Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pauli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pauli. Näytä kaikki tekstit

maanantai 31. lokakuuta 2016

Teoreettisen viitekehyksen puuttuminen

On melko tavallista että uskovaiset puolustavat teismin rationaalisuutta viittaamalla fysikaalisiin ilmiöihin joihin on uskottu vaikka niitä ei nähdä. Näissä tilanteissa on kysymys epäsuorasta havaitsemisesta. Malliesimerkkejä tästä ovat mustat aukot ja neutriinot. Mustat aukot sitä kautta että valo ei pääse pakenemaan niistä. Ja neutriinot siksi että vaikka niitä nykyään onkin havaittu, ei niitä oltu havaittu silloin kun niistä luotiin teoria. Jumala olisi siis samanlainen kuin nämä asiat.

Vertaus ontuu kuitenkin melkoisen vahvasti. Ja karkeasti syy on se, että Jumalaa ei käytetä selitysmallina. Eron voi tiivistää siihen että miettii fysiikkaa. Koska mustat aukot ja neutriinot ovat fysiikkaa, ei tämä tulkinta ole kovinkaan mielikuvituksellinen. On siis mietittävä mitä tieteenteossa tehdään. Ja fysiikan kohdalla tässä keskiössä ovat yhtälöt.

Mitä yhtälöt ovat fysiikan kannalta?

Fysiikan tieteenfilosofian kannalta yhtälöt ovat induktioita. Toisin sanoen niihin on tiivistetty kuvaus jossa on takana ääretön määrä väitelauseita jotka koskevat tiettyjä asioidentiloja ja niiden välisiä suhteita.

Otetaan melko tärkeä ja kohtuu yksinkertainen Diracin yhtälö. Yhtälö joka on spin-½ -hiukkasten, kuten elektronien, kvanttimekaaninen kuvaus.
Siinä on useita muuttujia ja yhtälön molemmin puolin on asioita. Tätä kautta yhtälöä voidaan muokata jopa alakoulusta tuttuun tyyliin. (Matemaattisesti sama tilanne voidaan kuvata ja järjestellä useilla erilaisilla tavoilla ja tätä kautta yhtälö pitää yhtä paikkaansa kunhan sitä käsitellään oikein.) Lisäksi muuttujat voivat olla muissa yhtälöissä ja niiden kautta muuttujia voidaan korvata toisilla asioilla jos ollaan ovelia ja kekseliäitä. (Jos E=mc2 ja jossain kaavassa on johonkn väliin heitetty E, se voidaan korvata tällä mc2:lla.) ; Jos muut muuttujat tiedetään voidaan arvioida mikä se ei-tunnettu muuttuja on. Tämä vaatii tietenkin erilaisia järjestelyjä. Näistä järjestelyistä voidaan sitten hakea monenlaisia asioita. Esimerkiksi luoda kuvaus jossa haetaan hiukkasen gyromagneettista suhdetta:
μ=(2q)/(mc)
Tässä kaavassa ja tilanteessa q on hiukkasen sähkövaraus, m on sen massa ja c on, kuten kaikki tietävät, James Clerk Maxwellin aaltomaisten sähkömagneettisten kentän häiriöiden etenemisnopeus tyhjiössä. Muitakin muuttujia voidaan hakea. Mutta tämä on hieno. Sillä muiden muuttujien mittaustavat ovat vakioituneet ja niiden suuruusluokat tunnetaan hyvin suurella tarkkuudella. Gyromagneettisen suhteen tutkiminen on ollut aiemmin vaikeaa joten tätä kautta ollaan saatu ennuste. Tämä ennuste on ollut sellainen että sen tutkiminen on ollut vaikeaa joten se on ollut ennuste joka on jäänyt tulevaisuuteen. Tosin nykyään tätä asiaa voidaan tutkia ja mitata.

Ideana onkin se että tämä yhtälö on teoria. Siitä voidaan erilaisilla kikoilla eliminoida joitain muuttujia jos tutkitaan tiettyjä ilmiöitä ilman että yhtälö lakkaa toimimasta. (Näitä poissieventämisiä tehdään jo peruskoulussa matematiikassa kun käsitellään yhtälöitä.) Yhtälöt ovat siitä käteviä että kun näitä ennusteita tehdään suuri osa niistä koskee sellaisia suureita joita voidaan mitata nykyään. Voidaan katsoa ovatko nämä päteviä. Kaava saa tätä kautta kokonaisuutena vahvistusta niistä asioista joita voidaan testata. Nämä vahvuudet korroboroivat koko kaavaa. Näin ollen vaikka aiemmin hiukkasen gyromagneettisen suheten tutkiminen oli haastavaa ellei mahdotonta, niin silti sen suuruusluokat voitiin ennustaa koska muu osa kaavasta oli niin vahva.

Arkijärjessä tätä ei välttämättä heti osaa ajatella. Sitä miettii vaan että "asian voi havaita tai eihavaita". Tosiasiassa fysiikassa yhtälö on se teoria. Ja tieteessä teoria on pienin tutkittavissa oleva yksikkö. Moni arkijärjellä ajatteleva esittää että teorioista voidaan nostaa deduktiivisesti hypoteeseja jotka ovat pienenpiä kuin tämä teoria. He ovat oikeassa että isosta teoriasta voidaan vetää tämänlaisia ennusteita. Kuitenkin on syytä tiedostaa että näillä hypoteeseilla testataan teorioita. Jos teoria ennustaa jonkin yksittäistapauksen, kuten vaikka gyromagneettisen suhteen kun kohteen massa on määrätty. (Valon nopeutta tyhjiössä on paha käsitellä muuttuvana muuttujana koska se on vakio.) Tällä testataan esillevääntämääni yhtälöä. Joka taas koettelee Diracin yhtälöä. ; Toisin sanoen hypoteeseja ei testata, vaan hypoteesien osuvuus ennusteen kanssa testaa teoriaa. Jonka malli yhtälö on.

Toisaalta omituisuuksilla suojellaan vakiintuneita yhtälöitä.

Jumalalla ei ole tämänlaisia piirteitä. Ja syy on siinä että Jumalaa ei käytetä selittämään havaittuja ilmiöitä. Jos mietitään mihin neutriinoteoriaa tarvittiin, syynä oli se, että betahajoamisen tutkimuksessa havaittiin piirteitä jotka rikkoivat liikemäärän säilymislakia. Koska tämä säilymislaki oli vahva, tätä suojeltiin falsifioitumiselta. Wolfgang Pauli näki että oli keino jolla liikemäärän säilymislakia ei rikottaisi. Tämä vaati sen että oletettiin jotain muuta joka liikkui ja jossa oli tätä mystistä säilymislakia haastavaa liikemäärää. Toisin sanoen neutriino suojasi vahvasti muun todistusaineiston tukemaa teoriaa. Generoimalla neutriino synnytettiin tilanne jossa liikemäärän säilymislakia ei rikottu. Tämä vaati ylimääräisen hiukkasen jonka havaitsemisesta tuli tulevia fyysikoita koskeva ennuste. Tätä ei pidetty ideaaliratkaisuna josta oltiin ylpeitä. Ennen kuin neutriinot todella havaittiin.

Jumalaa käytetään usein nimenomaan aukoissa. Eli on jotain selittämättömäksi koeteltua. Ja Jumalan perustoimintamalli on uskovaisten omissakin sanoissa "yksittäistapaus" ja "ainutlaatuiset tapahtumat". Eli Jumala on anomalia jolla peitetään anomaalisuuksia. On hyvin vaikeaa tietää mikä vahva fysiikan teoria jouduttaisiin falsifioimaan jos Jumalamuuttujaa ei olisi olemassa. Lisäksi uskovaiset eivät ole tekemässä tutkimusohjelmia joissa yritetään havaita "jumalaneutriinoa". He ovat myös tyytyväisiä tähän "voi olla" -tilanteeseen.

Asiaa mutkistaa se, että Jumala joko toimii luonnonlakien ulkopuolella tai saa rikkoa niitä yksittäistapauksissa. Näin ollen Jumala ei selitä mitään ilmiötä vaan on olemassa näiden ulkopuolella. Tätä kautta epäsuora havaitseminen ei ole ollenkaan samanlaista kuin tieteessä. Muu osa testatusta kaavasta ei sano että ei-tutkittavissa oleva muuttuja olisi tietyn suuntainen. Joten muuta kaavanosaa vahvistamalla ei saada varmuutta tähän ei-tutkittuun. Jumalan kohdalla epäsuora havaitseminen ei pidä sisällään teoreettista viitekehystä vaan jotain tunteilua siitä kun katsoo maalauksia ja reagointeja omaan sisäiseen puheeseen oman pään sisällä rukoiluprosesseissa.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Heiveröinen Jumala

David Klinghoffer on Intelligent Designin kannattaja. Hän kiistää ID:n olevan kreationismia ja että kysymys on tieteestä eikä uskonnosta. Sillä tämänlaisia kannanottoja Intelligent Designin kannattaminen tarkoittaa.

Nyt hän esittää että ID -kriitikot eivät ymmärrä Jumala on nöyrä ja ujo. "God's humility appears to us as modesty or shyness, almost. I've tried to explain this to my kids in terms they can understand, referring them to the deer that sometimes browse in the blackberry bushes at the edge of our driveway. If we want to enjoy watching them, we have to be careful not to scare away our silent, beautiful deer with loud voices or sudden movements. In the same way, one purpose of setting aside frenetic weekday activities on Shabbat is to make a space where God will feel comfortable and, so to speak, unafraid, of joining with us in our homes in a most intimate fashion." Eli toisin sanoen Jumala piilottelee ja on hyvin henkäyksenomaisesti maailmassa. Pyhäpäivän eriyttämistä tarvitaan siksi että Jumala ei ole kovin konkreettinen ja ilman hiljentymistä emme saa hänestä mitään kokemusta. Etäännymme Jumalasta jos elämme maailmassa.

