"Thor" ja "Avengers" -elokuvat ovat tuoneet esille erikoisen piirteen. Nimittäin se, että Lokilla on vankka fanipohja, etenkin nörttityttöjen parissa. "Fangirl" -laumat ovat jonkinlainen selitettävä ilmiö. Sillä Loki on naisten parissa suositumpi kuin elokuvan sankari.
Asiaa on rinnastettu pääasiassa siihen, että Lokin fanitus olisi "pahoista pojista pitämistä". Eli jotain sellaista joka yhdistäisi nörttitytöt niihin naisiin jotka kirjoittavat elinkautisvangeille. Tämä selitys on nörttitytöistä itsestään ollut loukkaava. Ja selitys on omituinen siinä mielessä, että Loki ei edusta mitään "aggressiivisen alkuvoimaista" ihmisen ja apinan välimuotoa. Loki on hyvinkin ruipelo verrattuna Thoriin. ; Tämä hinteliköistä pitäminen on sitten voitu liittää siihen että ehkäisypillerit muuttavat naisten aivoja ja ennen kaikkea mieltymyksiä partnerinvalinnassa. Lokin fanitus johtuisikin siis aivokemiallisesta "kilteistä pojista pitämisestä". Nörttitytöt ovat pitäneet tästä selityksestä vielä vähemmän kuin siitä "pahan pojan syndroomasta" vihjaaminen.
Paremmin hyväksyntää ovat saaneet selitykset jotka nojaavat jollain tavalla samastumiseen.
Ensimmäinen niistä on "kaunakkoteoria", jossa Lokin kokemat vastoinkäymiset ovat jotain johon nörttitytöt ovat itse omassa elämässään tottuneet. Tämä on ymmärrettävää, koska Loki ei ole klassisessa mielessä paha. Hänen pyrintönsä ovat ongelmissa. Ja syntyperäkin on tässä ongelmana. Nörttityttöjen kulttuurissa tasa-arvo ja feminismi ovat sen verran esillä että he voivat samastua siihen että heitä kohdellaan epäreilusti koska he ovat syntyperältään naisia.
Toinen on vahvemmin samanhenkisyyttä korostava. Kun katsotaan Thoria, hän on lihaksikas, ja periaatteessa pilke silmäkulmassa. Mutta hän on, alkuperälleen uskollisena, myös hitusen yksinkertainen. Loki sen sijaan edustaa paljon korostetummin älyään käyttävää miestä. ; Sanotaan se suoraan. Thor on enemmän nörttipoikien eskapistinen ihanne. Loki taas on itsessään nörttimäinen mies, johon nörttinaiset voivat kokea samanmielisyyttä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste antagonisti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste antagonisti. Näytä kaikki tekstit
maanantai 18. marraskuuta 2013
tiistai 24. syyskuuta 2013
Banaali pahuus ja konfliktissa oleva sankari
"The Limitless Magazinessä" oli pieni kirjoitus tietokonepelien antagonisteista. Niissä harjoitetaan varsin stereotyyppisiä "pahiksia" jotka ovat tuttuja muistakin tarinoista. Tarinoissa yleistä on, että asioita katsotaan sankarin kautta. Sankari voi olla joko hyveellinen tai sitten hän on antisankarimainen siinä mielessä että hänellä on moraalikonflikteja. Lisäksi tarinassa voidaan punnita sitä miten sankari arvioi tekojensa hyvyyttä ja pahuutta. Sen sijaan näissä tarinoissa paha ei ole vastaavanlaisessa analyysissä.
Paha on vain jotain jota tarvitaan sankarin kannalta. "He is a reason to act, a reason to defend, a reason to show off our hero, to get us to care: he is not a character in a meaningful sense, he has no motives that we question – since that would mean questioning the hero - and he is written to be the dark to our hero’s light." Sen sijaan heidän motiivinsa jäävät usein hyvinkin etäisiksi. "Why do we get “conflicted” heroes, whose actions are coated in the grey of moral dilemmas - such as Mass Effect’s Shepard or The Walking Dead’s Lee - but, rarely, conflicted villains?" Tarinankerronnassa paha onkin tiivistynyt jonkinlaiseksi teknokraatiksi joka manipuloi massaa. Paha muistuttaa pahinta ateisteista levitettyä mielikuvaa ; Miespuolinen ilkeä massoja norsunluutornistaan ohjaava teknologiaa soveltava hahmo jolle massat ja teknologia redusoituvat jonkin hyvin ympäripyöreän motiivin jahtaamiseksi. "Stereotype dictates he be male, control a horde of minions, and have a fortress somewhere lit by flashes of thunder. His plans are some unfathomably weird concoction of revenge and pure malice, directed at something unachievable and vague - like “world domination” - and born from some dark deed or horrid wrong done to him or a loved one. He probably is talented at creating weird gadgets and weapons which, without fail, will fail." Pahan tappio on peräti ilo, jota ei kyseenalaisteta. "Do you even wonder why Bowser keeps taking Princess Peach? Does he actually deserve destruction?" ... "I’m sure the reasoning exists. It must. But it’s clearly not translating into something we care about as an audience."
Tietyllä tavalla ei ole sattumaa, että yhtäläisyyksiä on. Usein kristityn on esimerkiksi helppo ymmärtää miksi uskovaiset ovat lähetystyöhenkisiä ja motivoituneita käännyttämään. Heistä on sen sijaan vaikeaa käsittää miksi ateisti tekisi samalla tavalla. (Tarvitseeko opettaja motivaatiota totuuden kertomiseen kiinnostuksen ja tiedon jakamisen arvojen lisäksi? Voiko ateisti opettaa? Jos voi, koko juttu kaatuu siihen. Mutta uskovat harvemmin miettivät tätä. He tajuavat vain että heillä on lähetyskäsky kun vastapuolella taas ei ole.) Tämänlainen ymmärtämättömyys on selvää jotakuinkin samasta syystä miksi peleissä ei ole panostettu pahuuden ymmärtämiseen vaan tämä on redusoitu pelkäksi vastustajaksi jolla on väliä suhteessa sankariin ja sankarin maailmankatsomukseen, näkemykseen, tilanteisiin ja ongelmiin. Tilanne on ymmärrettävä mutta ei oikein hyväksyttävissä ; "Of course, since we’re playing a game from the perspective of one character, we don’t see the other side: but that’s not a reason to keep up the pretense of obviously bad versus obviously good."
Tämän tyyppinen sokeus on kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin tavallista. Tämän vuoksi filosofiassa onkin usein hankaluuksia. Viralliset määritelmät eivät ole kovinkaan usein sovellettavissa koska ne viittaavat taustalla oleviin intentioihin jotka jäävät usein salatuiksi. Kun taas arvio tehdään vain todistusaineiston pohjalta joka ei ole yhtä yksiselitteistä. "Systomykoosissa" kirjoitettiin tähän liittyen määritelmistä. Tässä hän ehdottaa että monesti on tehtävä filosofisia arvioita jotka tehdään ideaalimääritelmänä ja sitten on käytännön tulkintoja joissa on erilaiset lähtökohdat. Hänen malliesimerkkinä on sankaruuden sijasta itsemurha. "Tapani Kilpeläinen käsittelee itsemurhan määritelmää teoksessa Itsemurhan filosofia On luonnollisesti hankalaa vetää rajaa siihen, milloin ihminen on tarkoituksellisesti tappanut itsensä ja milloin kyseessä on vahinko, itsetuhoisuus tai onnettomuus, kun kuolleen intentioita ei voi tietää. Siksi Kilpeläinen käyttää kahta määritelmää: ideaalimääritelmää kuvaamaan itsemurhaa yleisesti olettaen että intentio-ongelmaa ei ole, sekä käytännön määritelmiä erikseen eri tilanteisiin."
Näkisinkin, että aika suuri osa konflikteista syntyy siitä että meillä on aivan erilainen pääsy ns. strategiseen tietoon. Strateginen tieto tarkoittaa tietoa tarkasteltavan kohteen intentioista ja etenkin "noloista salaisuuksista". (Esimerkiksi jauheliha minun jääkaapissa ei ole strategista tietoa mutta vegetaristin kaapissa se on juuri sitä.) Itsen kohdalla intentio-ongelmaa ei usein joko ole, tai se on ainakin vahvasti heikentynyt. (Emme toki ole aina ihan täysin perillä mitä haluamme ja miksi, mutta jotain tajua tästä kuitenkin on.) Toiset ihmiset taas näyttäytyvät jonakin jotka ikään kuin esiintyvät meille. Ja usein kohtelemme heitä kuin he oltaisiin yleisössä.
