Mutkikas tietoisuus ja sen tietoinen lähestyminen.

Olen aikaisemminkin kirjoitellut asiaan liittyviä.

Tietoisuuden tutkiminen ja sen luonteiden selvittäminen on yksi mutkikkaimmista asioista. Se on monimutkainen, koska ei oikein tiedetä, mitä tarkalleen ottaen siihen liittyy ja mitä se on rakenteeltaan. Käsitys on kaikista jyrkimmillään silloin, kun puhutaan eläinten tietoisuudesta. Tietoisuuden tutkiminen on kuitenkin melko tärkeää, koska 1) voimme tavoitella tietoa, ja uskomme että voimme asiasta tietää ja selvittää sitä - itse asiassa jos tätä ehto ei toteudu, koko puhe tietoisuudesta olisi aika mieletöntä touhua eikä se enää mitenkään eroaisi uskonnollisista aiheista - 2) Voimme sitä kautta kasvattaa itseymmärrystämme.

Ensimmäinen kysymys on tietenkin se, onko tietoisuus ylipäätään reaalinen asia. Klassisesti asiaa on lähestytty joko monismin tai dualismin kautta. Dualistit ajattelevat että on aineellinen keho ja hengellinen sielu, kun monistit uskovat että tietoisuutemme on jonkinlainen "algoritmi tai sen tuloste", joka on seurausta esimerkiksi puhtaasti fyysisen aivokoneiston toiminnasta. Tai sitten se on kokonaan puhdasta henkisyyttä.
1: Melko usein tietoisuus esitetään reaaliseksi itsen kautta: Minulla on tietoisuus, joten muilla on samanlainen. Tämä perustelu liittyy Thomas Nagelin klassikkoon "What is it like to be a bat?" Siinä Nagel perusteli että lepakolla on aistimaailmaa jota ihmisillä ei ole. Sen elämä on muutenkin vieras. Siksi ei ole mitään järkeä uskoa, että lepakkona oleminen olisi kokemuksellisesti sellainen asia, josta voisimme tietää ja kuvitella. Hän sanoi että tästä voidaan vetää päätelmää, että on asioita joiden olemassaolo joudutaan myöntämään, mutta ei käsittämään tai määrittämään. Hän kuitenkin jatkoi tästä askeleen eteenpäin. Hän mietti sitä, mikä on kokemisen objektiivinen elementti, jos sellaista on? Hän viittasi siihen, että aivotutkimuksessa kuitenkin löydetään yhteyksiä tunnemaailman ja aivokuvan välille. Miten tälläinen yhteys voidaan perustella? Nagelista fysikalismin eli fyysisen tietoisuuden tutkinnan viitekehyksessä on tietyssä suhteissa järkeä: Mentaalitilat ovat ruumiintiloja, ja mentaalitapahtumat fysikaalis - kemiallisia tapahtumia. Kuitenkin tarkempi itsen kokemisen käsittely vaatii tiedon siitä miten fysikaalisilla objekteilla on yksilöllisyyden "1. person" luonne, asiaa voidaan lähestyä. Tämänkaltaista tutkimusta on itse asiassa tehty esimerkiksi eläinten tietoisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Linnankoski teki suomessa kokeita vuonna 1994. Siinä hän esitti että ihmisillä voi olla käsityksiä toisten eläinten mielentiloista. Ihmiset osasivat ilman harjoitusta erottaa onko karhumakaki esittämässä äänellä aggressiota, pelkoa, seksuaalista kiihottumista, käskevyyttä, alistumista, tyytyväisyyttä... Hänestä se viittasi kokemuksellisuuden geneettiseen perustaan. Toisin sanoen ulkoisen toiminnan perusteella saadaan selvitettyä yhteys ääneen. Ja tämä yhteys voidaan tunnistaa sympatian kautta ilman pohjatietoa. Ja yhteys näiden huutojen tilojen ja aivokuvien välille voidaan tehdä. Tältä näkökulmalta eläimillä on tietoisuus, kuten ihmisilläkin. (Toki monista tämä ei ole objektiivinen, vaan pragmaattinen selvitystapa.)
