Näytetään tekstit, joissa on tunniste totalitarismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste totalitarismi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

(Betteridgen otsikko) Onko totalitaarinen ateismi uskonto?

Minun on helppoa muistuttaa kritittyjen pahoista teoista. Samanaikaisesti esimerkiksi Kiinassa on eristetty useita eri uskonnollisia tahoja leireille. Toisaalta esimerkiksi neuvostoliiton kommunismissa oltiin vahvasti pro-kansanmurhahenkisiä. Kansanmurhaa toteuttava elin tietoisesti ateismin asialla, jolloin ateismi on tässä tapauksessa valjastettu samoihin kauheuksiin kuin moni uskontokin maailmanhistorian aikana.

Olisi helppoa ohittaa asia ja sanoa että he toimivat oikeasti vain taloudellisen hyödyn tai pakon ajamana. Aivan kuten kristitytkin helposti kertoivat että ristiretket olivat perimmiltään taloudellisin tai muin syin tehtyjä. Tätä kautta voi tietenkin ateistikin ymmärtää uskonnollista ihmistä joka puolustaa uskontoaan vaikka sen varjolla toteutetaankin kauheuksia.

Tässä on toistuvat teema joka on syytä nostaa esiin.

Tässä tilanteessa ateisti usein esittää, että ateismia ei voi syyttää koska tässä on vain halu kontrolloida muita ihmisiä. He näkevät, että uskonto on yksi keino hallita ihmisiä, siinä yhteys totalitarismin ja uskonnon välillä. Juche-aate on niin lähellä uskontoa, kuin totalitarismi vain voi olla. Ja näin ateismin maine pelastuu. Henkenä on että ateismissa ei ole palvonnan kohdetta.
P1: Palvonta tekee uskonnon.
P2: Uskonto on antiteesissä ateismin kanssa = Ateismi ei ole uskontoa..
P3: Määritelmällisesti ateismi ottaa kantaa vain siihen että Jumalaa tai jumalia ei ole olemassa.
P4: Meillä on kuitenkin tässä esimerkkejä, joissa palvotaan tyyppejä, jotka ovat esimerkiksi totalitaristisia johtajia.

Kun nämä otetaan ja pistetään loogisiin suhteisiinsa; Näyttää siltä, että tämä viestii, että totalitaristiset johtajat ovat suoraan Jumalia jolloin ateisti ei usko heidän olemassaoloonsa. Maailma alkaa näyttämään hyvin hyvin oudolta. Tai ateisteja on hyvin vähän.

Muuten joudutaan sitten paikkaamaan korjaamalla jotain premissiä. Jos olettaa;
P1: vääräksi niin sitten palvonta voi kohdistua sellaisiin kohteisiin, jotka ovatkin maallisia palvontaa ja uskonnon määritelmää olisi muutettava sellaiseksi arkielämästä poikkeavalla tavalla, että se ei vaadi yliluonnollisia konsepteja.
P2: vääräksi niin ateismissa voikin olla ainakin joskus uskonnollista. Tällöin ateismi on uskonto saattaa olla liian yleistävä, mutta se on pakko ottaa keskustelun kohteeksi että millä edoin ja milloin se on uskontoa. Tämä pakottaa kasvattamaan juopaa ateismin ja uskonnottomuuden välille monenlaisissa analyyseissä.
P3: taas voi tarkoittaa sitä että ateismiin tuleekin paljon lisäoletuksia. Ateismi ei olekaan enää kanannotto Jumalan olemassaoloon vaan kieltää myös palvovan käyttäytymisen.
P4: taas kertoo että oikeasti nämä ihmiset eivät palvokaan kommunistisia johtajia vaan harjoittavat jotain maallista kunnioittamista, joka on vain hyvin lähellä palvomista.

Itse näen, että tässä on takana hyvin suuri ongelma. Muistetaan korjata ristiriitoja määrittelemällä asioita uusiksi. Mutta samalla on unohdettu että kun määritelmäsisältö muuttuu, niin sitten muuttuu myös sen sovellusala. Jos puhutaan uskonnosta ja palvonnasta niin silloin puhutaan hyvin tietynlaisesta suhteesta yliluonnolliseen Jumalaan tai vastaavaan. Ja se olisi tietenkin ristiriidassa ateismin kanssa. ; Haaste: Kommunistit palvovat ja ovat uskonnollisia. Mutta nyt tässä selkeästi palvotaan jotain jonka kohde ei ole Jumala. Koska muuten tätä palvontaa ei voisi määritelmällisesti tapahtua.

Vastaavanlaista termienuudistuskikkailua harrastaa mm. Jordan Peterson joka selittää että kukaan ei ole ateisti ja sitten hän määrittelee uskonnon ja Jumalan uusiksi ja pitää totutun uskonnon ja Jumalan rajat sitten kuitenkin mukana. Keskustelu kanssaan on vähän sama kuin jos ensin sanoisit, että "en usko kummituksiin" niin hän sanoisi että "kyllä sinä uskot kummituksiin koska määrittelen kummitukset ihmisen suhteeksi kuolleisiin ihmisiin ja sinä esimerkiksi muistelet kuolleita sukulaisiasi ja saatat miettiä miten he voisivat ajatella jostain tilanteesta. Esimerkiksi pahastuit kuolleen ateistin puolesta kun tämän hautajaisissa laulettiin virsiä." Tälläisiin minä olen, että "hienoa, annoitte kielellisesti oikeaoppisen ratkaisun ongelmaan jonka ainut perusta on tietenkin se, että olemme tottuneet puhumaan kummituksista ihan toisissa määritelmäsisällöistä ja sinä vähän kuin lähdet repimään uudistettuja sisältöjä vain koska muuten et saa ideologiaasi ja vetelyitäsi läpi. Hyvää jatkoa termienuudistamisprojektillenne. En katso että meillä on mitään yhteismitallista jaettavaa jos en voi tietää termipankkia ja siksi päädyn tilanteeseen jossa kuvaamani maailmankuva tulkitaan ties miksi sitä kautta että päätät muuttaa käyttämäni sanat ja tätä kautta tarkoittamani asian sisällön toiseksi. Hyvää loppuelämää."

Ideologian puolesta hirmutekeminen on helppoa koska empiirisesti voidaan havaita että hirmutekoja voidaan tehdä. Mikään "mutta entäs" ei poista mitään. Se, että muslimit vainoavat jossain ei tee muslimien vainoamisesta toisaalla mahdotonta, vähempää tai jotenkin "hyväksyttävämpää". Minusta periaatteellinen vastustus kirkolle on tehtävä juuri samasta syystä kuin Kiinalle.

Ja kyllähän sitä ymmärtää että joku puolustaa uskontoaan myös. Puolustamisen ylimeneminen on sitten se joka alkaa häirinnästä, jatkuu kiusaamiseen ja kasvaa täysivaltaiseen vainoon. Kysymys on aina rajanvedosta eikä siitä että vastakkain on kaksi ihan eri asiaa.. ; Ihminen ei ole koskaan, missään ideologiassa, kovin kaukana kauheuksista. Ja ideologia on aina ihmisen keksintö. Itse ainakin näen että vaikka ateismi olisi tosi niin se ei olisi vältätmättä mikään luonnontila. Paitsi siinä mielessä että lapsi ei synny uskontunnustus valmiina päässään.

Tässä kohden haasteena on se, että mukaan tulee ongelma; ateisti sanoo että kommunismi on kuin uskonto, Kyseessä on totalirismin uskonto, ei ateismi. Haasteena on kaksi teemaa. Ensimmäinen on skaala teismi-ateismi ja toinen on uskonto-uskonnottomuus. Miten ateismi olisi ristiriidassa totalitarismin kanssa? Esimerkiksi itse naturalistina joudun tunnustamaan että totalitarismia voidaan havaita, kokea ja tunnistaa. Naturalismi ei siis kiellä totalitarismia. Se, että uskonnoissa pitää kumartaa niin kyllä sitä voidaan ateismissakin kumarrutettaa. Minäkin voisin periaatteessa, sotatapparan minulle suomin oikeuksin, pistää sinut kumartamaan eikä se muuttuisi kannanotoksi yliluonnollisesta olennosta jolla on pääsy "strategiseen tietoosi" ja ajatuksiisi ja joka tältä pohjalta kontrolloi kuolemanjälkeisyyttäsi. Kumartamiseen tarvitaan vain tämänpuoleinen ja yliluonnollisuuden sijaan tarvitaan vain alikehittynyt tunneskaalasto.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Haloittamisesta

On olemassa henkinen mielentila, joka tarkoittaa länsimaisessa kulttuurissa olevaa perustunnetta, jonka saa kun seuraa päivittäisen elämän, median, kulttuurin ja politiikan seuraamuksia. Sen saa myös niiden kanssa vuorovaikuttamisesta epäsuorin keinoin. Tästä tunnetilasta saa hyvän perusidean kun tiedostaa, että olin täysin raittiina itsenäisyyspäivän. Oli helppoa juhlistaa selvin päin.

Itsenäisyyspäivän jälkimainikien lukeminen internetissä sen sijaan on sen sorttista, että sitä on vaikeaa kammata ilman että tarttuu tuliliemikauhaan. Tunteet auttavat kohti ihmisyyttä ja omaa ihmisyyttäni toivat esiin esimerkiksi suljettu maahanmuuttokriittinen ryhmä jolla on jo tuhansia faneja. Faneja jotka ovat kantaneet kortensa kekoon tuottamalla ainakin 130 000 vihaista someommenttia, vähintään kolme törkeää pahoinpitelyä ja keräämällä jotakuinkin 17,39 euroa aatteensa hyväksi.

Tältä pohjalta olisi helppoa ivailla jotain sen tyylistä, että vaikka uusnatsien toiminta olikin suursuosion saanutta (Liput suorastaan revittiin käsistä) niin silti jälleen voi huomata sen, miten Suomessa kielletään lapsilta ja lapsenmielisiltä haaveilu ja unelmien tavoittelu. Lippunsa menettäneet näyttävät poliisin alla pettyneeltä. Kun todellisuus sortaa häntä. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Ensin oikeinkirjoitussensorit, joiden takia on jouduttu lyttämään haaveet yliopistourasta. Sitten eivät ottaneet poliisiin kun on sosiopatia ja väkivaltarikostausta. Ja nyt tämä!

Perustavoitteenani on kuitenkin ymmärrys.

Ja nähdäkseni mikään ei ole yhtä kätevää ymmärryksen kartuttamiseksi kuin analyyttinen filosofia. Sillä kiinnitin huomiota termin "kansallismielisyys" -käyttöön. Asiaan saa ymmärrystä kun tarkastelee sitä, mitä tämä termi tarkoittaa. Mitä se pitää sisällään. Valitettavan usein tässä asia menee sen vääntämiseksi kuka saa määritellä asian. Mutta itse kiinnitän huomiota vain siihen, että mitä se pitää sisällään.

Ymmärrys on tietenkin erityisesti tarpeen koska omassa silmässäni kansallisaate rinnastuu ideologiaan ja ismiin nimeltä kansallisaate. Joka oli lyhytaikainen muoti-ilmiö jota yritetään ikiaikaistaa. Suomessa esimerkiksi puhutaan sellaisesta taruolennosta kuin Ruotsi-Suomi. Se oli kuitenkin ihan Ruotsi.

Oma kantani on se, minkä simerkiksi ammattihistorioitsijat tapaavat kysyttäessä kertomaan. Eli yhteiskuntafilosofisesti kansakunta, ei vain suomalainen vaan mikä tahansa, samoin kuin kansallisuusaate ja kansallisvaltio ovat 1800-luvun keksintöjä. Teeskentelemme niiden olleen olemassa retroaktiivisesti vuosisatojen ja -tuhansien taakse. Valtioita toki on, mutta on jostain syystä nationalismiin liittyi sellainen utopia, jossa teeskenneltiin, että valtioilla on jotain muita, kuin geografisia, valtapoliittisia ja taloudellisia perustuksia. Ennen kansallisvaltioajatusta oli esimerkiksi kaupunkivaltioita. Ja esimerkiksi kuningaskunnissa oli monesti kätevämpää vaatia lojaliteettia hallitsijalle, eikä sitäa lojaliteettia ryhmien identiteetteihin. Osittain tietenkin sen vuoksi, että kuningaskunnat kasvoivat tuottamaan suuria valtakuntia. Joissa mentiin toisille alueille ja haalittiin uusia alamaisia. Ja nämä alamaiset eivät välttämättä olleet läheistä sukua niille joiden alueeseen heidän alueensa liitettiin.

Itselleni Suomi on valtio ja valtiot ovat kansainväliseen sopimukseen perustuvia järjestelmiä. Ei ole mitään valtiota jota muut eivät ole hyväksyneet. Tavanomaisen kansainvälisen oikeuden mukaan uuden valtion syntymisen edellytyksenä on, että tietyt tunnusmerkit (oma alue, kansa ja hallinto) toteutuvat, joskin muut valtiot tavallisesti virallisluontoisesti toteavat tämän tosiasian tunnustamalla valtion tai ainakin perustamalla diplomaattisuhteet siihen. Uusi valtio syntyy kun rajasopimuksin (ja merirajoin) määrittyvällä alueella asuvat, kansaksi identifioituvat ihmiset muodostavat organisoituneen yhteiskunnan, joka käyttää ylintä valtaa tuolla alueella. Tässä mielessä pyrkimys itsenäisyyteen vaikka rodullisin, kielipoliittisin tai ideologisin syin voivat motivoida erilaisten valtioiden syntyä. Mutta esimerkiksi ISIS ei muutu oikeaksi valtioksi vain sillä, että se kutsuu itseään kalifaatiksi. Saman kohtalon on kokenut myös Donetskin tasavalta, joka ilman tunnustusta on enemmänkin separatistijärjestö.