Tähän minusta hyvin sopien voisi linkata "unkurin" kirjoituksen jossa mietitään sitä millä sanoin ihmisiä kuvataan. "olen ollut huomaavinani että ihmiset ja henget ovat vähentyneet ja henkilöt lisääntyneet. olen vähän ymmälläni siitä, milloin ihmisestä käytetään sanaa henki, milloin henkilö" ... "perussanakirjan mukaan henkilö tarkoittaa ihmistä yksilönä, toiseksi se tarkoittaa ihmistä kirjan henkilöhahmona ja kolmanneksi ihmisen yksilöllistä olemusta. jonkun henkilö saattaa esimerkiksi herättää ristiriitaisia tunteita. olisi hölmöä jos neuvolan kätilö kutsuisi kolmen kuukauden ikäistä poikavauvaa miespuoliseksi henkilöksi. yhtä hölmöä olisi kutsua pommin tappamia ihmisiä henkilöiksi. jokin kielitajussamme sanoo, että pommi tappaa ihmisiä eikä henkilöitä." Ehkä se on niin että siinä vaiheessa kun pommi tappaa henkilöitä, on avattu tie jollekin jossa elämä näyttäytyy ikään kun siltä miltä roolipelit näyttivät sen vaaroista varoittavien kristittyjen silmiin saatanapaniikissa. Ehkä se on niin että tämänlainen tila ei toteudu fantasiassa roolipeleissä, vaan esimerkiksi terrorismissa, sodassa - ja jonka alkusointuja soitellaan itse kunkin toimesta esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla.
Paha on vain jotain jota tarvitaan sankarin kannalta. "He is a reason to act, a reason to defend, a reason to show off our hero, to get us to care: he is not a character in a meaningful sense, he has no motives that we question – since that would mean questioning the hero - and he is written to be the dark to our hero’s light." Sen sijaan heidän motiivinsa jäävät usein hyvinkin etäisiksi. "Why do we get “conflicted” heroes, whose actions are coated in the grey of moral dilemmas - such as Mass Effect’s Shepard or The Walking Dead’s Lee - but, rarely, conflicted villains?" Tarinankerronnassa paha onkin tiivistynyt jonkinlaiseksi teknokraatiksi joka manipuloi massaa. Paha muistuttaa pahinta ateisteista levitettyä mielikuvaa ; Miespuolinen ilkeä massoja norsunluutornistaan ohjaava teknologiaa soveltava hahmo jolle massat ja teknologia redusoituvat jonkin hyvin ympäripyöreän motiivin jahtaamiseksi. "Stereotype dictates he be male, control a horde of minions, and have a fortress somewhere lit by flashes of thunder. His plans are some unfathomably weird concoction of revenge and pure malice, directed at something unachievable and vague - like “world domination” - and born from some dark deed or horrid wrong done to him or a loved one. He probably is talented at creating weird gadgets and weapons which, without fail, will fail." Pahan tappio on peräti ilo, jota ei kyseenalaisteta. "Do you even wonder why Bowser keeps taking Princess Peach? Does he actually deserve destruction?" ... "I’m sure the reasoning exists. It must. But it’s clearly not translating into something we care about as an audience."
Tietyllä tavalla ei ole sattumaa, että yhtäläisyyksiä on. Usein kristityn on esimerkiksi helppo ymmärtää miksi uskovaiset ovat lähetystyöhenkisiä ja motivoituneita käännyttämään. Heistä on sen sijaan vaikeaa käsittää miksi ateisti tekisi samalla tavalla. (Tarvitseeko opettaja motivaatiota totuuden kertomiseen kiinnostuksen ja tiedon jakamisen arvojen lisäksi? Voiko ateisti opettaa? Jos voi, koko juttu kaatuu siihen. Mutta uskovat harvemmin miettivät tätä. He tajuavat vain että heillä on lähetyskäsky kun vastapuolella taas ei ole.) Tämänlainen ymmärtämättömyys on selvää jotakuinkin samasta syystä miksi peleissä ei ole panostettu pahuuden ymmärtämiseen vaan tämä on redusoitu pelkäksi vastustajaksi jolla on väliä suhteessa sankariin ja sankarin maailmankatsomukseen, näkemykseen, tilanteisiin ja ongelmiin. Tilanne on ymmärrettävä mutta ei oikein hyväksyttävissä ; "Of course, since we’re playing a game from the perspective of one character, we don’t see the other side: but that’s not a reason to keep up the pretense of obviously bad versus obviously good."
Tämän tyyppinen sokeus on kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin tavallista. Tämän vuoksi filosofiassa onkin usein hankaluuksia. Viralliset määritelmät eivät ole kovinkaan usein sovellettavissa koska ne viittaavat taustalla oleviin intentioihin jotka jäävät usein salatuiksi. Kun taas arvio tehdään vain todistusaineiston pohjalta joka ei ole yhtä yksiselitteistä. "Systomykoosissa" kirjoitettiin tähän liittyen määritelmistä. Tässä hän ehdottaa että monesti on tehtävä filosofisia arvioita jotka tehdään ideaalimääritelmänä ja sitten on käytännön tulkintoja joissa on erilaiset lähtökohdat. Hänen malliesimerkkinä on sankaruuden sijasta itsemurha. "Tapani Kilpeläinen käsittelee itsemurhan määritelmää teoksessa Itsemurhan filosofia On luonnollisesti hankalaa vetää rajaa siihen, milloin ihminen on tarkoituksellisesti tappanut itsensä ja milloin kyseessä on vahinko, itsetuhoisuus tai onnettomuus, kun kuolleen intentioita ei voi tietää. Siksi Kilpeläinen käyttää kahta määritelmää: ideaalimääritelmää kuvaamaan itsemurhaa yleisesti olettaen että intentio-ongelmaa ei ole, sekä käytännön määritelmiä erikseen eri tilanteisiin."
Näkisinkin, että aika suuri osa konflikteista syntyy siitä että meillä on aivan erilainen pääsy ns. strategiseen tietoon. Strateginen tieto tarkoittaa tietoa tarkasteltavan kohteen intentioista ja etenkin "noloista salaisuuksista". (Esimerkiksi jauheliha minun jääkaapissa ei ole strategista tietoa mutta vegetaristin kaapissa se on juuri sitä.) Itsen kohdalla intentio-ongelmaa ei usein joko ole, tai se on ainakin vahvasti heikentynyt. (Emme toki ole aina ihan täysin perillä mitä haluamme ja miksi, mutta jotain tajua tästä kuitenkin on.) Toiset ihmiset taas näyttäytyvät jonakin jotka ikään kuin esiintyvät meille. Ja usein kohtelemme heitä kuin he oltaisiin yleisössä.
Tähän minusta hyvin sopien voisi linkata "unkurin" kirjoituksen jossa mietitään sitä millä sanoin ihmisiä kuvataan. "olen ollut huomaavinani että ihmiset ja henget ovat vähentyneet ja henkilöt lisääntyneet. olen vähän ymmälläni siitä, milloin ihmisestä käytetään sanaa henki, milloin henkilö" ... "perussanakirjan mukaan henkilö tarkoittaa ihmistä yksilönä, toiseksi se tarkoittaa ihmistä kirjan henkilöhahmona ja kolmanneksi ihmisen yksilöllistä olemusta. jonkun henkilö saattaa esimerkiksi herättää ristiriitaisia tunteita. olisi hölmöä jos neuvolan kätilö kutsuisi kolmen kuukauden ikäistä poikavauvaa miespuoliseksi henkilöksi. yhtä hölmöä olisi kutsua pommin tappamia ihmisiä henkilöiksi. jokin kielitajussamme sanoo, että pommi tappaa ihmisiä eikä henkilöitä." Ehkä se on niin että siinä vaiheessa kun pommi tappaa henkilöitä, on avattu tie jollekin jossa elämä näyttäytyy ikään kun siltä miltä roolipelit näyttivät sen vaaroista varoittavien kristittyjen silmiin saatanapaniikissa. Ehkä se on niin että tämänlainen tila ei toteudu fantasiassa roolipeleissä, vaan esimerkiksi terrorismissa, sodassa - ja jonka alkusointuja soitellaan itse kunkin toimesta esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla.