2: Toisinaan kuulee ns. filosofinen zombie (p-zombie) -perustelun. Se on ajatuskoe ihmisestä, joka on muuten normaali, mutta sillä ei ole tietoisuutta eikä subjektiivisia kokemuksia, sen sijaan filosofinen se toimii ulkoisesti identtisesti: Jos sitä satuttaa, se käyttäytyy aivan kuin tuntisi kipua. Olisi pelkkä "oikea liike ilman kokemusta". Tällä on olennainen suhde behaviorismiin: sen kannalta se on määritelmän kannalta mahdoton, koska heille tietoisuus määrittyy käyttäytymisen kautta. Behavioristit ja muutamat vastaavanlaista ajatuskulkua kannattavat kuitenkin sanovat tästä, että "jos se näyttää tietoiselta, eikä sitä voi erottaa muista tietoisista, se on tietoinen". Sillä tietoisuus on heille toimintaa joka ilmenee. Kuitenkin jos tälläinen olento voi olla olemassa, siitä määräytyy se, että tarvitaan tätä näkökantaa jotenkin täydentävää selitystä.
3: Yhden näkokulman mukaan tietoisuus ja ajattelu ovat sama asia. Tällöin se, että joku kykenee tuottamaan propositionaalisia (kielellisiä) viestejä tarkoittaa sitä että sillä on ajatteluprosessia. (Tällöin merkitykselliseksi muuttuvat muun muassa Koko -gorillan viittomakieli ja se onko kyseessä vain opetettu temppu, vai oikea kielellinen keskustelu.) Tässäkin on tietysti paljon yksityiskohdista vääntämistä. Esimerkiksi Tim Ingold jaottelee tietoisuuden ja ajattelun erikseen. Hänestä ne ovat eri asioita. Hän korostaa että eläin ja ihminen ovat tietoisia, mutta erot ovat suuria, koska ihmisillä on diskursiivinen tietoisuus ja eläimillä praktinen tietoisuus. Erona on intentioiden luonne. Ihmisten intentiot ovat pitkätähtäimellisiä, kun taas eläinten tahtotilat syntyvät lyhyemmällä aikavälillä, toiminnan ohessa. Hänestä tämä tarkoittaa sitä että eläimillä ei ole ajatuksia, vaan pelkkä tietoisuus kun ihmisellä on molemmat. Ingoldin esimerkki on ohjastus. Siinä missä ihminen sanoisi että "Tuolla on mainiota mettä", mehiläinen tanssii tanssin, joka ohjaa suoraan mehiläisen toimintaa. Jos vaikka "mennään kaksi johonkin", se näkyy tanssissa tiettynä "kahden toistoelementtinä". Tätä kautta mehiläinen ei ymmärrä viestiä eikö ymmärrä tavoitteen luonnetta eikä toiminta täytä diskursiivisen tietoisuuden tasoa : niillä kyseessä ei siis ole viesti vaan mekaaninen toiminta -informaatio, joka on ikään kuin "robotti joka laskee valonvälähdyksiä ja astuu yhtä monta askelta".
4: Tietoisuuteen yhdistetään vahvasti tajunta. Niitä käytetään kuin ne olisivat synonyymejä. Kuitenkin erittelyä voidaan tehdä: Eino Kaila on määritellyt että tajunta on elämysten kokonaisuus, vaisto on sisäinen kyky reagoida ärsykkeisiin mekaanisesti ja aina samalla tavalla, oppiminen on kyky tehdä valintoja ja kehittyä kokemuksesta, äly on kykyä käyttäytyä tarkoituksenmukaisesti uudenlaisissa ympäristöissä ja tietoisuus on tiedostettujen elämysten kokonaisuus, jolloin tiedostamattomat asiat kuuluvat tajuntaan mutta eivät tietoisuuteen. Tällöin voidaan ajatella Mario Bungen tapaan että tietoisuus tarkoittaa sitä, että eläin tai ihminen tai muu tietoinen taso aktiivisesti ajattelee tätä tietoisuutta. Tällöin voidaan puhua myös itsetietoisuudesta. Bunge on sitä mieltä että tätäkin laajempi kokonaisuus voidaan rajata ; Se että on tietoinen ajattelustaan aikaisemmin, eikä vain tämän hetken tiloistaan.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa että tietoisuuden tutkimusta voidaan kuitenkin lähestyä. Se ei ole mitään sellaista joka saataisiin siististi vaakaan. Monesti kyse on määrittelykysymyksestä. Mutta niiden kautta voidaan saavuttaa tietoa siitä "mitä on se mitä kutsumme tietoisuudeksi missäkin". Tein karkean taulukon muutamasta päätutkimuslinjasta, siitä mitä ne tutkivat, ja mitä menetelmiä niihin liittyy. Taulukko on toki karkea.

