hordearii

"Takkiraudan" rakenteeltaan poukkoilevassa mutta muutoin aivan kelvossa vaihtoehtohistoriablogauksessa oli vahvasti sellainen ote jota voi odottaa historianelävöittäjältä. Näkökulma on selvästi massoissa, sotataktiikassa ja vastaavissa. Omalta kohdaltani voin sanoa sen verran että keskiaikainen miekkailu ei ole historianelävöittämistä. Niiden välillä on suuri asenne -ero. Perushenkenä on se, että jos jonain aikana on käytetty kypärää jossa on avoin naamaosa, historianelävöittäjät pitävät varusteet ja kehittävät tekniikoita joita voidaan tehdä turvallisesti kuitenkin niin että "saadaan kahakan tuntu". (Tai sitten he eivät taistele ollenkaan - what an outrage!) Keskiaikaisessa miekkailussa taas ajatellaan niin päin, että naamaan laitetaan paljon metallia koska tottakai aikanaan on yritetty lyödä siihen. Ja näin varusteet eivät ole autenttisia. En sano kumpi näkökulma on oikea. Mutta näkökulmat ovat kuitenkin hyvin erilaisia.

Tämä näkyy varmasti siitä että jopa silloin kun blogaan sotajoukoista, sävy on aina kuitenkin hyvin yksilötasolla. Olen duelisti ja se näkyy. Siksi minun ei tietenkään kannata katsoa mongoliarmeijoita. On kenties hyvä katsoa jotain jossa on kaksintaisteltu. Tähän liittyen on kenties syytä panostaa gladiaattoreihin. (Ovela on ehkä oivaltanut sen jo otsikosta.)

Pelkkää taidetta katsoessa saataisi syntyä sellainen vaikutelma, että
gladiaattorin elämä olisi ollut helppoa ; Tässäkin yksi nojaa harjanvarteen
samalla kun toinen näyttää tuomarille keskisormea. Siinä kaikki!

On kenties hyvä aloittaa aivan siitä että mikä on legioonalaisten ja gladiaattorien välinen ero. Ja miten ne ovat samanlaisia. Roomassa gladiaattorien ja sotilaiden välillä oli se ero, että legioonalaiset olivat sotilaita jotka tekivät yhteistyötä. Heidän tehtävänään oli valtakunnan turvaaminen. Gladiaattorit taas olivat perimmiltään jotain vankien ja viihdetaiteilijoiden väliltä. Ja he olivat yleensä kaksintaistelijoita.

Gladiaattorit sodassa.

Molemmat ovat koulutettuja tappamisen taitoihin. Ja siksi ei ole yllättävää että moni legioonalainen päätyi gladiaattoriksi. Ja toisaalta kriisiaikoina gladiaattoreista saatettiin tehdä sotilaita.

Tämä ei ole ihmeellistä. Jos ajatellaan vaikkapa Spartacusta, hän pärjäsi rooman armeijaa vastaan omine joukkoineen varsin hyvin. Toki hänellä oli myös onnea matkassa. Spartacus kun paetessaan sattui pääsemään käsiksi gladiaattoreille menossa oleviin varusteisiin, joten hän kykeni taistelemaan aluksi niillä varusteilla mihin hän oli harjaantunut. Myöhemmin joukkoja sitten varustettiin päihitetyiltä saaduilla varusteilla jotka oli tehty sotimiseen. Asiaa saattaa tosin auttaa se, että Spartacus oli luonteeltaan varsin erikoinen mies. Häntä kuvattiin lammasmaiseksi ja ystävälliseksi, mutta hän oli myös johtajatyypiä. Tämä eroaa huomattavasti tavallisesta gladiaattorin luonteesta. Se, miten Spartacus on tämänlainen on hämärän peitossa. Sillä hänen historiansa ei oikeastaan kiinnostanut. Hänellä on siis kenties ollut jonkinlaista sotilastaustaa.
1: Selvää on, että ryhmässä toimiminen ei kuulunut yleisesti gladiaattorien taitojen joukkoon. Toki gladiaattoreissa oli ns. gregariuksia jotka taistelivat joukkueina. Mutta gregariuksiksi päätyivät sellaiset taistelijat joiden taito, fysiikka, mielenterveys tai karisma ei ollut riittävää ollakseen viihdyttävää kaksintaisteluissa. Joten heidän kohtalonaan oli yleensä kuolla varsin nopeasti.

Gladiaattorien käyttö sotimiseen oli sen verran relevantti uhka että usein gladiaattoriotteluiden määrää rajoitettiin. Tällä haluttiin estää se, että taistelutaitoisia miehiä olisi varastossa niin paljon että sillä pystyisi uhkaamaan senaatin valtaa. Tämän vuoksi lakiin asetettiin gladiaattorien määriin rajoituksia kun epäiltiin että Julius Caesar saattaisi olla ns. liiallista valtaa tavoittelevaa tyyppiä. Arvio osoittautui myöhemmin oikeaksi, mutta Caesar toisaalta myös ratkaisi ambitionsa edessä olevat esteet perinteisillä sotilailla.

Plutarkhos kertoo että Tarracinan kaupungin varuskunta koostui gladiaattoreista. Tällöin elettiin Neron kuoleman jälkeisessä melskeissä. Plutarkhos kertoo että gladiaattorit olivat taitavia ja hyviä sotimaan, mutta he eivät oikein viitsineet huolehtia ns. turvallisuuspuolen asioista. Eli vartioinnista ja vastaavista. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä gladiaattorit ovat tottuneet siihen että luduksessa heidän eteensä kannetaan ruokaa, etenkin valtavia määriä ohraa. (Otsikon hordearii viittaakin ohransyöjiin. Gladiaattoreista haluttiin pulskia.) Sotilaan puuhiin kuuluu myös taakkojen kantaminen, leirin rakentaminen ja ruokahuolto. Myös Tacitus pitää gladiaattoreiden ottamista sotilaiksi huonona ratkaisuna ; Se kertoo siitä että kunnollisia miehiä ei ole saatu asian taakse ja siksi on turvauduttu toisiksi parhaaseen vaihtoehtoon.

Siksipä gladiaattoreita käytettiinkin areenan ulkopuolella esimerkiksi velkojen perintään. He osasivat paitsi tappaa niin myös piestä ihmisiä surmaamatta. Lain ja järjestyksen ylläpitäminen oli sitten kunniakkaampien ihmisten puuhaa.

Arvostusta mutta ei Kunniaa.

Cicero on kuvannut gladiaattoreita kelvottomaksi väeksi ja barbaareiksi. Ja tässä hän edusti aikansa yleisintä mielipidettä. Siinä missä legioonalainen oli erinomaisen hyvä ja kannustettava kansalainen, gladiaattori oli aina hyvin vähäkunniaisessa asemassa. He olivat infamis, ja kuuluivat täten ihmisryhmään joka ei saanut äänestää, toimia virassa tai saada hautapaikkaa arvostetuilta paikoilta. He olivat kansanryhmä jonka katoaminen ei haitannut ketään. Päinvastoin siitä tehtiin sirkusviihdettä.

