Liechtenauer, saksalaisen miekkailun standardi vai metamiekkailija?

Liechtenauerin miekkailulinja edustaa keskiaikaista "saksalaista" miekkailua. Siitä on jopa tullut jopa eräänlainen standardi. Jos HEMA -piireissä [Historical European Martial Arts] keskustellaan erilaisista tyyleistä, hänet otetaan usein esiin nimenomaan silloin kun puhutaan sen ajan miekkailusta.

Tämä on aivan järkevää. Häneen liitettyä koulukuntaa ei voi kuitenkaan laittaa standardiksi. Syynä on se, että Liechtenauer tiedetään siksi että hänen tyylinsä on säilynyt. Se ei ole sama kuin se, että se edustaisi aikansa tyypillisintä miekkailutapaa. ; Itse asiassa se mitä me tiedämme Liechtenauerista kertoo meille peräti sen, että Liechtenauerin opetukset toimivat siksi että ne ovat ajalleen epätyypillistä miekkailua.

Tämän ymmärtämiseksi täytyy tiedostaa se, että miekkailu, kuten muutkin itsepuolustuslajit, ymmärretään hyvin usein väärin. Kun ihmiset katsovat erilaisia karate vs. kickboxing -tyylisiä otteluita, heitä kiinnostaa katsoa kumpi lajeista olisi jotenkin kokonaisvaltaisesti parempi. Kuitenkin lajeja arvioidessa on katsottava missä kontekstissa ne toimivat. ~ Esimerkiksi jos mietitään kumpi on parempi, rapier vai pitkä miekka, on huomioitava se, että tyylit ovat rakentuneet sen varaan, (a) mitä itsellä on päällä ja (b) mitä vastustajalla on päällä. Näin esimerkiksi monet rapiiritekniikat eivät ole lainkaan mielekkäitä jos vastustajalla on panssarointia. Ja samoin tietyt pitkän miekan miekkailutekniikat eivät ole järkeviä jos vastapuoli on panssaroimaton.

Ja Liechtenauer on tämän tematiikan ytimessä.
* Jos mietimme sitä, miksi hän kirjoitti merkeversejä, kryptisiä ohjeita jotka eivät olleet mielekkäitä ennen kuin oppilas oli harjoitellut mestarin opissa, kertoi siitä että oppia haluttiin pitää salassa. Tämä takaa luonnollisesti maksavat asiakkaat. Ja se kertoo myös siitä että tekniikat eivät olleet julkista tietoa. Tämä on tärkeää, koska salaperäisyys kertoo siitä, että tekniikat eivät olleet laajasti levinneitä. Tätä korostaakin se, että tyylin aivan perustekniikoiden mestarillisuutta korostettiin sellaisilla nimillä kuin meisterhau. Ne eivät olleet tavallisten miekkamiesten tiedossa.
* Jos mietitään Liechtenauerin salaisuutta raottavia lähteitä, etenkin Hanko Döbringerin teosta, esittelyssä on usein sanamuotoja jotka vihjaavat siihen että vastapuolen oletetaan tekevän tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Mutta teos sitetn opettaakin toisen tavan jolla pitää reagoida tässä tilanteessa. Tai vaihtoehtoisesti jolla asian voi hoitaa paremmin. Tämänlainen vertaileva lähtökohta nostaa esille esimerkiksi sen, että usein tekniikoissa oletetaan vastustaja joka ei käytä Liechtenauerin tekniikoita. Tietyissä tilanteissa aivan selvästi vastustajan oletetaan tekevän jotain jota teos nimenomaan kieltää tekemästä.

Ja näissä kahdessa onkin tavallaan koko pointti. Liechtenauerin tyyli ei perustu symmetriaan vaan siihen että sinulla on tietty varustus, tietty ase, ja vastustajalla on tietty ase ja varustus. Ja vaikka nämä ovat erilaiset, niin tavassa käyttää näitä varusteita on eroja. Liechtenauer olettaa vastustajan käyttävän tavallisia tekniikoita, ja hänen tyylinsä hakee voiman siitä että se käyttää hyväkseen tätä tietoa. (Tämä on tavallisissa lajeissa kohtuullisen harvinaista. Judokat opettelevat kamppailemaan toisia judokoja vastaan.)