Positiivisia tulkintoja.

"Jos sinun ei olisi pakko olla jokaisen kuolevan kaveri, voisimme ohittaa etiikan ja keskittyä erotusdiagnostiikkaan."
(House MD, "Unettomuutta".)

George Henrik von Wright erotti "tieteen filosofian kaksi perinnettä" -teoksessaan kaksi linjaa. Ensimmäinen oli aristoteelinen perinne ja toinen galileinen perinne. Hänen mukaansa aristoteelinen perinne jatkuu hermeneutiikassa ja galileinen positivismissa.

1: Hermeneutiikka perustuu subjektiiviseen tarkkailuun. Sen mukaan ihmisen toimintaa ei voida selittää ottamatta huomioon hänen uskomuksiaan ja halujaan. Hermeneutiikassa turvaudutaan intentionaalisiin selityksiin, näkökannan yksilöllisyyteen, laadulliseen tarkkailuun, ja metodien monenlaisuuteen. Intentionaaliset selitykset ovat sellaisia selityksiä, joiden takana oleviin syihin ei viitata. Sen sijaan viitataan tekijän suorittamiin päämääriin. Intentionaalisessa selityksessä ei ole yleisiä lakeja. Laadullinen tarkastelu taas tarkoittaa sitä, että enää ei metsästetäkään mitattavia suureita, jotain jonka määrää mitataan kuin pituutta, painoa, energiaa tai informaation bittimäärää. Tämä ei tarkoita että laadullisessa tarkastelussa ei voitaisi löytää korrelaatioita, tilastollisia yhteyksiä. Hermenuetiikassa nämä korrelaatiot eivät kuitenkaan selitä yksittäistapauksia. (Se, että 85% rikkaiden lapsista menee lukioon ei hermeneuutikosta selitä miksi Westendissä asuva ruotsalaisen sukunimen omaava Anna meni lukioon.) Hermeneutikoista metodien tarkoituksena on vain selvittää toimien takana olevat uskomukset ja halut. Hermeneutikoista nämä tekevät asiat ymmärrettäviksi. Tätä kutsutaan ymmärryshorisontiksi. Jos elämme samassa kulttuurissa, meillä on todennäköisesti samanlaisemmat ymmärryshorisontit, jolloin ei ole tulkintaongelmia.

2: Positivistinen näkemys perustuu objektiivisuuteen. Se nojaa kausaaliselityksiin, yleisiin lakeihin ja määrälliseen tarkkailuun. Positivistisessa systeemissä toimintametodi on tärkeä. Kausaliset selitykset tarkoittavat sitä että jokin tapahtuma johtuu jostakin syystä. Kun syy löytyy, ilmiö on selitetty. Pelkkä syy on kuitenkin rajallinen näkemys, syiden takaa täytyy löytää jokin rationaalisesti käsiteltävä sääntö, laki tai sattuma, joilla on tietyt, matemaattisesti tunnetut ominaisuudet. Eli vasta kun on löydetty jokin kaava, joka tiivistää juuri tietyllä tavalla monen eri tapahtuman syyt, sille on annettu kunnollinen tieteellinen selitys. Tämä selitys selittää yksityiskohdat. (Gravitaatiolaki selittää miksi tietty kivi ja Pekka putoavat.) Metodin ykseys taas tarkoittaa sitä, että kun kaikki käyttävät samaa metodia, he saavat yhteensopivia tuloksia.

