Ongelmana "yksimielisyys"

Moni pitää tietoisuuden tutkimista mahdottomana. Liikkeellä on iskulauseita siitä miten "objektiivinen ei voi tutkia subjektiivista". Tämä nojaa yleensä jonkinlaiseen temppuun jossa viitataan siihen miten tietoisuuden tutkiminen ei tiivisty klassiseen deduktioon tai tuota metafysiikatonta tiedettä. (Induktion ongelma, Wittgensteinin ajattelussa havaitut aukot, Gödelin epätäydellisyysteoreemaan viittaaminen...) Joka taas on enemmän "yleinen tieteen ongelma". On toki kiusallista että tällaisia on. Mutta yleensä ottaen niitä ei pidetä ongelmallisina kuin tietyissä aiheissa.

Itse olen sitä mieltä että tietoisuuden tutkimusta on. Kun aivoja sorkitaan ja käytetään erilaisia tutkimuksia joissa katsotaan mitkä neurologiset prosessit korreloivat tietoisuuden havaitsemiseen, vaikka haastattelu-sorkkimis -yhdistelmällä. (Tai jollain nokkelammalla mutta vaikeammin käsitettävällä.) Tästä huolimatta tietoisuudessa on haasteita. Ja se ei johdu siitä että asia ei tiivistyisi deduktioon. Kyseessä on enemmänkin siitä että tiede on enemmän induktiivista kuin deduktiivista. (Itse asiassa voidaan jopa sanoa että deduktiivisuus on rationalismia, koettelematon induktio on maailmankuvallistamista ja tiede on induktio joita koetellaan empiirisesti, johon liittyy jonkinlainen itsekriittisyyden, kenties jopa falsifioitavuuden, sävytys.) On itse asiassa hieman hämmentävää miksi mielenfilosofiakriitikot eivät viittaa tähän. Koska tämä minun kuvaamani ongelma vihjaa siihen että on olemassa ongelmia jotka koskettavat erityisesti mielen tutkimusta.

Tiede on induktiivista. Kuitenkin haasteena on se, että monissa harvinaisissa tapauksissa on tutkittu tapauksia jotka ovat hyvin ainutlaatuisia. ; Tämä toki osoittaa että erilaiset parapsykologisiin ilmiöihin luottavat ovat väärässä selittäessään että esimerkiksi taikavoimat torjutaan siksi että ne ovat niin harvinaisia. Selvästi kourallisella tapauksia voidaan saada aikaan jotain. Kuitenkin kun puhutaan siitä että aivojen tapaisia komplekseja elimiä lähestytään, on huomioitava että myös niiden tutkimus on kompleksisempaa. Tämä taas vaatii yleensä luotettavia otosmääriä. Joita ei voida saada koska tarvittavat aivovammat tai muut anomaliat jotka toimivat vertailuna verrokkeihin voivat olla harvinaisen spesifejä (eikä niitä saada tutkimuseettisistä syistä vain rakentaa keinotekoisesti vaikka jääpiikillä ja vasaralla). Riskinä onkin että näistä poikkeustapauksista syntyy enemmänkin "anekdootteja" joilla on voimaa ennen kaikkea myyttinä. Narratiivisuutta tukee sekin, että näistä poikkeustapauksista on myös kiinnostavaa lukea. En oikeasti tiedä onko Oliver Sacksin "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" suosittu siksi, että se opettaa maallikoille uusia asioita psykologiasta ja havaitsemisesta. Vai siksi että ne ovat "morbidista uteliaisuuden" tukemaa sosiaalipornoa jotka kertovat ihmeellisiä tarinoita.

Research Digestissä oli kirjoitus siitä, miten sosiaalipsykologiassa monista kokeista on tullut ikonisia. Tektsi keskittyy Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeeseen, jossa valekoehenkilölle annettiin sähköiskuja. Mutta tämä ei ole ainut : "...other classic studies in social psychology are also given biased treatment in introductory texts, including Zimbardo's Stanford Prison Experiment and Asch's conformity experiments. Griggs has also found that the classic case of Phineas Gage is also covered poorly in textbooks, and that the latest revelations about the classic case of Little Albert are too recent to feature in textbooks". Niihin kriittisesti suhtautuvia ja niiden sisältämää tietoa täsmentäviä kokeita ei opeteta. Niistä on tullut näppäriä narraatioita joilla jakaa tietoja. Yksittäisellä kokeella on voimakas rooli symbolina. Ja se varmasti osittain liittyy siihen, miten psykologiassa on ollut ns. toistettavuuskriisi.

Itse uskon että syynä on se, että psykologia on hyvin kompleksista. Jos ajatellaan asiaa "reduktion portaina", voidaan huomata että esimerkiksi ihmisen psykologia nojaa ihmisen ruumiillisuuteen, mm. aivoihin. Jotka taas redusoituvat biokemiaan ja vastaaviin. Jotka taas redusoituvat peruskemiaan. Joka taas redusoituu perusfysiikkaan. Jokainen "porras" lisää kompleksisuusasteita ja vaikeuttaa asian tutkimista. (Noin karkeistaen.) Olen huomannut että asioita vaikeuttaa toisaalta myös maailmankuvat. Ihmiset ovat hyvin vastahankaisia muuttamaan niitä. (Suhtaudun naureskellen, ellen peräti halveksivan vihamielisesti, niihin jotka uskovat että keskustelu on ratkaisu kaikkien konfliktien purkuun. Näen että ihmisille tyypillisin keskustelun ja olemisen tapa myös luo poteroita. Toki diplomatia auttaa monesti, mutta taikaluodiksi siitä ei ole.)

