Turhuus turuilta.

Kun mainitaan sanapari "pinnallinen nainen" tulee esiin jotakuinkin seuraavaa muistuttava kuvaus. Ylimielinen, blondi, jolla on paljon rahaa ja helppo työ, jolla on mies ja tällä miehellä on hyväpalkkainen työ, lapsi, omakotitalo, merkonomin paperit, lehdistön mielestä kiinnostava elämä. Ja tietysti tällä täytyy olla kissa-allergia sympaattisena mutta ei vakavana heikkoutena.

Pinnallinen on materiaalista ja toiminnasta, kuluttamisesta ja muusta vastaavastas. Tämä taas perutellaan pinnalliseksi koska se esitetään väliaikaisena. Tätä kautta tärkeänä nähdään muuttumaton, ikuinen, pysyvä. Pinnallisuus voidaan tätä kautta liittää yllättävän vahvasti kuolemaan. Syvällinen elämä on elegia, kuolemaa ja surumielisyyttä mukana pitävä runo. Pinnallinen nähdään hedonistina joka tarttuu häilyvään ja siksi lopulta jää tyhjin käsin.

Eli: ajatus on, että tärkeät asiat ovat pysyviä. Tätä voi valottaa hieman fraaseilla, perinteillä ja hieman muutenkin:
1: Goethen "Vanitas! Vanitatum Vanitas" -runo kuvaa tuhlailua ja hedonismia. Siinä mammona, viini ja naisten suosio ... ja muu vastaava nähdään turhuutena. Vanitas käännetään suomeksi turhuudeksi, mutta englannissa sana on mielenkiintoinen koska se tarkoittaa siellä montaa asiaa. Sanakirjakäännös tuntee sille merkityksen : turhamaisuus, turhuus, meikki, meikkilaukku, peililipasto, kampauslipasto.
2: Vanitas -taide taas on suuntaus, joka käsitteli kuolevaisuutta. Siinä kuvattiin symboleja jotka korostivat elämän hetkellisyyttä. Siinä kukat olivat kuihtuneita, kuvissa oli pääkalloja ja kuoleman luurankohahmo on sekin tavallinen vieras.Tämän ajateltiin kohdistavan ajatuksia laajasti kohti tuonpuoleista.
3: Latinan sanapari/fraasiin "Memento Mori" ; muista kuolevaisuutesi / muista kuolemasi / muista kuolevasi. Tämä sanapari oli keskiajallakin suosittu hokema. Sillä haettiin auktoriteettiasemaa kirkolle. Herran nuhteessa kannatti pysyä, koska kuoleman jälkeen ei enää kovin mikään maallinen varustelu auta.
4: Sipuraltakin löytyy tähän liitettävää asiaa. Hän ihmetteli Sambakarnevaalejen työmäärää, sitä "Mikä pistää ihmisen rakentamaan monumentteja aineettomaan todellisuuteen?" Sambakarkelohan on sekä työläs että pysymätön. Siksi pysyvään keskittyvä voisi varsin hyvin kutsua tätä iloa turhuudeksi.

Uskaltaisin kuitenkin hakea tämän käsityksen murtamista. Sisareni blogissa oli esillä Randi Pauschin "Jäähyväisluento" -kirja. Siinä esitellään kuolemansairaan viimeiseksi jäävä jäähyväisluento, aihe niinkin pessimistinen kuin "Kuinka todella toteutat lapsuudenhaaveesi". Onnellinen elämä vaatii kykyä tähän. Vanitas saakin tätä kautta uuden sävyn johon löytyy tietysti latinalainen fraasi "Cape diem", tartu hetkeen. Täsmälleen sama teema, tosin kirjan sijasta "kyllän" sanomisen muodossa löytyy myös "Unkurista".

Minä uskallan sanoa että yllä oleva naivius on helppo leimata lapsellisuudeksi. Mutta aikuiselle se on hyvin vaikeaa. Ainakin minä olen elämän varrella lähinnä kyynistynyt. Se on helppo ratkaisu ja helppo tie.
1: Tosin minusta naiviin optimismiin on kaksi huonoa tietä: (1) tiedon puutteesta johtuva utopiassa eläminen. (2) tiedon lakaisu maton alle, selittämällä miten asiat tulee kääntymään paremmiksi. (+) Aito ja kunnon positiivisuus ei tule siitä että kieltää terminaalisyövän olemassaolon, vaan se tulee siitä että hyväksyy sen ja on silti optimistinen.
___2.1: Eli käytännössä Kübler-Rossin mallissa esitetyt vaiheet on vaan kipitettävä läpi. Kuka muka meni sanomaan että se olisi helppoa? Siksi se onkin vain harvojen saavuttama.