Erityisen mielenkiintoista tämä on psykologian ja mielen tutkimuksen alalla, jossa näkemykset kilpailevat keskenään. Niiden kohdalla hermeneutiikka toimii, paitsi että se ei kovin hyvin yletä tutkimaan esimerkiksi pakkoliikkeitä, jotka eivät ole halun seurausta. Toisaalta positivistisessa selityksessä ei voida turvautua kuin objektiivisesti tutkittaviin asioihin, jolloin uskomuksien ja halujen käyttö selityksinä on heikkoa, koska ne eivät positivistisessa näkemyksessä oikein selitä mitään, koska niiden luonne, laki niiden takana, on vielä suurelta osin tuntematonta.

Arkipsykologian kohdalla tämä jakauma on erityisen selvä. Arkipsykologiassa käytetään jokapäiväisiä selityksiä siitä, miten normaalisti selitämme tapahtuman. Normaalisti selitämme tapahtumia siten, että kohteen teon takana on halu, joka voi johtua jostain uskomuksesta. ("Squirrel" osti miekkailukirjan koska hänellä oli halu oppia miekkailua, ja hänellä oli uskomus että kirja olisi erityisen opettavainen.) Hermeneutiikan mukaan tälläinen selittäminen on täysin hyväksyttävää, täydentämistä ei tarvita. Asia ymmärretään. Positivistin mukaan taas tämä on vasta ensimmäinen askel kohti selittämistä. Positivistista ominaisuuksiltaan tuntemattomat määritelmät tulisi korvata tieteellisillä, analyyttisillä, määritteillä, joilla on jokin tietty sisältö. Positivistista tämä selitys on puutteellinen. (Sitä voisi kutsua esitieteelliseksi, jollei se olisi ainut tapa selittää tapahtumaa mitenkään.) Hermeneuutikko toki todennäköisesti myöntää että arkipsykologia ei selitä mitään luonnonlakia toiminnan takana. Olennaista on suhtautuminen: Hänestä on virhe kuvitellakaan että tälläinen selitys voisi löytyä. Heistä vaikka neurotieteet kehittyisivät miten pitkälle, näillä laeilla ei voitaisi selittää subjektiivisuutta itsessään, joten näillä laeilla ei olisi enää mitään tekemistä ihmisen toiminnan selittämisen kannalta.

Tässä kohden on huomattava, että positivismi ei suinkaan ole sitoutunut neurotieteeseen. Se ei ole sitoutunut mihinkään yksittäiseen teoriaan. Se on sen sijaan sitoutunut objektiivisuuteen. Sen mukaan asiat tulee selvittää kylmän analyyttisesti kolmannesta näkökulmasta, ulkopuolelta. Se korostaa subjektiivisuuden olevan selitysvoimaltaan olematon. Vain jos asia rajaa asioita, se sisältää informaatiota todellisuudesta. Yksilöllisyys on sen mukaan askel kohti sitä, että mitä tahansa selitystä voitaisiin pitää oikeana.

Positivismin ongelmana on tietenkin se, että jos ilmiölle A halutaan selitys, täytyy keksiä miksi se tapahtuu. Tämä tehdään teorialla B. Valitettavasti tälle teoria B:lle ei ole selitystä, ennen kuin keksitään teoria C, joka selittää teorian B, on sen takana oleva ilmiö. Mutta tässä vaiheessa meillä on teoria C, jolla on toki ominaisuudet, mutta ei tietoa siitä, miksi sillä on ne. Tätä voidaan jatkaa ikuisuuksiin. Siksi positivismin selitysvoima on aina pakko vetää rajana johonkin kohtaan. Positivismissa on aina on jotain, jota ei ole selitetty, jotain joka on pakko ottaa "eipositivistisesti" oletuksena. (Kuten positivistin täytyy aina olettaa myös metodinsa.)

Hermeneutiikan kannattajilla onkin muutama heikkous, joita ei ole voitu ratkaista, ja jotka on otettava huomioon:

1: On toki syytä olla epäilevä positivistisiin näkemyksiin, joiden mukaan ihmisen käytös voitaisiin neurotieteen avulla selittää yhtä tarkasti kuin esimerkiksi kuun kiertoradat avaruudessa. Mutta vielä suuremmalla syyllä olisi oltava epäilevä hermeneuutikkojen lausuntoja vastaan, jotka väittävät luonnontieteellä olevan jokin tietty raja. Historia nimittäin on pullollaan surkuhupaisia väitteitä näistä rajoista. Esimerkiksi 1700 -luvulla elänyt kemisti Venel oli sitä mieltä että kemia oli yksilöllisiä olosuhteita käsittelevä taide, joka oli enemmän taito kuin luonnontiede. Kemisti kehitti "silmän" kemiallisille ilmiöille työssään. Hänestä kemiasta ei voitu vetää mekanistisia selityskaavoja mitenkään. Hänen näkemyksensä osoittautui vääräksi. Nykyään tämä "art des ciconstances" on melko kova luonnontiede.