Psykologiassa on helposti kysymys ihmiskuvasta jota perustellaan "jälkikäteen". Näin esimerkiksi Milgramin tutkimus on miellyttävä vaikkapa itseni kaltaisille peruskyynisille ja negatiivisille auktoriteettiongelmaisellle ihmisille joka uskoo manipuloinnin ja käskyttämisen olevan pahuutta. Kuten myös perisyntiä korostaville luterilaisille. Ja niille joista ihmiset ovat kauheita ja ihmisten valta ei auta koska ihminen voi komentaa pahuuteen. Ja siksi ihmisten pahuutta pitää kontrolloida vaikka uskonnolla ja jollain God Command Theorylla. Ja kun tutkimus on kompleksista eikä suinkaan ilmiselvää, narraatiot vahvistuvat ja niitä tukevista tarinoista tulee helposti enemmänkin tieteenä myytäviä myyttejä. (Vaikka itse mainitut tutkimukset olisivatkin tehty aivan validisti. Ne ovat kuitenkin "vain yksi tutkimus". Jota on vaikeaa ymmärtää, koska perusteleva empiirinen induktio on ihmisille niin vaikea että tieteen vallankumous tapahtui niinkin myöhään kuin tapahtui.)

Miksi teloitukset ovat (yleensä/enemmän tai vähemmän) julkisia?

"Sinä saatanan kaunainen korpikepulainen korkkiruuvijuntti et vain tajua valtiomiestason laatuproosan päälle. Ei ole tässä maassa mitään uutta. Pian omia itsetyytyväisyyspierujaan haistelevat tekstikriitikkohipit pystyttävät giljotiininsa Senaatintorille keisarin patsaan tilalle. Ja sitä pystyttäessä tulee teilläkin, arvoisat kaunakot, liekehtivä khimaira vastaan."
(Hikipedia, "Paadhominem Lipponen")

Hyvin usein ajatuksena on, että ihmisjoukot ovat eettisiä ja valtaapitävät ovat pahoja. Tällä oikeutetaan valvontaa, jossa valtaapitävien toimia vuodetaan ihmisten tietoon. Tässä ajatuksessa on tietysti vinhaa perää ; Valta kun kiinnostaa esimerkiksi psykopaatteja, ja joskus sellaiset pääsevät johtoasemaan kun he yrittävät toteuttaa näitä ambitioitaan. Ja ilman kliinisillä diagnooseilla leikkimistäkin on selvää että koska on pahoja ihmisiä, voi heitä olla johtoportaissakin. Tällöin ei välttämättä mietitä sitä ovatko johtajat keskimäärin pahempia kuin muut. Kysymys on vaikutuksen määrästä. Koska he voivat tehdä enemmän pahaa (vaikka eivät tekisi niin heillä on potentiaali tähän) on heillä kovennettu vastuu. Josta seuraisi kovennettu valvonnan tarve.

Mielivalta on usein hyvä syy lisätä julkisuutta. Esimerkiksi kostonhimo ja uhriin samastuminen lisäävät halua koventaa rangaistuksia. Näin ollen on ihmisiä joiden emootiot ajavat heitä ylilyömään rangaistuksia. Heidän moraalisuutensa on se elementti joka tekee heistä julmia. Ja tarvitaan joku joka vahtii näitä "ääritapauksia". Keskivertoihminen vaatii heitä tyynempää linjaa. Tämäkin seuraa tuttua ajatusrataa siitä että ihminen olisi keskimäärin yllättävänkin hyvä. Että pahuus on marginaalista.

Tätä voidaan tukea Milgramin "yllytyskokeella", jossa testattiin miten pitkälle koehenkilöt olivat valmiita menemään. Koe selvitti että "tottelin vain käskyjä" -hengen luominen sai ihmisiä antamaan jopa tappavan koviksi määriteltyjä sähköiskuja pelkistä vääristä tietokilpailukysymyksistä (valekoehenkilölle joka teeskenteli saavansa sähköiskuja). ; Tätä teemaa voi vahvistaa myös miettimällä kuuluisaa Zimbardon tekemää ns. "Stanfordin vankilakoetta". Siinähän koehenkilöt arvottiin vangeiksi ja vartijoiksi. Ja ulkoisen kontrollin puute teki rooleista tiukkenevia. Koe jouduttiin lopettamaan kun vartijat muuttuivat julmiksi. ; Kysymys kuka vartioi vartijoita on tätä kautta hyvinkin oleellinen.

Kuitenkin kun Zimbardon vankilakoetta mietitään tarkemmin, huomataan että tosiasiassa syynä ei ollut se, että yksittäiset raa-at vartijat olisivat toteuttaneet itseään. Koko ryhmä oli tekojen kohteena. Tähän on psykologisesti erikoinen selitys. Nimittäin se, että "Stanfordin vankilakokeen" julmuus johtui nimenomaan valvonnasta. Tämä ei ollut ulkoista valvontaa, vaan ryhmän sisäistä valvontaa. Julmuuden syy on ryhmäpaine. Nimenomaan sosiaalisuus teki vartijoista julmia. Samoin Milgramissa "tottelin vain käskyjä" oli oleellista. Yllytys oli tarpeen. Ilman sosiaalista auktoriteettist vallankäyttäjää tulokset olisivat erilaiset.