Toki gladiaattoreissakin oli sitten aste-eroa sen mukaan miten syvällä arvostuksettomuudessa he olivat. "Historia Augusta" kuvaa miten keisari Commodus oli rietas keisari. Tässä paheina olivat rietastelu, juopottelu ja gladiaattorina esiintyminen. Vaikka nämä piirteet nykyään liitetään äärimmäisen vahvasti muinaiseen Roomaan ja tätä kautta roomalaisuuteen, ne olivat aikanaan paheksuttavia asioita. Commoduksen puolesta voidaan toki sanoa se, että hän oli selvästi ns auctorati. Eli hän oli gladiaattori oman onnettomuutensa aikaansaajana. Ja lisäksi hän ei taistellut rahasta. Rahan perässä gladiaattoreiksi menneet auctoratit taistelivat quaestus causa ja olivat siksi myös infamis. Mutta Commodus oli niin sikarikas että hän taisteli osoittaakseen ja harjoittaakseen sotilashyveitä. Eli hän taisteli virtutis causa. Ja tämä oli miltei ihan hyväksyttävää jos sormien välistä vähän katsotaan. Tosin tyypillisesti virtutis causa -tyylin gladiaattorit taistelivat sellaisissa kypärissä jossa heidän identiteettinsä jäi salatuksi. Tällöin edes omaiset eivät välttämättä arvanneet minkälainen musta lammas ja wannabenaamiosankari heidän lähipiirissään oikein on. Commodus taas ei anonyymiydestä piitannut.

Ja tällä kaikella oli se merkitys, että esimerkiksi Cornelius Nepos kuvasi "Kuuluisia miehiä" -teoksessaan sitä miten kreikassa ei ollut häpeäksi esiintyä teatterissa julkisesti. Mutta jotain hyvin epäroomalaista siinä oli. Gladiaattoreiden taitoja arvostettiin ja heidän ympärillään pyöri viihdemaailman pyörteitä. Mutta heille ei nähty kunniaa. Itse asiassa vaikka nykyään gladiaattoritaisteluja pidetään äärimmäisen roomalaisina, muinaiset roomalaiset itse olivat hieman erimielisiä. Gladiaattoritaistelut olivat suosittuja mutta niitä kuitenkin hieman hävettiin.

Roomalainen ei vastustanut tappamista, mutta se tappaminen jota hän ei vastustanut oli sodassa tappaminen. Urheilun vuoksi tappaminen vaati sen verran joustavaa moraalia että ryhdikkäät hyveelliset roomalaiset eivät sitä täysin eettisenä pitäneet. Tästä hyvänä klassisena esimerkkinä on Senecan esittämä lausunto jossa korostuu se, että vaikka rikollinen kenties ansaitsee rangaistuksekseen kuoleman, ei yleisö ole tehnyt mitään ansaitakseen tämän kuoleman katselemisen.

Kreikkalainen Athenaios kertoo "Viisaiden pidoissa" siitä että roomalaiset olisivat oppineet tavan etruskeilta. Ja tämä tieto on varmasti ollut lohtuna. Myös campanialaisien katsottiin olevan tavan alkuperä. Tapaa voitiin ilmeisesti sietää jonkinlaisen monikulttuurisuuden nimissä. Joka muistuttaa nykyajastakin. Vastaavat asiat koskevat monia asioita nykyäänkin.

Jokaisella infamiksellakin on kuitenkin arvonsa.

Tosin tässä kohden on pakko mainita että gladiaattoritaistelut ovat todennäköisesti sävytetty astetta väkivaltaisemmiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Gladiaattoreilla oli nimittäin arvo. Gladiaattoreilla oli tempus, aika ja pretium, hinta. Gladiaattorit tekivät usein sopimuksia määräajaksi. Hinta taas oli keisarillisen määräyksen voimalla säädetty vuonna 177 jaa. Säädöksiä tarvittiin koska juhlan järjestäjä teknisesti ottaen tilaa lanistala palveluja. Ja tähän palveluun kuului korvaus (tai bonus) jokaisesta surmatusta gladiaattorista. Huippunimekäs gladiaattori joka menehtyy suurtilaisuudessa saattoi maksaa juhlan järjestäjälle 15 000 sestertiusta lisämaksuja. Pienemmän luokan gladiaattori saattoi maksaa vain 3000 sestertiuksen bonuksen. Gladiaattori oli usein kaikille osapuolille arvokkaampi elävänä. (Toki kuolleita gladiaattoreita saatettiin käyttää vallan ja statuksen demonstrointiin. Että menkööt, onhan sitä rahaa millä mällätä.) Halvimmissa tilaisuuksissa gladiaattorit taistelivat tylsytetyin asein, sillä niissä gladiaattorin kuolemaan hassautuisi harjoittelua ja muita resursseja ilman kassavirtaa joka peittäisi menetyksiä mitenkään relevantisti. Kuolema ei ollut läheskään aina edes tavoitteena.
1: Tosin hieman paradoksaalisesti gladiaattori joka oli juuri pääsemässä eläkkeelle oli yllättävän suuressa vaarassa. Sillä lanista kykeni määräämään siitä kuka taisteli ketäkin vastaan. Ja gladiaattorissa kiinnostavaa oli voittojen odotusarvo. Koska otteleva gladiaattori tuo - usein merkittävän määrän - rahaa taloon joka kerta kuin tämä taistelee, kannattaa arvokkaita gladiaattoreita jossain määrin suojella. Ja suosia niitä peukalonliikkeitä joilla hävinnyt jää henkiin. Mutta jos gladiaattori on vapautumassa, tulevia tuloja ei ole tulossa ja gladiaattorin kuolemasta on sen sijaan tulossa kotiin silkkaa rahaa.
2: Lisäksi perusastelmasta oli poikkeuksia. Sillä gladiaattorit olivat usein tuomittuja rikollisia, eivätkä suinkaan keskenään identtisistä rikoksista. Toki huono-onnisimmista saattoi odottaa jollain vähän pienemmällä areenalla damnatio ad bestias. Koska pedot olivat kalliita ja harvinaisia, niiden kuolemaa haluttiin välttää enemmän kuin jonkun pikkurikollisen. (Tätä ei pidä sekoittaa ns. eläintaistelijoihin jotka sitten surmasivat eläimiä, etenkin rikkaimmilla alueilla. Venatoresejen yhteishenki oli muita gladiaattoreita parempi koska he eivät taistelleet toisiaan vastaan. Ja heidän suuri murheensa oli se, että heitä ei pidetty arvossa samalla tavalla kuin muita gladiaattoreita.) Osa rikollisista oli myös tuomittu damnatio ad gladium, jolloin he saattoivat selvitä jonkin aikaa, mutta heidät oli kuitenkin määrätty kuolemaan areenalla vuoden tai kahden sisällä. Tällöin hänellä ei ole mahdollisuutta vapautumiseen. 

Viihdetaiteilijoita kirjaimellisesti henkeen ja vereen.

Ylläoleva konteksti on syytä tiedostaa. Sillä gladiaattorit olivat yllättävän paljolti samanlaisia kuin nykyajan vapaapainijat. Itse asiassa heillä oli myös keinotekoiset nimet. Esimerkiksi Spartacuksesta ei tiedetä edes hänen oikeaa nimeään. Hänestä tiedetään vain hänen areenanimensä. Tiedetään kuitenkin, että hänestä piti tulla ns. traakialaistyyppinen gladiaattori. Joka kertoo siitä mitä tuona aikana on pidetty tärkeänä ja mitä ei.