2: Itse asiassa hermeneutiikan filosofia aidosti otettuna ei suinkaan kiellä positivistista tutkimusta. Vaikka hermeneuutikot usein korostavatkin "eri tieteet, eri metodi" -näkemystä, puhtaasti otettuna sen kannattajien tulisi päin vastoin hyväksyä kaikki näkemykset tutkimusareenalle. Sen tulisikin korostaa diskurssia ja sen sijaan että kieltäisi neurotieteen mahdollisuudet, suorastaan kutsua se mukaan keskusteluun. Toki positivistinen näkemys on yhtä subjektiivinen kuin kaikki muutkin selitykset, joten ei olisi mitään syytä rajata sitä ulkopuolelle, kun muutkin saman ongelman kanssa ratkeamattomasti painivat näkemykset sallitaan.

3: Hermeneutiikan suurin heikkous on siinä, että se ei kuitenkaan kaikesta huolimatta pääse käsiksi ideologisten uskomusten takana oleviin todellisiin uskomuksiin. Tässä on takana Boyerin "teologisesta korrektiudesta" tuttu ajatus: Ideologinen perustelu on ajatus joka lausutaan juhlapuheen tasolla mutta joka jää toiminnasta pois. Tästä on malliesimerkinä se, kun intiassa Trivandumin seudulla sonnivasikoilla oli kova kuolleisuus. Paikalliset sanoivat selitykseksi sen, että sonnit ovat vain heikkoja. He kiistivät kiusaamisen, koska lehmä on hinduille pyhä eläin. Tosiasiassa tutkittaessa tilannetta "positivistisesti", huomattiin että sonnivasikat saivat paljon lehmävasikoita vähemmän maitoa. Ne riistettiin utareilta miltei heti. Huomattiinkin mielenkiintoinen korrelaatio, jonka mukaan sonnivasikat kuolivat juuri niillä alueilla joilla härkien vetoapua ei käytetty. Muilla alueilla taas lehmä ja sonnivasikoiden kuolleisuudet jopa kääntyivät nurin päin. Tilanne on hermeneutikolle ongelmallinen, koska syrjintä oli selvää, mutta sen olemassaolo kiistettiin. Hermeneutikko on kuitenkin sitoutunut nimenomaan selittämiseen tekijän näkökulmasta. (Tässä tapauksessa pitäisi siis ajatella että joko sonnivasikat ovat toisaalla heikompia kuin toisaalla, tai että pitäisikin selittää "positivistisesti", että Anna meni lukioon koska hänen vanhempansa olivat rikkaita.)

4: Puhdasoppisesti ensimmäisen toimijan näkökulmaan sitoutunut hermeneuutikko ei mitenkään voi päästä käsiksi tarkoituksellisen toiminnan eitarkoitettuihin seurauksiin. Tämä on tärkeää, koska eiaiotut yhteydet kattavat valtavan osan yhteiskuntatieteiden tutkimusalasta; Esimerkiksi jo se, että minä haluan ostaa talon johtaa tälläiseen eitavoiteltuun seuraukseen: Talojen kysyntä kasvaa ja talojen hinta nousee. Toki ostajana haluaisin talojen hintojen sen sijaan laskevan aina kun tarvitsen taloa. Kysynnän ja tarjonnan laki on siksi hermeneuutikolle jonkin asteinen päänsärky. (Luonnontieteessähän kaikkien mielestä hermeneutiikka on heikoilla suhteessa positivismiin. Kuun tavoitteita kierron syyksi on vaikeaa tutkia. Kivien sosiaalisuusselitys gravitaation taustavoimana tuntuu myös hieman erikoiselta.)

Havainnot ja havainnot ; Eri asia.

