Tiede luksuksena

Senecalla oli ylevä näkemys tieteestä. Olemassaolon tärkein saavutus oli elää oikealla tavalla. Joka tarkoitti eettisenä olemista tavalla jossa ihminen noudatti luonnollista elämää (ius naturae) ja taivaallisen universaalin sääntöjen (lex universi) mukaan. Siksi hänen luonnontiedekirjansa pitää sisällään myös moraalisia kannanottoja ; Seneca ei nähnyt niitä erillisinä.

Senecan tiedetään moittineen Kleopatraa. Moitteen alle nousi luksus. Seneca korostikin että olisi vältettävä ahneutta, lahjuksia ja muuta vastaavaa joka voi vääristää mieltä. Luksuksen ylittäminen onli tärkeä osa tieteellisen tutkimusasenteen saavuttamista. Luksus tekee hulluksi tarjoamalla tyhjää näyttäytymistä. Ajattelun vapaus vaatii taloudellista vapautta.

Minulla oli tähän liittyen hieman keskustelua erään pienen Suomalaisen vlogistin kanssa. Hän korosti että hänellä on syvällinen blogi joka eroaa julkimoiden blogeista. Oman tarkasteluni perusteella hän vaikutti enemmänkin tavalliselta ihmiseltä joka on autenttinen. Syvällisyys -sana kun tuo mieleeni hyvin erilaisia teemoja.

Tässä yhteydessä puheeksi tuli se, miten yksi autenttisuuden tae on se että ei saa rahoitusta. Rahoituksen ja mainostulojen puute oli selvästi tärkeä tämän vlogistin minäkuvalle. Olin itse tässä kriittinen. Jos ei muuten niin periaatteen vuoksi. Esimerkiksi itse näen että jos saisin mesenaatteja voisin esimerkiksi tehdä parempia miekkailuvideoita koska minulla olisi aikaa ja toisaalta välineitä tehdä niitä. Toisaalta ymmärrän että olisin aikamoinen luotettavuusriski jokaiselle mainostajalle. Käsittelemäni aiheet ja persoonani eivät ole turvallisimpia ja vakaimpia ja helpoiten ennustettavia. Toisaalta jos minulla olisi mesenaatteja nämä ominaisuudet saattaisivat kadota. Joka on se riski siihen että autenttisuuteni katoaisi.

Itse näen kuitenkin että filosofia on vapaiden ja joutilaiden ihmisten hommaa. Ja rehellisesti sanoen sama koskee suurta osaa tiedettäkin. Toki tieteen konkreettisia ja käytännöllisiä hyötyjä ei voi aliarvioida. Jos perinteiset uskonnot joutuvat elämään riskien ja pelkojen maailmassa jossa ideologia joutuu taistelemaan ties mitä riskejä vastaan vain taatakseen pysyvyyden – eli sen että maailma taistelun jälkeen olisi huomenna samanlainen kuin tänään – on tiede kyennyt edistämään asioita. Tai ainakin teknologioita. Ja osana tätä on seurannut muun muassa se, että jos Maria Antoinetten suuhun laitettu valelause leivosten syömisestä on ollut aikanaan kannanotto Versaillesin luksuselämästä, ovat leivokset nykyään aika bulkkiasia. Tiede on tuonut luksusta.

Mutta se ei välttämättä synny siitä. Nykyään arvostetaankin sitä, että hyvä tiedepolitiikka antaa tieteelle rahoitusta mutta ei määrää lopputuloksia. Tieteen autonomisuus nähdään siis hieman samanlaisena kuin sananvapaus perinteisessä lehdistössä. Vapaa lehdistö kun oli sellainen jossa lehden päätoimittaja on autonominen eikä hänen ole pakko painaa lehteen mitä poliitikko tai vihainen kansalainen haluaa. Lehti saa siis valita oman linjansa. Autonominen tiede on sitä minkä tieteentekijät sen määrittävät olevaksi. ; Sitä voisi tässä muistuttaa siitäkin että tiedemiehet eivät yleensä ole kovinkaan hyvin palkattuja. Kenties heitä hieman pakotetaankin Senecan hyveisiin. Tässä mielessä Juha Sipilän ajatukset jossa leikattu tutkimusmäärärahasto ja työntekijäjoukko pakottaa tieteentekijät luovuuteen saa epätarkoituksenmukaista pömpöösiyttä.

Mutta kuitenkin. Samanaikaisesti aika iso osa tieteestä on itsessään koriste. Se voisi olla jopa tiedon luksusta. Monestihan tieteessä tarkkuus ja teoretisointi ylittää konkreettiset tarpeet. Ja tässä mielessä itse muistutan Lucanuksen moitteiden Caesaria joka ryhtyi filosofioimaan siinä vaiheessa kun oli hieman juhlinut, juonut viiniä ja syönyt hyvin. Jonain joka oli soveliasta tilassa jossa sulatellaan jälkiruokaa. Jotain jota tehdään kun on varaa käyttää aikaa ylimääräiseen.

Jos pragmaatikkoa kiinnostaa saada kusiaispesä ruokakomerosta pois, niin tiedemies, joku "myrmelologi", tulee kertomaan sinulle, kuinka monta niitä kusiaisia on Suomessa ja että muurahaisilla ei ole verenkiertoa tai keuhkoja ja että miten niiden vatsa on kaksiosainen (vatsa pesälle ja vatsa itselle). ; Tieteessä ideaalina on juuri kävellä ylimääräinenkin matka ja tätä kautta saadaan loisteliaisuutta ja epäkäytännöllistäkin tietoa maailmasta. Luksustavaroita on nähty hyödykkeinä joiden pelkkä käyttäminen ja näytteelläolo antaa käyttäjälle ylevyyttä joka ylittää funktionaalisen käytännöllisyyden. Tässä mielessä jopa Seneca oli rikas tyyppi jolla oli aivan liikaa rahaa ja vapaa-aikaa. Ja hänen luksuksensa oli sitä että hän saattoi kirjoitella erilaisia moralistisia luonnontiedekuvauksia sen sijaan että louhisi tuottavaa työtä rooman kaivoksissa orjana.

Tämä on työlästä loistoa joka vaatii työtä joka on vähintään pakoitellen norsunluutornissa tai ainakin keksimisensä aikaan epäkäytännöllistä – toki hämmentävän moni abstrakti teoria on arkisen soveltamisen alueelle ponnisteltu myöhemmin. Esimerkiksi autojen GPS vaatii Einsteinin suhteellisuusteoriaa. Joka ei nyt ole ainakaan intuitiivinen, arkinen ja helppo teoria maailmasta. ; Tieteen luksusluonnetta korostaa myös se, että siihen liitetään moraalista ylemmyyttä ja siitä puhutaan usein estetiikan kielellä. Miten teoriat ovat kauniita. Ja miten niiden osaaminen jotenkin jalostaa elämän arjen yläpuolelle.

Jos tiede on ”ylimääräistä loistokkuutta” jota tuotetaan kun ravintoylijäämää voidaan käyttää siihen että joku tekee jotain muutakin kuin suoraan ja varmasti tuottavaa työtä, on hyvä miettiä luksuskysymystä.

Tähän löytyykin tutkimus joka käyttää fiinejä nimityksiä..
1: Patricians, jotka käyttävät hienovaraista luksusta. He ovat usein varakkaita ja vakiintuneita. Kun he käyttävät brändituotteita he eivät halua viestiä luokkaerojen yli. Tavoitteena ei ole herättää kateutta köyhissä. Sen sijaan niillä signaloidaan hyvää makua ja varakkuutta horisontaalisesti samanarvoisten kesken. He ostavat esimerkiksi brändituotteita joissa logot on piilotettu.
2: Parvenus, on nousukkaita jotka näyttävät menestystään ja saavutuksiaan. He ostavat brändituotteita joissa logot ja statustunnukset näkyvät. Luksus on signaali osaamisesta ja menestyksestä. Tämä on tärkeä erottautumissignaali. On tärkeää korostaa sitä mitä ei ole. Viestintä on tässä mielessä vertikaalista. Tavoitteena on myös viestiä luokkarajojen yli.
3: Poseurs, jotka teeskentelevät menestystä. Luksuksella haetaan nimenomaan statusta ja uskottavuutta. Tämä ryhmä ostaa helposti jäljitelmätuotteita. Ja jäljitelmätuotteiden valmistajat tietävät tämän. Siksi jäljitelmiksi päätyvät tuotteet jotka ovat nousukkaiden ja teeskentelijöiden mieleen. Eivät hienovaraiset ja usein vielä hieman kalliimmat luksustuotteet joita patriisit käyttävät.
4: Proletarians, plebeijejä jotka ovat vähävaraisia mutta eivät välitä sosiaalisesta maineesta. He ostavat luksusta eskapismin vuoksi.

Jos tiede ja filosofiointi olisivat luksusta – kuten minusta on ja vähintään argumentin vuoksi oletamme – niin voitaisiin ajatella että patriisikäytöstä tapaa aika monilta ammattimaisilta tiedemiehiltä. Heille tiede on arkea ja he eivät välttämättä jaksa intoilla asioista enää vapaa-ajallaan. Vapaa-ajalla halutaan helposti tehdä jotain muuta. Monilla ei ole tarve korostaa erinomaisuuttaan tavallisiin ihmisiin verrattuna ja tiedeosaamista ei käytetä signalointiin. Riittää että muut tutkijat tuntevat ja tietävät. Sitaattimäärät muiden tutkimuksissa kiinnostavat enemmän kuin se mitä joku maallikko sanoo internetissä.

Sitten on se luokka johon saatan hyvänä päivänä lokeroida itseni. Moni haluaa brassailla taidoillaan ja tekevät egoistisia blogiprojekteja jotka eivät kiinnosta ketään. Mutta jossa on kirjaviittauksia niin että joku voi ajatella että siinä on litteratuuraa heikkoudeksi asti. Tai ainakin niin että kirjaviittauksia on niin paljon että autenttisuutta korostava syvällinen ajattelija voi nähdä että hekilöllä ei ole mitään omaa sanottavaa. Tällä luonnollisesti signaloidaan. On tärkeää snobistella jotta olisi fiksumpi kuin ne muut. Ainutlaatuinen lumihiutale pääsee vauhtiin.

Kolmas luokka on sitten se johon lokeroin itseäni huonoina päivinä. Tämä on sitä aihepiiriä joka houkuttelee pseudotieteilijöitä – jotka voidaan nähdä jäljitelmätuotteina ja imitaationa niille jotka eivät aitoon asiaan oikein taivu tai kykene. Onkin hyvä huomata että monet pseudotieteet yrittävät nimenomaan hierarkista viestintää. Viestintä on kohdistettu vertikaalisesti. Muka ollaan tieteellisiä ja sitten kuitenkin viestintä keskittyy kaduntallaajiin. Asiat myös osataan paremmin kuin tiede joka on hyvä signaali siitä että tiedeyhteisö ei ole kovin laajasti samaa mieltä asian kanssa. Joka kertoo että asia ei ole niin selvästi ”aidosti ylhäältä” kuin ”imitoiden ja teeskennellen sieltä”.

Sitten ovat ne ihmiset jotka käyttävät silloin tällöin tiedettä älylliseen hemmotteluun. Itse asiassa he vaikuttavat olevan jossain määrin tervehenkisempiä kuin nousukkaat tai teeskentelijät. Ehkä he nautiskelevat luksusta. Mutta heissä on silti jotain eettistä jonka Senecakin olisi kenties hyväksynyt..

---

Lähteet:
Seneca, ”Naturales quaestiones” (65)
Lucanus, ”Pharsalia” aka. ”Bellum civile”
Young Jee Han, Joseph C. Nunes, Xavier Drèze, ”Signaling Status with Luxury Goods: The Role of Brand Prominence” (2010)

Miten kristityt hyödyttivät yhteiskuntaa Rooman loppuaikoina

Kun luetaan Tapio Puolimatkaa tai Carle Zimmermanin "Family and Civilization" -teosta voidaan kuulla siitä miten Rooma tuhoutui homoseksuaalisuuden välityksellä. Tämänlaisessa keskustelussa korostuu dekadenssi, hedonismi ja pinnallistuminen.