Senecan kuvaa "Kaitselmuksessa" sitä miten gladiaattoritaisteluissa kannatettiin tasaisuutta. Huonompia vastaan taistelussa ei ollut arvostusta. Senecan gladiaattorikriittisissä kirjeissä onkin myös lausunto jossa hän korostaa että kaikki gladiaattorien taidot ja varusteet olivat vain kuoleman hidasteita. Kuolemasta haluttiin spektaakkeli.

Ja tämä on johtanut hyvin erikoisiin asioihin. Esimerkiksi jos katsotaan murmillo -tyylisen gladiaattorin kypärää, sillä on tavoiteltu enemmän tyyliä kuin tarkoitusta. Samoin provocateurin kypärä on esimerkiksi funktioonsa nähden tarpeettoman painava ja se peittää näkökentästä hirvittävän paljon. Oma kyyninen näkemykseni onkin se, että haarniskoiden ja muiden varusteiden primaaritehtävänä on olla näyttäviä ja myös luoda tunnettuja heikkouksia eri gladiaattorityypeille. Sotilaita suojataan parhailla mahdollisilla tavoilla. Mutta gladiaattorit ovat kuolemineen kaksintaistelijoita ja heidän kuolemansa viihdettä. Joten tarvetta elämän suojeluun kaikkia keinoja kaihtamatta ei sellaisenaan ole ollut.

Tämä näkyy siten miten taisteluiden kuvauksissa esimerkiksi retiarius taistelee usein provocateuria vastaan. Syynä on se, että provocateur on kypäränsä takana melko sokea, tällä on melko lyhyt ase, mutta vahva panssarointi. Ja kilpi joka suojaa hirvittävän hyvin. Retiariuksella taas on verkko jota heittää hitaan provocateurin päälle. Mutta joka on hyvin vaikea saada haltuun heiton jälkeen. Panssarointi on kevyempää, mutta liikkuvuus suurempaa. Ja aseena on kolmikärki joka tuo tärkeää ulottuvuutta. Kaksintaistelijan silmiin on aivan ilmiselvää että vahvuudet ja heikkoudet on painotettu niin että näytöksistä saataisiin mahdollisimman jännittäviä. Vahvuudet ja heikkoudet ikään kuin puskevat toisiaan vastaan niin että taistelu on tasainen. Ja tasainen taistelu on aivan eri asia kuin parhailla mahdollisilla varusteilla ja aseilla tehty taistelu. Päin vastoin. Tässä tasapainoa haetaan juuri lisäämällä molemmille puolille erilaisia heikkouksia. On vaikeaa nähdä tätä minään muuna kuin tahallisuutena.

Gladiaattorit jonkinlaisena antiteesinä ritarihyveille.

Tässä mielessä gladiaattori on kaksintaistelijana antiteesi toiselle kaksintaistelijatyypille. Nimittäin kunniansa puolesta kaksintaisteleville. Kunniasta kaksintaistellessa taistelu on saattanut olla jopa laiton. Osallistujat ovat olleet yleensä arvostettua yläluokkaa. Kaksintaistelussa ei ole ollut arvostusta mutta kunniaa. Ja kaksintaistelussa on haluttu käyttää mahdollisimman kaksintaistelukelpoisia aseita ja varusteita. Molemmissa tapauksissa sotilashyveet ovat voineet jotenkin liittyä kuvioihin. Mutta sekä kaksintaistelijoiden välineistö että valittu taitosetti ovat kuitenkin olleet erilaisia kuin sotilailla.

Samalla voidaan kuitenkin myös huomata, että historian aikana on tavattu jakaa kaksintaistelijat jonkinlaisiksi individualistisiksi räyhääjiksi. Ja sotilaat ovat sitten olleet asia erikseen. Molempia asioita yhdistää taistelu ja tappamisen taidot. Mutta silti hyvin monessa kulttuurissa pidetään aivan ilmiselvänä että näiden kahden asian välillä on oleellinen ero. Sotilas on utilitaristinen tappaja, oma kuolema ja muiden surmaaminen ajaa korkeampia päämääriä. Kaksintaistelija taistelee omasta elämästään ja omasta kunniastaan.

Kaksintaistelijoiden kohdalla korkeammaksi päämääräksi voidaan saada korkeintaan sirkustyylinen viihde ja raha. Joita taas ei ole koskaan pidetty perustavanlaatuisina asioina. Ne ovat hauskoja, mutta kenties kuitenkin vähän paheksuttavia, juttuja. Ne sopivat kaljamahojen keskinäiseen naureskeluun mutta ei niiden varaan kannata kulttuuria rakentaa. Ne ovat kulttuurin kuriositeetteja ja jotain joka ikään kun rakentuu sen varaan että muut asiat toimivat.

Vartija(i)n tyhmyys.

Tarinoissa vartijat ovat geneerinen sankarin uhri. Yleisesti ottaen pahalla on vartijoita. Yhtenä syynä tähän on individualismin korostus, sankarin apulaiset ovat persoonallisia. Vartijat sen sijaan ovat vain massaa. Toisaalta vartijoista on vaikeaa tehdä sankaritarinoita, koska sankaruus liitetään usein paikasta toiseen siirtymiseen. Siksi vankilapaossa että sankarin tekemässä hyökkäyksessä vartijat ovat vihollisia.

Historiasta löytyy sentään vartija, josta voisi miltei tehdä sankarin. Tärkein asia on tietysti se, että hän kuoli. Sillä tarinan kannalta jos vartija voittaa ja murskaa vastustajan, kaikki pysyy ennallaan. Muuttumattomuus ei ole sankarin aikaansaannoksen merkki, vaan muutos. Eli voittaessaan vartija on aikaansaamaton. Vain kuolemalla vartija osoittaa sitoumuksensa ja tekee uhrauksen. Tärkein uhraus on sellainen, jonka hän voisi jättää tekemättä.

Alustuksen tälle tarinalle saa vaikkapa Hikipediasta. Siellä kerrotaan "Neljän Keisarin vuodesta", eli vuodesta 69 jkr. "Kun sotilaat vaativat Galbalta lisää rahaa palkaksi uskollisuudestaan, keisari sanoi värväävänsä sotilaita, ei ostavansa heitä. Sotilaat totesivat melko pian tappavansa kitsaita vanhoja ukkoja, eivät suojelevansa heitä."

Näin lauma Galbaa vastustavia henkilöitä aseistautui ja lähti harjoittamaan politiikkaa. Kunnon 60 -lukulaiseen henkeen toiminta oli tietysti aktivismia. Sempronius Densus -niminen vartija oli lauman tullessa yksin. Hänellä oli varustuksenaan vain patukka, joka oli tehty rottingin tapaisesta melko joustavasta puusta. Lisäksi hänellä oli joko tikari tai miekka. Tacituksen mukaan hänellä oli tikari, ja Plutarkhoksen mukaan hänellä oli miekka. Koska miekankin kohdalla ase on luultavasti ollut gladius -tyyppinen miekka, joka oli suhteellisen lyhyt, ero ei ole kovin suuri tai olennainen.