Kaiken lisäksi en ymmärrä miten EU nähdään itsenäisyyden vastakohtana. Meillä on määritellyt rajat, rajavalvonta, hallitus, perustuslaki ja oma poliisi ja armeija. (Sisäinen ja ulkoinen järjestyksenpito ovat hyvin oleellinen osa valtiota. Max Weberin hengessä; Meillä on väkivaltakoneisto ja siihen liittyvä väkivaltamonopoli. Jotka olivat hänelle itsenäisen valtion kovaa ydintä.) Itsenäisen valtion ehdot Suomen kohdalla selvästi täyttyvät. ; Ja sanon tämän ihan sitä kautta että minulla ei ole mitään varsinaisia tunnesidoksia kansallisvaltion ideaan. Olen identiteetiltäni hyvin yleiseurooppalainen. Suomessa minua ei ole hyväksytty joukkoon täytenä kansalaisena, tai ainakaan tämänlaisia kokemuksia ei suuntaani ole koskaan signaloitu. Kovimmat kuullumisen tunteet tulevat esimerkiksi miekkailuharrastuksen kautta. Ja syvää kuuluvuutta on tullut esimerkiksi kun Italialaisen miekkailunharrastajan kanssa sparrasimme firenzeläisen 1600 -lukulaisen mestarin tekniikkaa Firenzessä. (Jos "Suvivirrestä" saa vastaavia kokemuksia, ymmärrän miksi sen laulamista niin kovin puolustetaan. Minulle se on lähinnä musiikinteoriallisesti tarpeettoman palikka kappale.) Eli minulle ei olisi väliä vaikka EU veisikin jonkin suomalaisen itsenäisyyden. Mutta se ei vie. EU ei ole antinationalistinen toimija, vaan sen määritelmäsisältö on enemmänkin demokratia, yksilönvapaus ja markkinatalous.

Tämä selittänee miksi aiempi blogaukseni -ei laadukkainta tuotantoani, kenties aivan kaikkea ei pitäisi kirjoittaa depressiopäissään - sai kommentin, jossa otettiin kantaa siihen, kun sanoin että "Kun minulta kysytään olenko valmis taistelemaan Suomen puolesta, niin kysyn ensimmäisenä että kenen etuja tämä tarkoittaa." Saamassani palautteessa tähän suhtauduttiin seuraavasti "Tämä kohta avaa paljon ajatuksia. Minä kysyisin samaa asiaa,vaikka varmaankin ajatusten pitäisi olla siellä missä kysytään ensimmäisenä, että minkä Suomen. Toisaaltaan on turha henkilöidä asiaa,koska idea pitäisi olla laajempi. Tosin..koska ei ole olemassa minkäänlaista ideaa nimeltä Suomi,niin turha sitä olisi kysyäkkään ja turha siihen on odottaa puolustajiakaan."

Erimielisyyteni on esiintuotu ja mielipiteeni eksplikoitu. Siitä huolimatta voin yrittää erilaista lähestymistapaa.

Kun puhutaan nationalismista, niin mikä on määritelmällisesti se Suomi jota puolustetaan? Lähestytään asiaa modus tollens -rakentein. Otetaan induktioita. Jos niiden kautta löytyy vastaesimerkki, induktio ei toimi. Eliminointitilanteessa prosessi on deduktiivinen, eli suoraa seurausta. Määritelmällisesti; Kyseessä ei ole enää mielipidekysymys.
1: Ei selvästi juridinen valtio kun suomen kansalla nähtiin "itsenäisyysoikeus" erillisenä myös Venäjän ja Ruotsin vallan alla. (Jossa osittan tämä Ruotsi-Suomen ideaali ja toisaalta Suur-Suomifantasiat.)
2: Ei ole myöskään valtiojärjestys koska "hallitus" on jotain jota kansallismieliset monesti haluaa "tarvittaessa vastustaa". Omatuntokysymykset nostetaan esiin joissain kohdin. Jos Sipilä voidaan nähdä "kansanpetturiksi", kysymys on jostain enemmästä. Jos hallitus ja yhteiskuntajärjestys olisi valtio, Suomessa voisi olla "huonoja poliitikkoja". Mutta keskustelu yleistetään mielellään yli.

Eliminoinnin avulla voidaan rajata näkökulmaa. On itse asiassa yksi avainsana, joka näyttää sitovan teoriaa kansallismielisillä hyvinkin vahvasti. Kansalaisuus. Jos "hallitus" on "kansanpetturi", viitataan siihen että kansallismielisyys sitoutuu nimenomaan kansaan. Tämä ei ole vastaus. Tämä siirtää kysymyksen eteenpäin. Ymmärtystä syntyy vasta kun tiedämme mitä tämä kansa on. Miten se määritellään.

Miten tämä sitten tunnisteaan? Modus tollens -prosessi auttaa tässäkin.
1: Kansalaisuudesta? Selvästi ei. Koska maahanmuuttajissa ei tykätä heistäkään jotka saavat kansalaisuuden. Ja muistetaan että jos sellainen tekee rikoksen niin on nimenomaan "tullut muualta" ja on ikään kuin ulkopuolisen tekemä hyökkäys Suomen Kansaa kohtaan.

Tässä vaiheesa puhe alkaakin vivahtamaan rasismilta hyvin vahvasti. Tämä selittää esimerkiksi sen miksi Jukka Hankamäen (valitettavasti) poistetussa blogauksessa puhuttiin nationalismin kunnioittamasta väestön koostumuksesta sellaisella tavalla, että näki miten synonyymisanakirjan kanssa oli etsitty sivistyssanaa jolla olisi "suomalaisen rodun" kanssa identtinen denotaatio ilman tähän liittyviä negatiivisia konnotaatioita. Geneettinen omaleimaisuus livahtaisi helposti mukaan. Ja tämä tarkoittaisi sitä, että kansallismielisyys olisi hyvinkin laajasti nimenomaan rasistista.

Mutta ei. Modus -tollens -ajattelutavalla voidaan huomata, että tämä ei riitä. Pelkkä kansaan kuuluminen ei käytännössä ole syy. Sillä kansallismieliset näkevät nykyään ennen kaikkea sisäisiä kriisejä. Osa kansallismielisyydestä on jopa Venäjämielistä. Mutta sekin osa joka ei ole, kiinnittää huolipuheessaan huomiota nimenomaan maan rajojen sisäpuolelle. Eikä pelkästään maahanmuuttajiin. Toisin sanoen rotu ei olekaan se ratkaiseva asia joka nykykansallismielisillä on mielessään.

Nationalistit ja kansallismielilset nimittäin vastustavat usein myös"punavihreitä" kategorisesti. Tämä on mielenkiintoista, sillä "kansanpetturiksi" määritetään tyyppejä joille nähdään "sama verenperimä". Rasismi ei ole riittävä selitys - se olisi omituinen samalla tavalla kuin kuvittelisi että nationalistit kannattaa jotain vapautta ja poliittista epäkorrektiutta ja mielipiteenvapautta, koska jos kannattaisivat ei "väärä mielipide" olisi mikään syy tuomita "kansanpetturiksi" jota kuvataan ikään kuin ulkopuolisena "toisena puolena" ja "vihollisena".

Näyttääkin että kokonaisuudesta saa tolkkua vasta kun nationalismi ja kansallisvaltioaate ajaakin ennen kaikkea ideologisen puhtauden asiaa. Ja tässä rotupuhtaus edustaa hyvin pientä virettä. Ei toki ole kovin suuri myönnytys määritellä että kysymys ei ole rasismista vaan totalitarismista. Suuri viesti on ylevä "Sanam vappaus ja poliittinen epäkorrektius maan tavaksi - paitsi ei liberaalisuvakkimädättäjille!" (Osa tosin muotoilee tämän vaivaa nähden sivistyssanoin. Viesti ei tästä juurikaan järkevöidy.)

Olet erimielinen? Määrittelepä sitten miten Suomi määrittyy ja miten sen kansalainen tunnistetaan toisen maan kansalaisesta. Jos antamasi malli ei jäsennä keskustelukulttuuria ja annettuja puheenvuoroja määritelmä ei kuvaa tutkittavaa ilmiötä eli on väärä. Tämä ei ole mielipidekysymys vaan logiikkakysymys. Kysymys on määritelmän ja ilmiön kohtaamisesta.

Lopuksi;

Omiin silmiini paistoi se, että kansallismielisyyttä myydään pragmatismina ja konkretiana. Sen vastakohdaksi asetetaan idealismi. Tämä on tietenkin sinänsä kuvaavaa, sillä sen takana oleva termivalinta suoraan sanoen heijastaa sitä, että liberaalien ajamat arvot, kuten vapaus ja suvaitsevaisuus, ovat sellaisia että niitä ei oikein mitenkään saada maalattua pahuuden arvoiksi. Siksi yritetäänkin korostaa sitä, miten ne ovat "sinisilmäisiä" ja "naiiveja". Sen vastakohdaksi tarjotaankin kieltämättä kyynisempiä arvoja.

Ainakin omaan silmääni nämä kyyniset arvot ovat ongelmallisia koska asiat eivät ole tosia pelkästään sen vuoksi että ne ovat epämiellyttäviä. Mieleeni tulee tietynlaiset samanlaisella illuusiolla ratsastavat naisten itsepuolustuskurssit, joissa opetetaan että silmiin lyöminen sormilla on hyvä temppu - siitä huolimatta, että silmät ovat pieni maali ja ohimenossa teloo lähinnä omat sormensa, ja lisäksi jos on kuristusotteessa jotain vastaan jolla on itseä pidemmät kädet, ei ulottuvuuskaan usein ole näille riittävä. Mikä on relevanttia kun pitkä tyyppi opettaa tekniikkaa naisille joissa joukossa on myös lyhyitä tyyppejä. Ja samantyylisiä kursseja joissa opetetaan erilaisia liikekomboja joiden perusoletus on että puolustautuja tekee miljoona asiaa siinä kuin hyökkääjä yhden.

Raakuus ja suoraviivaisuus ja riehuminen vaikuttavat tehokkailta, mutta kysymys ei ole siitä. Suoraan sanoen näenkin että pramatismipuheessa on kyse samanlaisesta käsitesekaannuksesta.

Omaan silmääni paistaa se, että Suomi tuntuu olevan nimenomaan jokin jota kohtaan on velvollisuuksia tosiasioista huolimatta. Esimerkiksi maanpuolustustilanteessa ei pitäisi kysyä mitä Suomi voi tehdä meille vaan mitä me voimme tehdä Suomelle. ; Itse asiassa analyysini syvin ongelma on jo se, että käsittelen "Suomea" kuin se pitäisi jotain sisällään. Oikeasti se on enemmänkin ideaali jota käytetään koska siinä on hyviä konnotaatioita. Denotationaalisesta tasosta ei oikeasti edes välitetä.

Siksi kansallisaatteen ideaalit ovat nimenomaan abstrakteja ja vaativia. Asetetaan vaatimuksia jotka eivät perustu millekään. (Mikä paistaa heti ilmi kun katsoo että mitä konseptien takana on.) Suomi ja siihen liittyvät velvollisuudet killivät jossain jota ei voida sitoa alkupuolellani manitsemiin tosiasiaseikkoihin, kuten kansainvälisiin rajoja koskeviin sopimuksiin, perustuslakiin, hallintoon, poliisiin ja armeijaan jne. Tämänlainen "Suomi" ei pidä sisällään mitään empiiristä. Se on toisin sanoen paljon idealistisempi kuin jokin naiivi kuvitelma eri ihmisten hyvyydestä. Sillä tälläisen naiivin sinisilmäisyyden voi falsifioida modus tollens, kun maahanmuuttajat vaikkapa konkreettisesti tekevät jotain kyynisiä asioita.

Mutta jos kansallismielisyys puolustaa maata ja prosessissa menee muutama suvakki, niin "kova hinta mutta oli pakko tehdä". Tälläistä "suvakkikansanpetturien tuhonnasta" fantasioiva näkemys ei falsifioidu vastaavalla tavalla. Koska jo lähtökohtana on kyynisempi ajatus jossa raakuus on määrittynyt pragmatismiksi. Aivan kuten se abstrakteista abstraktimpi Suomikin, jonka ei tunnusteta tiivistyvän rasistisesti rotuun. Eikä ideologista totalitarismiakaan voida tunnustaa kun on tultu vuosia puhuttua niin paljon siitä sananvapaudesta....

perjantai 9. elokuuta 2013

VirtuaaliTodellisuus

Mitä jos elämäsi on valetta? Mitä jos, vähän Descartesin hengessä, kaikki havainnointisi olisi jonkinlaista demonin petosta, houretta tai unta? Mitä jos Matrix -elokuva olisikin dokumentaarinen?

Monia tämä ajatus pelottaa. Heille harha olisi totalitaristinen helvetti, jossa kaikki olisi ikään kuin ultimaattista propagandaa.

Se voisi tarkoittaa vaikka sitä, että kaikki ongelmasi ovat yhdentekeviä. Se voisi tarkoittaa sitä, että oikeasti ja pohjimmiltaan, olisimmekin ikään kuin Jumalan kämmenellä. Se voisi tarkoittaa sitä, että nukumme mukavassa lämpimässä kotelossa. Se voisi tarkoittaa sitä, että lillimme sikiöasennossa ikään kuin unessa, eikä millään vaikeuksillamme ole väliä. Ehkä se tarkoittaisi että kuolema virtuaalitodellisuudessa olisi sama kuin herääminen ikään kuin aidompaan elämään. Tämänlaiset ajatukset antavat toivoa.

Tämänlaisten "voi olla" -skenaarioiden vuoksi ihmiset ovat rakentaneet suuria asioita jotka vaikuttavat haihattelua. Monesta nämä tuntuvat typeryydeltä ja elämän hukkaamisena. Kaiken pitää olla totta, reaalista, materiaalista. Harha on merkityksetöntä ja vain Todellisuus, saavuttaminen, tekeminen ja markkinavoimien seuraaminen merkitsee. Mutta ihminen tietää silti paremmin. Siksi kulttuuri on konstruoinut suurimman innovaationsa ja tärkeimmän rakennelmansa. Internetin.

maanantai 10. lokakuuta 2011

"Potentially"? - Now I'm "Offended"!

Sain sähköpostia blogspotilta, eli tämän blogin palveluntarjoajalta. Syynä oli se, että tästä blogista oli tullut valitus. Minua ei syytetä tai edes epäillä mistään rikollisesta, eli en ole rikkonut mitään tekijänoikeuslakeja tai usuttanut rikokseen tai tehnyt muuta kyseenalaista. Se, mikä sen sijaan on tutkinnan alla on se, onko blogini "Potentially Offencive" tai pahempaa. Olin hieman yllättynyt, koska en koskaan ajatellut että jossain olisi joku ihminen joka lähettelee sähköposteja tämänlaisesta. Alkuyllätyksessä ja ällistyksessä minua loukkasi sana "offencive". Sittemmin minua on alkanut ärsyttää enemmän sana "potentially" ; Koska pyrin elämään aktuaalisena, täysin ja jarruttelematta, tuntuu juuri tämä sana asenteeni vähättelyltä. (Samaan tapaan kuin jos joku väittää minua runkkariksi joka pakonomaisesti itsetyydyttää joka aamu on loukkaavaa vähättelyä libidolleni.)

