Keskiajalla sivistyneen ajattelun ytimessä ei ollut tiede nykyaikaisessa mielessä. Sen sijaan ytimessä oli Artes liberalis (~vapaat taiteet), joiden hallinta oli sivistyksen mittarina. Näiden ytimessä oli auktoriteetteihin vetoaminen. "Tämä Päivä" -blogissa kuvattiin miten tässä oli tärkeää olla oikeaoppinen. Tieteissä oli ylimmät auktoriteetit joiden sanomisia tulkittiin. "Esimerkiksi kieliopin auktoriteetteja olivat Priscian ja Donatus, logiikan Aristoteles, retoriikan Cicero, geometrian Euclid, tähtitieteen Ptolemaios ja aritmetiikan ja musiikin Boethius." Näiden tulkitsemisesta ei voitu livetä koska siitä olisi seurannut ylpeyden syntiin lankeaminen "auktoriteetteja ei voitu noin vain hylätä, sillä heidän arvovaltaansa kunnioitettiin merkittävästi. Nähtiin, että "mestarin" haastaminen oli ylpeyttä; haastaja sanoi olevansa suurempi kuin historian suurimpiin kuuluva ajattelija." Esimerkiksi tämän vuoksi keskiajan teologiaa kuvasi se, että tulkittiin vahviten Aristotelesta ja Platonia.
Tämä vastaa tietysti melko vahvasti sitä kuvaa jota meille usein kaupitellaan. Jossa tieteen vallankumous ja valistus olisivat jotenkin purkaneet tämän vyyhdin. Kuitenkin tosiasiassa valistusaika tuotti toisen mielenkiintoisen ongelman. Auktoriteettiin vetoamisesta ei itse asiassa luovuttu. Sen sijaan oltiin ylpeitä. "Systomykoosi" -blogi nosti valistushengen yleistymiseen liittyneen nerokultin. Ja itse asiassa hän korostaa että paikoin tämä ei ole kadonnut yhtään mihinkään "Nerokultti syntyi joskus siinä 1700-1800 -lukujen vaihteessa. Erityisesti taiteessa nerokultille fäppäillään edelleen, tieteessä se on onneksi jo jonkin verran häipynyt. Tieteessä sisältö on nykyään yleensä tärkeämpi kuin ihminen. Epätieteellinen argumentti ei muutu päteväksi jos neroihminen esittää sen, taiteessa ja himaslaisuudessa näin käy."
1: Keskiaikaista auktoriteettia ja nerokulttia erottaakin oikeastaan vain se, että palvonnan kohde ei ole joku kuollut patu, vaan se on joku elossaoleva. Yleensä peräti neroutta ihailileva itse. Systomykoosin esiin tuoma Casson korostaa että ideat ovat hyviä koska ne ovat peräisin erityislaatuisilta ihmisiltä. (Tieteenfilosofiassa taas on ajateltu että hyvä teoria on hyvä kun se kestää empiirisiä testejä ja auttaa tutkimustyön tekemisessä.)
Talouden puolella tämänlainen on tietysti vanhastaan totuttua. Esimerkiksi Björn Wahlroosin ajatus "enemmistön tyranniasta" perustuu siihen että yhteiskunnan tehtävänä on nostaa erityiset nerot siivilleen. Suurin osa massasta on lampaita. (Ja missä nero laiduntaa - siellä lampaat ei voi ratsastaa.) Voidaankin sanoa että luokkayhteiskunnan ytimessä on helposti tämänlainen jaottelu. Jos on suuret tuloerot ja suuri ero omistajaluokan ja rahvaan välillä, on tätä yleensä vähintään oikeutettu nerokultilla. Valtiaat eivät ole ehkä nykyään tai valistusaikanakaan enää jumalisia, mutta he ovat sitten vain jumalattoman viisaita ja taitavia.
Opportunistisen kikkailun ideologiseksi symboliksi (himaslaisuus) tiivistynyt Pekka Himanen on tässä itse asiassa mielenkiintoinen moderni esimerkki. Häntä itse asiassa myydään toistuvasti nimen omaan lapsinerokultilla. Esimerkiksi Ville Valo korosti eräässä haastattelussa että hän on Himasen ystävä ja että Himasta kiusataan koska ihmiset eivät kestä lapsineroja. Moni muukin on korostanut että Himasen saavutus, erityisen nuorena valmistuminen, kertoisi että hän on erikoislaatuinen tyyppi. Tämä on itse asiassa enemmän kuin mahdollista. Mutta kun kritiikin aiheena ei yleensä ole Himasen älykkyysosamäärätestien tulos tai Mensan jäsenkortin saamisen epäily vaan hänen tuotoksensa laatu, tämä on oikeastaan irrelevanttia.
Tälle voidaan nähdä jopa yhteiskunnallinen ulottuvuus. Erityisesti tämä koskee liberaalia vasemmistoa. Tämän päivän "Metrossa" oli pieni kolumni, joka mielestäni kuvasti hyvin osuvasti modernia luokkayhteiskuntaa. Siinä korostettiin miten monet vasemmistolaiset poliitikot ovat korostaneet että luokkayhteiskunta on jo purettu. Kuitenkin tosiasiassa luokkayhteiskunta on. Se ei vain koske konkreettisia kommunistien korostamia tuotantovälineitä tai edes abstraktimpaa rahaa "Wahlroosin malliin". Kysymys on statuksesta. Sanotaan suoraan "auktoriteetista".
Tässä kohden ytimessä on se, että uusi yläluokka on ns. luova luokka. Tämä koostuu esimerkiksi tutkijoista, tiedemiehistä, yhteiskuntateoreetikosita, teologeista, pelisuunnittelijoista ja vastaavista. Heidän palkkansa ei ole mainittavan korkea, usein jopa kohtuu matala. Mutta se on se mihin pyritään ja johon kuulumista arvostetaan. Luova luokka on se, johon oikeistolainen menee koska sitä kautta tienataan innovatiivisesti rahaa. Luova luokka on myös se johon vasemmistointellektuelli identifioituu.
1: Ja jopa ne pseudotieteilijät, denialistit, crankit ja muut jotka periaatteessa halveksuvat yliopistoa, postmodernistien intellektuellien akatemioita ja/tai luonnontiedemaailmaa "norsunluutorneiluksi" ja "tiedepoliisijuntaksi" arvostavat aivan helvetisti omia ideologejaan jotka ovat ajamassa "oikeaa ideologiaa" luovan luokan keinoin!