Tämä voisi olla pelkkää henkilökohtaista uskonnollisuutta eikä ongelma sille että ID ei ole uskontoa. Mutta Klinghoffer käyttää tätä selityksenä sille, että ID ei saa suosiota. "This observation about God's personality may explain why the evidence of design in the world is elusive to many people. What my colleague Dr. Stephen Meyer calls the "signature in the cell" in the genetic code, in protein synthesis, in what biochemist Michael Behe calls irreducibly complex features of biology, in the Cambrian explosion and the rest of the fossil record, in cosmology, in individual types of creatures -from butterfly metamorphosis to the history of whale evolution - whatever piece of the argument for intelligent design that you think of, it is all very lightly imprinted. It takes patience and study to see." Tämä on tietysti sinänsä hyvin miellyttävä asenne, koska se ei syytä erimielisiä nuijiksi moraalittomiksi typeryksiksi jotka eivät osaa mitään vaan ovat erimielisiä vain koska heidän maailmankuvansa on jämähtänyt ja että he hyökkäävät henkilökohtaisista syistä innokkaita vainoamaan kaikkia jotka ovat erimielisiä. Hän päin vastoin näkee ID:n kanssa erimielisyyden ymmärrettävänä tavalla joka ei vaadi rationaalisuuden ja tieteellisyyden ja moraalisuuden hylkäämistä. Tämä on jotain jota ei tavallisesti kuule ollenkaan ID:n kannattajilta.

Tämä on kuitenkin mielenkiintoinen, koska se itse asiassa samalla tunnustaa että Intelligent Designin argumentit ovat hyvin heikkoja. Niiden tarkempi ruotiminen "tuhoaa taian". Argumentit ovat toisin sanoen "henkäyksenomaisen heikkoja" ja niiden ymmärtäminen ei onnistu tieteellisellä kokeellisella tutkimusotteella vaan siitä luopumisella. Klinghoffer toisin sanoen tunnustaa että ID -argumentit eivät ole kovin voimakkaita ; Ne voidaan hyväksyä vain uskonnollisen ihmisen intuitiota hiomalla eikä tieteelliseti. Tässä mielessä "design -argumenteiksi" kuvatut eivät enää olekaan jumalatodistus vaan enemmänkin meditaatiotyökalu.
1: Huonon argumentin kutsuminen "ujoksi viittauksenomaisuudeksi" on sama kuin muuttaisi tä "musta tuntuu" -asenteen argumentiksi kutsumalla sitä "intuitioksi". Typerää. Usein tehtyä, mutta se ei vähennä typeryyttä vaan päin vastoin lisää sitä. Klinghoffer siis samalla tunnustaa että ID on uskontoa, ja selittää että uskonnollinen suhtautuminen ja asenne on olennaista jotta ID:argumentit voi ottaa ollenkaan vakavasti. (Näin ollen naturalistien avomielisyyden puute on sitä että he eivät ole uskovaisia..)

En tosin ollenkaan tiedä miksi Jumala ei aikaisemmin ollut ujo ja nöyrä. "Raamattu", etenkin vanha testamentti, on täynnä varsin empiirisesti ilmiselviä asioita. Jumala puhuu pilvistä, tappaa egyptiläisiä lapsia, ratkaisee sotia, aukaisee maata keskeytettyä yhdyntää harjoittavien alta, ampuu synagogassakäymissääntöjä rikkovia salamalla. Sille miksi Jumala on nykyään ujo ei ole oikein mitään selitystä - siis tietenkin jos sellaiseksi ei lasketa sitä että myytit ja juorut ovat kasvaneet ajassa ja että alkeelliset rautakautiset ihmiset ovat keksineet hatusta tarinoita joita kukaan täysijärkinen ei yrittäisi totena sepustaa nykypäivänä kun tiedämme enemmän. Ujo Jumala joudutaan uskomaan vain koska näitä vanhatestamentillisia aggressiivisesti interventoivia Jumalallisia ihmeitä ei nykymaailmassa oikein tapahdu missään ikinä koskaan.

Tämä muistuttaa Flewin nuoruusajan argumentista, näkymättömästä puutarhurista. Jos jossain paikassa väitetään olevan puutarhurin, ja tätä yritetään nähdä, voidaan puolustautua että tämä on näkymätön. Ja jos tätä yritetään punnita, selitetään että tällä ei ole massaa. Ja lopulta ollaan siinä että voidaan kysyä olennainen kysymys : Miten tämän salaperäisen näkymättömän, massattoman, karhunrautoihin astumattoman... puutarhurin olemassaolo voidaan erottaa tilanteesta jossa puutarhuri on olematon. Henkäyksenomaisuus ja heikkous tarkoittaa juuri sitä että on vaikeaa ellei mahdotonta erottaa tätä "ujoa puutarhuria" "olemassaolemattomasta puutarhurista". Samalla tätä miettiessä unohtuu se, että tosiasiassa "puutarhurin todistamiselle" on annettu paljon mahdollisuuksia ja meillä on oikeastaan tarve tämänlaisiin "vaikeasti tavoitettavuuteen" jos ja vain jos näissä kaikissa on epäonnistuttu.
1: Nämä puolustelut ovat ad hoc -selityksiä joiden sekoittaminen mustien aukkojen kaltaiseen "epäsuoraan havaitsemiseen" on erinomaisen surkeaa argumentointia. - Koska mustan aukon fysiikka on sellainen että muunlaista vaihtoehtoa ei ole. Jumalan kohdalla ei sen sijaan ole mitään gravitaation kaltaista ehdotonta viitekehystä joka ohjaisi siihen että Jumalan on oltava jotenkin pakosti hienovarainen. Samoin vertaus neutriinoihin on varsin huono, koska neutriinot oletettiin koska muuten oltaisiin jouduttu vain kumoamaan vallitsevat teoriat ilman että olisi ollut mitään tilalle. Pauli oletti spekulatiivisen hiukkasen ad hoc -selitykseksi joka perusteltiin juuri tämän vuoksi - ilman tätä vallitsevan teorian suojeluperustetta ajatus painottomasta teoreettisesta hiukkasesta olisi ollut puhtaasti naurettava. Nyt se oli vain kiusallinen ja siitä haluttiin eroon ja siksi neutriinojen havaitsemiseen haluttiin kehittää kaikenlaista.

On eri asia sanoa että Jumala on näkymättömissä siksi että paremmin havaittavat Jumalat on jo falsifioitu kuin selittää että Jumalalla on pakosti ominaisuuksia jotka tekevät siitä näkymättömän. Tai selittää että jos emme oleta Jumalaa niin meidän olisi luovuttava esimerkiksi aineen ja energian säilymislaista tai vastaavista. Tämä ero on niin olennainen että Klinghofferin selitys hienovaraisuudesta näyttäytyy pelkästään uskonnollisena meditaatioasenteen kannattamisena.

Siksi onkin hyvä muitsaa että kun puhutaa likimain mistä tahansa pseudotieteestä, on tunnettu ad hoc selitys jossa tutkiminen tuhoaa ilmiön. ; ESP:n kannattajista skeptikoiden aurat pelottavat pois auttavat henget ja häiritsee parapsyykikon energiakenttiä. Skeptikot ovatkin erikoisia, heidän mielensä ominaisuudet ovat selvästi voimakkaampia kuin minkään maailmankuvan henget ja Jumalat ; Skeptikon "antimagicfield" estää kiroukset, ajatustenluvun, levitoinnin, kaukoparannuksen ja onnistuneen tarotennustuksen tekemisen. Tietojeni ikaan se tuhoaa myös veden muistin ja tuhoaa homeopatian. Klinghofferiin viitaten se myös selvästi estää Jumalan tekemät ihmeet. ; Ajatuksena tämä skeptikoiden ylivoimainen mielenvoima verrattuna Universumin Voimavärähtelyihin on vielä omituisempi ja vähemmän todistettu kuin se, että uskoisi niihin Jumaliin ja henkiin itsessään.

Tämänlaisten ad hoc -suojausten rakentaminen ei suinkaan pelasta näkemyksen uskottavuutta, vaan päinvastoin tuhoaa sen.

lauantai 27. elokuuta 2011

Jos meta rikkoo fysiikan.

Säilymislait ovat olleet fysiikassa hyvin kantavia. Itse asiassa 1800 -luvulla oli sellaisia tiedemiehiä jotka ajattelivat että "kaikki oli jo keksitty". Eli että fysiikan ilmiöt oli löydetty ja loppu olisi lähinnä tarkkuuden parantamista. Tässä mahtia näyttelivät esimerkiksi aineen säilymislaki ja energian säilymislaki. Sitten tuli löytöjä radioaktiivisuudesta. Niissä energiaa näytti tulevan hyvin paljon, ikään kuin tyhjästä.

Säilymislait vaativat hieman täydentämistä, mutta selitys löytyi siitä että radioaktiiviset aineet energiaa tuottaessaan hajoavat toisiksi aineiksi. Ja lopulta syntyi eiradioaktiivisia aineita. Kun laskettiin näiden syntyneiden tuotoksia yhteen havaittiin että radioaktiivisen aineen ainesten massojen summa on hieman vähemmän kuin alkuperäisen radioaktiivisen aineen. Tämä tarkoitti sitä että pieni määrä ainetta muuttui energiaksi. Näin energian ja aineen välille saatiin yhteys, ne ovat ikään kuin samaa asiaa. Ja tämä tiivistyy siihen kuuluisaan yhtälöön E=MC2

Säilymislait ovat myös hyvin voimakkaita, mikä näkyy siinä miten Pauli suojasi ad hoc -oletuksella aineen ja energiansäilymislain kokeessa ja oletti näkymättömän neutriinon. Sittemmin tämä neutriino löydettiin, myöhemmin. Siihen asti oltiin ikään kuin sen varassa että "aineen ja energian säilymislaki on niin voimakas että kutsumme neutriinoa enemmänkin työhypoteesiksi."

Tästä päästään teologian puolelle. Sillä vaikka monen mielestä uskonto ja tiede eivät ole samassa maailmassa, ja että ne käsittelevät aivan erilaisia ilmiöitä, uskontoon kuitenkin usein liittyy kaikenlaisia kannanottoja siitä miten maailma toimii.

Näin käy esimerkiksi ihmeparantumisissa. Tosin niitä monet uskovat pitävät enemmän tarinointeina, joten ne ovat vähemmän kaikenkattavia uskontokritiikin kohteita. Ihmeparanemisiin ja muihin ihmekertomuksiin keskittymällä isketään lähinnä tietyntyyppisiin fundamentalisteihin. Kuitenkin kaikenkattavuuttakin löytyy. Yllättävin ja oleellisin lienee ajatus sielusta. Sielun ongelmahanan on kuten Dennett sen esittää ; Jos meillä on eifysikaalinen mieli, se on ulkopuolinen vaikuttaja mielessämme. Ja että tämän pitäisi näkyä aineen ja energian säilymislain rikkoutumisena.