Onneksi blogiani ei missään tapauksessa poisteta. Blogi saa vain erilaisia varoituskoristeita. Jokainen voi laittaa itse blogiinsa varoitusrastin, jota 17 -vuotiaskin osaa klikata. Saattaa olla että blogini saa sellaisen standardiksi. Tämä olisi mielestäni kuitenkin väärin koska se olisi väärää mainontaa. Eli en haluaisi tuottaa ihmisille pettymyksiä.

Luulen että joku on lähinnä ärsyyntynyt minuun. Ja tämä ärsyyntyneisyys on sitten värittänyt ja blogini koetaan syylliseksi sen sijaan että mietittäisiin vakavasti vaikkapa sitä omaa herkkänahkaisuutta. Ja hän ei ole uskaltanut sitten valittaa minulle suoraan ja on siksi delegoinut tämän työn muille. Ja koska jumalanpilkkalaki on Suomalaisen kulttuurin kuriositeetti, on asiaa yritetty hakea loukkaavuuden kautta. Eikä tässä ole välttämättä ymmärretty että ulkomailla loukkaavuus on käsitetty jotenkin aivan muutoin kuin täällä varovaisen poliittisen korrektiuden ilmapiirin värittämässä pohjolassa.

Toki tämänlainen epäsuora selkäänpuukotus tuntuu hieman ikävältä. En nimittäin koe kirjoittavani "aivan mahdottomasti". Ja jos joskus raja ylittyykin niin koen olevani kykenevä poistamaan "aivan mahdottomat osat" pyynnöstä. Ja oletan kykeneväni jopa tunnustamaan syyllisyyteni ylilyönteihin edes joskus. Siksi tätä keinoa olisi kiva käyttää ensin. Mutta sitten toisaalta ymmärrän tämän byrikratian. Osa ihmisistä on ujoja ja luonteeni on kieltämättä ymmärrettävissä "Paavoiluna" jossa Paavo Lipposen ärtyisä kielenkäyttö ja olemus kohtaa Paavo Väyrysen egon ja asenteen. (Kyseessä on siis kombinaatio joka ei - yllättävää kyllä - lopputuota suurenluokan valtiomiestä.)

Luulen, että blogissani ärsyttää eniten aihe ja näkökulma. Kaksi mahdollisesti loukkaavinta teemaa ovat tietysti uskonnonvastaisuus ja seksi. Näiden kohdalla kuitenkin koen olevani varsin viaton. Uskontokritiikkini on liian pedanttista ja pitkäpiimäistä ollakseen aidosti häijyä tai kiinnostavaa ja tunteita herättävää. Ja seksin suhteen en ole repostellut etäännyttävillä rivouksilla jotka kuvotuksen kautta olisivat epäpornografiaa ; Seksuaalisuuden tarkalla kuvaukselal seksistä etäännyttävää. Enkä toisaalta ole myöskään mennyt vastapäiseen sudenkuoppaan eli kirjoittanut pornografista tai edes eroottista kirjallisuutta. Tekstini on seksiaiheessa itse asiassa jotain sellaista, josta Michel Foucault varoitteli "Seksuaalisuuden historiassa". Hänestä kulttuuria vaivasi "vapaamielistymisdiskurssi", jossa ihmiset puhuvat seksistä ja kokevat siksi olevansa vapautuneempia kuin viktoriaaniset ihmiset. Mutta he ovat kuitenkin päätyneet enemmän puhumaan seksistä kuin toteuttamaan itseään. Uskoisin että seksiteema -artikkelini nostavat enemmän liikehdintää yläpäässä kuin alapäässä.

Silti tai juuri siksi päätän näyttää miten pahoillani olen kirjoittamalla aiheen joka yhdistää nämä kaksi. Eli kiitos epäsuorasta asiakaspalautteestanne. Tämä oli aivan liikaa. Kiitos kiitos. Yritän kuitenin reiluna miehenä palauttaa palveluksen.

Ekstaasi.

Online Etymology Dictionary tuntee sanan "ecstasy" taustan; "late 14c., "in a frenzy or stupor, fearful, excited," from O.Fr. estaise "ecstasy, rapture," from L.L. extasis, from Gk. ekstasis "entrancement, astonishment; any displacement," in NT "a trance," from existanai "displace, put out of place," also "drive out of one's mind" (existanai phrenon), from ek "out" (see ex-) + histanai "to place, cause to stand," from PIE base *sta- "to stand" (see stet). Used by 17c. mystical writers for "a state of rapture that stupefied the body while the soul contemplated divine things," which probably helped the meaning shift to "exalted state of good feeling" (1610s). Slang use for the drug 3,4-methylendioxymethamphetamine dates from 1985."

Toisin sanoen ekstaattisuus liittyy mystiikan perinteeseen. Takana on ajatus transsintapaisesta ihmisen yhdistymisestä Jumalallisuuteen. Nykyisin ekstaattisten kokemusten hakeminen liittyy seksiin ja huumeisiin. Ajatus on sinänsä kiehtova, koska tunnetusti tietyt mielentilat voidaan hankkia eri keinoin ~ Joko 10 vuoden harjoittelulla ja meditoinnilla tai syömällä kaksi taikasientä. Näiden välille voidaan nähdä kilpailu.

Ja tämä kilpailu on pahinta mahdollista. Sillä ekologia kertoo luonnossa tapahtuvasta kilpailusta sen, että jos kysymys on saalis-saalistaja -suhteesta ei kyseessä yleensä ole kummallekaan katastrofi. Yhteiselämä on mahdollista. Sen sijaan syrjäyttävä kilpailu tapahtuu saman ekologisen lokeron sisällä. Näin taikasienet ovat kisaamassa pitkäjänteisen harjoittelun kanssa.

Syrjäyttävä kilpailu näyttäytyy oikeaoppisuuspuheessa, joka on yleisesti ottaen melkoisen häijyä. Siinä missä käännytettäviin suhtaudutaan usein suostuttelevasti - ja tämä taas vaatii onnistuakseen jonkinlaista huomioonottamista ja kohteliaisuutta - on opin sisäinen erimielisyys helposti kovan riidan paikka.

Ja näin mystiikot ovat - paitsi "tee se itse ilman aineita" -pilviveikkoja - myös kilpasilla seksuaalisuuden kanssa. Pidättäytyminen ja kieltäymys ja askeesi ovatkin siksi olennainen osa mystiikkaa. Ymmärrettävästi. Esimerkiksi Pyhä Teresa Avilalainen kuvaa mystisiä kokemuksiaan seuraavin sanoin "I saw an angel in bodily appearance to the left of me. He was small and very beautiful. I saw in his hands a long golden arrow at the edge of which seemed to be burned with fire. And then it seemed to me that this boom, he repeatedly pierced my heart, and penetrated to my very insides, and when he drew an arrow, it seemed to me that he took with her my heart, and he left me a great inflamed with love for God". Avilalainen kuvasi Jumalan kohtaamista kovana kipuna. Kipuna joka niin kova, että se sai hänet voihkimaan. Samanaikaisesti hänestä tämä tuska oli hyvin nautinnollista. Ja hän toivoi että kaikki epäilijät saisivat kokea vastaavan koska kokemuksen voimakkuus olisi itsessään osoitus kokemuksen aitoudesta.

Se, mitä sekä seksissä että meditoinnissa tapahtuu onkin ruumiinkuvaan liittyvä kokemusmuutos. Siinä missä normaalia ruumiinkuvaa voi kuvata kreikan kielen sanalla "στάσις" (stasis) joka tarkoittaa pysyvyyttä, tarjoaa ekstaasi poistuvan suhteen. Emootio on nautinnollinen itsen ja omien rajojen hämärtyminen. Ruumiillisuuden häviäminen korostaa kokemuksen mielellisyyttä, joka on tietysti helppo sekoittaa sielullisuuteen ja hengellisyyteen.

Näin ei lienekään järin ihmeellistä, että seksuaalisuus on joissain uskonnoissa liitetty suoraan jumalallisuuteen. Siellä seksuaalisuutta vastaan ei ole kilpailtu koska kyseessä oli enemmän väline mystiseen toimintaan kuin jokin aivan eri asia. Länsimaissa on kuitenkin otettu kilpailuasetelma.

Tämä aseltelma taas on ollut mukana jo aivan alusta lähtien. Sillä siinä missä kreikkalaiset jakoivat rakkauden kolmeen osaan, (1) philiaan, ystävyyteen (2) erokseen eli seksuaalisuuteen ja (3) agapeen eli vahvaan sitoutumiseen ja tunnesiteeseen. Tästä tehtiin Raamatullinen perinne, jossa seksuaalisuuden aktiin olisi kuuluttava kaikki ylläolevat osa-alueet. Toisin sanoen seksiä haluttiin rajoittaa ; Fuckbuddy jossa ystävyys ja eros kombinoituvat ei ollut "vielä riittävästi". Eikä tässä jääty edes priorisointiin eli pitäisi suosia sitä tilaa johon voi yltää. Vaan ajateltiin että fuckbuddy on kielletty oli sitten agape -suhdetta kehenkään tai ei.

Mutta tämäkin olisi vielä hyväksyttävää. Sillä itse asiassa uskonnollinen seksuaalirakenne on korvannut kreikkalaisen jaottelun aivan uudella, kylmemmällä, osiolla. Sillä seksuaalisessa perinteessä seksin oikeutusta on alettu korostaa avioliittoinstituution ja lisääntymisen kautta. Agape on korvattu avioliittokäsitteellä ja eros suvunjatkamisen intentiolla. Näin parisuhde on uskonnollisessa ympäristössä määrittynyt varsin kylmäksi. Katolisen kirkon ideana on se, että selibaatti on ihannetila. Ja jos tässä ei onnistu, on se korvattava avioliitolla ja suvunjatkamisella. Eros -rakkaus on itse asiassa totaalisessa pannassa, siitä on tehty pelkkä lihalisen himon synti.

Ja tästä asenteesta on tehty yhteiskuntaa värittävä normi, kulttuurin syvärakenne. Tässä on muistettava vain yksi lausahdus "Diktatuuri pysähtyy kynnyksellä, totalitarismi tunkee mukaan makuuhuoneeseen."

Sillä amerikoissa on ollut seksiasentorajoitteita jotka ovat olleet parhaimmillaan sitä, että vain "lähetyssaarnaaja -asento" on ollut sallittu. Laki on siis astunut makuuhuoneeseen ja kontrolloin seksuaalisuutta äärimmäisen tiukasti. Asentovalinnan kohdallakaan ei ole kysymys sattumasta. Sillä se, minkä olen oppinut eri asennoista on se, että lähetyssaarnaaja on suunnilleen se huonoin kaikista. (Tarkemmin: Se on huonoin kaikista niistä asennoista jotka eivät ole niin akrobaattisia että ne ovat käytännössä liian vaikeita toteuttaa muuten kuin teoriassa.) Esimerkiksi naisen päälläolo mahdollistaa syvemmän ja monipuolisemman liikehdinnän. Ja lähetyssaarnaajassa mies asettaa ruumiinsa tielle niin että esimerkiksi klitoriksen stimuloimaan pääseminen on hieman vaikeutunut. - Ymmärtäisin toki jos "doggystyle" olisi kielletty koska se pakottaa ihmettelemään sitä miten miehen ja naisen sukupuolielimet ovat niin erikoisen muotoiset että ne sopivat parhaiten yhteen kontta-asennoista. Tämä huomio taas viitaisi ikävällä tavalla Darwinin oppeihin ja ymmärtäisin jos tämä pilaisi joidenkuiden nauttimiskokemuksen. Mutta se, että otetaan juuri se vähiten tyydyttävä asento kuvastaa sitä asennemaailmaa jota seksuaalisuuteen on kohdistettu.

Toki tämä heijastuu avioliittonistituutin arvotukseenkin. Siinä missä esimerkiksi minä korostan sukupuolineutraalia avioliittoa juuri siksi että se mahdollistaa valinnan merkityksen ; Heteroliitto on tämän jälkeen eräänlainen statement oman avioliiton ihannetilasta eikä jokin josta yhteiskunta on päättänyt. Uskovaisten puolella sen sijaan oma näkemys avioliitosta halutaan institutionalisoida koko yhteiskunnan ainoaksi normiksi.
1: On erikoista miten vain heteroille tarkoitettu avioliittopuolustus ylläpitää myös slogania "Lapsella on oikeus sekä isään että äitiin". Tämä on outo koska homot eivät lisäänny. Asia voisi koskea adoptiokeskustelua, jota ei voida yhtäläisyysmerkein liittää avioliitto-oikteuteen. Lausuma on järkevä kun muistetaan miten kristillisyyden rakkauskartta on vääristetty. Eros on korvattu jollain joka on lähinnä sen byrokraattinen ja kylmä parodia-irvikuva.
2: Asiaa on haluttu määritellä. Eli että luotaisiin jokin uusi termi jolla olisi täsmälleen samat oikeudet kuin avioliitolla. Mutta sitä ei kutsuttaisi avioliitoksi vaan vaikkapa "yhteiskunnan hyväksymäksi parisuhteeksi". Tämä korostaa sitä, että avioliitolla halutaan olevan jonkinlainen spesiaalistatus. On hyvä huomata, että homoseksuaalien halua avioliittoon on tärkeää uskovaisille. Esimerkiksi USA:ssa uskonnolliset piirit pahastuivat kun avoliiton juridisia oikeuksia lisättiin. Huolena oli nimenomaan se, että nyt homoseksuaalit eivät enää haluaisi naimisiin. Tämä vihjaa siihen että eri määritelmällä samat oikeudet ei itse asiassa riitä. Vaan halutaan että avioliitolla on spesiaalistatus joka tehdään kaikille mahdollisimman haluttavaksi. Ja tämä haluttavuus kytketään uskontoon.

Tämä on ymmärrettävää koska mystisen ekstaasikokemuksen pahin kilpailija on seksuaalinen nautinto.