maanantai 15. lokakuuta 2012
PaTrick
Televisiosarja "Mentalist" on sarja, josta en pidä kovin paljoa ; Joku voisi ajatella että Patrick Jane vetoaisi minuun koska hän käyttää erilaisia temppuja ja jippoja. Lisäksi hän on paikoitellen hyvinkin moraaliltaan joustava hahmo. Näin ollen "kun pidän Housesta" -logiikalla minun pitäisi pitää tästä sarjasta. Mutta en pidä. (On kenties hoopoa vaatia selitystä sille miksi ei pidä jostain sarjasta, mutta minulla on tähän jonkinlainen selitys/oikeutus jonka kerron.) En kuitenkaan pidä, koska näin karkeasti sanoen Patrick Jane on "karismaattinen sosiopaatti" tämä ei ollut selvää ensimmäisellä tuotantokaudella, mutta sarjan edetessä tämä on yhä enemmän ja enemmän selvää. "House M.D." taas tarjoaa sanakriksi lähinnä "nenäkkään ärsyttävä munapäätä". Jane siis edustaa ihmistyyppiä jota pidän elävässä elämässäkin "äärimmäisen epäluotettavana". (Joku, kuten esimerkiksi puolisoni, voisi sanoa että en luota kunnolla oikein yhtään kehenkään. He ovat oikeassa, mutta ihmisten epäluottamuksessa on kuitenkin aste -eroja ja on olemassa raja -arvoja joiden ali epäluotettavuus on siedettävällä tasolla.) Näin ollen vastenmielisyyteni Patrick Janea kohtaan on mielestäni samaa kuin vastenmielisyyteni sarjamurhaajan touhuja seuraavaa "Dexter" -sarjaa kohtaan. (Sekin on hienosti käsikirjoitettu sarja, mutta en kykene nauttimaan siitä.)
En kuitenkaan inhoa "Mentalistia" niin että en seuraisi sitä silloin tällöin. Sarjaa on tullut jo monta tuotantokautta, joten satunnaiskatsomisestani huolimatta olen päätynyt tekemään tiettyjä päätelmiä sarjan tulevista tapahtumista, tarkalleen ottaen sen loppuratkaisusta. On tietysti tavallaan typerää leikkiä fiktiivisen kertomuksen spoilaamisella ennen kuin koko sarja on edes päättynyt, mutta tämänlainen "leikki" asian parissa on kuitenkin jotenkin viihdyttävää. (Minulla on ollut erilaisia teorioita muistakin sarjoista. Valitettavasti nämä ovat tavallisesti olleet väärässä. Pidän niitä kuitenkin ratkaisuina jotka käsikirjoittajien olisi pitänyt tehdä, joten minä en ole väärässä vaan sarjan kirjoittajat. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.)
Tarkalleen ottaen teoriani on se, että Patrick Jane on sarjassa metsästetty Red John. Eli että sarjan protagonisti ja antagonisti ovat sama hahmo. Voidaan sanoa että Red John on teoriani mukaan Patrick Janen alter ego. Tai että Red John on Patrick Jane ilman itsekontrollia. Tälle teorialle on muitakin kannattajia, jotka ovat kaivelleet esille perusteluja näkemykselle;
Yhteyksiä haetaan esimerkiksi William Blaken runoudesta johon sarjassa on referoitu, ja viittaamalla feminiinisiin ja maskuliinisiin piirteisiin ; "Male and Female opposites and in the police lingo always used to describe unknown victims. JANE DOE/JOHN DOE. William Blake Poem used Talks of Symmetry. Jane is the soft side - the Female version. John is the hard side - the Male version."
Toisaalta "Mentalistin" Wikisivustoon on koottu varsin mahtipontinen kokoelma erilaisia teorioita joissa yhtenä suurimmista ja pisimmin perustelluista arvailuista on juurikin teoria siitä että Red John on Patrick Jane. Päälinjat tässä korostavat sitä että Patrick Jane ja Red John ovat itse asiassa hyvin samanlaisia hahmoina. Heillä on äärimmäisen samanlainen taitokokonaisuus. Lisäksi Patrickin moraali on varsin ongelmallinen, ja vaikka hän väittää olevansa valmis kantamaan vastuunsa teoistaan, käytännössä hän manipuloi tilanteet siten että hän ei koskaan joudu. Lisäksi Patrick Janen moraali näyttää löystyvän pitkin sarjaa. (Ja hän ikään kuin degeneroituu pikku hiljaa kohti Red Johnia myös Patrick Janena, eli hän pikku hiljaa paljastaisi omia karvojaan roolin takaa.) Todisteiksi saadaan muun muassa se, että aiheen asiantuntija tekee sarjassa Patrick Janelle luonnehdinnan jossa Patrick on sosiopaatti, se, että Red John kuulostaa nauhalla täsmälleen samalta kuin Patrick Janen ääni jota on sitten korotettu. Osa näistä teorioista korostaa että Red John on Janen "uniminä" ja korostavat tässä esimerkiksi Janen univaikeuksia. Itse kannatan kuitenkin sitä että Patrick Jane on Red John nimenomaan valveilla ; Hänen nauhalla käymänsä vuoropuhelut onnistuvat koska Patrick Jane on suunnitellut dialogin. Jos uniminä ohjaisi keskustleua ei valveminä tietäisi vastata. (Ja jos Red John on eri henkilö, niin koko teoria kaatuu eikä kyseessä ole nauhoite. Mutta pysyn teoriassani joten en välitä tästä mahdollisuudesta.)
1: Jotkin piirteet näyttävät vaikeilta. Esimerkiksi Patrick Janella näyttää olevan alibi hänen vaimonsa ja lapsensa surmalle, joka taas on Red Johnin temppuja ja perustelu Patrick Janen "kostoryntäykselle". Jane peräti tekee ilmoituksen poliisille samassa asussa kuin missä on ollut televisiossa murhan oletettuna ajankohtana. Nämäkin voidaan sovittaa mahdollisiksi ad hoc- selityksin. "Just because he was in the same suit does not mean he couldn't have killed his wife and child before the show. This is a brilliant dude who could easily have manipulated forensics, etc. to make it "appear" that he had an alibi."
Itseäni vakuuttaa jo Red Johnin hymynaamatunnuksen visuaalinen ilme. Minun silmääni se näyttää "tinttimäiseltä hymynaamalta". (Ja Patrick Janen hiuksetkaan eivät ole täysin vaaleat vaan hieman punaiseen vivahtavat). Eli Red John itse asiassa piirtää narsistisesti äärimmäisen karrikatyyrin omasta muotokuvastaan. Tämäkin viittaa siihen että Patrick Jane voisi olla Red John.
Tämän teorian todistaminen ei ole kuitenkaan tämän blogauksen pääaihe. (Niiden tarkempi sisältö löytyy antamistani linkeistä ja niiden toistaminen kokonaisuutena ei olisi tarkoituksenmukaista.) Tarinankerronnallisesti ratkaisu on nimittäin itsestäni äärimmäisen kiinnostava. Muut selitykset ovat mahdollisia, mutta ne luultavasti vetoavat toisenlaisiin mieliin. Ja toisaalta minuun vetoava teoria ei tuskin lämmintä monia muita;
1: Esimerkiksi freudilainen voisi olla kiinnostunut toisesta yleisestä teoriasta, jonka mukaan Red John olisi Patrick Janen isä. Tämänhän tiedetään olleen manipuloiva huijari. Tämä(kin) teoria selittäisi miksi Red John ja Patrick Jane ovat molemmin puolin pakkomielteisiä toisistaan. Patrick Janen kiinnostus Red Johnista on koston kautta ymmärrettävää, mutta Red Johnin halu leikkiä nimenomaan Patrick Janella jää enemmän auki. Kiinnostuksen selittämiseksi isyys antaa uskottavan selityksen (samoin kuin se, että Red John olisi Patrick Jane itse). Perimmäisestä isänmurhasta saa freudilaisia kicksejä, jos mieli sattuu olemaan sellainen. (Toisin kuin.)
2: Toisaalta klassinen tarinankerronta on sellaista että tulkintani voisi tuntua tylsältä. Onhan nimittäin hyvinkin tavallista, miltei pääsääntö, että sankari ja konna jakavat yhteisen pelisäännöstön. Vaikka tosielämässä valtaosa konflikteista johtuvat toiseudesta, siitä että ihmisillä on "erilainen kielipeli" ja siihen liittyvät "eri pelisäännöt" joihin liittyy näkemyseroja, on tarinoissa yleensä se, että erimielisyydet ratkaistaan yhteisen pelikentän alueella. Näin esimerkiksi Sherlock Holmes ja Moriarty ovat keskenään hyvin samanlaisia, viktoriaanisen älykkäitä miehiä. Näin ollen Patrick Jane ja Red John olisivat samanlaisia "koska tarinankerronnan säännöt". (Tosielämässä ei olekaan peliä jossa tilanne ratkeaisi, toisin kuin tarinankerronnassa jossa hyvä yleensä voittaa pahan. Tarinankerronta tarjoaa siis peliä ja voittajia, toisin kuin elämä jossa konfliktit ovat usein maailmankuvakohtaisia ja perimmiltään ratkeamattomia ; Tiede voi kenties ratkaista isonkin osan näistä ongelmista mutta ihmiset assimiloivat nämä ratkaisut helposti irrelevanteiksi jos se rikkoo heidän maailmankuvaansa kohtaan. Näin konflikti ei ratkea vaikka siinä olisikin "oikeasti voittaja". Tarinat eivät tämänlaisia lakeja tottele, vaan usein se tarjoaa nimenomaan absoluuttisen voittajan ja häviäjän. Tätä kutsutaan esimerkiksi "tarinan opetukseksi".)