Ja nämä tarinat näyttävät osuvan hyvin siihen mielikuvaan mikä valtaosalla ihmisitä on Rooman historiasta. Orgiat ja homoseksuaalisuus ovat tässä kovinkin keskeisiä. Bakkanaalit ja persepano tuntuvat kuvaavan monen mielikuvaa Rooman valtakunnasta. Ajatus on hieman erikoinen. Eikä vähiten siksi että orgiamielikuva on itse asiassa liioitelma. Jos lukee vaikkapa Adrian Goldsworthyn "Caesar" -teoksen voi huomata että Caesar oli itse asiassa ongelmissa siksi että häneen liitettiin tarina homoseksuaalisuudesta. Homoseksuaalisuus, etenkin vastaanottavana osapuolena, oli jo epämääräisenä huhuna hänen elämäänsä vakavasti haitannut elementti.

Toinen asia on sitten se, että Rooman valtakunta ei ollut monoliitti. Se kesti melkoisen kauan aikaa. Ja se oli eri aikakausina erilainen. Syytteet dekadenssista ovatkin, paitsi liioiteltuja niin myös anakronistisia. Itse asiassa jokainen koululainen Suomessa saa kuulla "akuankkavuosiluvusta 313, eli siitä miten Konstantinus Suuri otti kristinuskon omakseen ja liitti sen Rooman toimintaan poliittisesti kuten hyvä kristitty ja antisekularisti ainakin. Tarinassa kerrotaan ☧ -symbolista ja se liitetään Konstantinus Suuren saamaan voittoon. Tämä voitto kertoo vielä jotenkin kilpailukykyisestä yhteiskunnasta jossa Konstantinus eli ennen kääntymisensä aikaa.

Tämän jälkeen voidaankin hypätä ajassa eteenpäin ja tarkastella aikaa jona kristinusko on vaikuttanut Rooman valtakunnassa kauan. Ehtinyt näyttää hyvät hedelmänsä. Otetaan kehuttu kristitty, Aurelius Augustinusta, eli kirkkoisä Augustinus. Mies joka tunnusti kaiken. Tai ainakin kirjoitti perisyntiä korostavan itsestäjuoruilikohukirjan "Tunnustukset", jossa hän piinallisen tarkasti kuvailee tekemiään virheitä. Hän vaikutti 300 -luvun loppupuolella. (Hänen lapsuudessaan tekemä omenavarkaus on tapahtunut noin 364.) Rooma oli tuossa vaiheessa ollut melko kauan kristillinen ja se veteli viimeisiään.

Bertrand Russell itse asiassa kertookin "Länsimaisen filosofian historia" -kirjassaan Augustinuksesta. Hän ihmettelee Augustinuksen ajan toimijoita. Rooma oli siinä vaiheessa rapistumassa. "On omituista, etteivät viimeiset älyllisessä katsannossa mainiot miehet ennen pimeitä vuosisatoja harrastaneet sivilisaation pelastamista tai barbaarien torjumista tai hallinnollisten epäkohtien poistamista, vaan saarnasivat neitsyyden ansioista ja kastamattomien lasten kadotukseen tuomitsemisesta." Ehkä homoseksuaalit vaikuttivat sieltä 100 vuoden takaa, haittasivat yhteiskuntaa 5 sukupolvea viiveellä.

Tai sitten voidaan huomata että kristinusko on helposti yksilöön käpertyvää mutta moralisoivaa. Se ei suhtaudu maailmaan kovin hyvin, koska tuonpuoleinen on tärkeämpi kuin asioiden ratkaiseminen. (Itse asiassa Pascalin vaaka, joka on nykyään liian suosittu käännytystyökalu vihjaa että mikä tahansa äärellinen uhraus on riittävä kun ääretön on palkkiona.) Itse väittäisin että toimivassa yhteiskunnassa kristinuskon pelastus saadaan kanavoitua vain itseen, pois moralismista ja kohti oman itsen hallintaa. Ja sitten pitää saada jotain joka saa kristityt kiinnostumaan tämänpuoleisesta. Ilman niitä kristinuskoon liittyy tuskin mitään yhteiskuntaa ylläpitävää.

Tästä hyvän esimerkin saakin siitä että ei pidä pitää selityksenä sitä mikä pysyy samana. Muuttujat ovat tärkeitä. Usein kristinuskon ja tieteen suhde selitetään niin että tiede jotenkin pitää sisällään hedelmällisen suhteen tieteentekoon ja yhteiskunnan kehittämiseen. Kristinusko on kuitenkin ollut vakio. Sen valtakauden alku ja vaikutukset voidaan sitoa rooman romahdukseen ja yllättäen kun humanismi otti kirkolta institutionaalista kansalaisia kyyläävää moralisointivaltaa pois, niin vasta sen jälkeen tieteellinen kehitys pääsi kohoamaan.

Ehkäpä Rooman tuho ja kristinuskon vaikutus ovatkin hieman erilaisia kuin "roomassa ne pani miehiä höhö, persepano kaatoi yhteiskunnan" -tyypit, kuten Puolimatka ja Zimmerman, ovat ajatelleet...

Orjuudesta, teknologiasta ja sosiaalisesta mediasta

No niin, kiillotapas ne
minun kenkäni
vähän rivakammin.

Meitä on opetettu halveksimaan orjuutta. Yhtenä historiallisena syynä on varmasti "amerikkakeskeinen" kulttuurimme. Ja tämän maailman näkemyksiä on sidottu ennen kaikkea Yhdysvaltojen sisällissotaan. Tätä kautta konservatiiviseen kulttuuripiiriin on tosin livahtanut myös "etelävaltiolaisuutta" siinä mielessä että ei ole hirveän tavatonta löytää argumentointia jossa korostettiin sitä miten orja oli arvokas omaisuus ja resurssi ja joita ei siksi tuhlailtu. Missä tietenkin unohdetaan vain se, että statusta on kaikissa kulttuureissa saatu nimenomaan pröystäilyllä ja sillä että on tehty kalliita asioita vain siksi että voidaan.

Olen itse asiassa itsekin nähnyt että orjuudesta on itse asiassa tehty Yhdysvaltojen sisällissodan oikeutus vähän niin kuin jälkikäteen. Sodan taustalla kun oli enemmän jopa kysymys siitä "monta tähteä lipussa on". Siinä mielessä että kun Lincoln valittiin presidentiksi moni osavaltio irtautui. Koska Yhdysvallat tuossa vaiheessa eli demokraattisen kokeilunsa alkuvaiheita, tämä oli kova isku unionia kannattaville. Ideana kun oli juuri se, että osavaltiot tiimiytyisivät. Ja jos liittoumasta todella vain irtaudutaan jos vaalien lopputulos ei miellytä, se vaarantaa koko yhtenäisyysidean. Siksi on tärkeää huomata että irtautuneita osavaltioita ei nähty legitiimeinä päättämään asiasta ja siksi sisällissodan aikainen pohjoisvaltioiden lippukin piti sisällään täyden määrän tähtiä. Irtautuneetkin osavaltiot olivat siinä mukana.

Katsoin kuitenkin dokumenttia aiheesta ja siinä oli havaittu että orjuus oli itse asiassa mukana keskustelussa jo sodan aikana. Itse asiassa tutkijoiden ennakkoajatukset olivat olleet samankaltaisia kuin itselläni ; Eli ajatuksena oli se, että sotilaat tuskin hirveästi puhuivat orjuuskysymyksestä kirjeissään. Totuus oli kuitenkin jännittävämpi. Näyttikin itse asiassa siltä että sotilaat olivat idealistisempia kuin heidän kotiväkensä. Sotilaat puhuivat näkemästään orjuudesta ja tuomitsivat sen. Ja tämä jopa synnytti juopaa kotiväkeen. Ja tässä puhuttiin pohjoisvaltioiden ihmisistä. Tämä oli jokseenkin erikoista.

Orjuudesta vai kurjuudesta?

Jufo Peltomaa kirjoitti teknologiasta. Hän ei selvästi arvosta luddiittien nykyajan vastineita. Hänestä ei ole mitään syytä "kaivata mutakuoppiin". Hän puhuu työn katoamisestakin kiinnostavalla tavalla ; "Robotti viemässä ihmisiltä syöpävaarallista, raskasta ja ihmisarvoa alentavaa työtä jätteenlajittelussa." Hän luo tästä historiallisen referenssin "Nykyään joidenkin tarvitsee vielä tehdä töitä, mutta suomalaiset (pois lukien syrjäytyneet) elävät nyt kuten kuninkaat pari sataa vuotta sitten. Ennen olisi ollut mahdotonta tehdä jokaiselle käsityönä tämän päivän standardit täyttäviä taloja, huonekaluja, vaatteita ja ajoneuvoja. Elintasomme on siis automatisaation ja robotisaation suoraa seurausta. Ja kyllä, puusepät, räätälit, hevoskärryjen tekijät ja hevosmiehet ovat jääneet työttömiksi. Ne. Veivät. Meidän. Työpaikat." Hän on tekno-optimisti ja ajattelee todellakin että jossain vaiheessa teknologia ratkaisee kaikki yhteiskunnan toimimisen ja elämisen kannalta vaadittavat asiat "Jollain aikavälillä - itse veikkaan 50–500 vuotta - koittaa aika, jolloin perinteisiä, rahaa tuottavia töitä ei tarvitse tehdä. Ärkkäriltä saa femmalla ihmesammon, joka antaa lämpöä, happea, B-leffoja, seksiä ja apetta. Silloin emme voi enää teeskennellä, että ”isi menee nyt töihin tekemään rahaa”. Kun isin ei kerta kaikkiaan tartte." Ja tosiasiassa ongelmat joita meillä on, ei ole se pitääkö hävitä talouskilpailussa siksi että pelätään teknologian tekevän jotain. Vaan siitä miten selviämme tästä siirtymäajasta jolla nyt elämme.

Tämä oli siitä mielenkiintoinen kulma, että se muistuttaa siitä miksi pohjoisvaltion sotilaat kammoksuivat orjuutta. Koska he näkivät orjia. Ja orjissa he näkivät kurjuuden, köyhyyden, sairauden ja muun vastaavan. Toisin sanoen kysymys oli elintasosta eikä orjuudesta sanan täydessä mielessä. Orjuuden seuraukset, ei orjuus, oli se joka heidät pysäytti.

Tämä kaikki tarvittiin jotta osasin suhtautua sosiaaliseen mediaan uudella tavalla.

"Philosophical Disquisitions" -blogissa käsiteltiin erikoista argumenttia joka koskee orjuutta ja sosiaalista mediaa. Siinä käsitellään Andrew Keenin argumenttia jonka mukaan libertaarin pitäisi nähdä sosiaalinen media orjuutena. Kysymyksessä ei siis ole kommunistin näkemys riistosta vaan jotain hieman uudenlaista.

Libertaarit eivät tunnetusti pidä orjuudesta. Ja tähän on liittynyt ajatus siitä että "ei pidä tehdä ilmaista työtä".  Eli vapaa markkinatalous toimii kunhan ei oleteta että ihmisen pitäisi tehdä työtä pro bono. Tässä ytimessä on itse asiassa vapaus joka muistuttaa omistusoikeutta. Libertaarit ovat arvostaneet yksityistä maaomistusta osana itsellisyyttään. Ja aikakin on eräänlaista omistusta. Sosiaalinen media on ongelma koska sen rakenne on haastava. ("...that infrastructure may represent the most significant, and unjust, violation of property rights in recent human history.") Tämä on jännittävää koska libertaarit yleensä pitävät internetistä kovasti. ("libertarians often love the internet and many of the leading tech evangelists espouse a libertarian view.")