Usein mystikot korostavatkin sitä miten aikaansaaminen on sidoksissa seksiin siten että pidättyväisyys ja aika joka seksiin käytetään kulutetaan johonkin muuhun. Kuitenkin seksuaalisuusasenne näkyy tieteen kehityksessä ; Esimerkiksi itämaiset mystikot ovat toki innolla selittämässä jälkikäteen tiedemiesten löytöjä, eli he tulkitsevat monitulkintaisia ja epämääräisiä säkeitään after the fact. Kuitenkin länsimaisessa kulttuurissa tieteen rynnistys liittyy ajallisesti yhteen seksuaalisuuden vapaamielistymisen kanssa. Askeettinen buddhalainen kulttuuri tuskin tuottaisi Versaillesin palatsin kaltaista seksuaalisuuden tuhlailua. On selvää mistä että seksuaalisesti avoimen kulttuurin tuotokset tulkitaan löydön jälkeen mystikkojen piireissä. Mutta kun tutkia pitäisi, he tutkiskelevat mentaalisia harjoitteita saavuttaakseen vuosien työllä jotain jonka rahvainkin runkkari saavuttaa muutamassa minuutissa.

On hyvä huomata, että mystiikkaan ja askeesiin perustuvia kulttureita on ollut useita. Ne eivät ole tieteen kehittymisen kehto. Länsimaissa on toki mystisiä perinteitä, mutta onkin hyvä huomata että kristillisyys ja mystiikka olivat paikalla paljon kauemmin. ; Muutoksen selitykset on järkevintä hakea siitä mikä on muuttuja eikä siitä mikä on vakio. Uskovaisuus on siis hieman kuten videopelit tai hammasharjan käyttö nykymaailmassa. Ne ovat läsnä mutta ne ovat silti selitys vain hyvin harvalle asialle. Kristinuskon läsnäolosta tehdäänkin siis aivan perusajattelua harjoittaen selvästi vääriä ja ylilyöviä tulkintoja. Jos kristillisyydestä olisi hyötyä tieteelle, olisi tiede kehittynt aikaisemmin. Koska ei, joutuvat he after the fact selittelemään erilaisilla ad hoc -rakenteilla sitä miten tieteen löydöt sopivat heidän obskurantteihin riimeihinsä ja selittämättä jää se olennainen. Eli miksi he eivät löytäneet niitä tieteen löytöjä ensikädessä. Skeptikon on helppo huomata syy tähän selityksen löytämiseen mutta innovaation köyhyyteen ; Monitulkintaisuus ja epämääräisyys tarkoittaa sitä että mikä tahansa voidaan sovittaa kun ei ole mitään eksaktia muotoa johon pitäisi osua. Sama epämääräisyys tarjoaa liikaa vaihtoehtoja jotta niistä voitaisiin generoida minkäänlaisia järkeviä ilmiselviä hypoteesejä.

Seksuaalivastaisuus ei siksi olekaan argumentti mystiikan puolelta vain se ainoastaan kuvaa inhoa ekstaattisen kokemuksen helppoutta kohtaan. On selvää kummalle jää tältä kantilta enemmän aikaa tehdä asioita. Mystikoilla kuluu enemmän aikaa orgasmin tavoittleuun joten siitä tulee heille elämäntapa.

Don't do drugs Religion, aha.

Jumalaa tarvitaan vain jos kärsit huonosta seksistä. Väitänkin suoraan että jos väheksyt seksiä ja tarvitset Jumalaa et ole harjoittanut seksiä oikein. Uskonto voi siis olla sinulle jos olet paska seksissä ja saat paskaa seksiä. Mystiikka taas on kädettömille wannaberunkkareille sopivaa ajanvietettä. Mystiikka on jotain joka on itse asiassa nähtävänä koko rakkauskäsitteen tuhoamisena, koska siinä vastavuoroisuus ja toisen huomioiminen korvataan itseen ja omiin aistimuksiin käpertymisellä. Mystikko saa masturbatorisia fantasioita joissa ei ole toista persoonaa, vaan fantasia toisesta. (Mikä kuvaa osuvasti masturbaatiota muutenkin.)

Uskonto laajemmin taas on siis niille jotka eivät välitä seksistä mutta joilla on pakkomielle seksistä ja halu kontrolloida kaikkia muitakin tällä henkilökohtaisella saralla. Sekä mystiikkaa että muuta uskontoa yhdistääkin se, että se sopii ajatusmaailmaltaan erityisen hyvin niille joilla on vastenmielisyyttä seksiä kohtaan mutta jotka kuitenkin haluavat saavuttaa seksin tarjoaman ekstaasin. Minun silmiini tämä on likaista ja kaksinaamaista. Joten väitän että usknto sopii erityisen hyvin kaksinaamaisille ihmisille. Jos olet siis uskovainen etkä kaksinaamainen, suosittelen sinua harkitsemaan vakaumustasi uudestaan.
Sikälimikäli Teistä tuntuu että haluatte valitella filosofian epäkunnioittavuudesta tahdon vain huomauttaa että se, mistä tämä teksti tulee on paikka jossa tämänlaista - ja rehellisesti sanoen paljon häijympääkin - tavaraa löytyy. Lakia en riko, mutta lupaan lähestyä laillisuuden rajaa asymptoottisesti aina kun tämäntapaisia tempauksia esiintyy. Kiitos kun ette jatkossakaan rohkene ilmaista näkemystänne suoraan vaan kierrätte mutkan takaa. Se ei toki anna suoraa, keskustelevaa tai reilua vaikutelmaa. Mutta juuri näiden elementtien puute tekeekin siitä rehellisen. Ja tätä hyvettä minäkin arvostan!

lauantai 27. helmikuuta 2010

Vartijat, kaaos ja järjestys.

"Imagine me in a crowded marketplace, with a dagger up my sleeve, saying to you, "Polus, I've just go myself some marvelous tyrannical power. So, if I see fit to have any one of these people you see here put to death right on the spot, to death he'll be put. And if I see fit to have one of them have his head bashed in, bashed in it will be, right away. If I see fit to have his coat ripped apart, ripped it will be. That's how great my power in this city is!" Suppose you didn't believe me and I showed you the dagger. On seeing it, you'd be likely to say, "But Socrates, everybody could have great power that way. For this way any house you see fit might be burned down, and so might the dockyards and triremes of the Athenians, and all their ships, both public and private." But then that's not what having great power is, doing what one sees fit."
(Platon, "Gorgias" -dialogy)


Yhteiskunnallisissa asioissa ollaan yleensä montaa mieltä. Periaatteessa linjat voidaan vetää karkeasti kahtia Karl Popperin ja Platonin kautta. Platon kannatti harmoniaa, jossa korostuu yhteiskunnan toimiminen kuin kone, yksimielisyydessä.

Popperin mielestä Platonin yhteiskunta oli kauhein mahdollinen diktaturia, koska siellä sensuroitiin erimielisyys. Ja tätä ylläpidettiin esimerkiksi propagandalla ja valehtelulla, jotka "Valtio" - teoksessa hyväksytään, harmonian nimissä. Popper kannatti sensuroimattomuutta, kriittisyyttä. Erimielisyys on etenemisen avain, koska virheenkorjaus olennainen tapa oppia virheistä. Ja ennen virheen korjaamista virhe täytyy voida myöntää.

Tähän väliin on tietysti hyvä jättää yhteiskunta kokonaisuutena ja ottaa esille pieni palanen. Vartijat. Aloitan Platonista.

Platonin dialogissa Sokrates esittää että hänellä on suuri mahti, koska hän voi repiä maahan kenen tahansa yksilön, ja jos hän päättää että jonkun vaatteet revitään tämän päältä, hän voi tehdä tämänkin. Syynä oli se, että hänellä oli tikari. Tällä hän kuvasi sitä miten näkemys tyranniasta on erilainen kuin voisi luulla. Se ei vaadi paljoa.

Tätä kautta esiin voidaan kaivaa yksi ongelma: Vartija joka pamputtaa omistaa "tikarin mahtia". Tämän vuoksi Platonin "Valtio" opettaa, että vartijoiden tulee olla erityislaatuisia ihmisiä. Siksi vartijoille opetetaan miltei samat asiat kuin johtajille - jotka ovat filosofeja, viisaita johtajia. Ainut ero oli siinä että vartijoille ei opeteta dialektiikkaa, joka huipentaa johtajakoulutuksen. Tätä kautta Platonista vartijaksi pääseminen edellytti että vartijoilla olisi älyllinen kyky omaksua teoreettista tietoa, että olla innokkaita, päättäväisiä, toiminnallisia ja rohkeita. Johtajien tarvitsi olla yksipuolisemmin mutta korostetummin järki -ihmisiä.

Tässä Platon, ehkä hieman yllättäen, korostaakin sitä että syntyperä ei määrää statusta, vaan se minkälainen ihminen on perusluonteeltaan. Tämä onkin ehkä se liberaalein osa Platonia.

Tämä Platonin ihanne on käytännössä melko kaukana siitä vartijuudesta, jota nyky -yhteiskunnassa tehdään. Vartijakurssit ovat melko lyhyitä. Vartijoita ei tämän vuoksi arvosteta, ja toisaalta sinne päätyy helposti monenlaista yrittäjää. Minäkin olen ollut. Klisee sanoo että vartija on armeijaurallaan epäonnistunut poliisikouludropout. Vartija vetää steroideja ja pamputtaa päähän. Väkivaltainen, joka haluaa piestä eikä muuten saa.

Tässä diskurssissa vartija esitetään kielenkäytössä omavaltaisena ja väkivaltaisena anarkistina, "tikarin mahdin" kautta.
1: Tosiasiassa esitetyt puheet pamputusintoisista vartijoista ovat monessa suhteessa hankalia. Luultavasti niitä esittävät sellaiset tyypit, jotka eivät ole koskaan olleet "mäiskintätilanteessa". Ihmisillä, syyttömillä, syyllisillä ja muilla, on tapana pistää vastaan tässä vaiheessa. Pamppu on toki voimankäyttöväline, mutta se ei ole mikään myytillien amuletti joka tekee kantajansa immuuneiksi kaikille tavallisille aseille. Vartijaa voi teloa muullakin kuin vihkiveteen kastetulla hopealla. Kun kenelle tahansa syyttäjälle annetaan pamppu käteen ja sanotaan että "pieksepä tuota spurgua, jonka tautihistoriaa et tunne, ja joka jo nyt ärisee vastaan, etkä tiedä onko sillä puukkoa ja puntaria", niin tuskin pitäsivät sitä kovin hauskana ajanvietteenä. Tässä kikkana on tietysti se, että he eivät olekaan hakeutuneet vartijaksi. Tämä on pohjimmiltaan ad hominem. Jos pieksentä olisi päätavoite, on muistettava että siviilinä pystyy pistämään henkilöitä raiveliin vähemmällä valvonnalla, kiinnijäämisriskillä ja tuomioilla.
___1.1: Kontulan pahoinpitelyssäkin -joka on julkisuutta saanut, harvinainen ja vuosia sitten tapahtunut - ongelmana oli se, että "raportteihin oli laitettu eri asioita kuin mitä maailmassa oli tapahtunut". Harvassa tapauksessa pahoinpitelystä on edes vääristeltyä raporttia. Väkivaltatapahtumisen kiistäminen, alibin, paikallaolon ja muun vastaavan kiistäminen on varmasti hyvinkin tavallista siviilipuolella. Ja kun muistetaan se määrä (1) digikameroita ja (2) vartijoita on maailmassa, on selvää että vartijat eivät elä pampunheilutuksella. Kiinnijääneitä olisi yksinkertaisesti pirusti enemmän.

Käytännön tasolla vartijoiden ongelma on kuitenkin aivan toinen. Kun puhutaan "järjestelmällisestä vartijoiden dissaamisesta", käytännön tasolla ongelma ei ole se että vartijat olisivat omavaltaisia. Tässä heitä katsotaan kieroon juuri sen vuoksi että he ns. "edustavat järjestelmää". Ja siinä missä poliisit omaavat mahtia, vartija on sellaisessa asemassa, että sitä on melko turvallista vastustaa ja häiriköidä. Eli monesti vartijaa ei dissata siksi että hän olisi individualisti, joka käyttää "tikarin mahtia". Sehän on juuri sitä, jota anarkisti tekee, esimerkiksi rikkoessaan ikkunoita (jotka edustavat talousjärjestelmää) tai maalatessaan spraypullolla seinään merkkejä (koska seinä edustaa järjestelmää, ja maalaus on kritiikki sitä kohtaan.) Olipa maalarien kanssa yksimielinen tai ei, on selvää että aiheen diskurssi sallii ainakin tietyssä määrin "tikarin mahdin".

Vartijaa vihataan koska heidän identiteettiinsä on leimattu "Platonin vartijuus". He ylläpitävät järjestelmää. Vartija onkin vastustettava. Mutta täysin päinvastaisista syistä, kuin mitä esimerkiksi lehtiin mielipidekirjoituksissa kirjoitetaan. Sillä näissä vartijoita moititaan siitä että vartija ei ole Platonistinen. Tässä vartija on syyllinen koska hän on Platonistinen. Tällöin kriitikko ottaan ikään kuin "Popperistisen kannan." Ongelmana on tietysti se, että tässä ristitulessa vartija on syyllinen jo valmiiksi. Tehtäväksi jää vain tuomion kirjoituksen tarkan sisällön valinta.

Tässä kannassa vartija on pohjimmiltaan varastelua, spreijailua ja väkivaltaa sensuroiva taho. Ja tämä tarkoittaa jonkin asteista totalitarismia.

Vartija kohtaa helposti, jos on aktiivisella alueella töissä, päivittäin ärhentelyä, jossa vartijaa oikein tarkoituksella ärsytetään. Vaikka tilannetta yrittäisi hoitaa kuinka asiallisesti ja rennosti, ja etenkin silloin. Koska silloin vartija edustaa eniten systeemiä.
1: Jos miestä pureva koira ei ole uutinen mutta koraa pureva mies on, se että vartija ylittää valtuutensa on uutinen. Toisin päin asia ei ole kovinkaan kummoinen. Jos vartija keskeyttää vaikkapa Kalliossa sisäisen kahinan, jossa vartijoita dissaavilla miehillä on kesken miiminen itsensä toteuttaminen jossa puretaan moraalista närkästystä alkoholista saaduilla kaloreilla. Se ei ole uutinen. Muuten lehdet olisivat liian täynnä.

