Cut the shit

Kun mietitään tieteentekoa, sitä usein kritisoidaan. Tässä yleisenä tapana on moittia positivismia ja toisaalta korostaa sitä että tiede on representaatio.

Näissä kohden esitetään usein melko tarpeettoman kovia vaatimuksia jotka eivät ole tiukkuudeltaan sisäisesti koherentteja; On kuin heille Absoluuttinen Totuus olisi jotain jonka pitäisi selittää vaikka samalla korostetaan että se ei ole havaittavissa. Empiristi-skientisti joutuu tavallaan kuitenkin vain selittämään sen mikä kaipaa selitystä.

Tässä malliesimerkki on Plantingan warrant -vaatimus jossa korostetaan sitä että evoluutio tuottaisi mahdollisesti sellaisia järkiä ja havaintoja jotka eivät olisi tosia. Hän vaatii silti sitä että empirian tarjoama malli olisi todella todellisuus. Joku voisi vaikka sanoa että skientistille voi olla yksi ja sama vaikka olisimme harhoja näkevä Bolzmannin aivo.

Itse olen päätynyt siihen että kenties tervein tapa reagoida koko asiaan on heittää sitä kohden jonkinlainen Peircen ja Quinen sekasikiö. Joka sattumalta sattuu olemaan se tapa jolla itse olen pragmaattis-naturalistinen. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen.

Tässä kohden voidaan lähestyä asiaa siten että lähestytään tiedettä siten, että se tuottaa mentaalisia representaatioita. Tieteet tutkivat mentaalisia representaatioita joissa on jonkinlainen prosessi. Ytimessä ei ole totuus vaan tieto. Tieto taas on sitä että ihminen saa, muistaa, välittää, prosessoi ja kehittää sitä. Tieteen tehtävänä on abstrahoida, hakea ja kehittää peruskäsitteitä, lainalaisuuksia. Tiedon ytimessä on teoria. Teoria on malli. Malli on keinotekoinen järjestelmä jonka ydinmehuna on se, että se on samanrakenteinen, riittävän analoginen, mallinnettavien objektijärjestelmien kanssa. Tieteenteon ytimessä on intersubjektiivisuus, eli tämän tiedon kehittäminen tehdään yhteistyössä eri maailmankuvaa edustavien ihmisten kanssa. Lisäksi tieteenteko on sitä että mallejen on oltava sellaisia että käsitteistöä ja malleja olisi jossain objektijärjestelmien tilassa korjattava.

Tässä tiivistyksessä on toki metafysiikkaa. Voidaan esimerkiksi ajatella että emme ole kumonneet solipsismia ; Ehkä kaikki on vain yhden mielen, vaikkapa edellämainitun Bolzmannin aivon, kokemaa. Toisaalta tässäkin suhteessa voidaan heittäytyä siihen että ehkä kaikki muut ihmiset ovatkin todella mentaalisia representaatioita. Tällöin ne ovat yhdenlaisia kokemuksia.

Voidaan itse asiassa sanoa että tieteenteossa voi olla kysymys pelkistä representaatioista. Mutta relevanttia on se, että representaatioita on erilaisia. Ja tieto ei ole sitä että tätä representaatiota verrattaisiin johonkin ihmisen havainnoista ja tiedoista ulkopuoliseen todellisuuteen. Kysymys on siitä että erilaiset representaatio-osiot ovat suhteessa toisiinsa.

Tässä mielessä intersubjektiivisuus on kiinnostava. Sillä käsiteverkostoja voi olla monenlaisia. Mutta niihin liittyy tiettyjä laatueroja. Osa on yhteensovitettavammissa kuin toiset. (Kirjoitin aiemmin tähän liittyen Quinelaisesta kielifilosofiasta ja kielen kääntämisestä. Ja siitä millä reunaehdoin voimme oppia vieraita kieliä.)

Tässä mielessä käy esimerkiksi niin että käyttökelpoinen mentaalinen representaatio - kuten analoginen tai induktiivinen päätelmä - osoittaa tehonsa koska sitä voidaan soveltaa usein kun verrataan mallintavaa teoriaa ja havaintoaistimustemme ja mittalaitteistojemme antamia objektijärjestelmiä. Ne kenties ovat kaikki vain mentaalisia representaatioita ja hallusinaatioita, mutta so what? Ne ovat kuitenkin keskenään erilaisia mentaalisten representaatioiden kategorioita.

Jos ne ovat teoriassa kenties ehkä kaikki vain hallusinaatioita niin siitä huolimatta niillä on tietynlainen keskinäinen suhde. Jota kaikilla systeemeillä ei ole samalla tavalla. Näin niihin syntyy laatuero. Laatuero joka on hyvin relevantti sillä se on sidoksissa hyvin laajasti kokemusmaailmaamme. (Peircen phaneron.) Tämä laajakirjoinen immersiivisyys korvatkoon absoluuttisen totuuden. We simply can cut that superhuman shit.

Skientistille ei ole yksinkertaisesti tarjolla sellaista filosofista haastetta jossa tarjolla olisi jotain joka olisi pakko selittää. Ihan sen takia että skientismin haasteet tuppaavat koskemaan juuri sellaisia teemoja joita ei voida havaita ja joiden välisiä suhteita ei tätä kautta voida selittää. Valitettavasti tässä prosessissa on yleensä kysymys myös siitä että ei ole mitään sellaista selitettävää jota ei voisi jotenkin ohittaa. Tekemisen kannalta on ihan yksi ja sama onko kyse suhteesta absoluuttiseen totuuteen warrant -ehtojen täyttyessä vai siitä että elämmekö immersiivisesti jossain totaalisessa illuusiossa.

Jos ne näyttävät samalta, niitä ei voi erottaa toisistaan ja koemme ne identtisinä, ja niiden erottaminen on määritelty kaiken tietämisen ja reaalisen kokemisen ulkopuolelle, ja jokin representaatiosto silti antaa laajakirjoisemman yleiskuvan, niin mitä väliä sillä absoluuttisella Totuduella muka on? (Eihän sitä voi edes syödä eikä myydä!)

Onko jotain joka on "olla lepakko"?

Thomas Nagelin tunnettu lepakkovertaus viittaa siihen että ihminen ei voi mitenkään tietää miltä tuntuu olla lepakko. Vertaus on kiinnostava ja tärkeä. Mutta siinä on hyvin erikoinen perusasetelma. Tarkalleen ottaen siinä ajatellaan että lepakoilla olisi jokin itseys.

Minulle on hyvin luontevaa pitää lepakoita tietoisina olentoina. Sillä olen fysikalistis-reduktionistinen saasta. Minusta voimme todellakin sanoa että ei-ihmis-eläimet, kuten myös vauvat, toimivat tavalla joka näyttää intentionaalisuutta. Ja että tämä on sama kuin tuki sille että ne representoivat tai implementoivat maailmaa mielensä sisällä tietoisesti.