Moderni vasemmisto ei ole ollut kunnolla heikon ja köyhän rasvanahkaduunarin asialla, vaan ajanut taiteen, kulttuurin, monikulttuurisuuden ja muun luovan luokan kiinnostuskohteiden mukaisia asioita. Itse asiassa liberaalien taiteiden harjoittajat kokevat amisviiksipojut ja karvaperseduunarit koetaan hieman halveksittavina rassukoina joihin kohdistetaan sitä erityislaatuista sääliä jota perinteisen maailman aristokraattiset naiset kohdistivat sitä ylenkatseellista sääliä joihin kontrasti rakentamalla saatiin korostettua omaa erinomaisuutta.
Lukeneisuus on merkittävä jakolinja jossa jaetaan "laumasieluiseen juovaan luokkaan" ja "idiiveistä koostuvaan luovaan luokkaan".
Menisin jopa niin pitkälle että väittäisin että uudessa "Artes Liberaliksessa" on nimenomaan klassisia auktoriteetteja joita tulkitaan. Siksi tekstiin pitää saada sitaatti Derridaa ja viite Foucaultia. Tai kuten humanistisen puolen opintojaan päättämispuolella oleva ystäväni toteaa kasvatustieteen "mustasta laatikosta". (Kasvatustiede tuntuu olevan jonkinlainen yliopistomaailman roska-aitta, joka ei toki ole sama kuin huonouden synonyymi, mutta jonne sinun on mentävä jos olet huono mutta haluat olla silti akateeminen.) ; Gradun kirjoittamisessa vaikeinta ei ole asiasisällön keksiminen, vaan valtaosa työstä koostuu siitä että omia näkemyksiä ei sanota omina näkemyksinä vaan löydetään joku viite, että etsitään joku muu joka on sanonut saman. Ja tälläinen kuulemma aina löytyy. - Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että olisi ensin kaivanut jotain lähteitä joita on helppo löytää ja koostanut niistä jonkinlaisen kollaasin, mutta hän halusi että gradu vastaisi jotakuinkin sitä mitä hän itse näkee asioista. (Strategiakin on perimmiltään "vain valinta".)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste quatrivium. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste quatrivium. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
perjantai 20. tammikuuta 2012
Miekasta rollaattoriin
"And with science makes it perfect / So geometry and music combine / Their scientific virtues in the sword."
("ARMA'n käännös Filippo Vadi'n "Liber de Arte Gladiatoria de Dimicandi":sta [1482-1487])
"Paholaisen Asianajajassa" oli minulle suunnattu kommentti. "Voi olla, että kun vuosikymmenten kuluessa samuraimiekkasi vaihtuu ensin kävelysauvoihin ja sitten rollaattoriin, niin sinunkin mielipiteesi on saattanut jäykistyä enemmin peristeitä säilyttävään suuntaan". Lausunto on omituinen monellakin tavalla:
1: Siinä on selvä ageismin sävy ; Se esittää että tietty suhtautuminen joihinkin perinteisiin joita pitäisi kunnioittaa vain siksi että ne ovat perinteitä olisi jotain joka johtuu nuoruudesta ja elämänkokemuksen puutteesta. Tässä jopa esitetään elämänhistoriamuutos jossa henkilö olettaa tietävänsä miten mielipiteeni muuttuvat tulevaisuudessa. - Sinänsä omituinen asia koska en voi väittää itsekään tietäväni tätä. Lausunto onkin sisällöltään tyylipuhdas ad hominem ; Ihmiseen, hänen habituksiinsa (ja tässä tapauksissa harrastuksiinsa) vetoamalla tehty näkemyksen lokaanvienti. Tämä ei ole hyvää argumentaatiota oikein millään ; Tämänlaista ei katsota hyvällä logiikassa - eikä edes politiikassa tätä temppua arvosteta.
2: Se korostaa perinteen arvoa kulttuurina. Perinne on arvokas koska se on kulttuuria ja perinnettä. Itse ajattelen taas että perinteisiin vetoaminen ei ole tosiasiaväite, sellaisena se on argumentaatiovirhe ja että kulttuuri on enemmänkin muuttuva kokonaisuus. Ja poliittisessa diskurssissakin, jossa virhe ei ole ilmiselvä, perinteisiin vetoamista tarvitaan vasta siinä vaiheessa kun kyseisen perinteen arvo on kyseenalaistunut tai vaatii muodonmuutosta. Eli perinteessä ei enää nähdä sitä arvoa joka siinä on nähty ; Jos perinne nähdään arvokkaana, ja se koetaan tärkeänä, sitä vastaan ei aseteta rajoittamis tai muuttamisvaatimuksia. Ja yhteiskunnassamme muutoksista keskusteleminenkin kuuluu nähdäkseni oikeuksiin. Kulttuuri ei ole stabiili eikä se saakaan sellainen olla.
3: Se väittää että olisin jotenkin asenteellisesti liberaali. Tämä on psykologisesti katsoen omituista, koska olen kehityspsykologian teorioiden mukaan sen verran vanha että "maailmankuvani on jo jämähtänyt". Asiaa ei tietysti auta se, että olen aspergerin syndroomaisena jo lähtökohtaisesti asenteiltani muutosvastarintainen, eli olen ikään kuin biologisesti konservatiivi (minulla on vain liberaalejen mielipiteitä). Näin ollen koko lausunnosta katoaa se vähä järki joka siinä oli aiemminkin.
4: Esitys väittää että mielenmuutos on aina sama kuin oikeassaolevammaksi tuleminen. Tätä nuoruusageismia vastaan onkin sitten toisaalta hyökätty vanhuusageismilla, jossa viitataan kalkkiksiin. Tämä on tietysti aivan yhtä ad hominem. Se kuitenkin muistuttaa sen, että iän mukana tapahtuva asenteiden muutos ei ole 100% ilmiselvästi samaa kuin viisauden kasvu. Eli vaikka tulisinkin konservatiivisemmaksi vanhemmiten, niin siinäkin tapauksessa argumentilla ei ole oikein mitään perusteluvoimaa. Minä voin olla väärässä nyt tai vanhempana, eikä edes tosi korrelaatio siitä että mielipiteet muuttuvat iän mukana tarkoita itsessään mitään ; Argumentti oikeassaolosta on siis joka tapauksessa tuettava jollain muulla argumentaatiolla. Ja jos meillä on tämänlainen perustelu, emme tietysti tarvitse koko ikään vetoavaa ad hominem -ageismia in first place.