"This research supports Spinoza’s conjecture that most people have a low tolerance for ambiguity and that belief comes quickly and naturally, whereas skepticism is slow and unnatural. The scientific principle of the null hypothesis - that a claim is untrue unless proved otherwise - runs counter to our natural tendency to accept as true what we can comprehend quickly."
(Scientific American,Adam's Maxim and Spinoza's Conjecture)

Viime viikolla meinasin törmätä ruuhkassa vieraaseen ihmiseen, jolla oli kova kiire. Vaikka olenkin treenannut jonkin verran, ja olisin varmasti "osannut" ja "ehtinytkin" väistää sivuaskeleella, säikähdys sai aikaan sen, että tein pari hassunkurisen näköistä lyhyttä "steppausta" paikallani ennen kuin osasin reagoida tilanteeseen. Törmäystä ei sattunut, mutta tämä ei johtunut automaattisesta reaktiosta tai vaistosta. Tämä johtui siitä, että sain ajatukseni kasaan kesken koomisen steppailuni. (Mikä ei ollut hauska hetki.)

Aivoissamme on paljon erilaisia automaattisia toimintoja. Pascal Boyerin kirjassa "ja ihminen loi jumalat" kerrotaan että aivojen aktivoitumistasoja ja kielellisiä tuotoksia katsomalla voidaan havaita, että meillä on tiettyjä automaatioita, joita emme voi lainkaan käsitellä itserepresentaation keinoin. Emme toisin sanoen voi vain tietää itse, miten havaitsemme ja aivomme tulkitsevat asiat. Ne voidaan selvittää ja havaita vain kognitiotieteen ja aivotutkimusen suomin menetelmin. Tältä kannalta näkemyksiään käsittelevä, havaintomaailmaan luottava, fenomenologi tarvitsee tarvitsee avukseen näiden tieteiden apua. Hän ei voi selvittää niitä nojatuolissa istuen. (Ellei päässä ole samalla jotain teknisiä antureita ja mittareita.)

Boyerin kirjan mukaan mielemme ei ole tyhjä; Meillä on synnynnäisiä skeemoja. Tunnistamme kasvot - ellei leesio, häiriö normaalista - ole vienyt tätä kykyä, jonka jälkeen emme voi tunnistaa kasvoja. Ihmisen mielissä oli erilaisia skeemoja, yksi koneille ja tästä poikkeava eläimille. Siksi emme suinkaan normaalisti assosioi eläintä koneisiin ja laitteisiin.

Boyerin mukaan tämä ei tarkoita että olisimme tyhmiä; Päinvastoin on ollut evolutiivisesti edullista tuottaa automaattisia refleksejä jotka analysoivat valmiiksi ympäristöämme. Toisaalta Antonio Damasion kannanottona on, että alitajunta tekee päätöksemme kun ongelma on liian vaikea tietoiselle ajattelullemme. Damasion mukaan jos ei voi ratkaista tarpeeksi hyvin ja riittävän nopeasti käytettävissä olevilla tiedoilla ja ajattelunopeudella aivot lisäävät päätöksiin tunnetiloja, joiden perusteella syntyy "hyvä-huono" -tunnetila. Koska elämän päätöksissä ei koskaan ole riittäviä tietoja saatavilla, joten tunteet tekevät niistä merkittävän osan. Ilman tunteita sortuisimme olemaan Buridanin aaseja, joka kuolee nälkään heinäpaalejen välille koska ei osaisi valita kumpi niistä on parempi. Samankaltaisia ajatuksia on esitetty myös Matt Ridleyn kirjassa "Jalouden alkuperä".

Tosin tällä on Boyerin mukaan haittojakin; Esimerkiksi antropomorfismi on ilmiö, jossa ylihavaitsemme eläimiä tai älyllisiä toimijoita sielläkin missä niitä ei ole. Boyerin mukaan tälle on evolutiivinen selitys; Ylireagointi petoon tuottaa ehkä väärän säikähdyksen, mutta se ei ole tappavaa. Alireagointi taas johtaa pedon suuhun. Evoluutio siis selittää miksi havaitsemme väärin juuri siten kuin havaitsemme. Samoin ihmisten tärkeys toisille ihmisille on johtanut ihmisenkaltaisen ylihavaitsemiseen. Jos olemme epävarmoja, on paras huomata jos apua on tarjolla : Eli vaikka ihmisenkaltaistaminen on harha, siihen liittyvä taktiikka voi olla selviytymisen kannalta aivan hyödyllistä.