Robert Kurzban lähestyy samaa ilmiötä (tosin eri esimerkein kuin mitä itse käytin, ja hieman eri kulmasta) "Why everyone (else) is a hypocrite". Hän nimittäin kuluttaa kirjassaan paljon aikaa sen miettimiseen miten tieto ja tietäminen on usein pahasta sosiaalisissa tilanteissa. Hän peräti aloittaa kirjansa sillä, että liikennekäyttäytyminen on sosiaalista ; Philadelfiassa ajokulttuuri on sellainen että siellä kuskit ovat raakoja kuskeja, mutta pahiten auton alle jää jos on tarkkaavainen ja varovainen. Sillä jos autokuski näkee että olet ignorantti, hän jarruttaa. Jos taas hän näkee että näet hänet, tilanne on kisa "auto vs. ihminen" jossa ihminen ei tietysti toivo ottaneensa osaa koko kisaan. ; Kurzban korostaa että Philadelfian kulttuuri ei siis suinkaan ole sellainen kuin frogger -pelissä jossa autot liikkuvat riippumatta siitä miten sammakon kanssa liikutaan. Tässä pelissä tarkkaavuus on elämän ja kuoleman kysymys. Hän korostaa että melko usein fysikaalinen maailma toimii kuten frogger -peli ja sosiaalinen maailma kuten Philadelfian autovirrassa liikuskelu. Hän siis korostaa että sosiaalinen kulttuuri vaatii usein tietämättömyyttä, yhteiseen valheeseen osallistumista, sormien läpi katsomista ja vastaavia ilmiöitä joita itse kutsuisin "epäfilosofiseksi elämänasenteeksi". ; (Kirja on periaatteessa sitä varten että se näyttää että ihmiset myös toimivat tällä tavalla, eli kyseessä ei ole pelkkä teoria mielestä, vaan se on koejärjestelmien tukema teoria mielestä.)

Yksi hänen lukunsa käsittelee rangaistuksia. Hän huomauttaa, että kun puhutaan rangaistuksesta, on kyseessä aina sosiaalinen aktio. Ja tässä maine on tärkeää. Siksi onkin niin että (a) julmimmat rangaistuskulttuurit tekevät julkisia rangaistuksia (b) kun rikoksen rangaistus tehdään julkiseksi, rangaistus tuppaa kovenemaan (c) ja jos rangaistus tehdään salaisemmin se tuppaa hiljenemään. (d) Jos rangaistus täytyy tehdä itse, se usein myös hiljenee.

Joskus ihmiset katsovat rikoksia sormien välistä koska (a) he eivät pidä tekoa itse pahana vaikka eivät sitä itse ehkä teekään (b) he tekevät tekoa itse ja uskovat että voivat jäädä siitä kiinni. Mutta hyvin usein kysymys ei ole edes siitä että ihmisillä olisi eri arvot kuin yhteiskunnalla. Silloin  henkenä on se, että (c) vaikka rangaistus nähdään ansaituksi, piilossa tehty rangaistus ei pidä sisällään julkista tunnustusta siitä että "näitä arvoja minä kannatan". Ihmisten sosiaalisuus ja moraalinormien tunnustaminen yhdistettynä julkisuuteen tarkoittaa julmuuden lisääntymistä. (d) Rangaistuksia vähentää itse asiassa sekin että rangaistus täytyy antaa itse. Vaikka rangaistuksen antajaa ei usein pidetä pahana, ja rankaisijaa voidaan jopa arvostaa, rangaistukset yleensä pienenevät jos ne joudutaan tekemään itse.

Ihmiset eivät tietysti ajattele näin tietoisesti. He eivät tiedä toimivansa näin. He vain toimivat näin. Tätä on hyvä miettiä siltä kannalta, että kun kammoamme Guantanamo Bayn kidutuksia, emme helposti muista eurooppalaista julkirangaistuskulttuuria jossa torinkulmalla oli hirttolava. Selvästi se, että kansa näkee teot ei ole mikään este tai rajoite. Pikemminkin juuri rangaistusten piilossatekeminen on yksi niistä tärkeimmistä elementeistä joiden vuoksi Guantanamo Bay edes on konrtastissa julmimmasta päästä.

Tosin kun mietitään asiaa tarkemmin, voidaan tietysti huomata että "julkisuus" on itse asiassa vaikeasti määriteltävä. Zimbardon vankila oli itse asiassa hyvin paljon samantapainen kuin Guantanamo Bay. Eli sisäinen kulttuuri ajaa ihmiset julmuuteen. Ryhmäpaine tiivistää ja sosiaalisuus muuttuu julmuudeksi (moottorinaan peräti ihastuttavat eettiset moraaliset tuntemuksemme). Julkisuus ja sosiaalisuus ovat toisin sanoen hyvin hankalasti rajattavissa. Luultavasti julkisuus vähentää Guantanamo Bayn rangaistuksia, mutta tämä toimii jos ja vain jos tästä ei tehdä liian julkista, eli rangaistuksista ei tehdä mitään Big Brother -mallista kansanviihdettä.

Tämä voi ohjata mielteet siihen että itse asiassa moni teloituskulttuuri tekee "salaisia kuolemantuomioita". USA:lla on kuolemanrangaistusjärjestelmä. Tämä on toki intiimi siten että sitä ei tehdä missään torilla. Heillä ei ole missään Washingtonin "national mallilla" mitään giljotiinia. Kuitenkin teloitukset ovat silti sosiaalisia tilanteita. Sillä on yleisö. Viimeiset sanat painetaan muistiin ja julkistetaan. Nämä ovat oleellisia. Sillä ilman tätä ainut ero kuolemanrangaistuksen ja elinkautisen vankeuden välillä olisivat rahakysymyksiä. Kuolemantuomiota on tässä tilanteessa vaikeaa perustella, koska yleiset arvot USA:ssa arvostavat ihmishenkeä. Julkisuus kuitenkin lisää julmuutta juuri sen verran että teloituskulttuuri voi enemmän kuin hyvin.

