Utopiastani

Moni rakentelee unelmayhteiskuntia mielessään. Jopa myytinmurtajien Jamie Hyneman on mökkihöperyysmyytin testauksen yhteydessä rakennellut ajatuksia jotka perustuvat sille sinänsä kunnioitettavalle lähtökohdalle, että poliitikot pistettäisiin sikafarmareiksi ja sitten rakennettaisiin kaikki alusta. Utopiat ovat olleet muotia Thomas Moren ”Utopiasta” lähtien. Mutta vanhimman filosofisen utopian, toisella nimellä, rakensi jo Platon. ”Valtiossaan”.

Melko huomattavaa on että näissä usein lähtökohta on valtiosta yksilöön. Toisin sanoen ajatellaan yhteiskuntaa, sen rakenteita ja vakautta. Yhteiskunnan jokin yleinen menestyminen on lähtökohta josta sitten mennään yksilöiden suuntaan. Tästä näkökulmasta syntyy hyvin helposti näkemys jossa ihmiset roolitetaan. Heillä on ennen kaikkea velvollisuuksia. Velvollisuuksia valtiolle.

Jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, ottaisin todennäköisemmin ytimeen sen että mitä valtiolla on annettava ihmiselle. Jolloin olisi luontevaa ottaa ytimeen ihmisten, kansalaisten, erilaiset oikeudet. Mitä tarkoittaa että yhteiskunnassa elävillä kansalaisilla on oikeuksia jotka ovat käytännössä toteutuvia ja tätä kautta tarjoavat jotain pysyvää?
1: Näkisin että ensinnä täytyy olla jossain heidän oikeutensa. On jokin laki tai vastaava järjestelmä joka sanoo että kansalaisilla on tietty oikeus. Vaikka sananvapauteen tai muuhun vastaavaan.
2: Toisaalta puhdas laki ei tarkoita juuri mitään jos ihmiset eivät tiedä että heillä on näitä oikeuksia. Näin ollen heillä täytyy olla jonkinlainen oikeustietoisuus.
3: Toisaalta oikeustietoisuus voi johtaa pahastumiseen ja murinaan. Mutta jos mikään taho ei auta ihmisiä saamaan oikeutensa myös toteutettua, se on melko hampaatonta ja johtaa lähinnä kyynistymiseen ja tunteeseen siitä, että yhteiskunta on pettänyt. Näin ollen tarvitaan jokin taho joka valvoo oikeuksien toteutumista.

Karkeasti ottaen tästä syntyy helposti hieman samanlainen konsepti kuin Montesquieun vallan kolmijaossa. Montesquieun mukaan, että vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan.

Ajatus on kiinnostava koska se ei ole haihattelua vaan kyynisyyttä. Vallan kasautuminen johtaa helposti mielivaltaan joten ne on erotettava. Lakia säätävä elin ei valvoisi lain toteutumista jolloin ei synny mitään ns. ”salaista poliisia”, jotka yleisesti ottaen eivät ole yhteiskunnissa kovin salaisia, joten konsepti on perinjuurin huonosti nimetty. On syytä erottaa tuomarit ja poliisit koska muuten ”poliisien käytännönläheisyys” johtaa helposti polisiien käyttämän väkivallan raaistumiseen kun ”käytännöllisessä arjessa karaistuneet” virkavallan edustajat ylipamputtaisivat ilman että tästä voisi johtua vastuuseen. Kylmä ja pamputtamisesta erillään oleva tuomari ei hyppää tälläisiin kasautuviin käytänteisiin.

Mutta minun vallan kolmijaossa keskiössä olisi hieman eri instituutiot. Minulla olisi toki lainsäädäntäelin, joka sitten olisi irrallaan lainvalvonnasta. Mutta oikeustietoisuuskonsepti korostaa koulutuslaitosta. Ja samalla korostuisi että oikeasti jos poliisit tarvitsevat taakseen niiden toimintaa säätelevän ”norsunluutornissa käytänteistä vapaana olevan” tuomiolaitoksen, niin nämäkin tarvitsisivat sellaisen.

Näin ollen lainsäädäntöä koskeva systeemi olisi minulla todennäköisesti sellainen että sen vahtiminen olisi lehdistön asia. Toisin sanoen jos poliitikot ovat lainsäädännön toimeenpaneva elin, olisi journalisteille annettava hyvin voimakas erityisoikeus ja vapaus päästä käsiksi salaisiksi luokiteltaviinkin tietoihin. Tämä johtaisi jonkinlaiseen hyvin koulutettujen eliittijournalistien syntyyn. Näkemys eroaa tätä kautta hyvin voimakkaasti siitä miten nykyinen journalismi on toteutettu. Se vaatisi vähintään yhtä tiukkaa koulutusta kuin tuomarina toimiminen. Koululaitoksen vahtiminen vaatisi sitten jonkin sellaisen elimen jota nyky-yhteiskunta ei sellaisenaan tunne. Sillä tulisi olla aivan erityinen rakenne. Se eroaisi perusolemukseltaan yhtä paljon kuin journalisti tuomarista. Tämä johtaisi jonkinlaisen lakia tuntevan kasvatustiede -eliitin syntymiseen. Tämä osio on nyky-yhteiskunnassa solutettu osaksi journalismia ja sen malliesimerkit ovat kohtuu rappeutuneita. On jotain kaikenmaailman tradition tapiopuolimatkojen tyylisiä käärmeöljykauppiaita. Tämäkin korostaa sitä että yhteiskuntani vaatisi tähänkin laadukkaamman eliitin syntymisen.

Kuitekin kun kokonaisuutta katsoo niin jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, se näyttäisi pienin varioinnein suunnilleen samalta kuin nyky-yhteiskuntamme. Näkökulmakysymys on toisin sanoen minun kohdallani enemmän jäsennystavan muutos kuin asiantilojen muutos. Melkein. Tämä voi tarkoittaa sitä että yhteiskunnassamme oikeudet on otettu huomioon. Tai sitten sitä että elän yhteiskunnassa joka on kuitenkin, kaikesta dissaamisestani ja kyynisyydestäni huolimatta, varsin hyvä paikka elää jopa minun mielestäni. Ja tämä on sitten luonut mielikuvia joiden ympärille rakennan ajatuksia siitä mitä hyvä yhteiskunta on. Olen kuitenkin, kuten suurin osa negatiivisista pessimisteistä ja kyynikoista ja pelkureista, perusasenteiltani aavistuksen verran enemmän konservatiivi kuin liberaali. Näiden ihmisten on luontevaa maalata piruja seinälle kaikenlaisten kokeilujen ja säätämisten ympärille. Näillä persoonallisuuksilla luottamus ansaitaan, ei anneta perusarvoisesti kaikille kunnes nämä näyttävät odotukset vääriksi. Tämä taatusti vaikuttaa.

Mutta palatakseni utopiaani.

Kun katsoo jos sitä mitä tuossa tiivistelmässäni esitin, siinä näkyy erityisen vahvasti kovat laatuvaatimukset. Informaation vuotaminen tietyille tahoille on hyvin keskeistä. On tavallaan kolme lujaa perusinstituutiota jotka ovat järjestelmällisiä vallankäytön koneistoja. Tämä on kenties hieman erikoista kun muistaa että lähestymistapani on ollut nimenomaan yksilöiden oikeuksissa ja vapauksissa. Syynä on varmasti se, että olen siinä mielessä kyyninen – tai minun mielestäni realisti – että en vain luota yksilöiden hyväntahtoisuuteen. Jos kaikki saavat tehdä mitä haluavat, syntyy tilanne jossa suurin osa varmasti käyttäytyisi kunnolla. Mutta oikaesti. Ei tarvita kuin se yksi joka käyttää neuvottelemiseen kirvestä niin rauhantahtoiset massat ovat helposti alistettuja tyranniaan. Systeemin pitää kestää tämänlaiset poikkeusyksilöt koska harvinaisuus ei tarkoita olematonta asiaa. Tai edes mitätöntä riskiä. Ihmisiä on kovin monta joten harvinaisistakin asioista tulee ennen pitkää ”vain ajan kysymys”.

Laatuvaatimus taas tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että yhteiskuntani olisi meritokraattinen. Ja tässä kapitalismi on ymmärrettävästi yllättävän vahva. Minulla on työn tekemiseen sellaisia asenteita että jopa liberaaleja ja komukoita dissaavat tyypit saattavat huomauttaa että joidenkin ihmisten käsissä Marxin teokset saisivat pyöriä enemmän.

Mutta en kannata kapitalismia kapitalismin vuoksi. Näen jopa niin että nykyajan ongelmana on se, että kapitalismi oikeuttaa itse itsensä säätämällä ideaalit itselleen sopivasti. Itse näen että tarvitsemme kapitalismia sen vuoksi että ihmiskunta tarvitsee sellaisen jännittävän konseptin kuin omistusoikeus. Kaupankäynti ja palkka ovat hyvin tärkeitä koska ne korostavat sitä että menestystä saa muullakin kuin lyömällä ihmisiä kirveellä päähän tai olemalla perustuotannossa eli maanviljelyssä ja metsästyksessä. Omistusoikeus taas on insentiivi.

Nähdäkseni kapitalismi oikeuttaa olemassaolonsa jos ja vain jos se täyttää kaikki seuraavista ehdoista:
1: Tasa-arvoiset perusoikeudet kaikille kansalaisille. Toisin sanoen vaikka pääsy tiettyihin informaatioihin, vaikka oppilaiden jälki-istuntoja koskeviin taulukoihin, voi olla rajattua ja tätä kautta elitistisen hyväksi rakennetun TapioPuolimatka -privileegion käsissä, esimerkiksi sananvapaus tai äänioikeus ei riippuisi koulutusasemasta, työpaikasta, työttömyydestä, ansiotasosta tai siitä onko tyyppi vankilassa.
2: Mahdollisuuksien tasa-arvo jossa jokaisella on oikeus yrittää ja tavoitella onnea. Tämä ei toki tarkoita sitä että jokainen todella saavuttaisi nämä. Näin esimerkiksi jokaisella voi olla oikeus pyrkiä perhe-elämään ja puolison löytämiseen. Mutta vaikka kuinka panettaisi, ei olisi perusoikeus saada vakiintunut seksielämä jonkin samassa talossa asuvan tyypin kanssa. Sama koskee myös niin sanottua rikastumista.
3: Voimakasta säätelyä jossa epätasa-arvoistuminen ja omaisuuden kasautuminen ilman omaa työtä ja ansiota katkaistaan. Toisin sanoen syntyperä ja vanhempien rikkaus ei saisi tilastollisesti näkyä kovin voimakkaasti. Jos esimerkiksi paremmin koulutettujen perheiden lapset päätyvät kymmenen kertaa todennäköisemmin yliopistouralle kuin muut, niin silloin ei riitä että joku köyhä yksilö tai muutama sellainen saa joka vuosi jonkun stipendin. Jos vanhempasi on rikas, olisit samassa asemassa kuin köyhä. Et voisi vain ponnistelematta periä omaisuutta. Koska insentiivien pitäisi olla ponnistelun suuntaan. Ei vain köyhillä vaan ennen kaikkea rikkailla.

Yhteiskuntani perusrakenteissa olisi toisin sanoen se, että riskien ottamiseen ja kovan työn tekemiseen panostetaan. Niihin tulisi olla insentiivejä kaikilla. Jos nykyään puhutaan jostain kannustinloukusta, sosiaaliturvaloukuta, työttömyysloukustaja veroloukusta alkaisin vahvemmin puhumaan perimisloukusta. Samoin poliisi ja sosiaalituki keskittyisivät enemmän siihen että niiden avulla hillitään väkivaltaisuutta. Vankila ei ole koston ja kompensaation paikka vaan enemmän paikka jossa tyypit ovat jotta eivät tee muille jotain mitä tekevät. Näin ollen vankien kouluttaminen ja jossain mukavassa omassa playstation-huoneessa pitäminen ei ole ongelma. Poliisien tehtävä olisi myös suojella vankien ja rikoksentekijöiden henkeä ja terveyttä ns. lynkkauspartioilta.

Sen sijaan en keskittyisi tuloerojen kasvuun kovin voimakkaasti. Kaikki tähän liittyvä kasautuminen ja eriarvoistuminen kun tuppaa olemaan se joka tekee niistä ongelmallisia. Minua ei haittaa jos joku on megarikas. Mutta jos megarikkaat ovat ennen kaikkea sellaisia että ovat älynneet valita vanhempansa ja isovanhempansa, niin siinä tapauksessa meillä on käsissämme ongelma. Rikas perijä tai koroillaeläjä ei saa olla mikään kuunneltava tyyppi jolla on arvokkuutta vain siksi että hänellä on rahaa ja tätä kautta valtaa. Rikasta perijää tulisi kunnioittaa täsmälleen samalla tavalla kuin työtöntä pummia joka on työttömänä ja rapsuttaa muniaan katsoessaan televisiota päivät pääksytysten. Eli ihmisenä ja lähtökohtaisten ja luovuttamattomien perusoikeuksiensa verran. Joita on itse asiassa mahdollisimman paljon.

---

Viittaukset::
Thomas More, ”Utopia” (1516)
Platon ”Πολιτεία” (~370 eaa) [suom. ”Valtio”]
Charles-Louis de Secondat, La Brèden ja Montesquieun paroni, ”De l’Esprit des Lois” (1748) [suom. ”Lakien henki”]

Utopioita tai ainakin vapaan yhteiskunnan vihollisia vastaan...

Karl Popper tunnetaan ennen kaikkea tieteenfilosofina. Hänellä on kuitenkin myös yhteiskuntafilosofinen kulma. Kulma joka jostain syystä useimmiten näyttäytyy lähinnä yhtenä lauseena. Jossa puhutaan suvaitsemisen paradoksista.

Popperin ajatuksia kannattaa jäsentää tarkemmin. Sitä leimaa ajatus vapaasta yhteiskunnasta ja utopian vastustamisesta. ; Tämä on hyvin erikoinen ajatus koska usein vapaamielinen liberalismi ja kommunismi ovat nimenomaan utopian sävyttämiä. Joten voisi ajatella että Popperin ajatukset eivät kovin hyvin sopisi yhteen.

On hyvä katsoa mitä Popper ylipäätään tarkoittaa utopia-ajattelulla. Onneksi Popper onkin kertonut tämän suoraan. Hänestä utopian ytimessä on se, että voidakseen sanoa mikä on parempaa, toivottavampaa ja kätevämpää on ensin sanottava mitä se on. Eli ensin on asetettava tavoite ja sitten on tavoiteltava tätä.