Asian voisi tietysti jättää tälläiseksi, jos se olisi vain henkilökohtainen asia. Sillä se minkä oppii arvokonservatiiveista on juuri tämänlaisista ad hominem -lauseista kumpuava mukaymmärtävä tekoleppeys. Henkilökohtaisuuksiin viety sivistyssanojen ja saivareiden taakse kätketty kusipäisyys on sen verran standardia - käytännössä ilman poikkeuksia, poikkeamia on niin harvoin että ne katoavat kohinaan ja ne voidaan ottaa lähinnä anomalioina - että tämänlainen ei enää herätä minussa juuri mitään muuta kuin huvittuneisuutta.
Kuitenkin tässä lausunnossa on sivupolku. Siinä ei oikeasti puhuta vain minusta. Implisiittinen taso kantaa mukanaan asennetta "samuraimiekoista". Ja tämä taas liitetään kuvastamaan nuoruutta, ageismia joka taas oli kyseisen ad homimem -argumentin "voimanlähde". Tämänlainen asenne koskeekin kaikkia itsepuolustuslajeja ; Niitä pidetään jotenkin väkivaltaisen, aggressiivisen ja epä-älyllisen ihmisen asioina. Taustalla on ilmeisesti jonkinlainen omituinen käsitys "objektiivisen ihmisen luonteesta" ; On yksinkertaisesti olemassa jokin älykkään ihmisen stereotypia johon itsepuolustuksen harjoittelu ei kovin hyvin suju.
Keskiaikainen miekkailu voi olla jopa tavallista itsepuolustusta lujemmin tämänlaisen piirissä. Sillä siinä missä ihmiset vielä jossain määrin kunnioittavat itämaisia kamppailulajeja "henkisinä", euroopan ritareiden taistelu nähdään sivistymättömänä ja barbaarisena. Esimerkiksi miekkojen terävyysvertailu näyttää olevan jopa jonkinlainen argumentti sen puolesta että "japanissa oli kaikki niin paljon paremmin". Lisäksi tuntuu että historiallinen miekkailu yhdistetään joksikin larppaajien touhuiluksi, jossa ei ole mitään tieteellistä tai järkevää tai edes taisteluteknisesti merkittävää ; Mitä vaan laitetaan ämpäri päähän ja leikitään ritaria.
Kuitenkin historiallinen miekkailu vaatii jotain jota en ole kohdannut ainoassakaan hengellisessä tilaisuudessa. Se nimittäin vaatii aivojen käyttöä. Uskonnollinen tilaisuus voi toki olla opettavainen, mutta ne on rakennettu sillä tavalla että tyhmä ja huonomuistinenkin pärjää siellä. Historiallinen miekkailu taas vaatii hyvinkin syvällistä osaamissettiä ; Esimerkiksi eilen harjoitusten jälkeen jäimme salille varsin epäfyysiseen toimintaan. Taustalla oli se, että Vadi kirjoitti kirjaansa miten miekkailu rakentuu esimerkiksi geometrian ja musiikin ympärille. Siihen aikaan yliopistoaineinahan oli kielenkäyttöön liittyvät trivium -aineet ja matemaattis-loogiset quatrivium -aineet. Näiden välille nähtiin yhteyksiä siten että quatrivium oli tavallaan sisällöllinen vaatimus ja trivium -aineet olivat niiden soveltamista jolloin sisällölle annettiin mahdollisimman hyvä muoto. Koska Vadi viittaa aivan eksplisiittisesti kahteen quatrivium -aineeseen, musiikkin ja geometriaan, on selvää että Vadin näkemys miekkailusta oli tehdä siitä tavallaan trivium -aine ; miekkailun estetiikka on samantapainen seuraus sen lainalaisuuksista kuin estetiikka on sidoksissa geometriaan.
Tämä on toki itsessään tieto. Mutta sen ymmärtäminen mitä Vadi on tällä tarkoittanut, ei voi jäädä pelkästään siihen että meillä on käännökset ja niitä ikään kuin suoraan luetaan. Tämän vuoksi tuntien jälkeen olikin tarjolla vapaa-aikamuotoista piirtelyä harpilla ja viivottimella. Tämä ei ole pelkästään piirustelua, vaan muistuttaa siitä että siihen aikaan geometrian harjoittaminenkin oli "osittain mekaanista". Tätä kautta voi saavuttaa jotain tietoja siitä miksi miekkailu on geometriaa. Ymmärtää miten etäisyyksiä, kulmia ja erilaisia harmonioita käsitellään noin yleisemminkin. Tämä on tietysti vain pieni yksityiskohta. Esimerkki siitä, että historiallinen miekkailu pitää sisällään elementtejä jotka suorastaan vaativat renessanssimiehenä olemista (usein jopa sanaleikkiin asti). Ja itse asiassa hurjaa määrää lukemista ja miettimistä. Yleissivistyksen täytyy taipua siinä missä fyysisemmänkin toiminnan.
1: En tiedä mitään muuta itsepuolustuslajia joka vaatisi vastaavaa. Kenties siksi lajissa onkin paljon akateemisia tyyppejä. Tyylipuhtaista larppaajista moni käy kerran ja vaihtaa bofferointiin koska miekka on "liian rajoittava". He pitänevät enemmän siitä miekan ideasta, eivät itse asiasta.
Tässä mielessä en pidä siitä että miekkailun lapsellisuus tungetaan implisiittisesti mukaan kuvioihin. Tavoitteeni on olla vanhanakin jollain tavalla mukana kuvioissa. Kenties en ole yhtä sitkeä sissi kuin aikidon perustaja Ueshiba, eli harjoita lajia muunakin kuin teoreettisena aktiviteettina kuolemaan asti. Kenties fysiikkani antaa periksi ennen tätä. Mutta vaikka rollaattori olisikin se lelu joka silloin pyörisi mukana, en ymmärrä miksi miekasta jotenkin pitäisi luopua - peräti "jonain nuoruuden hupsutteluna". Asenteellisuudessa ärsyttää sekin, että se ei koske vain minua itseäni ihmisenä. Se koskee myös "koko muuta porukkaa". "Koko skeneä" yritetään samalla halventaa suhteessa siihen oikeaan kypsien ihmisten maailmankuvaan.