Sillä tosiasiassa toisinajattelija -anarkistiksi itsensä usein leimaava ärhentelijä saa statusta jos saa vartijan pampusta. Se on sitä mitä hän haluaa. Erikoisinta on tietysti se, että mukana on myös lehdistöä. Olin huvittuneena jo sinä päivänä kun olin ensimmäistä päivää FPS:ällä töissä vartijan hommissa. Lehdistössä oli juttua siitä miten FPS:än vartijat ovat asiattomia. Todisteena oli muun muassa haastatteluja, joissa viitattiin tiettyihin vuosiin ja tiettyihin tapahtumiin ja paikkoihin. Ongelmana oli vain se, että firmaa ei oltu edes perustettu tällöin. Joten FPS:än vartijoilla oli pidempi väkivaltahistoria kuin mitä firmalla oli ikää. Journalisti ei ollut tarkistanut tietoja, jotka olisi löytynyt yksinkertaisella googlehaulla.

Samanaikaisesti uutiskynnystä ei ylittänyt esimerkiksi se, kun minä Pasilan LIDListä työvuoron päätteeksi lähtiessäni sain kohdata väkivaltaisuutta, työajan jälkeen, vain siksi että olen "kuratakki". En provosoinut väkivaltaa, ja olin varsin sovitteleva vielä kun tilanne oli päälläkin. Tämä ei luonnollisesti ollut este. Tämä on työn varjopuoli. Jos menisin journalistille - vaikka sille samalle journalistille, joka kirjoitti FPS:än vartijoiden julmuuksista ennen FPS:än perustamista - itkemään, sanoisi varmasti että "työn varjopuoli". Että "mitä läksit, nii." Samaa voisi käydä isälleni, joka on toiminut vartijana "pidemmän kaavan kautta". Kun häntä ihan tuoreesti potkaisi narkomaani, ei minkään valtakunnan uutiskynnys ylittynyt.
1: Ja tavallaan tässä lausumassa olisi vinha perä. Tilanteen ei pitäisi olla kenellekään täysjärkiselle mikään uutinen. Jos ilmoitat että haet poliisiksi, sotilaaksi tai vartijaksi, puoliso ja sukulaiset taatusti kommentoivat säännönmukaisesti sanaparin "vaarallinen työ".

Taustalla on jännä ajatus. Että virkavaltaa kohdatessa kohdataan kone, ei ihmistä. Tosiasiassa työidentiteetti ei ole ihminen, vaan tämän välineellisen identiteetin sidosvoima. Ja tätä voidaan olla monesta syystä. Jos samaa noudattaisi kaupassa tai siivoojia nähdessä, esittäisi että kassa on vain asiakaspalvelija. Toki osa ihmisistä kohteleekin kassoja täten, mutta vartijoita vastustavissa piireissä kassat ja siivoojat ovat "järjestelmän sortamia". Tässä on aistittavissa tiettyä jännitteisyyttä. Sama argumenttirakenne on toisaalla hyvä ja toisaalla huono.

Ehdottomasti vartijoiden väärinkäytöksiin on tartuttava.

On aina hyvä miettiä että kuka sitä "tikarin mahtia" pitääkään, ja onko "tikarin mahdin" vastustaminen noussut niin vahvaksi että se liikaa rajoittaa yksilön oikeuksia. Itse olen sitä mieltä että Platonin ongelmana on liiallisuus. Hänhän esimerkiksi halusi kieltää monikieliset soittimet, koska ne olisivat kasvatuksellisesti huonoja. Kielisoitinten tuli olla muutamakielisiä ja niillä piti soittaa harmonisia kappaleita. Kasvattaessa kaikkia lasten tunnekuohuja piti ehkäistä, eli kasvattavat tarinat ei saaneet olla vahvoja tunteita herättäviä. Toisessa päässä taas on Hobbeslainen helvetti jossa kaikilla on "tikarin mahti" ja kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa.

Tätä selvittelyä taatusti helpottaa se, että järjestelmän vastustaminen liitetään usein retoriikan tasolla individualismiin ja omavaltaisuuteen. Tässä positiossa kun tunnustetaan että tikarin mahti ei vaadi "järjestelmää", jotain suurta yhteiskunnallista joka murskaa. Vaan yksilökin voi harjoittaa sitä. Samaa retoriikkaa voidaan luonnollisesti soveltaa niihin jotka eivät tottele pyyntöjä, käskyjä ja kehoituksia. Asiaa helpottaa se, että vartijoiden väkivaltaa liitetään lakitekstiin. Tämä tarkoittaa että lakitekstillä voidaan rangaista myös näitä "anarkisteja".

torstai 29. lokakuuta 2009

Pornon määrittelystä, rajaamisesta ja kieltämisestä.

"I can't define pornography, but I know it when I see it."

Pornografiasta on tullut kirjoitettua paljon, koska se on provokatiivinen aihe, jonka kautta voidaan nostaa esiin monia juttuja jotka muuten olisi "tylsiä". Ajattelin että tällä kertaa voisin nakuttaa siitä sen määrittelyn ja kieltämisen kautta. Valitettavasti en ehdi katsomaan pornoa, kun olen aina kirjoittamassa siitä. Olen siis hieman kuten sinkut avioliittoneuvojat.

Pornoa kielen päälle. Määritelmää hakemassa.

Etymologisesti sana "pornografia" tulee kreikan sanasta joka tarkoittaa prostituoituja. Kuitenkaan tämä ei ole sellaisenaan kovin hyvä määritelmä koska pornografiaksi luokitellaan aineistoa joka ei kerro tai kannusta prostituutiota. Tämä on siksi hyvä esimerkki siitä miten etymologia ei ole "täydellisten määritelmien lähde", vaikka joskus tuntuu että tätä sellaiseen käytetään.

Pornografialle on kuitenkin löydettävissä kolme käytettyä päämääritelmää. Se on hyvä, koska muuten ilmiön rajaaminen ja siitä keskustelu olisi aika vaikeaa. Voidaan päästä hieman parempaan kuin "tiedän kun näen", joka on eräänlainen tapa autoritarisoida omat tuntemukset ja fiilikset.
1: Pornografia on mikä tahansa aineisto joka on seksuaalisesti sävyttynyttä. Tällöin käytännössä mikä tahansa voi olla pornografista. Esimerkiksi Viktoriaanisiin aikoihin nilkan näyttämistä pidettiin riskaabelina. Japanissa naisen niskaa pidettiin eroottisimpana ruumiinosana, ja vanhassa kreikassa se oli kainalokuoppa. Toisaalta monissa metsästäjä-keräilijäheimoissa kuljetaan rinnat paljaana ja tämä ei välttämättä ole useimpien mielestä mitenkään eroottissävytteistä. Paitsi tietysti joistakuista. Ja joku voi periaatteessa ottaa innostusta vaikka anatomian tai taidehistorian oppikirjojen kuvista. Tällöin pornografia on kovasti muuttuvaa, kulttuurisidonnaista ja kaikenkattavaa. Toisaalta rajanveto voi olla aiheellinen.
2: Toisen määritelmän mukaan pornografia on seksuaalisesti sävyttynyttä aineistoa joka on pääasiassa tarkoitettu aikaansaamaan kiihottumista. Tässä kohden vältetään monet 1 kohdan omituisuuksista. Taide, heimokulttuuri ja anatomian oppikirjat, puhumattakaan kumisammakoista, ei ole valmistettu siihen tarkoitukseen. Mielenkiintoiseksi tämä muuttuu tietysti siinä vaiheessa kun aletaan miettimään "tekijän motiiveja". Sillä vaikka motiivi olisi kiihottaa, se ei tarkoita että se olisi ainut tarkoitus. Tätä kautta esimerkiksi kaunokirjallisuudeksi, ei pornoksi, yleensä luokiteltu "Lolita" kirjan arviointi on vaikeaa. Se on toki mm. argumentti tai vähintään kysymysten herättely asian tiimoilta. Se on myös seksuaalisesti värittynyt siinä määrin että kiihottumiskysymys on oleellinen. Samoin kuin "Last Tango in Paris" taatusti tavoittelee kiihottumisia, mutta se tekee myös poliittisia kannanottoja. Kysymys on "mikä on tarpeeksi muuta /liikaa kiihottamista".
3: Kolmas tapa on normatiivinen. Siinä pornografia määritellään sitä kautta että niissä on seksuaalisesti kiihottavia aineistoja, joita käytetään jotenkin pahassa ja likaisessa mielessä. Tällöin arvojen loukkaaminen astuu mukaan kuvioihin. Tämä näkökanta korostaa sitä että suuri osa seksuaalisesti kiihottavasta materiaalista ei olekaan pornoa, vaan jotain. Tämä pakottaa vahvaan erotteluun "erotiikan" kanssa, koska tässä pornografia määritellään pahuuden kautta. Tällöin jos puhutaan pornon vahingollisuudesta, tämän esityksen porno on aina vahingollista, ja sen sijaan olisi keskusteltava aina siitä onko "tämä ja tämä" pornoa. Tässä valtavana ongelmana on tietysti se, "kenen arvot". Nimittäin normaalisti kaikki sensuuri tehdään aina ja kaikkialla vedoten jotenkin arvoihin ja ideologioihin joiden kautta ne arvot tulevat. Porno on tässä pohjimmiltaan auktoriteetin asemaan nostetun moraalikäsityksen määrittämää "kiellettyä seksuaalisuutta" tai ainakin sen toteuttamisen rajoittamista. Moraalinäkemykset eroavat tässä kohden suuresti, ja mukaan astuu monia ensimmäisen määritelmän ongelmia:
___3.1: Pitääkö nilkkakuvat kieltää kaikkialla, vai vaan Viktoriaanisissa kulttuureissa, vai ainoastaan Viktorianaikaisen englannin arvoja kannattavilta yksilöiltä? Tämä sama kysymys tulee vastaan oluenmyynnissä: Islamilaiset eivät saa juoda olutta, joten pitäisikö kaikkien oluen juominen kieltää jotta he eivät ajautuisi kiusaukseen?
___3.2: Toinen, yleinen näkemys on se, että pornografia tarkoittaa kaikkea sellaista seksuaalista aineistoa joka vahingoittaa naista. Yleisesti keskustelussa nostetaan esiin juuri naisten oikeudet. Tämä kertoo siitä että miestä ei nähdä pornon suhteen uhrina, mutta se on naiselle ensisijainen asema.
___3.3: Kolmas yleinen näkemys on se, että porno on seksuaalista aineistoa joka turmelee. Tätä kautta se rikkoo jotain "yleisiä arvoja", ja muuttuu yksilön oikeudesta yhteisön asiaksi. Tätä kautta yhteisön arvomaailma on se, mihin on ikään kuin pakko peilata: Yksilön arvoillahan ei voida antaa arvoa koska hän voi sanoa että aineisto "muuttaa" häntä, tai jopa "kehittää" häntä johonkin suuntaan. "Turmelu" on tätä kautta helposti vain mielipide. Erikoiseksi konventioihin vetoamisen tekee se, että Usein esitetään että pornografia olisi vain pienten käyttäjäryhmien juttu. Tämä riippuu taatusti käytetystä määritelmästä. Se on kuitenkin hyvin levinnyt ja taloudellisesti pärjäävä, joka viittaa päinvastaiseen. Marginaaliryhmät eivät voisi tuottaa valtavan suurta kannattavuutta. Se, mitä konnotaatioissa kokeetaan "pornografiaksi" ei siis ole yleisiä näkemyksiä vastaan. Jos moraali on yhteisön moraali, se tarkoittaa sitä että normatiivisen näkemyksen mukaan suuri osa "pornografian" nimellä myytävästä ja tarjottavasta aineistosta ei olisikaan "aitoa pornoa", vaan vaan harmitonta "erotiikkaa". Toisaalta turmelua vastaan puhuu se, että se itse asiassa vähentää ikäviä asioita. Jos tämä on siis perustelu sen vähenemiselle, olisi johdonmukaista väittää että tämä asiantila jotenkin velvottaisi siihen tai tekisivät pornosta jotenkin tuettavan asian, jota kannatettaisiin ja tuettaisiin rikollisuuden vähentämisen ja yhteishyvän nimissä, kuten vaikka uskontojen kohdalla tehdään.
Kun asiaa katsoo laajemmin, on selvää että "seksuaalisesti eksplisiittinen materiaali" voi kulkea hyvinkin erilaiseen tulokseen sen suhteen, onko se pornoa vai ei, vaikka sen kiihottavuus, kantaaottavuus tai haitallisuus ei olisi edes erimielisyyden alla. Ongelmana aiheessa onkin se, että tämä hämärtyy. Olisi syytä keskittyä siihen, mitä haittaa asioista on. Näin samanmielisyys nousee näennäisen erimielisyydenkin takaa helposti ja usein.

Erikoinen 1 ja 3 aineiston välillä on se, että jos asiaa katsotaan laajemmin, harva itse asiassa pitää niiden sisältöä samana. Syy on siinä että kun 3 vahingoittamista pidetään keskeisenä elementtinä, harva itse asiassa pitää sitä seksuaalisesti kiihottavana. Tätä kautta valtaosa esitetystä pornografian nimellä kulkevasta aineistostakaan ei olisi "aitoa pornoa". Raiskaamiset, kuolleisiin sekaantumiset, lapsiporno, silvontaporno, väkivaltaporno ja muut haitalliset asiat ikään kuin "yleistä kannanottoa ajatellen" eivät ole 1 kohdan pornoa mutta ovat ehdottomasti 3 kohdan pornoa. Moraaliarvoiltaan konservatiiviset suosivat tavallisesti juuri tätä määritelmää mutta käyttävät sitä huolimattomasti. He vaihtavat 1 ja 3 kohdan määritelmiä, jotta kaikki seksuaalisesti kiihottava saataisiin kiellettyä automaattisesti pahaksi. Itse asiassa tällöin he eivät argumentoi asiasta, vaan määrittelevät koko ilmiön pahaksi vain sen vuoksi että he eivät pidä siitä. Vastaavalla tempulla voitaisiin kieltää aivan mitä tahansa. Jos uskonto määritetään kultinkaltaiseksi, eli sen harmin ja haitan mukaan. Ja sitten vaihdetaan uskonnon määritelmä yleensä hengellisyyteen ja sanotaan sitten että kaikki hengellisyys tulisi kieltää, harva ottaisi juttua vakavasti.