Eli voidakseen erottaa korjaavat toimenpiteet muunlaisista on oltava moralisti. Ja ideaaliyhteiskunta on tätä kautta pakko olla. Vähintään tämän jälkeen varmasti syntyy ajatus siitä että näin laajasti määritelty utopisuus ei ole mitenkään ongelmallista. ; On aika vakiintunutta ajatella että esimerkiksi laveasti määritelty utilitarismi toimii juuri siten että ensin otetaan se mitä on hyvä ja sitten yritetään saada sitä mahdollisimman monille. Eikä utilitaristi pidä tätä negatiivisena asiana.

Mutta Popper ei jätä asiaa tähän. Hänestä tällä tavalla määritellyn utopian ongelma on se, että se johtaa väkivaltaan. ; Tämä on toki asia jota näytämme havaitsevan yhteiskunnissa. Ihanneyhteiskuntia on tavoiteltu. Mutta käytännössä utopistiset yhteiskunnat ovat olleet dystopioita. Siksi kaikista yhteiskuntajärjestystä koskevat ja omasta mielestään hyvyyskeskeisimmät idealistisimmat mallit kuten kommunismi ja teokratia ovat huonoimpia mahdollisia yhteiskuntia.

Tosin Popper halusi mennä pidemmälle kuin pelkästään historiallisiin seikkoihin. Popper näkee että utopististen järjestelmien ytimessä on sellaisia asenteita joiden vuoksi impulssi väkivaltaan on luonteva seuraus niistä.

Popper esitti ajatuksensa induktiivisena argumenttina. Popper korostaa että tämän taakse voidaan nähdä kolme perusoletusta;
1: Moniarvoisuusoletus. Eli ihmisillä on erilaisia preferenssejä. Eri ihmisillä ja eri yksilöillä ja eri ryhmillä on erilaisia utopiakonsepteja. Tämä ei ole kannanotto siitä että moniarvoisuus on hyvä. Vaan oletus siitä että tämä on ihmiskunnan tavallisin tila.
2: Konfliktioletus. Eli ainakin joissain tilanteissa, kenties jopa useissa, eri utopianäkemykset johtavat konflikteihin. Toisin sanoen ei usein ole mahdollista realisoida jotain visiota ilman että tämä jarruttaa tai jopa kokonaan torjuu jonkin toisen utopian.
3: Irrationaalisuusoletus. Eli ei ole aina mahdollista ratkaista näitä konflikteja rationaalisin keinoin. Ja siksi väkivalta on yksi ihmisille luonteva keino ratkaista tämä.
J: Josta seuraa se että utopia-ajattelu johtaa usein väkivaltaan.

On aika selvää että päätelmä on induktiivinen eli ei väistämätön. Mutta sen johtopäätös vaikuttaa silti uskottavalta, toisaalta jopa laimealta. Tämä ei ole mitenkään erityisen rohkea päätelmä vedettäväksi näistä oletuksista. Eivätkä nämä oletukset ole mitenkään ilmiselvästi hirveän heikkoja.

Popper ei sano että utopioiden tavoittelu aina johtaisi väkivaltaan, vaan että tämä on tavallista. Tai ainakin merkittävä huokioonotettava riski ja mahdollisuus. Ja toisaalta moniarvoisuus ja konflikti oletuksina ei ole hirvittävän kiistanalaisten heittojen joukossa. ; Ei ole kaukaa haettua sanoa että ihmisillä on eri mielipiteitä heille tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Ei ole kaukaa haettua että nämä usein sotivat toisiaan vastaan. Eikä ole kaukaa haettua että näihin liittyy konflikteja.

Asia muuttuu vielä löysemmäksi kun tajutaan miten Popper käsittää väkivallan. Hän on määritellyt väkivallan harmittavankin lavealla tavalla. En itse pidä niin ympäripyöreistä ja kattavista määritelmistä kuin mitä Popper tässä käyttää. Sillä spesifi ennustava määritelmä on aina parempi kuin epämääräisempi. Mutta Popperin maailmassa väkivalta kattaa sisäänsä niin propagandan, syrjinnän ja kritiikin sammuttamisen kuin vastustajien anhilloimisenkin. On aika selvää että tämä vahvistaa Popperin sanomista siinä mielessä että on entistä selvempää että utopia, ollessaan pään sisäisestä fantasioinnista ulkopuolinen relevantti yhteiskuntavaikuttava voima yhteiskunnassa, todennäköisesti johtaa jonkinlaiseen väkivaltaan näin laveilla väkivallan määritelmillä.

Popper täydentää ajatuksiaan teemoilla joita ovat esimerkiksi se, että utopia johtaa helposti siihen että yhteiskunta ei muuttuisi ajan mittaan. Kun taas olosuhteet helposti muuttuvat ja nämä vaikuttavat ihmisten arvoihin joten ihmisten arvot tuppaavat muuttumaan niin että utopian on jo tätä kautta vaikeaa ylläpitää asemaansa. Ja siksi utopia helposti puolustaa pysyvyyttään yhteiskuntajärjestelmänä jarruttamalla toisinajattelijoita jonkinlaisella laveasti määritetyllä väkivallalla.

Tämä on tietenkin hyvin uskottavaa.

Mutta kuten lähes aina, yhteiskuntakritiikki on helppoa. Näyttää vain sormella mikä ei toimi. Popper tietenkin halusi rakentaa vaihtoehtoisen tavan rakentaa yhteiskuntaa. Tässä hän puhuu vapaasta yhteiskunnasta. Popper haluaa ajaa yhteiskuntaa joka ei ole utopistinen hänen määrittelemällään tavalla. Mutta arvoja siinä tietenkin on. ; Popperin yhteiskunnassa onkin sellainen hyvin omituinen vivahde että siinä kaikki utopiat pitävät sisällään moraalisia ideaaleja. Mutta kaikki moraaliset ideaalit eivät ole utopioita.

Hän esitti ajatuksen joka oli peräti hyvin optimistinen. Vapaat ihmiset ovat erimielisiä ja tämä ei johda tuhoon. Tämänlainen positiivisuus jos jokin haiskahtaa utopialta. Eihän sitä tarvitse edes katsoa argumentteja kun sen haistaa. Etenkin kun Popperin maailmassakin on väkivaltaa joka kohdistuu tietynlaisiin ihmisiin; Tässäkin tapauksessa ennakkohaistelu ilman analyysiä on arvotonta. Popperilla nimittäin on takana joitain pointteja joita on hyväkin miettiä.

Popperista ihmisten tulisi unohtaa utopia. Eli yhteiskunnan ei pidä tavoitella mitään optimaalista hyvinvointitilaa jossa on onnellisuus ja hyvinvointi maksimoituna. Ne johtavat ideaaleihin jotka sitten sortavat ihmisiä. Tämänlainen arvokas tavoite oikeuttaa keinot ja sitten se väkivalta ilmestyy. Siksi Popper näkikin että meidän ei olisi syytä järjestää joustamatonta mallia johon kaikkien olisi sovittava jossa yhteiskunta on pakko johtaa ”ylhäältä” joko diktatuurin, väkivallan tai ideologisen aivopesun avulla. Sen sijaan meidän tulisi eliminoida konkreettiset pahat jonkinlaisella väkivallalla. Ja tässä eliminointikin viittaa epämääräiseen väkivaltaan. ; Toisin sanoen kun eliminoidaan kaikista huonoin ja uhkaavin käytös saadaan luotua yhteiskunta jossa ihmisiä ei pelota ja he voivat olla melkomoisen vapaita. Kunhan eivät lähde vaikka tappouhkailemaan jollain kansantuomioistuimella jotain vihaamiaan suvakkiapinoita, that is.

Popperin mukaan meillä on muutama syy ajatella että tämä on toimivaa; Pääteesi hänellä on se, että meillä on ihmiskuntana ja yksilöinä parempi ymmärrys – tai ainakin pienempi erimielisyys – näistä konkreettisista pahoista. Kun taas ideaalit ovat abstrakteja. Ja ainakin mielipiteitä repivämpiä Konkreettiset pahat välittömiä eikä niissä ihmisryhmä tai jokin asia symbolisoi jotain toista. Emmekä ole kovin erimielisiä vaikka pahoinpitelyiden oikeutuksista. Ideaalit ovat kuvitteellisia maailmoita mutta me törmäämme ja koemme näitä konkreettisesti ikäviä asioita. On syvä intersubjektiivinen hyväksyntä siitä mitkä asiat ovat vakavia pahoja. Makuasioista voi kiistellä mutta aivan kuten kiistelemme siitä onko mansikka ja mustikka parempaa mutta emme taistele mudan tai paskan makuisten jäätelöiden puolesta, voimme myös tajuta että murha, raiskaus ja varkaus ovat jotain yleisesti negatiivisiksi määritettyjä asioita, konkreettisia pahoja.

Entä sitten?

Itse näen että Popperin ajatuksessa on selvästi eroa hänen määritelmissään olevaan utopia-ajatteluun. ; Tässä mielessä voitaisiin esimerkiksi ajatella että Popperin ja utopia-ajattelun taakse voitaisiin nähdä ajatukset asketismista ja hedonismista. ; Popper korostaa enemmän ”negatiivista vapautta jossa vältetään radikaalia tuskaa”, eli sitä että vapaus on tämänlaisen tuskan välttämistä, joka muistuttaa aika paljon buddhalaisten ja askeettien suosimaa ajatusta siitä miten on tärkeää välttää haluamista ja että tämä on aitoa onnellisuutta. Kun taas utopistit ovat enemmän hedonisteja jotka haluavat nautintoja ja muita vastaavia asioita, jossa korostuu ”positiivinen vapaus saada jotain asioita”.

Mutta toisaalta tämä utopia-ajattelu on määritelty yhtä tiukasti kuin Popperin ajatus väkivallasta on määritelty laveaksi. Moni käyttää helposti laajempaa ajatusta utopistisuudesta ja heille alleviivautuu se miten Popperin ajatuksissa pahan eliminointi ja utopian puolustainen sitä haittaavia voimia vastaan ovat lähempänä kuin Popper selvästi itse ajatteli.

Mutta koska Popperin ajatuksen ydin on induktiossa jossa puhutaan väkivallan todennäköisyyksistä ja suuruuksista, saattaa silti olla tärkeää ajatella tälläisiä pieniä muutoksia. Ne kun periaatteessa voivat vähentää väkivaltaa ja konkreettista pahaa tavalla jossa esimerkiksi vääriä mielipiteitä rajoitetaan jopa vähemmän kuin ”tämä on maan tapa, elä sen mukaan tai maasta pois” -henkisessä maailmassa.

---

Lähteet:
Karl Popper, ”Conjectures and Refutations” (1963)
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Utopianism and Violence” (1947)

Musta Peili

Scifi eli tieteisfantasia käsittelee pintatasolla teknologiaa ja sitä mitä teknologialla voidaan saavuttaa. Tämä on hyvin lähellä klassisia magiaa käsitteleviä satuja. Kuten Arthur C. Clarke kuuluisasti esitti; "Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic."

Ja kuten kunnon saduissakin, niissä on usein kysymys opetuksesta. Joka on moralistista ja usein yhteiskunnallista. Scifi on utopistista. Toisin sanoen se käsittelee ennen kaikkea ihmisyyttä ja yhteiskuntaa. Tässä mielessä scifissä on hyvin usein eettinen perusta ja pohja. ; Tämä eettisyys sitten peilautuu siten että scifi kuvaa joko utopioita, eli ihanteellisia maailmoita. Tai dystopioita eli kauhu-yhteiskuntien varjopuolia.

Itse en ole niitä aurinkoisimpia kavereita joten olen taipuvainen ohittamaan monia optimistisia ja hyvää uskovia scifimaailmoita. Asiaa ei vähennä se, että vaikka muutoin olenkin kohtuu uteliaana itseäni pitävä tyyppi, olen vastahankainen uutta teknologiaa kohtaan. Olen myös aavistuksen luddiitti.

Yhteys ei ole uusi. Sillä uskottava tieteisfantasiointi on usein käytännön sovelluksista ideoita kummuttavaa. Ja esimerkiksi scifistä tutut kyborgit ovat saaneet alkunsa Manfred Clunesin ja Nathan Klinen ajatuksesta jossa mietittiin avaruuden valloittamista teknologian kautta ; Aihe oli siihen aikaan relevantti koska se liittyi poliittiseen kilpailuun avaruuden valloittamisesta. Spektaakkelinomaiset voimannäytteet kuten kuussa käyminen olivat siihen aikaan tärkeitä. ; He nostivat esiin sen miten avaruuden valloituksessa ollaan käytetty teknologiaa niin, että olemme kuin kaloja akvaariossa; Eli tuomme ihmisen elinympäristöä mukanamme avaruuteen. Toisaalta olisi mahdollista myös muuttaa ihmisen elimistöä ja tätä kautta ihminen voisi mennä sinne minne eivät ole aiemmin menneet.

Transhumanismissa onkin mietitty tätä muutamaa päälinjaa pitkin Keskeisiä ovat ajatukset;
* Ihmisruumiin täydentäminen tai korvaaminen teknologisilla osilla. Robottiraajat, aistinelimet ja konekeuhkot, koneelliset sydämensiirteet ja vastaavat laajentavat ihmisen elinpiiriä ja mahdollistavat elämän sellaiselle ihmiselle joka olisi muuten kyvytön liikkumaan tai jopa elämään.
* Ihmisruumiin perusbiologian muuntaminen esimerkiksi geenimanipuloinnilla.
* Ihmismielen muuntaminen bittimuotoon niin että ihminen voisi jatkaa olemassaoloaan digitaalisessa muodossa.

Osa transhumanismista on spekulatiivista mutta siinä on kulmia jotka ovat on itse asiassa relevantteja jo sillä teknologialla jota on nykyään olemassa. Kuten Mark O’Connell on kuvannut asiaa; Transhumanismi on liikkeen sisältä tarkastellessa vapautusliike joka haluaa irtautua biologian määräämistä rajoitteista. Ja ihminen on aina irtautunut ympäristönsä määräämistä rajoitteista luomalla innovaatioita. Etenkin lääketiede on täynnä ajatuksia jotka ovat karkeita esiversioita transhumanismin ydinteeseistä.

Mutta tässä tosiasiassa vastaan tulee toisenlaisia rajoitteita. O’Connell onkin huomauttanut että transhumanismin ulkopuolelta voidaan nähdä että transhumanismissa biologian rajoitteet muutetaan teknologian rajoitteiksi. Ja tästä päästään siihen minkälaisesta scifistä itse pidän. Moni nörtti pitää optimistisista ja utopistisista scifisarjoista. Niissä teknologia avaa uusia mahdollisuuksia ja laajentaa ihmisen toimintakykyä niin että olemme teknologian avulla vapaampia kuin ilman.