Ensin hän vaati joukkoja pysähtymään. Koska joukot eivät totelleet, hän päätti päihittää ne kaikki. Hänen kerrottiin pärjänneen yllättävän pitkään. Erikoisinta oli se, että hän ei ollut hyötynyt mitenkään Galban vallasta. Hän ei ollut saanut mitään etuoikeuksia. Kunhan kuoli. Hän oli tyhmä ja ihanteellinen. Hupsuinta oli tietysti se, että keisari Galba kuoli. Tätä kauta uhrautuminen oli ns. "turha kuolema". Hän olisi vain voinut joko liittyä hyökkäysjoukkoihin tai livahtaa kotiinsa. Niinhän monet muutkin tekivät, ja heidän kaltaisilleen oli tehty uusi vuoden järjestys. (Tosin vuosi oli melko mielenkiintoinen ja tilanne oli itse asiassa vasta alkurysäys.)

Eli kaikki sankaruuden elementit osuivat häneen.

Oli tässä tarinassakin jotain ideaakin. Jotain, joka vihjasi jotain Suomen Armeijan palkkaustasoon, jossa odotetaan sellaista SAINT -asennetta, että harmaiden sijasta pitäisi tarjota valkoista pukua. Ja tietysti vartijoiden lakkoon.

Viimeiset sanat ja kiusaukset.

Pitkäperjantai on kenties kristillisen teologian tärkein päivä. Minuakin kutsuttiin kuuntelemaan "Cantores Minoresia", aiheena olisi ollut "Matteus -passio". Musiikki viekoitteli erinäisiä sekunteja. Kuitenkin se on sävyltään muutakin kuin konsertti, uskonnollinen tapahtuma ja siellä vierailu olisi siksi tarkoittanut sitä että tarkoittanut sitä että pelkän kärsimysnäytelmän seuraamisen sijasta olisin itse joutunut kärsimään ja näyttelemään "jengiin kuulumista", joten jätin asian väliin. Ja televisiostakin tuli modernin pakanalliseen pääsiäishenkeen "Harry Potteria". Käyn Helsingin tuomiokirkossa sitten kun siellä on taas vähemmän ruuhkaa.

Kärsimysnäytelmän kannalta mielenkiintoista on se, että Jeesuksen kuolema on tärkeä. Viimeisille sanoille on usein annettu kovastikin painoarvoa. Ikään kuin ihminen kuollessaan pusertaisi elämänkokemuksensa jonkinlaiseen puheeseen. (Omani lienee jotain yhtä hienostunutta kuin "Ups" tai "Perkele". Joku lienee nuokin sanonut.)

Harva tekee näin, mutta Jeesuksella luulisi olleen aikaa valmistautua. Tätä kautta neljä evankeliumia ovat kiinnostavat. Sillä ne esittävät Jeesuksen viimeiset sanat. Niitä vain saadaan kolmet erilaiset. Johanneksen evankeliumissa viimeiset sanat olivat "Se on täytetty". Luukkaassa on "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni". Markus taas huutaa arameankielellä ja Matteuksen mukaan hepreankielellä "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" - jossa myös "Eeliin" viitataan, mutta vihjataan tämän olevan väärä tulkinta.

Voidaan tietysti vitsailla että olisi ollut kolme Jeesusta. Että yksi olisi edustanut Isää, toinen Poikaa ja kolmas Pyhää Henkeä. Ja muistuttaa että Jeesus teki elämänsä aikana ihmeitä, kuten paransi sairaita. Jolloin se, että hän sanoo kolmet viimeiset sanat ei ole yhtään sen vähemmän uskottavaa tavaraa kuin vaikka tarinat kuolleiden sukulaisten henkiin herättämisestä. Jotenkin nämä ihmeet kuitenkin tuntuvat "erilailla ihmeellisiltä" kuin kolmet viimeiset sanat.

Moneen eri versioon viimeisistä sanoista on kuitenkin myös "ihan hyviä ja uskottavia syitä". Osan niistä voi niellä vaikka ei olisikaan mikään "uskonnoton" tai "ateisti".

Yhtenä syynä on tietysti se, että Jeesuksesta ei ole suoria kirjallisia viitteitä. Esimerkiksi Josephus (aka. Titus Flavius Iosephus ) mainitsee Jeesuksen, ja tätä kohtaa kutsutaan yleisesti nimellä "Testimonium Flavianum". Tämä lausunto on autenttinen, mutta se samalla myös referoi kuulopuheisiin. Myös Tacitus mainitsee Jeesuksen, mutta hänkin viittaa siihen mitä uusi nouseva ja näkyvyyttä saava pikkuinen uskonto esitti. Kummallakaan näistä säilyneistä tahoista ei ollut henkilökohtaista kokemusta Jeesuksesta tai tämän teloituksesta. Ja Uutta testamenttia kirjoitettiin vuosista 50-150. Vanhin testamenteista on Markuksen evankeliumi, ja tämä on kerätty tarinoista, silminnäkijäkuvauksista ja kuulopuheista.

Tässä kohden on mainittava ainakin Timothy Freke ja Peter Gandy, joiden mielestä alkukristityt eivät olleet "kirjauskovaisia". He korostivat myyttistä hahmoa, eikä sen historiallisuutta pidetty keskeisessä roolissa. Se oli tavallaan jopa irrelevanttia. Gnostilaisuus oli siis heidän mielestään sitä mitä kristinusko oli aluksi. Heistä literalismi, jossa Raamatun kirjaimellisuutta alettiin korostamaan, syntyi vasta pari sataa vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen.

Kevyempänä versiona on syytä muistaa että myös Sokrates on historiallisena hahmona esillä vain Platonin ja yhden näytelmäviittauksen kautta. Historiassa on helppo asettaa erimielisille liian vahvoja vaatimuksia, sellaisia joita ei käytännössä voisi saada kasattua vaikka asiat olisivat tapahtuneet juuri kuten "vastaväittäjä" sanoo.

Jeesus voi siis ihan täysin olla historiallinen hahmo. Olennainen asia on siinä että "Raamattu" on samassa tilassa kuin muutkin kuulopuheista kerätyt teokset. Se, mikä esitetään "silminnäkijäkuvauksena" on itse asiassa varsin tavallisesti jotenkin värittynyttä. Tämä itse asiassa tiedetään : Sana "kuulopuhe" -nimitys taas on sama ilmiö, jolla ei tunnu olevan arvoa. Samoin "perimätieto" ja "huhut ja taikausko ja kansansadut" kuulostavat erilaisilta vaikka niiden rakenne on ulkoisesti tarkastellen sama. Totuus lienee usein jossain näiden välissä, ja joskus reunoillakin.

Olennaista ei ole kumota Jeesuksen olemassaoloa, vaan nostaa esiin se, että "Raamatun" kirjoittajat ovat olleet myös hurskaita kristittyjä. He ovat eläneet siinä, mistä ovat kirjoittaneet. Tätä kautta on selvää että he ovat olleet "ideologiansa sokaisemia" tai "puhdasoppisia". (Sama asia, mutta herättää luottamusta aivan eri tavalla.) Heillä on ollut näkemys tarinasta jota ovat kertoneet ja he ovat valinneet aineistoa sillä silmällä mikä "fit, make sense and is relevant and intresting."