Yleensä ottaen tästä käy selviksi se, että suuri osa erimielisyyksistä eivät ole edes näkemyksellisiä. Aiheen piirissä kaikki ongelmat määritelmäepäselvyyksissä korostuvat: Yksimielisyys saattaa hämärtyä määritelmäerimielisyyksien taakse. Ja toisaalta joskus sama termi ja sama kanta voi johtaakin erimielisyyteen: Joku voikin vastustaa koko pornografiaa ja toinen vain sitä vahingollista osaa, heillä on keskenään eri määritelmät ja samat sanat. Heidän välillään on tällöin erimielisyys, joka ei näy kovin helposti. Se näkyy vain laajemmassa analyysissä. Ja tällöinkin vain, jos aiheet kuten taidekuvat astuvat mukaan keskusteluun.
Tämä korostaa sitä että aiheen parissa ei voida vain "kokea". Jotta voidaan ylipäätään ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa, joka on minimitaso aidolle kommunikaatiolle, ei täyty jos ei olla tarkkoina. Siksi on tiedettävä mitä määritelmiä kukin käyttää, ja että niissä myös pysytään.

Pornon käsiraudat, missä saa käyttää ja missä menee rajat.

Kun mietitään lakiasioita, on pakko miettiä myös sitä mitä valtio saa kieltää ja mitä ei. On oltava jotain perusvapauksia ja joitain perusvelvollisuuksia. Lisäksi eston voimakkuudesta tulisi jotenkin voida päättää. Perinteisesti eroottiseksi luokitellun aineiston esittämisen puolta on pidetty taiteilijoiden ja liberaalien toimesta. Sen sijaan uskonnolliset ja konservatiivisest tahot ovat pyrkineet kieltämään sitä. Yleensä tässä on muutama perussyy:
1: Seksi itsessään nähdään pahana, jolloin sen tekeminen aina on syntiä. Siispä sen esittäminen taiteessa tai pornografiassa on kiellettävä.
2: Seksi itsessään on hyvä asia, mutta pornografia vetää sen väärään paikkaan. Toisin sanoen tämä on sama, kuin vaikka jumalanpalvelus, joka on kirkossa harras tilaisuus, mutta jos se tehtäisiin kaatopaikalla kasassa ihmisen paskaa, se olisi jotenkin luonteeltaan herjaava. Liberaalit taas voivat vastustaa samaa aineistoa joko sen takia että se haittaa naisen oikeuksia ja mahdollisuuksia, orjuuttaa ja tekee hänestä kohteen, objektin.

Toisaalta taas monet, feministitkään, eivät ole vakuuttuneita että se olisi vahingollista. Ja silloin sen rajoittamiseen ei heistä pitäisi olla syytä. Osasta kaikki seksi muuttaa naisen kohteeksi, toisten mielestä vain väkivaltaporno ja alan alipalkkaus tekee niin. Kolmannen mielestä syyllisiä on myös silloin, kun alla on "vapaaehtoinen pakko", eli se että ihminen elää köyhyydessä ja ainut vaihtoehto säälliseen elämään on ammatinvalinta. Tällöin ihminen voi valita köyhyyden. Mutta reiluksi tilanteeksi sitä ei voi silti sanoa.

Molemmissa linjoissa esiintyy tietysti myös moraalin laillistaminen (legal moralism), joka on siitä erikoinen tapa, että siinä vastuu moraalisista toimista otetaan yksilöiltä pois. Se on näkökanta, että jos jokin asia on paha, siitä on tehtävä myös rikollista. Tätä kautta moraalia ei vahdi yksilö, vaan ympäröivä kulttuuri. Oikeus päättää asiasta ei siksi ole yksilöllä vaan yhteiskunnalla. Tätä tapaa voidaan perustella sillä että valtio suojelee kansalaisiaan vahingoittamasta itseään. Ongelmia tulee tietysti tilanteissa, jotka itse näkee harmittomina mutta joita jotkut muut paheksuvat. Pahimmissa tilanteessa valtio muuttuu "isoksi veljeksi", joka kontrolloi toimintaa. Totalitaariset kulttuurit ovat tyypillisesti eläneet tällaisessa tilassa. Yksilön asioista on tehty yhteisön asioita.

Toinen perustelu on tietysti moraalinen paheksuttavuus. Pornografian myyminen aikaansaa paheksuntaa koska se kritisoi uskontojen periaatetta jossa pornografia on kielletty. Tässäkin takana on totalitaristisista valtioista tuttu periaate, jossa kritisoiva diskurssi ja vaihtoehtoiset mielipiteet kielletään. Toisaalta yhteiskunnan pornografistuminen on tuottanut hankaluuksia, kun pornografiaan törmäävät nekin jotka siihen eivät halua törmätä. Tilannetta voi verrata vaikkapa passiiviseen tupakointiin.

Normaalisti liberaalit vastustavat yhteisön valtaa määrätä asiasta, vaikkapa uskonnon kautta. Tosin tässä usein asetetaan poikkeuksia, kuten lasten kohdalle. Yleisenä ilmiönä liberaalissa näkemyksessä porno on sensuuria. Voidaan siis eräällä tavalla sanoa että on yleistä asettaa jotain rajoitteita, ja pitää asiaa enemmän rajanvetokysymyksenä. Tässä perusteluna voi olla vaikkapa esitys siitä että aikuinen osaa miettiä asioita ja on fysikaalisesti eri tavalla kehittynyt. Toki hieman vastaavan tapaista argumentaatiota esiintyy myös pornografian kieltäjillä. He suojelevat yhteisön heikkoja ja ymmärtämättömiä jäseniä, joista osa vain sattuu olemaan aikuisia. Tällöin tilanne vertautuu esimerkiksi huumeisiin, joita aikuisetkaan eivät saa laillisesti.

Jos asiaa lähestytään John Stuart Millin harm principlen kautta, sensuuriin pitäisi olla hyvä syy. Sensuurilla pitäisi estää selvä haitta. Ja se pitäisi rajata siten että harmitonta ei mene tarpeettomasti mukana. Luudalla pitäisi lakaista vahingoittava aineisto. Tätä kautta huumeiden kielto suojelee henkeä ja elämää, mutta pornografian kohdalla tilanne on selvästi erilainen. Ja on selvää että valtaosa pornografiaksi kutsutusta ei aikaansaa ongelmia, jos ongelmaksi lasketaan vain fyysinen vahingoittuminen. Ongelmia tässä perustelussa tulee NAMBLA:n kohdalla. Se kun perustelee lapsipornoa sillä että lapset pitävät siitä. Heidän mukaansa tästä ei siis ole haittaa. Lapsiporno pitäisi siis heistä laillistaa.

Kysymys on tavallaan siitä kuinka suuren arvon ilmaisunvapaudelle antaa. Pornografia on ehkä makaaberia, mutta se on kuvallista ja sanallista ilmaisua. Eihän sananvapaudessakaan kielletä kliseisiä mielipiteitä. Toinen on sen henkilökohtaisuus. Henkilön moraali on hänen käsissään ja seksuaalielämä ei oikeasti muille kuulu. Tätä kautta pornografian kieltäminen on hieman sama kuin komentaminen siihen kenen kanssa saa mennä naimisiin. Tietyssä määrin tätä on tietysti myös laki joka estää lasten kanssa naimisiin menon. Homoseksuaalisten avioliitot ovat jo monisyisempi tilanne. SM -pornossakin on kaksi vapaaehtoista. Täyttyykö harm principlen ehdot, vai onko tarvetta sessiokohtaisempaan tarkasteluun, mikä tarkoittaa tarkempaa erittelyä, määrittelyä ja tarkkailua?

Kaikkien onneksi Millkin hyväksyy suostuttelun, suorastaan kehottaa siihen. Ihmisiä saa siksi varoitella tai suositella jotain asiaa, mutta ei kieltää. Yksilö voi itse päättää ottaako hän toisen esityksen vakavissaan vai ei. Tätä minä kannatan. Hieman kuten uskontojenkin kanssa. On hyvä että tarjotaan. Mutta pakko ei pitäisi osallistua. Ja halutessaan ilmiötä pitäisi voida välttää. Ja osa on sellaista settiä, että on hyvä että kielletään.

perjantai 23. lokakuuta 2009

Vapaudesta pakeneminen.

Esimoderni ihminen elää ulkopuolelta, eli hänellä on ulkopuolelta määrätyt normit. Moderni taas kumpuaa sisältä.

Vaikeutena on tietysti se, että yhteiskunta on pysynyt pystyssä esimodernina aikana. Ja se on rakentunut sellaiseksi että se sopii esimodernin näkemyksen kanssa hyvin yhteen. Esimoderni feodaalinen luokkarakenne oli sellainen että systeemi pysyi kasassa. Kaikilla oli rooli ja paikka. Sitten tuli murros moderniin. Yhteiskunnan infrastruktuuri on kuitenkin yleensä rakentunut tietyn kulttuurin ympärille, ja sen muuttuminen on hitaampaa. Ja koska myös byrokratian perimmäisenä tavoitteena on yhteisten asioiden hoitaminen, niin oudolta kuin se voikin tuntua, sekin on sopeutunut "menneisiin oloihin", tukemaan vanhaa järjestelmää. Veroilmoituksen täyttö ajaa kuitenkin yhteiskunnan rahavarojen hoitamisen asiaa. Vaikka onkin mutkikasta. Byrokraattisen järjestelmän uudelleenrakentaminen taas on yllättävän mutkikasta (sen vuoksi veroilmoituksen täyttäminen on yhä niin vaikeaa.)

Tästä päästäänkin modernismin murrosaikoihin, ja tähän liittyvään totalitarismiin.

Erich Frommin mukaan totalitarismien syntymekanismi on yksinkertainen. Se ei ollut kuitenkaan infrastruktuuriin perustuva, vaan se otti keskiöön enemmänkin sen että ihmisen tunne -elämä oli esimoderni, mutta yleinen arvomaailma veti - esimerkiksi yllä olevien kautta, mutta myös yleisen "ajan esitysten" ja sen esittämien normien kautta - moderniin suuntaan.

Tätä kautta ihmisten ajautuminen totalitarismin kahleisiin oli ensisijaisesti vapautuminen. Eurooppa vapautui uskonnon kahleista, mutta ihmiset eivät olleet vielä henkisesti valmiita ottamaan sisäisen vapauden kokemusta. (Heitä ei oltu esimerkiksi kasvatettu siihen.) Tämän vuoksi syntyi arvotyhjiö, ja uskonnot korvattiin toisilla ulkopuolisilla auktoriteeteilla.

Fromm ei siis nähnyt modernismia tai vapautta pahana. Pikemminkin hänelle totalitarismi on häiriötila vapaudessa ja demokratiassa. Vapaudesta ei siis seuraa hänen mukaansa automaattisesti totalitarismia, vaan itse asiassa totalitarismi onkin vapauden negaatio: Totalitarismiin ajoi vapaudesta pakeneminen. Ei siis vapaus, vaan se että vapautta tarjottiin ja ihminen ei halunnut ottaa sitä vastaan. Jo Frommin teoksensa nimen "Escape from Freedom" pitäisi kai sanoa tämä.

Vapaudesta pakeneminen tarkoittaa siis sitä että elämän sisältöä ja arvoja ei haluta hakea sisältä, itsestä, miettimällä moderniin tapaan. Joten poistunut ulkoinen tapa siirretään Jumalasta maallisempiin ohjaajiin. Mikä tarkoittaa sitä että myös uskonnot ovat "vapaudesta pakenemista", ulkopuolelta haettua täytettä. Tämä liittyy lujasti myös valistuksen ajatteluun. (Valistus onkin yksi modernismin versio, ettei sanoisi "ensimmäinen vedos".) Kantin mukaan valistumaton ihminen on "itsevalitussa alaikäisyyden tilassa", eli hän on kyvytön ajattelemaan ilman toisten johdatusta. Ulkopuolelta tuleva komennus taas nähtiin nimen omaan valistumattomuuteen asettamisena. Esimoderni, auktoriteettia totteleva, on siis lapsi, huollettava. Olisi rohkeaa olla vastuun ottava aikuinen, joka miettii asioita eikä vain tottele, olipa toteltavana sitten kirkollinen, jumalallinen tai diktatoorinen komentelija.

Jännittävästi voisi sanoa että totalitarismin ongelma oli esimoderni mieli, tai esimodernia mieltä tukeva yhteiskuntarakenne moderniin pyrkivässä maailmassa. Näin esimoderni maailma ikään kuin näytti viimeisen kyntensä. Yhtenäiskulttuuri iski kerran ennen tuhoaan. Hieman kuten "Hagakuressa" ihailtu samurai joka oli lyönyt vielä yhden kerran, vaikka hänen päänsä oltiin lyöty irti.

Tätä kautta kuitenkin voidaan löytää syitä uskomiseen uskomiseen : Eli vaikka uskonnot olisivat totuusarvoillisesti miten epätosia tahansa, uskonnosta olisi hyötyä yhteiskuntaa ylläpitävänä voimana. (Mikä on sinällään mahdollista, koska evoluutiohan korostaa hengissä selviämistä ja riittävän oikeita ratkaisuja riittävän nopeasti sen sijaan että toiminnan kohteena olisi absoluuttinen tieto.) On kuitenkin hyvä huomata että totalitarismi onnistuu vain esimodernissa mielessä, siinähän ohje otetaan ulkopuolelta. Jos korkein auktoriteetti on sisällä, kuten modernissa riskitilana on sen sijaan anarkismi. Mielestäni modernismista seuraa anarkismia yhtä varmasti kuin uskonnosta totalitarismia, eli ei kovin todennäköisesti. En siis koe uskonnosta yleisilmiönä olevan merkittävää hyötyä tai haittaa. Lahkoista ja kulteista sen sijaan on haittaa.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Kaikentyyppiset Totalitaariset Helvetit.