Itse taas pidän ”Black Mirror” -sarjasta luo useassa tilanteessa sitä miten tämä johtaa uudenlaisiin rajoitteisiin. Sillä teknologialla on omat reunaehdot. Näiden vuoksi ”Black Mirror” koostuukin maailmoista joissa jokin teknologia on näppärä mutta hyvin hallitseva. Ja se tuottaa järjestelmän joka on sellainen joksi todellisuudenkin näen; Inhimillisyys on aina tallattuna. Sitä ei voi koskaan tuhota. Mutta se ei myöskään koskaan voita.

Ja muutamme biologiset rajoitteet teknologisiksi rajoitteiksi. Ja teknologia on monin paikoin ihmisten hallitsemaa joten tosiasiassa tämä tarkoittaa usein sitä että asetamme itsellemme myös aivan uudenlaisia kulttuurisia rajoitteita. ; ”Black Mirror” näyttää tämän hyvin jaksossa ”The Entire History of You” jossa ihmisten muisti on aivan erilaista. Nykyään ihmiset unohtavat asioita ja toisaalta eivät voi näyttää muistojaan toisilleen. Kun tämä kierretään teknologialla, syntyy suuria ongelmia. Toisen muistia voidaan esimerkiksi vaatia näytölle perheriidan yhteydessä.

Usein teknologiaa vastustavat ovat vanhakantaisen Jumalakäsityksen varassa. Siinä Jumalalla on tekijänoikeus perimään ja asioiden pitäisi antaa mennä luonnollista tietään. ; Tällöin transhumanismi rinnastuu usein dopingin käyttöön; Ajatellaan että jos jokin tekoraaja auttaa ihmisiä juoksemaan nopeammin kuin ihminen, niin sitten se olisi loukkaus Jumalan luomistyötä kohtaan. Transhumanistiset lisäkkeet on tuomittava pahoiksi sitäkin kautta että monet pahan ongelman ratkaisut vaativat sen, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ja jos ihminen voi parantaa omaa biologiaansa, se on loukkaus Jumalaa kohtaan. Paitsi jos muutos on perustaltaan jotenkin epäeettinen. ; Syntyy ajatus siitä että Jumalalla olisi eräänlainen tekijänoikeus ihmiseen.

Itse en ole näitä ihmisiä. Ymmärrän lähinnä ihmisen rajallisuuden. Tässä ytimessä on vapaan tahdon filosofia. Monesti vapaa tahto nähdään absuluuttisena kykynä tehdä valintoja ja ohjata lopputulemia. Kuitenkin hyvin usein on nähtävissä kuten Baruch Spinoza näki; Ihmisen vapaa tahto on itse asiassa monin paikoin hyvinkin rajallista. Hänestä ihmiset luulevat olevansa vapaita koska he ovat tietoisia haluistaan ja tahdoistaan ja pyrkimyksistään niitä kohden. Ja he eivät mieti miksi he haluavat juuri näitä asioita. Spinoza korosti että haluillammekin on biologinen ydin. Toisaalta biologia rajoittaa meitä muutenkin; Ei ole kovinkaan helppoa saada etusormea teleportautumaan 10 metrin päähän vapaan tahdon voimalla.

On selvää että teknologian avulla näitä rajoja voidaan muuntaa. Mutta ei poistaa. Tässä kohden on selvää että jos luodaan uusia kykyjä, tämä todennäköisesti laajentaa ihmisten valinnanvapautta ja tätä kautta teknologia mahdollistaa uusia vapauksia. Kuitenkin teknologia voi tuoda myös uudenlaisia rajoituksia.

”Black Mirror” -sarjassa tätä kuvaa hienosti jakso ”Men Against Fire”. Siinä sotilaat ottavat itseensä teknologiset silmät ja muutenkin modifioidut aistinelimistöt jotka antavat heille monia taktisia etuja. He kykenevät paikan päällä näkemään ja tarkastelemaan kohteita kuin kartasta. He näkevät asioita paremmin. Heille voidaan antaa näkymiä ja ohjeita. Kuitenkin samalla heidän havaintojaan hallitaan hyvinkin paljon. Sotiaat eivät saa PTSD -oireita koska vihollisia ei kuvata ihmisinä vaan hirviöinä. Hirviöt paljastuvatkin ihmisiksi jotka hallitus on päättänyt geneettisesti ala-arvoisiksi, joka tekee sotatilanteista itse asiassa rikoksia ihmisyyttä kohtaan. Mutta sotilaat eivät koe asiaa näin koska ei-ihmismäisten vihollisten tuhoamien ei traumatisoi heitä. Sotilaat saavat myös seksuaalissävytteisiä unia sekä palkkioksi urastaan että uransa jälkeisessä elämässä. Sotilaat eivät ole tietoisia näkyjensä laajuudesta.

Kontrollin laajuus on kenties vahvimmillaan ”Black Mirrorin” jaksossa ”White Christmas” joka käyttää sekä teknologiaa johon ihmisen tietoisuus voidaan tallentaa elämään. Että silmiin asetettua teknologiaa joka mahdollistaa sekä muiden ihmisten silmien kautta näkemisen että näkymän hallitsemisen niin että kohde katoaa näkyvistä pelkäksi valkoiseksi tai punaiseksi massaksi (voit torjua jonkun näkymästä, seksuaalirikolliset näkyvät kaikille punaisena massana). Blokatut eivät voi edes kommunikoida muiden kanssa, heidän puheensakin kadotetaan. Kun tekoäly ladataan tilaan jossa heille voidaan tarjota ärsykkeetöntä tilaa, heitä voidaan kiduttaa ja hallita tekemään mitä tahansa triviaalia toimea. Kun sosiaalista kommunikaatiota voidaan teknologisesti torjua entistä laajemmin, se tarjoaa keinoja sosiaaliseen eristämiseen ja ärsyketyhjiöllä kiduttamiseen.

Tätä kautta transhumanismin ongelmana ei ole minulle se, että ihminen sen avulla egoistisesti yrittää tulla Jumalankaltaiseksi. Koska mikä tahansa vapaus voitaisiin laskea tämänsuuntaiseksi. Toisaalta transhumanismin ongelma ei ole yleensä se, että se antaa eliitille ja rikkaille kykyjä jotka ovat köyhien ulottumattomissa. Koska teknologian kehitys tuppaa alentamaan lelujen hintaa. ; Transhumanismin ongelmat liittyvät ennen kaikkea niihin kysymyksiin jotka alkavat tapahtumaan silloin kun teknologiaa tarjotaan massoille ; Elämme nykyäänkin yhteiskunnassa jossa sydämentahdistimia voidaan hakkeroida. Tältä pohjalta ei olisi mahdotonta kuvitella että sydän- ja verisuonitautien ratkaiseminen biologisten siirteiden sijaan koneilla johtaisi siihen että joku haluaisi asettaa niihin takaportin. Joka mahdollistaa laitteen sammuttamisen. Tämänlaisella ihmisellä olisi hyvin paljon valtaa. Sillä jolla tämänlainen sydän olisi, olisi tätä vapautta hyvin paljon vähemmän.

Siksi olisikin katsottava että mitä teknologian rajoitteet ja sallimat vallankäytön muodot ovat. Tämä ei toki tee kaikesta transhumanismista ja siihen liittyvistä ratkaisuista eettisesti ongelmallisia tai suoraan moraalittomia. Kysymys on riskeistä ja siitä että ihmiskunta kykenee tiettävästi aikamoiseen pahantahtoisuuteen. ; Tässä mielessä on kuitenkin selvää että huomio keskittyy kykyjen sijasta rajoituksiin. Ja koska edes mielemme ei ole vapaa, tässä tuppaa käymään se, mitä Spinoza sanoi ; Kun mieli kuvittelee sen omaa hallinnan puutetta, se murehduttaa sitä.

---

Lähteet:
Arthur Clarke, ”Hazards of Prophecy: The Failure of Imagination” (1973)
Manfred Clynes, Nathan Kline, ”Cyborgs and space” (1960)
Mark O’Connell, ”To Be a Machine: Adventures Among Cyborgs, Utopians, Hackers, and the Futurists Solving the Modest Problem of Death” (2017)
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1677) [suom. ”Etiikka”]
Engadget, ”Pacemakers are far more vulnerable to hacking than we thought” 

Taaskin viimeisenä jonossa

Voidaan sanoa että nykyaikaina jotkin televisiosarjat ovat ottaneet ison askeleen pois "massaviihteestä" jonka maineesta televisio kärsi pitkään. On ilmestynyt "Westworldin" tapaisia televisiosarjoja. Tai kuten Jarkko Lakkisto asian sanoitti televisiosarjoista "Laadukkaat TV -sarjat muodostuivat ylikansallisiksi ajatusten, humanististen teemojen ja ajankohtaisten ongelmien ruotijoiksi. Asiat joita aiemmin käsiteltiin kirjallisuudessa ja teatterissa ja elokuvissa vaihtoivat formaatti TV-sarjoihin joissa oli erinomaiset käsikirjoitukset, tuotanto ja kyvykkäät kiinnostavat ja pystyvät näyttelijät. Samalla merkittävien sarjojen "tietäminen ja kokeminen" muodostui osaksi maailmanmenon meta-prosessointia." Olen banaali joten latistan "meta-prosessoinnin" yleissivistävyydeksi ja yleissivistykseksi. Luultavasti rikon ideaa tässä hieman mutta en oleellisesti.

Näkisinkin että monet televisiosarjat ovat todellakin tulleet osaksi "pikkusormeilevaakin" yleissivistystä. Ja tämän vanavedessä tulee, teknologian vihdoin salliessa, myös tietokonepelit. Itse asiassa näen että maailma voidaan jossain määrin jakaa "aikaan ennen "Skyrimiä" ja "Witcher 3:sta" ja "aikaan niiden jälkeen". Tämä siinä mielessä että avoimen maaiman roolipeleihin ei ole aikoihin tullut tyystin uusia pelimekaniikkoja. Sen sijaan maailmat ovat laajentuneet ja koko systeemi on laajentunut siihen miten hyvin näitä työkaluja käytetään. Witcherissä ei ollut hahmoa ja maailmaa koskevia pelimekaanisia ideoita joita ei olisi toteutettu muualla. Se teki ne vain paremmin.

Tulevaisuudessa pelit erottautuvatkin kolmella asialla (1) intuitiivisella ja näppärällä käytettävyydellä (2) etenkin tämän hetken japanilaisille peleille usein tyypillisellä hahmokeskeisyydellä tai (3) rakentamalla ympäröivä maailma jossa pelaajan tekemisillä on vaikutusta. Esimerkiksi Skyrimin ja Witcher 3:n hienous oli osittain juuri siinä että kaikki tehtävät vaativat epämiellyttäviä kompromisseja joiden välillä piti tehdä arvo(valta)ratkaisuja.

Tietokonepelit ovat siitä hienoja että niihin voi laittaa useita eri lopetuksia. Hahmojen persoonaa ja tapahtumia ja niiden vaikutuksia voi tätä kautta ohjauttaa hyvinkin dramaattisiin eroihin siinä mitä tarinassa tapahtuu. Tämä mahdollistaa aivan erikoisenlaatuisen vaihtoehtojen punnitsemisen. Tämä on ikään kuin sellainen kerros tarinankerrontaa joka ei onnistu televisiosarjoilta - ja kirjoiltakin se onnistuu "valitse itse oma seikkailusi" -mallilla vain jotenkuten. Uskon että tämä tuleekin nostamaan tietokonepelien tarinankerronnallista ja kulttuurista arvoa hyvin paljon.

Tämä tarkoittaa tarinakeskeisyyden tai maailmakeskeisyyden tai hahmokeskeisyyden kasvua. Ja tätä kautta voidaankin nähdä että monia pelejä voidaan pitää osana "yleissivistystä." Itse lasken tähän joukkoon esimerkiksi "Last of Usin" jonka pelaamatta jättäminen on vähän sama kuin olisi jättänut jonkin periaatteessa klassikkokirjan lukematta. ; Kaikki ovat jättäneet joitain klassikoita lukematta (niitä on yksinkertaisesti niin paljon). Mutta ei siitäkään voi ylpeillä että on tarkoituksella jättänyt tutustumatta. (Pelejen kohdalla tätä vielä tapahtuu. Pienemmässä määrin televisionkin kohdalla. On ikään kuin itselle kunniaksi olla edes tutustumatta asiaan ennen kuin sen moittii.) Korkeakulttuuri muuttuu enemmän sisällön laadun kuin kanavan asiaksi.

"Last of Us" on siinä mielessä merkittävä peli, että sitä voi olla vaikeaa nähdä hienoksi tarinaksi. Osittain siksi että se on paikoitellen hyvin raaka. (Kuten monet Shakespearen näytelmät.) Ja niissä on satunnaisenoloisia kuolemia. (Mutta ei yhtä satunnaisia kuin Shakespearen "Talvisen tarinan" karhussa.) Kuitenkaan tämä ei ole pelin idea. Last of Usin maailma zombieapokalypseineen ei ole sinänsä mitenkään ainutlaatuinen, se lainaa monin paikoin yleisestä kulttuurista. (Kuten muuten tekevät monet elokuvat ottaessaan Raamatusta alluusioita. Tätä tosin pidetään jotenkin erityisen sivistyneenä. Tässä voidaan nähdä "tiettyjä maailmankuvallisia arvoratkaisuja" joissa paljastuu asenne lähteitä eikä niiden käsittelyn laatua kohtaan.)

"Last of Us" onkin kerännyt ympärilleen hyvin ällistyttäviä tarinoita. Pelihän on ulkoisesti tulevaisuuteen perustuva dystopia. Siinä on paljon pahoja ihmisiä. Ihmisille tapahtuu hirveitä asioita. Hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Kyyninen ihmiskuva on tässä mielessä terve oletus siitä mitä tässä maialmassa on vastassa. (Puhumattakaan zombiehirviöistä.) Kuitenkin tämä peli on pelaajien keskuudessa leviävien omakohtaisina anekdootteina kerrottujen tarinoiden mukaan esimerkiksi auttanut pääsemään yli itsemurha-ajatuksista. Minun - ihmisen jonka on vaikeaa nähdä miten ihminen voisi saada aitoa toivoa ja terapiaa avautumalla ongelmistaan uskonnollisessa yhteydessä jollekin auktoriteetille joka mahdollisesti saa tätä kautta arkaluonteista tietoa jolla murskata sinut ja iskeä käännytysmielessä paikkoihin jotka tuntuvat - on helppoa nähdä miten "Last of Usin" ei-terapeutti-vallankäyttäjästä ja kuvitteellisesta maailmasta koostuva eläytymispinta voi. Tietokonepeli auttaa kohtaamaan asioita turvallisessa kontekstissa johon ei liity auktoriteettiin luottamista, sitä että asiantuntija on "vaan töissä" eikä missään tapauksessa mitenkään voi tehdä sinua vahingoittavaa mitään tiedoillaan koskaan missään..