Vanha ajatus siitä jossa vain pysyvä on tärkeää on hieman sama kuin pitäisi kukkien kauneutta turhana vain koska ne kuihtuvat nopeasti. Mutta kenties kukat ovatkin enemmän kauniita juuri sen vuoksi että ne ovat niin väliaikaisia ja ainutlaatuisia? Tätä kautta ateistien outo bussimainos "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä."

Kenties pinnallisuus ja syvällisyys tuleekin hakea muuta kautta. Mieleen tulee ainakin Antti Kylliäisen kristillinen teos "Kaikki pääsevät taivaaseen" siinä synnin synonyymiksi muuttui mielenkiinnon puute. Se, että ei koe mielenkiintoa elämästä, muista ihmisistä ja muista vastaavista asioista on syntiä. Tästä voi lähteä ainakin johonkin.

Minä miekkamiehenä tai ainakin wannabe -sellaisena keskityn tietysti ahkerasti luomaan asioita aineettomaan todellisuuteen, suoritettuihin tekniikoihin jotka lakkaavat olemasta sen jälkeen kun liike on pysähtynyt. Sekunneissa ja niiden osissa olevaan ja niiden ajan kestävään monumenttiin. Mutta en siihen aineettomaan todellisuuteen, jota kohti Uskovat Kapuavat. Meidän tavoitteemme ovat täysin päinvastaiset. Eikä minun tarvitse edes onnistua, mokatessakin on hauskaa.

---

"Vanity fair" on William Makepeace Thackerayn kirja, joka on käännetty "Turhuuden turuilla". Turku ei liity asiaan mitenkään. Paitsi etymologian kautta, muinaisvenäjän "tǔrgǔ" -sana tarkoitti toria. Kauppapaikkaan on aina helppo liittää pinnallisuutta, hedonismia ja materialismia.

Miksi kristinuskon etiikka on niin epämääräistä?

tsikko ei ole mikään pilkanteko. Se on itse asiassa viittaus vallitsevaan asiantilaan. Monissa uskonnoissa on hyvin tiukkoja moraalistandardeja. On tiukkoja sääntöjä joita on noudatettava. Malliesimerkki tästä on Jeesuksen kritisoima juutalaisten sääntely. Sapattiin liittyi erikoisia ja yksityiskohtaisia sääntöjä, samoin kosher -ruokavalio määrää hyvin tarkasti sitä, miten on toimittava. Islamissa on rukousaikoja, ja monia muita hyvin "ulkoa ohjattuja" ja rituaalinomaisia toimia.

Kristinuskossa ei ole tälläistä kovinkaan paljoa. Jopa ehtoollinen on rakenteeltaan "vapaa", sen nauttiminen ja jopa siihen suhtautuminen ovat luvallisia halukkaille. Joku voi nähdä ehtoollisen pyhänä, jolloin se pesee synnit pois. Toinen voi nähdä sen muisteluna. Ja kolmas pitää sitä muistutuksena siitä että olisi hyvä noudattaa etiikkaa ja elää opin mukaisesti.

Samoin vaikkapa tarina lesken rovosta voidaan nähdä joko ihailtavana koska hän oli halukas antamaan vähästään. Tai sitten uskontokriittisenä viittauksena, jossa kyseinen lesken rovon vienti olisi köyhän riistoa, uskonnon tekemä luvallistettu varkaus.

Raamatussa "juutalaisosuus" on normatiivista. Vanha Testamentti tarjoaa kymmentä käskyä ja ohjeita joilla leprapotilasta tulee käsitellä - ja jopa mitä seksin jälkeen saa ja ei saa tehdä. Uusi Testamentti sen sijaan sisältää esimerkiksi tarinoita rahanvaihtajista. Jeesus kun toimi enemmän esimerkkien ja tarinoiden ja oman toimintansa kautta. Näin hän ei tuottanut mitään tarkasti määriteltyä etiikkaa. Jeesus nähdään ihanteellisena, joka tarkoittaa sitä että tapahtumat ovat jossakin suhteessa etiikkaan. Tämä sääntö johon ne viittaavat vain on sumuinen ja jätetty määrittelemättä. Tätä kautta syntyy tilaa erilaisille arvauksille siitä mikä tämä etiikka siellä takana on. Lopputuloksena syntyy hyvin hajanainen mielipiteiden ja tulkintojen kirjo.