Itseäni yksinkertaisesti viehättää dekonstruoida vanhaa Bertolt Brechtin huomautusta jossa "Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita." (Joka itsessään mursi vanhan sankaruusnäkemyksen jossa ajateltiin että "Onneton se maa jossa ei ole sankareita", koska se eläisi ihmisenkokoisessa latteudessa ilman yhteyttä johonkin suurempaan.) Tässä korostuu se, että sankaruus vaatii erillisen pahan olemassaolon ; Eli ilman konnaa ei ole sankaria. Kun paha ja hyvä ovat saman ihmisen eri "performansseja", ollaan lähempänä "eksistentialistista sisäistä sankaria/sisäistä konnaa" ja sen hakemista. Ihmiset etsivät usein pahaa ulkopuolelta, huomaamatta että se on sisäpuolella. Lisäksi ihmiset mielellään palvovat sankaria kyseenalaistamatta tätä. Se, että on tsempannut monta tuotantokautta herrasmieheltä vaikuttavaa pehmeäpuheista ja karismaattista psykopaattimurhaajaa olisi hieno säväyttävä muistutus siitä että kenties "onneton on se maa joka rakentaa ja pitää sankareita."
Toinen itseäni viehättävä piirre tässä selityksessä on se, että se sopii (oman maailmankuvani hellimisen lisäksi) sarjan yleiseen ideaan todella hyvin. Mentalistin koko ydinidea on siinä että Patrick Jane saa ohjailtua ihmisiä. Tämä manipulaatio on sarjan koko ydinidea. Maailman sisällä maksimaalinen huijaus olisi se, että hän koijaisi koko sarjan ajan kaikkia rikoksia ratkovan tiimin jäseniä. Lisäksi hän onnistuisi manipuloimaan "neljännen seinän ulkopuolellekin", kun katsojatkin uskoisivat hänen sankaruuteensa. Tämä ratkaisu tekisi Janesta "ultimaattisen manipuloijan" ja "metamanipuloijan". Mentalist olisi tällöin sarja huijaamisetsa ja harhaanjohtamisesta tarinan kaikilla tasoilla. Jos Patrick Jane olisi pelkästään erikoisasiantuntija, kyseessä olisi tavanomainen "poliisia konsultoiva yhden alan ekspertti" joihin olemme muutoinkin jo tottuneet ja näin koko sarjan idea latistuisi pelkäksi keskinkertaiseksi poliisisarjaksi/murhamysteerisarjaksi.
En kuitenkaan inhoa "Mentalistia" niin että en seuraisi sitä silloin tällöin. Sarjaa on tullut jo monta tuotantokautta, joten satunnaiskatsomisestani huolimatta olen päätynyt tekemään tiettyjä päätelmiä sarjan tulevista tapahtumista, tarkalleen ottaen sen loppuratkaisusta. On tietysti tavallaan typerää leikkiä fiktiivisen kertomuksen spoilaamisella ennen kuin koko sarja on edes päättynyt, mutta tämänlainen "leikki" asian parissa on kuitenkin jotenkin viihdyttävää. (Minulla on ollut erilaisia teorioita muistakin sarjoista. Valitettavasti nämä ovat tavallisesti olleet väärässä. Pidän niitä kuitenkin ratkaisuina jotka käsikirjoittajien olisi pitänyt tehdä, joten minä en ole väärässä vaan sarjan kirjoittajat. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.)
Yhteyksiä haetaan esimerkiksi William Blaken runoudesta johon sarjassa on referoitu, ja viittaamalla feminiinisiin ja maskuliinisiin piirteisiin ; "Male and Female opposites and in the police lingo always used to describe unknown victims. JANE DOE/JOHN DOE. William Blake Poem used Talks of Symmetry. Jane is the soft side - the Female version. John is the hard side - the Male version."
Toisaalta "Mentalistin" Wikisivustoon on koottu varsin mahtipontinen kokoelma erilaisia teorioita joissa yhtenä suurimmista ja pisimmin perustelluista arvailuista on juurikin teoria siitä että Red John on Patrick Jane. Päälinjat tässä korostavat sitä että Patrick Jane ja Red John ovat itse asiassa hyvin samanlaisia hahmoina. Heillä on äärimmäisen samanlainen taitokokonaisuus. Lisäksi Patrickin moraali on varsin ongelmallinen, ja vaikka hän väittää olevansa valmis kantamaan vastuunsa teoistaan, käytännössä hän manipuloi tilanteet siten että hän ei koskaan joudu. Lisäksi Patrick Janen moraali näyttää löystyvän pitkin sarjaa. (Ja hän ikään kuin degeneroituu pikku hiljaa kohti Red Johnia myös Patrick Janena, eli hän pikku hiljaa paljastaisi omia karvojaan roolin takaa.) Todisteiksi saadaan muun muassa se, että aiheen asiantuntija tekee sarjassa Patrick Janelle luonnehdinnan jossa Patrick on sosiopaatti, se, että Red John kuulostaa nauhalla täsmälleen samalta kuin Patrick Janen ääni jota on sitten korotettu. Osa näistä teorioista korostaa että Red John on Janen "uniminä" ja korostavat tässä esimerkiksi Janen univaikeuksia. Itse kannatan kuitenkin sitä että Patrick Jane on Red John nimenomaan valveilla ; Hänen nauhalla käymänsä vuoropuhelut onnistuvat koska Patrick Jane on suunnitellut dialogin. Jos uniminä ohjaisi keskustleua ei valveminä tietäisi vastata. (Ja jos Red John on eri henkilö, niin koko teoria kaatuu eikä kyseessä ole nauhoite. Mutta pysyn teoriassani joten en välitä tästä mahdollisuudesta.)
1: Jotkin piirteet näyttävät vaikeilta. Esimerkiksi Patrick Janella näyttää olevan alibi hänen vaimonsa ja lapsensa surmalle, joka taas on Red Johnin temppuja ja perustelu Patrick Janen "kostoryntäykselle". Jane peräti tekee ilmoituksen poliisille samassa asussa kuin missä on ollut televisiossa murhan oletettuna ajankohtana. Nämäkin voidaan sovittaa mahdollisiksi ad hoc- selityksin. "Just because he was in the same suit does not mean he couldn't have killed his wife and child before the show. This is a brilliant dude who could easily have manipulated forensics, etc. to make it "appear" that he had an alibi."
Itseäni vakuuttaa jo Red Johnin hymynaamatunnuksen visuaalinen ilme. Minun silmääni se näyttää "tinttimäiseltä hymynaamalta". (Ja Patrick Janen hiuksetkaan eivät ole täysin vaaleat vaan hieman punaiseen vivahtavat). Eli Red John itse asiassa piirtää narsistisesti äärimmäisen karrikatyyrin omasta muotokuvastaan. Tämäkin viittaa siihen että Patrick Jane voisi olla Red John.
Tämän teorian todistaminen ei ole kuitenkaan tämän blogauksen pääaihe. (Niiden tarkempi sisältö löytyy antamistani linkeistä ja niiden toistaminen kokonaisuutena ei olisi tarkoituksenmukaista.) Tarinankerronnallisesti ratkaisu on nimittäin itsestäni äärimmäisen kiinnostava. Muut selitykset ovat mahdollisia, mutta ne luultavasti vetoavat toisenlaisiin mieliin. Ja toisaalta minuun vetoava teoria ei tuskin lämmintä monia muita;
1: Esimerkiksi freudilainen voisi olla kiinnostunut toisesta yleisestä teoriasta, jonka mukaan Red John olisi Patrick Janen isä. Tämänhän tiedetään olleen manipuloiva huijari. Tämä(kin) teoria selittäisi miksi Red John ja Patrick Jane ovat molemmin puolin pakkomielteisiä toisistaan. Patrick Janen kiinnostus Red Johnista on koston kautta ymmärrettävää, mutta Red Johnin halu leikkiä nimenomaan Patrick Janella jää enemmän auki. Kiinnostuksen selittämiseksi isyys antaa uskottavan selityksen (samoin kuin se, että Red John olisi Patrick Jane itse). Perimmäisestä isänmurhasta saa freudilaisia kicksejä, jos mieli sattuu olemaan sellainen. (Toisin kuin.)