Keenin argumentti on siinä että perinteisesti ihmiset ovat myyneet omaisuuttaan, taitojaan ja aikaansa. Sosiaalisessa mediassa palkka kuitenkin tulee siinä että toimintatila tarjotaan ilmaiseksi. Ja sitten ihmiset tekevät vapaaehtoisesti ja ilmaiseksi sosiaalisessa mediassa asioita joilla on arvoa vaikkapa markkinatutkimuksen puolella. Ja tämä on se tuote jota sosiaalisen median kanavan omistaja myy eteenpäin. Ihminen toisin sanoen myy osaamistaan ja aikaansa ilmaiseksi jotta joku muu saa siitä rahaa. Ihminen tekee työn ilmaiseksi ja joku muu kerää hedelmät.

Sama koskee myös paikkoja jossa paikkaan talletetut jonkun muun ottamat valokuvat otetaan jatkokäyttöön ilmaiseksi. Teoriassa valokuvaaminen on ammatti josta pitää siis myös maksaa rahaa. Ja tämänlainen säästää rahaa sellaisella tavalla joka on voittoa - tai ainakin kulujen minimointia - kuvan käyttäjän päässä. Ja joka otetaan suoraan leikkaamalla kuvaajan palkasta.

Tämä on tietenkin siitä kiinnostavaa, että sosiaalisessa mediassa oma identiteetti on hyvinkin vahvasti ja näkyvästi mukana. Siellä luodaan itsestä jonkinlaista kuvaa. (Minullehan identiteetti ei ole se mitä ihminen on, vaan sitä mihin hän itsensä liittää. Kysymys on eräänlaisesta omasta brändistä.) Keenin argumentissa on tässä mielessä jotain hyvinkin osuvaa.

En kuitenkaan ota sitä hirvittävän vakavasti.

Sillä vaikka minulla on melko vahvoja libertaareja puolia, olen mielelläni jakamassa asioita ilmaiseksi. Niissä on aina sellainen henki että "minun ei olisi pakko". Sosiaaliseen mediaan ei ole pakko mennä mukaan. (Sieltä poisjättäytyminen on itse asiassa minun silmissäni kunniakasta. Vaikka itse pyörinkin siellä. Tai kenties juuri siksi.) Näen sosiaalisen median enemmänkin win-win -tilanteena jossa kävijä saa palkakseen näkyvyyttä, kirjoitustilaa, huvia ja paikan jossa voi kuluttaa vapaa-aikaansa ilmaiseksi lystikkäästi trollaillen ja sekoillen. Ja paikan pitäjä sitten lypsää rahaa mainosmiehien taskusta itselleen. Koska teot tehdään vapaaehtoisesti, en näe että sosiaalinen media rikkoo autonomisuutta. Jos ihminen on varomaton se voi loukata yksityisyyttä. Mutta ei autonomisuutta.

Yksi vahvimmista puolista joita tässä korostan on se, että "hedelmistään puu tunnetaan". Esimerkiksi uskonnoissa ongelmalliset uskonnot ovat niitä jotka taikauskollaan luovat pahaa mieltä ja kärsimystä ympärilleen joko jäseniensä valvonnalla tai erimielisten bashaamisella. Ne siis tuottavat ympärilleen viheliäisyyttä ja kurjuutta. Niissä julistustoiminta voidaan nähdä orjatyönä. Mutta jos uskonto ei tuotakaan kurjuutta ja iloinen lappuhihhuli heiluu into piukealla vaatimatta palkkaa, se kertoo että tekemisen into on se palkka. (Vaarallinen lahko tietysti aina korostaa miten heidän jäsenensä tietysti tekevät asioita ihan onnessaan. Mutta he valehtelevat.) Ja siksi sosiaalisen median kohdalla onkin katsottava että levittääkö se kurjuutta ympärilleen. Roskanlajittelija saa palkkaa, joten jos sosiaalinen media lisää kärsimystä ja kurjuutta, senkin täytyisi kompensoida tämä tuska palkalla.

Mutta mikäli olen mitään huomannut, ihmiset nauttivat sosiaalisessa mediassa. (Paitsi ehkä keskustellessaan minun kanssani. Olen laittamaton ja paikoitellen varsin törkeäkin ihminen, mikä ei ole yllätys juuri kellekään.) Klikkailupelejä ja muuta on toki vaikeaa nähdä korkeatasoisena huvina - sosiaalisen median huvit eivät muutenkaan ole mitään huippukokemuksia - mutta ne ovat huvituksia. Niistä palkan maksaminen vertautuisi enemmänkin siihen että joku alkaisi pyytämään palkkaa televisionkatsomisesta siksi että kanavalla joku tienaa kun myy mainostilaa mainostajille.

Itse asiassa voidaan mennä jopa niin pitkälle että sosiaalinen media on jatkumossa joka tunnetaan jo antiikin Roomassa. Kun Caesarin aikana Roomaan rakennettiin hieno teatterilava, tätä projektia moitittiin (a) koska se oli kreikkalaista eikä siis kunnon roomalaista kulttuuria vaan maahanmuuttohömpötystä (b) koska pelättiin että teatterinäytösten virta johtaisi varakkaista ihmisistä lohkeavaan joutilaaseen luokkaan jota ei huvittaisi politiikkaan osallistuminen vaan joka katselisi teatteria päivät pitkät.

Näkisinkin että sosiaalinen media on "murroskauden ilmiö", jossa on työn ja huvittelun sekoittumisen sävyjä juuri siksi että teknologia muuttaa kulttuuria. Ja tämä muutos johtaa esimerkiksi siihen mikä ylipäätään määritellään työksi. Kun sosiaalisen median kaltaiset prosessit yhdistää kansalaispalkkaan, ollaan jo hyvin lähellä sellaisia rakenteita joissa työntekoa ei tarvitse tehdä. Työttömien laiskojen luokan olemassaolo on ongelma jos ja vain jos eletään sellaisessa maailmassa jossa on työtä jota robotit eivät tee. Tai jossa robottien tuotokset on monopolisoitu niin että suuri osa ihmisistä elää kurjuudessa vailla mahdollisuutta kohota työllään sellaiseksi joka esimerkiksi ei kuole nälkään.

Tästä blogauksesta olisi voinut tulla vaikka mitä...

Olen viime päivinä lukenut paljon Caesarista. Hän otti elämänsä aikana paljon riskejä. Hän menestyi koska hän selviytyi niistä. Hän olisi voinut murtua velkoihinsa jos hän ei olisi päässyt poliittisiin virkoihin, hän olisi voinut kuolla sotaretkillä. Jossain mielessä tämä riskistä puhuminen on hyvin relevanttia.

Mutta sitten toisaalta jos asiaa ajatellaan voidaan huomata että kaikki tämänlaisista puhuminen on perin juurin omituista. Jos ajattelemme välttämättömyyttä ja olemassaolevaa, voimme nähdä että Caesar ei ollut epäonnistunut riskeissä. Ja tästä seuraa se että on jossain määrin hankalaa puhua näistä riskeistä tosiasiallisina.

Onkin jännittävää miettiä että kun tämänlaisista asioista puhutaan, niin oletetaanko tässä itse asiassa ontologinen kanta ja ollaan väittämässä että (1) maailma olisi väistämättä ei-deterministinen, jossa viitataan joko indeterminismiin tai siihen että asia olisi toinen jossain toisessa mahdollisessa maailmassa (2) vai viitataanko tässä vain episteemiseen epävarmuuteen. Eli siihen että ennen kuin käsissä oli niitä faktoja kuin nyt, ei voitto näyttänyt epäselvältä.

Näistä jälkimmäinen tuntuu intuitiivisesti uskottavammalta ja filosifisesti varovaisemmalta. Mutta toisaalta se tuntuu myös vaativan jonkinlaista mielessä tehtyä aikamatkaa Caesarin ratkaisujen tekohetkeen tai jopa tätä edeltäviin aikoihin..

Hetki Sininen (Niin semmoista, ettei sanotuksi saa)

Suomessa on puhuttu viime päivinä siitä miten perintöverotus vie rikkailta omaisuutta. Wahlroos on paljastanut miten paljon hän säästi maastamuutolla. (Mikä tekee hänestä elintasopakolaisen!) Myös Karl Fazer on ilmoittanut suunnittelevansa poismuuttoa juuri perintöveron vuoksi.

Ne jotka vihaavat veroja ovat tietenkin ajamassa tuota veroa kokonaan pois. Ne, joista koko maa on verollepantava ovat sitten ehdotelleet esimerkiksi sitä että voitaisiin sitten saman tien veloittaa ankarasti poismuutosta. Minulle tämä on kuitenkin enemmänkin paikka historialliselle analogialle.

Mieleeni tulee virkamies Rooman valtakunnasta. 74eKr toimensa tribuunina aloittanut Lucius Licinius Lucullus oli ovela mies. Hän on osoittanut jo valtaannousullaan erikoista kykyä tilannetajuun. Hänen kerrotaan nousseen valtaan kurtisaani Praecian keräämien tietojen avulla. (Tämä ei ole tärkeää, tärkeää on muu.)

Hän ei ollut toimissaan Rooman ylhäisön mieleen. Hän nimittäin sääteli publicani -veronkerääjien toimintaa Aasiassa tarkasti. Paikalliset veronkerääjät olivat pettyneitä koska he olivat yleensä rikastuneet käyttämällä säätelyn puutetta omaksi edukseen. Lucullus pelkäsi että Rooman valtakunnan vihollinen Mithridates saisi suosiota raskaasti verotetuilla alueilla. Näin ollen verotuksen säätely oli valtion etu.

Tässä huomionarvoisaa on, että valvonta vähensi verotusta. Toisaalta se oli keskussäädettyä. Toisaalta paikallisten yrittäjien vapaa markkinatalous ei ollut työllistämisvaikutusta vaan riistoa. Riiston nimi ei ollut korkeat hinnat vaan verotus. Rikkaat yrittäjät toivoivat senhetkisen tilanteen pysyvän, eivätkä siksi halunneet varautua riskeihin joka vaaransi sitten yhteiskunnan. Toimijoiden ja valtioiden edut eivät usein ole yhteneviä.

En tiedä kuka tässä nykyisessä Suomessa on Lucullus ja kuka paikallinen riistäjä. Sen kuitenkin tiedän, että Rooman valtakunnan aikana rikkaat jäivät helposti vihollisen jalkoihin jos sotatila syttyi. Nykyään rikas pääsee lentokoneella karkuun toiseen maahan jatkamaan toimiaan entisellään. Vain totaalinen aivan kaikki paikat kattava maailmansota voisi estää tämän.

Pieni ajatus ; Strategioista

Olen tutustunut viime päivinä ahkerasti roomalaiseen tapakulttuuriin. Yhteiskunta on ollut siitä erikoinen että siinä ei näy jälkeäkään modernin länsimaisen kulttuurin oikeudenmukaisuuskäsityksistä. Etenkin Montesquieun vallan kolmijako -opin puuttuminen on hyvin leimaavaa. Senaatissa lakia säätävät ovat sotilaina ja syyttäjinä ja puolustajina oikeudessa.

Toinen suuri ero oli maailmaan suhtautumisessa. Kun Rooman tasavaltaa uhannut kapina - se joka kukistettiin Caesarin ollessa tuoreesti valittuna pontifex maximuksena eli jolloin hän ei ollut vielä diktaturisoitunut - hän ehdotti vankeusrangaistusta. Siihen asti rangaistuksena oli ollut sakkoja, ruumiillisia rangaistuksia, kuolemanrangaistusta ja maanpakoon ajamista, yhteiskunnasta erottamista. Caesarin uran tuossa vaiheessa julistettu kuolemantuomio oli sekin käytännössä kuollutta kirjainta, se oli olemassa mutta sitä ei oltu toteutettu. Kapinallisia ei voitu häätää koska he olisivat vain marssineet joukkojensa luo. Ja suunnitelma oli pöyristyttävä. Senaatti vakavasti suunnitteli teloitusta, joka kertoo miten vakavasta tapahtumasta oli kyse. Caesar esitti vankilaa. Ja se oli roomalaisille uusi omituinen ajatus. Merkittävää oli että vartijoiden järjestämisen kohdalla oltiin huolestuneita. Tiedostettiin myös että vankilat maksaisivat. Rangaistusta pidettiin kuitenkin kiitettävän julmana. Paljon pahempana kuin nopeaa hengiltä iskemistä.