Tämä muistuttaa siitä miten Boyer on määritellyt fundamentalismin ; Hän korostaa että siinä rangaistus ei ole kosto ja kompensaatio rikolliselle, vaan se on luonteeltaan sosiaalista. Esimerkiksi kun sotilaat antavat ilman lupaa sukkasaippuaa heikoimmille sotilaille, heitä ohjaa ryhmäpaine, joka ei ole pelkkä rankaisu. Se myös kertoo "viattomille" sen että ruodussa on pysyttävä koska jos lipsahtelee niin on itse sukkasaippuan kohteena. Tämäkin on siitä oleellinen muistettava, että sukkasaippuaa tehdään usein "puolisalaisena", eli johtoportaat eivät joko tiedä sitä tai eivät halua kuulla siitä. Asiaa katsotaan usein sormien välistä koska "sukkasaippua" on "oleellinen osa koulutusta" jota ei vain tunnusteta virallisesti. Boyer kuvaa tämänlaista PR -kielen teologisen korrektiuden käsitteellä. Käytänne on usein eri kuin se millä silosanoin sitä levitetään ulkomaailmalle. ~ Pinnallinen ajattelija näkee sukkasaippuatilanteen ratkaisuksi julkisuutta. Tämä kuitenkin todennäköisesti ampuisi jotenkin omaan nilkkaan. Ainakin jos julkisuutta lisättäisiin kovasti.

Tämä sosiaalisuuden muistutus kertonee jotain myös Stalinin salateloituksista. Stalinin touhuthan saattavat vaikuttaa hyvinin omituisilta, sillä hän nimenomaan piti julkista fasadia jossa asiat olivat hyvin. Hänen julmuutensa oli kuitenkin hyvin sosiaalista ja sillä oli yleisö. Yleisö ei vain ollut kansa. Stalin oli tunnettu siitä että hän välitti lähinnä kilpailijoista. Hän näki muut vallassaolevat potentiaalisina uhkina. Salateloitukset olivat heidän tiedossaan. Stalin siis harjoitti teloituksillaan sukkasaippuointia joka ei vain tapahtunut valtahierarian pohjalla, vaan nimenomaan sen huipulla.

Tämä kaikki johtaa tietysti mietteet siihen että julkisuus ei ole aina hyvästä. Ja että me kaikki olemme jossain määrin fundamentalisteja tai taipuvaisia fundamentalistisuuteen. Se, että selittää että meidän alakulttuuri ei ainakaan ole fundamentalistinen on itse asiassa lähinnä osoitu siitä että ryhmällä ei ole itsekritiikkiä. Ja se on näissä asioissa paha merkki. Se nimittäin kertoo että emootiot ja arvot ja ryhmähenki ovat siinä tärkeitä. Eli läsnä ovat ne elementit joissa "kolmesta hyvästä tulee yksi helvetin paha". (Sosiaalisuus, moraalinormit ja halu oikeudenmukaisuuteen eivät ole aina hyviä asioita, niistä kumpuaa julmuus.) ; Tarinan opetus onkin likimain se, että ne ihmiset joiden julkisuuskuva mainostaa sitä että he ovat hyviä ihmisiä kertoo lähinnä siitä että he ovat joko pahoja tai varsin valmiita sellaiseen.

Manipulaattoreita, kiduttajia ja riemuidiootteja! (All in the name of science!)

Psykologisia kokeita lukiessa pompahtaa esiin helposti esimerkiksi Milgram sähköiskuineen ja Zimbardo vankilakokeineen. Näissä tulokset ovat kammottavia, mutta ne sentään paljastavat jotain todellista tietoa ihmismielestä. Kokeet - tai oikeammin niiden seuraukset - ovat sen verran kammottavia, että kenties toivoisi että tämälaisia makaaberejä kokeita ei olisi tehty. Ne ovat kuitenkin valaisevia.

Tämän lisäksi historia tuntee kokeita joiden eettisyys on heikkoa. Esimerkiksi Donald Ewen Cameronin touhut eivät olleet toimintana kovin eettistä. Hän käytti avuttomia uhreja julmissa ja pitkäaikaisissa kokeissa. Hän ei myöskään onnistunut tavoitteissaan - skitsofrenia ei parantunut. Mutta kenties tästäkin opittiin sentään hieman. Samaan luokkaan voitaneen laskea yritykset parantaa homoseksuaalisuus kivuliailla sähköshokeilla aversion therapyn malliin.

Sitten on se kummallinen maailma jossa ei näytetä oikein oppivan mitään. Mutta joka ei ehkä täytä julmuuden määritelmää. Tästä esimerkiksi voisi laittaa Robert Heathin yrityksen parantaa homoseksuaalisuus 1970 -luvulla. Hän uskoi että aivotutkimus voisi toimia apuna tässä kullanarvoisessa projektissa. Hän teki kokeen jossa homoseksuaalin koehenkilön mielihyväkeskukseen asetettiin elektrodit ja tätä sitten stimuloitiin. Tuloksena oli seksuaalinen kiihottuminen. Pian koehenkilön annettiin itsestimuloida itseään elektrodilla. Näin saatiin aikaan rankka euforia. Tämän jälkeen koehenkilö laitettiin samaan huoneeseen naispuolisen prostituoidun kanssa. Ovet laitettiin lukkoon. Tunnin päästä tapahtui yhdyntä kun prostituoitu nainen teki aloitteen. Heath raportoi tämän positiiviseksi tulokseksi siitä että homoseksuaali voidaan hänen menetelmällään saada heteroseksiin. Tulos ei tietysti ole kovin relevantti vaikka siinä vilahtavat aivotutkimuksen kaltaiset hienot termit. - Ja siksi maailmassa on yhä homoseksuaaleja.

Näillä on tietysti merkitystä koska näissä kaikissa kokeissa on jotain riskejä jotka on hyvä ottaa huomioon nykyisinkin. Esimerkiksi esiin voi nousta varoitus siitä että jos kokeessa potentiaalistaa ikäviä seurauksia, kannattaa miettiä eettiset puolet kuntoon. Samoin kuin se, että jos koeaineisto on kivuliasta ja tuskallista, sen kanssa pitää olla hyvin varovainen. Ja tietysti se, että jos ennakkokäsitykset ovat niin sitoutuneet lähtökohtiinsa että on valmis tekemään kokeen osoittaakseen sen todeksi ja sitten ottaa kokeen miltei miten huonosti tahansa tapahtuneena todisteena tälle ennakkokäsitykselle, ollaan liikkumassa jossain riemuidiotian ihmemaailmassa.