Siksi tyyli onkin ollut aikanaan supersalainen mestarien tyyli. ; Liechtenauerin tyylin voima perustuu siihen että se ei ole standardi. Se on tehokkainta silloin kun vastustaja ei käytä samaa tyyliä sinua vastaan. Näin ollen se ei voi by definition tarkoittaa samaa kuin osuva kuvaus siitä miltä tyypillinen sen ajan miekkailu on näyttänyt. Itse asiassa jos Liechtenauerin tyyli olisi hyvä representaatio sen ajan miekkailusta, se ei olisi läheskään niin sofistikoitunut tyyli kuin se on. Sillä se toimii pääasiassa siksi, että se on outoa ja erikoista. Se on siksi "metamiekkailua".

Pitkät puukot.

Olen käsitellyt aika paljon pitkää pitkää miekkaa. Kuitenkin (ainakin kaikki roolipelaajat) tietävät jotain ihmeellisestä lyhyestä miekasta. Tässä jutussa viittaan siihen viittaaviin rakenteisiin melko laajasti, joten sellainen ihminen joka tykkää tarkoista miekkatyypeistä ja rajoista saa varmasti harmaita hiuksia. Tässä on mukana muutamia samankaltaisia aseita, joita käytetään samalla tavalla (ja joista on eri koulukuntia ja tapoja).

Koska itse en yleisesti ottaen heilu näillä, luonne on tietysti enemmän yleiskuvaava. Siitä saa kuitenkin jonkinlaista kuvaa asiasta.

Lisäksi minun on jossain vaiheessa pakko ottaa aihe esille koska olen itse asiassa käyttänyt jonkin verran tässä jutussa oleviin aiheisiin liittyvää kuvitusta viittaamatta käytetyn aseen erikoisluonteeseen. (Ne ovat selventäneet sen hetken taustaideaa, joten olen vain raakasti käyttänyt niitä.)

Se, mikä näkeminen tuo ainakin arki -ihmisille mieleen lyhyen miekan on (langes/großes)messer. Nimi viittaa saksan kielen veitsi -sanaan, mutta käytännössä kyseessä on sen verran pitkä ase, että jos "Crocodile Dundeen" "this is a knife" -vitsi vakuutti, on hänen esittelemänsä leuku lyhyt vertailussa messerin kanssa. Messer on falchionin kaltainen yhden käden ase.
1: Messer eroaa hieman yhdellä kädellä käytettävästä arming swordista. Siinä missä messer on hengeltään korostetusti jokamiehen ase, on arming sword soturillisempi ja ritarillisempi. Arming sword on yhden käden ase, jota taas käytettiin yleisesti bucklerin kanssa, jolloin se on swashbucklingin ytimessä. Arming sword kuului herrasmiehen arkipukeutumiseen. Pidemmät "sodan miekat" kuuluivat sitten sotatilanteeseen. Ensimmäiset pitkät miekat olivat käytännössä vain arming swordeja pidemmällä kahvalla, mutta ajan mittaan niiden terän pituus kasvoi.
Messerin käytöstä kirjoitettiin, se on itse asiassa mukana useissa manuaaleissa. Siitä on osa esimerkiksi "Codex Wallersteinissa". Myös Talhoffer, Kal ja Emring opettivat sen käyttöä manuaaleissaan. (joista on videomateriaalia). Sen käyttötapaa sovellettiin tietysti myös yksikätisen miekan käytössä yleensä.

Messeriin taas on pakko sitoa pappismies, Johannes Lecküchner. Hän kirjoitti messerin käytöstä kaksi manuaalia, joista ensimmäinen on ikään kuin esiversio jälkimmäisestä (Cgm. 582). Toinen versio on satoja sivuja pitkä kuvitettu. Yksi erikoinen asia hänen kirjoissaan on se, että kirjassa on "showmiehen meininkiä". Niiden tehtävänä oli huvittaa yleisöä, vaikka kyseessä ei ollutkaan varsinainen näytösmiekkailu. Joistakin versioista esitetään myös versiot, josta toinen nöyryyttää ja toinen tappaa. Hänellä on myös merkittävän pitkiä iskusarjoja, joissa yhden osuman tuottamaa hämmennystä käytetään hyväkseen ja lyödään uudestaan ja uudestaan. (Hänen opeistaan on myös videomateriaalia.)