Uskovaiset voivat tässä kohden toki selittää - kuten eräskin teki - että uskovaisen ei tarvitse uskoa että aineen ja energian säilymislait eivät pätisi. Sill säilymislaeissa oleellinen yksikkö on systeemi ; Jos systeemiin virtaa ainetta ulkopuolelta, siihen voi tulla lisää ainetta. Ja jos systeemiin virtaa energiaa, entropiankaan ei tarvitse totella. Tällöin Jumala on vain ulkopuolinen joka tuo universumiimme ulkopuolelta jotain ja tekee universumista avoimen systeemin. Universumin sisällä, noin muutoin, säilymislait pätisivät tämän jälkeenkin. Tämä on toki oikea oivallus.

Valitettavasti Dennettin ajattelutavassa nojautuminen on juuri tämäntapainen. Hänen mukaansa aineen ja energian säilymislaki on niin vahva, että ihmisen on ikään kuin pakko tehdä kuten Wolfgang Pauli. Eli "olettaa neutriino" vaikka sitä ei havaittaisi suoraan. Se, mikä Dennetillä onkin olennaista, on se, että voimme havaita - kuten radioaktiivisuuden kohdalla - arvioida energiavirtaa ja ainevirtaa. Näin voidaan havaita jos systeemi on avoin. Koska tätä ei ole havaittu ja aineen ja energian säilymislaki näyttää päin vastoin vastaansanomattoman voimakkaalta, on itse asiassa pakko olettaa että systeemi on suljettu. Sielu vaatisi avointa järjestelmää, ja sen perustelu vaatisi olettamaan havaintoja joita ei ole koskaan havaittu. Sellaisia jotka peräti rikkovat fysiikan kenties vahvimpia periaatteita.

Näin ollen Dennett perusteleekin että meillä on tässä empiirinen haaste jossa on koejärjestelmä, joka voi antaa kaksi vaihtoehtoa. Näistä vaihtoehdoista toinen kuvaa aivoja fysikaalisena suljettuna apparaattina ja toinen kuvaa aivoja jonain johon kohdistuu tietoisuuden ohjausta. Olisi tieteenvastaista olettaa että se toinen olisi totta "havainnoista huolimatta".

torstai 19. toukokuuta 2011

Jaetut yhteiset ominaisuudet.

Eräs varsin kliseinen Jumalatodistuksien puolustustapa on "vedota neutriinoihin". Tässä ajattelussa korostetaan miten empiria näyttää massattomiakin kappaleita. Tässä on pohjalla yritys vaikuttaa intuitioon siitä mitä empiria on. Havaitsemista siinä mielessä mitä me arkielämässämme sitä teemme.

Kuitenkin empirian "synkkä salaisuus" on juuri se, että neutriinot ovat empiirisiä kappaleita. Se empiriakuva jota ne eivät vastaa on arkijärjen mukainen tiedekuva, joka ei itse asiassa ole kovinkaan lähellä sitä, mitä tieteenteossa ja tieteenfilosofiassa tunnetaan.
1: Eli toisin sanoen argumentti perustuu väärään tiedekuvaan, ja arkijärkipohjaisiin ennakkoluuloihin joita on luultavasti boostattu "oikeaoppisuudella" jossa on ryhmäänkuuluminen ja sielun pelastuskin mukana ; Jos et jaa näkemystä niin köpelisti käy. Tämä ei ole mikään hyvä lähtökohta.

Mutta katsotaan hieman neutriinoa ja sitä, miten siitä tuli tieteellinen teoria. Neutriino lähti lähinnä ad hoc -selityksenä, jota Pauli piti varsin epätyydyttävänä pelastuskikkana. Mutta kehittyivät tästä, neutriinojen ympärillä on tutkimusohjelmia jotka yrittävät havaita merkkejä neutriinoista. ; Eli esimerkin hiukkaset ovat massattomia, mutta niitä voidaan tutkia.

Samoin, vaikka tiede etsii gravitaation aikaansaavaa perushiukkasta eikä ole löytänyt sitä vielä. Mutta se ei ole pelkkä oletus, vaa takana on perusteltu teoria, joka haluttaan vahvistaa. Ja tämän teorian vuoksi rakennetaan hiukkaskiihdyttimiä, jonka avulla hiukkanen voidaan saada kiinni. Syynä on se, että sitä ei "vaan oleteta". Vaan gravitaation heikko luonne selittää sen, miksi Higgsin bosonia on vaikeaa havaita. Ja teoria sen toiminnasta taas vaatii että sillä on tietynlaiset ominaisuudet. Näin jos sitä ei löydy, niin fysiikan standardimallia joudutaan rukkaamaan.

Näin asia ei olekaan niin yksiniittinen kuin voisi luulla. Esimerkeistä löytyy epäanalogia. Ja koska epäanalogia osuu suoraan empirian metodologiaan ja ytimeen, ero on pakosti olennainen. Voidaan sanoa että neutriino täyttää empirian, mutta ei arkijärjen, mukaiset tiede -ehdot. Arkijärjestä tuntuu että neutriino on jotain "varsin kaukaa haettua" ja sillä on kummallisia ja epäuskottavia ominaisuuksia. Mutta näin ei olekaan, kun asiaa katsoo vähänkin tarkemmin.

Syy, miksi teologit viittaavat neutriinoihin eivätkä korosta miten Jumala tuottaa selviä ja havaittavia ihmeitä - joita esimerkiksi Vanha Testamentti on pullollaan - jotka nostasivat Jumalan maanjäristyksiä suuremmaksi ja havaittavammaksi voimaksi. Jumalan havaitsemiseksi ei ole keksitty mitään hiukkaskiihdyttimen kaltaista tavoittelukeinoa.

Siksi uskallankin sanoa varsin kohtuullisen väitteen. Jumalaa verrataan mielellään massattomaan kappaleeseen, koska olematon Jumala jakaa hyvin paljon ominaisuuksia massattoman tai näkymättömän tai ei vielä löydetyn ilmiön kanssa. Siksi vertausvalinnan huomaaminen on olennaista. Analogia rakennetaan juuri näihin kappaleisiin - eikä joihinkin muihin - syystä. Syy on se, että nämä perustelut eivät itse asiassa ole Jumalatodistuksia tai uskonnon rationaalisuuden osoituksia. Vaan yrityksiä selittää parhain päin se, että mitään vakuuttavia (tai edes surkeita) todisteita ei ole.

Ja jotta kyseessä ei ole vain pelkkä vinoilu, on tietysti ensin vain huomattava että se perustelutapa joka tekee neutriinosta rationaalisen uskomuksen ei päde Jumalaan. Tämän eron huomaamisen jälkeen lopputila on lähes päivänselvä. En kuitenkaan väitä että tämä tekisi Jumalasta olemattoman. Mutta perustelemattomaksi ja perusteettomaksi sitä kenties voi jo ihan hyvällä sydämellä ja tervein mielin tältä pohjin kutsua.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Anomalioiden metsästäminen.

Anomaliat ovat hyvin tärkeä aihe tieteenfilosofiassa. Niissä on helppotajuinen puoli. Ja se vaikea puoli, joka usein väärinymmärretään ja jota väärinkäytetään ahkerasti.
1: On aivan sevää, että anomalioiden huomaaminen on uusien teorioiden löytämisen ja kehittymisen kannalta tärkeää. Selvää on myös se, että anomaliattomuus on tärkeässä ja keskeisessä osassa kun paradigma vaihtuu, eli vallitseva tieteellinen teoria hylätään ja korvataan uudella teorialla. Tämä on se helppo osa anomalioissa.
2: Vaikea asia on siinä, että anomalioiden spottaaminen ei itsessään ole mikään todiste yhtään millekään päätelmälle. Ja itse asiassa anomaliat ovat yleisiä. Niitä tuovat esimerkiksi mittausvirheet. Tämä lienee tuttua niille jotka ovat käyneet lääkärissä kuvauttamassa jotain asioita. Niissä voi kuva olla joskus hieman rakeinen. Nämä rakeet ovat itse asiassa kuvauslaitteen toimintahäiriöitä. Samantapaista tapahtuu digitaalikameroissa, joiden kuvat voivat joskus, etenkin pimeässä, voivat olla suttuisia ja rakeisia. Todellisuus ei kuitenkaan ole rakeinen. Nämä anomaliat selittyvät muulla kuin maailmalla.

Näin ollen ensimmäinen asia, kun anomalia havaitaan onkin itse asiassa varmistaa että se on "kunnollinen anomalia". Helpoin selitys on itse asiassa se, että mittauksessa ja havainnossa on jokin virhe. Harjoittelija on voinut vaikkapa sekoittaa koeputket. Kun mittaukset on varmistettu ja moneen kertaan tarkistettu ja erikoiset syyt on rajattu pois. voidaan sanoa että kyseessä on anomalia.

Tämäkään ei ole vielä juurikaan mitään. Tämä tila kuvaa sitä, että meillä on kuva jossa on tunnistamaton lentävä esine. Se on taatusti UFO. Mutta tämä ei tarkoita että se olisi minkäänlainen todiste ulkoavaruuden vierailijoista. Jos joku lähtee väittämään että kyseessä on selvästi avaruusolennot, hän itse asiassa tekee vakavan päätelyvirheen : Hän väittää että koska emme tiedä jonkin ilmiön syytä, se voi tarkoittaa vain sitä että me itse asiassa tiedämme sen syyn. Uskonnossa tämänlainen argumentaatiovirhe, sisältöristiriita, livahtaa mukaan "Aukkojen Jumala" -virhepäättelyssä.

Kun anomalia on ahvaittu, aletaan tekemään hypoteeseja. Kuhn kuvasi tätä vaihetta "revolutionary science" -vaiheeksi. Hänestä tässä vaiheessa vallitsevia näkemyksiä muutetaan radikaalisti. Hänestä ne olivat myös hyvin harvinaisia. Myöhemmin tieteenfilosofit ja tieteensosiologit ovat tosin huomanneet, että itse asiassa muutokset ovat yleensä pieniä. Ne ovat enemmän "korjauksia", kuin "mullistuksia". Tämän "pienen muutoksen näkemys" on konsistentti Duhemin-Quinen teesin kanssa. Siinä tiedeverkkoa muutetaan vähän kerrassaan. Anomaliat pitää selittää pois mahdollisimman pienin muutoksin. ~ Asiat täytyy selittää niin pienin muutoksin kuin mahdollista, mutta ei sen pienemmin muutoksin. Tässä näkemyksessä korjailu on itse asiassa arkipäiväistä.