2: Toisaalta klassinen tarinankerronta on sellaista että tulkintani voisi tuntua tylsältä. Onhan nimittäin hyvinkin tavallista, miltei pääsääntö, että sankari ja konna jakavat yhteisen pelisäännöstön. Vaikka tosielämässä valtaosa konflikteista johtuvat toiseudesta, siitä että ihmisillä on "erilainen kielipeli" ja siihen liittyvät "eri pelisäännöt" joihin liittyy näkemyseroja, on tarinoissa yleensä se, että erimielisyydet ratkaistaan yhteisen pelikentän alueella. Näin esimerkiksi Sherlock Holmes ja Moriarty ovat keskenään hyvin samanlaisia, viktoriaanisen älykkäitä miehiä. Näin ollen Patrick Jane ja Red John olisivat samanlaisia "koska tarinankerronnan säännöt". (Tosielämässä ei olekaan peliä jossa tilanne ratkeaisi, toisin kuin tarinankerronnassa jossa hyvä yleensä voittaa pahan. Tarinankerronta tarjoaa siis peliä ja voittajia, toisin kuin elämä jossa konfliktit ovat usein maailmankuvakohtaisia ja perimmiltään ratkeamattomia ; Tiede voi kenties ratkaista isonkin osan näistä ongelmista mutta ihmiset assimiloivat nämä ratkaisut helposti irrelevanteiksi jos se rikkoo heidän maailmankuvaansa kohtaan. Näin konflikti ei ratkea vaikka siinä olisikin "oikeasti voittaja". Tarinat eivät tämänlaisia lakeja tottele, vaan usein se tarjoaa nimenomaan absoluuttisen voittajan ja häviäjän. Tätä kutsutaan esimerkiksi "tarinan opetukseksi".)
Itseäni yksinkertaisesti viehättää dekonstruoida vanhaa Bertolt Brechtin huomautusta jossa "Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita." (Joka itsessään mursi vanhan sankaruusnäkemyksen jossa ajateltiin että "Onneton se maa jossa ei ole sankareita", koska se eläisi ihmisenkokoisessa latteudessa ilman yhteyttä johonkin suurempaan.) Tässä korostuu se, että sankaruus vaatii erillisen pahan olemassaolon ; Eli ilman konnaa ei ole sankaria. Kun paha ja hyvä ovat saman ihmisen eri "performansseja", ollaan lähempänä "eksistentialistista sisäistä sankaria/sisäistä konnaa" ja sen hakemista. Ihmiset etsivät usein pahaa ulkopuolelta, huomaamatta että se on sisäpuolella. Lisäksi ihmiset mielellään palvovat sankaria kyseenalaistamatta tätä. Se, että on tsempannut monta tuotantokautta herrasmieheltä vaikuttavaa pehmeäpuheista ja karismaattista psykopaattimurhaajaa olisi hieno säväyttävä muistutus siitä että kenties "onneton on se maa joka rakentaa ja pitää sankareita."
Toinen itseäni viehättävä piirre tässä selityksessä on se, että se sopii (oman maailmankuvani hellimisen lisäksi) sarjan yleiseen ideaan todella hyvin. Mentalistin koko ydinidea on siinä että Patrick Jane saa ohjailtua ihmisiä. Tämä manipulaatio on sarjan koko ydinidea. Maailman sisällä maksimaalinen huijaus olisi se, että hän koijaisi koko sarjan ajan kaikkia rikoksia ratkovan tiimin jäseniä. Lisäksi hän onnistuisi manipuloimaan "neljännen seinän ulkopuolellekin", kun katsojatkin uskoisivat hänen sankaruuteensa. Tämä ratkaisu tekisi Janesta "ultimaattisen manipuloijan" ja "metamanipuloijan". Mentalist olisi tällöin sarja huijaamisetsa ja harhaanjohtamisesta tarinan kaikilla tasoilla. Jos Patrick Jane olisi pelkästään erikoisasiantuntija, kyseessä olisi tavanomainen "poliisia konsultoiva yhden alan ekspertti" joihin olemme muutoinkin jo tottuneet ja näin koko sarjan idea latistuisi pelkäksi keskinkertaiseksi poliisisarjaksi/murhamysteerisarjaksi.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Pieni ajatus synkästä yksinpuhelusta.
Elokuva- ja muukin viihdeteollisuus toistaa tilanentta jossa antagonisti - eli "pahis" - paljastaa protagonistille - eli "hyvikselle" - koko hienon suunnitelmansa ytimen. Ilmiö toistuu piirretyistä James Bond -elokuviin. Kiinnijäämisen rangaistukseksi saadaan kuulla monologi jossa koko pahan suunnitelma selitetään.
Jotenkin kuuluu asiaan että tälläinen yksinpuhelu pidetään.
1: Tarinankerronnan kannalta tämä antaa sankarille olennaiset tiedot. Ja katsojakin pääsee näin mukaan tietämään tilanne joka johtaa siihen että hän jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu.
2: Toisekseen se kuvaa tietynlaista epäsosiaalisuutta. Paha ei paljasta suunnitelmiaan kovinkaan usein dialogissa, keskustelussa. Puhe on sen sijaan usein pitkä yksinpuhelu jossa sankarin rooliksi jää toimia yleisönä. Näin ikään kuin korostuu se, miten normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä vieraantunut paha on. Pahasta vieraannutaan.
Sen sijaan on vaikeampaa ymmärtää miksi pahis haluaisi pitää tälläisen monologin. Joku voi tuupata tämän pelkkänä huonona kekseliäisyytenä ja pitää sitä tarinalle huonona. Mutta kirjallisuutta voi aina lukea monella tavalla.
1: Helposti tämä voidaan motivoida pätemisen halulla. Yksityiskohtainen suunnitelma on niin hienostunut että hyviksenkin tulisi voida kokea ihailua ylivaltaisen taitavan suunnitelman edessä.
2: Jossain tapauksessa pelkkä asiasta innostuminen riittää ; Esimerkiksi Jules Vernen "Sukelluslaivalla maapallon ympäri" -kirjassa kapteeni Nemo pistää ensi töikseen kapteeni Aronnaxin ja harppuunamies Ned Landin istumaan alas ja pitää heille monologin jossa selittää veneen tekniikasta. Tässä vaiheessa kirjaa Nemo esiintyy vaarallisena ; Merillä laivoja on tuhonnut hirviö, ja Aronnax on lähtenyt metsästämään tätä. Hirviö on kuitenkin sukellusvene. Kirjassa tässä vaiheessa näyttääkin siltä että "paha pitää monologin", mutta myöhemmin Nemosta paljastuu positiivisempia puolia.
3: Joku voisi hakea syitä jopa yksinäisyydestä. Hullu professori on vieraantunut seurasta ja yksinäinen. Siksi seuraa pidetään sillä ainoalla tavalla joka osataan ; Puhutaan siitä asiasta jota osataan. Tässä selityksessä joko pahuus aikaansaa yksinäisyyden ja eristymisen kun ihmiset eivät kestä ilkeitä suunnitelmia kähmivää. Tai sitten yksinäisyys ajaa vihaan ja tuhosuunnitelmat ovat tämän lopputulos.
Huvittavana kuriositeettina voisi tähän liittää kaksi asiaa, vitsin vuoksi;
1: Luennot. Jos mielenterve professori - vaikkapa Indiana Jones - pitää monologin, hän luennoi. Tämä ei irrota häntä ja tee vieraaksi, vaan selittää elukuvan katsojalle että "tämä herra on oppinut mies". Hulluilla professoreilla ei ole luokkahuoneita joille puhua perehtyneisyydestään, joten hän joutuu tyytymään mihin tahansa yleisöön.
2: Blogaaminen. Jos bloginpitäminen nähdään "Nietzscheläisenä autiomaana", sen kommentointi ilmenee lähinnä väärinymmärryksinä. Tällöin blogi ei ole keskustelevaa. Dialogin sijasta tulee monologi. Tätä kautta yleisön saa tyhjästäkin. Siinä missä Wellsin "Näkymätön mies" -kirjassa paha Griffin keksii keinon muuttaa itsensä näkymättömäksi -mutta ei keksi miten palauttaa tilansa normaaliksi ja menettää mielenterveytensä - ja menee sitten tohtori Kempin luokse pitämään monologia maailmanvalloitussuunnitelmistaan, voi blogaaja tehdä vastaavan omasta olohuoneestaan.