Menneinä aikoina erimielisyyksiä ratkottiin reilusti kaksintaisteluilla, mutta silloinkin ne käytiin herrasmiesten kesken. Tässä mielessä nykyaika kohtaakin menneisyyden. Kaksintaistelua ei tapahdu.
("ARMA'n käännös Filippo Vadi'n "Liber de Arte Gladiatoria de Dimicandi":sta [1482-1487])
"Paholaisen Asianajajassa" oli minulle suunnattu kommentti. "Voi olla, että kun vuosikymmenten kuluessa samuraimiekkasi vaihtuu ensin kävelysauvoihin ja sitten rollaattoriin, niin sinunkin mielipiteesi on saattanut jäykistyä enemmin peristeitä säilyttävään suuntaan". Lausunto on omituinen monellakin tavalla:
1: Siinä on selvä ageismin sävy ; Se esittää että tietty suhtautuminen joihinkin perinteisiin joita pitäisi kunnioittaa vain siksi että ne ovat perinteitä olisi jotain joka johtuu nuoruudesta ja elämänkokemuksen puutteesta. Tässä jopa esitetään elämänhistoriamuutos jossa henkilö olettaa tietävänsä miten mielipiteeni muuttuvat tulevaisuudessa. - Sinänsä omituinen asia koska en voi väittää itsekään tietäväni tätä. Lausunto onkin sisällöltään tyylipuhdas ad hominem ; Ihmiseen, hänen habituksiinsa (ja tässä tapauksissa harrastuksiinsa) vetoamalla tehty näkemyksen lokaanvienti. Tämä ei ole hyvää argumentaatiota oikein millään ; Tämänlaista ei katsota hyvällä logiikassa - eikä edes politiikassa tätä temppua arvosteta.
2: Se korostaa perinteen arvoa kulttuurina. Perinne on arvokas koska se on kulttuuria ja perinnettä. Itse ajattelen taas että perinteisiin vetoaminen ei ole tosiasiaväite, sellaisena se on argumentaatiovirhe ja että kulttuuri on enemmänkin muuttuva kokonaisuus. Ja poliittisessa diskurssissakin, jossa virhe ei ole ilmiselvä, perinteisiin vetoamista tarvitaan vasta siinä vaiheessa kun kyseisen perinteen arvo on kyseenalaistunut tai vaatii muodonmuutosta. Eli perinteessä ei enää nähdä sitä arvoa joka siinä on nähty ; Jos perinne nähdään arvokkaana, ja se koetaan tärkeänä, sitä vastaan ei aseteta rajoittamis tai muuttamisvaatimuksia. Ja yhteiskunnassamme muutoksista keskusteleminenkin kuuluu nähdäkseni oikeuksiin. Kulttuuri ei ole stabiili eikä se saakaan sellainen olla.
3: Se väittää että olisin jotenkin asenteellisesti liberaali. Tämä on psykologisesti katsoen omituista, koska olen kehityspsykologian teorioiden mukaan sen verran vanha että "maailmankuvani on jo jämähtänyt". Asiaa ei tietysti auta se, että olen aspergerin syndroomaisena jo lähtökohtaisesti asenteiltani muutosvastarintainen, eli olen ikään kuin biologisesti konservatiivi (minulla on vain liberaalejen mielipiteitä). Näin ollen koko lausunnosta katoaa se vähä järki joka siinä oli aiemminkin.
4: Esitys väittää että mielenmuutos on aina sama kuin oikeassaolevammaksi tuleminen. Tätä nuoruusageismia vastaan onkin sitten toisaalta hyökätty vanhuusageismilla, jossa viitataan kalkkiksiin. Tämä on tietysti aivan yhtä ad hominem. Se kuitenkin muistuttaa sen, että iän mukana tapahtuva asenteiden muutos ei ole 100% ilmiselvästi samaa kuin viisauden kasvu. Eli vaikka tulisinkin konservatiivisemmaksi vanhemmiten, niin siinäkin tapauksessa argumentilla ei ole oikein mitään perusteluvoimaa. Minä voin olla väärässä nyt tai vanhempana, eikä edes tosi korrelaatio siitä että mielipiteet muuttuvat iän mukana tarkoita itsessään mitään ; Argumentti oikeassaolosta on siis joka tapauksessa tuettava jollain muulla argumentaatiolla. Ja jos meillä on tämänlainen perustelu, emme tietysti tarvitse koko ikään vetoavaa ad hominem -ageismia in first place.
Asian voisi tietysti jättää tälläiseksi, jos se olisi vain henkilökohtainen asia. Sillä se minkä oppii arvokonservatiiveista on juuri tämänlaisista ad hominem -lauseista kumpuava mukaymmärtävä tekoleppeys. Henkilökohtaisuuksiin viety sivistyssanojen ja saivareiden taakse kätketty kusipäisyys on sen verran standardia - käytännössä ilman poikkeuksia, poikkeamia on niin harvoin että ne katoavat kohinaan ja ne voidaan ottaa lähinnä anomalioina - että tämänlainen ei enää herätä minussa juuri mitään muuta kuin huvittuneisuutta.
Kuitenkin tässä lausunnossa on sivupolku. Siinä ei oikeasti puhuta vain minusta. Implisiittinen taso kantaa mukanaan asennetta "samuraimiekoista". Ja tämä taas liitetään kuvastamaan nuoruutta, ageismia joka taas oli kyseisen ad homimem -argumentin "voimanlähde". Tämänlainen asenne koskeekin kaikkia itsepuolustuslajeja ; Niitä pidetään jotenkin väkivaltaisen, aggressiivisen ja epä-älyllisen ihmisen asioina. Taustalla on ilmeisesti jonkinlainen omituinen käsitys "objektiivisen ihmisen luonteesta" ; On yksinkertaisesti olemassa jokin älykkään ihmisen stereotypia johon itsepuolustuksen harjoittelu ei kovin hyvin suju.
Keskiaikainen miekkailu voi olla jopa tavallista itsepuolustusta lujemmin tämänlaisen piirissä. Sillä siinä missä ihmiset vielä jossain määrin kunnioittavat itämaisia kamppailulajeja "henkisinä", euroopan ritareiden taistelu nähdään sivistymättömänä ja barbaarisena. Esimerkiksi miekkojen terävyysvertailu näyttää olevan jopa jonkinlainen argumentti sen puolesta että "japanissa oli kaikki niin paljon paremmin". Lisäksi tuntuu että historiallinen miekkailu yhdistetään joksikin larppaajien touhuiluksi, jossa ei ole mitään tieteellistä tai järkevää tai edes taisteluteknisesti merkittävää ; Mitä vaan laitetaan ämpäri päähän ja leikitään ritaria.