Tässä ilmapiirissä on mielenkiintoista katsoa oikeudenkäyntijärjestelmiä. Ne olivat eräässä mielessä jotain joka sekoitti lainvalvonnan senaatissa tehtävien päätösten ohjailuun - koska roomalaisilla oli ennakkotapaustyylinen lähestymistapa lain hienosäätöön. Sen lisäksi ne olivat vaalityötä.

Roomassa voitiinkin huomata muutamia toituvia teemoja. Oli ikään kuin kolme strategiaa joilla saattoi saada menestystä lakituvissa. Niissä samaa peliä pelattiin hieman eri säännöin.
1: Syyttäjäksi menevät haluavat saada mainetta ja näkyvyyttä. Tätä tekivät yleensä nuoret miehet ja sellaiset jotka tarvitsivat näkyvyyttä. Heillä ei kuitenkaan ollut tätä ennestään. Maineella sitten hankitaan rahaa ja menestystä muualla. Syyttäjä ei onnistuessaan saanut ystäviä, ja hävitessään ei mitään.
2: Puolustajaksi menevät ne, jotka olivat jo vakiinnuttaneet asemansa. He joko puolustivat liittolaisiaan tai saattoivat tulevia kumppaneita kiitollisuudenvelkaan. Tämä tarjoaa kukkaroon vakautta ja ylläpitää hallussa olevia saavutettuja etuja. Voitokas puolustusasianajaja ylläpitää ystävyyttä ja rakentaa uusia.
3: Osa oli melkoisen populistisia. Esimerkiksi Caesar sai itselleen kansansuosiota valitsemalla sellaisia oikeustapauksia jotka myötäilivät yleistä oikeustajua. Jossa otettiin sellaisia juttuja joissa saattoi olla hyvinkin nimekkäitä ja vaarallisia vihollisia. Tällä saadaan äänestäjiä. Tosin tästä helposti seuraa se, mihin Caesarkin joutui. Hänen tulotasonsa olivat tämän vuoksi kuitenkin hieman riskaabelit ja ollessaan ehdolla pontifex maximukseksi hän oli vararikon partaalla. Hän oli joutunut lainaamaan rahaa, ja vain voitto takasi tulot joilla hän saisi ne maksettua takaisin.
+: Toki muitakin tapoja oli, mutta ne eivät olleet kannattavia asianajoa tekevälle itselleen.

Nähdäkseni tämä on sitten jotain joka ei ole oikastaan muuttunut mitenkään. Ja tässä mielessä ei ole yllättävää miten Perussuomalaistenkin rakenne on muuttunut ajan mittaan. Miten niin kovin syyttäväinen ja nälkäinen Soini on muutamassa vuodessa lihonut yhdeksi vanhaksi patriisiksi.

Poliitikkojen ääntenhankinnasta ; Vanhan reseptin soppa

Vaalikausi on alkanut. Ns. "piritorillakin" on ollut pystyssä erilaisia hernekeittopatoja. Äänestäjien kosiskelussa on sellainen mielenkiintoinen puoli, että ainakin minulle niistä tulee yleensä lähinnä mieleen se, että miksi näitä rokkapatoja ei näy keskellä vaalikautta. Muutoinkin eduskunnan toiminnassa on viime päivinä säädetty edestakaisin. Omia päätöksiä on ensin tehty ja sitten hylätty. Lisäksi poliittisilla broilereilla näyttää olevan syviä vaikeuksia suhtautua esimerkiksi ns. tavallisten ihmisten tulotasoon, ja omiin palkkoihinsa.

Joskus olen haaveillut siitä että poliitikkoja käsiteltäisiin Platonin opeilla. Platonhan piti tärkeänä että viisaat miehet ovat vallassa. Näitä filosofiruhtinaita kuvasi kuitenkin äärimmäinen askeesi. Jos poliitikko ei voi tienata työllään ja päätöksillään, häntä ei motivoi raha. Eikä hän suhmuroitsisi. Tässä sinänsä riemukkaassa ratkaisussa ei tietenkään ole muuta vikaa kuin se, mikä on kaikessa alipalkatussa orjatyössä. Poliitikoilla olisi innostus hankkia edes säällinen tulotaso korruptiolla. Ja toisaalta elinkeinoelämä joka kykenee maksamaan ministerille rahaa on usein jotain jota kannattaa tukeakin noin yhteiskunnan tasolla. Lisäksi jos poliitikkojen työ olisi alipalkattua, olisi todennäköistä että sinne ei hakisi suurin osa niistä nykyisistä pikku sosiopaateista, jotka tuottavat ongelmat. Joten ansaitun rangaistuksen tuntukin karisisi todennäköisesti.

Hernerokkaa vedellään vanhalla reseptillä koska kenties parempaakaan ei ole. Siksi olisikin kenties riemukkaampaa lähestyä asiaa vielä vanhemmalla reseptillä.

Näkisin että nykyjärjestelmässä on monen vuoden kaudet ja päätökset ovat joustamattomia siksi että toimitaan hyvin suurissa klustereissa. Tehdään puoluepolitiikkaa. Eikä vain sitä. Sen lisäksi hallitus täytyy jotenkin rakentaa. Joku kenties muistaa miten edellisten vaalien jälkeen hallituksen muodostaminen oli kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Syynä on keskusohjautuvuus. Hallitus muodostaa valittujen puolueiden lisäksi suuremman kokonaisuuden. Päätöksenteko tälläisessä varmasti tasapainoistuu mutta myös vaikeutuu.

Olen kuitenkin huvitellut astetta vakavammin siitä että jos minä saisin tehdä sen mikä pitäisi. Eli heittäisin nykyiset puoluepoliitikot sikatilalle. (Osa töihin, osa rapsuttelemaan sikoja kun ei heistä muuhun ole, ja osa tietysti itse sioiksi koska he ovat jo nyt siinä niin hyviä.) Ja aloittaisin alusta. Tällä kertaa kunnolla.

Saattaisin soveltaa "tasavaltalais-ajan" roomalaista järjestelmää.

Siellä ei ollut puolueita. Siellä oli sen sijaan yksilöitä. Yksilöt sidottiin jonkinlaiseen hyvin löyhään suvuntapaiseen konseptiin. Menneisyydessä menestyneet sukulaiset kertoivat että suvulla oli takana maineikkaita tekoja. Ja tämä toi uskottavuutta yksilölle. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti kahlinnut yksilön toimia.

Roomassa järjestelmä oli rakentunut hyvin vahvasti sen varaan että yksi henkilö ei oikein voinut saada  pysyvää valtaa. Valtaa käyttävät konsulit olivat tasavallan ylimpiä toimeenpanevia viranomaisia. He olivat roolissaan vuoden kerrallaan. Ja heidät saatettiin valita uudestaan kymmenen vuoden välein. (Tosin esimerkiksi Marius valittiin 5 vuotena peräkkäin sotatilan vuoksi.)

Konsuli toimi arvovallallaan jota voidaan kuvata kolmella roomalaisella hyveellä ; Dignitas, Pietas ja Virtus.
1: Dignitas kuvasi arvokkuutta joka vaati ennen kaikkea pelotonta ja rauhallista esiintymistä. Olemuksen piti heijastaa arvokkuutta ja se vaati kunnioitusta. Ulkonäkö, tavat ja sisäiset ominaisuudet muodistivat kokonaisuuden hyvin monisäikeisellä tavalla.
2: Pietas oli eräänlaista hurskautta. Uskonnollisten tapojen lisäksi tuli olla osana roomalaista kulttuuria. Eli täytyi tuntea roomalainen tapaetiketti, kunnioittaa perhettä oikealla tavalla. Laki tuli myös tuntea ja sitä tuli noudattaa jotta voisi olla kunnolla hurskas. Kokonaisuus on jonkinlainen epätäsmällinen mutta kuitenkin jotenkin myös arvioitavissa oleva hyvä kansalaisuus.
3: Virtus taas käsitteli urheuden ja sotilastaitojen tapaisia hyveitä. Urheilullisuus, miekkailutaito ja kyky johtaa sotilastaitoja yhdessä luonteenpiirteiden ja käyttäytymisen kanssa rakensivat eräänlaisen miehuullisuuden. Tämäkin oli hyvin monisyinen hankittujen taitojen, sisäisten ominaisuuksien ja temperamenttityypin summa.

Ne kaikki käsittivät ihmisen mainetta ja kunniaa, hänen hyveellisyyttään. Maineikkuus ja karismaattisuus kasvoivat saavutusten mukaan ja toisaalta seksiskandaali saattoi seurata koko elämän ajan. Julius Caesar esimerkiksi sai päälleen huhun homoseksuaalisesta suhteesta, jossa hän oli peräti vastaanottavana osapuolena. Tämä varjosti hänen mainettaan ikuisesti, vaikka asia olikin huhu.

Olisi mielenkiintoista elää kulttuurissa jossa Mika Niikko saisi toistuvasti kuulla siitä että "käsilaukkuvaras ottaa kantaa arvokeskusteluun, mielenkiintoista." Olisi innostavaa jos yksilön hyveellisyys yhdistettynä hyvään palkkaukseen ja lyhytaikaiseen virkaan yhdistyisivät. Ote kansaan olisi pakko säilyttää, ja kova kilpailu takaisi sen että yritteliäitä ihmisiä olisi koko ajan tungussa. Toisaalta tässä järjestelmässä on huonona puolena se, että konsulilla ei ole oikeastaan intressejä muuhun kuin palkan vetämiseen. Suurimmat saavutukset ja poliittiset teot eivät olisi konsuleiden vaan konsuleiksi pyrkivien harteilla.

Lisäksi tällä tavalla on erikoinen suhde demokratiaan. Puoluejärjestelmän hyvä puoli on se, että samanmieliset ihmiset eivät syö toistensa ääniä. Jos kaksi ihmistä ovat keskenään hyvin samaa mieltä ja he ovat yksilöinä, he kilpailevat samoista ihmisistä. Ja usein juuri tavallisten ihmisten mielipiteitä olisi tarjolla useammalla ehdokkaalla koska ... no, näitä mielpiteitä kannatetaan yleisemmin. Näin ollen yksilöjärjestelmässä olisi enemmän hajontaa. Valtaan pääseminen ja sieltä poistuminen olisi enemmän onnenkauppaa. Erikoinen mielipide voi voittaa vain siksi että suositilla näkemyuksellä on 12 karismaattista ehdokasta. Tämä tilanne vaatisi ennen kaikkea muista samanlaisista irtautumista. Puoluejärjestelmä taas tukee yhteistyötä ja vähentää poliitikkojen keskinäistä kilpailua, etenkin samaa mieltä olevien kesken.

Mutta sopalla lahjontaa katsellessa tämä kaikki saattaa tuntua pienen hetken viehättävältä.

hordearii

"Takkiraudan" rakenteeltaan poukkoilevassa mutta muutoin aivan kelvossa vaihtoehtohistoriablogauksessa oli vahvasti sellainen ote jota voi odottaa historianelävöittäjältä. Näkökulma on selvästi massoissa, sotataktiikassa ja vastaavissa. Omalta kohdaltani voin sanoa sen verran että keskiaikainen miekkailu ei ole historianelävöittämistä. Niiden välillä on suuri asenne -ero. Perushenkenä on se, että jos jonain aikana on käytetty kypärää jossa on avoin naamaosa, historianelävöittäjät pitävät varusteet ja kehittävät tekniikoita joita voidaan tehdä turvallisesti kuitenkin niin että "saadaan kahakan tuntu". (Tai sitten he eivät taistele ollenkaan - what an outrage!) Keskiaikaisessa miekkailussa taas ajatellaan niin päin, että naamaan laitetaan paljon metallia koska tottakai aikanaan on yritetty lyödä siihen. Ja näin varusteet eivät ole autenttisia. En sano kumpi näkökulma on oikea. Mutta näkökulmat ovat kuitenkin hyvin erilaisia.