Kirjoittajat ovat julistaneet ja valinneet aineistoa ja tulkintatapoja siihen mitä ovat pitäneet "merkityksellisenä ja totena". Tämä on subjektiivista, ja sen vuoksi Uudessa testamentissa on paljon keskenään ristiriitaista tai vähintään hyvin erilaista tulosta antavaa tekstiä.

Siksi Raamatun kirjaimellinen tulkinta, fundamentalismi, asettaa "perustansa" (fundamentaalin) johonkin, jonka rakenne on varsin hajanainen. Siksi, että Raamattu on selvästi kerätty sellaisilla menetelmillä joihin sen tälläinen kohtelu ei läheskään aina sovi.

Tarve ja kauneus

"vanitas, vanitatum omnia vanitas."(Ecclesiastes) ... "Major e longinquo reverentia" (Tacitus)

Unkurissa kirjoitettiin turhakkeista. Perinteisesti turhakkeet ovat eräänlaista asketismin ylistystä, jossa on toimiva tavara, mutta se ei ole kovin hyödyllinen, ja jota myydään ylihinnalla. "tänään kuitenkin löysin yhdestä sisustuslehdestä kaikista maailman turhakkeista sen ylivoimaisesti turhimman. vai mitä mieltä olette keilan muotoon muotoilluista tikuttomista haloista, 75 euroa / 10 kpl?"

Sipura tosin muistutti kommenteissa asiasta omaan tyyliinsä "niinhän se turhakkeen määriteltä kai virallisesti kuuluu - ettei sitä tarvita. Sellaisia on kuitenkin olemassa vain äärimaterialisteille, joiden mielestä mielihyvää tuottava on turhaa. Toivotan materialistit hyötyajatteluineen tervemenneeksi, joten en hyväksy turhakkeen määritelmääkään. Turhakkeen määrittelevät luonnonsuojelijoiden kaltaiset arvojohtajat. Citymaasturi (jonka tapauksessa perustelut eivät osuneet edes likimain kohdalleen) ja ilotulitteet ovat heille merkityksettömiä. Sen sijaan on vaikea kuvitella että runokirjat valittaisiin joskus vuoden turhakkeeksi. Niitähän ei kukaan lue, mutta kirjastoihin museoitavine lärpyköiden valmistamisen ja runoilijoiden taloudellisen tukemisen hiilijälanjälki lienee käyttöön suhteutettuna melkoinen." Kaikki tuotteet jotka tuottavat vain iloa eivät ole nykyisessä kapitalistisessa maailmassakaan hyödyllisiä. Ja myös mielipiteille on vaikeaa keksiä käyttöä. Oma dekonstruktioni tähän oli esittää että "Turhuus on tässä minusta hyötynäkökulmaan sidottu, eikä tarkoita samaa kuin toinen sana, "tärkeä"."

Aina ei tarvitse miettiä, onko toiminta niin tuottavaa ja kannattavaa. Esimerkiksi kun kävin miekkailukoulun vuosijuhlissa, en harjoittanut kovin tärkeitä asioita, vaan juopumista. Bileet olivat kuitenkin hauskat, joten sain jotain. (Jos en muuta niin hämäriä kuvia.) Ilotulite on iloa aiheuttava turhake, samoin kuin bileissä isoissa määrissä kuluttamani varsin hinnakas viini.

Otan tässä Mutkimus -blogissa tapaa kohdata kauneus ja rumuus. Siellä nimittäin katsottiin vertailua "Voiko ihminen olla kaunis ilman rumuutta? Tai rohkea ilman pelkuruutta? Tai rikas ilman köyhyyttä? Entä jos olisi tyytyväinen itseensä sellaisenaan? Olisiko se keneltäkään pois? Vesipuhveliteema jatkuu. Vanhalla, lihavalla ja rumallakin vesipuhvelilla on vielä kovasti käyttöä:" Mukana on kauneusnäkökulma, joka syntyy vertailussa toisiin.

Turhake on tärkeä, koska sen nimeämällä saadaan itse kokea moraalista ylemmyyttä. Emme ole niitä "raketinpössäyttäjiä" jotka tuhlaavat (luonnon)varojaan askeettisen periaatteen vastaisesti ja jotka... Vertailu tuottaa häviäjiä jotka ovat "niitä" ja voittajia, jotka ovat tietysti "meitä".

Siis hieman kuten jalostustyössä on tavallista sekä mitata ominaisuudet ja verrata niitä koko populaation keskiarvoon, sekä siihen kuinka moni ylittää tämän. Tätä kautta vaaditaan vertailua, jokin toinen lehmä johon nähden joku on parempi lypsäjä. (Itse asiassa tässä on takana myös se vinha totuus että jos sinulla on vain yksi lehmä ja yksi sonni, ei sinulla ole mitään tarvetta jalostussuunnitelmalle, joten siitä ei tule käytännössä ongelmia.) Jalostuksen idea on valita ja karsia. Tässä on konkreettisesti ikään kuin "voittajia ja/tai häviäjiä". Samoin käy jos kauneutta tai turhuutta mitoitetaan jollakin tavalla.

Toinen tapa katsoa asiaa voisi olla esimerkiksi katsoa kauneutta abstraktien totuusehtojen kautta. Tämä on mahdollista etenkin ajatuskokeita - ja joskus jopa matematiikkaakin käytettäessä. Totuusehtojen kautta voidaan kuvitella minkälainen maailma olisi. Jos logiikan totuusehdot sanovat että "jos A tai B" niin "lumi on veden muoto helteessä", ei tilanteen tarvitse toteutua jotta voisimme sanoa mitä A ja B olisivat. Selvästi totuusehdot ovat väärin, mutta silti voisimme kuvitella tuollaisen maailman. Tässä ei tarvita konkreettisia voittajia ja häviäjiä jotka toteutuisivat oikeasti. Tässäkin on kuitenkin mukana vertailukohta. Jokin epätosi joka ikään kuin "voittaa ja/tai häviää".
1: Tulkinta ei ole yksiselitteinen. Esimerkiksi vanitas -taide korostaa miten elämä oli väliaikaista ja tämä oli kaunis asia, joka korosti tuonpuoleista. Siksi se käytti kuihtuvia kukkia ja pääkalloja symboleina. Omalla kohdallani vanitas -symboliikka toimii "carpe diem" -muistutuksena, se kannustaa elämään hetkessä koska sitten sitä ei enää ole.

Tässä kohden idean eron saa katsomalla kristillistä teologiaa.: Ensimmäisen tapaista vertailunäkökulmaa käytetään yllättävän usein ratkaistaessa pahan ongelmaa. Ilman konkreettista mahdollisuutta todelliseen ja konkreettiseen pahantekoon ei olisi eettisiä valintoja. Tai itse itseäni lainaten: "Että todellinen valinnanvapaus hyvän ja pahan välillä vaaditaan että hyvyydellä olisi väliä (voluntarismin hengessä). Kuitenkin sitten kuvitellaan samanaikaisesti paratiisi, jossa näitä asioita ei tapahdu lainkaan koskaan missään ikinä. Paratiisi on näiden ikävyyksien ja pahuuksien puutteiden kautta määritelty. Taivaassa kaikki on kaunista ja ihanaa ja hyvää. Pahan ongelman perustelu katoaa tässä vaiheessa ja sitä ei ikään kuin olekaan juuri kappaletta aikaisemmin mainittu."