Kuitenkin historiallinen miekkailu vaatii jotain jota en ole kohdannut ainoassakaan hengellisessä tilaisuudessa. Se nimittäin vaatii aivojen käyttöä. Uskonnollinen tilaisuus voi toki olla opettavainen, mutta ne on rakennettu sillä tavalla että tyhmä ja huonomuistinenkin pärjää siellä. Historiallinen miekkailu taas vaatii hyvinkin syvällistä osaamissettiä ; Esimerkiksi eilen harjoitusten jälkeen jäimme salille varsin epäfyysiseen toimintaan. Taustalla oli se, että Vadi kirjoitti kirjaansa miten miekkailu rakentuu esimerkiksi geometrian ja musiikin ympärille. Siihen aikaan yliopistoaineinahan oli kielenkäyttöön liittyvät trivium -aineet ja matemaattis-loogiset quatrivium -aineet. Näiden välille nähtiin yhteyksiä siten että quatrivium oli tavallaan sisällöllinen vaatimus ja trivium -aineet olivat niiden soveltamista jolloin sisällölle annettiin mahdollisimman hyvä muoto. Koska Vadi viittaa aivan eksplisiittisesti kahteen quatrivium -aineeseen, musiikkin ja geometriaan, on selvää että Vadin näkemys miekkailusta oli tehdä siitä tavallaan trivium -aine ; miekkailun estetiikka on samantapainen seuraus sen lainalaisuuksista kuin estetiikka on sidoksissa geometriaan.Tämä on toki itsessään tieto. Mutta sen ymmärtäminen mitä Vadi on tällä tarkoittanut, ei voi jäädä pelkästään siihen että meillä on käännökset ja niitä ikään kuin suoraan luetaan. Tämän vuoksi tuntien jälkeen olikin tarjolla vapaa-aikamuotoista piirtelyä harpilla ja viivottimella. Tämä ei ole pelkästään piirustelua, vaan muistuttaa siitä että siihen aikaan geometrian harjoittaminenkin oli "osittain mekaanista". Tätä kautta voi saavuttaa jotain tietoja siitä miksi miekkailu on geometriaa. Ymmärtää miten etäisyyksiä, kulmia ja erilaisia harmonioita käsitellään noin yleisemminkin. Tämä on tietysti vain pieni yksityiskohta. Esimerkki siitä, että historiallinen miekkailu pitää sisällään elementtejä jotka suorastaan vaativat renessanssimiehenä olemista (usein jopa sanaleikkiin asti). Ja itse asiassa hurjaa määrää lukemista ja miettimistä. Yleissivistyksen täytyy taipua siinä missä fyysisemmänkin toiminnan.
1: En tiedä mitään muuta itsepuolustuslajia joka vaatisi vastaavaa. Kenties siksi lajissa onkin paljon akateemisia tyyppejä. Tyylipuhtaista larppaajista moni käy kerran ja vaihtaa bofferointiin koska miekka on "liian rajoittava". He pitänevät enemmän siitä miekan ideasta, eivät itse asiasta.
Tässä mielessä en pidä siitä että miekkailun lapsellisuus tungetaan implisiittisesti mukaan kuvioihin. Tavoitteeni on olla vanhanakin jollain tavalla mukana kuvioissa. Kenties en ole yhtä sitkeä sissi kuin aikidon perustaja Ueshiba, eli harjoita lajia muunakin kuin teoreettisena aktiviteettina kuolemaan asti. Kenties fysiikkani antaa periksi ennen tätä. Mutta vaikka rollaattori olisikin se lelu joka silloin pyörisi mukana, en ymmärrä miksi miekasta jotenkin pitäisi luopua - peräti "jonain nuoruuden hupsutteluna". Asenteellisuudessa ärsyttää sekin, että se ei koske vain minua itseäni ihmisenä. Se koskee myös "koko muuta porukkaa". "Koko skeneä" yritetään samalla halventaa suhteessa siihen oikeaan kypsien ihmisten maailmankuvaan.
Menneinä aikoina erimielisyyksiä ratkottiin reilusti kaksintaisteluilla, mutta silloinkin ne käytiin herrasmiesten kesken. Tässä mielessä nykyaika kohtaakin menneisyyden. Kaksintaistelua ei tapahdu.
torstai 23. lokakuuta 2008
Yliopiston alku.
Tämä juttu liittyy yliopistoihin, joista kirjoitinkin aikaisemmin.
Varhaiskeskiajalla kirjallisen perinteen harjoittaminen oli puhtaasti kirkollisten instituutioiden toimintaa. Näistä merkittävin oli luostarilaitos, joka kehittyi Benedictus Nursialaisen luostarisäännön päälle. Hänen sääntönsä 48 luvussa määrättiin munkin harjoittamaan ruumiillista työtä ja kirjojen lukua silloin kun muu toiminta ei sitä estänyt. Paaston aikana lukemiseen käskettiin varata erityisen paljon aikaa. Tavoitteena oli tutustua kirjoihin hitaasti mutta syvällisesti, joten yllättävän pieni kirjamäärä pystyi kattamaan luostarin tarpeen. 800 -luvulta on saatu ensimmäiset tiedot siitä että luostarikoulu on ottanut myös luostarin ulkopuolisia opetettavakseen. Nämä siirtyivät kirkon tai valtion palvelukseen.
Kaarle Suuri yritti kouluttaa kansaa laajemmin 700 -luvulla. Hän kun tarvitsi virkamiehiä. Hän palkkasi siksi Yorkin katedraalikoulun rehtorin Alcuinin, joka taas kokosi oppineita. He keräsivät kirjoja suuria määriä ja niiden pohjalta rakennettiin opetusohjelma. Tämä rakentui antiikin seitsemän vapaan tieteen seuraavanlaisella kahtialuokittelulla:
1: trivium -aineet, jotka käsittelivät kieltä ja kielenkäyttöä. Se sisälsi (1)grammatiikkaa, (2)retoriikkaa, (3)dialektiikkaa ja logiikkaa.
