdistettyä, se on erittäin hedelmällinen tutkimustapa, kun tarkka mittaristo yhdistyy analyysissä vapaamuotoisen aineiston käsittelyyn.
Evidenssin kannalta voidaan jakaa myös suhteessa todennäköisyyksiin:
1: Propabilistiset näkökannat: Näistä yleisin on "increase-in-probability" tai "positive- relevance account" -näkemys, jossa evidenssin luonne on oltava sellainen, että se tekee jonkun tietyn tapahtuman todennäköisemmäksi. Eli jos tapahtumalla ilman evidenssiä olisi jokin tietty tapahtumistodennäköisyys, se on evidenssin kanssa jokin muu, suurempi. Tässä näkemyksessä jos jokin teoria saa haittaa, se tarkoittaa että evidenssi tekee tapahtuman epätodennäköisemmäksi. (Jos joku väittää hypänneensä rajan toiselle puolelle, tämä muuttuu epätodennäköisemmäksi jos rajalla onkin valtavan korkea muuri ja aseistetut vartijat.) Tässä näkemyksissä on tietysti jatkokäsittelyjä, joissa oletetaan että on kaksi erilaista näkemystä, jotka kilpailevat keskenään, ja se joka parantaa todennäköisyyttä enemmän, on parempi; Tällöin toisella teorialla voi jopa olla evidenssinä yksityiskohtia, jotka toisessa näkemyksessä eivät sovi kuvaan, kunhan toinen on kokonaisuutena parempi. Tässä kohden ratkaisee kokonaisuus, eikä välttämättä edes mietitä "kaataako yksittäinen havainto teorian vai ei". Toisaalta tässä näkemyksessä ei välttämättä hankita uutta evidenssiä, vaan ajatellaan että oli ihan sopivaan, että Einstein sovitti teoriaansa tunnetun anomalian, Merkuriuksen radan kulun, joka ei sopinut aikaisempaan näkemykseen.
2: semipropabilistiset näkökannat. Vaikka todennäköisyysmäärittelyissä on eksakti luonne, moni ei kuitenkaan pidä niitä riittävänä. Esimerkiksi Achinstein, joka on kritisoinut todennäköisyyttä sillä, että jos olympiauimari hukkuu harjoitellessaan uimahallissa, esitetty taustatieto antaisi todistetta ja uskottavuutta hukkumiselle, koska henkilöt hukkuvat uidessaan useammin kuin ollessaan kuivalla maalla, ja että olympiaumiarius ei poista tätä asiantilaa, ainoastaan pienentää tätä eroa. (Ja faktojen valikointihan olisi cherry - pickingiä, eli huono asia, päättelyvirhe.) Hän ei kuitenkaan ole hylännyt todennäköisyyttä kokonaisuutena, vaan hänestä se ei ole yksinään riittävä komponentti ollakseen todiste. Hänen tavoitteinaan on ollut varmistaa evidenssin ja hypoteesin yhteyden järkevyys. Tähän hän käyttää vaatimusta korkeasta todennäköisyydestä; Jotta jokin voisi olla todiste, sen täytyy nostaa todennäköisyyttä paljon. Deborah Mayos taas on kehittänyt "error-statistical account" -mallin, jossa lähdetään Popperin ajatuksesta, jossa "any support capable of carrying weight can only rest upon ingenious tests, undertaken with the aim of refuting our hypothesis." Eli toisin sanoen asiaan sopiva todiste voi olla evidenssiä vain, jos se läpäisee kriittisen testin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on potilas, jota testataan sitä onko hänellä tauti. Ja sitten meillä on evidenssi, eli diagnoosi testistä joka on tietyllä todennäköisyydellä oikeassa: Jos testi antaa 95% oikean tuloksen kun tauti on, ja jos sitä ei tule se antaa 99% varmasti oikean tuloksen. Tämä tarkoittaa sitä, että tämä on todiste, koska se täyttää kahdet ehdot: Se sopii, ja lisäksi jos tautia ei olisi, olisi epätodennäköistä että se antaisi väärän tuloksen. Sen sijaan testi, joka antaisi vääriä positiivisia (engl. false positives), eli se tunnistaisi tautitilaa myös silloin, kun sitä ei ole, vaikka 99% tapauksista, toki evidenssi tässäkin tilanteessa sopisi, mutta ei olisi todiste sen puolesta että tauti olisi uskottava..
