"Rachel : "Once you're declared insane, and anything you do is called part of that insanity. Reasonable protests are 'denial'. Valid fears 'paranoia'."
Teddy Daniels: "Survival instincts are 'defence machanisms'."
("Shutter Island")
Katsoin televisiosta Martin Scorsesen "Suljettu saari" ("Shutter Island")-elokuvan. Elokuva oli trillerinomainen tarina liittovaltion poliisista joka selvittää salaliittoa jossa lääkärit tekevät erilaisia ihmiskokeita mielisairailla. Salaliitossa näyttää olevan koko saari, mukaanlukien poliisin työpari jonka tupakat on kastettu psykotrooppisiin aineisiin. Loppuratkaisuksi paljastuu kuitenkin lopulta se, että poliisi itse on hullu.
Näin ollen häntä ei oltu salassa lääkitty. Päinvastoin, koko ideana olikin juuri se, että hänen oli annettu tarkoituksella olla ilman lääkitystä. Hallusinointi johtui lääkityksen puutteesta eikä myrkytetyistä sikareista. Psykiatrit kun olivat kovin pettyneitä siitä että paranemista ei tapahtunut ja ilman yritystä lobotomia olisi ollut ainut vaihtoehto. Yritys olikin siksi hieman epätoivoinen ja kuvasti nimenomaan hoitohenkilökunnan hyvää tahtoa. Tämä on mielenkiintoinen käänne koska juuri he esiintyivät elokuvassa uhkaavana voimana.
Tämä ei muutoin olisi erityisen originaali idea. Esimerkiksi "Perfect Getaway" -elokuva jonka katsoin viime viikolla oli psykologinen trilleri jossa alun sankareilta tuntuva pari paljastuikin elokuvan murhaajiksi. Näissä elokuvissa ongelmana on usein se, että ne eivät kestä toista katselukertaa. Koska niiden jännitys ja rakenne perustuu pelkkiin juonenkänteisiin. Elokuvien idea ikään kuin kuivuu sen jälkeen kun asian tiedostaa.
Scorsese ei kuitenkaan rakenna pääasiassa toimintaa, joten elokuva kestänee useita katsomiskertoja.
Toki jo ajatus salaliittoteoriasta on mielenkiintoinen. Saaren tapahtumat kun ovat jotain jonka kaltaisia on tapahtunut aivan oikeasti. On sinänsä mielenkiintoista että mielenvikaisen mieli rakentaa tapahtumia jotka liittyvät natsien suorittaman holokaustin kaltaisiin asioihin ja referoi siihen mitä esimerkiksi Sargant teki ja ennen kaikkea mitä julmuuksia Cameron teki mielisairaille MK-ULTRA -projektissa juuri siihen aikaan kuin Scorsesen elokuvakin on sidottu.
Elokuvan tositilaa ei siksi paljasteta fantasiaksi ja hallusinaatioksi sitä kautta, että ne ovat itsessään uskomattomia tai mahdottomia. Hallusinaatioiden reaalisuus tekee elokuvaan ulottuvuuden jota ei voitaisi saavuttaa millään pararnormaalien ilmiöiden avulla. - Vaikka tälläkin teemalla on tehty toimivaa elokuvaa, esimerkiksi "Kuudes aisti". Todellisenkaltaisten tapahtumien kautta voidaan tietysti nostaa esille myös kulttuurin kauhutekoja ja käsitellä niitä ikään kuin ne olisivat ihmiskunnan kollektiivisia traumoja. Elokuva kuitenkin keskittyy yhden ihmisen hulluuteen totuutena.
"Did you know that the word "trauma" comes from the Greek for "wound"? Hm? And what is the German word for "dream"? Traum. "Ein Traum". Wounds can create monsters, and you, you are wounded, Marshal. And wouldn't you agree, when you see a monster, you ... you must stop it?"