2: quadrivium -aineet, jotka olivat matemaattisia. Nämä aineet olivat (4)musiikki, (5)matematiikka, (6)tähtitiede ja (7)geometria.
Tämä Alcuinin piiri aikaansai sivistyksen kasvua ja rakensi perustan tiedon viljelylle. Perimmäinen ansio on siis jälleen yhteisöllisessä tarpeessa. Pakko onkin yllättävän usein edistyksen lähde: Jared Diamondin "Tykit taudit ja teräs" kirjan mukaan tarve, ja tyytymättömyys johonkin asiantilaan löytyy aina innovaatioiden takaa, olipa kyse sitten kivikirveistä, silloista tai koneista. Tai luostarilaitoksesta. Kuitenkin sivistyksen yleistyminen onnistui vasta kun vesivoima ja uudet viljelymenetelmät toivat vaurautta - jota tarvittiin koulutuksen järjestämiseen. Tämän seurauksena syntyi uusi ammattiluokka: Opettajat.
Myös kaupunkikulttuuri oli uudenlaista. Ylempi koulutus kuului katedraalikouluille, mutta alempaa ei oltu järjestelty, joten siinä eroja oli paljon. Opetusta pitivät seurakuntapapit ja julkiset yhteisöt. Opetuksen tavoite ei ollut kirkollisiin tehtäviin opettaminen, ja ne olivat avoimia kaikille joilla oli varaa maksaa opiskelusta. Koulujen määrän kasvu aikaansai sen, että syntyi kilpailua ja "fuusioita", joten koulutuksen laatu parani. Niille syntyi koulutusohjelma, jossa opetettiin trivium ja quatrivium -aineita vaihtelevasti. Yleensä keskityttiin latinan kieleen ja logiikkaan, ja tämän lisäksi opetettiin esimerkiksi teologiaa, lainoppia ja lääketiedettä. Oppikirjat olivat myöhäisantiikin perua. Kun yhteydet Konstantinopoliin lisääntyivät, eurooppaan virtasi myös kreikkalaisten tekstejä. Muslimien hallitsemasta Toledosta tuli kulttuurin keskus, josta löytyi näiden lisäksi myös arabifilosofien, kuten Averroësin ja Avicennan tuotantoa.
Intellektuaalinen henki oli tähän aikaan vahvasti skolastinen. Siinä korostettiin auktoriteettia ja järkeä. Tämän vuoksi tiede oli Raamatun tapahtumien selittämistä. Apuna käytettiin Raamatunselitysteoksia. Niistä poimittiin valittuja kohtia, jotka laitettiin selittävien teoksien marginaaleihin. Näitä lisäyksiä kutsuttiin nimellä glossa. Näitä tutkittaessa huomattiin että niissä oli jännitteitä. Skolastikot olivat varmoja että nämä olivat näennäisiä. Siksipä dialektiikan harjoituksissa näitä jännitteitä nostettiin esiin ja korkein tavoite oli niiden syntetisoiminen ristiriidattomiksi. Tästä perinteestä syntyi keskiaikainen metodi, questatio -menetelmä, jota käytettiin laajasti.
Tässä metodissa käsittely jaoteltiin seuraavasti: Tuotos jaettiin viiteen osaan:
1: titullus quaestionis, eli otsake. Siinä kerrottiin käsiteltävän aiheen kysymysmuodossa. Se alkoi aina sanalla utrum (onko?) Kysymys oli sellainen että siihen oli voitava vastata joko "kyllä" tai "ei".
2: argumentit puolesta. Tässä esitettiin 4-6 argumenttia, jotka käsittelevät myöntävää kantaa. Yleensä ensin katsottiin ketkä auktoriteetit ovat kannattaneet tätä näkemystä.
3: argumentit vastaan. Tämä jakso alkoi aina sanoilla sed contra (mutta tätä vastaan) ja tässä esitetään sen antiteesi. Tässä ei kritisoitu luvun 2 argumentteja, vaan kysymystä.
4: corpus quaestionis, eli vastaus. Tämä jakso alkoi joko respondeo(vastaan) tai dicendum quod (on sanottava että) -ilmauksella. Tässä esitetään vastaus, tai joissain erikoistapauksissa voidaan huomauttaa että kysymys on selvästi väärin aseteltu, jolloin argumentit puolesta ja vastaankaan eivät ole relevantteja.
5: Vastaukset vastaesimerkkeihin, joka oli joko luku 2 tai 3, riippuen siitä mihin lopputulokseen luvussa 4 oltiin tultu. "Väärän kannan argumentit" saivat tässä luvussa osakseen kritiikkiä.
Menetelmän ongelma oli tietenkin siinä, että se ei mahdollistanut mutkikkaampien tehtävien ratkaisemista. Rakenne teki kuitenkin menetelmästä seurattavan ja selkeän. Skolastinen metodi kehittyi, ja myös koulutus organisoitui paremmin, vähitellen. Aikaisemmin opettaja vastasi koulustaan, mutta nyt he järjestäytyivät. Opettajat järjestäytyivät killaksi, jonka tyyliin syntyi erityinen korporaatio, yliopistolaitos. Oppilaitoksia oli neljä. Keskeisin oli artistinen, eli filosofinen koulukunta, jota vaadittiin usein jotta pääsisi opiskelemaan muita aineita. Filosofinen koulukunta koostui trivium ja quatrivium -aineista, ja niiden päälle opetettiin metafysiikkaa, luonnonfilosofiaa ja moraalifilosofiaa. Logiikka oli korostetuin aine.
Yliopistojen opetus perustui lukemiseen (lectio) Oppikirjaa luettiin opettajan johdolla kahdessa vaiheessa:
1: Ensin oppikirjoihin tutustuttiin johdantoluennoilla (cursorie) pidemmällä olevien opiskelijoiden kanssa. Sellaisten jotka olivat suorittaneet välitutkinnon (baccalaureus).
2: Näiden jälkeen kirjoihin tutustuttiin maisterien pitämillä oppitunneilla (ordinarie).