Lyhyen miekan kohdalla on ehdottomasti mainittava myös George Silver. Hän kirjoitti lyhyestä miekasta "short swordin" nimellä. Tällä hän viittasi erityisesti backswordiin, jossa oli kädensijassa kättä suojaava koppa. (Josta videomateriaalina kattava esittely "Silver’s short sword in 4½ minutes") George Silver edustaa englantilaista miekkailua (johon en ole aiemmin viitannut tavun puolikkaallakaan.) Hän kirjoitti "Paradoxes of Defence" -kirjan jossa hän puolusti englantilaista koulukuntaa italialaista koulukuntaa vastaan. Hänen korostuksensa oli että italialainen tyyli ei sopinut itsepuolustukseen.

Perusvaikutuksia strategiaan ~ eli miten lyhyt miekka eroaa pitkästä.

Kun katsotaan terää kahvassa, perusrakenne "pitkässä ja lyhyessä" on melko samanlainen. Itse asiassa tietyllä tavalla myös iskujen perusrakenne on isommissa linjoissa samankaltainen. Yhden ymmärtäminen auttaa toisen ymmärtämisessä. Eroja tietenkin on. Koska missä tahansa miekkailutekniikassa ajoitus, etäisyys ja liikerata ovat keskeisiä, tästä päästään miettimään sitä miten aseen pituus vaikuttaa. Tätä kautta päästään raapimaan hieman sitäkin miten tekniikkavalikoima muuttuu aseen pituuden muuttumisen myötä.
1: Lyhyellä miekalla on lyhyempi ylettyvyys. Tämä vaikuttaa kamppailuetäisyyteen. Kuitenkaan tämä ei yksin ratkaise kamppailun lopputulosta. Sillä pitkällä miekalla on myös pidempi iskun rata. Toisin sanoen lyhyellä miekalla toiminta on nopeampaa. Tätä kautta lisääntyy tarve kävelyyn, etenkin jos toisella on pidempi ase.
2: Pitkällä miekalla kahden käden käyttäminen tarjoaa mahdollisuuden käyttää vasemman käden voimaa iskun vipuamiseen. Tätä kautta liikeradat ovat luonteeltaan erilaisia. Lyhyessä miekassa on käytössä vain yksi käsi. Tätä kautta voimaa joudutaan hakemaan korostetummin lyövästä kädestä ja ruumiista. (Pelkällä ranteella ei saa irti yhtä merkittäviä voimia. Pelkkä osuminen ei taistelussa riitä, sen on lisäksi oltava "kunnollinen".) Lyhyeen miekkaan on vaikeampi saada liikevoimaa ja tukea taakse, joten sen torjuminen on helpompaa. (Käytännössä tällä on merkitystä vain jos toisella on pitkä miekka tai muu vastaava ase. Kahden lyhyen miekan kanssa eroja ei tietenkään ole.)
3: Kuitenkin yhden käden käyttäminen on tavallaan hyöty: Sillä saadaan tehtyä jotain. Esimerkiksi jos torjunnassa ase sitoutuu bindiin, voidaan toisella kädellä lyödä ja jatkaa tästä. Toinen vaihtoehto on tietysti käyttää vapaata kättä tarttumiseen ja sitomiseen jolla voidaan vapauttaa ase. Lyhyt etäisyys on tässä tavallaan "puolella". Nimittäin siinä missä pitkässä miekassa on paljon sellaista "etäisyyttä", jossa miekat ovat kontaktissa mutta henkilön käteen (saatu muihin osiin) ei voida tarttua, on lyhyen miekan käytössä tälläistä mittaa paljon vähemmän. (Tikarilla taistelussahan käytännössä suositellaan tarttumaan toisen asekäteen.) Siksi lyhyellä miekalla torjunnassa ei keskitytä yleensä pelkkään torjuntaan, vaan tarttuminen on erityisen yleinen.
___3.1: Ehkä mielenkiintoisena yksityiskohtana on se, että lyhyen miekan käytössä jos toinen käsi oli vapaana ja sitä ei käytetty, sitä pidettiin kuvissa selän takana. Tässä on takana ihan niin yksinkertainen asia, kuin se että edessä pidetty käsi on maali. Siksi jos kättä ei käytä, se on syytä pitää kaukana melskeestä. Käsi ei tietenkään juutu selkään kiinni, joten sen saa kyllä sieltä käyttöön jos tarve tulee.
4: Etuna lyhyydestä on myös jatkamisen ja vaihtamisen nopeus (transition time). Kun lyhyessä miekassa voidaan käyttää kärkeä, terää ja pommelia sekä omaa kättä, voidaan helposti ja nopeasti vaihtaa hyökkäystapaa toiseksi. Iskua voi seurata leikkaus kun terää vedetään takaisin. Tätä kautta saadaan paljon "komboamisia", ja tilanteita jossa eri lopputulokseen päädytään melkoisen samannäköisistä alkutilanteista.