Tämä näkyy varmasti siitä että jopa silloin kun blogaan sotajoukoista, sävy on aina kuitenkin hyvin yksilötasolla. Olen duelisti ja se näkyy. Siksi minun ei tietenkään kannata katsoa mongoliarmeijoita. On kenties hyvä katsoa jotain jossa on kaksintaisteltu. Tähän liittyen on kenties syytä panostaa gladiaattoreihin. (Ovela on ehkä oivaltanut sen jo otsikosta.)

Pelkkää taidetta katsoessa saataisi syntyä sellainen vaikutelma, että
gladiaattorin elämä olisi ollut helppoa ; Tässäkin yksi nojaa harjanvarteen
samalla kun toinen näyttää tuomarille keskisormea. Siinä kaikki!

On kenties hyvä aloittaa aivan siitä että mikä on legioonalaisten ja gladiaattorien välinen ero. Ja miten ne ovat samanlaisia. Roomassa gladiaattorien ja sotilaiden välillä oli se ero, että legioonalaiset olivat sotilaita jotka tekivät yhteistyötä. Heidän tehtävänään oli valtakunnan turvaaminen. Gladiaattorit taas olivat perimmiltään jotain vankien ja viihdetaiteilijoiden väliltä. Ja he olivat yleensä kaksintaistelijoita.

Gladiaattorit sodassa.

Molemmat ovat koulutettuja tappamisen taitoihin. Ja siksi ei ole yllättävää että moni legioonalainen päätyi gladiaattoriksi. Ja toisaalta kriisiaikoina gladiaattoreista saatettiin tehdä sotilaita.

Tämä ei ole ihmeellistä. Jos ajatellaan vaikkapa Spartacusta, hän pärjäsi rooman armeijaa vastaan omine joukkoineen varsin hyvin. Toki hänellä oli myös onnea matkassa. Spartacus kun paetessaan sattui pääsemään käsiksi gladiaattoreille menossa oleviin varusteisiin, joten hän kykeni taistelemaan aluksi niillä varusteilla mihin hän oli harjaantunut. Myöhemmin joukkoja sitten varustettiin päihitetyiltä saaduilla varusteilla jotka oli tehty sotimiseen. Asiaa saattaa tosin auttaa se, että Spartacus oli luonteeltaan varsin erikoinen mies. Häntä kuvattiin lammasmaiseksi ja ystävälliseksi, mutta hän oli myös johtajatyypiä. Tämä eroaa huomattavasti tavallisesta gladiaattorin luonteesta. Se, miten Spartacus on tämänlainen on hämärän peitossa. Sillä hänen historiansa ei oikeastaan kiinnostanut. Hänellä on siis kenties ollut jonkinlaista sotilastaustaa.
1: Selvää on, että ryhmässä toimiminen ei kuulunut yleisesti gladiaattorien taitojen joukkoon. Toki gladiaattoreissa oli ns. gregariuksia jotka taistelivat joukkueina. Mutta gregariuksiksi päätyivät sellaiset taistelijat joiden taito, fysiikka, mielenterveys tai karisma ei ollut riittävää ollakseen viihdyttävää kaksintaisteluissa. Joten heidän kohtalonaan oli yleensä kuolla varsin nopeasti.

Gladiaattorien käyttö sotimiseen oli sen verran relevantti uhka että usein gladiaattoriotteluiden määrää rajoitettiin. Tällä haluttiin estää se, että taistelutaitoisia miehiä olisi varastossa niin paljon että sillä pystyisi uhkaamaan senaatin valtaa. Tämän vuoksi lakiin asetettiin gladiaattorien määriin rajoituksia kun epäiltiin että Julius Caesar saattaisi olla ns. liiallista valtaa tavoittelevaa tyyppiä. Arvio osoittautui myöhemmin oikeaksi, mutta Caesar toisaalta myös ratkaisi ambitionsa edessä olevat esteet perinteisillä sotilailla.

Plutarkhos kertoo että Tarracinan kaupungin varuskunta koostui gladiaattoreista. Tällöin elettiin Neron kuoleman jälkeisessä melskeissä. Plutarkhos kertoo että gladiaattorit olivat taitavia ja hyviä sotimaan, mutta he eivät oikein viitsineet huolehtia ns. turvallisuuspuolen asioista. Eli vartioinnista ja vastaavista. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä gladiaattorit ovat tottuneet siihen että luduksessa heidän eteensä kannetaan ruokaa, etenkin valtavia määriä ohraa. (Otsikon hordearii viittaakin ohransyöjiin. Gladiaattoreista haluttiin pulskia.) Sotilaan puuhiin kuuluu myös taakkojen kantaminen, leirin rakentaminen ja ruokahuolto. Myös Tacitus pitää gladiaattoreiden ottamista sotilaiksi huonona ratkaisuna ; Se kertoo siitä että kunnollisia miehiä ei ole saatu asian taakse ja siksi on turvauduttu toisiksi parhaaseen vaihtoehtoon.

Siksipä gladiaattoreita käytettiinkin areenan ulkopuolella esimerkiksi velkojen perintään. He osasivat paitsi tappaa niin myös piestä ihmisiä surmaamatta. Lain ja järjestyksen ylläpitäminen oli sitten kunniakkaampien ihmisten puuhaa.

Arvostusta mutta ei Kunniaa.

Cicero on kuvannut gladiaattoreita kelvottomaksi väeksi ja barbaareiksi. Ja tässä hän edusti aikansa yleisintä mielipidettä. Siinä missä legioonalainen oli erinomaisen hyvä ja kannustettava kansalainen, gladiaattori oli aina hyvin vähäkunniaisessa asemassa. He olivat infamis, ja kuuluivat täten ihmisryhmään joka ei saanut äänestää, toimia virassa tai saada hautapaikkaa arvostetuilta paikoilta. He olivat kansanryhmä jonka katoaminen ei haitannut ketään. Päinvastoin siitä tehtiin sirkusviihdettä.

Toki gladiaattoreissakin oli sitten aste-eroa sen mukaan miten syvällä arvostuksettomuudessa he olivat. "Historia Augusta" kuvaa miten keisari Commodus oli rietas keisari. Tässä paheina olivat rietastelu, juopottelu ja gladiaattorina esiintyminen. Vaikka nämä piirteet nykyään liitetään äärimmäisen vahvasti muinaiseen Roomaan ja tätä kautta roomalaisuuteen, ne olivat aikanaan paheksuttavia asioita. Commoduksen puolesta voidaan toki sanoa se, että hän oli selvästi ns auctorati. Eli hän oli gladiaattori oman onnettomuutensa aikaansaajana. Ja lisäksi hän ei taistellut rahasta. Rahan perässä gladiaattoreiksi menneet auctoratit taistelivat quaestus causa ja olivat siksi myös infamis. Mutta Commodus oli niin sikarikas että hän taisteli osoittaakseen ja harjoittaakseen sotilashyveitä. Eli hän taisteli virtutis causa. Ja tämä oli miltei ihan hyväksyttävää jos sormien välistä vähän katsotaan. Tosin tyypillisesti virtutis causa -tyylin gladiaattorit taistelivat sellaisissa kypärissä jossa heidän identiteettinsä jäi salatuksi. Tällöin edes omaiset eivät välttämättä arvanneet minkälainen musta lammas ja wannabenaamiosankari heidän lähipiirissään oikein on. Commodus taas ei anonyymiydestä piitannut.

Ja tällä kaikella oli se merkitys, että esimerkiksi Cornelius Nepos kuvasi "Kuuluisia miehiä" -teoksessaan sitä miten kreikassa ei ollut häpeäksi esiintyä teatterissa julkisesti. Mutta jotain hyvin epäroomalaista siinä oli. Gladiaattoreiden taitoja arvostettiin ja heidän ympärillään pyöri viihdemaailman pyörteitä. Mutta heille ei nähty kunniaa. Itse asiassa vaikka nykyään gladiaattoritaisteluja pidetään äärimmäisen roomalaisina, muinaiset roomalaiset itse olivat hieman erimielisiä. Gladiaattoritaistelut olivat suosittuja mutta niitä kuitenkin hieman hävettiin.

Roomalainen ei vastustanut tappamista, mutta se tappaminen jota hän ei vastustanut oli sodassa tappaminen. Urheilun vuoksi tappaminen vaati sen verran joustavaa moraalia että ryhdikkäät hyveelliset roomalaiset eivät sitä täysin eettisenä pitäneet. Tästä hyvänä klassisena esimerkkinä on Senecan esittämä lausunto jossa korostuu se, että vaikka rikollinen kenties ansaitsee rangaistuksekseen kuoleman, ei yleisö ole tehnyt mitään ansaitakseen tämän kuoleman katselemisen.

Kreikkalainen Athenaios kertoo "Viisaiden pidoissa" siitä että roomalaiset olisivat oppineet tavan etruskeilta. Ja tämä tieto on varmasti ollut lohtuna. Myös campanialaisien katsottiin olevan tavan alkuperä. Tapaa voitiin ilmeisesti sietää jonkinlaisen monikulttuurisuuden nimissä. Joka muistuttaa nykyajastakin. Vastaavat asiat koskevat monia asioita nykyäänkin.

Jokaisella infamiksellakin on kuitenkin arvonsa.

Tosin tässä kohden on pakko mainita että gladiaattoritaistelut ovat todennäköisesti sävytetty astetta väkivaltaisemmiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Gladiaattoreilla oli nimittäin arvo. Gladiaattoreilla oli tempus, aika ja pretium, hinta. Gladiaattorit tekivät usein sopimuksia määräajaksi. Hinta taas oli keisarillisen määräyksen voimalla säädetty vuonna 177 jaa. Säädöksiä tarvittiin koska juhlan järjestäjä teknisesti ottaen tilaa lanistala palveluja. Ja tähän palveluun kuului korvaus (tai bonus) jokaisesta surmatusta gladiaattorista. Huippunimekäs gladiaattori joka menehtyy suurtilaisuudessa saattoi maksaa juhlan järjestäjälle 15 000 sestertiusta lisämaksuja. Pienemmän luokan gladiaattori saattoi maksaa vain 3000 sestertiuksen bonuksen. Gladiaattori oli usein kaikille osapuolille arvokkaampi elävänä. (Toki kuolleita gladiaattoreita saatettiin käyttää vallan ja statuksen demonstrointiin. Että menkööt, onhan sitä rahaa millä mällätä.) Halvimmissa tilaisuuksissa gladiaattorit taistelivat tylsytetyin asein, sillä niissä gladiaattorin kuolemaan hassautuisi harjoittelua ja muita resursseja ilman kassavirtaa joka peittäisi menetyksiä mitenkään relevantisti. Kuolema ei ollut läheskään aina edes tavoitteena.
1: Tosin hieman paradoksaalisesti gladiaattori joka oli juuri pääsemässä eläkkeelle oli yllättävän suuressa vaarassa. Sillä lanista kykeni määräämään siitä kuka taisteli ketäkin vastaan. Ja gladiaattorissa kiinnostavaa oli voittojen odotusarvo. Koska otteleva gladiaattori tuo - usein merkittävän määrän - rahaa taloon joka kerta kuin tämä taistelee, kannattaa arvokkaita gladiaattoreita jossain määrin suojella. Ja suosia niitä peukalonliikkeitä joilla hävinnyt jää henkiin. Mutta jos gladiaattori on vapautumassa, tulevia tuloja ei ole tulossa ja gladiaattorin kuolemasta on sen sijaan tulossa kotiin silkkaa rahaa.
2: Lisäksi perusastelmasta oli poikkeuksia. Sillä gladiaattorit olivat usein tuomittuja rikollisia, eivätkä suinkaan keskenään identtisistä rikoksista. Toki huono-onnisimmista saattoi odottaa jollain vähän pienemmällä areenalla damnatio ad bestias. Koska pedot olivat kalliita ja harvinaisia, niiden kuolemaa haluttiin välttää enemmän kuin jonkun pikkurikollisen. (Tätä ei pidä sekoittaa ns. eläintaistelijoihin jotka sitten surmasivat eläimiä, etenkin rikkaimmilla alueilla. Venatoresejen yhteishenki oli muita gladiaattoreita parempi koska he eivät taistelleet toisiaan vastaan. Ja heidän suuri murheensa oli se, että heitä ei pidetty arvossa samalla tavalla kuin muita gladiaattoreita.) Osa rikollisista oli myös tuomittu damnatio ad gladium, jolloin he saattoivat selvitä jonkin aikaa, mutta heidät oli kuitenkin määrätty kuolemaan areenalla vuoden tai kahden sisällä. Tällöin hänellä ei ole mahdollisuutta vapautumiseen. 