Esimerkin hajaannuksesta saa kahden lauseen kautta: "Kristitty seuraa korkeampaa moraalia." Ja "Kristinusko on armelias".
1: Näistä ensimmäinen tarkoittaa sitä että kristinuskossa on moraalisääntöjä, joita noudatetaan. Usko kasvattaa tätä kautta ihmistä. Ihminen joka liittyy kristinuskoon alkaa noudattamaan elämässään tiettyjä ohjeita ja periaatteita. Tässä vaaditaan määritelty moraali. Seuraamisvaatimus on "periaatteessa ehdoton". Tätä kautta ihmiskuva on negatiivinen. Ihminen on perisynnin saastuttama, ja hän kykenee nousemaan itsekkään itsensä ulkopuolelle vain koska ottaa uskonnon sisäänsä. Tästä seuraa ulkoinen tiettyjen eettisten lakien ymmärtäminen (sisäinen kahle) ja niiden noudattaminen (ulkoinen kahle).
2: Armo taas tarkoittaa sitä että kristitty voi tehdä pahaa ilman helvettiseuraamuksia. Armo tarkoittaa sitä että asioita voidaan katsoa läpi sormien. Tässä taas korostuu aina jonkinlainen relativismi. Tämä sopii toki kristinuskoon hyvin sitä kautta että luterilaisuudessa pelastus on mielivaltaa. Siinä missä katolinen kristitty luottaa siihen että tekee oikein ja ansaitsee tästä palkkion, oli Luther sitä mieltä että ihminen pelastuu eräänlaisen mielivallan kautta, uskosta.

En väitä että yllä olevia ei voisi sovittaa yhteen. Ne ovat vain jännitteisiä, eivät suora ristiriita. Esimerkiksi yhdistämiseen paljon käytetty perustelu menee siten, että ihmisen intentio ratkaisee. Eli jos yrittää parhaansa, mutta mokailee, on tilanne OK. Tällöin mukana on sääntö ja armo. Käytännön tasolla on kuitenkin tulkintaeroja siitä mikä on "hyväksyttävää armoa", ja missä "annetaan Perkeleelle pikkusormi". Tulkintojen rajat heittelehtivät koko kristillisyyden piirissä hyvin tiukasta lähes kaiken sietävään. Antti Kylliäisestä "Kaikki pääsevät taivaaseen". Jostain toisesta usko riittää, eikä tekoja tarvita. Ja kolmannen mielestä teot ratkaisevat, eli eettisesti kristillisten arvojen mukaan tekevä pelastuu vaikka olisi ateisti. Neljännestä oikeaoppisuus, tarkka sääntöjen noudattaminen ja tiukka muiden moittiminen vaaditaan. Tiukkuusrajat vaihtelevat.

Tavallaan olisi väärin sanoa että toimintaohjeet olisivat avoimesti "Raamatussa". Ne ovat aina kontekstissa. Tätä kautta kristinusko esiintyy maailmassa hyvin erilaisissa - jopa keskenään ristiriitaisissa ja yhteisöinä keskenään riitelevissä - muodoissa. Ja ne kaikki kuitenkin perustellaan saman kirjan kautta.


Syynä on se, että kristinusko on pohjimmiltaan tarinankerrontaa. Tässä konteksti, se näkökulma jolla tarinat väritetään, vaikutta olennaisesti ja paljon. Silti tuntuu että monesti ihmiset luulevat että kirjaimellisesti ääneen esitetyn eettisen normin heijastuma olisi jotenkin olennaisesti erilaista kuin ajatus opettavaisista tarinoista. On kuitenkin hyvä muistaa että aina kun joku miettii vaikkapa sitä "What Would Jesus Do" tai puhuu siitä miten jonkun teko heijastaa kristillisiä arvoja, hän esittää että olisi jokin ihanne johon asiat ovat enemmän tai vähemmän suhteessa. Niissä on siis taustalla oleva ihanne.

Näiden kohdalla ongelmana on vain se, että ne ovat epämääräisiä, lausumatta jääneitä. Tästä ei seuraa mitään tarkkaa tai aitoa etiikan kohtaamista. Se vain tekee asiasta epämääräisemmän. Useampi, jopa keskenään ristiriitainen teko, saadaan perusteltua "oikeaksi tavaksi", on vain löydettävä konteksti.

Tästä esimerkkinä on tietysti miekka.