Mutta jos tietoisuus nähdään ei-reduktiivisena, ongelmaksi tulee se, että me emme kenties voi selittää miltä tuntuu olla lepakko. Mutta samalla meille jää osoittamatta että on jotain selitettävää. Tarkalleen ottaen se, että onko meillä edes mitään lepakkoutta jota selittää. Lepakkohan voisi tälläisessä ei-reduktiivisessa maailmassa olla omanlaisensa filosofinen zombie. On vaikeaa pitää ongelmana jotain jossa ei onnistuta selittämään jotain ilmiötä jonka olemassaoloa ei edes ole osoitettu.

Mielellistääkseni, pielellistääkseni

Kun fysikalisti lähestyy tietoisuutta, hän hyvin helposti lähestyy tätä laskennallisuuden (computation) kautta. Tässä perusprobleemaksi tulee helposti representaatiot. Ne kun jäävät helposti määritelmällisesti ei-redusoituviksi.

Kysymys on erittäin merkittävä

Kognitiotieteessä komputaatiot ovat äärimmäisen keskeinen näkökulma. Ja tosiasiassa mikään konsepti ei ole yhtä keskeinen sovelluskeskeisessä ja periaatteessa ahkerassa tutkimussuunnassa ; Tekoälyn tutkimus nojaa täysin ajatukseen että tietoisuuden prosessit voitaisiin jotenkin mallintaa ja tuottaa tietokoneella. (Jonkinlaisella tietokoneella.)

Toisin sanoen voidaan sanoa, että (a) tekoäly nojaa ajatukselle jossa mekaaninen laskentakyky ja prosessointitapa jossain muodossa on riittävä mielen syntymiseen ja (b) toisaalta kognitiotieteessä henkenä on enemmänkin se, että laskennallisuus auttaa lähestymään ja selittämään tietoisuuden tieteellisin keinoin.

Toisaalta tästä ei ole tullut kovin kuristavaa paradigmaa. Arvostettavat tutkijat ovat lähestyneet aina tätä lähtökohtaa kyseenalaistavin keinoin. Dreyfus on esimerkiksi on esittänyt että tiettyjä ihmisten kykyjä ei voitaisi ikinä toistaa. Searle taas esittää että vaikka kyvyt voitaisiin toistaa se ei tarkoittaisi samaa kuin se, että tuotoksella olisi myös mieli.

Kysymyksiä on paljon. (Ja niitä voidaan yrittää arkijärkeistää huonolla suomen kielellä.)

Tämä päätyy hyvin helposti siihen, että päädytään miettimään kiinalaista huonetta ja lopputuloksena on se, että laskennallisuus voi simuloida tietoisuutta, olematta kuitenkaan itse asia. Tällöin tekoälyohjelmat voivat vaikkapa soveltavaa asioita ja synnyttää reaktioita, mutta eivät silti tuota representaatioita.

Toisaalta voidaan kysyä että jos käytössä on laskennallinen järjestelmä, tarvitaanko representaatioita. Kysymys on tavallaan siitä onko ihmisen kokema mielellisyys todella representaatio. Tämä tarkoittaa sitä että tarvitseeko asiaa selittää lainkaan. Onko representaatio todellinen ja jos on niin miten tiedämme tämän kun se ei redusoidu mihinkään?

Kysymys on siitä erikoinen että vaikka ytimeen otettaisiin kiinalaisen huoneen kaltainen esimerkki, niin voitaisiin huomata että jos meillä on systeemi joka simuloi aivoja jollain fysikaalisesti mallinnettavalla tavalla, voidaan ottaa kemiallisia funktionaalisia neuroneita. Näistä voidaan rakentaa askel askeleelta fysikaalinen organisoitu hermoverkosto joka simuloi aivoja. Kaikki aivoissa tapahtuvat interaktiot tapahtuvat myös tässä mekaanisessa aivossa. Ja tämä laitetaan tuottamaan tekstiä kiinalaiseen huoneeseen. Tämä tuntuu hyvin erilaiselta kuin pelkkänä huoneena kuvattu esimerkki. Toisaalta voidaan ajatella että jos meillä on tietoinen toimija kiinalaisessa huoneessa. Hänen aivosolunsa siirretään yksi kerrallaan toiseen paikkaan. Itse asiassa koko ihminen rakennetaan mekaanisesti "vain kemiasta" täydelliseksi malliksi itsestään. Onko hän nyt filosofinen zombie kiinalaisessa huoneessa? On jotenkin helpohkoa uskoa että kyseessä on enemmän "teleportaatio" kuin jokin jossa jää ilmaan killumaan jokin ei-neuroneihin-ja-muuhun-ihmisruumiiseen-redusoituva kvalia. Ja joka jäisi siirtymättä identtiseen kopioon. Kenties onkin järkevämpää katsoa pelkkää toimintaa ja tulkita representaatio uusiksi. Niin uusiksi että sitä ei enää oikeastaan pitäisi kutsua representaatioksi.
1: Paitsi jos se on kätevää kun ihmiset ymmärtävät yleensä suunnilleen sen perusteeman joka representaatioilla on. Että kyse on siitä subjektiivisesta "tietoisuuden kokemuksesta" oman pään sisällä, joka on monille aika "ilmiselvä asia". Sen hylkääminen, edes tässä uudelleenmuotoillussa versiossa, ei tunnu monista kovinkaan fiksulta tempulta. Muuntelussa on joskus vaikeaa sanoa että onko luvallista määritellä termin sisältöä uusiksi. Ja jos on niin miten paljon. Usein on kätevää määritellä uusi termi. Lisäksi paisunut sivistyssanakirja on monista jonkinlainen osoitus omasta oppineisuudesta ja sanotun järkevyydestä. So there.

Implementaatioon?

Vaihtoehdoiksi voidaan esimerkiksi korostaa sitä että tietoisuus, olipa tämä ihmisen tietoisuutta, eläimen tietoisuutta tai tekoälyä, on kuitenkin aina jotain joka on fysikaalisessa systeemissä. Abstraktin laskennallisen mallin ja fysikaalisen toiminnan välille vaaditaan jonkinlainen yhteys.

Ja tätä kautta voidaan korvata representaatioita jollain jota pitäisi kutsua enemmänkin implementaatioksi ; Suhde joka - tietokonetermejä "joustavasti/epätäsmällisesti" lainaillen - yhdistää "softan" "rautaan". Abstrakti kohde ja fysikaalinen maailma jotka yhdistyvät vaatii jotain jossa systeemi jollain tavalla "realisoi" ja "tajuaa" laskennan tuloksen ja tästä syntyvä "kuvaus" sitten on se joka ohjaa systeemiä. ("Tai jotain sinne päin".) Teknisesti sanoen "fyysinen systeemi implementoi annettua komputaatiota silloin kun fyysisen systeemin kausaalinen rakenne heijastaa komputaation formaalia rakennetta". Ajatus on tavallaan helppo. (Hyvin erikoisella "tavalluuden" määritteillä.) Jos meillä on implementoiva komputaatio ja implementoiva systeemi, voidaan nähdä vahvaa isomorfismia formaalin rakenteen ja fysikaalisessa maailmassa tapahtuvan toiminnan välillä. Eli "softa" on abstrakti spesifiointi joka kuvaa fyysisessä maailmassa olevan kappaleen rakenteellista organisoitumista. (Informaatio on paitsi järjestystä biteissä niin myös järjestystä joka jotenkin ilmenee tosimaailmassa.)