Se, mikä muutos on pieni ja mikä suuri on itse asiassa vaikea. Moni pitää Newtonuin fysiikasta siirtymistä suhteellisuusteoriaan isona muutoksena. Siinä vaihdettiin tarkastelukantaa ja montaa muuta seikkaa. Kuitenkin monet fyysikot ovat sitä mieltä, että suhteellisuusteoria oli vain täsmentyminen, Newtonin teoria oli ennen vain rajatussa alassa ja suhteellisuusteoria oli sen laajennus. Muutos oli siis tieteen kannalta hyvin pieni. Muutos tuntuu suurelta vain siksi että ihminen joka ei ole fyysikko ei katso kaavojen maailmaa, vaan selittää asiaa arkijärjen ja intuition tuomien kertomusten kautta. Asiat on kenties vaikeaa selittää maallikolle ymmärrettävästi vanhoilla kuvauksilla. Mutta fysiikka tiivistyy kuitenkin kaavoihin ja empiirisiin kokeisiin ja mittauksiin.
1: Arkijärjellä asiaa lähestyttäessä siis metafora ja asia menevät sekaisin. Asiaa voidaan selittää arkisanoin ja tehdä sitä ymmärrettäväksi erilaisin kuvauksin. Mutta tämä asian ymmärtämistä helpottava elementti on kuitenkin eri asia kuin itse teoria. Melko usein pseudotieteissä perustelut rakentuvat juuri näiden metaforien väärinymmärtämisen varaan.

Wolfgang Paulin neutriinon kehittäminenkin on itse asiassa tätä kautta arki -ihmiselle iso asia. Kehitettiin uusi hiukkanen. Se oli kuitenkin lähinnä keino peittää kasa anomalioita. Pauli ei ollut tähän kikkaan tyytyväinen. Tämä voi vihjata siihen suuntaan että vaikka korjailu olikin pientä, tämä korjailu ei ollut laadultaan tyydyttävää.

Korjailuissa onkin kahta päätyyppiä. On hyviä ja huonoja:
1: Hyvä teorianuudistus syventää näkemyksiä. Vanhan näkemyksen vaihtuminen tai täsmentäminen johtaa siihen että saavutetaan uudenlainen selitysten kompleksisuuden taso. Ennen mutkikas muuttuu yksinkertaiseksi. Vanhan näkemyksen selitysvoima ja kyky ennustaa tapahtumia paranee. Uusi näkemys on tarkempi, se kertoo enemmän siitä miten asiat voivat olla ja miten ne eivät voi olla. Samalla monet ennen näkymättömissä olevat asiat muuttuvat tärkeiksi ja mitattaviksi.
2: Huonot muutokset ovat ad hoc korjauksia, jotka kritiikki -immunisoivat. Tällöin anomalia ei enää ole ongelma. Mutta toisaalta samalla tulee venkoilutilaa, ja tämä heikentää näkemyksen selitys ja ennustusvoimaa. Yhä enemmän asiat voivat tapahtua, ja yhä vaikeampaa on keksiä sellaista esimerkkiä joka olisi näkemyksen vastainen. Arkielämässä ympäripyöreä käsienheiluttelu tuntuu kenties vakuuttavalta koska mikään tosiasia ei ole sitä vastaan. On hyvin vaikeaa tajuta että juuri tämä epämääräisyys tekee siitä laadultaan&järkevyydeltään surkean näkemyksen.

Anomalioiden rooli onkin tätä kautta kontekstissa. Ratkaisevaa on se, että miten ne liittyvät uusiin hypoteeseihin ja löytöihin. Pelkkä poikkeustapausten etsiminen viittaa puutteisiin hypoteesien testaamisessa. Toimiva prosessi ei ole viitata ongelmapaikkoihin ja pitää tätä vallitsevan teorian romuttumisena. Sen sijaan pitää luoda teoria, josta voidaan vetää testejä, joiden kautta nämä vanhan teorian anomaliat ovat jotain joita uusi teoria itse asiassa vaatii ollakseen toimiva. Anomaliat selittyvät pois, selittyy miksi asiat tapahtuvat juuri näin eivätkä jotenkin muutoin. Ilman tätä demonstraatiota jossa hypoteesi ratkaisee anomaliat, ei mikään anomalialistaus ole itse asiassa riittävä.

Jopa Kuhn oli sitä mieltä että anomalioiden kasautuminen ei riitä. Anomalioiden kasautuminen on vaatimuksena että uusi teoria voi nousta. Mutta paradigmanvaihdokseen tarvitaan uusi teoria, joka päihittää sen vanhan. Tieteessä paras selitys on "toistaiseksi voimassa". Jos se on huono, niin sitten ei auta kuin rakentaa se laadullisesti parempi. Mutta pelkkä tyhjä sormella osoittaminen ja moittiminen on tietysti helpompaa, kuin tälläisen keksiminen ja kehittäminen.

perjantai 7. toukokuuta 2010

Publish or perish

Tieteessä keskitytään usein siihen että julkaisutoiminta on tärkeää. Tällöin vähemmälle merkitykselle jäävät esimerkiksi se, onko teoria kumottavissa. Tässä ideana on se, että tieteen ydin on testaaminen. Käytänteet voivat muuttua, mutta tutkimus jää.

Tämä liittyy ad hoc -oletuksiin kenties lujemmin kuin mihinkään muuhun.

Ad hocin käyttämisestä on kuvaava käytännön tarina. Taustalla on tarina siitä miten Wolfgang Pauli keksi neutriinot. Hän kehitti neutriinot vuonna 1932, ne olivat teoreettinen ad hoc -oletus, jolla hän suojasi liikemäärän säilymislain. Sillä beetahajoamisessa tapahtui asioita jotka muuten olisivat rikkoneet tätä lakia. Pauli ei siis suoralta kädeltä kumonnut säilymislakia ristiriidan kohdatessa, koska se on lähes kaiken fysiikan kohdalla mukana - eli koko tieteenalasta tulisi luopua, ja se olisi vaikuttanut kemiaan ja moneen muuhun tieteenalaan. Eli tiedeverkkoa olisi pitänyt muuttaa massiivisesti. Neutriinon ongelmana oli sen vaikea huomattavuus. Sitä pidettiin huonosti tieteellisenä, koska sitä ei oltu huomattu. Mutta sen ominaisuudet selittivät miksi sitä ei oltu huomattu. Neutriinolla kuitenkin on ominaisuuksia ja näiden kautta sen vaikutukset voidaan huomata. Neutriinohavainto saatiin kiinni vasta 1970.

Toisaalta tätä kautta saadaan vastauksia joihinkin vaatimuksiin. Mikä tässä on olennaista? Ad hoc -selityksiä tarvitaan yllättävän paljon ja pitkin matkaa. Esimerkiksi Wilkins kritisoi Fodorin luonnonvalinnan kritisointia, koska Fodor vaatii determinismiä ja 100% asioiden ennakoimista. Kuitenkin jopa planeettojen ratalaskut kohtaavat kolmen kappaleen ongelman (ja useammankin) ja niidenkin kulkua joudutaan korjailemaan ja arvioimaan, etenkin pitkiä aikajaksoja tarkastellessa. Fodorin evoluutiolta vaatima ad hoc -oletukseton taso on sen tasoinen että valtava määrä tiedettä tulisi kumota.

Tätä asiaa voidaan lähestyä tutkimalla sitä miten koettelun ja itsekriittisyyden kanssa toimitaan.
Tässä kohden Karl Popper oivalsi jotain olennaista, kun hän tarkasteli horoskooppeja, kommunismia ja muita asioita. Ne eivät olleet "edes väärässä" : Popper huomasi että ne eivät suinkaan olleet ristiriidassa tosiasioiden kanssa. Ne olivat yhteensopivia havaintojen kanssa. Niiden ongelma oli se, että ne eivät kyenneet kriittisyyteen : Niiden kumoaminen olisi mahdotonta, koska kaikki ongelmapaikat voitaisiin aina selittää pois apuoletuksilla. Popper oletti että hyvän teorian voisi kumota. Tässä kohden hän oli väärässä. Kuten "oljenkorressa" näytetään, Popperin omatkin yhteiskuntateoriat olivat falsifioimattomissa.

Quine ja Duhem esittivät että käsitteet liittyvät yhteen. Eli kun esimerkiksi katsomme kaukoputkella tähteä, meillä on havainnossa mukana optiikan teoriat jotka oikeuttavat kaukoputken käytön. Siksi jos näkyy häiriöitä, ne voidaan tulkita kaukoputkesta johtuviksi. Yksittäinen häiriö voi aina olla mittausvirhe. Heillä on mukana myös toinen päätelmän : Tiedeverkkoa voidaan tämän linkkiytymisen vuoksi muuttaa aina niin että yhtä tiettyä kohtaa ei ole pakko muuttaa. Tämän vuoksi voidaan olettaa aivan mitä tahansa, minkä tahansa lainen teoria, ja tätä ei mikään mahti kumoaisi jos sallisimme tekemään mitä tahansa korjauksia tämän ympäriltä. Tämän vuoksi heidän mukaansa tiedeverkossa on keskityttävä siihen että sitä muutettaisiin mahdollisimman vähän. Muuten ihminen jämähtäisi suosikkiteoriaansa, tulisi maailmankuvansa sokeuttamaksi, tekisi omasta suosikkinäkemyksestä kritiikki -immuunin.

Popperin huomaamat "korjaukset" olivat ad hoc -selityksiä. Ne tekivät kommunismista ja horoskoopeista sellaisia että ne eivät olleet ristiriidassa havaintojen kanssa. Mutta samalla niiden tutkintakyky heikkeni : Kun ad hoc on luonteelta oletus, jossa selitetään että "on sääntö ja sitten poikkeus X" On yhä vaikeampaa ja vaikeampaa ennustaa mitä tapahtuu, kun tilanteissa sallitaan poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.

Tätä kautta korostuu uusi suhde ad hociin. Se on "pakollista saastaa".

Kuhnin paradigmanäkemyksessä korostettiin sitä miten "vajoava" teoria ei suinkaan kaadu ristiriitaisuuksiin, vaan siihen että ne tättyvät anomalioista. Anomalia tarkoittaa jotain, joka vaatii apuoletuksen jotta systemistä saadaan koherentti. Toinen vastaava näkemys, Imre Lakatokselta korostikin tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Huono teoria rakentaa itsestään koherenttia, eli se on ristiriidaton havaintojen kanssa, mutta se ei toisaalta kykene tekemään uutta tutkimusta, se ei tee eikä ennakoi konkreettisesti tutkimustyössä tehtäviä yllättäviä löytöjä ennalta.