Kuitenkin Scorsese leikkii hieman erilaisilla vihjeillä joiden kautta elokuvan ratkaisu olisi voinut periaatteessa ratketa jo ennen elokuvan loppua. Esimerkiksi itse olin kovin pettynyt siitä miten poliisi ei tarttunut moniin ristiriitaisuuksiin joita elokuvassa selvästi oli. Esimerkiksi muistivihkoon aiemmin merkittävänä juonenkäänteenä piirretyt sanat olivat myöhemmässä kohdassa pyyhkiytyneet pois. Samoin esimerkiksi karkulaislääkärin puheissa tuntui vaihtelevan se taso jossa hän joutuu vaikeuksii koska kysyy kysymyksiä, ja että asia on siksi salassa useimmilta mielisairaalan työntekijöiltä. Samalla hän kuitenkin korostaa miten joka ikinen potilas ja joka ikinen hoitajakin on perillä asioista. - Itse tulkitsin nämä virheet ohjaajan huolimattomuudeksi, mutta tosiasiassa nämä ristiriidat olivat vihjeenä siitä missä on mielenterveydellisesti kyseenalaisia kohtia.
Samoin aina kun elokuvassa on palavia tulitikkuja, räjähdyksiä tai nuotioita on mukana hallusinaatioita. Ja aina kun kuvassa oli vahvana vesielementti, oli kohtaus realistinen ilman koristelua hallusinaatioilla. Tämä oli tarinan kannalta ymmärrettävä valinta koska tarinassa päähenkilö oli ennen kaikkea pyromaani joka taistelee sitä traumaa vastaan, että hänen vaimonsa hukutti heidän lapsensa. Näin vesi edustaa trauman tiedostamista ja tuli sen torjumista. Mitä enemmän tulta mielen kuvissa on, sitä vahvemmin oltiin hulluuden alueella.
Uskoisin että osa elokuvan katsojista jää uskomaan että oikeasti tarinassa on kysymys aidosta salaliitosta. Tämä tulkinta voisi jossain muussa elokuvassa ollut mahdollinenkin. Osa elokuvista kun voisi kätkeä totuuden viimeiseen käänteeseen. Tai jättää ratkaisun auki. Kuitenkin tässä kyseisessä elokuvassa ratkaisu lyödään melko lailla loppuun. Se ei itse asiassa jätä juurikaan tilaa millekään muulle.
Se kuitenkin loppuu nähdäkseni mielenkiintoisesti. Ja oikeastaan sen vuoksi vaivauduin tekemään tämän lyhyen ensivaikutelmankin ; Elokuvan loppukohtaus on melko selvä. Päähenkilö kävelee kohti lobotomiaa. Hän alkaa selkeästi toistamaan hulluutensa oireita. Aivan kuten psykiatrikin huomautti, hän on aikaisemminkin tiedostanut tilansa ja taantunut sen jälkeen nopeasti. Näin ollen hän muistuttaa rikkinäistä levyä. Ensin voisi ajatella, että kyseessä on juuri tämä. Mutta viimeinen kommentti näyttää pikemminkin siltä että päähenkilö on itse asiassa saavuttanut viimein mielenterveyden. Lause "Which would be worse, to live as a monster or to die as a good man?" kertoo sen, että hän kävelee lobotomialeikkaukseen tarkoituksella. Tiedostamisen kanssa eläminen on liian julmaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sargant. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sargant. Näytä kaikki tekstit
maanantai 11. kesäkuuta 2012
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
Totuus pullosta.
Kuulustelutaktiikat ovat etenkin sotilaskäytössä korostaneet halua saada mahdollisimman varmasti tietoa kuulusteltavalta. Ongelmana on usein se, että etenkin kun kyseessä on sota, kuulusteltava ei kerro totuutta, vaan valehtelee tai vaikenee. Yleensä vaikeneminen saadaan poistettua murtamalla kohde jollain tavalla. Näihin taas yleensä liittyy totuuden vääristyminen;
1: Kidutus kyllä murtaa uhrin, mutta hän on valmis kertomaan mitä vain. Tulokset voivat olla luotettavia tai sitten ne ovat valetta joka on sepitetty jotta tilanteesta selvitään.