+: Lisäksi näiden pakollisten luentojen jälkeen oli mahdollista erikoistua. Oli erityisiä valinnaisia kursseja (extra-ordinarie)
Luennoinnin lisäksi maisterit johtivat väittelyharjoituksia:
1: Teologiassa tekstien tulkinnan sijasta alettiin keskittyä yksittäisiin kysymyksiin ja ongelmiin (da quaestione). Harjoituksessa maisteri esitti erilaisia teesejä, joita opiskelijoiden tuli sitten puolustaa. Lopuksi maisteri teki yhteenvedon siitä minkälaisia argumentteja oppilaat olivat tarjonneet ja kertoi oman ratkaisunsa (determinatio) kysymykseen. Lisäksi ennen pääsiäistä ja adventtia oli erityinen väittelytilaisuus, jossa kuka tahansa yleisöstä (a quolibet) sai esittää keskusteltavaksi minkä tahansa hänestä kiinnostavan aiheen (de quodlibed).
2: Filosofiassa oli väittelyitä (de sophismatibus), joissa oli aiheena monimerkityksellisiä ja vaikeasti tulkittavia väitelauseita. Toinen filosofinen harjoitustyyli oli de obligationibus -väittelyt, joissa vastaaja (respondent) yritti tuottaa johdonmukaisesti ja annettujen sääntöjen mukaisesti vastauksen haastajan (opponent) kysymyksiin.
Kouluopetus johti siihen että tarvittiin enemmän kirjoja. Kirjoja tietenkin myös julkaistiin enemmän. Yliopistokaupungeissa kirjanvälittäjät ja kirjankopioijat olivat uusia mutta hyvin menestyviä ammattikuntia. Tietenkin systeemiä yritettiin myös huijata, ja osa kopioi huolimattomasti. Siksi välittäjät tarkastivat laatua vertaamalla kopioita mallikirjoihinsa (exemplar) ennen kuin ottivat kirjan myyntiin. Kirjantuotantoa tehostettiin jakamalla kirjoja vihkoiksi (pecia), jolloin useampi saattoi kopioida samaa teosta. Luentojen pohjalta tehtiin teoksia, joita kutsuttiin kommentaareiksi.
Erikoislaatuista oli kuitenkin se, että tähän asti oltiin luotettu Aristoteleeseen järjen auktoriteettina: Joko niin että sanoma oli Aristoteleen lausuma, tai ei tätä vastaan tai vähintään että Aristoteleen olisi voinut uskoa hyväksyneen näkemyksen. Nyt tilanne muuttui ja hyväksyttiin että Aristoteles olisi voinut erehtyä. Auktoriteettinäkemys alkoi heikentymään ja kysymyksiin keskittyminen korostumaan. Tieteen kehitys oli asteittainen, ja tämä oli yksi pieni mutta merkittävä vaihe.
Varhaiskeskiajalla kirjallisen perinteen harjoittaminen oli puhtaasti kirkollisten instituutioiden toimintaa. Näistä merkittävin oli luostarilaitos, joka kehittyi Benedictus Nursialaisen luostarisäännön päälle. Hänen sääntönsä 48 luvussa määrättiin munkin harjoittamaan ruumiillista työtä ja kirjojen lukua silloin kun muu toiminta ei sitä estänyt. Paaston aikana lukemiseen käskettiin varata erityisen paljon aikaa. Tavoitteena oli tutustua kirjoihin hitaasti mutta syvällisesti, joten yllättävän pieni kirjamäärä pystyi kattamaan luostarin tarpeen. 800 -luvulta on saatu ensimmäiset tiedot siitä että luostarikoulu on ottanut myös luostarin ulkopuolisia opetettavakseen. Nämä siirtyivät kirkon tai valtion palvelukseen.
Kaarle Suuri yritti kouluttaa kansaa laajemmin 700 -luvulla. Hän kun tarvitsi virkamiehiä. Hän palkkasi siksi Yorkin katedraalikoulun rehtorin Alcuinin, joka taas kokosi oppineita. He keräsivät kirjoja suuria määriä ja niiden pohjalta rakennettiin opetusohjelma. Tämä rakentui antiikin seitsemän vapaan tieteen seuraavanlaisella kahtialuokittelulla:
1: trivium -aineet, jotka käsittelivät kieltä ja kielenkäyttöä. Se sisälsi (1)grammatiikkaa, (2)retoriikkaa, (3)dialektiikkaa ja logiikkaa.
2: quadrivium -aineet, jotka olivat matemaattisia. Nämä aineet olivat (4)musiikki, (5)matematiikka, (6)tähtitiede ja (7)geometria.
Tämä Alcuinin piiri aikaansai sivistyksen kasvua ja rakensi perustan tiedon viljelylle. Perimmäinen ansio on siis jälleen yhteisöllisessä tarpeessa. Pakko onkin yllättävän usein edistyksen lähde: Jared Diamondin "Tykit taudit ja teräs" kirjan mukaan tarve, ja tyytymättömyys johonkin asiantilaan löytyy aina innovaatioiden takaa, olipa kyse sitten kivikirveistä, silloista tai koneista. Tai luostarilaitoksesta. Kuitenkin sivistyksen yleistyminen onnistui vasta kun vesivoima ja uudet viljelymenetelmät toivat vaurautta - jota tarvittiin koulutuksen järjestämiseen. Tämän seurauksena syntyi uusi ammattiluokka: Opettajat.
Myös kaupunkikulttuuri oli uudenlaista. Ylempi koulutus kuului katedraalikouluille, mutta alempaa ei oltu järjestelty, joten siinä eroja oli paljon. Opetusta pitivät seurakuntapapit ja julkiset yhteisöt. Opetuksen tavoite ei ollut kirkollisiin tehtäviin opettaminen, ja ne olivat avoimia kaikille joilla oli varaa maksaa opiskelusta. Koulujen määrän kasvu aikaansai sen, että syntyi kilpailua ja "fuusioita", joten koulutuksen laatu parani. Niille syntyi koulutusohjelma, jossa opetettiin trivium ja quatrivium -aineita vaihtelevasti. Yleensä keskityttiin latinan kieleen ja logiikkaan, ja tämän lisäksi opetettiin esimerkiksi teologiaa, lainoppia ja lääketiedettä. Oppikirjat olivat myöhäisantiikin perua. Kun yhteydet Konstantinopoliin lisääntyivät, eurooppaan virtasi myös kreikkalaisten tekstejä. Muslimien hallitsemasta Toledosta tuli kulttuurin keskus, josta löytyi näiden lisäksi myös arabifilosofien, kuten Averroësin ja Avicennan tuotantoa.