Kaiken kaikkiaan voisin jopa väittää että lyhyemmän aseen kanssa harjoittelua tarvitaan enemmän. Tai niissä tuuri vaikuttavat enemmän. Eli jos siinä haluaa varmistaa pärjäämisensä, täytyy osata todella paljon. Tempo on nopeampaa, reagointien on siksi oltava sujuvampia ja harjoitellumpia. Tämä ei tietenkään tarkoita että pitkä miekka olisi vähemmän hienostunut lelu. (Sellaista ette saa minua sanomaan edes piinapenkissä!)

Aiheesta löytyy tietysti opettavaisia ja viihdyttäviä videoita (jo olleiden lisäksi):
1: "Langes Messer"
2: "Messerfechten"
3: "Langes Messer: the Bogen from Below"
4: "Messer Basics: Playing with the Point"

Varkaat ja vaimonpieksijät.

Keskiaikainen miekkailu oli sidottu erilaisiin sotilastaitoihin. Ritarien ja herrasmiesten tuli olla monitaitoisia sodan ja taistelun taitajia, eikä olla vain yhden aseen mestareita. Itse asiassa heidän koulutuksensa oli melko haastavaa ja monipuolista, eikä sitä oikein voi verrata siihen että harjoittaa itämaista huitomista kaksi kertaa viikossa.

Jo pintapuolinen miekkailumanuaalien sisältöjen lukeminen tuo jotain kuvaa siitä, miten moninaisia aseita ja systeemejä niiden sisälle kuului. Siksi kirjoista löytyy monenlaista. Perinteisen miekan, keihään ja hilparin ja muiden varsikirveiden lisäksi yleisesti opetetaan moukariaseiden käyttöä, painia, haarniskan, hevosen tai molempien kanssa taistelua, sekä ainakin minusta eksoottisen oloisen "dueling shieldin" käyttöä, ja osa tekniikoista perustuu pelkästään sen käyttämiseen. Siksi esimerkiksi Paulus Kalin ohessa oleva kuva haarniskoidusta pollaxe -kamppailusta ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Lisäksi on esimerkiksi Talhofferin kirjan kautta opeteltavussa iki -ihanien sotakoneiden käyttöä. Vähän tarkemmin tutustumalla löytää esimerkiksi Fiore dei Liberin tuotannosta keinoja kuinka taistella siten että toisessa kädessä on pitkä sauva ja toisessa veitsi. Sama teos opettaa myös kuinka käyttää kahta nuijaa ja puukkoa, ensimmäinen nuija on heittoase, jota käytetään tilanteen avaamiseen hämmentämään.(Melko lailla samalla tavalla kuin shurikenjutsun sovelluksia ninjutsussa.) Tämän jälkeen toisessa kädessä on nuija ja toisessa puukko. Muita esimerkkejä on runsaasti. Mainitsen Paulus Mairin, joka opettaa myös viikatteen ja sirpin ja muiden vastaavien maataloustyökalujenkin taistelukäyttötapoja.