Aldous Huxley kirjoitti kirjan "Uljas uusi maailma". Siinä esiintyy perinteiseen tapaan maailma, joka on rakennettu tukemaan utopiaa, ja joka on sitten muuttunut käytännön tasolla jonkinlaiseksi dystopiaksi. Tie Helvettiin on jälleen kerran rakennettu hyvistä aikomuksista. tämä näkökanta on kirjallisuudessa tietysti kiva, koska pelkkä täydellisen maailman kuvaus on helposti propagandalta maistuvaa kiiltokuvaa. Tai sitten kiiltokuvia joita on rakennettu propagandan vuoksi. Kun ristiriitoja tuodaan esiin systeemistä, voidaan sanoa jotain kannanottoja jopa ihan oikeasta maailmasta. Mutta kun se tehdään kirjassa, on vastuu tietysti lukijalla.

Kirjassa satirisoidaan perinnöllisyystiedettä sekä kasvatusintoilijoita. Tämä tehdään kuvailemalla maailma, jossa ihmisiä ohjataan totalitaarisesti paremman nimissä kaikenlaisilla keinoilla.

Tätä voidaan katsoa, paitsi suppeasti menetelmien kritiikin kautta jolloin kirjan kritiikki kohdistuu siihen mitä siinä ilmenee, myös laajemmin esimerkiksi utilitarismin kritiikin kautta jolloin menetelmät edustavat jotain asiaa, tässä kohden järjestelmällistä yhteiskuntaa jossa työnjako toimii. Ehkä jos yleinen hyöty asetetaan yksilön hyödyn edelle, ei enää voida sanoa että kukaan ihminen saavuttaa edut. Edut ikään kuin lankeavat abstraktiolle, joka voi olla vaikka valtionkassan taseet ja matalat rikostilastot.

Kirjassa keskeisessä teemassa nimittäin on "bokanovskoidut" ihmiset, jotka ovat (1) kloonattuja sekä (2) ohjatusti kehittyneitä. Prosessissa alkiolle asetettiin valmis, synnynnäinen kasti, johon hänet kehitettiin säädellyillä ravinteilla, lääkeaineilla, kemikaaleilla ja hapen annostelulla. Tämä on sitä "perimäpuolta."

Kasvatuspuolen totalitarismia kirjassa edustaa hypnopedia, eli unen aikana tehty aivopesu, sekä ehdollistaminen. Tämän kombon seurauksena ihminen nauttii siitä kastista, johon hän on syntynyt. Tämä on kasvatuksellista, koska esimerkiksi tropiikkiin asetetut ehdollistetaan pitämään lämpimästä ja rakettilentäjät "oloutetaan" liikkeeseen. Kirjan sankari Leninakin on, ei geneettisesti lentämisestä nauttiva, vaan siitä nauttimiseen koulutettu.

Lisäksi on tietysti näiden yhdistelmä, huumausaine "soma", jonka nauttiminen on ympäristötekijä ja joka vaikuttaa fyysiseen rakenteeseemme koska meillä on tietynlainen perimä.

Kirjassa Lenina kohtaa systeemin satunnaisen virheen, Marxin, jonka mieli ei toimi "aivan kuten pitää", koska hänen alkioaikanseen verenkorvikkeeseensa oli erehdyksessä livahtanut alkoholia. Tämän vuoksi hän on hieman kapinallinen ja vie ihastuksensa kohteen Leninan reissuun Uuteen Meksikoon, jossa elelee kapinallisia ja systeemin ulkopuolisia. He tapaavat tälläisen perheen, Lindan ja Johnin. Palatessaan he vievät nämä Lontooseen mukanaan koska Johnille täytyy näyttää tämän isä, hautomis - olouttamiskeskuksen johtajaa. John kaipaa sivistystä, mutta pettyy uljaaseen yhteiskuntaan ja eristäytyy. Kun hänet jäljitetään ja töllistelijöitä alkaa löytymään liikaa, hän tekee itsemurhan.

"Uljaan Uuden Maailman" pahuus on totalitarismi, jossa yksilön vapaus on viety sekä perimän että kasvatuksen kautta. Se on perimähelvetti. Se on kasvatushelvetti. Mielestäni tämä on tärkeä huomio, koska sen kautta voidaan huomata, miten vaikka "nature/nurture" -kiistoissa usein esiintyy "lapsen paras" ja kumpikin puoli syyttää toista moraalittomuuksista ja niistä pahoista seurauksista (joita joskus jopa "implikaatioiksi" kutsutaan) joita niihin voidaan liittään. Tosiasiassa faktat sinällään ovat. Eri asia on se, miten niitä käytetään. Tärkeää on huomata, että olipa tilanne kummin tahansa, tai sitten jokin näiden yhdistelmä, tilannetta voidaan käyttää pahaan. Vain toteutus keinot vaihtelevat, ydin, totalitarismin mahdollisuus, säilyy. Tässä on hyvä huomata, että vaikka "toisen näkemyksen moraalittomuus" helposti tuntuu pahalta, se ei sinällään tarkoita että asia olisi väärä. Se tarkoittaa vain sitä että se on moraaliton. Tässä kohdassa huomio ei siksi olekaan luonnontieteellinen, vaan eettinen (kuten kaunokirjallisuuden kohdalla tietysti pitääkin). Kirjan ydin on tätä kautta tavallaan seuraava : Kummallakaan ei ole varaa leikkiä moraalipoliisia.

torstai 30. lokakuuta 2008

Elämää varten.

"I'm coming up only to hold you under / I'm coming up only to show you wrong / And to know you is hard and we wonder / To know you all wrong, we were"
(Band of Horses, "Funeral".)

Tämä on jotain, jota olen yrittänyt kirjoittaa jo useaan otteeseen. Tiedän jo etukäteen epäonnistuvani asian esittämisessä, mutta yritän silti.

Koulussa opetetaan erilaisia oppiaineita. Niissä tyypillisesti opetetaan erilaisia faktoja. Eri asioiden tietäminen on hyvä asia, koska ilman "faktoja" ei voi perustella minkäänlaisia mielipiteitäkään. Kuitenkin tuntuu että koulussa opetetaan faktoja lähinnä niiden itsensä vuoksi. Mielestäni tärkein, eli niiden käsittely jätetään kokonaan ulkopuolelle. Toki olen sitä mieltä, että maailmankuvaa ei saa syöttää. Mutta mielestäni olisi erityisen tärkeää opettaa että faktoja voidaan käsitellä - ja käsittelyillä saada rakennettua erilaisia maailmankuvia, joiden seassa on tietysti se oma.

Tavoitteena ei siis tulisi olla se, että opetettaisiin mitä mieltä olla ja miten tätä puolustetaan, vaan miten ajatella jotta voidaan päätyä johonkin.

Itse olen käynyt koulussa filosofiaa yli "minimivaatimuksien", mutta en oikeastaan ymmärtänyt filosofian tarkoitusta sen pohjalta. Koulufilosofia olikin itse asiassa enemmän historiaa, kuin filosofiaa. Opeteltiin tyyppejä ja vuosilukuja ja näkemyksiä. Ne faktat ovat toki tärkeitä. Joskus huippuhetkinään se sentään opetti "out of box" -ajattelua, joka siis tarkoittaa että esitettiin erilaisia ja poikkeavia vaihtoehtoja joita ei tulisi muutoin mieleen. Ihmeellisimpiäkin juttuja mietittiin ikään kuin ne olisivat yhtä hyviä: Esimerkiksi "Tuo juoma -allas on tuossa aina" ja "sitä ei ole kun kaikki poistuvat luokkahuoneesta" olivat ikään kuin vakavia ja yhtä hyviä vaihtoehtoja. Ei ihme, että ajattelin että filosofia on mukavaa haihattelua ja historian tapaista. Ei ihme että ajattelin tuolloin että "tiede on eri asia", jokin jolla ei ollut mitään tekemistä filosofian kanssa. Tämä on sääli, koska oikeasti asia ei ole näin.

Koulun pohjalta minusta näytti että oli olemassa vain kaksi ajattelutapaa:
1: Dogmaattinen tapa ajatella, jossa on tietty ajatusrakenne jota puolustetaan. Filosofia on muita vastaan hyökkäämistä ja itsensä puolustamista tiettyjen pelisääntöjen nojalla.
2: Postmoderni tapa, jossa mitä vain sai ajatella ja kaikki oli yhtä hyviä ajatuksia. Filosofia on saivartelua jossa hyväksytään mikä tahansa epämääräinenkin.

Keskustelu taas tuntui tiivistyvän kahdenlaiseen reagointiin:
1: Julistusasenne, jossa on tietty näkemys, johon sitoutuu ja jota puolustaa keinolla millä hyvänsä, ja jossa väittely on kilpailu jossa saadaan väittelypisteitä ja jossa on "oikeita vastauksia" ja "vääriä vastauksia". Tämä väittelytapa on aggressiivinen. Tähän törmää paljon koulun ulkopuolellakin: Pääosa keskustelufoorumeiden keskusteluista on tälläisiä; Henkilöt yrittävät vakuuttaa muut mutta eivät ole itse valmiita taipumaan. Heillä on mielipide, ja siitä ei luovuta.
2: Hälläväliäasenne, jossa henkilö pidättäytyy kannanotosta. Asenne on jotain, jota kutsun pseudodiplomaattisuudeksi: Henkilö ei suostu ottamaan kantaa asiaan ja sallii muiden näkemykset mutta ei toisaalta hyppää mukaan kuvioonkaan. Tässä taivutaan ikään kuin taipumatta, koska henkilö ei esitä mitään kannanottoa asiaan. Ei ole mielipidettä. Tämä asenne ei ole diplomatiaa, koska siinä pohjimmiltaan ei välitetä toisen näkemyksestä vaan heilutetaan sen edessä valkoista EVVK - lippua.

Yhteistä näillä näkemyksillä on äärimmilleen viety assimilaatio. Keskustelu ei muuta itseä ja omaa näkemystä, vaan korkeintaan opettaa muutaman "uuden triksin", jolla sitä omaa kuorta voidaan puolustaa jossain uudessa tilanteessa. Tärkeintä ei ole etsiä totuutta, vaan joko voittaa muut(dogmattinen julistushyökkäys) tai välttää itseensä kohdistuva kritiikki ja vaivannäkö (emotionaalinen EVVK -väistämissreaktio). ~ "There is only two kind of people, my friend" Niitä joille tietyn näkemyksen oikeassaolo oli liian tärkeä ja niitä joille asian tila ei ollut lainkaan tärkeä.

Se, mitä olisin kaivannut on se, että ihmisille opetettaisiin enemmän diskurssia. Ihmisten tulisi oppia ymmärtämään että ei tarvitse joko sitoutua dogmaattisesti johonkin tai hypätä kaikenlaisten ufohihhuleiden ja uskonkulttien suvaitsemisen kelkkaan. Tosiasiassa erilaisia näkemyksiä ja niissä olevia ajatuksia voi ymmärtää, ja vertailla. Tämä on tärkeää jotta voisi olla aidosti vakuuttunut asiastaan. Keskustelussa pitäisi olla kolme elementtiä, joista jokaisen voi tuoda vain itse. (Ja toivoa että toinen tuo oman mukanaan, koska muuten hommasta ei tule mitään. Itse asiassa jos jompi kumpi keskustelijoista ei täytä näitä ehtoja, ei keskustelua voi syntyä vaan kyseessä on joko jonkinasteinen kinastelu tai merkityksetön tyhjänpuhuminen, jonka arvo syntyy korkeintaan siitä että kokee taas olevansa niin kova aatteensa hyökkäysvaunu tai koska punaviini oli hyvää ja sitä on aina kiva juoda seurassa tyhjää louskuttaen.) Yksin ei voi tulla vastaan.
1: Kannanotto. Tämä tarkoittaa sitä että henkilöillä on toki eksakti mielipide. Tämä kohta on tärkeää, koska vasta jos asiaa pitää sen arvoisena, että siihen kantaa ottaminen ylipäätään on merkittävä ja jos ajattelee että sitä kannattaa puolustaa, kannattaa keskustella asiasta vakavasti. Ja uskallus ottaa kantaa asiaan on rohkeutta.
2: Avoimuus taas tarkoittaa sitä, että uskaltaa todella hypätä keskusteluun. Tämä teko merkitsee vasta jos on myös valmis myös muuttamaan mielipidettään ja on valmis näkemään jos ja mikä toisessa näkemyksessä on se sen järki. Jotta olisi kahden näkemyksen punnitseminen, on "molemmat punnittava samalla vaa-alla".
3: Vaivannäkö, jossa omaa asiaa puolustetaan ja toisen asiaa kritisoidaan. Tämä on työlästä ja tähän aidosti tarvitaan niitä faktojakin. Asioiden rakentelu ei ole kevyttä. Ja miksi sen tulisikaan olla? Kyseessähän ovat tärkeät asiat. (Tosin ymmärrän että monet hakevat kevyemmän tien, se ei vaadi yhtä paljoa ja helpolla pääseminen on sekin eräällä tavalla onnellisuutta.)

Jos tässä keskustelussa onnistuu, lopputulos on yleensä palkitseva, koska vaikka henkilöt eivät välttämättä muuta mielipidettään - vaikka tämän tuleekin olla mahdollista - he ovat kuitenkin oppineet ymmärtämään toisiaan ja toisen näkemystä. Ja siitähän suurimmassa osassa elämää on kyse. (Tietenkin he myös voivat muuttaa näkemystään, ja tähän tulee olla vähintään valmis. Tämä ei tarkoita välttämättä fallibilismia, jonka mukaan jonkin havainnon tulisi voida kumota teoria tai tässä tapauksessa faktan kumota näkemys ; Kysymys on pikemminkin kunnioituksesta ja itsekriittisyydestä ja itsensä haavoittuvaksi asettamista. Mutta tietenkään tämä ei ole yhtään fallibilismin vastaista tai sen kanssa ristiriidassa. Mutta se ei välttämättä ole pelkästään tätä.)

Neliöjuuri ei kävele kadulla vastaan, mutta sosiaalisia suhteita meillä on jatkuvasti. Mielestäni koulussa opetetaan valtavasti asioita jotka valitettavan usein peräti unohdetaan testien jälkeen. Sen sijaan oikeasti tärkeät asiat, kuten erilaisten ihmisten ja asioiden kanssa selviäminen ja asioiden ja omien kantojen päättäminen epävarmoissa oloissa, jäävät heikolle kantimelle.