Vaikka Jeesus kuvataan aina melkoisesti rauhaa rakastavana, ja "Raamatusta" löydetään muun muassa sanat "Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu." (Matt 26:52) Tässä mielenkiintoa herättää se, että ei luultavasti ollut mikään sattuma että Pietarilla oli miekka. Ja sanoohan Jeesus myös seuraavan käskyn: "Silloin Jeesus sanoi: "Nyt on toisin. Jolla on kukkaro, ottakoon sen mukaansa, samoin laukun. Jolla ei ole rahaa, myyköön viitan päältään ja ostakoon miekan."" (Luuk 22:23). Mielenkiintoisia tulkintoja syntyy siitä, että mietitään mitä tarkoittikaan lause "En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan" (Matt. 10:34) Ehkä se viittaa siihen että kristityille on luvassa taistelua, miekka symbolisoi sitä että kristittyjen tulisi taistella vakaumuksensa puolesta kovia taistoja. Tällöin opetuslapsilta odotetaan "fighter attitudea", jossa sanan säilä ja uskovaisten teot sivaltavat aktiivisia vasta -argumentteja. Tai sitten se tarkoittaa sitä, että toiset käyttävät sitä "miekkaa" kovasti kirjaimellisestikin opetuslapsiin.

Tai sitten siinä profetoitiin miekkalähetys, jossa pakanoita käännytettiin teräksen voimalla ja saatiin näin vallattua ideologialle levinneisyysalue, ja että vasta tämän aggressiivisen toiminnan synnyttämän levinneisyyden varassa sen rauhanomaisemmat versiot ovat voineet kukoistaa - ponnistaa valloitusten ja väkivallan avulla vakiinnutetun kulttuurin ja perinteen pohjalta paljon rauhanomaisemman elämäntavan kanssa.

Johtopäätöksen kaltainen.

Kaiken kaikkiaan uskallan kuitenkin sanoa että kristinusko on yhteisötasolla formalisoitua. Eri yhteisöissä on annettu tietyt tulkintatavat. Ne valottavat tarinoita, ja silloin ihanne on tarkka ja formalisoituu. Tarina on esimerkki laajemmasta toimintaperiaatteesta, joka tarkoittaa jonkinlaista induktiota, "teoriaa etiikasta". Toinen yhteisö saa samasta aineistosta paikoin hyvinkin erilaiset tulkinnat. Niille annetaan yhteinen leima lähinnä koska ne viittaavat samaan teokseen ja käyttävät samoja tarinoita.

Sankareita ja uhreja.

Melko yleinen tapa on rinnastaa sankari ja tämän vastavoima, riivaaja tai pahis. Tällöin yhtäläisyydet kertovat jotain asioita ja erilaisuudet kertovat omiaan.

Toinen tapa on tietysti katsoa sankaria uhrien kautta. Tämä kattaa tietenkin vain rajatun määrän tarinoita koska kaikissa niissä ei esiinny suoranaista uhria tai edes uhrautumista.

Sankarin ja uhrin erottaminen toisistaan on melko vaikeaa. Tämä on ehkä isoiten näkyvissä marttyyreissä. Esimerkiksi äidinrakkaudesta kertovissa saduissa on yleistä että lapsi on sairas ja kuolemassa ja äiti saa tehdä sopimuksen kuoleman tai Jumalien kanssa. Niissä äiti uhraa vaikka jäseniään, terveyttään ja jopa elämänsä lapsen puolesta. Nämä kuvataan tarinoissa yleensä sankareina. Myös Jeesus on yksi tämänkaltainen sankari. Uhrautuva sankari.

Hajanaisemmin tämä näkyy niissä tarinoissa joissa sankari kohtaa ylenmääräisiä vaikeuksia. Silloin häen voidaan nähdä riskeeraavan: Tämä vertautuu esimerkiksi "Xenaan", jossa hän saa tietoja paikasta koska on valmis uhraamaan kokeessa kätensä. Riski vain jää realisoitumatta, koska koettelijat halusivat vain nähdä kuinka paljon tai vähän sankari hän on. Monissa tarinoissa asia ei ole tietenkään näin konkreettisesti esitetty. Mutta niissäkin rohkeus on jonkinlaista uhrautumisvalmiutta. Uhrin arvo nähdään, koska oltiin valmiita antamaan jos on tarve. Tarve ei vain ollut.
1: Tämä on tavallaan kliseinen tapa poistaa marttyyrijännite sankarista. Hieman sama kuin vanhoissa Suomi-Filmeissä jossa ydinkysymys on luokkatasojen välinen kiista, rikas tyttö rakastuu renkiin. Lopulta renki paljastuukin ylioppilaaksi- kun aika otetaan huomioon, "herrahississä" olevaksi. Näin ongelma ratkeaa ilman että tarvitsee ottaa kantaa "kumpi on parempi". Tietenkin tämäkin voidaan nähdä kannanottona siitä että paras tilanne on se, että ei tarvitse uhrata ajatusta koko kysymykselle.