Moni voisi tietysti nähdä ideaalin aina vain jonkinlaisena vallankäyttönä. Kuitenkin jos ajatellaan että kauneudesta puhuminen on mielekästä, on kyse hieman samasta kuin jalostusarvojen vertailusta. Toki ideaalinen lehmä on ihmisen kulttuuriin sopiva: Se, halutaanko lypsäjiä, lihavia, lihaksikkaita tai hassun värisiä ja pieniä lehmiä on jalostussuunnitelman laatijan valinta, joka riippuu esimerkiksi siitä halutaanko sillä taloudellista voittoa - joka taas heijastaa yhteiskunnan arvoja. Jos tämä hylätään, ei voida puhua lehmän hyödystä kovinkaan jaettavasti tai tasolla. Kauneudesta tulee tätä kautta jojo täydellinen turhake. Tai sitten se on se asia "joka on katsojan silmässä" ja vain siellä.

Historiasta lukeminen, kontekstiin ja kontekstista.

"Kuvittele, että joku huumorintajuton historioitsija löytää vuonna 3000 jaa. muinaisen dokumentin nimeltä "The Holy Grail" (Graalin malja), jonka on tallentanut ilmeisen arvostettu akateeminen ryhmä nimeltä Monty Python. Vaikka filmi ei ole valmistettu kuningas Arthurin aikakaudella, tulevaisuuden historioitsijamme saattaa olettaa, että tarinassa on jokin historiallinen perusta. Tästä ei ole pitkä harppaus siihen, että hän uskoo kuningas Arthurin eläneen elokuvan alussa mainittuna vuonna 932 jaa. Dokumentin alussa Arthur esittelee itsensä brittien kuninkaaksi ja saksien voittajaksi. Muiden lähteiden perusteella tämä vaikuttaisi historioitsijastamme kiehtovilta, koska tähän aikaan saksalaiset ja tanskalaiset heimot, joista saksit koostuivat, olivat valloittaneet suuren osan Britanniaa. Itse asiassa Englannin valtaistuimella vuonna 932 jaa. oli saksikuningas nimeltä Ethelstan. Asian ydin on kuitenkin siinä, että riittävän pitkän ajan kuluttua aikanaan ilmiselvältä tuntuva yleinen tieto voi kadota, ja tulevat sukupolvet voivat tulkita sitä täysin väärin".
(Chris Turney, "Luut, kivet ja tähdet")

Historian ajatellaan olevan helppoa. Esimerkiksi tänään sain käsiini tuoreen Jehovan Todistajien julkaisun, jonka pahaa aavistamaton uusi alueen kiertäjä minulle toi ilmeisen tuntematta kyseenalaista mainettani tällä alueella. Niinpä sain käsiini lehden, jonka otsikossa lukee "Herätkää! Toukokuu 2009". Sen sivu 11 esittelee Michail Jursan tekemän löydön, kuitin, jossa on nimi, Nebo-Sarsekin. Hänet on mainittu Raamatussa ja kuitin sisältö kertoo hänen olleen juuri sitä, mitä Raamattukin hänen kertoo olleen. Tämä tietenkin tukee sitä että Raamattua voidaan käyttää arkeologian apuvälineenä. Mutta se ei tee kaikkea siinä mainittua todeksi. Se ei ole "arkeologinen todiste Jumalasta", vaikka se toki onkin todiste siitä että Raamattua kannattaa selailla historiallisellakin perspektiivillä.

Tässä on hyvä ottaa esiin pari esimerkkiä:
1: Plinius vanhempi. Hän loi teoksen "Historia Naturalis". Hän käytti siinä yli 2000 lähdettä, eli muuta kirjoitusta. Hän ei keksinyt juuri mitään itse, vaan uutterasti tutki ja tiivisti sen ajan viisautta. Tätä käytetään arvokkaana apuna historiantutkimuksessa, esimerkiksi aatehistoriassa selvitetään mitä sen ajan ihmiset uskoivat ja kokivat. Kuitenkin Plinius käytännössä kirjoitti kritiikittömästi kaiken. Tämän vuoksi kirjassa on myös taruja maan ja taivaan väliltä: Granaattiomenista kirja kertoo arvokkaan tiedon, jonka mukaan jos ilman vyötä avojaloin poimii peukalon ja nimettömän avulla kukkanupun ja tällä sivelee silmiä, on koko vuoden vapaa silmäsairauksista. Hän kertoo myös yksisarvisesta. Lisäksi opimme että majavaa ei kannata jahdata, koska sen kivekset ovat arvokasta lääkettä ja majava tietää tämän ja siksi jos lähdet jahtaamaan sitä se puree kiveksensä irti jotta et saisi niitä. Samoin kirja esittää että belemniitti -kiven kautta syntynyt kalkkeuma olisi "ilves-kivi" jonka nimi johtuu siitä että se on ilveksen virtsaa, jonka ilves on haudannut piiloon jotta ihmiset eivät saisi sitä. Sekin oli arvokas lääketieteellinen apu. Kirja onkin arvokas juuri siksi että se tarjoaa näkökulman sen ajan uskomuksiin. Toki se sisältää myös arvokasta tietoa muun muassa sen ajan maustekaupasta. Kukaan ei sano että erikoiset kohdat veisivät kirjalta arvon niiden kaupankäynnin kohdalla eikä toisin päin.
2: Heinrich Schliemann innostui jo lapsena Troijan sodasta ja hän halusi osoittaa että Homeros ei vain runoillut vaan että paikka oli todellinen. Hän opetteli itse vanhaa kreikkaa jotta voisi lukea tekstit alkukielellä. Hän oli amatööri, mutta hän löysi kuvaillulta paikalta kaupungin. Valitettavasti hän oli väärässä, koska kaupunki oli vanhempi. Kuitenkin myöhemmin huomattiin että Troija oli hävitetty ja Schliemann oli kaivanut oikean kohdan läpi sitä huomaamatta. Hän onnistui ja Homeroksen runosta löytyi oikea paikka ja kaupunki. Harva silti väittää että tämä tukisi sitä että joskus olisi elänut käytännössä haavoittumaton mies, Akilles. (Toki teoriassa voidaan löytää jopa henkilö voi olla todellinen ja hän voi olla ollut sotapäällikkö. Mutta haavoittumattomaksi harva häntä uskoisi?) Myöskään kreikkalainen jumalten joukko ei saa tästä löydöstä todisteita. Toki kirja kertoo arvokkaasti uskomuksista joita Homeroksen ajan ihmisillä oli. Arkeologinen arvo ei tarkoita että kaikki mainitut asiat olisivat tosia.
3: Egyptiläisissä hieroglyfeissä on paljon historiallisia tapahtumia. Niitä ja niiden avulla dynastioita on onnistuttu sitomaan aikaan tarkasti ja yhdistettynä muuhun aineistoon ne tarjoavat runsaasti tietoa siitä kuka on ollut faarao milloin ja missäkin. Kuitenkin niissä on seassa myös propagandaa ja uskomuksia. On hyvä muistaa että samassa lähteessä voi olla faktaa ja fiktiota sekä sinä aikana faktoiksi luultuja asioita. Hieroglyfien historiallisuus, niiden tarkkuus ja arvo ja runsas data ei silti muuta Ramsesta II jumalaksi. Sen sijaan se kertoo että sen ajan egyptiläiset todella uskoivat niin.
4: Jos tutkitaan esimerkiksi Suomalaisia, ei riitä että Tacitus on kuvannut fennejä "Germania" -teoksessa, mm. seuraavasti: "Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista." Itse asiassa epäillään että tämä on vain stereotypia siitä miksi fennit on katsottu, jolloin se ei kerro miten täällä elettiin. Kyseessä on kuulopuhe, ei fakta. Toisaalta myöhempi lähde "Saxo Grammaticus" ei olisi yhtään luotettavampi lähde. Siinä fennit nähdään alempina ihmisinä, jotka elävät amatsonien, koirankuonolaisten ja kyklooppien ja yksijalkaisten keskuudessa. Heidän aseensa olivat alkeellisia, mutta he olivat kovia poikia taikomaan. Fennit olivat vahvan taikuuden osaajia. Näillä molemmilla teoksilla on luonnollisesti historiantutkimukselle arvoa. Mutta jos ja vain jos fiktio osataan seuloa faktoista.