Elämässä ei valitettavasti kovin usein "viitata kun tiedetään" ja saada sitten kuulla "opettajalta" onko "vastaus oikein vai väärin". Monet tietysti kaipaavat tälläistä, mutta in fact, se ei ole tätä. (Eikä sen ainakaan minusta pidäkään olla. Tälläinen "virallinen ja lopullinen totuushan" olisi pohjimmiltaan jonkinlaista totalitarismia. Esimerkiksi tiede välttää totalitarismin vain koska se ei väitä osaavansa ja kertovansa lopullisia vastauksia, vaan myöntää että teoriat voivat muuttua ja kumoutua ajan kanssa. Sehän kertoo sen sijaan "hyvin perusteltuja" empiriaan sidottuja asioita.)

Siksi esimerkiksi seksuaalikasvatus koulun pohjalta on jopa sairas: Sitä osataan fysiologiaa, peniksen rakennetta ja tiedetään missä kohden klitoris on anatomisesti. Osataan jopa yllättävän tarkasti yhdyntätapahtuman mekaniikkaa ja tiedän mitä hormoneita tässä liikkuu. (Tai sitten tämä unohdetaan kokeen jälkeen, jolloin ei muisteta edes tätä.) Mutta sen sijaan kun puhutaan siitä, miten esimerkiksi kiinnostuksen kohteen ajattelutapoja kohdataan, ja miten tämän kanssa keskustelu voitaisiin saada toimimaan, meidät heitetään ikään kuin tyhjän päälle. Meitä ei ole harjoitettu toimimaan ihmisten kanssa, olemaan rakentavasti erimielisiä. (Itse ihmettelenkin miksi seksi ja seksuaalisuus on (1)tabu josta ei puhuta (2) jota vältetään kohteliaisuussyistä (3)roisia, pornografista tai mekaanista kuvausta. Ihan kuin asiasta keskustelu ihmisen elämän tärkeänä asiana olisi jotenkin erityisen mahdotonta. Eivät kai ateistitkaan usko että parisuhteessa elävä rakastettu kohde ei olisi empiirisesti olemassa ja että tätä kanssakäymistä ei voitaisi havaita? Eivätkä uskovaiset koe että tämä asia on vain kalpeaa ja turhaa lyhytaikaista heijastusta jolla on merkitystä vain välineenä kohti taivasta ja siksi tulisi puhua vain siveydestä eikä parisuhteesta?)

Ja minusta tämä on tärkeämpi asia. Tosin tuskin tärkeämpää löytyy. Itse yritän par aikaa harjoitella sitä uudella strategialla. Siinä missä aikaisemmin pyrin keskustelemaan siten että otan alan jonka osaan hyvin, ja perustelen sen pohjalta niin hyvin kuin osaan, pyrin nyt keskustelemaan aiheista joissa tiedän olevani huono. Syynä on se, että huomasin että kun asiaan perehtyy riittävästi, muut alkavat ikään kuin katsomaan auktoriteettina. Ja tämä asenne vaikuttaa siten että "ego boostaa" ja korottaa itsensä ja ylenkatsoo muita. Eikä keskusteluista opi juuri mitään kun vain heittää faktaa, jonka jo tietää ja johon ei saa samantasoista kritiikkiä. Sen sijaan keskustelen aiheista jotka ovat itselleni vieraita, mutta silti yritän perustella ne heikkotasoisen arkijärkeni (wit) pohjalta niin hyvin kun voin. Lopputuloksena olen tietysti useimmiten väärässä, ja yhdistelen vääriä asioita. Mutta olen huomannut oppineeni valtavan paljon erilaisia asioita, ja väärät yhteydet karsiutuvat suorastan ennätystahtia. Enkä pyri toistamaan samaa virhettä kahta kertaa. (Mikä muuten yhdellä tulkintatavalla tarkoittaa kahden sijasta kolmea kertaa samaa virhettä!)

perjantai 14. maaliskuuta 2008

Uskonto, laskento, laulu, laiskanläksy ja kertomataulu.

"Jos arvostelisin Kansallissosialismiin uskovan henkilön vakaumusta kauheaksi olisinko myös silloin rasisti? Mikä sen teidän vakaumuksenne asettaa erityisasemaan?"
(Jakke)

Ajatuksia olemisesta -blogissa on käsitelty sitä, onko ateismi uskontoa ja onko stalinismi uskontoa. Aihe on luonnollisesti tärkeä. (Ja minun on helppo käsitellä sitä, koska en ole syyttäjien enkä syytettyjen penkillä. Harva fundamentalistikaan raivoaa kuinka agnostikot tuhosivat ihmisiä venäjällä tai natsisaksassa. Toki heilläkin voi olla yritystä niputtaa agnostikot ja ateistit yhteen, kutsumalla agnostikkoja esimerkiksi "kohteliaiksi ateisteiksi" tai "munattomiksi ateisteiksi".)

Tässä kohdassa ensimmäinen, mistä lähdetään, on uskonnon ja ateismin määrittely. Kun kohteet on määritelty, tiedetään mistä puhutaan. Tässä aiheessa se on erityisen tärkeä, koska muutoin määrittelyillä voitaisiin esimerkiksi tehdä niin, että uskonto määriteltäisiin totalitarismiksi, jonka jälkeen stalinismi olisi tietysti suoraan totalitaristinen. Ateisti joka muuttuisi totalitarismiksi muuttuisi tällöin uskonnoksi. Jolloin olisi tautologista väittää että vain uskonto voisi olla totalitarismia. (Koska niin on sanottu jo määritelmässä. Premissi ei ole validi johtopäätös. Saman tien voisi väittää "tosi skotissa" esittämääni tyyliin, että jokainen uskonto on hyvä tai ateistit pahoja.)

Määrittelyn tärkeys korostuu, koska aihe on monimutkainen, ja siihen liittyy monenlaisia eri mielipiteitä. Lisäksi käsitteiden epämääräisyys voisi sotkea tilannetta niin, että määritelmän sisältö voisikin vaihtua kesken perustelun, jonka jälkeen määrittely ehkä pinnallisesti olisi pätevää, mutta sisältöä analysoitaessa löytyisi virheellisyyksiä. Lisäksi määrittelyissä on se hyvä puoli, että argumentoija ei enää voi vain tehdä määritelmäliukasteluja ja hokea "en minä niin sanonut". Kun määrittelyt on tehty, on uskallettava seistä omien sanojensa takana - ja lisäksi voidaan aina sanoa että määrittelyissä on kerrottu mitä on tarkoitettu. Tämä tietenkin estää vastapuolen määrittelykikkailut ja "virheelliset kritiikit" jotka perustuisivat juuri siihen että määrittelyjä hämärrettäisiin ja sitten väitettäisiin niissä olevan ristiriidan joka samassa määritelmässä pysyen saadaan katoamaan. (Olen käyttänyt aikaisemman blogimerkintäni jakoa pohjana.)

Itse olen lähestynyt asiaa nimenomaan yksinkertaisista elementeistä. Voidaan sanoa, että jos uskontoteoriani olisi "atomiteoria", se käsittelisi protoneita ja neutroneita ja elektroneja, joista atomit koostuvat. Sen sijaan esimerkiksi ateismi voisi olla vetyä ja jokin muu esimerkiksi teoria hiiltä. Voimme järkevästi käsitellä "hiiltä hiilenä" ja "vetyä vetynä" ja ottaa huomioon, että niissä voi olla myös yhteisiä elementtejä.

Tällä estetään tietysti ylimääräinen ja perusteeton herjaaminen; Voimme löytää yhteneväisyyksiä, mutta emme voi herjata niiden kohdalta yli. Estän tällä yksinkertaisesti sitä, että Oskar Schindleriä voitaisiin syyttää natsien rikoksista vain siksi että hän oli natsipuolueen jäsen, jolla oli paljon valtaa. (Hänen pelastamansa juutalaiset puhukoon siis tätä vastaan.)

Voidaan sanoa että kaikki aatteet koostuvat seuraavista osasista. Osalla ei ole niistä kaikkia, osalla on useita. Mutta hiili ja uraani ovat kuitenkin eri asioita.
1: Ismi on määrittelyissäni aatesuunta, jolla on jonkinlainen arvotusjärjestelmä. Sen jäsenet seuraavat tätä normistoa.
2: Uskonto on määrittelyissäni uskoa yliluonnolliseen. Yliluonnollinen taas on fysikaalisuudesta poikkeavaa, ei todistettavissa olevaa, ainesta. Koska tämä vaatii Søren Kierkegaardin vaatiman tapaisen "uskon hypyn", on mielestäni rationaalista kutsua nimenomaan tätä uskonnoksi. (Voidaan siis sanoa, että siinä missä uskonto väittää että se tietää että on jotain josta ei voida tietää. Tämä on tietysti hieman ristiriitaista. Jos jostain ei voida tietää, siitä ei voida tietää. Eikä tätä tietämättömyyttä voida pelastaa heisenbergin epätarkkuuden kanssa samanlaisuudella, koska tiloja ja nopeuksia voidaan mitata ja ne tiedetään olemassaoleviksi. Yliluonnollisen kanssa vastaavaa ei voida tehdä. Tämä ei siis ole tietoa, vaan oletus. Perusteeton uskomus.) Tämä määritelmä on mielestäni siitä kätevä, että esimerkiksi sielunvaellus ja muut uskonnot, joissa ei korosteta älyllistä henkeä, sopivat mitä mainioimmin tämän uskonnon sisään.
3: Paranormaali taas on näkemys, jonka mukaan henkilö uskoo johonkin eifysikaalisen näkemyksen kanssa poikkeavan (ei kuitenkaan välttämättä tämän kannalta ristiriitaisen) näkemyksen, jolle se ei ole onnistunut rakentamaan tutkimusohjelmaa, joka myös tuottaisi sen odottamia tuloksia. Siksi esimerkiksi buddhalainen, joka uskoo KI -voimaan, mutta ei usko jumaliin, kuuluisi tähän elementtiin.
4: Ateismi taas on määritelmissäni jumalauskon puutetta. Tätä voisi kutsua myös fysikaaliseksi todellisuuskäsitykseksi sitä kautta että se uskoo että maailma koostuu pelkästään fysikaalisesta aineksesta. Ateismi ei kuitenkaan tarkoita, että henkilö uskoisi että kaikki tästä fysikaalisesta todellisuudesta voitaisiin tietää. (Hän voi siis hyväksyä esimerkiksi heisenbergin epätarkkuusperiaatteen, joka tiedollisesti osoittaa että on kaksi tilaa, joista kumpikin voitaisiin periaatteeessa tietää, mutta että emme voi tietää molempia samanaikaisesti.) Ateismissa vain "hyvin perusteltu uskomus" on minkään arvoinen. (Mikä toisaalta tarkoittaa myös sitä että ei ole mitään havaittavaa ilmiötä jolle ei väistämättä voitaisi keksiä selitystä.)

Tässä kohden on helppoa havaita, että kommunismi oli ateistista. Kommunistit uskoivat fysikaaliseen todellisuuteen. Kommunismi ei uskonut jumaluuksiin. Se ei pitänyt edes Stalinia kuolemattomana. Toki se oli henkilökultti, mutta tämä henkilö ei ollut jumaluus - tai edes Buddhan tapaan paranormaali. Mutta sen vaarallisuus syntyi siitä, että siinä oli paha ja totalitarinen ismi. Toki monella vaarallisella uskonnollakin on ollut ismissään "totalitarismin henkeä". (Kutsu tätä sitten vaikka kvarkiksi jos haluat.) Voidaankin sanoa että se, mikä on tehnyt sekä ateistiset että uskonnolliset tahot pahoiksi, on nimenomaan sen totalitaarisuus. Niissä on ollut "by definition" syrjivä henki, joka on määrittänyt ihmiset paremmiksi ja huonommiksi siten että näiden välissä on valtavan suuri kuilu. Näin toisinajattelijat ovat muuttuneet arvottomiksi suhteessa ismin kannattajiin. Kun tälläinen elementti nousee hallitsevaksi, sen luonne todellakin muuttuu yhteiskunnassa. Aikaisemmin pieni ja mahdollisesti huvittava raivopääjoukko onkin vallassa tuhokone. Riippumatta siitä, miten he käsittelevät todellisuutta. (Mikä onkin Humen giljotiinin kannalta uskottavaa: Siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla.)

Tämä tarkoittaa koko lailla sitä, että mielestäni sekä uskonnollinen että ateistinen yhteiskunta voi tulla toimeen, jos siitä puuttuu "totalitarismin kvarkki". (Yllättävän ateistinen Norja ei esimerkiksi ole mitenkään erityisen kammottava paikka elää ja olla. Eikä Suomikaan ole hullumpi paikka elellä. Koska olemme sekulaari, emmekä totalitaristisen uskonnon/kommunismin valtaama maa.)

Määritelmäni mukaan ateismi ei ole myöskään uskontoa. Ne ovat itse asiassa keskenään ristiriitaiset. Tosin tämä on määritelmästä suoraan nouseva, joten tätä ei voi pitää päätelmänä, vaan "toisena tapana esittää uskonto". Sillä siinä missä ateismin positiivinen määritelmä on "fysikaalinen todellisuuskäsitys" ja negatiivinen(~itsessään puutteellinen) määritelmä "Jumalauskon puute", voidaan sanoa että uskonnon positiivinen määritelmä on "usko yliluonnolliseen" ja negatiivinen "fysikaalisen todellisuuskäsityksen kiistäminen". (Tätä eroa ja en merkitystä jokaisen tulee miettiä.)

Lisäksi on huomattava, että esimerkiksi moni historiamme vaarallinen uskonnollinen toimija ei ole ollut "pelkkä uskonto". Niissä on ollut mahdollisesti myös paranormaaleja elementtejä, ihmetekoihin uskomisen kautta, tai jotain muita elementtejä joita he ovat väittäneet todistetuiksi. Ja mitä olennaista, niillä on aina ollut myös aatenormisto, jota ei tietenkään voida suoraan liittää Jumalan olemassaoloon, mistä jo lukuisat eri uskonnot ja näiden lukuisat eri käsitykset vakuuttavat. Sillä on siksi uskosta erillinen isminormisto. Joka on vaarallinen sen mukaan onko se luonteeltaan totalitaarinen vai ei. (Voidaan siis sanoa että jos "Ainoa Oikea Absoluuttinen Totuus" jonka täytyy näkyä myös elämässä "jotta ei olisi Pahuuden edustaja", alkavat näkymään, voidaan olla huolestuneita.)