Pieni maailma - Kuuden ketju.

Nykyisin verkostoja on joka paikassa. On internettiä ja verkostomarkkinointia. Luonnossa ei ole niinkään ravintoketjuja, kuin monimutkaisempaa kiertoa kun "energia virtaa systeemin läpi mutta aineet kiertävät", ja puhutaankin ravintoverkoista. Yritykset ovat toisiensa kanssa tekemisissä, ja ihmisetkin. Kenties tämän vuoksi matemaattista graafiteoriaa on käytetty apuna kun on haluttu selvittää yhteisöjen toimintaa ja jopa ennustaa ihmisen kollektiivista toimintaa.

Verkostojen tutkimus alkoi 1700 luvulla, kun matemaatikko Leonhard Euler ratkaisi Köningsbergin siltaongelman, jossa tavoitteena oli löytää reitti joka kulkee jokaisen sillan kautta kerran, mutta ei koskaan käytä samaa siltaa kahdesti. (Euler valitettavasti osoitti että tälläistä reittiä ei ole. Et siis voi kunnioittaa hänen saavutusta juoksentelemalla silloilla.) Kuitenkin valtaosa aiheeseen liittyvästä matematiikasta tehtiin vasta 1900 -luvun puolivälissä kun Paul Erdős ja Alfred Renyi kehittelivät abstrakteimpia verkkoja käsittelevää matematiikkaa jossa käsitellään solmuja eli noodeja (yleensä piirretty piste) joita on yhdistetty linkeillä (viivoilla), joista syntyy erilaisia verkkoja joissa on sallitut yhteydet. Tämä lopullinen kuva on graafi:
1: Tämä ei ole mikään ihme, koska verkostojen laskeminen jossa on paljon solmuja sisältää valtavasti laskentaa. Esimerkkitapauksena tälläisestä voisi sanoa ns. kauppamatkustajan ongelmaa, jossa pitää etsiä reitti joka alkaa ja päättyy samaan pisteeseen, käy tietyn monen kaupungin läpi ja on lyhin reitti joka tekee tämän. Sen ratkaiseminen on eräänlainen lyhimmän ketjun metsästys, joka on laskennallisesti erittäin työläs. Sille ei ole helppoja ratkaisuja, ratkaisu saadaan kun kokeillaan kaikki mahdolliset reitit ja katsotaan sitten mikä niistä oli lyhin. Tietenkin suuri osa verkostolaskuista ei ole näin monimutkaisia. Mutta se kuitenkin kertoo osaltaan siitä, miten hankalia ratkottavia asioita verkostoihin liittyvät asiat ovat.

Kenties kuuluisin verkostoihin liittyvä näkemys on ns. "six degrees of separation" tai "kuuden ketju". Sen mukaan kuka tahansa tällä planeetalla on yhteydessä kehen tahansa toiseen ihmiseen ketjulla joka on korkeintaan 5 askelta pitkä. Ajatuksen kehitti vuonna 1929 Frigyes Karinthy, ja se oli osana novellia nimeltä "Chains."
1: Tälläisten verkostojen pituuden tutkimiseen on toki panostettu jonkin verran kaunokirjallisuutta syvemmin: Stanley Milgram teki postilaatikkokokeen, jossa Nebraskassa asuvia ihmisiä kehotettiin lähettämään paketti tutuilleen. Paketti piti sitten postittaa eteenpäin, mutta tässä oli mukana myös peli: Tavoitteena oli saada paketti tietylle postimeklarille. Kaikki paketit saapuivat perille korkeintaan viidellä postituksella.
2: Lisäksi maailmassa esiintyvien, konkreettisten verkostojen, tutkimiseen on oman erikoisen osansa antanut näyttelijä Kevin Bacon -fanittaminen ; Syynä on se, että hän oli osana monessa elokuvassa 1990 -luvulla. Eräät pennsylvanialaiset opiskelijat keksivätkin eräänlaisen leikin, jossa oli tavoitteena yhdistää joku näyttelijä Kevin Baconiin mahdollisimman lyhyellä tavalla. Tämä kasvoi ja siitä kehittyi tutkimusohjelma, jolla on olemassa nettisivutkin. Käytännössä voi sanoa että lähes kaikki elokuvanäyttelijät voidaan liittää toisiin elokuvanäyttelijöihin verkoston kautta. Syynä on se, että he kaikki eivät ole näytelleet vain vakioporukan kanssa, vaihtamatta elokuvassa mukana olevaa näyttelijäkaartia lainkaan. Kun näin ei tehdä, syntyy esimerkiksi sellainen kytkös, että Penelope Cruz yhdistyy Baconiin Tom Cruisen kautta, vaikka ei ole suoraan näytellytkään hänen kanssaan.

Konkreettinen ja matemaattinen yhdistettiin, kun Duncan Watts ja Steven Strogatz saivat Natureen läpi jutun "Dynamics of 'Small World' Networks". Esimerkiksi Tom Siegfried pitää tätä artikkelia lähtölaukauksena vakavalle verkostojen tutkimiselle. Havaittiin että verkostoja on muutamanlaisia:
1: Säännöllinen verkosto on esimerkiksi sellainen, jossa kytkökset ovat lähelle. Tällöin kauas verkostossa pääseminen vaatii paljon askelia. Sillä on kuitenkin suuri rypäytymistodennäköisyys, eli jos A on yhteydessä B:hen ja B on yhteydessä C:hen, on todennäköistä että A on yhteydessä myös C:hen.
2: Satunnainen verkosto sisältää "pienen maailman", koska sotkuisen näköinen satunnaisverkosto on sellainen että siinä yleensä löytyy lyhyt reitti paikasta kuin paikasta toiseen. Tässä rypäytyminen on melko epätodennäköistä. Se että A on yhteydessä B:hen ja B yhteydessä C:hen on vain harvoin "todennäköisyydestä huolimatta, ei sen ansiosta" yhteydessä A:han.
3: Verkosto, jossa lainattu molempien ominaisuuksia; Siinä on siis sekä säännöllisen verkon ja satunnaisen verkon ominaisuuksia. Tässä linkit ovat yleensä lähelle, mutta siinä on harvakseltaan kauas johtavia linkkejä, ja tämän seurauksena on myös se, että vähällä määrällä askelia päästään melko pitkälle. Toisaalta se silti rypäytyy melko suuresti.