3: ei_propabilistiset näkökannat. Kaikki evidenssilähtökohdat eivät (ainakaan suoraan) käsittele todennäköisyyksiä. Niitä käytetään kuitenkin paljon, ja monelle voi jopa olla yllättävää, mitä mielenkiintoisia ja käytettyjä menetelmiä siihen liittyy.
___3.1: Hypoteettis-deduktiivinen menetelmä on tunnettu ; Monet ovat sitä mieltä että tämä on jopa tieteellisen tutkimuksen eräs tärkeimmistä menetelmistä. Tässä ei ajatella sitä, kasvattaako evidenssi teorian tapahtumistodennäköisyyttä, vaan mieluummin voisi sanoa että se sanoo pikemminkin "aikaansaako teorian luonne evidenssin ilmestymisen". Havaintoaineisto voi tukea tai haitata teoriaa, sen mukaan miten siitä johdetuille ennusteille käy. Tässä mallissa sama tapahtuma voi olla evidenssi useammalle erilaiselle teorialle: Jos teoria 1 ja teoria 2 ennustavat saman tapahtuman ja se tapahtuu, molemmat saavat tukea. Ongelmana tässä on tietenkin se, että vaikka meillä olisi miljardeja eri havaintoja, silti voisi olla useita eri teorioita, joille kaikille ne kaikki antaisivat tukea. Monen mielestä voimme valita näistä teorioista minkä tahansa yhtä hyvin. Toisaalta tätä valintaa on useimmiten täydennetty Okhamin partaveitsellä, jonka mukaan tässä tilanteessa yksinkertaisin teoria on paras. Tämä onkin tärkeä täydennys, koska muutoin voisimme vain ottaa jonkun ytimen ja rakentaa tämän ympärille äärettömän määrän alkuoletuksia ja saada näin mistä tahansa lähtökohdasta sellainen, jolle kaikki havaittu olisi evidenssiä.
___3.2: Carl Hempel esitti hypoteettis-deduktiiviselle lähestymiselle vaihtoehtoja. Hänestä evidenssi oli "a Positive-Instance". Tässä lähestymistavassa esitys on evidenssiä universaalille väitteelle kun se kuvailee jonkin väitteen esittämän positiivisen ominaisuuden tai tapahtuman. Evidenssi voi olla todiste vain jos ne on kuvattu samalla kieliopilla. Hempelin näkemystä ei siis voida käyttää tilanteissa, joissa käytössä on erilaisia teoreettisia termejä, eli käsitteitä jotka eivät ole suoraan tulkittavissa semanttisten sääntöjen avulla, eikä siksi ole suoraan havaintotermejä, mutta on järkevässä suhteessa korrespondenssisääntöjen kautta yhteydessä havaintotermeihin (Esimerkiksi "valta" on tälläinen, kun puhutaan ihmisyksilöiden vuorovaikutuksesta.)