Intellektuaalinen henki oli tähän aikaan vahvasti skolastinen. Siinä korostettiin auktoriteettia ja järkeä. Tämän vuoksi tiede oli Raamatun tapahtumien selittämistä. Apuna käytettiin Raamatunselitysteoksia. Niistä poimittiin valittuja kohtia, jotka laitettiin selittävien teoksien marginaaleihin. Näitä lisäyksiä kutsuttiin nimellä glossa. Näitä tutkittaessa huomattiin että niissä oli jännitteitä. Skolastikot olivat varmoja että nämä olivat näennäisiä. Siksipä dialektiikan harjoituksissa näitä jännitteitä nostettiin esiin ja korkein tavoite oli niiden syntetisoiminen ristiriidattomiksi. Tästä perinteestä syntyi keskiaikainen metodi, questatio -menetelmä, jota käytettiin laajasti.
Tässä metodissa käsittely jaoteltiin seuraavasti: Tuotos jaettiin viiteen osaan:
1: titullus quaestionis, eli otsake. Siinä kerrottiin käsiteltävän aiheen kysymysmuodossa. Se alkoi aina sanalla utrum (onko?) Kysymys oli sellainen että siihen oli voitava vastata joko "kyllä" tai "ei".
2: argumentit puolesta. Tässä esitettiin 4-6 argumenttia, jotka käsittelevät myöntävää kantaa. Yleensä ensin katsottiin ketkä auktoriteetit ovat kannattaneet tätä näkemystä.
3: argumentit vastaan. Tämä jakso alkoi aina sanoilla sed contra (mutta tätä vastaan) ja tässä esitetään sen antiteesi. Tässä ei kritisoitu luvun 2 argumentteja, vaan kysymystä.
4: corpus quaestionis, eli vastaus. Tämä jakso alkoi joko respondeo(vastaan) tai dicendum quod (on sanottava että) -ilmauksella. Tässä esitetään vastaus, tai joissain erikoistapauksissa voidaan huomauttaa että kysymys on selvästi väärin aseteltu, jolloin argumentit puolesta ja vastaankaan eivät ole relevantteja.
5: Vastaukset vastaesimerkkeihin, joka oli joko luku 2 tai 3, riippuen siitä mihin lopputulokseen luvussa 4 oltiin tultu. "Väärän kannan argumentit" saivat tässä luvussa osakseen kritiikkiä.
Menetelmän ongelma oli tietenkin siinä, että se ei mahdollistanut mutkikkaampien tehtävien ratkaisemista. Rakenne teki kuitenkin menetelmästä seurattavan ja selkeän. Skolastinen metodi kehittyi, ja myös koulutus organisoitui paremmin, vähitellen. Aikaisemmin opettaja vastasi koulustaan, mutta nyt he järjestäytyivät. Opettajat järjestäytyivät killaksi, jonka tyyliin syntyi erityinen korporaatio, yliopistolaitos. Oppilaitoksia oli neljä. Keskeisin oli artistinen, eli filosofinen koulukunta, jota vaadittiin usein jotta pääsisi opiskelemaan muita aineita. Filosofinen koulukunta koostui trivium ja quatrivium -aineista, ja niiden päälle opetettiin metafysiikkaa, luonnonfilosofiaa ja moraalifilosofiaa. Logiikka oli korostetuin aine.
Yliopistojen opetus perustui lukemiseen (lectio) Oppikirjaa luettiin opettajan johdolla kahdessa vaiheessa:
1: Ensin oppikirjoihin tutustuttiin johdantoluennoilla (cursorie) pidemmällä olevien opiskelijoiden kanssa. Sellaisten jotka olivat suorittaneet välitutkinnon (baccalaureus).
2: Näiden jälkeen kirjoihin tutustuttiin maisterien pitämillä oppitunneilla (ordinarie).
+: Lisäksi näiden pakollisten luentojen jälkeen oli mahdollista erikoistua. Oli erityisiä valinnaisia kursseja (extra-ordinarie)
Luennoinnin lisäksi maisterit johtivat väittelyharjoituksia:
1: Teologiassa tekstien tulkinnan sijasta alettiin keskittyä yksittäisiin kysymyksiin ja ongelmiin (da quaestione). Harjoituksessa maisteri esitti erilaisia teesejä, joita opiskelijoiden tuli sitten puolustaa. Lopuksi maisteri teki yhteenvedon siitä minkälaisia argumentteja oppilaat olivat tarjonneet ja kertoi oman ratkaisunsa (determinatio) kysymykseen. Lisäksi ennen pääsiäistä ja adventtia oli erityinen väittelytilaisuus, jossa kuka tahansa yleisöstä (a quolibet) sai esittää keskusteltavaksi minkä tahansa hänestä kiinnostavan aiheen (de quodlibed).
2: Filosofiassa oli väittelyitä (de sophismatibus), joissa oli aiheena monimerkityksellisiä ja vaikeasti tulkittavia väitelauseita. Toinen filosofinen harjoitustyyli oli de obligationibus -väittelyt, joissa vastaaja (respondent) yritti tuottaa johdonmukaisesti ja annettujen sääntöjen mukaisesti vastauksen haastajan (opponent) kysymyksiin.
Kouluopetus johti siihen että tarvittiin enemmän kirjoja. Kirjoja tietenkin myös julkaistiin enemmän. Yliopistokaupungeissa kirjanvälittäjät ja kirjankopioijat olivat uusia mutta hyvin menestyviä ammattikuntia. Tietenkin systeemiä yritettiin myös huijata, ja osa kopioi huolimattomasti. Siksi välittäjät tarkastivat laatua vertaamalla kopioita mallikirjoihinsa (exemplar) ennen kuin ottivat kirjan myyntiin. Kirjantuotantoa tehostettiin jakamalla kirjoja vihkoiksi (pecia), jolloin useampi saattoi kopioida samaa teosta. Luentojen pohjalta tehtiin teoksia, joita kutsuttiin kommentaareiksi.
Erikoislaatuista oli kuitenkin se, että tähän asti oltiin luotettu Aristoteleeseen järjen auktoriteettina: Joko niin että sanoma oli Aristoteleen lausuma, tai ei tätä vastaan tai vähintään että Aristoteleen olisi voinut uskoa hyväksyneen näkemyksen. Nyt tilanne muuttui ja hyväksyttiin että Aristoteles olisi voinut erehtyä. Auktoriteettinäkemys alkoi heikentymään ja kysymyksiin keskittyminen korostumaan. Tieteen kehitys oli asteittainen, ja tämä oli yksi pieni mutta merkittävä vaihe.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)