Toisin sanoen teorioita ei kumota, vaan ne saivartelevat tiensä ristiriitojen läpi. Saivarellessa niiden ennustekyky ja tutkimuksenohjauskyky heikkenee : Mitä enemmän ad hoc -selityksiä, sitä vaikeampi on ennakoida mitä tuloksia tietyssä kokeessa pitäisi tulla. Karkeasti voisi sanoa että "konkreettisuus" pienenee ja "abstraktius" kasvaa. Ad hoc -rakennettu verkko ei ole empiiristä koettelua vaan loogista sormiharjoittelua.

Ja kuten Kuhnin ja Imre Lakatoksen näkemykset jotka on sidottu oikeaan tutkimustyöhön ja sen kehittymiseen, näyttävät, tämä ei ole hedelmällistä. Hedelmällisyys ei liity pelkkään "havaintoihin sopimiseen", vaan ennusteisiin. Eli kun otetaan koetilanne, teoria ennustaa että jokin asiantila tapahtuu useammin kuin jokin toinen. Mitä tarkempia tässä ennusteessa ollaan, mitä vähemmän siinä on "voi käydä näin tai näin" sen parempi. Jos mikä tahansa on mahdollista näkemys sopii mihin tahansa, mutta se ei kerro mitään. Se ei sisällä tietoa maailman tapahtumiin liittyen.

Ad hoc on ongelma. Mutta näillä on kahdenlaisia kohtaloita. Ensimmäinen on yllä mainittu. Teoria kerää anomalioita ja siitä tulee heikompi. Kuitenkin tässä voidaan palata alkuun, Paulin neutriinoihin.

Kun Pauli esitti teorian neutriinoista, neutriinosta tuli potentiaalinen tutkimuskohde. Sitä tavoitellaan ja siihen kohdistetaan ja voidaan kohdistaa tutkimusresursseja niin että saadaan tulosta. Julkaistuja papereita, ja ihan oikeita tutkimustuloksia. Neutriino ilman testauskohteena olemista on oletus, premissi. Tämä on tieteessä sama asia kuin "pieni ongelma", ad hoc oletus, "pakollista saastaa". Tulosten jälkeen se taas on teoria, joka on selvinnyt koettelusta, eli se on "hyvä asia". Neutriinojen löytäminen osoitti että säilymislaki oli tosi hyvä - se oikeaksi olettamalla tehtiin konkreettinen löytö ja saatiin uusi hiukkanen tutkimuskohteeksi.

Pseudotieteilijät toistuvasti palaavat siihen että neutriinoteoria oli keksitty ennen sen testaamista. Heille keskiössä ovat "voi olla -apuoletukset". Mutta valitettavasti heidän näkemyksensä ovat aina ja poikkeuksetta "olennaiselta osin epäanalogisia" juuri noiden neutriinojen kanssa. Heillä on ad hoceja, joiden tutkimiseen heillä ei ole tutkimusohjelmaa, eikä edes voida. Neutriinojen metsästys oli todistamisessa keskeistä. Olennainen aikaulottuvuus, jossa keksiminen ja tutkiminen ovat oikeissa rooleissa - siinä roolissa missä niiden pitääkin olla - heiltä puuttuu. Ennen saatua koetulosta neutriinoteoria oli vain ad hoc -täyte. Arvailua, se oli "heikous". Pauli olisi periaatteessa voinut arvata myös ihan väärin.

Väärässä olevat eivät näy tieteenhistoriassa, koska niiden esittäjät eivät saa useinkaan mainetta - elleivät sitten ala pseudotieteilijöiksi ja myymään näkemyksiään kaduntallaajille isoilla PR -menoilla, medianäkyvyydellä ja muulla vastaavalla. Tieteen historia on ad hoc -oletusten kohdalla aivan kuin hukkuneen rukoukset. Vain menestyjät näkyvät. On hyvä muistaa että jokaista onnekasta ad hocia kohden on voinut olla todella lukuisia vääriä arvauksia, joista vain pieni osa on edes otettu vakavasti.

On hyvä huomata että Duhem ja Quine pitävät oikeana tapana sitä että tiedeverkkoa ei mullisteta maksimaalisesti ristiriidan kohdatessa. Vaan sitä muutetaan mahdollisimman vähän. Paulikin teki neutiino ad hocinsa valtavirtatieteen säilyttämiseksi, tavoiteltiin minimaalista mullistusta. Koko fysiikan peruspilarin, säilymislain, kumoaminen olisi ollut valtava asia.

Tästä päästään tiedepolitiikkaan.

Nassim Taleb sanoisi että nämä uudet teoriat ovat mustia joutsenia. Jotain joka on todella epätodennäköinen, joita ei voi väkisin tehdä tai totaalisesti estää. Mutta joita kuitenkin tapahtuu ja tapahtuessaan ne ovat mullistavia.

Hän suosittelee meklareille sitä että kannattavinta on panostaa paljon vakaisiin, siis "tieteen valtavirtaan". Mutta kannattaa panostaa hieman myös epätodennäköisiin kohteisiin. Ideana on se, että rahat ei saa kadota näihin riskisijoituksiin. Niissä voi tulla valtavat voitot, mutta todennäköisimmin niissä tulee vain persnettoa. Panostuksen on oltava pienehkö, koska muutoin kassasta tulee todennäköisesti miinusmerkkinen.

Hän muistuttaa myös että "jokin musta joutsen" toteutuu todennäköisesti, mutta "tietty musta joutsen" on aina todella todella epätodennäköinen. Siksi kaikkia munia ei saisi laittaa samaan koriin. Eli panostaa useisiin epätodennäköisiin kohteisiin sellaisia rahoja, joiden menettäminen ei tunnu missään.
1: Tähän sopii perinteinen ikiliikkuja. Tämä on asia jolle on innokkaita. Ikiliikkujaehdokkaita tungetaan jatkuvasti ehdolle patenttivirastoihin. Virkailijat nauravat "koska energian säilymislaki". He tekevät kuten Wolfgang Pauli, joka ei olettanut neutriinoja ad hocilla mistään muusta syystä kuin että "muu rikkoisi nykytiedettä vastaan". Nämä virkailijat tekevät oikein.
___1.1: Ikiliikkujan tuottaminen toki mullistaisi energiankäyttömme ja teknologiamme niin mullistavasti, että maailma ei sen jälkeen olisi sama. Sen vaikutus ja tärkeys ja kiinnostavuus tältä osin olisi valtava. Se mullistaisi myös nykyfysiikan perusteet samalla tein, eli tässäkin kohden tulisi "jackpot". Sen mahdollisuus vain on häviävän pieni. Tiedämme tämän "koska nykytiede".

Yleensä ottaen pseudotieteiden ongelmana on juuri tämä. Ne keksivät syitä joilla ne olisivat vakavaa tutkimusta. Ne rakennetaan ad hoc -oletuksilla joista ei tehdä tutkimuskohteita. Niitä ei tehdä "nykytieteen mukaan" eli verkkoa mahdollisimman vähän muuttaen (kuten Duhem ja Quine ohjeistavat), vaan he yrittävät mullistaa verkkoa aivan miten valtavasti tahansa, jotta se sopisi heidän näkemykseen. Tämä on psykologisesti ihmisen toimintaa katsoen helppoa: Maailmankuva sumentaa, ja sitten ihminen assimiloi. Tuloksena on itsekritiikitöntä ylpeyttä, jossa on hienot saivartelut jotta se olisi koherentti.
1: Tätä kautta he uskovat olevansa oikeassa, ja olevansa niin neroja että koko maailman kaikki muut tieteenlajit olisivat väärässä. Einstein mullisti vain fysiikan, ja hänkään ei kumonnut kovin paljoa fysiikasta - hän vain selvitti monia tieteessä siihen asti olleita paradokseja. Näin suuren mittaluokan muutos olisi toteutuessaan kiinnostavaa, mutta se on kuitenkin vain "yksi musta joutsen". Pseudotieteilijä kuitenkin panostaa tyypillisesti kaiken - uransa ja henkilökohtaisen maailmankuvansa ja kunniansa - pelaamalla aina yhteen koriin.

On vain muistettava että tutkimus maksaa aina. On työtunteja, ja mahdolliseti materiaaleja. Moni ajattelee että tukimusta ei saisi millään tavoin rajoittaa. Tässä ei muisteta Talebin ohjetta "riskisijoituksista". Jos tiedekassa olisi loputon, vastaus olisi toinen. Saivarteluun panostamisen sijasta voi olla tehokkainta muistaa vain otsikon teksti. "Tulos tai ulos."
Kuvassa on neutriinohavainto kuplakammiossa.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Das ist nicht nur nicht richtig, es ist nicht einmal falsch!

Wolfgang Pauli kritisoi eräitä ajatuksia otsikon mukaisesti. ("Not only is it not right, it's not even wrong.") Pauli korosti tässä sitä että tieteellisesti turha on epämääräistä ; Ja tälläinen, vaikka olisi kuinka "mahdollinen" on huonompia kuin jos ne olisivat väärin. Väärin olemisetsakin ja sen huomaamisesta voitaisiin oppia jotain. Tämä Paulin kannattama asenne on tieteenfilosofiassa yleinen, ja sen ääriversiota edustaa fallibilismi, jonka mielestä vain kumottavissa olevat asiat ovat järkeviä.

Pseudotieteiden kohdalla ongelmana on usein se, että yllä oleva tilanne tekee kritiikin vaikeaksi. Kuitenkin vitsailu puree hieman paremmin. Tai kuten Torsti Lehtinen on asian ilmaissut kirjassa "Eksistentialismi - vapauden filosofia" : "Sisällyksetöntä tekotieteellisyyttä ei käy vastustaminen suostumalla sitä harjoittavien kielipelin sääntöihin. Vääränlaisen kielipelin sääntöjä vastaan voi taistella vain ironian ja muun epäsuoran ilmaisun keinoin. Vastustettavan kielipelin säännöt täytyy hylätä, muutoin astuu itse niiden ketunrautoihin. Yksi tapa hylätä säännöt on olla noudattavinaan niitä. Tämä antaa ironialle suuria mahdollisuuksia."