2: Hypnoosissa ja esimerkiksi Recovered Memory Therapyssa joka kehiteltiin ajatukselle, joka rakentui psykoanalyysin tärkeille elementeille, eli tiedostamattomalle sekä torjunnalle, on johtanut erikoisiin tuloksiin. Kun terapian tai hypnoosin tarkoitus on poistaa mielen estot ja tätä kautta saada muistiin se, mikä "muistetaan mutta ei uskalleta muistaa", tavoite ei täyty vaan se tuottaakin erittäin helposti valemuistoja, jotka tuntuvat potilaasta ehdottoman aidoilta ja omilta kokemuksilta, mutta joita ei kuitenkaan ole tapahtunut. Kokeissa on onnistuttu jopa luomaan halutun sisältöisiä valemuistoja. (Ja luultavasti meillä kaikilla on paljon valemuistoja ihan normaalistakin elämästä.) Valemuistoterapialla on saatu aikaan valheellisia muistikuvia esimerkiksi lapsuuden ajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sekä saatanallisista rituaaleista joihin on osallistuttu uhreina, avaruusolentojen kaappaamisista ja vaikka mistä muusta.
Tietenkin totuutta on tavoiteltu myös kemian avulla. Totuusseerumille olisi kysyntää, koska se vähentäisi kuulusteluissa vaadittavaa aikaa ja voisi tehdä tilanteesta nopean ja loppujen lopuksi sekä kuulustelijalle että kuulusteltavalle miellyttävämmäksikin. Tätä asiaa on siksi tutkittu jonkin verran.
Eräs varhaisimmista ja tärkeimmistä huomioista alalla 1931 oli kun J.S. Horsley huomasi, että kun potilaalle annettiin nukutuksessa erästä barbituraattituotetta, nembutalia, hänet saatiin avoimeksi tasolla, joka normaalisti vaatisi valtavasti terapiaa ja luottamuksen rakentamista. He kertoivat mitä intiimimpiä asioita elämästään. Horsley kehitti tästä menetelmää, jossa barbituraattia annosteltiin pikku hiljaa; Tavoite oli ikään kuin unen ja valveen välimaastossa pitäminen. Horsleyn potilaat alkoivat terapiassa usein myös kertomaan lapsuuden asioistaan, jotka he olivat unohtaneet. Horsley olikin varma, että hän oli kehittänyt uuden terapiamuodon, hän antoi sille nimeksi narcoanalysis. Se ei saanut suurta suosiota, ja Horsleyn huomiot otettiinkin käyttöön vasta 1940 -luvulla kun William Sargant sai potilaakseen traumatisoituneen henkilön, joka oli niin kauhuissaan että ei ollut voinut virtsata muutamaan päivään. Kun hän helpotti potilaan tuskaa antamalla tälle barbiturate sodium amytalia, potilas alkoi puhumaan ongelmistaan ja rakko -ongelmakin raukesi. Keinoa käytettiin sotilaiden sotastressin lievityskeinona, mutta englannin tiedustelupalvelu, MI5 kiinnostui asiasta kuulustelukeinona. (Nykyisin "totuusseerumiksi" kutsutaankin nimen omaan amobarbitaalia.) Myös monia muita aineita on kokeiltu. Esimerkiksi on yritetty yhdistellä erilaisia kiihdyttäviä aineita, kuten amfetamiinia, kofeiinia sekä aistiharhoja aiheuttavia aineita kuten meskaliinia, LSD:tä tai muita vastaavia. Esimerkiksi natsien keskitysleireillä juutalaisia käytettiin koekaniineina. USAssa CIA kiinnostui myös aiheesta 1950 -luvulla ja totuusseerumeiden kehittäminen kuului osana MKULTRA -projektia. (Merivoimilla oli tosin ollut jo aikaisemmin aihetta koskeva BLUEBIRD -projekti, jossa tavoteltiin sekä kuulustelua sekä tavoiteltiin keinoja joilla kohde saadaan tekemään haluttuja asioita olivatpa he vastentahtoisia tai eivät.) CIA kokeili muun muassa LSD:tä, heroiinia, morfiinia, tematsepaamia, meskaliinia, psilosybiiniä, skopolamiinia, kannabista, alkoholia ja tiopentaalia ja niiden vaikutusta. Järjestelmä tuli tunnetuksi siitä että he kokeilivat asiaa pyytämättä koehenkilöiltä suostumusta.