Mutta jotkut asiat ovat erikoisempia kuin toiset eivät. Tässä en muistuta siitä, miten monessa kamppailuoppaassa on taistelun jälkeinen rukouskuva. Tälläisestä hyvä esimerkki on vieressä oleva Paulus Kalin teoksesta napattu kuva. Nämä tuovat mukaan sellaista henkeä, että oikeaoppinen herrasmiehen kamppailu loppuu rukoukseen, ja tämä oli yhtä tärkeä osa kuin ne muutkin osat. Tämä ei ole oikeastaan mikään erikoinen tai eurooppalaisille ominainen asia; Että henkisyys, rauha, hyvyys ja muut arvostettavat asiat sidotaan väkivaltaan vaikka niiden välillä tuntuukin olevan ristiriita. Onhan itämaissakin lajeissa "henkinen aspekti" usein esillä. Jokainen kulttuuri on tavalla tai toisella heijastanut sisäistä rauhaa ja rakkautta tavoilla jotka ilmenevät siihen että paikat menevät palasiksi.

Otan esimerkiksi kaksi jotka minusta ovat kaikista eriskummallisimpia:
Hans Talhofferin kuvasarja "Kämpfe zwischen Mann und Frau" kuvaa yksinkertaisesti naisen ja miehen välistä kamppailua, jossa mies on kuopassa tai kaivossa vyötäröään myöten (WA?) , ja häntä uhkaa tiukkaan nahkaan pukeutunut nainen (RLY) jolla on aseenaan sukassa oleva kivi. (WTF) Nainen heiluttaa sukkaa ja mies puolustautuu nuijalla. Nuija tosin toimii vaikka se olisi pieni lapiokin tai lähes mikä vaan tylsä suhteellisen pienikokonen kiinteä astalo. Talhoffer antaa neuvoja myös naiselle. Näin sekä sukka -aseen kanssa heiluminen että "kainalokuopassa" toimiminen tulevat opetetuiksi.

Tätä kuvitusta katsellen on hyvä huomata, että tämänkaltainen tilanne oli teoriassa ihan mahdollinen, esimerkiksi jos herrasmies joutui alentumaan tekemään palvelijain hommia, ja vaimo sattui olemaan tympääntynyt Luojan Hänelle Määräämään Osaan. Tekniikat sinänsä ovat ihan toimivia, ja sukka -asekin on eksoottisuudestaan huolimatta aidosti vaarallinen. Tasa -arvon kannalta tämä on erikoinen, koska on vaikeaa sanoa soveltuuko tämä kuvaamaan tilannetta, jossa naista sorretaan vai ei. Tämä olisi helppoa, jos naista ei neuvottaisi. Mutta voi tietysti olla että nainen toimii fiksusti vain koska olettamalla taitava vastustaja voidaan oppia hyviksi itsekin; Täytyy oppia systeemi syvällisemmin ja kikkojakin on hyvä olla hihassa enemmän kuin se kuuluisa yksi. En tosin usko että Talhofferin tuotantoa liiemmin luetettiin ja vielä vähemmän harjoitutettiin naisilla.

Itse en ole täysin poissulkenut sitäkään, että tämä osio on paitsi taisteluopas, myös eräänlainen Talhofferin teekkarihuumorin ilmentymäkin. (Mikä ei tietenkään tarkoita että systeemi ei olisi toimiva. Kyllä, jos joudut kaivoon vyötäröä myöten ja vaimosi ryntää kimppuusi sukan kanssa jossa on tiiliskivi, kannattaa toimia kuten Setä -Hans opettaa.) Jotenkin Talhofferin muustakin tuotannosta tuntuu kumpuavan jonkinlainen vuosisatain takainen nauru. Minusta tuntuu että hän oli hyvä seuramies. No, ritarikoulutukseen kuului myös runoutta ja muita sosiaalisen toiminnan taitoja.