Kuitenkin tässä on mukana vakava ongelma. Nimittäin yllättävän yleinen ja kohdattu asia on erotusvaikeus. vitsiä ja tosissaan olevaa ei kykene erottamaan toisistaan :Tämä ongelma, "Troll problem" on painanut mieltäni, ja olen ratkaissut sitä aiemmin, mutta sen ratkaisurajat toimivat vain rajatussa tilanteessa - se ei erota uusia tosissaan esitettyjä pseudotieteitä, vaan tunnistaa parodian "perinteen ja oikeaoppisuuden kautta".

Kenties ratkaisun vaikeus johtuu siitä että ratkaisu on tietyllä tavalla mahdoton. Jossain vaiheessa ironia ei enää voi kilpailla todellisuuden kanssa. Teoriasta tai näkemyksestä tai muusta esityksestä tulee niin saippuoitu ja keinotekoinen, että se ei merkitse enää käytännössä mitään jota tieteeseen ja tietämiseen liitetään. Eikä sitä enää edes voi parodisoida, koska kohde on jo niin outo.

Yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa ja etenkin ideologioissa joita vastaamme tulee maailmassa tilanne on tietysti hieman samankaltainen.

Tähän "hyötyä ja huvia" tuo uuskäsite "parodiahorisontti". Takkiraudan blogissa tämä termi sekä määritellään että esitellään. Hikipediakin tuntee kyseisen määritelmän lähes sellaisenaan. Ideana on yksinkertaisesti se, että auktoriteetti ja yleinen painoarvo rakentavat ympärilleen suojavyöhykkeen. Kun asiaa mennään tarpeeksi lähelle, sen parodiointi muuttuu mahdottomaksi. Ja samanaikaisesti parodia antaa toimijasta todenmukaisemman kuvan kuin auktoriteetti itse.

Parodiahorisontin ylittämisestä esimerkkeinä on vaikkapa se, miten huumorilehti "Pahkasika" esitti että sen toiminta ei ollut enää järkevää, koska maailma oli liian outo parodisoitavaksi. Esimerkiksi parodiahorisonttia lähestyvästä kohteesta kelpaa myös Wikipedia ja Hikipedia, joista Takkirauta sanoo seuraavaa : "Hikipedia, joka on parodia Wikipediasta, lähestyy jo parodiahorisonttia. Hikipediassa sanotaan ääneen paljon sellaisia asioita, joita Wikipediassa ei - poliittisen korrektiuden sanelemien neutraliteettivaatimusten takia - saa sanoa ääneen." Mielestäni tässä on erikoisena huomiona samanaikaisuus. Wikipedia on tavallaan parodiahorisontissa, koska sillä on iso valta. Hikipedia yrittää parodioida tätä, ja se ei onnistu koska Wikipedia on ylittänyt sen tietyn rajan ("Malolepuksen säteen"). Ajatuksena on siis se, että myös parodioiva, vastavoima, ylittää ikään kuin pakosti parodiahorisontin rajan itsekin. Ja tämän "molemmat ylittävät rajan" -ilmiön vuoksi "parodiasta tulee dokumentaarinen".

Hegemoniat perustuvat tähän ajatukseen melkoisen voimakkaasti. (Tätä on hyvä sävyttää filosofisella terminologialla.) Hegemonioiden sisältö on "piilomääritelty", ja sen sisällöt ovat ikään kuin itsestäänselvyyksiä, kirjoittamattomia sääntöjä, jotka kaikki tietävät mutta joita kukaan ei suoraan opeta toisille. Näillä on paljon ideologista mutta näkymätöntä valtaa. Tämän huomaa vasta, kun menee riittävän kauas asiasta. Hegemonian voima tulee suosiosta ja ideologisesta vallasta sekä auktoriteettiasemasta. Ihmiset ovat ajan hengen mukaisesti ideologiasidottuja tähän, heidän maailmankuvansa nojaa siihen. Kun se on vahva, sitä ei edes voi pilkata tai kritisoida. Ja kun se heikkenee sitä ei saa kritisoida, vaaditaan kunnioittavaa hiljaisuutta.
1: Tätä kautta parodiahorisontin romahdus muuttuu sävyltään ikävänlaiseksi. Eli kun tapahtuu "keisarin uudet vaatteet" -tilanne, totuus paljastuu karuudessaan. Tästä esimerkiksi annetaan kommunismi, joka romahti omaan mahdottomuuteensa. (Siinä missä joku toinen johtaja voi kerätä itsestään kertovia vitsejä, Stalin keräsi niitä jotka kertoivat hänestä vitsejä.) Ikävyys tulee siitä kun tajuaa sen, miten tässä voidaan onnistua: Debattikyky katoaa ensin, ja tämän jälkeen huumorikin menettää hampaansa, ei keinoja juuri ole. Perusteltu keskustelu ja vitsailu ovat molemmat mahdottomia. Ihmiset on jotenkin saatava niin kauas parodiahorisontista että näin kävisi. Ilmeisesti tässä kohden korostetaan aktivismia, jossa toiminta korvaa puheen. Eli siinä missä puhe loppuu, väkivalta alkaa. Tilanne romahtaa jollain muulla, auktoriteetin korvaa toinen auktoriteetti. (Sadun poika sai sananvaltaa, koska kaikki uskoivat tätä ja halusivat seurata tätä.) Vastaus on siis karkeasti se, että valtatyhjiö täyttyy toisella vallalla. Parodiahorisontin murtaa toinen taho, jolla on riittävä auktoriteetti ja vaikutusvalta - jokin jolla itselläänkin on parodiahorisontti.

Mistä näkee että ei olla liian lähellä?

Parodiahorisontin romahduttamista mietittyttää televisiossa oleva "STONDIX" -mainos, joka selvästi parodioi kaupallisia viagramainoksia ja muuta vastaavaa. Siinä mainostetaan ympärivuorokautista erektiota, ja että jos seksin jälkeen erektio lopahtaa, on se ongelma. Että tätä aihetta ympäröi nolouden ja vaikenemisen stigma ja että potilaat usein vähättelevät vaivaa. Tuote on vinkeä ja se saa saa memberin seisomaan koko päivän ja suurimman osan yötä ja antaa siksi tilaa muiden asioiden mietinnälle. Alarivissä vilistää sivuoireet, joita aine aiheuttaa, ja se tietysti huipentuu kuolemaan. Tämä pilamainos näytti että aihetta voi vielä lähestyä vitsillä. Siinä vaiheessa kun mainos ei erottuisi mainostulvasta, olisi parodiahorisonttiin ajauduttu. Hauskuus ja se että aiheen tunnisti vitsiksi osoitti että asiat eivät ole "täysin poissa tolaltaan". Mainoksilla on maailmassa paljonkin valtaa ja auktoriteettia. Se ei kuitenkaan ylitä ainakaan minun kohdallani tätä rajaa.

Otan pari esimerkkiä, jotka lähestyvät vakavammin parodiahorisonttiin ajautumista, niitä yhdistää se että toisin kuin STONDIX, se ei naurata:

Uskonto - Liian paksu pilkattavaksi?

Mestari Eckhartin kannanotto jumalanpilkkaan viittaa siihen että uskonto on ylittänyt parodiahorisontin. Hänestähän kaikki ihmisen kuvat Jumalasta ovat ihmisen järjen tekemiä alkeellisia kuvia. Aito Jumala taas ylittää ihmisen järjen. Niin kaikki pilkka kohdistuu tähän ihmisten mielikuvaan, ja jos se tekee sen irvokkaaksi niin sen parempi Jumalalle. Kaikki pilkkakin on näin kunnianosoitus.

Ateistit taas tunnetusti viittaavat uskonnon kritiikki -immuniteettiin, ja kertovat sen olevan "vitsi joka ei naurata." Tästä esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa Daniel Dennett, joka esittää "Lumous murtuu" -kirjassaan uskonnon siten että sitä voisi kutsua yhdeksi tälläiseksi asiaksi. "Kuka on oikeassa? En tiedä. Eivät tiedä myöskään miljardit ihmiset, joilla on intohimoisia uskonnollisia vakaumuksia. Eivät tiedä ateistitkaan, jotka ovat varmoja että maailma olisi parempi paikka, jos uskonnot kuolisivat sukupuuttoon. On eräänlainen epäsymmetria: ateistit yleisesti suhtautuvat myönteisesti näkemystensä, käytäntöjensä ja syidensä intensiivisimpään ja objektiivisimpaan tutkimukseen. (Itse asiassa heidän lakkaamaton itsetutkistelun vaatimuksensa voi käydä varsin rasittavaksi.) Sen sijaan uskonnolliset usein ärtyvät nenäkkyydestä, kunnioituksen puutteesta, pyhäinhäväistyksestä, johon halu tutkia heidän näkemyksiään viittaa. Olen kunnioittavasti eri mieltä: he todellakin vetoavat tässä muinaiseen perinteeseen, mutta se on virheellinen eikä sen jatkumista tule sallia. Tämä lumous on murrettava ja se on murrettava nyt."

Uskonnolla on vallan ja naurunkiellon ominaisuuksia. Esimerkiksi Suomessakin kommentoidaan että "Kysymys Jumalasta on niin perustavanlaatuinen inhimillinen kysymys, että ihminen on vastuullinen kertomaan näkemyksensä". Tämä tarkoittaa sitä että ihmisellä olisi, ollakseen vastuullinen, velvollisuus kertoa kantansa uskontoon. Perustelutapa on se, että uskonto on niin yleisinhimillistä että sitä ei saisi tulkita "hulluudeksi" vaan sitä pitäisi kohdella pelkästään tämän vuoksi arvokkaasti. Tämä vihjaa "kritiikki -immuuniuden suuntaan".

Mutta kaikesta yllä olevasta huolimatta - tai oikeastaan juuri niiden vuoksi - en ole sitä mieltä että uskonto olisi ylittänut rajan. Kaikki viittaa siihen että uskonto ei ole ilmiselvyys, vaan sille on nykyään jopa erikseen vaadittava kunnioitusta.

Nykyisin uskonnon parodiointi sitä paitsi onnistuu. Tästä esimerkkinä on vaikkapa "Lentävä Spagettihirviö" ja "näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen", jotka ovat suosittuja ateistejen parodiavälineitä.

Ja muutenkin uskonnosta puhutaan ja sitä kritisoidaan melko aktiivisesti, joten kyseessä ei ole mikään "sokea piste" jolla ei voi vitsailla tai jota ei voi lainkaan kritisoida. Uskonnolla on kuitenkin ennen ollut sellainen asema.