Tähän syynä on se, että pelintekijät ovat itsekin sanoneet haastatteluissa että heidän pääteemansa "Last of Usiin" oli rakkaus. /Pienet hyvät asiat, kuten kirahvikohtaus, ovatkin se millä peli oikesti ponnisti suursuosioon. Ja jos et tiedä kirahvikohtausta olet yleissivistymätön!) Tässä mielessä olen hieman huolissani. Sillä samat pelintekijät ovat ilmoittaneet että "Last of Us 2":n teemaksi on laitettu viha. (Ja ainakin trailerin mukaan myös kristilliset allegoriat.)

Moralistista essentialismia?

Tekoälydystopiat ovat hyvin tavallisia. Monesti niissä on ihmismäisiä robotteja. Ja nämä sitten käsittelevät vapaan tahdon ja tietoisuuden ongelmia. Tässä mielessä "Horizon Zero Dawn" peli on ollut itselleni hauska. Siinäkin robotit ovat valloittaneet maailman, mutta (1) ne näyttävät dinosauruksilta ja (2) niiden tietoisuus ei itse asiassa ole keskeisten pohdittavien asioiden listalla.

Toki pelin robotit voivat teoriassa olla tietoisua. Mutta niiden käsittely muistuttaisi enemmän eläinten tietoisuuden käsittelyä ; On selvää että surisevat robotit eivät selviä Turingin testistä. Ne näyttävät erilaisilta eläimiltä ja robotteihin onkin selvästi haettu vaikutteita luonnosta. (Peli myös esittää, että robotit muuttuvat vaarallisemmiksi joka vihjaa siihen että niihin kohdistuu evoluutiota. Evoluutio ei vaadi tietoisuutta.)

Pelin tekoäly käyttäytyy aggressiivisesti - hieman kuten Googlen tekoälykin. Peli sitoo robottien vallan niiden lisääntymiskykyyn eikä siihen että ne olisivat yksinään älykkäämpiä kuin ihmiset. Robotit tuottavat toisia robotteja lisääntymällä joten ne yleistyvät eksponentiaalisesti. Voidaankin sanoa että tämä laajentaa ajatusta ihmiskunnan ylittävästä robottitietoisuudesta. Ja tekee siitä sellaista, että se on mahdollista saavuttaa laskentatehon kasautumisella.

Toisaalta maailmanlopun takana on erityinen virus. Tämä on tavallaan uskottavaa ; Yhteiskunta tuotti monenlaisia robotteja ja toiminta oli hyvin monopolisoitunutta. Joten teoriassa jaettu käyttöliittymä voisi tarjota tilaa sille että yksi virus/bugi läpikäy koko yhteiskunnan kaikki robotit.

Erikoisemmaksi tilanteen tekee korruptio. Peli kuvaa sitä jonain jota nähdään. Se iskee sekä ihmisiin että robotteihin. Se ajaa nämä ajamaan tiettyä väkivaltaista agendaa joka uhkaa koko (uuden) ihmiskunnan jäänteitä. Korruptio ei tässä ole selvästi vain aineessa olevaa järjestystä ja bittejä vaan jonkinlainen essentiaalinen voima. (Tämä korostuu kun "loppupaha" selviää hengissä ja lentää ilman halki lyhtyyn. Melko kliseinen lopetus, jatko-osaa pedataan vähän turhankin kovaa.)

Paha on siis jotain essentiaalista. Melko erikoinen tietokonevirus. Mutta pelin maailma nojaakin johonkin sellaiseen jonka vuoksi datan rikkimenemiseen viitataan sellaisilla ihmismoraaliin vivahtavilla sanoilla kuin "korruptio". ; Scifipeliin tämänlainen tietenkin voi sopia ; Onhan koko pelin yhtenä taustaideana luonnon ja ihmisen suhde. Ja luonnon kauneus ja vaarallisuus. Ja miten luonto selviää siitä mistä ihminen ei.

Pitäisikö ihmisiä jalostaa paremmiksi?

Kun eugeniikkaa lähestytään, näkökulma on ymmärrettävästi kriittinen. Ja tässä aiheessa kriittinen tarkoittaa yleensä ottaen myös vastustavaa. (Muutenhan kriittinen ei tarkoita aina muuta kuin harkitsemista.) Eugeniikka on käytännössä varmasti pahan asialla.

Kuitenkin sitten toisaalta ei voi olla miettimättä sitä, että eugeniikasta annetaan usein sellaisia esimerkkejä jotka ovat huonoa jalostamista. Ja jossa jalostus palvelee huonoja päämääriä. Eli sillä tehostetaan vallankäyttöä ja sorretaan vaikkapa vammaisia. Eugeniikalla tuotetaan supersotilaita ja karsitaan heikkoutta. Ainakin mielikuvissa.

Mutta teoriassa asia ei ole näin yksinkertainen. Kun esimerkiksi luetaan siitä miten "Suomalaistutkijat löytävät kaksi väkivaltageeniä", muistutetaan siitä että tosiasiassa jalostus ei välitä mikä ominaisuus yleistyy tai huononee. Jalostus etenee kohti jalostustavoitetta jonka määrittelee ihminen ja kulttuuri. (Luonnossa jalostustavoite on luonnonvalinnan koodaama "kelpoisuuskartta". Mutta jalostus on melko lailla by definition geenipooliin puuttumista kulttuurisin keinoin.) Entä jos sosiaalisia piirteitä yleistettäisiin ja vain lempeimmät ja ystävällisimmät saisivat lisääntyä? Entä jos paras diplomaatti saisi eniten jälkeläisiä ja sotaa edes ajatuksena esilletuovat kärsisivät jälkikasvun vähäisyydestä sukupolvesta toiseen? (Ilmaisu on tarkoituksellinen. Monelle eugeniikasta tulee mieleen tappaminen, etenkin vammaisten tappaminen. Tosiasiassa jalostus tapahtuu enemmän valikoinnilla ja painotuksilla. Lasten saaminen ja kuoleminen eivät ole täysin yksi ja sama. Esimerkiksi itselläni ei ole lapsia - eikä tule, ellei jotain hyvin omituista tapahdu - mutta olen silti valitettavankin elossa.) Ihmiskunta voi tälläisen valikoinnin tehdä, luonnostaan sellainen tuskin tapahtuu.

Tästä saadaankin erittäin mielenkiintoinen kysymys siitä, että jos ihmisille ajatellaan väkivaltaisuutta lisääviä geenejä, niin pitäisikö meidän tehostaa näitä keinotekoisesti. Yleinen havainto monissa yhteiskuntajärjestelmissä on ollut se, että ne toimivat ihanteellisen hyvin niin kauan kuin sitä ei sovelleta elävillä ihmisillä. Toisin sanoen ihmisluonto on sellainen, että se tunkee näihin utopioihin väliin, usein epämiellyttävällä ja yllättävällä tavalla.

Ja ei. Tämä ei ole pelkästään rasismia jossa halutaan suojella suomalaista rotua joltain väkivaltaiselta ihmisryhmältä jolle terrorismi ja väkivalta on kulttuurinen ellei peräti geneettinen erityispiirre. Tai sitä että olen kehittämässä näppärää oikeutustyökalua vallanhomoisille ihmisille jotka haluavat siivota vaikka vihaiset Odinin Soturit pois aggro-heimoajattelemasta yhteiskunnasta. (Ei, vaikka olen tietoinen että rotujen geneettiset erot ja niihin tehtävä yhteiskuntasuunnittelu innostaa natsistisia mengeleidejä aivan yhtä paljon kuin eugeniikkaa kammoava liberaali kuitenkin vetoaa "sisäsiittoisuusargumenttiin" leimatessaan perussuomalaista...)

Eugeniikkakysymys voidaan liittää laajempaan kontekstiin. Moraalifilosofit ja yhteiskuntafilosofit ovat joutuneet esimerkiksi ottamaan kantaa siihen miten ihmiskunta voisi tulla toimeen kun samanaikaisesti tiede tukee ilmastonmuutoksen olevan hyvin perusteltu teoria, mutta ihmiset silti käyttäytyvät saastuttavasti. Tässä ilmapiirissä tuotetaan sellaisia kirjoja kuin Ingmar Persson in ja Julian Savulescun "Unfit for the Future". He esittävät että ihmiskunta on tällä hetkellä useiden isojen riskien alla. Ja ongelmien ratkaisuun ei ole saatu apua valistuksella, teknologisella parantelulla eikä poliittisilla instituutioilla. Heistä ihmiskunnan olisikin syytä muuttaa myös itseään. Sellaiseksi että ihmisen käytösnormit olisivat yhteensopivat luonnon kantokyvyn ja muiden vastaavien asioiden kanssa. Toki tämä voi tarkoittaa muutakin kuin eugeniikkaa, erityisesti transhumanismin alueella on monia ajatuksia jotka käsittelevät enemmän ihmisen ja teknologian suhdetta kuin sitä mitä olemme geneettisesti. Mutta jos ihminen puhuu ihmisen muuttamisesta, on jalostustekniikka ihmisyydenmanipulointikeino muiden joukossa.

Jotenkin tämänlaisissa tilanteissa eugeniikka ja muut vastaavat asiat nousevat esiin. Ja ne näyttävät jotenkin perustelluilta. Joka tavallaan kertoo siitä miksi sen takana oleva ajattelu nousee suosioon kerran toisensa jälkeen. Harva ihminen on sellainen että tekee tietoisesti asioita jotka ovat pahoja ja vahingollisia. (Heitäkin on, mutta he ovat vähemmistö. Kuten psykopaatitkin.)

Hauraat Kostajat

"Avengers 2: Age of Ultron" -elokuva on tulossa. Siihen liittyen on tehty erilaisia arvontoja. Myös trailerit ovat ilmestyneet. Niiden kautta voidaan saada jonkinlainen käsitys elokuvan sisällöstä. Joss Whedon on yleensä tuonut filosofiaa massaviihteeseen. Ja trailereiden perusteella tämä on hyvinkin todennäköistä. Minulle trailerit antavat kuvan jossa John von Neumann törmää Nassim Talebiin.

Traileri, jossa keskiössä on itse Ultron on tekoälyä korostava. Se alkaa robotin puheella jossa hän kertoo että se on tehty maailman pelastamista varten. Kone näkee ihmisten sukupuuton ainoana keinona rauhaan. Tämän jälkeen traileri siirtyy tekoälyn rakentajaan, Kostajien vauhdikkaaseen "Iron Maniin". Tony Stark on luonut robotin. Hyvät tavoitteet ovat johtaneet pahaan.

Neumann esitti tekoälyä koskevan vision jossa tekoäly saavuttaa ja ohittaa ihmisen älylliset kyvyt. Ja tästä singulariteetin saavuttamisesta seuraa, jos ei maailmanloppua, niin ainakin maailmanloppu sellaisena jona me sen tiedämme.  Riskinä on jopa se, että tämä uusikin tekoäly tuottaisi aina vain tehokkaampia tekoälyjä.

Tämänlainen tekoäly saattaisi olla vihamielinen. Tai sitten ihmiset olisivat mahtavan tekoälyn rinnalla mitättömiä ja tuho tulisi enemmänkin tahattomana sivutuotteena, hieman samaan tapaan kuin sukupuutto eläinlajille jonka elinympäristö on hakattu vaikkapa pöydiksi.

Ajatus on hyvin yleinen. Tekoäly nähdään usein tienä dystopiaan. Tony Stark sopii ylimielisenä hahmona klassiseen muottiin jota edustavat niin siipensä polttanut Ikaros kuin sielunsa paholaiselle tiedosta myynyt Faust. Ajatus teknologiasta tuhoavana voimana on myös hyvin käytetty, esimerkiksi "Terminator" -elokuvien sarjassa. Sellaisenaan elokuva tuskin toisi mitään uusia ajatuksia. Itse kuulun niihin ihmisiin joille hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen ei ole rikos - ellei sitten ponnista liiaksi hyvän ja pahan tuolle puolen.

Toinen traileri pelastaa odotukseni. Se alkaa Starkin kannanotolla, jossa korostuu maailman haavoittuvaisuus. Hän rakentaa jonkinlaatuisen hyväntahtoisen rauhaan pyrkivän konejumalan joka suojelee ihmiskuntaa. Pian tämän jälkeen traileri siirtyy kuitenkin korostamaan sitä että ihmiset luovat asioita joita he eniten pelkäävät. Ja vaikka mikä taho voittaisi, se tuottaa aina ongelmia. Vallankumous syö ensimmäisenä omat lapsensa.

Taleb kertookin siitä, miten suuret ja voimakkaat järjestelmät muuttuvat ongelmiksi. Ne kestävät mutta niiden tuhoutuminen johtaa suuriin ongelmiin. Liika samanlaisuus ja keskittäminen johtaa siihen että vaikeudet uhkaavat koko järjestelmää. Hajauttamalla riskit ovat pienemmät.

Voidaan nähdä että teknologian varassa toimeentuleva yhteiskuntakin on luonut itsestään suuren ja voimakkaan. Tämä tuo uutta kulmaa. Perinteisessä tiededystopiassa on korostettu Totuutta, Maailmaa tai Jumalaa joka olisi suurempi kuin arrogantti tieteilijä. Hajautusta korostavassa maailmassa on tämän sijaan nöyryyttä.

Kuinka zombie on vähän kuin uudelleenherätetty robotti, joskin parempi.

Länsimaat tuottavat erinomaista viihdettä. Sellaista jossa on robotteja. Niissä on perinteisesti ollut toistuva teema. Kun robotit saavuttavat riittävän tietoisuuden tason, niistä syntyy ongelmia. Tarinoita kuten "Terminator". Itämaissa mechat taas on nähty tätä ystävällisemmin. Jo "Mega Man" -maailmassa sankariksi laitetaan täysrobotti. ; Toki nykyään tämä ei ole yhtä ilmiselvä trendi kuin ennen ja esimerkiksi "Heavy Rain" -pelissä on tietoisuuden saavuttanut robotti Kara. Ja tämä ei ole todellakaan mikään tuhoaja. Siinä Kara osoittaa eistandardeja toimintoja ja sitä uhkaa tuho. Se osoittaa kuitenkin kauhua tätä kohtaloa kohtaan ja henkensä puolesta anova robotti herättää sääliä.

Syynä tähän on luultavasti hieman erilaisessa suhtautumisessa ns. sielullisuuteen. Länsimaissa on luontevaa ajatella että robottitietoisuus ei oikeastioikeasti ole tietoinen vaan vain kykenevä ja tietoinen jotenkin astetta vähemmällä tavalla kuin ihminen. Näin ollen roboteilla voi olla kehollisuus ja kyky tehdä monenlaisia asioita. Mutta he olisivat kaiken teknologian jälkeenkin väistämättä sieluttomia. Ja tästä seuraisi ongelmia. Itämaissa taas voidaan ajatella enemmän että jos robotti saavuttaa tietoisuuden niin sitten se on tietoinen.