Tämä on tietenkin ongelmallista koska uhrin kautta sankari muttuu eräänlaiseksi uhriksi ja uhrautuvaksi. Tarinoissa molempiin tietenkin liittyy jonkinlaista ylevyyttä. Käytännössä tarinoiden sisällössä ero uhrin ja sankarin välillä on se, että sankari hoitaa asiat taidolla ja/tai vapaaehtoisesti, kun taas uhri on haluton uhri ja/tai hän joutuu pulaan vasten omaa tahtoaan.

Kuitenkin uhrautuminen voidaan aina nähdä aina kahdella tavalla. Esimerkiksi sadun uhrautuvaa äitiä voidaan esittää vaikkapa maskuliinisen ideologian ihanteen syöneenä tai tarinan kohdalla tämän ihanteen ja vainon levittäjänä. Silloin äidin uhraus voidaan nähdä kannanottona siitä että äiti ja äidin elämä on vähemmän tärkeä kuin lapsi. Tai että äiti on olemassa vain lapsen kautta. Tai että äiti oli säälittävä, joka on suorastaan tyhmä koska ei ymmärrä arvostaa omaa elämäänsä.
1: Tämä on hieman sama kuin "lesken ropon" tulkinta, jossa lesken luopumista ei nähdä ihanteena, vaan tekoa pidetään osoituksena ropon ottajan pahuudesta. Lesken marttyyriys ei muutu "roolimalliksi", eikä hänestä tehdä ihailtavaa marttyyrisankaria, vaan hänet nähdään "uskontojen uhrina". Uhrin antava voidaan nähdä jopa ajattelemattomana tai ylitottelevaisena ideologian lampaana. Amerikassa on tähän hengeltään juuri sopiva sana "ignorance" joka on samanaikaisesti sekä tyhmyyttä että miettimättä jättämistä ja tietämättömyyttä. Tässä mukaan voisi vetää jopa siivun Antti Kylliäistä, jonka teesi "Kaikki pääsevät taivaaseen" -kirjassa on se, että synti on aina pohjimmiltaan sitä että jättää joitain asioita miettimättä. (Olipa sitten teologisista totuuksista ja kohtalostamme kuoleman jälkeen sitten mitä mieltä tahansa.)

Yleensä tulkintaerot ovat erittäin tilannekohtaisia. Eli tulkinnan muoto ei muotoudu niinkään "sen mukaan mitä tapahtuu" vaan sen mukaan mitä tunnelmakuvauksia tai "sankarin sisäistä monologia" mukaan laitetaan
1: Tästä saa ehkä helposti esimerkin neuvonantajien kautta. Tämä tuli mieleeni, kun seurasin "Kuolleen miehen saari" -elokuvaa. Elokuva oli muuten tylsä suljetun huoneen murhamysteeri, mutta siinä alun tietäjä -intiaani esiintyi varoittajan roolissa. Sankaritar, naisjournalisti, osoitti rohkeutensa ottamalla tietoisen riskin ja oli tottelematta käskyä. Ero oli "sisäisessä monologissa." Perinteisesti saduissahan on ollut "kolme prinssiä", joista kaksi ensimmäistä on ylenkatsonut neuvoja ja on siksi joutunut vaaraan, kun taas kolmas prinssi, se nuorin, kuuntelee tätä tiedottajaa ja tottelee tätä. "Kuolleen miehen saaressa" tilanne nähtiin tietoisena riskinä. Ja voidaan tulkita että intiaanikin ajoi journalistimme veneellä saareen, koska jos kyseessä on ylenkatsova konna, tämä kohtaa ikävän kohtalonsa ja jos sankari, tietoinen riski kertoo urheudesta.
___1.2: Tämä oli tietenkin enemmän konnan ja sankarin erottelua, mutta vastaavanlaista tunnelmakuvauksen eroa voidaan tehdä uhrin kohdalla. Sama teko voidaan kuvata uhkarohkeutena tai vaikka liikana tottelevaisuutena.

Toki tässäkin kohden voidaan kysyä että kertooko sisäinen monologi muuta kuin sen, mitä tekijä on halunnut kertoa. Entä jos tekijän oma arvomaailma onkin sävyttynyt väärin? Tässä kohden juonianalyysi kertoo melko hyvin niistä arvoista joita kertojalla joko on tai joita hän on halunnut uskotella olevansa. Ja/ tai jotka ovat olleet vain yleisiä sen ajan arvoja. Toisaalta tarinan juonenkäänteiden voidaan silti katsoa viittaavan myös siihen että ohjaajasta tai tekijästä tämä on väärin. Mikä kyllä yleensä on enemmän tai vähemmän selvää kun hieman keskittyy. Mutta tämäkin on mietittävä kun tulkintaansa rakentelee.