___3.3: Bootstrapping. Glymourin bootstrapping -teoria on yksinkertaisuudessaan seuraava: Jotta voitaisiin testata hypoteesia teoriassa, jossa on useita hypoteeseja, joissa kaikissa on teoreettisia termejä, voimme käyttää näitä muita hypoteeseja ja hankkia todisteita niiden kautta. Kun tätä prosessia toistetaan joka ikiselle hypoteesille, me saamme todisteita teorialle kokonaisuutena. Vaikka lähtökohdassa onkin teoreettisia sanastoja, todisteet ovat kuitenkin havaintojen avulla saatuja. Toisin sanoen teoriassa käytetään tiettyjä osia jotta voitaisiin hankkia todisteita toiselle osalle sama teoriaa. Tätä kautta koko teoria voidaan kumota tai antaa sille evidenssiä. Glymour käytti historiallista esimerkkiä siitä miten tämän kaltaista ajattelua on käytetty: Newton oli aikanaan esittänyt että kappaleet johtavat tietyn kaavan mukaisen voiman toisiin kappaleisiin. Hän keksi käyttää hyväkseen Keplerin lakia, jossa oli teoreettinen termi "voima". Ne tarjosivat vain havaittavan ja testattavissa olevan säännönmukaisuuden, jonka takana ei ollut minkäänlaista mekaanista selitystä. Kuitenkin kun Keplerin teoreettinen termi "voima", sidottiin yhteen ajatuksen kanssa, jossa massa liittää mitattavan voiman tietyllä kaavalla toiseen suuntaan, saatiin aikaan testattava teoria. Tässä lähestymistavassa tehtiin se, mikä Hempelin lähestymistavassa ei ollut mahdollista: Kaksi eri kielioppia käyttävää kohdetta yhdistettiin. Glymourin näkemykseen liittyy kuitenkin kehäisyysongelmia. Tämä onkin odotettavaa, kun "henkilö nostaa itsensä omista kengännauhoistaan ilmaan."
Näitäkin menetelmiä voidaan luonnollisesti yhdistää.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2008
Iskos.
"Vain itseoppineet ovat oppineita. Muut ovat opetettuja."
(Erno Paasilinna)
"Oppineet ovat oppineet itse, muut ovat opetettuja."
(feat. Pyhimys, Lasse K & Asa).
Indoktrinaatio eli iskostus on tiedonsiirtoa, joka tehdään mekaanisesti. Immanuel Kantin mukaan tämä oli lapseksi alistamista; Koska Kantin mukaan valistumaton ihminen on alaikäisyyden tilassa, eli hän on kyvytön ajattelemaan ilman toisten johdatusta, indoktrinaatio on valistumattomuuteen asettamista.
Indoktrinaatiossa kyse ei ole opin sisällöstä, vaan opettamisen metodista. Ei siis voida sanoa että vain epätieteitä iskostetaan päähän. Voidaan siis sanoa että opettamallakin voi tulla valistumattomia ihmisiä, koska kyse ei ole niinkään tiedon määrästä vaan siitä miten tätä tietoa käsitellään. (Iskostamalla opetetut matemaatikot ovat mekaanisia laskukoneita). Valistus ei ole vain kaikille jaettu kasa dataa, vaan kenties tätäkin enemmän asenne- ja prosessointitapa, jolla tätä dataa käsitellään. Lukeneisuus ja valistuneisuus ovat siis eri asioita. Jos vain luet kirjoja ja opit asiat, osaat. Mutta ymmärtäminen onkin jo aivan toinen asia.
Kun siis puhutaan indoktrinaatiosta, tulee muistaa, että tiedon käsittelyä katsotaan aivan muulla tavalla, kuin mitä esimerkiksi Popper tai Hempel tekivät. Se, että jotain indoktrinoidaan ei kerro mitään käsiteltävän asian totuusarvosta, se kertoo ainoastaan siitä, käsitelläänkö aihetta kriittisesti vai ei.
Indoktrinaatio näkyy voimakkaasti yhteiskunnassamme. Dawkins-Harris-Hitchenismin kannattajat korostavat sitä kuinka uskonnot indoktrinoivat. Tämä onkin aivan totta. Sillä aivan kuten mikä tahansa kulttuurillinen ilmiö, se periyttää itseään. (Tämä näkyy erityisen voimakkaasti siinä, että se, mitä uskontoa edustat korreloi syntymä ja asuinpaikkasi kanssa. Ja etenkin sen kanssa, mitä uskontoa vanhempasi edustavat. Suomeen muuttavat Somalit ovat yleensä islaminuskoisia. Samoin Somaliassa ollaan useammin islaminuskoisia ja euroopassa kristittyjä ja intiassa hinduja. Korrelaatiot ovat vahvoja.) Tämä tarkoittaa sitä, että uskonnot opettavat arvonsa, jotka sitten sulautuvat ihmisten näkemyksiin. Ja kun elämme demokratiassa, nämä siirtyvät lainsäädäntöön.