Vertailun kannalta vaikeaa on se että perinteet eivät ole pysyviä: Uskonnot ja uskomukset paitsi keksitään ja ne menettävät viimeiset palvojansa, myös siinä välissä muuttuvat. Itse asiassa niiden säilyminen suullisena perinteenä on esimerkiksi Boyerin mukaan käytännössä mahdotonta. Tämä ei tarkoita sitä että osa elementeistä ei voisi olla hyvinkin vanhoja. On kuitenkin hankalaa nähdä mitä nämä säilyneet elementit ja tulkinnat ovat, se vaatii vähintään vertailuja muihin lähteisiin.

Eli lähteissä sekä niiden tulkinnassa on oltava huolellinen :

Siksi esimerkiksi perustelut sille, että juutalaiset ovat olleet tarkkoja voidaan tarkistaa vertailulla: Otetaan eri aikaisia kirjoituksia ja verrataan. Heidän kirjoituksensa eivät ole muuttuneet. Tämä ei kuitenkaan takaa sitä että kertomukset eivät olisi muuttuneet ennen kirjaamistaan. Voihan olla että kirjattua uskontoa on pidetty tärkeänä ja sitä on kopioitu sen vuoksi. Se, että kirja leviää nopeasti ja muuttuu vain vähän helpottaa tietysti sen arvokkuutta historiallisen tutkimuksen välineenä. "Harry Potterkin" on levinnyt laajalle ja se ei ole muuttunut pilkkuakaan. Ja siinäkin mainitaan tosiasioista, kuten paikka nimeltä Lontoo. (Ehkä olettekin kuulleet siitä?)

Tietenkään heikkouksien löytäminen ei tarkoita että menetelmää ei voisi käyttää. Se päin vastoin tarkoittaa sitä että kun näitä otetaan huomioon, saadaan hyviä tuloksia. Eri häiriötekijöitä saadaan pois ja tulokset ovat tieteellisiä eivätkä satuilua. Tässä on muutamia karkeita ohjenuoria:

Ainakin seuraavat voisi mainita.

Hyvä tutkimus tukeutuu tämän hetken historialliseen tutkimukseen: Siksi väite siitä että Atlantiksessa on vieraillut avaruusolentoja on erikoislaatuinen ja siltä pitää vaatia isommat todisteet kuin jollekin muille väitteille. Mullistavat löydöt on muutenkin todistettava paremmin. Toki yksityiskohtia voidaan tarkistaa ja se voi kumota jonkun luulon vääräksi, ja jos vakuuttava aineisto atlantislaisten avaruusolennoista löytyy - vaikkapa sieltä löytyy sarkofagi, jossa on avaruusmuukalaisen muumio - nämä tulkinnat on otettava vakavasti (mutta ei aikaisemmin). Tämän lisäksi sen olisi olla johdonmukainen, eli selittäminen perustuu lähtöoletuksiin jotka eivät ole sisäisesti ristiriitaisia. Selityksen olisi katettava iso kokoelma faktoja. Tässä kohden historiassa selitys joka perustuu toisistaan riippumattomiin lähteisiin on parempi kuin sellainen jonka takana on vain yksi lähde tai lähdetyyppi⁼ Lisäksi eri menetelmien ja tieteenalojen ristiinkäyttö vahvistaa tutkimusta: Esimerkiksi kielitiede, arkeologia, geneettinen sukulaisuus ja muu aineisto voivat tukea näkemyksiä ja niiden käyttö ja sopiminen tekee siitä paremman.

Jätän loppuun sellaisen, jonka ihmiset osaavat melko usein ajatella ilman että virhe näyttää helpolta, vaikka se perustuu samaan logiikkaan joka ainakin Jehovan Todistajien kohdalla on ilmeisen automaattinen ja sen huonoutta on vaikeaa näyttää:

Tämä koskee esimerkiksi frenologiaa(kallon muoto määrää luonteen) ja monia muita näkemyksiä joita on ennen pidetty tieteellisinä. Harva ihminen esimerkiksi ottaa flogistonia (tulielementti joka poistuu aineesta sen palaessa) vakavasti. Päin vastoin, sitä käytetään usein esimerkkinä siitä miten "ennen on tiedetty väärin". Silti nämä esiintyvät vanhoissa lähteissä, ja ne viittaavat asioihin joita nykyäänkin pidetään faktoina. Niitä ei itse asiassa pidetä nykyään uskottavina koska tiede on osoittanut että ne ovat erheellisiä, niitä pidetään epäuskottavina eikä havaintojen näytetä todistavan niiden puolesta. Kukaan ei esitä että "kun tuokin kohta on tosi, tämänkin on oltava". Ehkä se on se aika, joka mystifioi ja liittää ajatteluvirheeseen leiman "hieno päätelmä". Tai sitten se on aihe: Mystiset pedot, jumalat, aarteet ja muut "coolit" aiheet näyttävät olevan suositumpia tämän virhekäsittelyn kohteena. Uskon kuitenkin että mystifiointi tulee kuitenkin ennen kaikkea tulkitsijan omien korvien välistä.

---

= Näissä jossa on takana on esimerkiksi sama ideologia. Jos löydetään 100 roomalaista kirjailijaa jotka kuvaavat Tacitusta mukaillen fennejä, se vahvistaa toki sen että roomalaiset todella uskoivat niin. Sen sijaan se ei vahvista että fennit olisivat todella olleet sellaisia. Itse asiassa tässä kohden on hauska tietää että majavan kivesten puremiselle on useita roomalaisia lähteitä. Ei se silti totta ole.

Scriptum, nonpost.

Hei lukija!

Tämä on 500 blogiviestini. Melkoinen määrä. Tapanani on ollut miettiä blogaamista aina näiden satalukujen taittuessa. Tämä ei ole poikkeus. Tämä on hieman aikaisempia oudompi.

Tällä kerralla lähestyn asiaa siltä näkökannalta, että viestini olisivat kirjeitä. Tietenkin nykysuomen sanakirjan virallisen määritelmän mukaan ne eivät ole: Sen mukaanhan kirje on "Kuoreen pantuna tai muuten suljettuna tavallisessa postissa lähetettävä tiedonanto." Sen sijaan käytän epävirallisempaa versiota jossa kirje on kirjoitetussa muodossa lähetettävä viesti joko luonnolliselta- tai juridiselta henkilöltä toiselle. Kirje on ollut aikaisemmin merkittävä matkojen päähän kommunikointikeino. Kirjeet ylläpitivät ystävyyssuhteita ja kertoivat vähintään siitä että oltiin elossa, hengitettiin ja mietittiin toisia.