Verkostojen ominaisuuksia voidaan käsitellä ja laskea. Ja tätä voidaan soveltaa näyttelijöihinkin: Jotkin yleiset ja paljon näytelleet näyttelijät toimivat verkoissa ikään kuin liimana: He ovat tekemisissä suuren määrän muiden näyttelijöiden kanssa ja heidän kauttaan se ei enää ole pelkkä satunnainen joukko saman ammattikunnan edustajia. Sitä kautta sellainenkin näyttelijä jolla on ollut yksi pikkurooli voi hyvinkin olla yhteydessä toiseen aivan toisessa elokuvassa näytelleeseen pikkutekijään, kollegaalisessa yhteydessä. Eikä yhteydet ole välttämättä edes kaukana. Kuitenkaan tämä ei tarkoita että "kuuden ketju" olisi fakta. Itse asiassa ennuste sanoo ainoastaan sen, että on todennäköistä että lyhyt ketju henkilöstä toiseen löytyy. Kun oikein etsitään, voidaan periaatteessa löytää sellainen henkilö joka on teoriassa vaikka kymmenen askeleen päässä. Kuuden ketju on siis nyrkkisääntö. Jos taas uskoo että se pätee aina, kyseessä on väärinkäsitys.

Puoliksi juotu lasi.

"What makes your problems bigger and more important than everybody elses? You own them!"

Optimismi on maailmankatsomus, jonka mukaan maailma on positiivinen paikka. Pessimismi taas on maailmankatsomus, jossa maailman katsotaan olevan huono paikka. Tätä on tavallisesti kuvattu sillä, että jos henkilöille näytetään lasia, joka on puolillaan vettä, optimisti sanoo että se on puolitäysi ja pessimisti että se on puolityhjä. (Kumpikaan ei siis sano että se olisi puolillaan.)