Länsimaiset perinteisemmät robottikuvat viittaavatkin luontevasti Golemtarinoihin tai Faustin kohtaloon jossa tieto johtaa tuhoon. Tieteen tuho johtaa hybrikseen ja liika ylpeys kostetaan tuholla ja turmeluksella. Itse kuitenkin näen että tämä länsimainen tarina on hieman turha. Enkä sano tätä siksi, että itse tarina olisi kielletty tai bannattava. Että pitäisi palvoa tiedettä ja sen tärkeintä johdannaista, soveltavaa insinööritiedettä. Se voisi olla hauska asia palvoa, mutta suositukseni syy on toinen. Nimittäin se, että zombiet tekevät saman, paremmin.

Jos katsotaan mikä yhdistää zombieta ja tappajarobottia, on yhtäläisyyksiä melko lailla paljon. Molemmat ovat karkeasti ottaen ihmisen analogioita joilta puuttuu jollain tavalla sielullisuus. (Zombie on ihminen josta otetaan pois kummitus. Robotti on jokin josta yritetään tehdä ihminen ja tälle ei anneta kummitusta.) Ero tässä mielessä on lähinnä siinä että zombie syntyy ottamalla pois olemassaolevasta (ihmisestä) osa ja robotti taas kootaan.

Zombie ajaa robotin asiat.

Ja tosiasiassa teknologian osuus on zombieiden kohdalla hyvinkin kiinnostava. Sillä zombieiden syntytarinoita on lukuisia. Ja tämä takaa lorelle hyvin suuren joustavuuden. ; Zombiet selitetään usein sairauksilla. Ja tällöin tarinaan saa hirvittävästi tilannekohtaista soveltamista. Jos väestön liikakasvo johtaa pandemiaan kun jokin ennen marginaalinen tauti lentää lentoasemalta toiselle, on tarina hyvin erilainen kuin jos taudin alkuperä on bioaselaboratorio tai syöpärokotteeksi tarkoitetuista kokeellinen lääke. ; Klassinen zombie voi syntyä kirouksella tai taikuudella. Ja tämä tarjoaa tilaa hyvinkin klassiselle golemtarinalle. Robottejen kohdalla yhtä laajakirjoista juuri oman tarinan kannalta oleellista spesifiointia on vaikeampi tehdä.

Ja sitten on tietenkin se tematiikka. Jos katsotaan robotteja vastaan taistelua, on näissä tarinoissa hyvin helposti kysymys siitä että tulta vastaan taistellaan tulella. Käytössä on helposti teknologiaa. Teknologialla luotu yhteiskunta tuhoutuu teknologian vuoksi ja teknologiaa käytetään ratkaisemaan tätä teknologista ongelmaa. Kun taas zombietarinoissa kysymys on aina nimenomaan romahtavasta infrastruktuurista. Paikat kestävät vähän aikaa kunnes ne pettävät. Zombielaumojen pelkkä massa murtaa lukitut ovet. Ongelmia paetaan syrjäseuduille, mielellään saareen jossa on hyviä luonnollisia resursseja. Luoteja lasketaan ja kaikesta on pulaa. Zombejen keksimiseksi ei tarvita superteknologiaa jota voitaisiin käyttää deus ex machinana. Tai jonka käyttämättömyys pitäisi jotenkin erikseen perustella. ; Zombiet ovat siitä mielenkiintoinen, että ne selvästi "luonnotaan tarinoissa" paikkaavat ongelman joka on tappajarobottiuden ytimessä. Tappajaroboteissa on kysymys teknologiadystopiasta. Zombiet kuitenkin saattavat tarinan kohti eetosta ja teemoja joissa teknologiadystopia korjataan eiteknologisesti ja näin syntyy ehyempi tarina. (Joskin kerettiläinen koska siinä ei palvota tiedettä ja ennen kaikkea kaikkivoivaa soveltavaa insinööritiedettä.)

Robotti päihittää zombien ihmisyyskysymyksissä.

Kun alussa mainitsin itämaisista roboteista, tein sen siksi että se korostaa että robottikuvalle on vaihtoehto. Ja tätä kautta pitää selittää ja miettiä miksi robotteja koetaan tappajarobotteina. Mutta tässä on toinenkin puoli. Nimittäin se, että itämainen robotti, joka ei ole perustaltaan ihminen, auttaa miettimään aivan toisenlaisia teemoja kuin zombie.

Ja aivan kuten zombie on hyvä kun mietitään teknologiasuhdetta, on tietoinen robotti äärimmäisen tehokas työkalu kun mietitään ihmisyyttä ja tietoisuutta. Zombie on historialtaan ihminen. Ja vaikka "Walking dead" ottaakin usein kantaa ansiokkaasti ihmisyyteen zombieiden kautta, tämä ihmisyys on enemmän jotain joka on läsnä historiallisuuden kautta. Zombiet käsittelevät "yliluonnostaan" ihmisyyden tuhoutumista, eivät ihmisyyttä.

Älykkäät ja tietoiset robotit ovatkin itse asiassa aina tuottaneet aivan loistavan filosofisia teoksia. Sellaisia kuin "Bicentennial man" tai "Blade runner". Ja näissä keskiössä ei nimenomaan ole teknologisuus vaan tietoisuus ja ihmisyys. Ja jopa Spielbergin menevä "A.I. Artificial Intelligence" ei kykene kaikesta Spielbergiydestään huolimatta olemaan olematta jossain määrin osuvasti ja kiinnostavasti filosofinen teos.

Loppuheitto kyborgeista

Toki zombiet ovat hyvinkin lähellä teknologiaa silloin kun aiheena ovat kyborgit. Jos katsotaan "Robocop" -elokuvaa, on sen päähenkilönä oleva poliisi eräänlainen Jeesusallegoria joka herää kuolleista teknologialla ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä. Ja on hieman vaikeaa sanoa missä määrin Robocop itse on elävä kuollut. Se on kuin robotti jolle kaikesta huolimatta on annettu tietoisuus. Ja tällä tietoisuudella se näyttää käyttävän teknologiaa ongelmien ratkaisemiseen.

Olivatko luddiitit (sittenkin) oikeassa?

Luddiitit vastustivat aikanaan teollistumista. He vastustivat tätä jo ennen teollista vallankumousta, he toimivat itse asiassa sen murrosvaiheessa. Taustalla oli ennen kaikkea Kehruu-Jennyn kaltaiset koneet, jotka korvasivat tehdastyöläisiä. Työ jota oli aikaisemmin teetetty nimenomaan köyhillä johti eräänlaiseen matteusvaikutukseen ; Niillä oli jo valmiiksi, annettiin lisää. Ja ne joilla ei ollut otettiin sekin vähä pois. Tässä mielessä luddiitit olivatkin muutakin kuin tyhjä protestiliike tai muutosvastarintaisten ääliöiden nurinaa.

Kuitenkin luddiittien näkemykset osoittautuivat pitkässä tähtäimessä tarpeettomiksi. Sillä tosiasiassa luddiittien perusongelmana on se, että koneet aikaansaavat työttömyyttä jos ja vain jos työttömiksi joutuneet eivät työllisty johonkin muuhun työhön. Ja teknologia on siitä omituinen, että se luo aivan uusia töitä. Ennen lentokoneita ei ole lentäjiä. Ilman tietotekniikkaa ei ole - itse asiassa hyvin suurta määrää modernin ajan yleisistä töistä. Sillä moni ala syntyy aivan suoraan vaikka korjaamaan tietokoneita tai ohjelmoimaan niillä. Ja välineenä tietokoneet mahdollistavat sitten myös monia muita töitä joita ei ilman niitä saataisi tehtyä. (Kaikki alat joissa tarvitaan hyvää laskentatehoa.)

Periaatteessa luddiitit olivat oikeassa siinä mielessä että tietyt työt ovat muuttuneet sellaisiksi että niissä ei vanhaan tapaan käytetä ihmisiä. Esimerkiksi ojankaivuun kohdalla on huomattava, että ennen ojia kaivoi suuri määrä ihmisiä. (Tosin heilläkin oli käytössään ns. lapiot, jotka ovat itse asiassa eräässä mielessä teknologinen innovaatio.) Nykyäänkin ihmiset kaivavat ojia. Mutta yleensä siinä on huomattavasti pienempimääräinen määrä ihmisiä ja he käyttävät traktoria tai vastaavia teknologisia koneita. (Modernina aikana vastustetaan moderneja hullutuksia mutta ei vihata traktoria vaikka se tekee täsmälleen samaa. Eli "tehostaa prosesseja" tavalla jossa "tavallisia työntekijöitä ei enää tarvita".) Karkeasti ottaen teknologia useimmiten vähentää työtarvetta, ei poista sitä täysin. Ja toisaalta se luo uusia, entistä abstraktimpia, aloja. Ja ammatit näyttävätkin muuttuvan abstraktimmiksi.

Luddiitit olivat vihaisia työstä joka nykyään liitettäisiin joksikin joka on niin orjuuttavaa että se ei oikeastaan olisi työn tekemisen arvoista. ; Tässä mielessä nykyään on helppoa vastustaa orjuutta kun ei tarvitse miettiä miten se puuvilla saadaan kerättyä. Karkeassa mielessä mennyt näyttää että teknologia on vähentänyt juuri esimerkiksi orjuutta. Mutta nykyään kuitenkin murehditaan sitä että pankkiautomaatit korvaavat asiakaspalvelijat. Sillä pelätään että koneet vievät työn ja lisäävät kurjuutta. Kuitenkin samanaikaisesti on olemassa jonkinlainen mahdollisuus siihen että yhä pienempi määrä olisi töissä. Jos teknologia todella vähentää tarvittavien työntekijöiden määrää, ei seurauksena olisi täystyöttömyys. Mutta silti, yhteiskunnallisella tasolla, se jos 10% ihmisistä olisi töissä olisi vakava ongelma. Yhteiskunta, ainakin nykyrakenteisena, kärsii vakavasti liiasta työttömyydestä vähintään yhtä paljon kuin siitä että se jää kehityksen kelkasta. (Joka sekin on katastrofi.)

Teknologia ei saisi olla aihe kun puhutaan teknologiasta.

Kun ihminen alkaa puhumaan aiheesta, hän ottaa helposti puolen. Tämän vuoksi on olemassa hyvin runsaslukuinen määrä ihmisistä jotka ovat päättäneet että he ovat joko teknologian puolella tai sitä vastaan. (a) Teknologian puolustajat ajattelevat että teknologia ei poista työttömyyttä ja että teknologia ratkaisee ne ongelmat joita kehittynyt teknologia tuo mukanaan. (b) Teknologian vastustajat taas ajattelevat että teknologia tuo mukanaan uusia, ennennäkemättömiä ongelmia, ja toisaalta poistaa tarpeen ihmistyöhön.

Nämä puolet vaikuttavat omiin silmiini klustereina hitusen ristiriitaisilta. Sillä jos tarkastelemme sitä kysymystä ovatko luddiitit oikeassa vai väärässä, joudumme huomaamaan että kysymys ei ole "viekö teknologia työpaikat" vaan se "työllistyvätkö ne jotka teknologia tekee työttömiksi". Jos ja vain jos he eivät työllisty, luddiiteilla on case. Ja vain siinä mielessä milloin ja missä määrin tämä uhka toteutuu. Toisaalta teknologiaa kannattavien väitteet ovat tosia vain siinä mielessä missä voidaan taata että nämä ihmiset joiden työpanos nollautuu, myös pääsevät muihin töihin.

Ja perimmiltään tässä ei ole kysymys siitä mitä teknologia voi tehdä. Vaan siitä mitä ihminen voi tehdä. Jos esimerkiksi mietitään lentokonetta, niin lentokone tuo kokonaisen toimialan jossa on muun muassa lentäjiä. Mutta autopilotti hyvällä tekoälyllä saattaisi teoriassa korvata lentäjän jolloin kaikki lentäjät jäävät työttömiksi. Lentäjä voi nyt mennä tekemään jotain muuta työtä. Paitsi jos kaikki muut vapaat työpaikat ovatkin koneiden kansoittamia.

Ja tässä kysymys tulee siihen että voidaanko kaikki ne asiat joita ihmiset tekevät todella kattaa roboteilla. Ja millä laajuudella. Teoriassa on mahdollista että ihminen olisi jotenkin niin ylivoimainen, että mikään kone ei voisi ylittää mitenkään tätä. Jolloin uhka koneiden työpaikkojen viemisestä olisi turha.
1: Teknologian vastustajien olisi tässä siksi konstistentimpaa korostaa että teknologia on nimenomaan ylivoimaista taidoissa ja teoissa ihmisiin verrattuna. Mutta tosiasiassa teknologian vastustajat nimenomaan mieltävät koneet sieluttomiksi masiinoiksi jotka korvaavat heidän rinnallaan ylivoimaisia ihmisiä. (Sillä on tärkeämpää vastustaa teknologiaa aina ja kaikkialla, vaikka mitä ristiriitaisimmin selityksin. Jos teknologiasta tulee aihe johon on kanta, näin käy helposti.)
2: Samoin teknologian kannattajien kannattaisi tässä tukea sitä että tosiasiassa ihmisillä ei ole hätää. Että tosiasiassa ojankaivaja ei ole niin tyhmä ja osaamaton että hän ei helpostikin työllistyisi jollekin sellaiselle alalle jota olisi mielekkäämpää tehdä ja jossa robotti ei voi häntä korvata, koska ihminen nyt vain on niin paljon hienompi kuin kone. Mutta hekin ovat mieluummin tekno-optimisteja.

Itse en ole tekno-optimisti, mutta en kyllä ole mikään kovin tekniikkavanhoillinenkaan. Olen toki monessa paikoin "jäänyt pahasti kelkasta". Opettelin koodaamista ja tietokoneasioita 90 -luvulla ja ne taidot ovat nyt "ancient history". Niillä ei tee oikeastaan mitään. Minulla ei ole älypuhelinta ja vihaan ajatusta siitä että joudun sellaisen todennäköisesti joskus hankkimaan. Olen uuden teknologian haltuunotossa pahimmanlaatuinen jälkijunaseilaaja. Monet mummot omaksuvat uutta teknologiaa nopeammin kuin minä. (I still use swords, you know.) Mutta meillä pelataan esimerkiksi konsolipelejä ja olen periaatteessa suopea uusille innovaatioille, kuten 3D -tulostimille ja internetpornolle.

Teknotyöttömyyden etiikka.