Muutenkin pitäisi miettiä, minkälainen kirje blogiviesti on ja ei ole. Tämä on tarpeen koska kirjeitä voi tietysti olla monenlaisia, ja vain osa on relevantteja.
1: On liiketoimien vuoksi lähetettyjä, yksityiskirjeitä, kerjuu, kiristys, kiitos ja rakkauskirjeitä, joita lähetetään yhdeltä taholta toiselle. Nämä ovat yksityiskirjeitä.
2: On laajemmin lähetettyjä, avoimia kirjeitä, jotka ovat useiden luettavissa. Näitä voivat olla esimerkiksi lähettämisen lisäksi myös lehdistön julkistamia viestejä.
3: Kolmas päätyyppi on taiteelliset viestit, jota edustaa esimerkiksi Runebergin "Vanhan puutarhurin kirjeitä", joka on kaunokirjallisuutta joka on esitetty kirjeen muodossa.
4: Kenties vaikeinta luokiteltavaa on tietenkin taiteelliset kirjeet jotka eivät ole fiktiota. Esimerkiksi Ciceron kirjeet ovat muodoltaan hyvin erikoisia. Ne on lähetetty kohdehenkilölle, mutta ne on myös julkaistu kirjoina. Tämä taas oli siihen aikaan hyvin erikoista, yleensä kirjeitä ei säilytetty ja niistä tehty kirjoja. Cicero ei julkaissut omia kirjeitään, vaan ne julkaisi hänen orjansa Tiro. Erikoista on kuitenkin se, että Cicerolla oli lähettämänsä viestit tallella; Ilman niitä Tirolla ei olisi ollut mitään julkaistavaa. Kirjeidenhän kuuluisi olla vastaanottajillaan. Tämä tarkoittaa sitä että kirjeistä on otettu kopiot, ja tämä vihjaa siihen suuntaan että Cicero olisi halunnut jossain vaiheessa julkaista kirjeensä. Ciceron kirjeet käsittelivät mm. politiikkaa ja ne eivät tietenkään muuttuneet fiktioksi julkaisemisen jälkeen. Toinen roomalainen jonka kirjeet ovat monille tuttuja on Ovidius, joka kirjoitti sekä faktaa että fiktiota. Hän kirjoitti muun muassa mytologiaa "Heroides" -kirjeeseen ja hänen runomuodossa kirjoittamansa faktakirjeet "Epistulae ex Ponto" hän kirjoitti maanpaossa ystävilleen.

Selvästi blogiviestini ei ole yksityinen kirje. Lisäksi se tuskin kuuluu kirjesalaisuuden piiriin; Kirjesalaisuudellahan suojataan vastaanottajaa; Vain vastaanottaja saa lukea ja vain hän saa esimerkiksi julkistaa lehdessä saamansa kirjeen. Toki lähettäjäkin voi tehdä viestistä kopion lehdistölle, mutta tämä tekee kirjeestä avoimen. Vastaanottajan tekemä julkaisu tekee siitä tavallaan vain julkaistun.

Nämä ovat siis eräänlaisia avoimia kirjeitä.

Toinen tärkeä tapa luokitella kirjeitä on sen muoto. Tätä eroa on pidetty tärkeänä: Retoriikan mestari Quintilianus on esittänyt että yksityiskirje on yksinkertainen ja kehittyneempi tyyli sopii vaikkapa filosofiseen kirjoittamiseen. Tosin epistulata voisi hänestäkin olla kaunokirjallisuuden laji, jos sen tyyli olisi riittävän mutkikas.
1: Kirjeen kieli on usein tuttavallista, mutta muodollisiakin kirjeitä tunnetaan. Samoin muukin kielenkäytön tapa voi olla joustava ilman että viesti lakkaa olemasta kirje. Esimerkiksi Ovidius kirjoitti usein kirjeitään runomuodossa, koska tämä oli hänelle helpompi tapa kuin proosa.
2: Tavallisesti ajatellaan että kirjeellä on muoto, jossa aloitetaan tervehdyksellä ja lopetetaan lopukkeella. Siinä on usein tieto kirjoittajasta, vastaanottajasta, kirjoitushetki, allekirjoitus, salaus, lähetyshetki, saapumishetki, lukuhetki ja liitteet. Ongelma on siinä, että mikä tahansa näistä tiedoista voi puuttua. Voi olla että kirje itsessään ei ole niinkään mikään tietty formaatti, kuin julkistamisen ja levittämisen muoto. Tässä vaiheessa voidaan miettiä vakavasti, miten suuren loikan olen tehnyt miettiessäni sitä onko blogaamiseni kirjeiden kirjoittamista.

Miksi lähden tarkkailemaan asiaa juuri kirjenäkökulmasta? Vastaus löytyy Roomasta.

Plinius nuorempi oli retoriikan, puhetaidon, ystävä. Hänet tunnettiin taitavana oikeudessa esiintyjänä. Aikansa lakikettu siis. Hän kirjoitti kirjeitä, joita hän selvästi halusi julkaista. Tämä julkistamisinto tiedetään muutamasta syystä: (1) Pliniuksen kirjeet olivat tyylillisesti todella hiottuja. (2) Niiden sisältö ei juurikaan koskenut kohdehenkilöitä joille ne oli lähetetty. (3) Kirjeissä on paljon lainauksia taiteesta. (4) Hänen kirjeensä käsittelivät yksityisiäkin asioita yleisestä näkökannasta. Toisaalta hän on kirjeissään Tacitukselle esittänyt että kirje oli ystäville tarkoitettu, kun taas historiankirjoituksella oli erilainen kohdeyleisö. Hän ei siksi mainitsekaan että hänen kirjeitään olisi tarkoitettu laajemmassa seurassa ääneen luettavaksi. Recitatio -eli luentotilaisuudet olivat right out.

Ideana on tietenkin se, että korostan tiettyä seikkaa. Plinius nuoremman kirjeitä pidetään kaunokirjallisena ennen kaikkea siksi että ne on julkaistu ja hän on taiteilija. Samaan tapaan kuin monien kirjailijoiden päiväkirjat ovat kaunokirjallisuutta vaikka niiden kirjoittaja ei ole tarkoittanut niitä julkaistuksi.

Kun esitän juttujeni olevan kirjeitä, viittaan että ne on kenties tarkoitettu hieman pienemmälle ihmisjoukolle. Nykyisille ja ehkä tulevillekin ystäville. Ja että ne eivät mistään taikaiskusta muutu filosofiaksi, koska en ole filosofiassa kuin amatööri, joskin innokas sellainen. Siksi pidän ajatuksesta siitä että ne ovat kirjeitä. Päiväkirja ne eivät kuitenkaan ole. Sillä niitä pidän henkilökohtaisempina. Sellaisina, joissa mainitaan sellaisia asioita, joita ei haluta edes läheisten tietävän. Siksi niissä on ne pienet lukot. Siis kirjeitä.

Teidän Suosioonne Sulkeutuen: Tuomoh.