1: Optimismissa tärkeä filosofinen linkki on Gottfried Leibniz, joka esitti näkemyksen siitä että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Anarkismissa optimistisuuteen on korostettu esimerkiksi William Godwinin toimesta. Hän kun on esittänyt että yhteiskunta kehittyy ja paranee siten että lopulta viileä järki korvaa emootiopohjaisen väkivallan. Myös monet uskovat että sairaudet ja jopa kuolema voitaisiin voittaa tämänpuoleisessa, tieteen ja teknologian avulla. Monet uskonnot taas lupaavat että vaikka ehkä emme elä parhaassa mahdollisessa maailmassa, olemme kuitenkin menossa kuoleman jälkeen sellaiseen, jos elämme hyvin. Tämäkin on optimismia.
___1.1: Panglossianismi on perusteetonta optimismia, jossa ajatellaan että kaikki on niin hyvin että niitä ei itse asiassa enää voitaisi parantaa. (Mikä todella pitäisikin paikkaansa jos eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa.) Jos maailma on paras mahdollinen, ei ole mahdollista tehdä mitään jolla se olisi entistäkin parempi.
_____1.1.1: Tähän käsitteeseen liittyy myös Stephen Jay Gouldin luoma termi "panglossian paradigm", jolla hän tarkoittaa sellaista näkemystä että evoluutiossa kaikille ominaisuuksille olisi jokin funktio, jolle se on erikoistunut. Voidaan siis sanoa, että evoluutiolle tärkeämpää on esimerkiksi "tinkering" eli nikkarointi, jossa vanha funktio saa uusia toimintoja, preadaptaatio, jossa funktio on neutraali, kunnes se saakin yllättäen uudessa ympäristössä edun, unohtamatta tietysti geneettistä ajautumista, joka fiksoi, yleistää, havaitusti ominaisuuksia populaatiossa, vaikka niille ei ole luonnonvalinnallista syytä. Hänestä se, että kaikille ominaisuuksille vaadittaisiin selitykseksi jonkinlainen luonnonvalinnallinen syy, on siksi virheellistä ja johtaisi ilman ympäristöolosuhteisiin liittyvää analyysiä siihen, että adaptiiviset kertomukset olsivat vain "just so storyja". Hän siis korosti että vaikka luonnonvalinta onkin tärkeä ja tosi ilmiö, se ei ole ainut tärkeä ja tosi elementti, ja sen sellaisena käsittely on virhe. Itse asiassa samanlainen ilmiö löytyy myös ihmisten koneissa: Kellon sekuntiviisarilla on sekundaarinen funktio: Se pyyhkii pölyjä lasin sisäpinnalta. Olisi silti väärin sanoa että kun sillä on funktio, tämä funktio olisi suunniteltu ominaisuus ja kertoisi tekijän tavoitteista. Eli vaikka kellossakin paljon asioita voidaan selittää funktionaalisuuteen liitetyn teleologisen, tavoiteanalyyttisen, selittämisen kautta, se ei ole ainut selitystapa, eikä funktionaalisuutta ja teleologiaa voida liittää yhteen edes kohteissa jotka tiedämme täysin ihmisten valmistamiksi koneiksi.
___1.2: Optimism bias on käytännössä jokaista ihmistä vaivaava ilmiö, jossa ihmiset väärinarvioivat tulevia tapahtumia edukseen vähättelemällä vaikeuksia ja liioittelemalla etuja. Tämän vuoksi ihmiset keskivertoa useammin kertovat erilaisissa itsearvioinneissa olevansa keskivertoa älykkäämpi, parempia kuskeja, lukeneempia ja niin edes päin. Tutkimuksien mukaan ilmiöllä on neurologinen perusta. (Mielestäni ilmiö ei ole pelkästään negatiivinen asia, koska se antaa ihmisille uskoa itseensä. Vaikka tämä usko onkin kiistatta valheellista, sen kanssa elämä on helpompaa.)
2: Pessimismissä (lat:pessimus) tärkein ajanjakso on toisen maailmansodan jälkeinen maailma. Sota, ajatus siitä että moraali olisi mahdollisesti vain näennäistä. Tämä heijastui kirjallisuuteen, jossa esimerkiksi Kafkan "the Trial" -novellissa mies haastetaan oikeuteen ja hänet tuomitaan eikä hänellä ole koko prosessin aikana käsitystä edes siitä mistä häntä syytetään ja onko hän todella syyllistynyt tuohon mainittuun rikokseen. Myös Beckettin teoksissa on pessimistisiä sävyjä. Arthur Schopenhauer on kenties kuuluisin pessimismiin liitetty nimi. Hänen ajatuksissaan ihmisen seksuaalisuus ja elämäntahto ajavat hänet maksimoimaan jälkeläistensä terveys. Tämä tarkoitti hänestä tasapainottamista, jolloin ihmiset valitsivat sellaisia puolisoita jotka sopivat heille huonosti: Vahvuudet ja heikkoudet menisivät ristiin ja siksi tuottaisivat onnettomuutta. Ja jos hän jättäisi tottelematta tätä elämäntahtoa, hän tunnetusti kärsisi siitä emotionaalisesti.
___2.1: Filosofisessa pessimismissä ajatus on se, että joko elämällä on negatiivinen arvo tai sitten tämä maailma on niin huono kuin se voi vain olla.
___2.2: Moraalisessa pessimismissä ajatuksena on se, että ihmiset joko eivät ole moraalisia tai sitten moraali on harhaa. Tästä seuraa se, että ihmiset elävät ensi sijaisesti itselleen. Tätä näkemystä voitaisiin perustella esimerkiksi Stanley Milgramin shokkikokeilla, joissa tavalliset ihmiset saatiin antamaan suuriakin sähköiskuja valekoehenkilölle, he toki kokivat tuskaa teoistaan mutta tekivät ne silti.
___2.3: Intellektuaalisessa pessimismissä ajatellaan että mitään ei voida tietää (esimerkiksi sen takia että universumi on koko ajan muutoksessa ja luonnonlaitkaan eivät ole välttämättä pysyviä tai kaikkialla samoja.) ja vaikka voitaisiin, kielenkäyttö on subjektiivista jolloin emme voisi jakaa tietoa toisille.
___2.4: Pessimismiä liitetään myös moniin muihin asioihin. Esimerkiksi monet uskovat että globalisaatio ja vapaa kaupallisuus johtavat siihen, että jotkut ovat aina myymässä huumeita ja laittomia aseita, jopa ydinsaastetta. Samoin ympäristöpessimistit saattavat uskoa ilmastonmuutokseen mutta vastustavat ajatusta että ihminen voisi tehdä sille mitään. Samoin erilaiset apokalyptiset näkemykset edustavat pessimismiä. Samoin kuin sitä liitetään ajatukseen, jonka mukaan universumi on elämälle vihamielinen: Jos universumi todella olisi "paras mahdollinen" ja esimerkiksi hienosäädetty elämälle, elämän synnyn pitäisi olla toistuvaa. Kuitenkaan tästä ei näy merkkejä, ja siksi se että avaruusolentoja ei ole havaittu toimii tämän näkemyksen edustajalle vahvistuksena siitä että eläme "yhdessä huonoimmista mahdollisista maailmoista": He voivat ajatella esimerkiksi että antrooppinen periaate varmistaa vain sen, että universumi on vain juuri niin hyvä, että voimme kokea sen. Jos se olisi huonompi, sillä ei olisi tarkastelijoita.

Itse ajattelen optimismista ja pessimististä siten, että siinä on syytä jaotella tarkastelut seuraavasti: Optimismissa ja pessimismissä on takana kaksi asiaa. Pääasiassa ovat "se, mikä on" (ja on ollut) sekä "se, mitä henkilö odottaa" olevaksi tulevaisuudessa.

Nykyhetki:

1: actual content, joka on empiirinen ja mitattavissa oleva asia, joita meillä on. Tätä voi olla omaisuus, ystävät, perhe, status ja vaikka se että meillä on 12 vuoden vankilatuomio tai nimi seiskan lööpissä. Tämä on se aineisto, mitä tulkitaan.
2: perceived content, joka taas on se, mikä jää käteen, kun edellistä käsitellään ja tulkitaan. Tämä ei ole se, millä tulkitaan vaan se, mikä on tulkinnan lopputulos.