Toki tämä kaikki yllä käsittelee laskennallisuutta hyvin epämääräisesti.

Aiheeseen liittyvät lähestymistavat lainaavat filosofista taustaa jossa tavallisesti keskitytään muutamiin malliesimerkkeihin. Näin ollen laskennallisuutta tuodaan usein esille Turingin kneiden ja klassisten digitaalisten tietokoneiden kautta. Näin syntyy hyvin yksinkertainen ja vetoava tausta joka on mahdollista ymmärtää melko hyvin. Mutta joka johtaa liian vahvaan "tietokonemetaforaan". (Josta en itse hirveästi pidä.) Tämä spesifiys tuottaa asioita ja kannanottoja jotka ovat "totta jollain monista triviaalilla tasolla". Tämä helposti yliyksinkertaistaa asiasta käytävää keskustelua. ; Eikä pelkästään siten että tietoisuutta kuvataan tietokoneena ja ollaan tyytyväisiä. Vaan sitäkin kautta että laskennallisuusteorian vastustaja lähestyy laskennallisuutta argumentein jotka perustuvat siihen että aivot eivät olisikaan Turingin kone. Ja päättelisivät tästä liian pitkälle siihen että tietoisuuden komputationaalinen malli ei voisi olla tosi.

On toki tavallaan hyväkin että perusteluja sidotaan johonkin hyvin tietynlaiseen laskennallisten systeemien ryhmään. Ja on syytä huomata että laajassa mielessä ne jakavat keskenään joitain pääpiirteitä. Niillä kaikilla on jokin säännönmukaisuus ja perusajattelutapa. (Esimerkiksi jonkinlainen "algoritmisuus", abstraktien sääntöje noudattaminen.) Mutta erojakin on paljon. Turingin koneet, Pascalin ohjelmat, soluautomaatit, neuroverkot ja muut käyttävät melko erilaisia lähestymistapoja. Ne kaikki ovat kuitenkin "laskennallisia". On varmasti kiinnostavaa miettiä sitäkin, onko jokin näistä se mitä tietoisuus vaatii vai ei. Ehkä se on mahdollista vain yhdellä mutta ei muilla tavoilla, ainakin teoriassa, fiksuille.

Mielestä ja "kalkyylistä"

Perinteisesti ihmisten on ajateltu olevan tietoisia. Silloin ihmisen mieli kohdistuu johonkin. Tässä mallissa on ollut haasteena se, että itsehavainnointi ja itsetietoisuus muuttuu omituiseksi. Sillä jos itsetietoisuus on priosessi jossa subjekti heijastaa itseään ja ottaa itsensä intentionaaliseksi objektiksi, syntyy hyvin erikoisia tilanteita. Päädytään esimerkiksi Shoemakerin argumenttiin jossa itsetietoisuus johtaisi ikuiseen regressioon koska tarkastelun kohde pitäisi tunnistaa (self-recognition) jotta sitä voidaan tarkkailla. Joka on kenties hyvä syy tiedostaa, että ihmisessä on reseptoreja jotka tarkkailevat asioita joita ihmisissä on sisällä. Jolloin tarkkailtavana ei ole ihminen joka ikistä reseptoria myöten vaan se, että ihminen tarkkailee osia itsestään. Esitietoisen ja ei-tietoisen puolelle jäisi siis jotain joka olisi "vain kemiallista reaktiota". Reseptori ei voi tarkkailla itseään.

Mistä voidaankin päästä laskennallisuuteen (computation). On itse asiassa mielenkiintoista huomata, että kun filosofit puhuvat laskennallisuudesta, he käsittelevät tätä joko matematiikan filosofiana tai sitten he ovat kiinnostuneita nimenomaan kognitiosta. Tietoisuuden ja mielenfilosofian mukanaolo on yllättävän vahva. (Ottaen huomioon että laskenta on kylmää ja mekaanista ja sitä voisi liittää ties mihin.) Tämä yhteys mielenfilosofiaan on erityisen vahva nimenomaan representaatioiden kohdalla. Eli kun mieli esittää asioita - vaikkapa itsetietoisia havaintoja itsestä - "komputaatio" on se käsite jonka turvin halutaan tukea sitä miten tämä representoiminen on mahdollista. (Tai jopa miten tämä tapahtuu, jos on minua kunnianhimoisempi väitteissään.)

Itse asiassa mielenfilosofit tiivistävätkin joskus koko ajatuksen siihen että laskennallisuus on vain representaatioiden manipulointia. Tai sitten laskennallisuus on spesifiä manipulointia jolla käsitellään tietynlaisia representaatioiota. Tähän liittyen merkitys on usein merkityksessä. Ja merkityksessä semanttisessa mielessä. ; Eräässä mielessä merkitys tekisi eron tietoisuuden ja refleksin välille. Representaatio olisi tätä kautta hyvin kiinnostava.

Ongelma tässä yhteydessä on itse asiassa siinä että laskennallisuus luo tilaa poistaa tietoisuutta hyvinkin ankarasti. Hyvin harva on kiistämässä tietoisuutta - kvaliavastainen Daniel Dennettkin luo sitä että tietoisuus perinteisessä mallissa on illuusio, ja että todellinen tietoisuus on erilaista kuin on yleensä ajateltu. Ja monet laskennalliset systeemit voidaan määritellä ilman että niissä tarvitaan representaatioiota. (Turingin kone voidaan määritellä siten että se manipuloi merkityksettömiä symboleita merkityksettömin tavoin.) Joka tavallaan nostaa esille sen että kenties mielenfilosofiassa on tilaa:
1: Korostaa syvänä mysteerinä sitä että miksi ihmisellä on representaatioita vaikka periaatteessa voisimme olla kokemuksettomia reagointikoneita jotka harrastavat refleksejä ilman tietoisuutta.
2: Korostaa sitä että ehkä kvalioiden hylkäämistä laajemminkn olisi tilaa sille että koko ajatus siitä että ihmisillä on mitään representaatioita voidaan kyseenalaistaa.