Kuitenkin kun MI5 kokeili totuusseerumia upseereihin, havaittiin että vaikutukset koskivat enimmäkseen ruumista, eivät mieltä. 1948 narcoanalyysissä paljastui ihmeellisyyksiä: Eräs potilas esimerkiksi kertoi että hän oli ollut tekemässä aseistettua ryöstöä vaikka todisteet osoittivat vahvasti että hän ei ollut ollut sen tapahtumisaikana lähelläkään tapahtumaa. Toisessa tapauksessa nainen kertoi että hänellä oli lapsi, vaikka todellisuudessa näin ei ollutkaan. Nämä ja monia muita vastaavia fantasioita paljastui ; Esimerkiksi Edwin Weinstein löysi potilaan joka kertoi olleensa tietyssä taistelussa, ja joutuneensa kahlaamaan ruumiiden yli, vaikka todellisuudessa hän oli ollut kyseisen taistelun aikana kotonaan. Jopa Sargant ja Horsley huomasivat, että vaikka psykiatri tuntisi potilaan hyvinkin, hänkään ei voinut erottaa mikä puhetulvasta oli totta ja mikä fantasiaa. Osa oli taustatietojen pohjalta selvästi totta, osa selvästi fantasiaa. Ongelmana olikin se, että kun oikeiden tietojen saaminen oli tavoitteena, ei voida ensin tietää mikä totuus on. Jos tämä tiedetään, ei tarvita koko totuuseerumin antamia paljastuksia. Fantasian erottaminen oli kuitenkin mahdotonta. (Kyseessä on fenomenologinen ongelma: Valemuistot ovat muistajalle aidon tuntuisia, mutta eivät muille. Jos ihminen kokee sen minkä uskoo kokevansa tai fantasioi kokevansa, fenomeenien seuraaminen vakavasti otettavana on samaa kuin subjektiivisten uskomusten, harhojen ja fantasioiden seuraamista objektiivisina tosiasioina.) Ja jopa Sigmund Freud oli törmännyt tähän ilmiöön hypnoosiin liittyvissä tutkimuksissaan.
Jutut voivat olla tosia, valhetta tai siltä väliltä. Eikä psykiatri, tai henkilö itse, kykene useinkaan erottamaan mikä tilanne on mitäkin.
Aitoa totuusseerumia ei ole nykyään olemassa. Totuusseerumin käyttö kuulusteluissa on kuitenkin tavallaan perusteltua: Dominic Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan on havaittu, että jos ihminen luulee että hänelle annetaan totuusserumia, hän lakkaa vastustelemasta ja kertoo totuuden. Tämä on ikään kuin placeboa - tosin tässäkin kohden on huomattava, että eri aineet antavat paremmat tulokset kuin toiset. Jos aine tuntuu hieman sekoittavan päätä tai vähentävän estoja, potilas kokee entistä enemmän että aine vaikuttaa. Kun aine antaa mielelle täydellisen rationalisoinnin, joka poistaa syyllisyyden, henkilö kertoo helposti asioita. Samaan tapaan myös valheenpaljastuskonetta voidaan käyttää kuulustelussa ja se toimii totuuden saamisessa - vaikka sitä ei olisi edes kytketty seinään. (Valheenpaljastustestitkään eivät anna varmaa tulosta, sen antamat tulokset ovat ainakin toistaiseksi "suuntaa antavia". Ne toimivat kuitenkin "arvaamista paremmin".) Kun ihminen luottaa laitteen tai aineen toimivuuteen ja uskoo että tiede osoittaa hänen sanojensa totuusarvon tai pakottaa hänet johonkin, se voi toimiakin. Ei siksi että tiede olisi pakottavan hyvää, vaan koska usko sen toimivuuteen on pakottavan hyvä.
1: Kidutus kyllä murtaa uhrin, mutta hän on valmis kertomaan mitä vain. Tulokset voivat olla luotettavia tai sitten ne ovat valetta joka on sepitetty jotta tilanteesta selvitään.