Kuitenkin samanaikaisesti transsendenttiin liittyvät puheet ovat ylittäneet parodiahorisontin, ja paikoin se on marssinut sen arjan yli että sitä on käytännössä mahdotonta kritisoida. Tästä esimerkkinä olkoon se, miten yhdistin transsendentin - joka yleensä liittyy kauneuteen - irvokkuuteen käyttäen transsendenttia päättelytapaa. Tämä toki sopii yhteen sen kanssa että Ekhart oli mystikko ja siksi transsendentin jumalakäsityksen kannattaja. Se on yhä tänäkin päivänä "vitsi joka ei naurata ja jolle ei voi nauraa. Eikä kyllä saakaan".

Itse asiassa yksi syy omaan agnostisuuteeni voi liittyä siihen että ateismissakin voi olla vastaava parodiahorisontti. Uskonnosta näkee sen että se on vitsi joka ei naurata - kunhan menee siitä riittävän kauas. Ateismin kohdalla tämä naurattaa. Mutta on vaikeaa sanoa onko ateisti kenties toisessa parodiahorisontissa.

Psykokulttuuri - Säädä päätäsi, vika ei koskaan ole todellisuudessa.

Toinen esimerkki liittyy sihen miten psykoanalyysiltä maistuvaa psykologiapuhetta käsitellään yhteiskunnassa. Esimerkiksi psykoanalyysin makuinen juttuni "Taru Sormusten Herrasta" voi olla parodioiva vitsi tai sitten ei. Syynä ei välttämättä ole mikään psykoanalyysin surkeus, vaan enemmänkin se, miten medikalisoitu ja keittiöpsykologinen analogiamylly syytää mediassa ja tiedotysvälineissä. Mutta toisaalta jos psykoanalyysin parodiahorisontti on ylitetty, tätä olikin mahdotonta sanoa. Marko Hamilo ainakin näyttää korostavan tätä näkökulmaa. Sillä hän siirtää vaihtoehtohoitojen placeboaiheesta tutun keskustelun psykoanalyysiin, tosin korostaen sitä lisäefekteillä. Siinä missä on käytännössä mahdotonta keksiä niin höpöä asiaa että sillä ei olisi placebovaikutusta, Hamilo korostaa ekvivalenssiparadoksia, jonka mukaan terapiakeinot ovat kaikki yhtä tehokkaita. On mahdotonta keksiä terapiaa, joka ei toimisi tämän verran. Hamilokin tosin myöntää että tämä on parempi teho kuin pelkällä placebolla, joten selvästi kaikki juttelu ja terapiointi liittyy jollain tavalla parantamiseenkin.

Hamilon kitti kuitenkin korostaa ensi sijassa sitä, miten yhtä hyvin toimivien terapioiden taustateoriat ovat hyvin erilaisia, eikä lumevaikutusta parempi teho siksi osoita tukea sille että nämä taustateoriat olisivat jotenkin todistettuja. Itse haluan kuitenkin olla tässäkin kohden varovainen, ja esitän vain että yhteiskuntamme on psykologiapuheen sävyttämä. Kulttuuri on psykologisoitu siten että se on pullollaan elementtejä jotka ovat jo "vitsejä jotka eivät naurata".

Politiikka - Populistiset ääriliikkeet. (Muista venyttely.)

Natsismi ja fasismi ovat olleet tälläisiä ilmiöitä. Erikoista kyllä, niitä on järestään pidetty konservatiivisina ja oikeistolaisina systeemeinä. Esimerkiksi Takkirauta pitää fascismia Mussolinin tekemänä kansallissosialismin irvikuvana. Ja kansallissosialismia äärivasemmistolaisena. Hänellä on asiaan hyvät perusteet. Sillä selvästi fasismi ja kansallissosialismi olivat moderneja ilmiöitä - vaikka esimerkiksi Eco yhdistääkin fasismin vahvasti antimodernismiin, perinteeseen sitoutumiseen. Ongelmalliseksi näissä molemmissa on se, että kansallissosialismi että fasismi ovat oikeistorintamia jossa oli vasemmistolainen puheenparsi. Se tarjosi ristiriitoja, "pysyvyyttä muutoksella", ja niissä korostettiin kansakuntaa, yhteistyötä, yksilön sijasta. Sankari on individualisti, mutta molemmat korostivat kansallismielistä yhteistyötä, eli yksilö nähtiin arvokkaana yhteisön edestä uhrautujana. Molemmissa on vahvoja antimodernistisia sävyjä vaikka ne ovat molemmat moderneja ilmiöitä jota on sävytetty modernilla puheenparrella. Omasta mielestäni sekä "oikeisto" että "vasemmisto JA "antimodernismi" ja "modernismi" sopivat ja eivät sovi täysin fasismiin ja kansallissosialismiin. Ydin on se että ne eivät olleet koherentteja ideologioita, vaan PR -ilmiöitä, populismia. Ne ovat sanoneet kaikenlaista jolla on saatu suosiota. Olipa se sisäisesti koherenttia ja sopiko se aatehistoriaan ja ideologialuokituksiin vai ei. Kommunismi, kansallissosialismi ja fasismi olivat olennaisesti "vakavasti kerrottuja vitsejä jotka eivät naurata". Siksi niissä on helppo nähdä mitä haluaa. Ja siksi "Takkiraudan" kokema erottaminen "fascismin" ja "fasismin" välillä ei ole minusta mielekäs. Fasismi on vastemielistä koska se on populismia, ja tuhoon predestinoituminenkin on valitettavasti "toiveajattelua".

Kaiken kaikkiaan.

Parodiahorisontti on hauska lelu. Mutta mikään ongelmaton väline se ei ole. Se nimittäin tarjoaa keinon nihilointiin. Syytös siitä että jokin on parodiahorisontissa on siitä ikävä, että jos "vitsille reagoi", on tuomittu. Sillä parodiahorisontti tarkoittaa sitä että vitsailla ei voi, vitsailu aiheesta synnyttää raivoa ja vastustusta. Näin lähes mitä tahansa voidaan syyttää parodiahorisontin ylittämisestä, ja tältä on vaikeaa ellei mahdotonta puolustautua. Tätä kautta sitä päätyy ikään kuin tilanteeseen joka poliitikoilla on kohdatessaan vitsailua. Jos hän loukkaantuu jostain vitsistä siksi että se on herjaava, moni ajattelee että se johtuu siitä että "vitsissä on perää". Siksi ainut keino on taputtaa käsiä ja huutaa encorea. Että lisää, lisää. Näin kritiikistä tulee kritiikki -immuuni, ja sitä ei voi parodioida. Eli se tarjoaa keinot laajentaa omaa parodiahorisonttiaan, ja samalla saadaan tietysti valtaa kritisoida toisia, erimielisiä.

En siis täysin niele parodiahorisonttia. Vaikka samanaikaisesti pidän ideasta todella paljon, ja uskon että siinä on hyvinkin paljon viisautta ja järkeä. Lienenkö itse tälläisessä parodiahorisontissa? Ilmankos olen surrealisti.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Epäsuora havaitseminen.

Usein ajatellaan että "näkeminen on todistamista". Tämä on melkoi lähellä arki -ihmisen tiedekäsitystä, joka tietenkin pätee monin paikoin. Jos asia voidaan nähdä, se viittaa paljon sen olemassaolosta. Mutta tietenkin, kun esimerkiksi ihmisten lajinmukainen tapa nähdä "varjoihmisiä" ja vastaavat otetaan huomioon, voidaan tätäkin tietä tiivistää siihen että vasta kun se saadaan havaittua tieteellisesti, se on "kunnolla nähty" ja "kunnolla todistettu".

Toki havaitseminen on tärkeää. Mutta on myös toisenlainen hyväksytty havaitsemisen muoto on, kuin tämä edellä mainittu suora havaitseminen. Nimittäin epäsuoran havaitsemisen muoto voi olla aivan yhtä pätevää. Tätä on tietysti montaa eri mallia.

Ehkä konkreettisin ja helppotajuisin muoto on ymmärtää että vaikka tieteellisiltä teorioilta vaaditaan toistettavuutta, toistettavuus ei tarkoita sitä että voidaksemme puhua jääkaudesta, täytyisi olla joku näkemässä jääkausi tai että tiedemiesten tulisi toistaa jääkausi. Sen sijaan voidaan etsiä luonnosta jälkiä. Se tarkoittaa sitä että asiaan liittyvän kokeen voi toistaa joku toinen.

Ehkä yksinkertaisimmin asian saa todistettua jälkien kautta. Tuossa oikealla puolella on minun ottamani valokuva. Ensinnäkin siinä on jälkiä. Harva väittää että en voisi esittää järkevästi että puskissa elelee tietty eläin, kun tämänlaisia jälkiä löytyy. Minun ei tarvitse nähdä itse eläintä. Toki jälki voidaan järkevästi aluksi yhdistää eläimeen vain näkemällä jälkiä. En voi vain etsiä merkkejä luonnosta ja sitten väittää että ne ovat jonkun jättämiä. Mutta sitten kun elukka tai pari on käynyt möyrimässä ja jäljet on saatu "rysän päältä", syntyy järkevä induktio siitä että kun nähdään jälki, "voidaan olettaa eläin". Vastaavalla logiikalla, kun tiedämme että ihminen on tuottanut kännyköitä, kun näemme kännykän, tiedämme että sillä on ihmistekijä. Ja vaikka kyseistä lelua ei olisi pitänyt konkreettisesti käsissä, on blogin lukijankin fiksu olettaa että tuolla voidaan soittaa. Kun on aikaisemmin nähty että se taho toimii juuri siten.

Tietenkin jälkiä voidaan käyttää myös jäljen jättäjän metsästämiseen tai vaikka kuvaamiseen. Jopa niiden pesäpaikka voidaan löytää näiden jälkien avulla. Pääasia on kuitenkin se, että jäljen jättäjällä on tiettyjä ominaisuuksia. Esimerkiksi jäljen jättämiseen vaikuttaa paino. Jälkiä voi siksi käyttää eläimen painon karkeaan arviointiin. Samoin nilkuttamisesta jää vaikutuksia jälkiin ja niistä voidaan päätellä onko eläin terve. Samoin askelluksen on havaittu muuttuvan juoksussa ja levossa, joten eläimen nopeutta ja mielentilaakin voidaan arvioida. Nämä perustuvat samaan logiikkaan kuin tuo "jälki=eläin". (Tämän vuoksi pidän jäljestämisestä, vaikka olen siinä aika huono, tai ainakin eläinrajoitteinen.) Samoin saaliista, perheenlisäyksestä, parittelusta ja pesistä saa havaintoja kun ne on vaan suorien havaintojen kautta sidottu "uskottavasti" kyseiseen eläimeen.