Toki tälle onkin haettu ratkaisuja. "Merkitys" -sanasta etääntyvän semantiikkkakeskeisyyden sijaan voidaan hakea asiaa esimerkiksi kartoittamiseen (mapping) perustuvan ajatuksen kautta. Silloin ytimessä on vertailu. Meillä olisi mielessä kuvaus systeemistä, kuten ympäristöstä. Tämä loisi odotuksia. (Tapoja joilla eliö voisi toimia silmät kiinni.) Ja sitten on aistijärjestelmä joka lataa ympäristöstä dataa (tapoja joilla eliö voisi reagoida tietämättä mistään mitään). Ja tietoisuus olisi sitä että näitä kahta verrataan keskenään.

Tässä hankaluutena on se, että tallennus-ympäristöntarkkailu johtaa siihen että on pakko olla pankomputationalisteja. Fysikaaliset systeemit alkavat näyttämään laskennallisilta yksiköiltä. (Koska semantiikan mukana hukkuu "syvä merkityksellisyys", tämä ei ole yllättävää.)

Tähän voidaan kuitenkin tuottaa ikävä epäselventävä seikka. Nimittäin se, että on täysin järkevää olla pankomputationalisti (pancomputationalism). Siinä esitetään että fysiikan lait, mukaanlukien kvanttimekaniikka, noudattavat toiminnassaan malleja jotka voidaan määritellä laskennan suorittamiseksi. (Kvanttilogiikalla voidaan rakentaa kvanttitietokoneitakin, joten tämä ei ole täysin hoopo ajatus.) Fysikaalinen systeemi ottaa ympäristöstään asioita johon se reagoi ja lopputuloksena on jotain joka sitten tallettuu johonkin. Ja kaikki tämä on "mekaanista". Universumi käyttää laskennallisia menetelmiä kaikessa. Tämä taas trivialisoi ajatuksen siitä että mieli tuottaa komputaatioita. Jos laskennallisuus määritellään noin laajasti, se on tarkkuudeltaan epätyydyttävä. Ja sen vuoksi on syytä luoda ikään kuin erilaisia laskennallisuuden alaluokkia. Ja kiinnostavaa ei olekaan se tuottaako mieli laskennallisuutta vaan se, minkälaisen laskennallisuuden varassa se on.

Toisaalta tämä huomio voi olla tarpeen sen takia että aivojen ja tietoisuuden laskennallisuus on tiivistynyt melkoisen usein tietokonemetaforaksi. Ja tämänlainen bittienkäsittelytapa on mitä ilmeisimmin hyvin kaukana siitä miten aivot hoitavat asian. Ja tämä näkökulma voi olla vertailevaan malliin ihan innostava. Toisaalta tämän ikävyyttä pienentää se, että vertailumalleja voidaan saada hyvinkin monenlaisia. Esimerkiksi voidaan ajatella että ravinnontarvetta jne. ovat biologisia. Ja niitä koskevat mallit ovat jotain jota kautta saadaan intentioita, jopa tavalla jossa sallitaan hyvin erilaiset ratkaisumalli erilaisissa ympäristöissä. Järjestelmästä saadaan kiinnostava tavalla joka ei hylkää "merkityksen kokemista" vaikka se onkin etääntynyt "klassisesta semanttisesta merkityksestä".

"strategisesti väärässä"

Smile - I'm toxic

Robert Kurzban nostaa "Why everyone (else) is a hypocrite" -kirjassa esiin sen, miten tieteenteko ei ole yhtä siistiä kuin mitä se ihmisten mielikuvissa on. Sivulla 120 hän selittää miten ideaalitilassa julkaistu tutkimus on argumentti. Ja miten tiedemiesten tulisi lukea tutkimuksia siten että arvioidaan johtopäätösten loogisuus ja evidenssin vakuuttavuus ja relevanttius perustellulle asialle. Kokeetkin tulisi miettiä sillä tavalla että kilpailevat koulukunnat antaisivat eriäviä tuloksia ; Eli tehtäisiin testejä joissa teoriat tuottavat eriävät ennusteet, sen sijaan että vaikkapa yritettäisiin saivarrella miten jo olemassaolevat havainnot voidaan sovittaa ristiriidattomasti siihen omaan mieliteoriaan. ~ Vaikka ihanne on tämä ja se opetetaan ihmisille, niin kuitenkin tekojen tasolla hyvin usein tilanne on juurikin toisin. Näkyvyys tulee sillä että esimerkiksi korostetaan oman näkemyksen uutuutta. Kun asiansa esittää ainutlaatuisena ja omana oivalluksena, tästä saadaan mainetta. Ongelmana on tietysti se, että usein ihmisillä on ideoita jotka ovat modifikaatioita jo aiemmin keksityistä ideoista. Näin ollen "uutuus" on hyvin usein katsojan silmässä. Keskustelu siirtyy tätä kautta helposti myös muiden syyttelyyn jossa korostetaan sitä miten ollaan uniikkeja vainottuja toisinajattelijoita. Kritiikki on aina vain osoitus siitä että on marginaalisen ainutlaatuinen ajattelija.

Tässä kohden PR -työ ajaa asiaa. Sitä ollaan väärässä, mutta tavalla josta on hyötyä. Jos tämänlainen ihminen ajattelee olevansa ainutlaatuinen toisinajattelija hän on "strategisesti väärässä". Hän tekee virheen tai ylitulkinnan, mutta tämä hyödyttää häntä, koska tämä ohjaa sekä muiden käyttäytymistä että omaa käyttäytymistä.

Monet "anti-intellektuellit" tietävät nämä ongelmat. Kuitenkin Kurzban huomauttaa että tämänlainen vahvistuu tieteen populariosinnin puolella. Hän ottaa tässä kohden esimerkiksi Stephen Jay Gouldin. Kurzban selittää sivulta 123 lähtien sitä miten Gould oli nokkela, mutta samalla hän harjoitti juuri ylläolevan tapaista startegiaa aivan uskomattomissa määrin. Hänestä Gould oli Lewontinin kanssa keksinyt aivan oikean ja hyvän idean evoluution sivutuotteista. Ja sitten Gould ajoi tätä yhtä asiaa koko elämänsä ajan ja syytti että muut eivät hyväksyneet sitä. ; One trick ponius ei tietysti itsessään ole ongelmallista, jos idea on hyvä ja oma. Mutta Gould boostasi tätä hyvin erikoisella tavalla. Gould nimittäin syytteli muita siitä että he ohittivat tämän hänen hienon ideansa. Ja yllättävän harvoin he tekivät niin. Kurzban viittasi että Gould toistuvasti syytti evoluutiopsykologeja "a failure to recognize that even the strictest operation of pure natural selection build organisms full of nonadaptive parts and behaviors." Tämä oli tietysti hyvä muistutettava mutta siinä oli pieni ongelma "That's all well and good, expect that evolutionary psychologists already believed what Gould was trying to "persuade" them about." Kurzban tuo jopa esille viittauksia joissa Gould on kritisoinut tekstejä joista löytyy sellaisia lausuntoja joissa asia oli huomioitu ja sitä oltiin peräti kannatettu "Not only it is clear that they think that there are by-products, but they cite Gould and Lewontin's paper and even use their metaphorical term."