Viihdetaiteilijoita kirjaimellisesti henkeen ja vereen.

Ylläoleva konteksti on syytä tiedostaa. Sillä gladiaattorit olivat yllättävän paljolti samanlaisia kuin nykyajan vapaapainijat. Itse asiassa heillä oli myös keinotekoiset nimet. Esimerkiksi Spartacuksesta ei tiedetä edes hänen oikeaa nimeään. Hänestä tiedetään vain hänen areenanimensä. Tiedetään kuitenkin, että hänestä piti tulla ns. traakialaistyyppinen gladiaattori. Joka kertoo siitä mitä tuona aikana on pidetty tärkeänä ja mitä ei.

Senecan kuvaa "Kaitselmuksessa" sitä miten gladiaattoritaisteluissa kannatettiin tasaisuutta. Huonompia vastaan taistelussa ei ollut arvostusta. Senecan gladiaattorikriittisissä kirjeissä onkin myös lausunto jossa hän korostaa että kaikki gladiaattorien taidot ja varusteet olivat vain kuoleman hidasteita. Kuolemasta haluttiin spektaakkeli.

Ja tämä on johtanut hyvin erikoisiin asioihin. Esimerkiksi jos katsotaan murmillo -tyylisen gladiaattorin kypärää, sillä on tavoiteltu enemmän tyyliä kuin tarkoitusta. Samoin provocateurin kypärä on esimerkiksi funktioonsa nähden tarpeettoman painava ja se peittää näkökentästä hirvittävän paljon. Oma kyyninen näkemykseni onkin se, että haarniskoiden ja muiden varusteiden primaaritehtävänä on olla näyttäviä ja myös luoda tunnettuja heikkouksia eri gladiaattorityypeille. Sotilaita suojataan parhailla mahdollisilla tavoilla. Mutta gladiaattorit ovat kuolemineen kaksintaistelijoita ja heidän kuolemansa viihdettä. Joten tarvetta elämän suojeluun kaikkia keinoja kaihtamatta ei sellaisenaan ole ollut.

Tämä näkyy siten miten taisteluiden kuvauksissa esimerkiksi retiarius taistelee usein provocateuria vastaan. Syynä on se, että provocateur on kypäränsä takana melko sokea, tällä on melko lyhyt ase, mutta vahva panssarointi. Ja kilpi joka suojaa hirvittävän hyvin. Retiariuksella taas on verkko jota heittää hitaan provocateurin päälle. Mutta joka on hyvin vaikea saada haltuun heiton jälkeen. Panssarointi on kevyempää, mutta liikkuvuus suurempaa. Ja aseena on kolmikärki joka tuo tärkeää ulottuvuutta. Kaksintaistelijan silmiin on aivan ilmiselvää että vahvuudet ja heikkoudet on painotettu niin että näytöksistä saataisiin mahdollisimman jännittäviä. Vahvuudet ja heikkoudet ikään kuin puskevat toisiaan vastaan niin että taistelu on tasainen. Ja tasainen taistelu on aivan eri asia kuin parhailla mahdollisilla varusteilla ja aseilla tehty taistelu. Päin vastoin. Tässä tasapainoa haetaan juuri lisäämällä molemmille puolille erilaisia heikkouksia. On vaikeaa nähdä tätä minään muuna kuin tahallisuutena.

Gladiaattorit jonkinlaisena antiteesinä ritarihyveille.

Tässä mielessä gladiaattori on kaksintaistelijana antiteesi toiselle kaksintaistelijatyypille. Nimittäin kunniansa puolesta kaksintaisteleville. Kunniasta kaksintaistellessa taistelu on saattanut olla jopa laiton. Osallistujat ovat olleet yleensä arvostettua yläluokkaa. Kaksintaistelussa ei ole ollut arvostusta mutta kunniaa. Ja kaksintaistelussa on haluttu käyttää mahdollisimman kaksintaistelukelpoisia aseita ja varusteita. Molemmissa tapauksissa sotilashyveet ovat voineet jotenkin liittyä kuvioihin. Mutta sekä kaksintaistelijoiden välineistö että valittu taitosetti ovat kuitenkin olleet erilaisia kuin sotilailla.

Samalla voidaan kuitenkin myös huomata, että historian aikana on tavattu jakaa kaksintaistelijat jonkinlaisiksi individualistisiksi räyhääjiksi. Ja sotilaat ovat sitten olleet asia erikseen. Molempia asioita yhdistää taistelu ja tappamisen taidot. Mutta silti hyvin monessa kulttuurissa pidetään aivan ilmiselvänä että näiden kahden asian välillä on oleellinen ero. Sotilas on utilitaristinen tappaja, oma kuolema ja muiden surmaaminen ajaa korkeampia päämääriä. Kaksintaistelija taistelee omasta elämästään ja omasta kunniastaan.

Kaksintaistelijoiden kohdalla korkeammaksi päämääräksi voidaan saada korkeintaan sirkustyylinen viihde ja raha. Joita taas ei ole koskaan pidetty perustavanlaatuisina asioina. Ne ovat hauskoja, mutta kenties kuitenkin vähän paheksuttavia, juttuja. Ne sopivat kaljamahojen keskinäiseen naureskeluun mutta ei niiden varaan kannata kulttuuria rakentaa. Ne ovat kulttuurin kuriositeetteja ja jotain joka ikään kun rakentuu sen varaan että muut asiat toimivat.

Knoppia ikä kaikki

Briteissä pyörivä televisiosarja "QI" ("Quite Intresting") purkaa yleisiä harhakäsityksiä. Se on vähän kuin tietovisamainen kilpailu jonka kysymykset liittyvät asioihin jotka erittäin moni ajattelee tietävänsä, mutta jotka ovat enemmänkin luuloa. Kysymyksiin ei sitten välttämättä haeta niinkään oikeaa vastausta kuin enemmänkin hyviä arvauksia. Juontajana on Stephen Fry joka hoitaa asiaa lempeydellä ja huumorilla ollen silti erittäin pro-sivistys -henkinen.

Näin sarjassa on esimerkiksi nähty kysymys keisarinleikkaus -sanan alkuperästä. Tämähän liitetään tarinoissa Gaius Julius Caesariin, mutta tätä yhteys on varsin hatara ; Äidin kun tiedettiin olleen elossa ja se oli sen ajan lääketieteen tason vuoksi varsin epätodennäköistä keisarinleikkausta vaatineille äideille. Voikin olla että nimi on peräisin Caesarin eläessään säätämästä laista jonka mukaan jos äiti on kuolemassa synnytykseen, pitää vauva yrittää pelastaa leikkauksella.

"QI" on itse asiassa jotain joka on hyvä muistaa skeptismissä. Se on nimittäin sarja joka toteuttaa skeptisen ajattelun ydinpiirteitä. Tuttujakin asioita kannattaa kyseenalaistaa. Ja tätä ei tehdä siksi että saadaan murskata, vaan sen takia että aito tieto on aina "melko kiinnostavaa". Huono uskomus voi olla hauska mutta se ei useinkaan kykene painimaan totuuden kanssa.

Toisaalta QI näyttää myös skeptismin suuren vaikeuden. On nimittäin lähes mahdotonta että tämä mainio sarja saataisiin siirrettyä suomeen ilman että koko sarjan ydinhenki murskautuisi. Sarjasta tulisi Suomessa helposti (a) joko sormi ojossa opettava ja tätä kautta kuivakka. Tiedon korjaamisen henki muuttuu helposti laitosmaisen asialliseksi valistuspuheeksi jossa ei ole enää lämpöä eikä viihdettä. (b) Tai sitten nenäkäs 'ähä-'ähä -henkinen, jotain joka olisi sävyltään vähintään kiusoitteleva ellei peräti ärsyttävä. Tässä olisi toki helpommin viihdettä mutta ei lämpöä.

Tätä ohjelmaformaattia ei yksinkertaisesti voi jättää suomalaisten mediakasvojen käsiin. ; Esimerkiksi Esko Valtaoja olisi tarpeeksi leppeä, mutta rehellisyyden nimissä hän ei ole koskaan ollut riittävän hauska ollakseen QI -ohjelmaan sopiva juontaja. Simo Frangén voisi olla sopivan sanavalmis, mutta hänen huitomisensa ei sopisi sen hengen kanssa. Lasse Lehtinen olisi ensiajatellen jopa hyvä, tottunut tietovisajuontaja ja leppeä, mutta ottaen huomioon hänen kokonaisminänsä hän olisi tiettyine änkyräpiirteineen ns. "potentiaalinen ongelma". Jos Marco Bjurström tekisi tätä ohjelmaa, hän ei olisi häijy ja olisi varmasti tarvittavan asiallinen tai optimistinen, mutta olisin näistä hyveistä huolimatta pakotettu itsemurhaan. (Think about it!)

Suomessa ei ole ilmeisesti riittävästi ihmisiä tai kulttuurimme on liian vieras brittiläiseen keskustelu-debattikulttuuriin että emme yksinkertaisesti kykene tuottamaan yhtä tässä kohden asenteiltaan ja olemiseltaan "riittövöstu Stepen Fryn" kaltaista yksilöä. ; Kun tämän tiedostaa, tiedostaa myös miten vaikeaa tehtävää tieteen popularisoijat itse asiassa tekevät. Tai mitä skeptikot tekevät. Tai mitä filosofian popularisoijat tekevät. Tai mitä minä yritän tehdä tässä blogissa. Kun tehtävä on näin vaikea, ei pidä ihmetellä jos epäonnistuvat ; On helppoa syyttää munapäisyydestä yrittäjiä koska epäonnistuminen on niin helppoa ja onnistuminen vaikeaa.

Pieni ajatus nälkäisen näköiseltä bloggaajalta.

"Ma seurahani lihavia tahdon,
Sileäpäitä, jotka yönsä nukkuu.
Nälkäinen, ontto Cassion on katse:
Hän liiaks miettii: moiset ovat vaaraks."
(William Shakespeare, "Julius Caesar")

William Shakespeare laittoi Caesarin murehtimaan epäluotettavaa luihua ulkomuotoa. Tätä perinnettä on sittemmin harjoitettu melkoien paljon ; Elokuvissa yhä tänäkin päivänä esiintyy kelmin stereotyyppi, jossa teräväleukainen kapeakasvoinen paha on epäluotettava ja luihun oloinen.

Miesten miellyttävyyttä naisten silmissä on tutkittu, ja on huomattu että leukaluun muoto on yksi vaikuttavista elementeistä. Leveämpi leuka miehellä miellyttää enemmän kuin kapeakärkinen leuka. Leuan leveys voidaankin itse asiassa liittää fyysiseen miehistymisprosessiin, joten naisten mieltymys voidaan tavallaan ymmärtää ; He hakevat täysikasvuista miestä, eivätkä poikasta. - Eikä leveän leuan arvostus suinkaan jää naisiin ja seksiin. Yleisestikin leuan leveys vaikuttaa esimerkiksi ensivaikutelmaan jonka ihmiset saavat. Leveäleukaiset koetaan helpommin luotettaviksi kuin "luihun ja nälkäisen näköiset".