Toinen taas tulee Anonyymiksi jääneen kirjoittajan taidonnäytteestä, "Codex Wallersteinistä" . Siinä huumoria on "hieman vähemmän". Ohje on yksinkertaisesti kuvituksella ja tekstillä tehty ohjeistus siitä, miten herrasmies voi selviytyä erinäisistä taloudellisista vaikeuksista. Siinä opetetaan yksinkertaisesti aseellinen ryöstö. Nettikin tuntee tunnuslauseen "how to rob a peasant with a knife."

Tekniikka sisältää ohjeen siitä, kuinka maaorjan kaulaa voidaan käsitellä kädellä ja puukolla niin, että tämä pelästyy. Syy on selvä : "Veri on pelottavaa". Moni pitää tätä taulua jotenkin huonona. "Ridiculous" voikin olla monen tuomio. Minusta tämä on kuitenkin nähtävä osana aikaansa, jolloin maaorjat olivat joko omistusta tai muuten arvotonta sakkia. Kutsutaan tätä kristillisen feodalismin ilmentymisenä, jossa talousteoria kohtaa ihmisten eettisen kohtelun.

Tämäkin tekniikka on itse asiassa hyvin mietitty. Toisin sanoen sitä on kehitelty, mikä taas tarkoittaa jotain. Kuten tietenkin sekin että oppikirjoissa voi todella olla tämänkaltaisia ohjeita, kertoo paljon kulttuurista. Tekniikka aidosti ottaa huomioon anatomian, ja se on itse asiassa vain harvoin letaali -halutaanhan maaorja vaikkapa myydä toiselle herrasmiehelle maan mukana, eikä maan jälleenmyyntiarvoa kannata turhaan laskea. Siksi on hyvä tuottaa häiritsevässä määrin verenvuotoa, tosin elintärkeitä suonia katkaisematta. Niin saadaan aikaa napata lompakko (joka sekin on tietysti piirretty kuvaan.)

Tarkemmat yksityiskohdat voit opiskella itse lueskelemalla teurastamiseen tehtyjä nykyohjeita ja toimimalla juuri päinvastoin. Itse asiassa vain tätä kautta tiedän että tämä ohjeistus on mietitty; Siihen on pragmaattisesti tiivistetty melko olennainen osa ihmisen ruumiin rakenteista. Sekä kaulan valinta, että itse toimenpide on kaikkea muuta kuin satunnainen. Se on siis yhtä tarkkaan mietitty ja tätä kautta - kieroutuneella tavalla - "hienostunut" kuin kirjan muutkin tekniikat, jotka piirrostyylinsä karkeudesta huolimatta ovat kehuttuja - siis hyviä.

Brotherhood of sword

Tämä on jonkinlainen historiallinen katsaus saksalaiseen miekkailuun.

Johannes Liechtenauer eli 1300 -luvulla. Hänellä oli "Gesellschaft Liechtenauers" , joka oli ryhmä joka oli taitava monissa keskiajan taistelutaidoissa, joista tietenkin pitkä miekka korostui. Hänen seuraajistaan tulee nimeltä mainita Paulus Kal, Sigmund Ringeck ja Peter von Danzig (joista viimeisin kirjasi kirjaansa mm. Martin Hundfeldin ja Andres Lignizerin ohjeita.)jotka kirjoittivat miekkailutekniikoista kirjoja (kukin omansa). Myös Sigmund Rinngeck jatkoi Nimitys katosi kun miekkailijat organisoituivat.

Kuitenkin myöhemminkin jokainen miekkamestari vähintään väitti jatkavansa Liechtenauerin perinnettä. Samoin perinteelle tyypillistä oli se, että miekka oli vain yksi osa. Manuaaleissa on kirjattuna eri aseiden käyttöä.