Syy tähän ei ollut se, että Gould olisi ollut tyhmä tai tahallisesti valehdellut ja olkiukottanut. Kurzban lähestyy asiaa sitä kautta mitä mielen toiminnasta tiedetään. Hän korosti että Gould saattoi olla vain kiireinen mies. (s. 124) "I think it is not that unlikely that Gould selectively read or skimmed the source he was critiquing - I'm sure he was busy guy - and the press secretary to his brain maintained a representation of the ignorance of the interlocutors that was "justified" by the limited information it received. He remain strategically wrong, and his reputation in the public never really seemed to suffer." Eli Gouldilla oli yleiskuva siitä miten tietyt suuntaukset ajattelevat. Ja tämä skeema toimi yleistaustana. Kiireisenä miehenä hän ei varmasti ole analysoinut kovin tarkasti kaikkia tutkimuksia joihin hän on vastannut. Syynä on ihan se, että kun tutkimuksia on lukenut paljon, on niissä kuitenkin paljon samaa ja toistoa. Tätä kautta on helppoa silmäillä aihe puolihuolimattomasti läpi ja peittää aukot omalla päässä olevalla mielikuvalla. Päässä olevaa mielikuvaa kritisoidusta teorista muutetaan vasta kun muutostarvetta oikein hierotaan naamaan. ~ Ja tässä kohden Gouldilla oli kissanpäivät. "Gould was able to retain his statuses as a prince of biology because it didn't actually matter that he was wrong. A peculiar fact about becoming famous is that it brecomes less relevant if you're right. When you write for a small community - say, of scientists - it's hard to be  strategically wrong because most of your readers are in a position to correct you. And they often will. But once you write to larger audience, things change, and press secretary modules reflect that fact. Gould was writing for a lay people, who propably quite reasonably assumed that people in Gold's sights actually wrote what Gould said they wrote. As long as no one did any checking, he could spin whatever tales he wanted"

Tämä muistuttaa siitä että tieteen  popularisoinnin kohdalla on tavallista että kirjoittajat joustavat tiukan tieteellisistä normeista. Koska yleisö muuttuu, sen ajatellaan jopa oikeuttavan joustamiseen. Idean selkeä esittäminen eiammattilaisille ei siis tarkoita sitä että asioita esitetään ja muotoillaan yksinkertaisemmin, vaan katsotaan että muutokset saavat olla muutakin kuin retorisia. Monesti sanotaankin että tieteen popularisointiteokset ovat kirjoja joista selviää vahviten mitä mieltä tutkijat itse ovat alastaan ja asioista. Syy on se, että mukaan vuotaa mielipiteilyä.

Koska yleisö luottaa tieteen popularisoijaan, tästä tulee auktoriteettisempaa mielipiteilyä. Tieteen popularisointi ei toki tuo auktoriteettia tieteessä mutta se tekee auktoriteettia ja mainetta yleisessä elämässä sitten sitäkin enemmän ; Gouldin kohdalla tilanne onkin siitä mielenkiintoinen että jos tieteellisiä ansioita mitataan, niin esimerkiksi Maynard Smith on paljon vahvemmin tiedettä edistänyt evoluutiobiologi. (On hyvä vertailla saman alan sisällä, koska silloin alan trendikkyys ei selvitä suosioeroa.) Kurtzban kuvaa asiaa siten että "Gould beats Maynard Smith in a GoogleFight nearly 10 to 1."

Luonnollisesti pseudotieteet ratsastavat juuri tällä efektillä. Heille toisinajattelijamaineen saaminen ja julkisuuteen vuotaminen ovat itsetarkoituksellisia. Syynä on juuri se, että he tietävät että kun he markkinoivat teoksiaan yleisölle joka valmiiksi kannattaa heidän ideaansa - vaikka he muka ovat niin uniikkeja ajattelijoita niin "tavallinen kansa" tai osa siitä tuntuu aina tietävän saman jo valmiiksi - he tietävät että tekstin lukutapa ei ole ihanteellinen, eli siinä tarkistettaisiin perustelujen loogisuus ja tarkistettaisiin että faktat ovat oikein ja vihollisiakaan ei olkiukoteta. He tietävät että kun kirjoittaa pseudotiedekirjan, niin tästä aiheesta kiinnostuneet käyttävät sitä oppimateriaalina eikä jonain jonka laatua tulisi epäillä tai varmistella. ~ Näin ollen pseudotieteilijät nojaavatkin siihen että teksti on intuitiivista, eli vastaa yleisön odotuksia. Mitä vähemmän se kertoo uutta asiaa ja mitä enemmän se väittää yksityiskohtia, sen parempi. Koska tämän jälkeen intuitiivinen ajattelutapa tuntuu samalta kuin tieteellis-looginen perustelu. Ja yksityiskohdista - tosista, cherry pickatusti valikoiduista tai jopa olkiukotetuista - tulee vain ulkoaopeteltavia faktalistoja joita fanit pänttäävät päähänsä kuin tietokilpailukysymyksiä ja kokevat että tämä pänttääminen tarkoittaa samaa kuin opiskelu ja paneutuminen ja asian miettiminen.

Tämä pitkähkö alustus on tärkeä muistutus joka koskee korostetusti esimerkiksi blogeamista. Tietyllä tavalla blogien suhde lähdekritiikkiin ja kritiikin laatuun elävät hyvin omituisessa maailmassa. Ei nimittäin ole tavatonta, että jos teet työlään ja lähteitä käyttävän kritiikin, saat vastaukseksi jotain sen tapaista kuin "en tiennytkään että täällä vaaditaan noin tieteellistä tasoa" tai selitetään että "tämä on vain blogi" tai "minulla on lupa mielipiteisiini - älä ota asioita aina niin vakavasti." Tässä on luonnollisesti totta sen verran että blogi ei ole tieteellinen julkaisu eikä ole mitään vaatimusta sille että blogausten tulisi täyttää jotain tieteellisiä kriteereitä. Kuitenkin moni näyttää käyttävän tätä "lupaa olla huono" siten että erimieliset ohitetaan sillä että "sanomallasi ei ole merkitystä koska liian hyvä kritiikki". ~ Toisaalta blogeissa lähteistäminen johtaa helposti siihen että lukija ei tarkista niitä. Tämä antaa mahdollisuuden väärinkäyttää lähteitä. Toisin sanoen riskinä on jopa se, että tästä "luvasta olla huono" tulisi jopa "velvollisuus olla huono". Toisaalta blogeja aivan selvästi myös luetaan siten, kuin Gould. Eli lukijalla on usein selkeä idea siitä mitä toinen sanoo ja tätä skeemaa pidetään mielessä kun sitä kritisoidaan.