Meille ei varmasti suoraan ääneen opeteta tämänlaisia piirteitä. On kuitenkin vaikea sanoa onko kulttuuriperinteen stereotypia opittu "kokemuksen kautta" - eli näkemällä iso kasa luihuja pahoja hahmoja syntyy mielikuva että luikut ovat pahoja. Vai onko biologinen syy se, joka saa epäluottamaan nuoria ja keskenkasvuisia ja nälkäisen oloisia. (Nälkäiset - hehän ovat tietyllä tavalla täällä varastamassa ruokaanne, ja valmiit kieroiluun saavuttaakseen tämän tavoitteen!)

Pieni ajatus salausmenetelmistä ja sotukusta.

Salaaminen liitetään usein viesteihin ja merkitykseen. Esimerkiksi kreationistien informaatioluennoilla kohtaa toistuvasti tilanteen, jossa esitetään jokin sekamelska, joka sitten paljastuukin epäsatunnaiseksi : Siitä saadaan purettua salausavaimella selväkielinen teksti. Tällä yritetään vakuuttaa seuraajat siitä, että satunnaiselta näyttävä voikin pitää sisällään merkitystä. Että satunnainen merkkijono onkin itse asiassa täynnä merkitystä.

Caesarin salauksessa selvätekstin aakkoset vaihdettiin kirjaimiksi ja kirjain vaihdettiin niin, että siihen lisättiin joku luku. Näin esimerkiksi A:sta saadaan toinen kirjain. (Jos lisätään kolme 1+3=4=D) Jos merkit menivät yli aakkosten viimeisen kirjaimen, siirryttiin aakkosten alkuun. (Ö+3=C ...) Tämä oli melko helppo murtaa. Kun vaihdettiin salasanatyyppiseen ratkaisuun, on ratkaisu vaikeampaa. Esimerkiksi jos joka toiseen voidaan lisätään vaikkapa 3 ja vaikapa joka toiseen vaikkapa 1, on vaihtoehtoja enemmän, useampia vaihtoehtoja joudutaan käymään läpi. Avaimen pituutta voidaan tietysti tehdä vieläkin mutkikkaammaksi ja pidemmäksi.

Tämäkin voidaan murtaa, koska kielessä eri kirjaimia on eri määriä. Suomen kielessä Q on paljon harvinaisempi kuin vaikkapa A. Koska avain toistuu, syntyy avaimen mittainen frekvenssisarja joka toistaa kirjainten todennäköisyyksiä kielessä. Asian voikin kiertää siten, että avain on yhtä pitkä kuin viesti. Ja avain on valittu satunnaisesti. Tällöin purkaminen muuttuu itse asiassa mahdottomaksi.

Syynä on se, että satunnainen merkki voi tuottaa mistä tahansa kirjaimesta minkä tahansa toisen kirjaimen, eikä ole mitään toistuvaa sarjaa, jonka kautta se selviäisi viestistä. Näin ollen viestin pituus on ainut indikaattori. Esimerkiksi jos meillä on merkkisarja "RDFGPOYTQF" on olemassa avain joka tekee siitä vaikkapa viestin "HYÖKKÄÄNYT", mutta toinen avain sanookin että "OSTAOMENIA" ja kolmas avain sanoo että "VEDÄKÄTEEN". Purkaja ei voi tietää mitä näistä (tai jokin muu mahdollinen) viesti on alun perin pitänyt sisällään. Oikea sisältö selviää vasta kun on tiedossa se oikea avain.

Samoin tässä salausmenetelmässä on sellainen jännittävä piirre, että jos meillä on viesti, joka muutetaan joka kerta eri avaimella, syntyy samasta viestistä aina erilainen salakielinen teksti. Eri avain johtaa erilaiselta näyttävään lopputulokseen. Viestistä saadaan itse asiassa mikä tahansa merkkijono : Jokaiseen merkkijonoon on olemassa salausavain, joka tuottaa sen.
1: Tälläisen voi kaivaa jälkikäteen, A muuttuu B:ksi jos muutos on +1, joten salausavaimeen tässä kohden A. Jos halutaan C, niin täytyy tietysti lisätä 2, joten B... Näin voidaan tehdä jokaisen kirjaimen kohdalla. Kun salausavain arvotaan, on mikä tahansa merkkijono salausavaimena yhtä todennäköinen kuin jokin toinen.

Tämänlainen yhden kerran toistuvan avaimen järjestelmä on murtamaton. Sen ongelmana on tietysti avaimen siirtäminen. Tälle tarvitaan kanava. Ja jos tämä kanava on luotettava, ei salausta edes tarvita koska varsinaista viestiä voidaan kuljettaa tätä turvallista kanavaa käyttäen. Avaimenkaappausta ei yleensä pidetä matemaattisesti salauksen purkamisena. Mutta salausmenetelmän käytännön sovellusten kautta se on selvästi tärkeä.

Yllä olevalla on jännittäviä asioita myös itse merkityksen kanssa. Useinhan salausjärjestelmää lähestytään arkikielessä nimen omaan tarkoituksen kautta. Ajatellaan että kun salatusta viestistä löytyy lause, jossa on merkitys, on löytynyt oikea ratkaisu. Kuitenkin vihkoesimerkkini näyttää yksinkertaisen tavan, jossa viesti on muutettava useaksi sisällöltään hyvin erilaiseksi viestiksi jolla on suomen kielessä merkitys. Ulkopuoliselle ei ole keinoa erottaa mikä on ollut viestin oikea sisältö.

Toisin sanoen salausta voidaan lähestyä hajeen kautta. Salaaminen lisää viestiin häiriötä, jonka avaaja osaa poistaa. Näin ollen informaatio näyttää tuhoutuvan viestiä avaavalle. Kun lisätään satunnainen merkki jokaiseen kohtaan, on tuloksessa valtavastu hajetta. Jos tiedetään mitä on tehty, hajetta ei itse asiassa ole. Kanava on häiriöinen yhdelle ja häiriötön toiselle, näiden kahden ero on systeemiä koskevassa tiedossa.

Toisaalta salausmenetelmä ei itse asiassa perustu siihen että viestissä on sisältöä. Voi olla että salauskanavaa testataan lähettämällä satunnainen merkkijono "HLMBFGFIDA". Salausavain on vain tuottanut tästä "RDFGPOYTQF":än. Koska menetelmä on mekaaninen, se ei välitä merkkijonon merkityksestä vaan sille kyseessä on pelkkä symbolijono. Asiaa voi mutkistaa vielä sillä, että kenties "HLMBFGFIDA" onkin salainen koodi. Jossain on vaikkapa lista jossa on erilaisia projekteja. Tuo lyhenne voi vaikkapa tarkoittaa tilannekuvausta, jossa "Blofeldin kissa on väijynyt James Bondia Istanbulissa." Merkitys ei itse asiassa olekaan itse viestissä. Symbolijono on vain mielivaltainen sopimus. Tämän vuoksi ihmiset joutuvat opettelemaan kieliä, jotta oppisivat merkityksen.

Syykin on tavallaan selvä : Symbolijono viittaa itsensä ulkopuolelle. Sekamelskassa ei itsessään ole merkitystä. Purkaminen muuttaa merkkijonon, joten tarvitaan tieto prosessointitavasta. Lisäksi tarvitaan sopimusjärjestelmä, kieli tai muu sopimus.

Tyhjännauraja

Televisiosta tuli piilokameraohjelma "Teräspallit" joka mainosti itseään räävittömyydellä. Hahmoissa oli esimerkiksi Herra Sopimaton, joka oli siististi pukeutunut mutta teki halpamaisia asioita. Toinen hahmo, "Vamppi" yritti iskeä varattuja miehiä ja katsoi reaktioita. Ja kolmas, "piinaava piru", taas teki surrealistisempaa juttua kuten esimerkiksi heitteli koneella mäeltä isoja määriä tennispalloja tenniskentälle. Oli niitä tietysti muitakin.

Jos minun olisi tehtävä hahmo "Teräspalleihin" se olisi "Tyhjännauraja". Hahmon ideana olisi se että hahmo nauraa. Mitään sanallista selittämistä tai edes sormella osoittelua ei olisi. Olisi vain nauru jota ei selitetä. Nauramista tehtäisiin vaikkapa eduskunnassa - jonne on vapaa pääsy kansalaisilta - jumalanpalveluksessa ja jossain isommissa tilaisuuksissa. Naurua voisivat saada satunnaiset - tai tyylikkäästi pukeutuneet - ihmiset. Nauraa voisi vaikkapa kaupan kassalla maksua nähdessä, junassa ja muissa julkisissa paikoissa ... Tyhjännaurajan täytyisi pukeutua ja olla hyvin tavallisen oloinen. Eli minun normaali pukeutumiseni korvattaisiin tuulipukumaisemmalla ratkaisulla.

Nauru on siitä omituinen voima että se tulkittaisiin jotenkin. Esimerkiksi joku voisi tulkita jumalanpalveluksessa nauramisen siksi että on vain hauskaa. Toinen kokisi saman naurun ivanauruna. Kolmas ajattelisi että se nauraa jollekin muulle asialle. Ja neljäs ajattelisi että nauraja on vain mielipuoli ja häiritsevä.

"Tyhjännauraja" olisi hahmovalintani senkin vuoksi että huumori on hyvin suuri ja vaikutusvaltainen voima. Nauraminen uhkaa valtarakenteita. Joskus valtarakenteet ovat sen verran itseensä käpertyneitä että on vain heidän sääntöjoukkonsa jonka mukaan on pelattava. Tämä nollaa erilaiset rakenteet. Siksi jäljelle jääkin vain parodian keinot jossa sääntöjä noudatetaan mutta johdetaan sen kautta ajatukset kritiikkiin. Syntyy tavallaan naurun dekonstruktio joka horjuttaa peliä silloin kun valtarakenteet ovat niin vallitsevia ja vahvoja että keskustelu muuten ei tilannetta voisi muuttaa.

Huumorin sensuuri on itse asiassa usein tiukempaa kuin asiatyylisen kritisoimisen ja vastustaminen. Näin selittyy esimerkiksi islamilaisten suuttuminen pilakuvista, ja muumien sensurointipyrinnöt Kiinassa. ja kotomaalaisutta edustakoot tuore fingerporin sensurointi ja vanhempaa linjaa Aku Ankan aviosäätyskandaali aiemmin.

Suomessa jos joku lähtisi sensuroimaan uutisia, se olisi kauhean skandaalin paikka ja sananvapauden loukkaamista. Sarjakuvien sensuuria taas perustellaan sillä että sarjakuvat ovat "turhia". Viihde ei ole asiaa. Ja toisaalta sillä että sarjakuvat ovat hyvin "tärkeitä", eli ne voivat vaikuttaa ihmisiin paljonkin, jolloin viihde onkin vahvaa asiaa. Siksi esimerkiksi Fingerporin sensurointia vaadittiin - ja tämä johti seurauksiin. Mutta Helsingin Sanomien pääjuttujen sensuuria harvemmin vaaditaan.

Nauramiseen reagointi on hyvin vaikeaa. Usein immunisointia voi tehdä vain itseironian kautta. Huumorilta voi suojautua vain tekemällä vitsailun itse ensin. Tällöin toimii kuten muskettisoturitarinan Cyrano de Bergerac joka teatterissa sai tylsän pilan nenästään ja hän monisanaisesti selitteli paljon terävämpää pilkkaa tuulenhalkaisijastaan ja moitti näin vakavasti pilkkaajan oveluutta, älyllisyyttä ja mielikuvituksen tasoa.

Muu mahdollinen reagointi on sitten vastanauru ja väkivalta. Uskoisin että "Tyhjännauraja" joutuisi pakenemaan punaista naamaa kantavan nyrkkiä kerran jos toisenkin. Väkivallasta ja itseironiasta tosin on tosin yksi huono seuraus: Sekin ajaa systeemiä kohti parodiahorisonttia. Näin tämäkin reagointi vaikuttaa heikentävästi.