Toki jos teknologinen työttömyys olisi todellinen uhka, olisi kysyttävä vielä eettinen kysymys. Kysymys siitä, onko työttömyys sitten ongelma vai jokin joka pitää hoitaa väkisin. Tässä nähdäkseni liian moni unohtaa yhteiskunnan parhaan ja ajattelee jotenkin että työ olisi jotenkin itsearvoista. Tämän vuoksi "vanhoina hyvinä aikoina" oli tötterötöitä joihin pistettiin ihmisiä tekemään ns. eituottavaa työtä josta heille annettiin palkkaa. Mielestäni tämä oli turhanpäiväistä. Saman tien olisi voinut jättää heidät kotiin ja maksaa sama palkka perseen levittämisestä. Sillä ei tämänlaisessa työssä mitään yhteiskuntaa rakenneta.

Tämä ei toki ole teknisesti ottaen teoriaa nykyaikanakaan jätetty pois. Kun puolisoni leikkauksen jälkeen oli muutaman kuukauden työttömänä - joskin hänellä oli tiedossa ennakoituna tuleva virka joka alkoikin juuri - hän joutui ansaitsemaan ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen osallistumalla tyhjänpäiväiseen KELA:n istuntoihin, joissa hän ei oppinut mitään. Toki osallistuminen oli vapaaehtoista, mutta sillä omituisella tavalla jossa poisjäämisestä ei tule sitten niitä rahojakaan. Eli käytännössä tästä turhuudesta - joka tapahtui aikana jolloin voisi olla kenties muutakin mietittävää - maksettiin palkkaa. Se oli tötterötyötä jota ei kutsuttu sellaiseksi. Toki tästä olisi kenties ollut jokin keino kiertää asia juuri em. asioihin vedoten, mutta tässä prosessissa kelan tuet olisi maksettu vasta jälkikäteen, eli prosessi olisi johtanut kuukausiin jolloin rahaa ei tätä kautta ole tulossa. Ja leikkaus iski kukkaroon tarpeettoman suuren loven muutoinkin. Joten tämänlaatuinen vaihtoehtokin olisi melko teoreettinen.

Tässä mielessä kysymys onkin siinä että jos teknologia vie kaikki työt, jääkö ihmisille todella eteen sen tyylinen teknoutopia jossa Mikki Hiiren kaverina "menneinä aikoina" tuttu Eka Vekara usein nosti esiin. Eli jossa ihmiset näivettyivät koska teknologia teki kaiken ja heidän osakseen jäi pelkkä viihtyminen. Teknologia siis ratkaisi myös abstraktimmat ongelmat ja asukkaille jäi jäljelle vain se, minkälaisessa aktiviteetissa saisi aikansa kulumaan. Tässä maailmassa työttömyys ei ole se joka on ongelma. Ongelma on yleensä se kaikki muu. Eka Vekara -sarjakuvissa henkenä on usein se, että vastustetaan laiskuuden ja tylsyyden läpitunkemaa maailmaa jota ei voi ymmärtää oikeastaan minään muuna kuin hyvin konkreettisena ajatuskokeena Nietzschen viimeisten aikojen ihmisistä, joiden elämässä ei ole muuta kuin pinnalliset kevyet huvitukset. Eka Vekaran tekno -utopioiden seurauksena on nihilismi, ja jonkinlainen eettinen dystopia. Tälläisessä maailmassa on vaikeaa nähdä minkäänlaista übermenchiä, ei Nietzscheläisessä eikä edes Randilaisessa mielessä.

Täydellisessä teknoutopiassa ei edes erinomainen ihminen voi päihittää konetta. Mutta tavallaan se olennaisin kysymys onkin siinä, onko tämänlainen teknoutopia ylipäätään mahdollinen. Monet teknologian vastustajat luottavat ainakin siihen että teknologia tuottaisi aina uusia ongelmia ja vaikeuksia. Joten tässä mielessä sitä voisi kannustuneesti ajatella että myös töitä tulisi jatkossa olemaan "ihan riittävän monelle" ihmiselle.

Teknologiaoptimismista teknodystopioihin

Olen katsellut "Star Trek : the Next Generation" -sarjaa. Siinä ajellaan varsin pömpöösissä hengessä ympäri universumia. Sarja on selvästi nykyaikaa viattomammilta ajoilta. Ajoilta jolloin ns. tekno-optimismia vielä esiintyi melko laajasti. Ajalta, jolloin Esko Valtaojan maailmankuva oli yleisempi. Eräässä mielessä sarjan monikulttuurinen ja suvaitsevainen asenne oli myös selitetty ja oikeutettu teknologialla ; Kun matkustetaan galaksien ääriin, rasismille ei ole tilaa. On ikään kuin pakko olla kosmopoliitti siihen liittyvillä arvoilla koska universumi on, paitsi suuri ja viimeinen korpimaa, niin myös tavallaan pieni kun kaikkialle voidaan matkustaa.

Itse olen tottunut post-apokalyptisempään scifiin. Siihen jossa maailma on joko yhteiskunnan romahtamisen jälkeinen dystopia malliin "Mad Max" tai "Waterworld". Tai ne ovat jollain tavalla kälyisiä ja kurttuisia kuten "Fireflyn" avaruuswestern -maailma. Ja tämä näyttää olevan sitä joka miellyttää muitakin tässä ajassa eläviä. Esko Valtaoja on siis tavallaan vanhempi kuin mitä hänen partansa vihjaa. Hänen tietäjänpartansa kertoo hänen olevan peräisin jostain vanhoilta optimistisemmilta ajoilta. (En voi sanoa niitä aikoja vanhoiksi hyviksi ajoiksi, olen vieraillut niissä.) Mutta Esko Valtaoja onkin scifikirjojen kasvatti. Parta ja paperikirjat kuuluvat velhotietäjän työkalupakkiin.

Mutta nykyään tämänlaista ei hevin jaeta.

Tekno-optimismia pidetään jopa jonkinlaisena syntinä yllättävän usein. Mutta kenties on hyvä vaihtaa tarinankerronta uudempaan, teknologisesti edistyneempään, formaattiin. Nimittäin tietokonepeleihin. Niissä on melko usein scifiteemoja. Ja näihin läimitään myös melko usein jonkinlaisia vuosilukuja. Ja tässä kohden erikoista on se, että nämä vuosiluvut eivät ole aivan satunnaisia. Itse asiassa jos katsotaan pelejä jotka keskittyvät keskiajalle, tiedetään että niissä taistellaan miekoilla ja magialla. Tämä liittyy siihen että on jonkinlainen käsitys ja mielikuva keskiajasta johon tarina sovitetaan. Ja mikä erikoisinta, samanlainen skeemautuminen näyttää koskevan myös scifipelejä.

Tämä ei ole ilmiselvää, ei ole mitään syytä että tietyntyyppiset teemat klusteroituvat lähitulevaisuuteen ja toiset kauemmas, mutta juuri näin näyttää tapahtuvan. Olisi ymmärrettävää jos vaikka jokin suuri pelejä valmistava pelitalo sitoisi eri pelisarjojaan yhteen ja näin syntyisi jonkinlainen malli siitä mitä milloinkin tapahtuu. Mutta ei. Jopa aivan eri pelitalot laittavat tiettyyn vuosilukuun sidotut tarinat siten, että voidaan nähdä aikakausia. Ja niiden väliin laitetaan etupäässä tietyntyyppisiä scifimaailmoita. Pelaajien kesken asiaa onkin mietitty. Yllättävän usea on hämmästellyt miten tuntuu että jossain olisi jokin jonkun päättämä aikajana jota pelivalmistajat sitten noudattaisivat.

Teen tästä karkean jaottelun jota kommentoin niiden alle. Tästä saanee jokseenkin hyvin jäsentyvän kokonaiskuvan siitä miten tulevaisuus näyttää olevan säännönmukainen. (Ja samalla tietysti jos ei ole pelannut pelejä, tulee samalla alustettua se mistä ne kertovat. Ja näin taustatietoja ei tarvita.)
1: "Lähitulevaisuus : Supertaistelijarobotti" Jos katsotaan aivan lähitulevaisuuteen sijoittuvia pelejä, voidaan ottaa esimerkiksi "Megaman", jossa vuosi 2020 on merkityksellinen. Silloin pelimaailmassa luodaan ensimmäinen ihmisen veroinen tekoäly. Vuoteen 2027 sijoittuva "Deus Ex" taas esittelee maailman jossa ihmisiä täydennetään teknisillä varaosilla. "Shadowrun" (SuperNintendon peli) taas tapahtuu vuonna 2050. Ja siinä teknologistuneessa yhteiskunnassa ihmisillä on täydennettäviä teknologisia varaosia, ja pelissä hakkeroidutaan tietoisten tekoälyjen maailmaan ; Pelin loppuvastuskin on tietokoneen mieli joka hakkeroidaan. Samaa teemaa edustaa myös bioteknisesti boostattuja kapinallisia käsittelevä "Haze" joka tapahtuu 2030 -luvun tienoilla.
     1.1: Tarkemmassa syynissä voidaan huomata, että hyvin moni nimenomaan 2000 -luvun alkupuoleen sidottu peli käsittelee jollain tavalla transhumanismia. Robottien ja ihmisyyden suhde on tällöin hyvin lujassa ytimessä. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Koska nykyään uutisissa esitetään tekoälyn kehittymistä, ja ainakin niin kauan kuin minä muistan, ollaan oltu into piukeana kertomassa että ensimmäinen kunnon tekoäly olisi muutaman vuoden tai korkeintaan parin vuosikymmenen päässä. ; Jos tarinassa puhutaan ihmisten täydentämisestä, jos siirrytään vuoteen 5000 menetetään helposti ns. origin story tälle teknologialle. Draamaa on tavallaan helpompi tehdä kun teknologian kehittyminen voidaan kertoa ja asia on niin uusi että myös pelimaailmassa joudutaan aktiivisesti miettimään asian eettisyyttä. Ja jos teknologiaa on käytetty satoja tai tuhansia vuosia, keskustelu on jo tavallaan käyty. (Pelien tekijät näyttävät oikeasti miettivän tämänlaisia asioita, vaikka pelejä pidetäänkin lähes automaattisesti pinnallisena roskaviihteenä.)
2: "Tulevaisuus; Resurssipulaa ja alustavaa avaruusmatkustusta". Dystopian sävyt kuitenkin vahvistuvat. Ja itse asiassa jonkinlaisena merkkipaaluna voidaan pitää 250 -lukua. Jo "hieman ennen sitä" pelit alkavat käsittelemään luonnonvarojen loppumista. Tätä tapahtuu melko lailla kasvavalla tahdilla ja käytännössä 2100 -lukuun sijoittuvat pelit koskevat nimenomaan luonnonvarakriisissä olevaa teknologiayhteiskuntaa. 2080 -luvulla tapahtuva "Machine Hunter":in tyylisissä peleissä luonnonvaroja ja resursseja haetaan avaruudesta. Samaa teemaa näkyy myös "Halo" -pelissä, jossa lähiplaneettojen kolonisaatio on osana ihmiskunnan historian tarinaa tässä vaiheessa. Toiset, kuten "Killzone" taas korostavat resurssipulaa maan pinnalla. Toisaalta tähän aikaan sijoittuvat pelit, kuten 2079 -vuoteen asetettu "Fallout" kertovat pandemioista joissa piileskellään rapistuvassa yhteiskunnassa, ja jossa tauti tekee ihmisistä zombieita. ; Näissä on selvästi loppuunkaluamisen ja yhteiskunnan romahtamisen teemoja. Ekologiset ongelmat ja epidemiat kertovat teemoja.
     2.1: Ei ole mitenkään ilmiselvää miksi näitä tarinoita ei kerrota aiemmassa historian vaiheessa. Kenties syynä on se, että tätä ennen pitäisi olla se korkeateknologinen vaihe jota maailmassa kuvataan. Kun pitää sotia taistelurobotteja vastaan, pitäisi selittää miten ne ehtisivät valloittaa maailman ennen kuin tuho tulee. Tässä mielessä viiveessä on kenties järkeä. Sillä jossain mielessä muutama kymmenen vuotta ei ole kovin paljoa.
3: "Kaukainen tulevaisuus ; uudelleenrakennusta, nostalgiaa ja avaruusolentoja" 2200 -luvulle ja siitä eteenpäin sijoittuvissa peleissä on tyypillistä seikkailu joissa on nostalgian sävyjä. Joko eletään kohtuu rauhallisessa "uudessa keskiajassa" jossa on löytöjä vanhasta superteknologiasta tai muutoin eletään maailmassa jossa etsitään vanhaa hienoa teknologiaa ja yritetään uudelleenrakentaa maailmaa. Toki tässä siirtymässä osa ottaa ennakkoa ; Esimerkiksi "Mass effect" sijoittuu vuoteen 2155. (Mutta on hyvä huomata, että sekään ei tapahdu 2050 tai edes 2080 -luvulla) Merkittävintä on, että tässä vaiheessa ihmiskeskeisyys murtuu. Maan ulkopuolinen elämä tai vähintään avaruusolentojen teknologia alkaa näyttelemään tärkeää osaa tarinoissa. Ja tässä vaiheessa mittakaavat muuttuvat galaktisiksi. "Halo" -pelisarjassa vuonna 2525 saadaan kontakti ulkoavaruuden älyyn.
     3.1: Se, miksi galaksien välinen matkustus siirretään näin kauaksi ällistyttää. Sillä teoriassa avaruusolentojen kohtaaminen voisi olla jo lähitulevaisuutta. Siinä missä tekoälyä ja romahtaneen yhteiskunnan olemassaoloa rajaavat tietyt "pseudoloogiset reunaehdot" kuten se, että täytyy ikään kuin ensin ehtiä keksiä asioita ja levittää niistä yhteiskunnan laajuisia jotta ne voivat tuhoutua. Nämä siirtävät varmasti aikajanoja jonkin verran. Mutta avaruusolentojen kohdalla tämäntyyppisiä asioita ei ole. ; Tietyllä tavalla on ymmärrettävää että jos avaruusolentojen kohtaamisesta puhutaan, niin se, että matkustetaan pitkiä matkoja lisää mahdollisuutta törmätä vieraaseen älyyn. (Jos avaruusolennot eivät vaikka halua tutustua primitiivisiin kulttuureihin, tai jos kohtaaminen vaatii paikan, on isommalle alueelle levittäytyminen samaa kuin kohtaamistodennäköisyyden kasvattaminen.)
+: Suuri hiljaisuus. Ja sitten. Mielenkiintoista kyllä. Ei mitään. Pelit eivät tuppaa sijoittumaan vuoteen 3000. Tai mihinkään tätä suurempaan. Jos tämä todella kertoisi ihmislajin tulevaisuudesta, se voisi johtua siitä että avaruusolennot tuhoavat ihmisen lajina tai sitten ihminen sulautuu johonkin suurempaan avaruusolentojen suureen imperiumiin ja menettää merkityksensä "ihan pienen mittakaavansa vuoksi". Minä uskon että tarinankerronnallisesti tämä johtuu siitä että origin story on tärkeä. Ja jostain syystä ihmiselle on luonnollista ajatella että avaruus, tuo viimeinen korpimaa, avautuu siten että ihmiset rakentavat koneen ja kohtaavat uusia kansoja löytöretkillään. Ikään kuin muiden rotujen tekemät löytöretket eivät olisi yhtä intuitionmukaisia.
    +1: Jos avaruusalus tulee maahan, ihmiset sotivat ne pois, kyseessä on avaruusolentojen hyökkäys. Ja silloin peli voi tarinan kannalta tapahtua ihan nykyaikana. Kuten usein tapahtuukin. Paitsi silloin kun kyseessä on piristävä poikkeus nimeltä "half life", joka sijoittuu lähitulevaisuuteen.