Tämä on erityisesti tuonut ongelmia minun jutuissani, sekä blogissa että muualla maailmassa. ; Erityisesti joskus kun olen moittinut kaikkia tahoja, on ihmetelty kummalla puolella olen. Tässä kohden jos olen käyttänyt tiukkoja sanavalintoja, on ajateltu että tämä tarkoittaa sitä että olen oikeasti erityisen vahvasti jommalla kummalla puolella - enkä siis vain äksy siitä että usein paasatut vastapoolit ovat molemmat idiootteja. (Sovinistit ja telaketjufeministien kinassa puolenottaminen jommasta kummasta näistä on nähdäkseni aina virhe.) Ja jos olen tehnyt tämän varovaisin sanankääntein niin sitten tämä on nähty saivarteluna jossa asiaa punnitaan puolin ja toisin mutta mitään päätöstä ei tehdä - siis vaikka päätelmä olisi juuri se että jonkun debatin molemmat puolet ovat huonosti perustellulla pohjalla.

Joskus livahdukset ovat ymmärrettävämpiä. Esimerkin tälläisestä saanee Elina Keräsen lausunnosta aikaisemmassa kiusaamipoleemisnoinnissa Hän sanoo "En tajua. Miten niin muka ei voisi rangaista ja auttaa yhtä aikaa? Vankilatuomiokin on sekä rankaisua että auttamista: vapaudenriisto plus normaalielämässä kiinni pitäminen opiskelujen ja työnteon kautta. Sinun rakentamassasi maailmassa näyttää olevan niin, että kiusattu on jotenkin absoluuttisen hyvä ja kiusaaja on absoluuttisen paha ja tulee aina olemaan." Tämä on erikoista kun koko kyseinen blogaus oli juuri sitä, miten rangaistus ja auttaminen eivät ole poissulkevia, ja että siksi ei pitäisi nykymalliin ohittaa kiusaajien rankaisemista kun pitää keskittyä heidän auttamiseensa. Ja kun koko muu blogaushistoriani kiusaamisten ja vaikeuksien seurauksista on korostanut sitä että vaikeudet eivät jalosta ihmisiä, tee heistä parempia, vaan että se nimenomaan tekee heistä huonompia ihmisiä, ja että kiusatuille rakennetaan aivan perätön marttyyrinkruunu josta tehdään enemmänkin velvoite kuin arvostus, koska kiusattujen rooli tiivistyy hierarkiseen sääliin, ei tasa-arvoiseen myötätuntoon, saati kunnioittamiseen.

Keräsen skeemana olikin aivan taatusti miettiä mitä ihmiset yleensä ajattelevat tässä yhteydessä ja olettaa että minäkin ajattelen juuri kuten "kaikki muut". Tämä "laiskuus" on tietysti ymmärrettävää, koska Keräsellä, kuten Gouldillakin, lienee muutakin tekemistä kuin tutustua kritiikkinsä kohteeseen hirmu syvällisesti. Hänellä oli mielessään skeema, ja hän seurasi sitä koska tekstissä ei puolilukien pompannut esille mitään sellaista joka olisi pakottanut harkitsemaan muuta. ; Tämä "Laiskuus" oli sitä että hän oli strategisesti väärässä. Hänellä oli kokemuksen synnyttämä mielikuva siitä miten aiheesta kirjoitetaan. Ja koska ihmiset eivät ole luovia - itsekin olen vähemmän luova ja omaperäinen kuin mitä itseäni rapsuttelen, koska aivan kuten 80% ihmisistä minäkin kuvittelen olevani keskivertoa parempi - hän oletti että tekstini noudattaa keskusteluperinteitä.
1: Osa on selittänyt että filosofiaa voi harjoittaa jos ja vain jos tutustuu ajatteluperinteisiin, koska sitten niistä voi vapautua jos enää haluaa. Tässä kohden niistä todellakin voi tulla kahle, koska ne muodostavat mallin jota ajatusten pitäisi muka noudattaa ja sitten niistä ei enää edes kykene vapautumaan.

Hän oli selkeästi tutustunut itse tekstiin koska hän huomasi "omituisuutta" ajattelussa ja oletti että kyseessä on virhe, sen sijaan että se olisi heijaste siitä että hänen skeemansa ajamastani asiasta olisi väärä. Eli hänestä oli luontevaa ajatella että on todennäköisempää että minä olen ajattelussani epäkonsistentti kuin se, että hänellä on väärä perusoletus siitä mitä mieltä minä olen. Kurtzbanin eräs päähuomio on että jokainen ihminen ajattelee näin, joten ei tästä sen enempää. Siksi haluaisinkin hieman rapsuttaa hänen suuntaansa ja nostaa esille sen, miten hän on näppärästi tiedostanit bloggaamiseen ja laatuun liittyviä ongelmia : [Hän reagoi Tahoon X:, joka en jostain syystä ole minä, liittyen] "huuhaahöpötykset perustuvat joskus johonkin teoriaan joko vahingossa tai tahallaan. Koska hän on pelkkä bloggaaja, häneltä ei voi vaatia lähdeviitteitä, testituloksia, riippumattoman tahon arviointia, kontekstin vaikutusten osoittamista falsifiointia tai muuta mitkä liittyvät oleellisesti tieteelliseen psykologiaan."

Oikea tapa ei tietysti ole valittaa että "vaadimme parempaa keskustelua" vaan tehdä kritiikki joka on laadukkaampi ja perustella asiat juuri sillä, että toisin kuin bloggajaa esittää niin voin esittää monia asioita huomioivan falsifioitavissa olevan näkemyksen joka väittää juuri muuta kuin mitä intuitiopohjainen selityksesi väittää. Mutta tässä kohden on hyvä muistaa että väittäminen on helppoa. Tämänlaisen kritiikin rakentaminen vaatii työtä ja tutustumista aiheeseen laajasti. Sinä aikana kun kritisoi yhtä intuitiopohjaista mielipiteilyä ja etsii siihen lähteet, ehtii ahkera huuhailija kirjoittaa monta uutta juttua. ; Yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. Mutta yksi hullu ehtii väittämään vielä enemmän. (Ja esittämään vielä useammin että näiden väitteiden hylkääminen kertoo ideologisesta vainoamisesta.)

Tietysti mitään tämänlaista ongelmaa ei olisi jos ihmiset noudattaisivat sananvapautta ja soveltaisivat lähdekritiikkiä samanaikaisesti. Eli ihmiset voisivat kirjoittaa eri tavoin lähteistäen, ja tämä julkaiseminen sallittaisiin. Ja ihmiset sitten tarkistaisivat logiikkaa ja tutkisivat lähteitä ja tutustuisivat aiheeseen yleisemmin ja rakentaisivat tätä kautta arvion siitä miten relevantti jokin blogaus on tai ei ole. Ja noudattaisi sitten ajattelussaan sitä että vähemmän relevantit blogaukset eivät ole niin tärkeitä. Ongelmana on se, että ihmiset eivät ole tämänlaisia. Jopa tiedemaailmassa on näitä ongelmia. Ja ne ongelmat vain kasvavat sitä mukaa mitä enemmän mennään ruohonjuuritasolle mutuilemaan ja mielipiteilemään.