Tämä tukeekin sitä Spinozan käsitystä, jonka mukaan ihmiset luontaisesti uskovat asioihin ja että skeptisyys on heille vaikeampaa. Todistuksen taakka, Okhamin partaveitsi ja muut vastaavat "skeptisyyden elementit" , joissa ylimääräiset tekijät / argumentit / premissit / aksioomat / elementit oletetaan olemattomaksi kunnes toisin todistetaan eivät ole ihmisen ajattelulle luontaisia. Niitä on harjoiteltava. Luonnostamme uskomme siihen, mikä on "helppoa", emme siihen mikä on järkevää. Itse asiassa jokaikisen vakavamman keskustelijan kohtaama ilmiö on se, että ihmiset ovat taipuvaisia käyttämää argumentoinnin virheitä, on valtava. Virheargumenttilistaa ja harjoitusta tarvitaan, että näistä pääsisi eroon. Ja siltikään ei ole tavatonta, että henkilö tekee virheen. Arkielämässämme riitelemme vain harvoin "järkevästi": Virheargumentit viuhuvat puolin ja toisin. On ad hominemia ja auktoriteettiin vetoamista. Samasta syystä pseudotieteiden edustajat käyttävät toistuvasti väärää analogiaa ja henkilökohtaisiksi kokemuksiksi väännettyjä anekdootteja, tunteisiin vetoavaa itsensä vainotuksi väittämistä, "jälkeen - sen vuoksi" -virhettä ja auktoriteetteihin, kuten professorin arvonimiin, perustuvaa kielenkäyttöä käännytystyössään. Niitä käytetään koska ne toimivat ihmisiin. Ja ne toimivat koska ihmiset eivät ole luontaisesti kovinkaan loogisia.

Jos siis joku vain kertoo miten hän tunnistaa asioita, hän on väärässä. Se kertoo ehkä siitä että hän tunnistaa asioita intuitiivisesti. Ja jos johonkin liittyy vahva intuitio, se ei vielä tarkoita yhtään mitään, koska tiedämme havaitsevamme tietyissä suhteissa väärin. Meillä ei siis ole syytä elää assosiaatioidemme varassa ja tehdä vaistoista ylintä tiedon tuottamisen metodia.

Meidän on luotettava havaintoihimme. Mutta ei minkätahansalaisiin havaintoihin; Empiirinen tiede ei ole suinkaan "havaintopohjaista" arkielämän mielessä ; Me emme maistele kvarkkeja. Mittaukset tehdään laitteistoilla, joiden toimintaperiaate sallii tarkastelun aisteistamme irrallaan. Mittari on objektiivisempi kuin esimerkiksi oikeuslaitoksessa oleva todistaja. Meillä kun on taipumus saada valemuistoja, joissa meillä onkin vahvoja muistikuvia tapahtumista joita ei oikeasti ole tapahtunut.

Itse asiassa empiiriset mittalaitteet ovat siitä jännittäviä, että ne ovat selvästi tuoneet meille keinon jolla voimme havaita että inhimilliset aistimukset havaitsevat väärin. (Jos näemme paperille piirretyn illuusion jossa näkyy muuta kuin siihen on piirretty, tiedämme että joko aivomme toimivat virheellisesti illuusion kohdalla tai sitten tapamme nähdä todellisuus, paperi, geometria ja näiden ominaisuudet, ovat virheellisiä. Emme ehkä voi tietää kumpi on väärässä, mutta tiedämme varmasti että jompi kumpi on väärin, koska ne johtavat keskenään ristiriitaan. Ja jos ristiriidalla ei ole merkitystä, emme voisi luottaa logiikkaammekaan, ajattelisimme väärin.)

Tieteellisen havainnon ja arkielämän havainnon välillä on eroavaisuuksia. Eivätkä arkielämämme havainnot ole niin älykkäitä ja luotettavia, kuin annamme itsemme ymmärtää.