Toisenlaista näkymättömyyttä taas edustaa musta aukko. Sitä ei voi nähdä suoraan, koska siitä ei pääse valo karkuun. Tätä ei voida jäljittää suoraan. Mutta se voidaan osoittaa epäsuorasti koska sillä on ominaisuus, massa, jolla se vaikuttaa aika-avaruuteen. Näin musta -aukko voidaan osoittaa sen suhteen miten maailma reagoi siihen. Tälläisen kohdalla sen suora näkeminen olisi suorastaan sen ominaisuuksien vastaista. Mutta jos sillä ei ole siististi mitattavaa ominaisuutta, sitä ei voitaisi käsitellä järkevästi. Musta aukko on järkevä oletus vain vaikutuksiensa kautta. Ne tunnetaan niiltä osin, miten ne vaikuttavat muun maailman kautta. Ja nämä lait ovat palkon käytettyjä, vahvoja, fysiikan lakeja.

Vaihtoehtoina kun on pitkässä juoksussa "falsifioi tai tee paikkausselitys mallia ad hoc".

Tästä päästään näppärästi kolmannenlaiseen epäsuoraan havaitsemiseen/näkymättömyyteen. Tätä edustaa esimerkiksi pimeä aine. Ne on rakennettu peittämään anomalioita. Pimeän aineen kohtalla ideana on se, että gravitaatiossa havaittiin anomalioita, poikkeuksia, joita teorian mukaan ei pitäisi olla. Kuitenkin gravitaatiolla oli vahva konsilienssi eli se sopi hyvin yhteen muiden teorioiden kanssa ja siitä luopuminen johtaisi todelliseen muutoskaaokseen tiedeverkossa. Ja epänormaaliudet esiintyivät vain tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi tähdet eivät liikkuneet galaksin ympäri sitä vauhtia kuin niiden pitäisi, joten oletettiin että jossain on massaa, joka vaikuttaa. Tätä vain ei nähdä muuta kautta kuin sen massan kautta.
1: Tätä kautta ideana oli sama, kuin ennen Einsteinin suhteellisuusteoriaa planeettojen radoissa oli pieniä poikkeamia. Eli radoissa oli eroja joita Newtonin lakien mukaan ei pitänyt olla. Tälle oletettiin ratkaisuksi "anomalianpeittäjähypoteesi", eli ylimääräinen planeetta. Tätä planeettaa tietenkin etsittiin, koska teorian mukaan sen tulisi olla siellä. Tätä kautta voisi sanoa että anomaliasta tehtiin Newtonin mekaniikan ennuste. Se ei vain johtanut luonnontieteiden "huonoimpaan tilanteeseen" eli siihen että spekulaatio ylittää kokeet. Vaan siihen että tätä ennustetta lähdettiin osoittamaan, koska planeetan löytyminen olisi päin vastoin osoittanut Newtonin lait oikeiksi. Niiden kauttahan löydetään planeettoja joita muuten ei oltu huomattu. Silloin laki olisi hyvä, koska se antaisi ikään kuin "uudenlaisia jälkiä joita seurata pesälle ja poikasten kuvaukseen asti." Kun Einsteinin muutokset tulivat mukaan kuvioihin, sen mukaan planeettaa ei tarvittu. Itse asiassa niiden mukaan planeettaa ei edes ole. Tällöin anomaliaa ei tarvitse selittää pois. Itse asiassa, hieman kieroa kyllä, tämä teki siitä vahvemman kuin newtonin mekaniikan. Sekin teki ennusteen, ja näkymätön planeetta oli melko eksoottinen mahdollisuus. Ja kun sitä etsittiin paljon, eikä löydetty, olisi sellainen jotenkin ollut pakko olettaa. Ja ilman suhteellisuusteoriaa tälläinen eksoottinen planeetta olisi ollut ihan "fiksu hyväksyä".
2: Toki tässä kohden on otettava huomioon, että on olemassa myös "toisenlaisia anomaliaselityksiä", kuten neutriinot. Neutriinot keksi Wolfgang Pauli vuonna 1932. Ne olivat aluksi täysin teoreettinen oletuksena, jotta liikemäärän säilymislaki toteutuisi beetahajoamisessa. Tähän asti se ei näyttänyt pätevän ja liikemäärän säilymislaki on vahva fysikaalinen laki, jonka poistaminen olisi sotkenut paljon asioita. Neutriino oli aluksi hieman likainen ja hävettävä pikku oletus, koska käytännössä se oli temppu jossa yhtälö, joka ei mennyt tasan, pistettiin väkisin menemään tasan laittamalla siihen arvo X, jonka avulla se menee tasan. Aluksi ajateltiin että niitä ei saataisi havaittua, mutta ydinreaktorit tuottivat niitä sen verran paljon, että niitä saatiin napattua kiinni "itse teosta". Niitä on jopa uuseita erilajeja ja niiden luonnekin voi jopa muuttua. Näitäkin on havaittu jälkeen päin.

Näitä "tukioletuksia" on siis kahta mallia, eikä voida aina sanoa kumpi vaihtoehto toteutuu. Tietenkin tätä kolmannen tyyppistä ovat tietenkin myös gravitonit, eli oletetut gravitaatiohiukkaset, joita ei ole havaittu, mutta joiden monet olettavat olemassaoleviksi, koska gravitaatio on sangen vakuuttavasti olemassa: Sehän vaikuttaa vaikkapa kun tiputamme omenan lattialle. Vaikeutena on tietysti se, että gravitaatio on niin älytömän heikko voimana. Monesta se on tietysti valtava, kunnes muistaa että voi nostaa omenaa suuhunsa vaikka planeetallinen massaa vetää sitä toiseen suuntaan. Asiaa on verrattu siihen, miten gravitaatiolla kuluu sekunteja kiihdyttää putoava henkilö siihen vauhtiin, josta kuilun pohjalla oleva betonivalun muut atomien voimat pysäyttävät putoajan sekunnin murto -osissa.

Jumala ei tiskaa astioitani, mutta gravitaatio tiputtaa ne lattialle. Silti gravitonia metsästetään ja mietitään miten se saataisiin kiinni. Esimerkiksi hiukkaskiihdyttimillä ajatellaan löydettävän niitä jälkiä joita niiden pitäisi jättää (ei niitä itseään). Ne taas jättäisivät niitä jälkiä koska niilläkin on ominaisuuksia, joilla ne vaikuttavat maailmaan. Etsimistä ei heitetä, koska tilanne jossa spekulaatio ja "voi olla" ylittää kokeen olisi katastrofi.

Toinen tärkeä huomio on, että nämä eivät suinkaan ole kumomassa ainuttakaan teoriaa: Esimerkiksi ei ole järkevää ja rationaalista olla "antigravitationisti", jotka vain naureskelee denialismipohjalla sille että gravitoni -hiukkasta ei ole nähty ja että tämä tarkoittaa sitä että gravitaatioteoria tulisi hylätä ja korvata esimerkiksi "henkivoimien tavoitevoimilla". Päin vastoin, ajatellaan että nämä "vielä havaitsemattomat tukioletukset" ovat riittävän rationaalisia ja ne oikeutetaan koska taustateoria gravitaatiolle on muualla sen verran kova. Gravitaatioon uskotaan näistä huolimatta, ei niiden vuoksi. Itse asiassa näihin higgsin bosoneihin ja sen vaihtoehtoisiin selityksiin uskotaan juuri gravitaatioteoriaan uskomisen vuoksi. Gravitaatioon luotetaan niin paljon että niitä pidetään eräänlaisina ennusteenluojina. Se, onko kyseessä "uusi neutriino" vai "uusi näkymätön planeetta" taas ratkeaa vasta kokeiden ja tulevien teorianmuodostusten kautta.

Sitten on se neljäs näkymättömyyden muoto. Siinä missä edellä mainitut ovat "todistamme näkymättömän miehen sillä että meillä on joku voima, joka jättää ihmisten jalanjälkiä, painaa vaa -assa 75 kiloa, ja joka saadaan kommunikoimalla nousemaan vaa-alle ja siltä pois mutta jota ei muuten nähdä." on olemassa myös sellainen malli, joka perustuu juuri siihen että spekulaatiot ylittävät kokeet. Tällöin perustellaan "voi ollaa". Kohteella ei ole konkreettisia ominaisuuksia, vaan yritetään selittää miten se on olemassa. Tämä on yliluonnollisuutta. Se taas ei ole järkevää, koska sillä ei ole painoon verrattavia vakaita, havaittuja ja yleisesti hyväksyttyjä, ominaisuuksia joiden kautta sen jäljille voisi päästä. Se ei myöskään rakennu "vahvassa asemassa olevien teorioiden pohjalle", vaan yrittää päin vastoin yleensä rakentaa itselleen todisteita niiden moittimisen kautta. Eli itse asiassa tilanne on juuri päin vastoin kuin vaikka neutriinojen kohdalla: Neutriinot on oletettu havaintojen johdosta ja "yhtälöntasaus" kertoo siitä mitä "ominaisuuksia niillä on". Yliluonnollinen taas on määritelty vain sen kautta "mitä ne eivätole", eli ei tiedon vaan sen puutteen kautta. Tavallaan tämä tarkoittaa sitä että yliluonnollisessa ensin jotain väitetään sellaiseksi että sitä ei ymmärretä ja sitten selitetään miten se samanaikaisesti ymmärretääkin, ilman että konkreettiset ominaisuudet astuvat mukaan kuvioihin rakentamaan selitystä.

Karkeasti sanoen: Se ei ole keino lisätä jäljestämistä. Se on keino vähentää sitä. Siinä ei rymytä pusikoissa, vaan istutaan lämpimässä kotona ja mietitään minkälaisia elukoita siellä takametsässä voisi teoriassa olla. Jäljestäjät keksivät eläimiä ja kotiin jäävät kuvittelevat yksisarvisia. Ei ehkä ole jäljestäjän asiana moittia kotiin jääviä, mutta jos kotiin jäävät alkavat kutsumaan itseään jäljestäjiksi, jossain alkaa olemaan vikaa ja tästä jäljestäjäkin voi sanoa omia lausuntojaan. Sellaisia kuten "Trackers get prey or snap nice fotos. They don't just sleep at home and tell after that that they are mastertrackers becouse they have a dream about five winged squirrels with megalomanic tusks."