Yhteenveto vaiheista:

Kenties päällimmäinen huomio on se, että pelien tarinankerronta ei näytä olevan kovin satunnaista. Peleihin kirjoitetaan usein myös historiaa taaksepäin ja siksi esimerkiksi tuhoutunut teknologianjälkeinen yhteiskunta vaatii selityksen myös niistä kulta-ajoista ennen romahdusta. Näin aikajana tuppaa venymään. Siksi aikajana ei olekaan, kuten varmasti olenkin esille nostanut, aivan standardi. Trendit ovat enemmän tilastollisia. Mutta silti kaikkea muuta kuin satunnaisia. Tätä pahentaa se, että pelit tuntuvat keskittyvän siihen että jos peli käsittelee sanotaan nyt vaikka ihmisten tehostamista, sen täytyy olla jotenkin sidoksissa sen origin storyyn. Tämä supistaa aikajanoja "kohti jossain määrin uskottavaa minimiä".

Toinen on se, että tietokonepelien maailma kuvaa melko harvoin mitään periaatteessa optimististen ja diplomaattisuutta korostavien scifi -televisiosarjojen kuten "Babylon 5" tai "Star Trek" kanssa. Sen sijaan peleissä ytimessä on usein jonkinlainen negatiivinen konflikti joka syntyy joko suoraan tai välillisesti teknologian vaikutuksesta ; Tekoäly ja ihmisen kehon boostaaminen tuottavat ongelmia joiden ratkomiseen pelit keskittyvät. Teknologia johtaa resurssien haaskaamiseen ja tämä uhkaa tuhota ihmiskunnan. Ulkoavaruuteen meneminen on huuto avaruusolentojen suuntaan ja tämä taas ei ole kovin helppoa koska ne eivät välttämättä ota meitä avosylin vastaan.

Konfliktikeskeisyys on tietysti helppo ymmärtää siten, että jos koodaat yhden taistelumekaniikan voit soveltaa sitä hyvin pienellä variaatiolla kaikkeen. Mutta dialogi on sen sijaan yllättävän raskasta. Etenkin jos dialogin haluaa olla sujuvaa ja interaktiviista on suurena vaikeutena se, miten ihmiset näkevät lukea vaihtoehtojen tekstisisällön tai miten he muutoin voivat valita keskustelusta sopivan sävyn helposti. : Dialogissa sekä vaihtoehdot ovat laajempia, että niiden yhteisvaikutus johtaa siihen että samaa ei voi vain toistaa ja asiat on ikään kuin koodattava yhä uudestaan ja uudestaan. Siksi televisiosarjaan on helppo tehdä dialogia koska se ei maksa erikoistehosterahaa, mutta tietokonepeleissä erikoisefektit ovat toistettavia ja sitä kautta kohtuullisen edullisia. Kun taas dialogi on hinnakasta ja työlästä. ; On kuten McLuhan kuvasi, eli että viestin välityskanava on myös itsessään viesti.

Enemmän Valtaojaa?

Esko Valtaojalla on erikoinen rooli Suomen "epävirallisena koko kansan tiedemiehenä". Hänellä on melkoisen paljon näkyvyyttä myös oman erikoisalansa ulkopuolella. Lisäksi Valtaoja tuntuu ärsyttävän joitakuita. Esimerkiksi fundamentalistit ja kreationistit vastustavat häntä yleensä melko tiukastikin. Valtaojaa pidetään heidän parissaan jonain joka on liikaa äänessä, vaikka ei pitäisi.

Tämä vastustus on sinänsä yllättävää, sillä useinhan nämä tahot selittävät että he vastustavat esimerkiksi Dawkinsia koska tämä on niin häijy. Valtaojaa sen sijaan kuvastaa äärimmäinen rauhallisuus ja ystävällisyys. : Itse asiassa Valtaojan leppeyttä voikin pitää sen tason harvinaislaatuisena saavutuksena että mieleen tulee vain rinnastaa häntä David Humeen, joka oli suorastaan lammasmaisen ystävällinen ja käsittääkseni kaikkien aikojen ystävällisin filosofi. Hume joka kertoi "Esseitä" -teoksessaan, että "Uskonkiihkoilijat olisivat epäilemättä mielellään keksineet ja levittäneet minusta mitä tahansa epäedullisia tarinoita, mutta he eivät ole koskaan keksineet mitään, mikä vaikuttaisi vähässäkään määrin todennäköiseltä. Kieltämättä näiden omien muistosanojeni esittämiseen liittyy turhamaisuutta, mutta toivoakseni aiheetta. Ja näiden asioiden oikea laitahan voidaan helposti selventää ja varmistaa." Valtaojan "Humemaisuus" kuvastaakin siitä, että hänessä ärsyttääkin eniten se, että hänellä on fundamentalistien mielestä väärät mielipiteet niin evoluutiosta kuin eutanasiastakin. Ja lisä -ärsytystä taatusti syntyy jopa siitä ystävällisyydestä, sillä Valtaoja ei suinkaan näyttäydy minään onnettomana vihaisena ja jotenkin elämäntaidottomampana ihmisenä. Näin ollen ärsytykseen tulee harhaoppisuuden lisäksi uusi ärsytysulottuvuus, Adornon "heikot ja onnelliset" ärsyttävät, koska he toimivat vääräoppisesti eivätkä ymmärrä edes kärsiä näistä valinnoistaan ansaittuja sanktioita.

Itsellänikin on ollut hieman vaikeuksia Valtaojan kanssa. Syynä on hänen kehitysoptimisminsa, tekniikkaoptimisminsa. Valtaoja ei selvästi elä jalat maassa jo hallitun tekniikan varassa, vaan hänellä on hyvin suuria suunnitelmia. Hänen mielestään piirtyvä kuva ihmisekunnan tulevaisuudesta on valtava. Hän elää selvästi "mahdollisessa maailmassa". Tämä ei tietysti ole kovin kaukana teologisista optimismifantasioista. Olen paatuneena kyynikkona periaatteesta liian suurisuuntaista utopiointia vastaan.

Tuoreessa Crackedin artikkelissa nostettiin esille juuri tämänlaiset kulmat. Aiheena ei ollut teknologian tulevaisuus vaan scifi -kirjallisuus. Tämän artikkelin perusvire oli siinä että tieteisfantasioissa ollaan siirrytty utopioista dystopioihin. "Sci-fi used to be about how awesome and wonderful the future could be; it used to be about big, stupid, bright, shiny ideas that could never happen -- until they did." Nykyisin tämä optimismi on kuollut. Tämä seurauksena tarinat ovat sitten yksilökeskeistyneet. Eli enää ei tarkastellakaan ihmiskunnan tulevaisuutta ja olla Suurten Kysymysten ratkaisun ääressä tai ainakin parissa. Sen sijaan tieteismaailma on enemmän sosiodraamaa. Tämä kuvakulmanvaihto taas luonnostaan syö filosofista aivojenrassailua vähemmäksi. Ja kyynisen tulevaisuuskuvan kohdatessa omannapaisemmat ihmiset tarinassa on ikään kuin automaattisesti enemmän katastrofin ja survivalismin henkeä kuin perinteistä scifin huumorin ja seikkailun makua.

Enää tiede ei ole jotain joka tuo jännittävää luoksemme ja ratkaisee ongelmat. Nykyisin tiede näyttäytyy usein jonain joka luo ongelmia. Positivismin positiivisesta skientismin sävyttämästä optimismista ollaan menty pessimistiseen henkeen jossa tiede on "Faustista hybristä" jossa ollaan leikkimässä ihmistä suuremmilla asioilla jotka olisi kenties syytä jättää tutkimatta. Jossa tiede on riski, ja todellisuus on ikään kuin Pandoran lipas jota tiedemiehet menevät varomattomuuksissaan ja tietämättömyyksissään availemaan ; Eli viisaimmassakin on totaalinen tyhmyys ja uteliaisuus ja tutkimushalu ovat vakavia yhteiskuntajärjestystä ja ihmiskunnan koko olemassaoloa vaarantavia paheita. "Jurassic Parkissa" tiede ja tekniikka sörkkii jotain joka kuuluu vain Jumalalle. "Minority Reportissa" tieteellinen ennustusjärjestelmä vartioi ja valvoo koko yhteisuntaa ja tämä johtaa kontrolliyhteiskuntaan joka kyseenalaistaa vapaan valinnan. Jopa optimistisessa "Stargate SG1" -sarjassa uuden tiedon etsintä tuo usein vaikeuksia jotka uhkaavat tuottaa koko maapallon tuhon.

Tämä muistuttaa siitä että Valtaoja on tieteisfantasiassa ikään kuin aivan eri sukupolvea kuin minä. Hän onkin kertonut miten esimerkiksi Burroughsin tieteisfantasiat ovat innoittaneet häntä lapsena. Valtaoja ikään kuin jatkaa tätä tietä. Minä taas säästyin lapsena kaikelta Turtlesia hurjemmalta, ja itse asiassa myös Turtleseilta, joten oma yhteyteni Scifiin on tullut aikuisiällä. Eli ajalla jolloin olin jo sattuneista syistä läpeensä kyynistynyt. Kyynistynyt sillä tasolla että se menee pohjasta läpi ja näyttää miltei sellaiselta hauskalta ironiselta hipsteriöinniltä. ; Esko Valtaoja on "Marsin sankari". Minun roolikseni jää joku kälyinen pienen aluksen "Browncoatina" oleminen.

Huvittavaa kyllä, Valtaojan skientistisyydestä melkolailla suoraan seuraavat näkemykset ovat sellaisia, että se kuvastaa juuri antiteesiä siitä mitä moni väittää skientismin johtavan ; Monesta skientismi eli positivistinen tiedeusko on olekukseltaan negatiivista ihmisyydelle. Että se murskaa hengellisyyden kautta etsimisen ja estää ihmistä kokemasta olevansa pieni. Että se murskaa fantasian, eli ajatuksen että arkitodellisuutemme ulkopuolella, mahdollisesti jopa nurkan takana, olisi jotain uutta ja jännittävää ja erilaista. Että se latistaa ihmisen, vähentää filosofisuutta ja ennen kaikkea riistää ihmisiltä toivon.

Näille "skientismi tarkoittaa kyynisyyttä" -tiedekuva on ilmeisesti vain jo löydettyä, joka estää tutkimasta tiettyjä asioita ja kysymyksiä. He ovat luultavasti NoMa -asenteen sisällä niin lujasti että he eivät näe että se, että heistä jokin aihe on tieteen ulkopuolella ei suinkaan ole tieteelle este. Itse asiassa kun "tiede ei voi koskaan selvittää" -heittoja on menneisyydessä tullut, ne ovat usein muuttuneet jollain tavalla naurettaviksi. Kysymyksien lähestymiseen onkin saatu keinoja. Tiede on esimerkiksi uusien paradigmojen kautta nimenomaan uudistavaa ja löytöretkeilevää. Tiede tarjoaa viimeisen keinon seikkailla korpimailla joissa on jotain löydettävää. ; Olemme löytäneet mantereet ja maat maapallolla. Uskonto kieltää ratkaisut ja nojaa mysteeriin - tai vaihtoehtoisesti kiistää löytämisen sitä kautta että se antaa vain niihin kysymyksiin vastaukset ja sanoo että se on siinä.
1: Itse asiassa Alvin Plantingan warrantin idea on optimismia juuri tällä tavalla. Sehän on perussävyltään äärimmäistä positivismia. Hänestä Jumala takaa että luonnontiedeprojekti onnistuu. Skientismin vastakohtaa, jossa ihmiskunnalta puuttuu varmuus tieteen tuloksista, johtaa epävarmuuteen ja toivottomuuteen ja olisi perin ahdistava asia.

Tämä muistuttaa että skientismi on itse asiassa optimistinen maailmankuva. Tämä optimismi onkin luultavasti erityisen ärsyttävää jos on fundamentalistinen kristitty. Sillä vaikka kristinusko kuinka lupaa tarjota ihmisille toivoa ja onnellisuutta, se kuitenkin tarjoaa aivan liian usein vain apokalypsikeskeistä eskatologiaa,  maailmanlopun odotusta, Harmageddonin taistelun pelkäämistä. Jopa ylöstempausta uskovat uskovaiset voivat ahdistua synnintunnossaan ja miettiä että miten he kestävät maan päällä ylöstempauksen jälkeen seuraavissa tuskan ajoissa jos eivät olekaan riittävän hyviä pelastettaviksi jo tässä vaiheessa. (Usein uskontoa puolustetaan kokemuksella siitä että se auttaa kestämään vaikeissa ajoissa. Tutkimustulokset ovat tässä hyvin epäselviä ja näyttää että joskus käy jopa juuri päin vastoin.)

Heidän on helpompaa sietää kaltaistani kyynikkoa josta ihmskunnalla ei ole toivoa - katsonhan että rationalismi ei käänytä ihmisiä pois irrationalismin pauloista, että tieteen tulevaisuus on ajattelun pinnallistumisprosessien vuoksi vaakalaudalla, eikä postmodernisoitumisen ja denialistisuuden kautta tapahtuvaa tutkimusperiaatteiden rappeuttamista vastaan mikään valistus tepsi. Siksi olisikin periaatteessa viehättävää napata hieman optimistisuutta Valtaojalta. Ainut ongelma on se, että se on täysin perusluonteeni vastaista, eikä ainut mielenmuutokselleni kiinnostava motiivi, eli fundamentalistien maksimaalinen ärsyttäminen, ei ole motiivina riittävän voimakas päihittääkseni kaikki sen vastustajat. Eli perustemperamenttini ja elämänasenteeni sekä yleisen ajatukseni ihmisen rajallisuudesta joka johtaa siihen että rajojen tunnustaminen on ainut muotomme jolla voimme oikeastaan edes olla ns. "älyllisesti rehellisiä".