Aivot tieteessä ~ Tieteenfilosofian mielenfilosofiaa

Kuten moni on varmasti huomannut, käytän tieteenfilosofiassa apuna paljon psykologisia elementtejä. Toki minulla on tässä korostetusti Lewisin ehdottama prosessi, jossa keskitytään ensin asiaan ja vain hyvistä perusteluista poikkeava on jotain joka tulee selittää psykologialla. Näin psykologia on ikään kuin keskittynyt pseudotieteen puolelle.

Tiedettäkin tottakai käsitellään psykologian kautta. Esimerkiksi tieteensosiologiassa se on tärkeänä apuvälineenä. Campbellin "Epistemology and methodology for social science" käsittelee tiedettä niin että tieteentekemistä laajemminkin käsitellään psykologian kautta. Tämä näkemys on tietysti perusteltu sitä kautta että ihminen ei aivoistaan irti pääse ja tätä kautta myös hyvien tiedemiesten tulokset ovat psykologiasta johtuvia.
1: Näin psykologiset selitykset eivät eriydy pelkästään pseudotieteen analysoinnin puolelle, eikä psykologisten syiden löytyminen itsessään näinollen kuvaa teorian huonoutta tai hyvyyttä. Esimerkiksi se, että jostain löydetään jonkun maailmankuvaan sopivia elementtejä on sellaisenaan turha tieto, joka ei vastaa siihen kysymykseen onko näkemys myös oikea. Teoriaa on kritisoitava muuta kautta kuin viittaamalla sen tekijöiden korvien välisiin asioihin. Asia ja ihminen on eroteltava, ettei tulos olisi pelkkä ad hominem. Toki psykologia tarjoaa ymmärrystä tutkimuksesta, mutta ei sellaista jonka varassa teoria kumotaan. Psykologia voi aivan asiallisesti selittää miten tiedemies on tehnyt hienoksi osoittautuneen löytönsä tai miksi pseudotieteilijä pitää teoriastaan kiinni siitä huolimatta että se on osoitettu vääräksi.

Tieteenfilosofiassa apua voi olla esimerkiksi kognitiotieteen puolelta. Sillä se on oppiala joka rakentuu sen ympärille että se miettii miten älykkyys, ihmisen tarkoituksenmukainen ja adaptiivinen toiminta, tapahtuu. Tämä on tietojenkäsittelyä ja sen rakennetta voidaan kuvata. Näin keskitytään kolmeen osaan (1) komputationaalinen määrittelee tehtävän jota järjestelmä suorittaa eli kysymys on tavoitteesta johon hakeudutaan (2) algoritmit määrittelevät prosessointimenetelmät joilla asioita suoritetaan (3) implementaatiossa taas on esillä rakenteet jotka tekevät ylläolevien tehtävien suorittamisen mahdolliseksi.

Tätä kautta voidaan helposti (ja kenties karkeasti, mutta silti tärkeästi) muistuttaa että tieteenfilosofiassakin on haettava monia asioita. (1) Luotava jonkinlainen tavoitetila, joka kuvaa tavoitetilaa. Onnistuessaan teoriat tuottavat jotain jota huonot teoriat eivät tuota. Tämä voi olla hyvinkin muodoltaan avoin, kuten esimerkiksi tutkimusohjelman hedelmällisyys eli se, että sen kautta tutkimuksia syntyy (joka on teorialle hyvin joustavan tien päätyä tähän tulokseen) tai konsilienssi tai koherenssiperiaate, eli että teoria sopii hyvin yhteen muiden sen hetken teorioiden kanssa. (Joka on muuttuva tila.) (2) Määriteltävä logiikka ja empiiriset tutkimusasetelmat ja mittausjärjestelmät joilla asioita prosessoidaan. (3) Lisäksi tarvitaan ihmisaivoja, tietokoneita ja välineitä joilla tutkimustulokset hankitaan.

Näin onkin hyvä huomata, että tietoisuutta ja rationaalisia prosesseja tutkiessa saatetaan saada apuja jo ihan siihenkin että minkälaiset toimintastrategiat ovat tieteenfilosofisesti perusteltuja, tehokkaita ja hyviä informaationprosessointitapoja. Toisin sanoen psykologia on jotain joka voi auttaa tieteentekoprosessin kehittämisessä, eikä pelkästään jonain jolla tulkitaan (pseudo)tieteentekijää. Tämä ajatus on minusta melko kannustava. Ja siksikin kognitiotiede ja psykologia tulevat roikkumaan mukana jatkossakin. Ja monesta eri kulmasta, tilanteen mukaan.

Ajattelun siirtyvät rakenteet.

Ainakin kielenkäytössä erilaiset ideologiat ovat tärkeitä. Pitää kannattaa puoluetta tai uskontoa. Lisäksi asiaa mutkistaa muoti ja erilaiset näkemykset. Tieteessä teoriat saavat kannatusta, ovat saamatta kannatusta tai ovat katoamassa. Lisäksi näistä kaikista asioista voidaan oppia jotain. Muutenhan puhe mainoksista tai muodista olisi erikoista. Tähän teemaan liittyy monta tärkeää termiä.

Tämä on niitä termejä varten.