Marxbrüder (engl. Brotherhood of Saint Mark) oli merkittävä organisaatio, joka oli miekkailijoiden kilta. Se vaikutti 1500 -luvulla. Se aloitti toimintansa 1400 -luvulla.
1: Sen alkuajankohta ei ole aivan selvä, mutta Hans Talhoffer mainitaan usein sen varhaisimmaksi jäseneksi. Talhoffer tuotti muutamia miekkailukirjoja (Fechtbücher), joissa oli mukana kuvitusta. Talhofferilla oli mukana pitkän miekan lisäksi myös aseetonta taistelua, tikaria, ratsuilla käytävää taistelua ja salkoaseita käsittelevä osio. Talhoffer liitetään Marxbrüderiin koska Pyhän Markuksen leijona esiintyy eräissä hänen manuskripteissään, tosin hän oli varmasti myös "Liechtenauerin porukkaa". Hänellä oli luultavasti myös eräänlainen kova kilpailusuhde Paulus Kalin kanssa.
2: Ensimmäinen aivan varma maininta veljeskunnasta on 1474, koska heidän kokoontumisestaan löytyy pöytäkirja, jossa he valitsivat kapteeninsa. Toiminta oli tällöin joka tapauksessa jo järjestäytynyttä.
3: 1487 keisari Frederick III antoi veljeskunnan jäsenille monopoliaseman titteliin "Meister des langen Schwerts" (~pitkän miekan mestarit.) Tämä oli olennaista, koska jalkaväen palkkasoturit, landsknechtit, pääsivät tuplapalkkaa saaviksi doppelsöldnereiksi vain tämän jäsenyyden kautta. Normaalit "knihtit" olivat yleensä pikemenejä, eli heille annettiin pitkä keihäs jonka päässä oli piikki. doppelsöldnerit sen sijaan saivat kahden käden miekan (zweihander) joiden tehtävä oli löydä aukkoja vihollisen piikkimuuriin ja katkoa piikkejä.

Joachim Meyer oli luultavasti juuri tämän veljeskunnan jäsen, hän kirjoitti 1570 merkittävän "fechtbüchin". Tosin hänet liitetään myös toiseen miekkailukiltaan, joka oli nimeltään federfechter eli freifechter.

Se perustettiin vuonna 1570 Prahassa. Heidät tunnettiin jo heti alusta asti hyvistä taidoistaan. Killan nimen alkuperä on hieman epäselvä, se viittaa sulkaan. Grimmin veljekset arvelivat kirjassaan "Deutsches Wörterbuchissa", että syy nimelle olisi ollut tapa laittaa sulkia hattuun tai peitseen.
1: 1575 Frankfurtissa heille myönnettiin sama oikeis kuin mikä Marxbrüdereillä oli. 1607 Marxbrüderit yrittivät kumota tätä, mutta he epäonnistuivat. Monopoliasema, joka alalla oli ollut noin sata vuotta, loppui.

Kolmas mainittu miekkamiesten veljeskunta oli Lukasbrüder (Brotherhood of Saint Luke), mutta se oli epäorganisoitunut, ja se voidaan luokitella lähes tulkoon huligaaniporukaksi.

Saksalaisen miekkailun viimeisen säilyneen teoksen kirjoitti Jacob Sutor. Hän kirjoitti "Neues Künstliches Fechtbuchin" vuonna 1612. Kirja oli lähinnä Meyerin kirjojen päivittämistä - ilkeimmät sanovat jopa että plagiointia. Kirjassa edelleen perinteelle tyypillisesti laaja kirjo erilaisia aseita. Tässä tapauksessa aina aamutähdestä viitta-rapiiri -pariin asti.

Järjestäytymisellä oli tavallaan suuri merkitys: Sen piirissä tuotettiin suuri valikoima testattuja tekniikoita, joista tehtiin kirjoja. Ja kun itse systeemi muutoin on loppunut, se olisi tarkoittanut sitä että tekniikat olisivat kadonneet. Nyt ne on rekonstruktioitavissa näistä kirjoista, ja tiedetään että ne tehdään juuri samalla tavalla kuin vuosisatoja sitten. Ja kun näillä kirjojen tekniikoita "ikään kuin myytiin sodankäyntiin" eli ne olivat eräällä tavalla "kaupallisia sovelluksia", eikä ostaja halua maksaa tuplapalkkaa tyhjästä, oli tekniikoiden myös toimittava. Ja tietenkin kun kirjoihin on kirjattu tekniikoita, jotka on kirjannut miekkailija joka on elänyt siihen asti että on päässyt kirjaamaan oppinsa ylös, jo tämä yksinään tarkoittaa jotain.