Tietenkin ironiaa voi käyttää myös muilla tavoin: Esimerkiksi nauru on myös loukkauskeino joka tukee valtapelejä. Siksi toisiin kohdistuvaan ideaan sopii se, mitä hikipedia opettaa ironian kohdalla: "Kun itse sovelletaan ironiaa, on se huumorin alalaji. Sen tavoite ei ole olla yksinomaan hauska tapa osoittaa vastustajasi olevan väärässä. Ironian päätarkoituksena on olla peitetty hyökkäys, johon vastaaminen on mahdotonta, koska ironiaan vastaaminen tarkoittaa huumorintajuttomaksi leimautumista."

Tosin nauru voi myös passivoida. Silloin kun nauru ohjataan pois aktiivisuudesta, saadaan mahdollisesti tyytyväistä ja iloisesti tottelevaa ja kyseenalaistamatonta kansaa. Caesar ymmärsi tämän asian: Hänestä "Leipä ja sirkushuvit" olivat hyvin tärkeä asia valtionhoidossa. Tässä on paljon viisautta. Televisioviihdettäkin moititaan usein passivoivaksi. Näin tapahtuu jos nauru "suuntautuu passiivisesti". Tälläinen passiivinen hekottelija on tietysti se tyhjännauraja johon sanonta viittaa. Räkänokasta voidaan saada mies, aktiivinen toimija. Mutta tyhjännauraja kuluttaa aikansa passiivisiin asioihin eikä vaikuta maailmassa - joko rakentavasti, uudistavasti tai edes tuhoavasti.

Eli naurua voidaan käyttää asiallisesti ja asiattomastikin. Se on hyvin monikäyttöinen ja voimakas väline. Nauruun liittyy helposti valtapeliä. Naurettavaksi tekeminen heikentää kritisoitua tahoa, olipa hän vallassa tai altavastaajana. Naurulla voidaan aktivoida ja naurulla voidaan passivoida. Viihteellä on tätä kautta myös vastuuta, ja sitä helposti väheksytään halpana huvituksena.

---

Kirjoittaja on oikeasti valmis toteuttamaan tyhjännaurajaprojektin. Mutta tietysti niillä ehdoilla jolla alastomutta käsitellään Monty Pythonin "Flying Circusin" "Full frontal nudity" -episodissa: "Full frontal nudity? Yes I'd do it, if it was valid. Or if the money was valid, and if it were a very small part."

Ajanlaskua.

Ihminen on käyttänyt ajanlaskua kauan. David Ewing Duncanin "Kalenteri" -kirjan mukaan vanhin tunnettu kalenteriksi on Cro-Magnon -ihmisen kaivertama luu, jonka katsotaan olevan kuukalenteri. Tämä on ajoitettu noin vuodelle 28 000eKr. Teoksen mukaan ensimmäinen nykyään varmasti tiedetty vuosiluku on Egyptistä, ja se on ajoitettu vuodelle 4241 eKr. Myös esimerkiksi stonehengeä on tulkittu kalenteriksi, jonka avulla on määritelty päiväntasauksia ja seisauksia. Tätä taas rakennettiin ensimmäisen kerran noin 3000 eKr.

Tämä ei ole sinällään yllättävää, koska on tärkeää ajoittaa maanviljelystoimet, kuten kylvö ja sadonkorjuu tiettyyn aikaan. Siksi ajanlasku ei ole ollut pelkkää luvuilla leikkimistä ja uskonnollista temppuilua ; Tästä kertoo sekin että se on sidottu vuoden kiertoon tai kuun kiertoon ja tätä kautta epäsuorasti planeetan ja kuun liikkeeseen. Koska takana oli käytännöllinen syy, ei voida pitää minkä tahansa laista ajanlaskua ja siksi esimerkiksi Egyptissä piti olla tarkkana niilin tulvien vuoksi ja muissa paikoissa oli tietenkin vastaavia asioita.

Siksi voidaan sanoa että toiset ajanlaskut ovat parempia kuin toiset eivät. Tämä on tärkeää, koska periaatteessa me voisimme kuvitella että voisimme jakaa ajanlaskun vaikka miten. Vuosi voisi teoriassa olla vaikka 400 päivää pitkä uskonnollisista syistä. Silloin se olisi vain epäkäytännöllinen maanviljelyksen kannalta. Uskonnollinen pyhä ei sen sijaan mene vastaavalla tavalla rikki jos sitä pidettäisiin ensin lumessa ja muutaman vuoden päästä keskikesällä.
1: Tosin tässä kohden on hyvä huomata, että itse asiassa pitkin matkaa ollaan noudatettu hieman samanlaista virhettä mitä tässä esimerkissäni on. Esimerkiksi Mayojen kalenterissa kuukaudet eivät mene tasan vuosien kanssa, joten niitä korjailtiin lisäpäivillä jotta vuosi olisi oikean mittainen. Samoin kuukalenterissa ongelmana on se, että kuukaudet eivät jaa vuotta ihan tasan kokonaisluvuin. Ja itse asiassa jopa päiviin jakaminen ei riitä: Tätä varten käytössä on nykyisin karkauspäiväjärjestelyjä ja jopa karkaussekuntia käytetään. Tällä yritetään pitää päivämäärä sidottuna vuodenaikaan myös pitkillä tähtäimillä. Tärkeää on kuitenkin huomata että tätä lisäpäivillä ja karkauspäivillä kikkailu on monimutkaista, ja käytännön tarpeista kalenterin takana kertoo nimen omaan se, että tähän on ryhdytty.
2: Hyvän esimerkin sille miten uskonnollisperäiset ajanlaskujen epäsuhta fysikaaliseen nähden ei ole itse asiassa kovinkaan tärkeää antavat horoskoopit. Horoskoopit rakennettiin astrologian varaan, jota harjoitettiin Eufrat- ja Tigris -jokien välisestä laaksossa, muinaisessa Mesopotamiassa. Iso paikka siellä oli tuohon aikaan Babylonia, jossa astrologia oli osa "valtion uskontoa". Horoskoopit perustuvat astrologiselle kartalle, joka on alun perin sidottu tähtimerkkien nousemiseen ja laskemiseen taivaankannella. Silloin aikanaan. Kun nousujen ja laskujen siirtyminen tähdistöjen poikki ei kestä koko kalenterivuotta, eikä horoskoopeissa ole korjauksia tässä kohden, on parin tuhannen vuoden aikana käynyt niin että merkkien olisi pitänyt siirtyä yhdellä eteenpäin, mutta tätä ei ole tehty. Horoskooppimerkki ei enää vastaakaan sitä mihin se on alun perin sidottu, mutta tämä ei ole suinkaan estänyt horoskooppejen käyttöä nykypäivänä.

Elämme euroopassa, joten käsittelen täällä päin pyörineitä ajanlaskuja. Kalenterisysteemeitä kun on ollut enemmän.

Vaikka vuosi ja päivä on tavallaan aika konkreettinen asia, ihmiset ovat sitoneet aikaan erikoisia jopa mystisiä näkemyksiä. Roomassa oli käytössä vanha kalenteri, joka perustui 10 kuukauteen. Vuodessa oli 340 päivää, joten vuoden alku siirtyi joka ikinen vuosi. Itse asiassa ero oli 24 päivää, joten 15 vuotias lapsi (fysikaalista ajanlaskua) voisi huomata vuoden alkukohdan kiertäneen yli kierroksen verran. Tätä korjailtiin esimerkiksi Numa Pompiliuksen kalenterilla, joka sisälsi 12 kuukautta ja vuodessa oli 354-355 vuorokautta, mikä tarkoitti tarkkuuden lisääntymistä niin että heitto oli enää noin 10 päivää vuodessa, ja vasta noin 36 -vuotiaana (oikeaa fysikaalista ajanlaskua) vuoden alku oli kiertänyt noin suunnilleen ympäri.
1: Tähän tuli kuitenkin merkittävä parannus kun Julius Caesar pisti egyptin retkeltään tuliaisina korjauksia, jonka pohjalta syntyi juliaaninen kalenteri. Tämä pistettiin voimaan vuonna 46eKr. Se oli jo melko tarkka. Myöhemmin muutkin keisarit pyrkivät muuttamaan tai yrittivät muuttaa kalenterin kuukauden nimiä vaihtelevalla menestyksellä. Jännittävä huomio tässä yhteydessä on kuitenkin se, että Caesaria juhlittiin kalenterimuutoksesta, koska siinä yhteydessä päiviä rullattiin taakse päin. Ihmiset juhlivat sitä, että he saivat lisää elinaikaa.
2: Juliaanista kalenteria parannettiin muuttamalla sitä gregoriaaniseksi kalenteriksi. (Ei enää kuitenkaan niitä "muinaisia roomalaisia" tässä muutoksessa.) Muutosta tarvittiin koska uskonnollisesti tärkeää oli pääsiäisen ajan määrittäminen. Pelättiin että virheet johtaisivat tämän siirtymiseen ja pääsiäisen juhlimiseen väärään aikaan. Kalenteriin vaihdettiin eri maissa hieman eri aikaan(ensimmäiset maat vuonna 1582 ja Suomi vuonna 1753) ; Koska tämä ajanlasku oli "katolisten juttu" protestantit ja ortodoksit olivat muita vähemmän halukkaita vaihtamaan siihen. Erikoista vastaväitettä syntyi monissa maissa, kuten englanissa ja suomessa, kun vaihdosaikana kalenteria siirrettiin eteenpäin: Ihmiset kokivat että heiltä ryöstettiin 11 päivää elämää, ja se oli tietysti kauhea asia. Toisin sanoen "Jullen" ajoista ihmiset eivät olleet juurikaan muuttuneet. Gregoriaaninen kalenteri aikaansaa virheen todelliseen vuoteen nähden 1 päivän 3000 vuodessa, joten ihmisen pitäisi elää 1 096 500 vuotiaaksi (fysikaalista aikaa) jotta hänen elinaikanaan vuoden alku ehtisi sellaisenaan kiertää vuodenajat ympäri. Tätä korjaillaan lisäämällä karkaussekunteja.
3: Ranskan vallankumouksen yhteydessä yritettiin uudistaa kalenteria. Syntyi vallankumouskalenteri, joka alkoi syyspäiväntasauksesta. Siinä oli tasaisen kokoiset kuukaudet, jotka jakautuivat kolmeen 10 -päiväiseen työviikkoon. Uskonnollisesta nimeämisestä ei pidetty, ja ajat nimettiin työkalujen mukaan. Ihmiset eivät oppineet uutta kalenteria, ja lepopäivien määrä väheni kun ennen 1/7 oli rokulia, mutta nyt vain 1/10. Siinä huonompikin matikkapää tuppaa kiukustumaan. Napoleon korvasi tämän takaisin gregoriaaniseen kalenteriin.
4: Nykyisin suurin vääntö näyttää keskittyvän lähinnä pienten mittausvirheiden poiskalibrointiin, suurempia kalenterimuutoksia ei ole odotettavissa. Tosin monet ajavat sitä että ennen ajanlaskun alkua tapahtuneita asioita kutsuttaisiin lyhenteellä "eaa" eli "ennen ajanlaskun alkua", ja toiset kannattavat vanhaa "eKr" eli "ennen Kristusta" joka viittaisi siihen mihin ajanlaskun alkua on alun perin yritetty tähdätä. Minä kannatan lyhennettä eKr. Tosin lähinnä siitä syystä, että "eaa" -ta tunnutaan pitävän jotenkin "poliittisesti korrektina", ja että se olisi jotenkin "kohteliaampi" kuin "eKr". Minä taas pidän tälläisiä kielensiivoustalkoita lähinnä organisoituna sensuurina joka vain tehdään hyvien tapojen ja suvaitsevaisuuden nimissä, vaikka oikeasti se nimen omaan rajoittaa ilmaisemista. Tuo lyhenne on niin pieni asia, että jos joku siitä todella ärsyyntyy, suuntaan tai toiseen, ja haluaa rajoittaa joko "eaa" tai "eKr" -lyhenteiden käyttöä. niin sitten on jo aika huonosti tyypin asiat. Minä olen häviäjän puolella tässä kohdassa. Jonkun täytyy.