Kirjoittaja poistuu takavasemmalle hihitellen ja käsillään kähmien. Viagraohjautuvia lasersäteitä ampuvat piraijat ovat valmiina. Kiäh kiäh.
Jotenkin kuuluu asiaan että tälläinen yksinpuhelu pidetään.
1: Tarinankerronnan kannalta tämä antaa sankarille olennaiset tiedot. Ja katsojakin pääsee näin mukaan tietämään tilanne joka johtaa siihen että hän jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu.
2: Toisekseen se kuvaa tietynlaista epäsosiaalisuutta. Paha ei paljasta suunnitelmiaan kovinkaan usein dialogissa, keskustelussa. Puhe on sen sijaan usein pitkä yksinpuhelu jossa sankarin rooliksi jää toimia yleisönä. Näin ikään kuin korostuu se, miten normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä vieraantunut paha on. Pahasta vieraannutaan.
Sen sijaan on vaikeampaa ymmärtää miksi pahis haluaisi pitää tälläisen monologin. Joku voi tuupata tämän pelkkänä huonona kekseliäisyytenä ja pitää sitä tarinalle huonona. Mutta kirjallisuutta voi aina lukea monella tavalla.
1: Helposti tämä voidaan motivoida pätemisen halulla. Yksityiskohtainen suunnitelma on niin hienostunut että hyviksenkin tulisi voida kokea ihailua ylivaltaisen taitavan suunnitelman edessä.
2: Jossain tapauksessa pelkkä asiasta innostuminen riittää ; Esimerkiksi Jules Vernen "Sukelluslaivalla maapallon ympäri" -kirjassa kapteeni Nemo pistää ensi töikseen kapteeni Aronnaxin ja harppuunamies Ned Landin istumaan alas ja pitää heille monologin jossa selittää veneen tekniikasta. Tässä vaiheessa kirjaa Nemo esiintyy vaarallisena ; Merillä laivoja on tuhonnut hirviö, ja Aronnax on lähtenyt metsästämään tätä. Hirviö on kuitenkin sukellusvene. Kirjassa tässä vaiheessa näyttääkin siltä että "paha pitää monologin", mutta myöhemmin Nemosta paljastuu positiivisempia puolia.
3: Joku voisi hakea syitä jopa yksinäisyydestä. Hullu professori on vieraantunut seurasta ja yksinäinen. Siksi seuraa pidetään sillä ainoalla tavalla joka osataan ; Puhutaan siitä asiasta jota osataan. Tässä selityksessä joko pahuus aikaansaa yksinäisyyden ja eristymisen kun ihmiset eivät kestä ilkeitä suunnitelmia kähmivää. Tai sitten yksinäisyys ajaa vihaan ja tuhosuunnitelmat ovat tämän lopputulos.
Huvittavana kuriositeettina voisi tähän liittää kaksi asiaa, vitsin vuoksi;
1: Luennot. Jos mielenterve professori - vaikkapa Indiana Jones - pitää monologin, hän luennoi. Tämä ei irrota häntä ja tee vieraaksi, vaan selittää elukuvan katsojalle että "tämä herra on oppinut mies". Hulluilla professoreilla ei ole luokkahuoneita joille puhua perehtyneisyydestään, joten hän joutuu tyytymään mihin tahansa yleisöön.
2: Blogaaminen. Jos bloginpitäminen nähdään "Nietzscheläisenä autiomaana", sen kommentointi ilmenee lähinnä väärinymmärryksinä. Tällöin blogi ei ole keskustelevaa. Dialogin sijasta tulee monologi. Tätä kautta yleisön saa tyhjästäkin. Siinä missä Wellsin "Näkymätön mies" -kirjassa paha Griffin keksii keinon muuttaa itsensä näkymättömäksi -mutta ei keksi miten palauttaa tilansa normaaliksi ja menettää mielenterveytensä - ja menee sitten tohtori Kempin luokse pitämään monologia maailmanvalloitussuunnitelmistaan, voi blogaaja tehdä vastaavan omasta olohuoneestaan.
Kirjoittaja poistuu takavasemmalle hihitellen ja käsillään kähmien. Viagraohjautuvia lasersäteitä ampuvat piraijat ovat valmiina. Kiäh kiäh.
lauantai 11. huhtikuuta 2009
Juttu jutuista.
Tarinankerronnan tavoitteena on yleensä viihdyttää, harvemmin kasvattaa tai opettaa, tai antaa ajattelemisen aihetta; joskin nämä eivät ole keskenään ristiriitaisia asioita. Kuitenkin kun asiaa lähdetään ennen kaikkea ihmisen tunteiden kautta, on hyvä muistaa että ihminen pitää toisia asioita tärkeämpinä kuin toisia. Esimerkiksi luontodokumenteissa ei kuvata yhtä paljon sitä kun seepra syö ruohoa kuin sitä että seepra juoksee pakoon leijonaa, vaikka seepra syö ruohoa ajallisesti paljon enemmän kuin joutuu saaliiksi.
Eräällä tavalla voisi sanoa että yksi perinteisimmistä tavoitteista onkin katsojan katharsis; Hänen sielunsa ylevöityy ja hän kohtaa itsensä ja pelkonsa tai tilanteen muuten ja saa tästä tunnehuipennuksen. Freudilaisesta näkökulmasta ohjaavat taas melko usein ajattelevat että omien pelkojen kohtaaminen ja niiden voittaminen sekä tabujen murskaus ovat tärkeitä asioita. Tämä voi olla yhtenevä katharsiksen kanssa, mutta joidenkin mielestä se voi ainakin joskus olla jopa tämän vastakohta. (Taide on mutkikasta.) Jos minä taas pääsisin ohjaamaan, siinä olisi luultavasti (1) seksiä ja (2) väkivaltaa. Niiden tuominen kansalaisten elämään olisi elämäntehtäväni. Eikä vähin syy olisi se, että se vetoaisi ihmisiin ja se näkyisi siten että saisin rahaa pankkitiliäni kerryttämään. En pidä tätä ristiriitana edellisten kohtien kanssa.
Suunnittelu ja tulkitseminen voi alkaa miettimällä "Mitkä tappelevat?" Tämä kohta tarkoittaa "asioita", ei "ihmisiä".
Konfliktielementti korostuu romaanien, elokuvien ja muiden vastaavien kohdalla: Ihmistä kiinnostavat ongelmat ja ristiriidat. Ne tekevät jutusta mielenkiintoisen. Näitten rakenteen tunnistaminen helpottaa paljon esimerkiksi elokuva -arvioiden tai muiden vastaavien tekemistä. Kenties yksinkertaisimmat, käytetyimmät ja tätä kautta myös toimivin "starter kit" on seuraava kombo:
1: Jännite. Se on tärkeä elementti joka yhdistää hahmot ja niiden toiminnat juoneen ja kerrontaan. Jännitteitä luodaan rakentamalla odotuksia esimerkiksi vihjeillä tai rikkomalla niitä yllätyksillä, joka voi tapahtua vaikka tekemällä yllättävä paljastus. Jännite toimii usein parhaiten, jos se avaa kysymyksiä, eli enemmänkin suuntaa miettimään kuin antaa vastauksia.
2: Käänteet ovat juonellisia elementtejä joiden avulla asiat ohjatutuvat. Näitä on erilaisia ja esitän ne yhdessä niin kuin ne tavallisimmin ovat: Hamartia on merkittävä valintatilanne jossa tehdään erehdys. Tästä usein seuraa anagnorisis joka on tilanne jossa päähenkilö tajuaa tilansa, hän joko huomaa että hänen tulee muuttua tai sitten hänen toimintansa muuttuu. Melko usein siitä että tässä onnistutaan syntyy peripetia, eli tapahtuma jossa käsitykset muuttuvat ja kääntyvät.
3: Dikotomiat taas ovat kahtiajakoja. Niillä rakennetaan jännitteitä. Ne ovat ehkä helpoin ja ihmisille luultavasti normaalein tapa tehdä juttuja. Asia ja sen vastakohta pistetään vastakkain. Sankari syntyy dikotomisesti laittamalla tätä vastaan hänen vastustajansa. Tämä on erityisen voimakasta supersankarisarjakuvissa. Siksi auttaa katsoa mitkä asiat heissä ovat samanlaisia ja mitkä erilaisia. Samanlaiset asiat kertovat siitä että ohjaajan tai kirjoittajan mielestä ne teemat ovat turhia: Hän ei ole joko itse huomannut niitä lainkaan tai sitten hän ei pidä niitä merkittävinä. Jos ne taas ovat eroavia, ne viittaavat siihen että ne voivat olla tärkeitä.