Käsittelyelementtejä voivat sitten olla ainakin seuraavat.
1: "Rarity issue" (oma coinaukseni), eli se että optimismin tai pessimismin syy perustuu jonkinlaiseen harvinaisuuteen "kaikissa vaihtoehdoissa", tai ainakin "useissa vaihtoehdoissa". (Me kun harvemmin kuvittelemme ihan kaikki vaihtoehtoja, vaan ainoastaan rajallisen määrän.) Tässä ajatuksessa on takana hieman samaa ajatusta kuin siinä että timantteja arvostetaan paitsi kauneuden, myös niiden harvinaisuuden takia. Jos timantit siis olisivat yleisiä kuin sorakivet, niitä ei arvostettaisi niin paljoa. Saman tulkinnan mukaan optimismiin on syytä jos pihalla kasvaa ruusu sen sijaan että siellä kasvaisi voikukka. (Vaikka itse pidänkin voikukkaa erittäin kauniina kasvina.)
___1.1: Mahdollisten maailmojen tulkinta, jossa katsotaan miten asiat voisivat olla omassa elämässä paremmin tai huonommin. Tässä katsotaan miten omat valinnat voisivat johtaa esimerkiksi siihen että olisit paremmassa työssä tai jossa olisit vaikka humputellut nuoruutesi. (Esimerkki: Ollessani vartijana, törmäsin eräässä liikkeessä henkilöitä jotka oli olleet jonkinasteisia kavereitani lapsuudessa. Heistä yksi käytti huumeita. Oli jännää ajatella että periaatteessa olisi ihan mahdollista olla siinä jengissä, jolloin ei olisikaan tarkkailijana, vaan tarkkailtavana..)
___1.2: Mahdollisten maailmojen tulkinta, jossa katsotaan miten asiat voisivat olla, jos olisit joku toinen henkilö, mahdollisesti globaalisti. Tässä näkemyksessä luonnollisin vertailu on tietysti naapurit, mutta myös afrikan nälkäänäkevien lasten ajattelu pistää länsimaisen masentuneen ihmisen angstin johonkin tietynlaiseen lokeroon.
___1.3: Ansaitut edut, joka tarkoittaa sitä että arvostat asioita sen takia että oelt tehnyt paljon työtä niiden eteen ja olet siksi saavuttanut joitain tärkeänä pitämiäsi asioita.
___1.4: Eiansiottomat edut, jotka olet saanut puhtaasti tuurilla. Eli ne hyvät asiat jotka ovat sattumalta päätyneet eduksesi. Silloin ei voi vedota työhön vaan voi vain olla puhtaasti kiitollinen asiasta. (Tämä on itselleni tärkeä kohta.) Henkilöt iloitsevat usein esimerkiksi lottovoitosta, eivät siksi että tietävät ansainneensa sen rahan, vaan juuri sen takia että se on vain onnenkantamoinen.
2: Asian itseisarvo, jolloin asiaa arvostetaan vain sen vuoksi että arvostaa sitä. Tässä näkemyksessä voikukat pihalla ovat syy onnellisuuteen, vaikka ne ovat yleisiä.
3: Tarpeet ja niiden puute. Tässä näkemyksessä ei painoteta niinkään mahdollisia maailmoja, vaan homeostaasin kautta: Ajatuksenani on se, että koska ihmiset elävät vain tiettyjen rajojen sisällä, ja hän pyrkii jollain tasolla pysymään elossa, hän kokee lähellä reunaa erilaisia luonnollisia ja ajateltuja stressejä. Eli jos verensokeri laskee liian alas, hänestä tulee pahantuulinen. Tämä ei välttämättä vaadi sitä, että hänen naapurinsa tai joku muu on juuri syönyt. Tämä ei johdu myöskään siitä että hän miettii miten tilanne voisi olla toisin. Zeniläisessä ajattelussa pyritäänkin tarpeiden poistamiseen. Ei buddhalaiseen tapaan, eli siten että kaikki halut pyritään lopettamaan, vaan että tietyt tarpeet tyydytetään, mutta ei sorruta liiallisuuksiin.

Tuleva:

1: Omistamiensa asioiden ja kykyjen välinearvo, jossa nykyisillä asioilla, kuten omistuksella ja taidolla tai harjoittelulla katsoo olevan jonkinlainen voima joko muuttaa tulevaisuus vielä paremmaksi tai sitten pitämään nykyinen tavoiteltu etu samanlaisena tai sitten jos olet pessimisti, katsot että sinulla ei juurikaan ole kykyä tai mahdollisuutta ratkaista ongelmia, jotka sinulla on tulossa.
2: "Johdatus"/"Murphyn laki", jossa ajatellaan että asiat päätyvät juuri siten kuin niiden pitääkin mennä, tai että ne luonnostaan menevät pilalle. Tätä ajattelua harjoittavat esimerkiksi ne, jotka uskovat että parisuhteissa on jokin oikea, jonka jokainen vain tulee elämän aikana kohtaamaan. Tämä ei siis ole seurausta ansiosta, eikä edes sattumaa, vaan että tämä tulee olemaan seuraus. Hyvät asiat ovat ikään kuin "luonnollinen tila", johon päädytään. Näkemys ei kuitenkaan vaadi välttämättä johdatusta tai näkemystä Jumalallisesta ohjaajasta. Asiat esimerkiksi vain keskiverrosti tuppaavat menemään tietyllä tavalla, kuten nopatkin antavat pitkissä sarjoissa loppupeleissä odotusarvoisesti kaikille pelaajille saman summan. (Elämme keskivertoisimmassa mahdollisessa maailmassa, itse asiassa jos keskiarvot lasketaan tilastollisesti siitä miten havaitsemme asiat, juuri näin onkin. Optimisti ja pessimisti vain laittavat "havaitsemansa odotusarvot" eri kohdalle.)
3: Se, mitä vaikeuksia hän tulkitsee tulevansa ja minkä hän määrittelee niissä tavoitetasoksi.

Lisäksi on minusta otettava huomioon myös se, ettäoptimismi tai pessimismi ei aina kumpua siitä että asiat ovat hyvin tai huonosti, tai että henkilöt odottavat asioiden menevän hyvin tai huonosti. Monesti se syntyy vain siitä miten asioihin asennoituu. Optimisti voi esimerkiksi ajatella että "Kaikkiin ongelmiin ei ole ratkaisua ja ongelmat joihin ei ole ratkaisua eivät ole ongelmia, vaan olotiloja." Kyseessä on enemmän mielentila kuin asioiden analysointi. Uskon, että tämä on yleisempää kuin monesti luullaan.