Siksi ihmettelen ateisteja, jotka toisaalta kertovat että uskonto indoktrinoi ja että tämän on loputtava, mutta jotka silti väittävät että lainsäädännössä ei ole em. uskonnon vaikutuksia. Tässä tapauksessa on aika erikoista indoktrinaatiota. Samoin kuin ihmettelen kristittyjä, joiden mielestä kristinusko on vaikuttanut arvoihin ja lainsäädäntöön, mutta kiistää kaiken indoktrinaation ja esittää että kristitty jos joku ajattelee omilla aivoillaan.
Jean-Paul Sartre sanoi, että "Me kaikki olemme kristittyjä, tänäänkin. Radikaaleinkin epäusko on kristillistä ateismia. Se säilyttää kielteisestä voimastaan huolimatta ne johtavat ajatuskuviot, joiden juuret ovat löydettävissä kristillisyyden vuosisadoista, joiden perillisiä me joka tapauksessa olemme." Tähän on yksinkertainen syy: Ateistit, kuten muutkaan ihmiset, eivät elä kulttuurityhjiössä vain muiden keskellä. Heidän ympärillään on tietty kulttuuri ja tietyt arvot. Ne, mistä he ovat samaa mieltä, ovat hiljaisia asioita. Niihin ei oteta kantaa, niiden kanssa ei tarvitse kiistellä. Ateistejen kannat tulevat esiin keskustelunaiheiksi vain niissä kohden, jossa he ovat erimielisiä. Yhtenevien mielipiteiden kohdalla taas ei ole mitään erimielisyyttä tai eroa joiden keskinäisä hyvyyttä tulisi arvioida.
Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vaikka ateisti uskoo yhtä vähän Jehovaan, Ganeshaan, Isikseen, Osirikseen ja Jeesukseen, hänen ei tarvitse korostaa Isisateismiaan missään. Jos ateistit kokoontuisivat Helsingin keskustaan valittamaan sitä kuinka lapsille opetetaan Osiriksesta vastoin heidän oppiaan, heitä katsotaan pitkään ja nauretaan. Pidetään turhana touhuina. Jos he taas valittavat kristinuskosta, heille suuttuu ainakin tietty porukka kristityistä. Syy on se, että täällä on kristittyjä, mutta ei Osiriksen palvojia. (Samasta syystä vielä noin kymmenisen vuotta sitten, minun teini -iässä, oli ihan normaalia kuulla uskovilta valitusta siitä kuinka ateistit eivät vastusta islaminuskoa vaan pelkästään kristinuskoa. Nyt kun islaminuskoisia on enemmän, heitä myös kritisoidaan enemmän. Islamiakin siis kritisoidaan heti, kun se vaikuttaa.)
Tämä tarkoittaa sitä, että se, jonka mielestä kristinuskossa on jotain niin erikoista ja hyvää, että ateisti joutuu suhtautumaan siihen eri tavalla, kuin muihin uskontoihin, on aika lailla puhtaasti hakoteillä. Minä en nimittäin kykene sanomaan mitä argumenttivirhettä se on eniten:
1: Argumentum ad populum (suosituimmuuteen vetoaminen. Kun niin moni uskoo)
2: Argumentum ad traditionem (perinteisiin vetoaminen)
3: Argumentum ad verecundiam (arvovaltaan vetoaminen)
Kristinuskoon indoktrinoidussa maailmassa kristinuskon ja sen arvojen suosio ei ole tavatonta. Ja niiden olettaakin esiintyvän joka tasolla, aina elokuvien juonista lainsäädäntöön. Tämä ei tarkoita että kaikki indoktrinaatiossa tullut olisi väärää ja moraalitonta, tai että tämä todistaisi Jumalan olemassaolemattomaksi ja kristinuskon vääräksi uskonnoksi. Mutta jos näistä väittää että kristinusko on hyvä siksi että löytää siitä jotain hyviä seurauksia, syyllistyy myös aivan vastaavaan "non sequituriin".

ateismi,
demokratia,
Hempel,
indoktrinaatio,
Kant,
Paasilinna,
Popper,
Sartre,
uusateismi,
valistus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)