Minä itse asiassa pidän tästä tavasta tulkita. Siitä syntyy "yksinkertaisia kivoja pikku tarinoita tarinoista". Tällä pikkukikalla itse asiassa sain lukion äidinkielen arvosanoihin jopa "kaksi numeroa lisää". Itse asiassa omalla kohdallani "numero kääntyi ympäri" 6-9.
Tietenkin asiaa voidaan lähestyä myös "tutummalla tavalla". Kysymys on tällöin "Mitä tapahtumia?" Juonireferaatit ovat tosin yleensä aika tylsiä. Pikkusormeilijat eikä opettajat eivät pidä niistä liikaa käytettynä. Ja niiden kirjoittaminenkin on usein melko tylsää pilkunviilausta.
Ja yleensä jutussa on jotain tapahtumia. Jopa niissä elokuvissa joissa ulkona sataa ja tyyppi itkee teepannuun hieman ennen kuin alkaa vallankumous sisältävät tapahtumia.
1: Tarina on yleisempi tapahtuma taustalla; Tarinan yleinen kehystys. Siinä on yleensä jonkinlainen teema, jota käsitellään. Teema voi olla vaikkapa rakkaus, kosto, menestyminen, menetys tai jokin muu vastaava aihe. Osa keskittyy yhteen aiheeseen, mutta toiset kuten Stephen King, kannattavat sellaista näkemystä että tarina on sitä parempi, mitä useampia "perusteemoja" se onnistuu käyttämään.
2: Juoni kuljettaa tapahtumia kohtauksesta toiseen.; Se määrittää tapahtumien keskinäiset syy-seuraussuhtet. Sen avulla pyritään kertomaan tarinaa. Yleensä tarina on laajempi ; Yhdestä tarinasta voi rakentaa useita hieman tai paljonkin erilaisia juonia. Joskus tarina ja juoni ovat yksi ja sama asia. Tällöin elokuvaa voi hyvällä syyllä sanoa pinnalliseksi. Se on tyypillistä sekä kevyviihteelle ja propagandalle. Joskin ensimmäisessä en näe yhtä pahaa kaikua, kuin jälkimmäisessä.
Kolmas on tietysti "Mitä tyyppejä?" . Tässä kohtaa mukaan astuvat henkilöhahmot. Niitä on tietysti paljon erilaisia, mutta perussetillä pääsee yllättävän pitkälle. On tärkeää huomata että hyvä hahmo vie tarinaa eteenpäin tarjoamalla teemalle jonkin myötäilevän, vastustavan tai muun vastaavan kannanoton. Joskus elokuvalla on vain yksi teema ja silloin jokainen roolihahmo voi ottaa aivan eri lähestymisnäkökannan samaan aiheeseen. Joskus kyseessä on vain kahtiajako. Hahmoja on
1: Protagonisti, joka on päähenkilö. Hän voi olla sankari tai sankaritar, joka edustaa puhtaasti positiivisia arvoja ja joka ei yleensä muutu tarinan aikana. Mutta hän voi olla myös sellainen, joka muuttuu tarinan aikana luonteeltaan. Asiat tapahtuvat ikään kuin hänen perspektiivistään tai hänen kauttaan; Joko tapahtumat on kuvattu niin että hänen tulkintafiltterinsä käsittelee sitä tai sitten tapahtumat mylläävät siten että juuri hänen toimintansa on ratkaiseva, muutoksen aikaansaava, elementti.
2: Tarinaa voidaan kertoa myös antisankarin, kautta, jolloin pääosassa on epäonnistuja tai muuten virheellinen toimija.
3: Antagonisti on edellisen vastustaja. Hän on joko läpeensä paha tai vain osittain paha. Myös hän voi muuttua. Olennaista on että hän tuottaa vaikeuksia protagonistin tielle.
3: Sijaiskärsijä on tärkeä hahmo, hän on se viaton uhri, joka kohtaa antagonistin pahuuden. Hänen roolinsa on se, että hän vastaa protagonistin tekemästä virheestä. Hän esimerkiksi kuolee koska protagonistia ei voida tapaa koska siihen loppuisi tarina. Hänen kauttaan protagonistin hyvyys saadaan esiin: Hän tuo tarinaan myös syyllisyyden ja koston teemoja tai hän toimii motivointina muuten vain myöhemmille tapahtumille.
4: Lisäksi korostaisin ns. "Average Joea" ja nimen omaan perushahmoina, ei kuriositeettina. Usein tarinassa on joku tavallinen henkilö, joka ei ole mikään edellä mainituista. Se voi olla vaikkapa lapsi jolle sankaritaikuri antaa kolikon tai ohikulkija jolle taksikuski antaa kyydin tai sankarin vakibaarin pitäjä, jota ei alkukohtauksen jälkeen näytetä. Heillä on minusta erittäin tärkeä rooli: Heidän avullaan protagonisti liimataan katsojaan. Se kertoo siitä miten hän suhtautuu tavallisiin ihmisiin, ja tuo tämän ikään kuin tuttuun maailmaan. Tämäkin voi sisältää mielenkiintoisia kannanottoja.
Viimeinen on tietysti "Miten edellä mainitut yhdistetään?" Erikoista on tietysti se, että kun perusrakenne ristiriidasta ja tapahtumien edistämisestä ja hahmoista laitetaan yhteen, syntyy perinteisimmillään draaman kaari. Tämä tarkoittaa sitä että juoni etenee perussäännön mukaan. Tästä perusmallin kehitti Gustav Freytag joka tutki klassisia näytelmiä. Hänen mukaansa juoni etenee alusta loppuun täyttäen seuraavat määrittelyt. Tarina seuraa asioita yleensä sankarin tai päähenkilön näkökulmasta :
1: Esittely, jossa hahmot, niin hyvät kuin pahatkin, ja konfliktit esitellään.
2: Nousevan toiminnan vaihe, jossa etenemiselle alkaa tulemaan ongelmia.
3: Kliimaksi joka on käännekohta. Komedioissa muutos on parempaan, tragedioissa tästä kohdasta alkaa vajuminen kohti tuhoa.
4: Laskevassa toiminnassa konflikti puretaan.
5: Loppuratkaisu, joka voi olla onnellinen loppu tai katastrofi.
Tietenkin, kun kyse on taiteesta, osa käyttää tyylirikkoa ihan vain vapauden vuoksi, osa rikkoo niitä jopa tahallaan. Siksi jonkun teeman puuttuminen tai muu poikkeaminen on huomiona arvokas ja auttaa kertomaan kertomuksesta kertomuksia.
Eräällä tavalla voisi sanoa että yksi perinteisimmistä tavoitteista onkin katsojan katharsis; Hänen sielunsa ylevöityy ja hän kohtaa itsensä ja pelkonsa tai tilanteen muuten ja saa tästä tunnehuipennuksen. Freudilaisesta näkökulmasta ohjaavat taas melko usein ajattelevat että omien pelkojen kohtaaminen ja niiden voittaminen sekä tabujen murskaus ovat tärkeitä asioita. Tämä voi olla yhtenevä katharsiksen kanssa, mutta joidenkin mielestä se voi ainakin joskus olla jopa tämän vastakohta. (Taide on mutkikasta.) Jos minä taas pääsisin ohjaamaan, siinä olisi luultavasti (1) seksiä ja (2) väkivaltaa. Niiden tuominen kansalaisten elämään olisi elämäntehtäväni. Eikä vähin syy olisi se, että se vetoaisi ihmisiin ja se näkyisi siten että saisin rahaa pankkitiliäni kerryttämään. En pidä tätä ristiriitana edellisten kohtien kanssa.
Suunnittelu ja tulkitseminen voi alkaa miettimällä "Mitkä tappelevat?" Tämä kohta tarkoittaa "asioita", ei "ihmisiä".