Lynkkaajat - Lynchmen

"Kneel before me. I said kneel! Is not this simpler? Is this not your natural state? It's the unspoken truth of humanity that you crave subjugation. The bright lure of freedom diminishes your life's joy in a mad scramble for power. For identity. You were made to be ruled. In the end, you will always kneel."
("Avengers")

Siinä missä fantasiakirjallisuudella on oikeistolainen ja kenties jopa kristillinen maine (sii silloin kun sitä ei syytetä saatananpalvonnaksi), on sci-fi, tieteisfantasia vähintään vastaavalla tasolla vasemmistolaisen ja jopa kommunistisen ajattelun mieleen. On ymmärrettävää että vasemmistolainen ajattelu noudattaa utopiakäsitystä jossa vaihtoehtoiset yhteiskunnat ja niiden kritiikki ovat tärkeitä. Fantasiamaailma tarjoaa tilaa luoda erilaisia utopioita ja dystopioita. Tieteisfantasiasta saa näin väritettyä varsin helposti yhteiskunnallisiksi.

Näiden genrejen välimaastoon sijoittuva supersankarikuvasto sitten onkin omituisempi asia. Supersarjakuvat etenkin alkuaikoinaan tarjosivat utooppisen sankarin. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin vasemmistolaisen ajattelun mukaista utopiaa, vaan sankarit olivat ihanteellisia sellaisella tavalla joka vetosi patrioottiseen Amerikkaan. Esimerkiksi "Teräsmies" ja "Kapteeni Amerikka" ovatkin vahvasti utooppisia hahmoja, mutta he edustavat arvoiltaan kapitalistista yhteiskuntaa ja niiden koko rooli oikeutetaan sillä että he tukevat yhteiskuntaa. Lisäksi sankarien kaupallisuus oli ärsyttävää.

Kuitenkin varsin pian sarjakuvasankarit saivat antisankarin piirteitä. Jopa niinkin varhainen sarjakuvahahmo kuin "Batman" painii hyvin voimakkaasti pimeän puolensa, kostonhimonsa, kanssa. "Hulkilla" on selkeä vihaongelma. Ja jopa kepeäksi ja humoristiseksi kuvattavissa oelva "Iron Man" on valtavan narsistinen. Kenties tämän kautta sarjakuvat saivat jopa liberaalihippien harrastelun maineen niissä joista tarinoiden pitäisi olla Kasvattavia ja Hyviä Arvoja ajavia. Mutta sitten toisaalta nämä hahmot eivät enää olleet utooppisia eivätkä vedonneet vasemmistolaiseen ja liberaaliin ajatteluun kuuluvasta yleisinhimillisyydestä. Tämä antisankarius oli ilmeisesti sen verran vakavaa että edes sarjakuvien ennen korostetumman kaupallisen luonteen marginalisoituminen ei vaikuttanut. - Tai sitten vaihtoehtoisesti "He Manin" kaltaiset puhtaasti kaupalliset oheistuotteiden myymiseen keskittyneet laitokset levittivät imagoaan koko alakulttuuriin.

Sarjakuvat alkoivatkin edustamaan hyvin tehokkaasti väliinputoajakulttuuria. Nörttejä. Etenkin ne antisankarilliset supersankarit ovat nörttikulttuurissa erittäin suosittuja.

Olinkin siksi hieman huvittunut kun ennen "Avengers" -elokuvaan menemistäni lueskelin "Voima" -lehteä. Siinä oli juttu otsikolla "Kielletty aikuisilta". Se esittää suoraan että "Sarjakuvalehti oli silloin uusi tuote, joka leimautui lasten tavaraksi. Useimmat supersankarit kuoriutuivat sosiaalisesti syrjityistä nörteistä: Teräsmies on rillipäinen nahjus Clark Kent. Batmanin julkisivuna on sentään ökykartanossa asuva porho Bruce Wayne. Unelmat surkimusten salaisista voimista vetosivat ennen kaikkea keskenkasvuisiin poikiin." ... "Supersankarit olisivat näivettyneet hengiltä sarjakuvakauppojen ja fanipoikien slummiinsa, ellei elokuvateknologian kehitys olisi nostanut niitä valkokankaille." Huvitus johtuu ennen kaikkea siitä että on luontevaa että vasemmistolaisuus vastustaa kaikkea kaupallista.

Mutta en silti oikein pidä siitä ajatuksesta että esityksen luonne ja genre määrittelisi sen onko se hyvää vai huonoa. Supersankaruusteemassa on paljon sellaista joka itse asiassa on sellaista että sen pitäisi vähintään viehättää vasemmistolaista mieltä. Voima -lehden kirjoittaja osoittaa lausunnossaan sen että supersankarigenren olennainen ulottuvuus (ainakin se ulottuvuus joka itseäni niissä viehättää) on jäänyt häneltä huomaamatta ; "Supersankarit ovat näivettäneet elokuvat lapsellisiksi fantasioiksi. Vakavan sisällön tarjoamista jopa pelätään. Vuoden 2008 Batman-versio Yön ritari lienee paras supersankarielokuva. Se tarjoilee terävän allegorian, jossa Yhdysvallat on seonnut supervalta. Haastattelussa ohjaaja Christopher Nolan kuitenkin kielsi halunneensa sanoa elokuvalla mitään poliittista." Nolanin Batmanit ovat nimittäin erittäin fiksuja elokuvia. Tämä huomautus näyttää pikemminkin siltä että arvostelijalla on hyvin lukkiutunut näkemys ja vaatimus ; Laadukas on vain ja ainoastaan poliittista. Kuitenkin supersankarit ovat usein kannanottoja joita voidaan soveltaa sekä yksilötasolla että poliittisella tasolla. Niiden skaala on tätä kautta paljon laajempi.

"I thought I didn't qualify. I was considered, what was it ...volatile, self-centred, and I don't play well with others."
("Avengers")

Supersankaritematiikan koko ydin on siinä että se tekee yleensä yksilöille sen mitä sci-fi tekee yleensä yhteiskunnille. Supersankariteema eroaa myös oikeistolaisesta fantasiasta sillä että maailma ei enää ole keskiössä. Nolanin Batman -elokuvasarja esimerkiksi käsittelee koko elokuvasarjansa aikana esimerkiksi sellaisia teemoja kuin yksilö ja identiteetti, valta ja vastuu sekä kontrolloimisen ja kaaoksen suhdetta. Nämä ovat sitten elokuvassa liitoksissa yhteiskuntaan. "Voiman" lukija näkee siksi helposti valtarakenteen ja sen kritiikin ja yhdistää sen pienessä mielessään siihen ainoaan osaan johon hän osaa asian liittää. Ja näin valtakritiikistä "noin yleisemmin ja individualistisemmin" tulee yht'äkkiä nimenomaan ja vain Amerikkalaisuuden allegorian käsittelyä. - Ja sitten jos tämän tulkinnan kieltää omaksi tarkoituksekseen, esimerkiksi siksi että se on d'ah niin pinnallinen ja suppea, niin siitä päätellään että elokuva "ei uskalla olla poliittinen" eikä itse asiassa edes ole ollenkaan järkevä vaan pelkkää lapsille tarjottavaa huttua.

Supersankarigenret ovat sankaritarinoita joissa on yleensä jonkinlainen vigilante Robin Hood -henki. Esimerkiksi tässä elokuvassa "Avengers" ei toki ole aivan hirvittävää syvyyttä. Mutta senkin elokuvan ytimessä on se, että se ei suinkaan suhtaudu kauhistuttavan positiivisesti siihen Amerikkaan jota siinä esiintyvät supersankarit esittävät. Elokuvan koko henki on siinä että hyvin erilaiset hahmot eivät tule toimeen ja lisäksi koko Nick Furyn jengi epäilyttää heitä syvästi. Ensimmäinen puolisko elokuvassa meneekin siihen että sankarit sooloilevat ja esimerkiksi hakkeroivat työnantajaansa, vakoilevat tämän toimia ja jopa hyveellinen kiiltokuvapoju Kapteeni Amerikka murtautuu kellareihin penkomaan totuutta. - Loppupuolella porukka sentään liimautuu yhteen. Mutta esimerkiksi USA:n sotilasjoukot esitetään erittäin negatiivisessa valossa. Armeijan rooliksi jää se, että se yrittää uhrata Manhattanin siviilit ja sitä puolustavat supersankarit ampumalla Asgardista hyökkääviä Lokin joukkoja ydinohjuksella koska he eivät luota supersankareihin. Elokuvassa on siksi kysymys yksilöiden taistelusta. Etenkin antisankaruutta korostavissa supersankareissa onkin hyvin yleistä teema joka korostaa nimenomaan tämänlaista vallankumouksellista henkeä. On yksilö joka pelastaa yksilöitä ja kaupunkeja siksi että yhteiskunta ei osaa.

Nörttihuomautus taas on sinällään hieman ikävä. Sillä se heijastaa yleisiä vasemmistolaisia suhtautumisia nörttikulttuuriin. Kommunistille nörtti on aina aivan liian teknokraatti ollakseen "kunnolla uskottava tai luotettava". Nörtti saa oikeuksia vähemmistöstatuksensa kautta ja sen kautta että nörtteihin suhtaudutaan rassukoina. Kuitenkin etenkin tämä rassukkakulma tuo nurkan takaa - etenkin  feministisen katsantotavan mukaan supersankareiden miehisen imagon vuoksi nurkan takaa ammutun - halveksunnan. Kuitenkin juuri se, että supersankari ja pelastja nousee pienestä, heikosta ja halveksutusta pitäisi olla jotain joka viehättää kommunistia. Nörtin pienuuden pitäisi olla nimenomaan arvokas. ; Sarjakuva voidaan nähdä kapinahengen lietsontana kun vallankumouksellisuus nähdään hyväksyttävänä. Jos sarjakuva vetoaa nörttimiesten frustraatioiohin ja elämässä vastaan tuleviin pettymyksiin, sen pitäisi olla päin vastoin jotain jolle vasemmistolainen hurraa.

"-"Big man in a suit of armour. Take that off, what are you?"
-"Genius, billionaire, playboy, philanthropist."
-"I know guys with none of that worth ten of you.""
("Avengers")

Ja sitten toisaalta juuri tämä voidaan nähdä myös varsin perinteisen punaniskajenkkiläisen konservatiivin yleistä asennetta:
1: Onhan kristillisessä fantasiakirjallisuudessa tyypillinen maajussihahmosta maailmanpelastajaksi -kulma. Tämä voidaan nähdä fantasiana jossa maajussi on korvattu kaupunkilaisella versiollaan. Maamiestä rassukampi on vain teknokraattinörtti. Koska fantasiakirjallisuus on tätä kautta helposti Jeesushahmon rakentamista, on selvää että kommunisti voi nähdä että tarinat itse asiassa rauentavat vihaiset nörttimiehet ruususen uneen. ; Jos uskonto on ooppiumia kansalle, on supersankaritarinat nukahtamispillereitä kodin pettyneille pikkuneurootikoille. Näin tarinat vetoavat aitoon frustraatioon mutta aktiivisen utopianrakenttamisen sijasta ne tarjovatkin passiivista todellisuuspakoa, eskapismia.
2: Toisaalta "Iron Manin" ja "Batmanin" kaltaset miljardöörihahmot ovat jotain jotka edustavat - jopa Wahlroosmaisessa tasossa - yhteiskuntateorioita joiden ydin on jossain filantrokapitalismin suunnassa. Ajatuksena on siis se, että nämä sankarit tekevät mitä tekevät juuri siksi että ovat sikarikkaita ja voivat tehdä näitä asioita. Näin ollen tuloerojen kasvattamisen hyvä puoli Gothamissa on ainakin se, että yhteiskunnassa on mustahuppuinen pelastaja. Kommunisti - ja vähän vähemmän vasemmistolainenkin - voi helposti huomata että kenties Gothamin ongelmana on jo lähtökohtaisesti ne valtavat tuloerot. Ne tuovat kaupunkiin Mafiaa ja muita pahantekijöitä. Tuloerot jotka rakentavat Batmanin ovat kenties juuri ne syyt jotka ovat tehneet kaupungista helvetin joka tarvitsee pelastajaa in first place. (Siitä huolimatta, tosimaailman batmanien ja iron manien puute herättää ehdotuksia siitä miksi Nalle Wahlroos voisi käyttää vapaa-aikaansa rakentavammin. Minä en siis todellakaan ehdota Kaurismäkeläisittän vitsailemalla siitä että 99% Occupy Wall street -ongelma ratkeaisi 1% tuhoamisella. En myöskään heittele heille ajatussiemeniä Bill Hicksin tapaan, tarkalleen ottaen ideaa siitä että itsemurha olisi heille ideana mitä kannattavimmin. On paljon kätevämpää ja rakentavampaa jos he vahingossa menehtyvät huppsuissa trikoopuvuissa heikkoja ja köyhiä ammattirikollisilta pelastaessaan.)
3: Supersankarien kapinallisluonne on hyvin Robin Hoodmaista. Ja Robin Hood on toki nähtävänä esikommunistina. Mutta se vetoaa hahmona vahvasti myös oikeistolaiseen elämäntapaan ja mindsettiin ; Kunnon Amerikkalainen patriootti kun rakastaa maataan (ja etenkin maan symboleja jopa niin innokkaasti että tuntuu että he rakastavat enemmän USA:n lippua kuin sitä mitä se edustaa ja symbolisoi) epäilee hallitusta. Oikeuden omiin käsiinsä ottava lynkkaaja on hahmona myös hyvin konservatiivinen.

Kenties nämä ylläolevat kohdat - yhdistettynä siihen että supersankarit ovat tällä hetkellä muotia ja kaupallisuudelle hyvin tuottoisia - on se, joka vihastuttaa Voiman kirjoittajaa. Ja tässä mielessä alkupuolen vihaisempi suhtautuminen kenties ansaitsee hieman liennytystä. Mutta ei täysin. Supersankarigenre on oikeisto-vasenmistolaisuudessaan nimenomaan "vahvassa välitilassa". Kysymys niiden kohdalla on yleensä siitä minkälainen tarina niillä kerrotaan ja se miten ne halutaan lukea. Etenkin antisankarihahmoja käyttävä supersankarigenre sopii hyvin huonosti alleviivattujen kannanottojen tekemiseen koska antisankarius tarkoittaa aina virheellisyyden siementä. Lukija joutuu siksi aivan itse miettimään mitkä asiat sankarin toiminnassa hän hyväksyy ja mitkä hylkää. Ja tämä, hyvät ystävät, sopii hyvin huonosti sekä oikeistolaiseen että vasenmistolaiseen pirtaan. Supersankarit ovat aina paitsi ennustettavia, myös yllättäviä ja hieman ennalta-arvaamattomia. Nörttikulttuuri taas on riittävän sekaisin ja sellaisella omituisella passiivisella tavalla anarkistinen, että siihen supersankarit sopivat kuin silmälappu Nick Furyn silmään.

"You put those people together, you can't expect what's going to happen."
("Avengers")

---

Otsiko viittaa tietysti "Avengerseihin" ja "Watchmeniin".