1: Skeema on psykologiassa käytetty mielen sisäinen malli maailmasta ja sen asioista. Kun ihminen oppii, hän joko liittää asiat vanhaan skeemaan käyttäen hyväkseen assimilaatiota tai luo uuden, jolloin puhutaan akkomodaatiosta. Tästä organisoituu rakenne jotka liitetään jatkossa yhteen. Skeema nopeuttaa informaation käsittelyä, se on tärkeä osa tiedon hakemisen ja tilanteen tulkinnan heuristiikkaa. Osa skeemoista on synnynnäisiä, kuten esimerkiksi Pascal Boyerin mukaan on kasvojen tunnistaminen. Osa skeemoista taas on opittuja, kuten esimerkiksi monet kouluissa opetettavat asiat. Kun skeema aktivoituu, aktivoituvat myös sitä vastaavat reaktiot, kuten merkitykseen liittyvät tunteet, käyttäytyminen, fysiologiset reaktiot ja motivaatio.
2: Noema (kreik. νόημα : "merkitys", "mieli", "tarkoitus"; "ilmaisun mieli") on fenomenologiassa tavoitteellisen suoritteen merkitysrakenne. Noema suuntaa mieltämme näkemään olioita ja ajattelemaan rationaalisesti. Noemat ovat siis ilmiöitä ymmärrettynä ja tarkasteltuina. Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi kivi luonnossa on kivi, mutta kun mietimme kiveä tai näemme sellaisen, kyseessä on noema. Jokaisella mentaalisella aktilla on aina noema, jonka avulla se suuntautuu objektiin riippumatta siitä, onko objekti olemassa vai ei. Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi lentävälle spagettihirviölle on oma noemansa. Siksi kun henkilö oppii esimerkiksi mitä kissa on, hän osaa tunnistaa erinäköisiä kissoja, myös sellaisten rotujen edustajia joita hän ei ole aikaisemmin nähnyt, kissoiksi, siitä huolimatta että hän ei ole nähnyt persialaista kissaa ja tämä on monissa ominaisuuksissaan erinäköinen kuin siamilainen kissa.
3: Meemi taas on Richard Dawkinsin "Geenin itsekkyys" -kirjassa kuvaama käsite. Sen ideana on kuvata erilaisten aatteiden leviämistä. Sen ydin on se, että ihmiset eivät vain hyväksy satunnaisia maailmankatsomuksia tai opi kaikkia asioita yhtä hyvin, jolloin ainoastaan "elinkykyisimmät" säilyvät. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä että toiset meemit muistetaan paremmin, toiset vetoavat tunteisiin ja innostavat levitystyöhön vetoamalla synnynnäisiin tai kulttuurillisiin aivojen toimintatapoihin, ja että toisissa on liittyneinä rakkauspommituksen kaltaisia konsteja jotka tehostavat käännytystyötä. Samoin esimerkiksi altruismi tekee ihmisestä suositun ja jos meemi kannustaa elämänmuutokseen tähän suuntaan, se saa helpommin jäljittelijöitä. Meemiä ei voida eristää kuten tavallista geeniä, mutta meemit voidaan havaita objektiivisesti, epäsuoralla tavalla samaan tapaan kuin geenien toimintaa voidaan havaita ulkoasusta ; Kun esimerkiksi joku lausuu "pulttibois" -sketsisarjan lausumaa ensin televisiossa ja joku lausuu sen sitten kadulla, tämä on selvä kahdentuminen ja sama rakenne. Ja sitä kuinka paljon sitä lausutaan voidaan arvioida jossain määrin, jolloin voidaan nähdä onko se hokema yleistymässä vai harvinaistumassa. Ja kun voidaan tutkia ideologian sitä, miten hyvin ideologiat leviävät: Ideologioida ja niiden rakenteita voidaan tutkia, ja esimerkiksi muodin tutkimus osoittaa että yleistymistrendejä voidaan tutkia, joten voidaan selvästi tutkia myös sitä, onko yleistyvillä ideologioilla ja sosiaalisilla ilmiöillä tiettyjä rakenteita jotka aikaansaavat niiden yleistymisen. Kuitenkin etenkin tallennusmenetelmän puute ja se että meemiä ei voida eristää kuten tavallitsta geeniä kieltämättä tuottaa meemiteorian käytölle vaikeuksia ; Se on ikään kuin evoluutiotutkimusta joka ei voisi tutkia geenejä vaan voisi tutkia pelkästään ulkomuotoa. Fenotyypin, genotyypin ja koevoluution tapaiset tutkimukset ovat evoluutiorintamalla osoittaneet kuinka keskeistä sitominen on lopullisen ymmärtämisen kannalta, ja tässä kohden voi miettiä sitä pitääkö tätä esteenä vain hidasteena. Samoin kuin jyrkimpiä meemien kannattajien esittämiä muotoja - joissa ihmisiltä puuttuu "minuus" ja että he ovat ikään kuin passiivisia meemien levittäjiä jotka reagoivat lajinmukaisesti ja ennakoitavasti kun törmäävät johonkin meemiin - ovatkin sitten jo ihan oma lukunsa.
4: Kognitiotieteessä käytetään meemistä poikkeavaa käsitettä nimeltä mentaalinen representaatio, joka on vastaava informaation siirtymisen mallintamista helpottava työkalu. Mentaalisia representaatioita ovat (1. persoonan, "minä itse, minun oma") käsityksemme maailman ilmiöistä tai tapahtumista. Keskustelun alla on se, ovatko nämä kielellisiä (luokan istumajärjestys kirjoitettu nimillä listaan) vai visuaalisia (istumajärjestys on piirretty tai valokuvattu kuva): Toisaalta on jopa ehdotettu että symbolien ja kuvioiden käyttö olisi epäolennaista, koska pohjimmiltaan se on ikään kuin fysikaalinen ero tietokoneen kovalevyllä: Sekään ei ole "bitteinä" vaan magneettikentän muutoksina jotka ihminen ymmärtää "bitteinä", "ykkösinä" ja "nollina" jotka tulkitaan korkeammin vaikkapa "kirjaimina" tai korkeammin "sen idiootin blogiraapustuksena".
5: Konstruktivistisessa näkemyksessä otetaan kaikista yllä mainituista erilainen, luonteeltaan postmoderni, lähtökohta. Sen mukaan mikään tieto ei siirry sellaisenaan henkilöltä toiselle. Sen sijaan oppija luo saamistaan irtofaktoista oman rakennelmansa. Tämä konstruktio on sitten muotoutuu ja rakentuu yksilön ajatteluprosessien kautta, eikä oppilaan konstruktio ole sama kuin opettajan konstruktio ; matkintaakin tavoitteleva oppilas saisi aikaan vain tulkinnan opettajan konstruktiosta, ja saisi kyvyn toistaa siihen liittyviä yhdistelmiä, joka on hieman eri asia. Erojen syynä olisivat paitsi havaitut ja havaittavat seikat ja irtofaktat ja määritelmät. Lisäksi tulkitsijan (oppilaan tai opettajan) ennakko-oletukset, aikaisempi tieto, kulttuuri, ja oppimistilanteen tekijät, jotka voivat olla fysikaalisia, mentaalisia tai emotionaalisia. Siksi esimerkiksi scifisädettäjällä kahdennetulla henkilöllä olisi seuraavana päivänä erilainen konstruktio esimerkiksi sen vuoksi että toinen heräsi minuutin toista aikaisemmin tai koska toinen ei saanut kahvikuppia ja on tämän vuoksi ärtynyt.

Tämän listauksen opettelussa ja kannanotoissa on tärkeää huomata, kuinka ytimenä on loppujen lopuksi se, minkä pohjalta päätellään esimerkiksi sitä mitä jokin ideologia on. Esimerkiksi se pistää miettimään sitä että onko ideologia sellaista, jossa on tietty kielipohja, jota jokainen tulkitsee yksilöllisesti voimatta vertailla niiden tulkintasisältöä keskenään, vai onko sillä ydin joka voidaan ymmärtää ; Onko oppi vain kasa faktoja - tai jotain vielä epämääräisempää kuten symboliryhmiä - jotka vain esiintyvät ja joita esitetään yhdessä - vai onko niiden taustalla muutakin, jokin logiikka joka voidaan ymmärtää ilman että se on pelkkä yksilön tulkinta. Ja leviääkö oppi koska sitä vain satutaan levitettämään vapaaehtoisesti vai onko se luonteeltaan sellainen että se vetoaa meidät levittämään itseään.