Konfliktielementti korostuu romaanien, elokuvien ja muiden vastaavien kohdalla: Ihmistä kiinnostavat ongelmat ja ristiriidat. Ne tekevät jutusta mielenkiintoisen. Näitten rakenteen tunnistaminen helpottaa paljon esimerkiksi elokuva -arvioiden tai muiden vastaavien tekemistä. Kenties yksinkertaisimmat, käytetyimmät ja tätä kautta myös toimivin "starter kit" on seuraava kombo:
1: Jännite. Se on tärkeä elementti joka yhdistää hahmot ja niiden toiminnat juoneen ja kerrontaan. Jännitteitä luodaan rakentamalla odotuksia esimerkiksi vihjeillä tai rikkomalla niitä yllätyksillä, joka voi tapahtua vaikka tekemällä yllättävä paljastus. Jännite toimii usein parhaiten, jos se avaa kysymyksiä, eli enemmänkin suuntaa miettimään kuin antaa vastauksia.
2: Käänteet ovat juonellisia elementtejä joiden avulla asiat ohjatutuvat. Näitä on erilaisia ja esitän ne yhdessä niin kuin ne tavallisimmin ovat: Hamartia on merkittävä valintatilanne jossa tehdään erehdys. Tästä usein seuraa anagnorisis joka on tilanne jossa päähenkilö tajuaa tilansa, hän joko huomaa että hänen tulee muuttua tai sitten hänen toimintansa muuttuu. Melko usein siitä että tässä onnistutaan syntyy peripetia, eli tapahtuma jossa käsitykset muuttuvat ja kääntyvät.
3: Dikotomiat taas ovat kahtiajakoja. Niillä rakennetaan jännitteitä. Ne ovat ehkä helpoin ja ihmisille luultavasti normaalein tapa tehdä juttuja. Asia ja sen vastakohta pistetään vastakkain. Sankari syntyy dikotomisesti laittamalla tätä vastaan hänen vastustajansa. Tämä on erityisen voimakasta supersankarisarjakuvissa. Siksi auttaa katsoa mitkä asiat heissä ovat samanlaisia ja mitkä erilaisia. Samanlaiset asiat kertovat siitä että ohjaajan tai kirjoittajan mielestä ne teemat ovat turhia: Hän ei ole joko itse huomannut niitä lainkaan tai sitten hän ei pidä niitä merkittävinä. Jos ne taas ovat eroavia, ne viittaavat siihen että ne voivat olla tärkeitä.
Minä itse asiassa pidän tästä tavasta tulkita. Siitä syntyy "yksinkertaisia kivoja pikku tarinoita tarinoista". Tällä pikkukikalla itse asiassa sain lukion äidinkielen arvosanoihin jopa "kaksi numeroa lisää". Itse asiassa omalla kohdallani "numero kääntyi ympäri" 6-9.
Tietenkin asiaa voidaan lähestyä myös "tutummalla tavalla". Kysymys on tällöin "Mitä tapahtumia?" Juonireferaatit ovat tosin yleensä aika tylsiä. Pikkusormeilijat eikä opettajat eivät pidä niistä liikaa käytettynä. Ja niiden kirjoittaminenkin on usein melko tylsää pilkunviilausta.
Ja yleensä jutussa on jotain tapahtumia. Jopa niissä elokuvissa joissa ulkona sataa ja tyyppi itkee teepannuun hieman ennen kuin alkaa vallankumous sisältävät tapahtumia.
1: Tarina on yleisempi tapahtuma taustalla; Tarinan yleinen kehystys. Siinä on yleensä jonkinlainen teema, jota käsitellään. Teema voi olla vaikkapa rakkaus, kosto, menestyminen, menetys tai jokin muu vastaava aihe. Osa keskittyy yhteen aiheeseen, mutta toiset kuten Stephen King, kannattavat sellaista näkemystä että tarina on sitä parempi, mitä useampia "perusteemoja" se onnistuu käyttämään.
2: Juoni kuljettaa tapahtumia kohtauksesta toiseen.; Se määrittää tapahtumien keskinäiset syy-seuraussuhtet. Sen avulla pyritään kertomaan tarinaa. Yleensä tarina on laajempi ; Yhdestä tarinasta voi rakentaa useita hieman tai paljonkin erilaisia juonia. Joskus tarina ja juoni ovat yksi ja sama asia. Tällöin elokuvaa voi hyvällä syyllä sanoa pinnalliseksi. Se on tyypillistä sekä kevyviihteelle ja propagandalle. Joskin ensimmäisessä en näe yhtä pahaa kaikua, kuin jälkimmäisessä.
Kolmas on tietysti "Mitä tyyppejä?" . Tässä kohtaa mukaan astuvat henkilöhahmot. Niitä on tietysti paljon erilaisia, mutta perussetillä pääsee yllättävän pitkälle. On tärkeää huomata että hyvä hahmo vie tarinaa eteenpäin tarjoamalla teemalle jonkin myötäilevän, vastustavan tai muun vastaavan kannanoton. Joskus elokuvalla on vain yksi teema ja silloin jokainen roolihahmo voi ottaa aivan eri lähestymisnäkökannan samaan aiheeseen. Joskus kyseessä on vain kahtiajako. Hahmoja on
1: Protagonisti, joka on päähenkilö. Hän voi olla sankari tai sankaritar, joka edustaa puhtaasti positiivisia arvoja ja joka ei yleensä muutu tarinan aikana. Mutta hän voi olla myös sellainen, joka muuttuu tarinan aikana luonteeltaan. Asiat tapahtuvat ikään kuin hänen perspektiivistään tai hänen kauttaan; Joko tapahtumat on kuvattu niin että hänen tulkintafiltterinsä käsittelee sitä tai sitten tapahtumat mylläävät siten että juuri hänen toimintansa on ratkaiseva, muutoksen aikaansaava, elementti.
2: Tarinaa voidaan kertoa myös antisankarin, kautta, jolloin pääosassa on epäonnistuja tai muuten virheellinen toimija.
3: Antagonisti on edellisen vastustaja. Hän on joko läpeensä paha tai vain osittain paha. Myös hän voi muuttua. Olennaista on että hän tuottaa vaikeuksia protagonistin tielle.
3: Sijaiskärsijä on tärkeä hahmo, hän on se viaton uhri, joka kohtaa antagonistin pahuuden. Hänen roolinsa on se, että hän vastaa protagonistin tekemästä virheestä. Hän esimerkiksi kuolee koska protagonistia ei voida tapaa koska siihen loppuisi tarina. Hänen kauttaan protagonistin hyvyys saadaan esiin: Hän tuo tarinaan myös syyllisyyden ja koston teemoja tai hän toimii motivointina muuten vain myöhemmille tapahtumille.
4: Lisäksi korostaisin ns. "Average Joea" ja nimen omaan perushahmoina, ei kuriositeettina. Usein tarinassa on joku tavallinen henkilö, joka ei ole mikään edellä mainituista. Se voi olla vaikkapa lapsi jolle sankaritaikuri antaa kolikon tai ohikulkija jolle taksikuski antaa kyydin tai sankarin vakibaarin pitäjä, jota ei alkukohtauksen jälkeen näytetä. Heillä on minusta erittäin tärkeä rooli: Heidän avullaan protagonisti liimataan katsojaan. Se kertoo siitä miten hän suhtautuu tavallisiin ihmisiin, ja tuo tämän ikään kuin tuttuun maailmaan. Tämäkin voi sisältää mielenkiintoisia kannanottoja.
Viimeinen on tietysti "Miten edellä mainitut yhdistetään?" Erikoista on tietysti se, että kun perusrakenne ristiriidasta ja tapahtumien edistämisestä ja hahmoista laitetaan yhteen, syntyy perinteisimmillään draaman kaari. Tämä tarkoittaa sitä että juoni etenee perussäännön mukaan. Tästä perusmallin kehitti Gustav Freytag joka tutki klassisia näytelmiä. Hänen mukaansa juoni etenee alusta loppuun täyttäen seuraavat määrittelyt. Tarina seuraa asioita yleensä sankarin tai päähenkilön näkökulmasta :
1: Esittely, jossa hahmot, niin hyvät kuin pahatkin, ja konfliktit esitellään.
2: Nousevan toiminnan vaihe, jossa etenemiselle alkaa tulemaan ongelmia.
3: Kliimaksi joka on käännekohta. Komedioissa muutos on parempaan, tragedioissa tästä kohdasta alkaa vajuminen kohti tuhoa.
4: Laskevassa toiminnassa konflikti puretaan.
5: Loppuratkaisu, joka voi olla onnellinen loppu tai katastrofi.
Tietenkin, kun kyse on taiteesta, osa käyttää tyylirikkoa ihan vain vapauden vuoksi, osa rikkoo niitä jopa tahallaan. Siksi jonkun teeman puuttuminen tai muu poikkeaminen on huomiona arvokas ja auttaa kertomaan kertomuksesta kertomuksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)