2: Hypnoosissa ja esimerkiksi Recovered Memory Therapyssa joka kehiteltiin ajatukselle, joka rakentui psykoanalyysin tärkeille elementeille, eli tiedostamattomalle sekä torjunnalle, on johtanut erikoisiin tuloksiin. Kun terapian tai hypnoosin tarkoitus on poistaa mielen estot ja tätä kautta saada muistiin se, mikä "muistetaan mutta ei uskalleta muistaa", tavoite ei täyty vaan se tuottaakin erittäin helposti valemuistoja, jotka tuntuvat potilaasta ehdottoman aidoilta ja omilta kokemuksilta, mutta joita ei kuitenkaan ole tapahtunut. Kokeissa on onnistuttu jopa luomaan halutun sisältöisiä valemuistoja. (Ja luultavasti meillä kaikilla on paljon valemuistoja ihan normaalistakin elämästä.) Valemuistoterapialla on saatu aikaan valheellisia muistikuvia esimerkiksi lapsuuden ajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sekä saatanallisista rituaaleista joihin on osallistuttu uhreina, avaruusolentojen kaappaamisista ja vaikka mistä muusta.
Tietenkin totuutta on tavoiteltu myös kemian avulla. Totuusseerumille olisi kysyntää, koska se vähentäisi kuulusteluissa vaadittavaa aikaa ja voisi tehdä tilanteesta nopean ja loppujen lopuksi sekä kuulustelijalle että kuulusteltavalle miellyttävämmäksikin. Tätä asiaa on siksi tutkittu jonkin verran.
Eräs varhaisimmista ja tärkeimmistä huomioista alalla 1931 oli kun J.S. Horsley huomasi, että kun potilaalle annettiin nukutuksessa erästä barbituraattituotetta, nembutalia, hänet saatiin avoimeksi tasolla, joka normaalisti vaatisi valtavasti terapiaa ja luottamuksen rakentamista. He kertoivat mitä intiimimpiä asioita elämästään. Horsley kehitti tästä menetelmää, jossa barbituraattia annosteltiin pikku hiljaa; Tavoite oli ikään kuin unen ja valveen välimaastossa pitäminen. Horsleyn potilaat alkoivat terapiassa usein myös kertomaan lapsuuden asioistaan, jotka he olivat unohtaneet. Horsley olikin varma, että hän oli kehittänyt uuden terapiamuodon, hän antoi sille nimeksi narcoanalysis. Se ei saanut suurta suosiota, ja Horsleyn huomiot otettiinkin käyttöön vasta 1940 -luvulla kun William Sargant sai potilaakseen traumatisoituneen henkilön, joka oli niin kauhuissaan että ei ollut voinut virtsata muutamaan päivään. Kun hän helpotti potilaan tuskaa antamalla tälle barbiturate sodium amytalia, potilas alkoi puhumaan ongelmistaan ja rakko -ongelmakin raukesi. Keinoa käytettiin sotilaiden sotastressin lievityskeinona, mutta englannin tiedustelupalvelu, MI5 kiinnostui asiasta kuulustelukeinona. (Nykyisin "totuusseerumiksi" kutsutaankin nimen omaan amobarbitaalia.) Myös monia muita aineita on kokeiltu. Esimerkiksi on yritetty yhdistellä erilaisia kiihdyttäviä aineita, kuten amfetamiinia, kofeiinia sekä aistiharhoja aiheuttavia aineita kuten meskaliinia, LSD:tä tai muita vastaavia. Esimerkiksi natsien keskitysleireillä juutalaisia käytettiin koekaniineina. USAssa CIA kiinnostui myös aiheesta 1950 -luvulla ja totuusseerumeiden kehittäminen kuului osana MKULTRA -projektia. (Merivoimilla oli tosin ollut jo aikaisemmin aihetta koskeva BLUEBIRD -projekti, jossa tavoteltiin sekä kuulustelua sekä tavoiteltiin keinoja joilla kohde saadaan tekemään haluttuja asioita olivatpa he vastentahtoisia tai eivät.) CIA kokeili muun muassa LSD:tä, heroiinia, morfiinia, tematsepaamia, meskaliinia, psilosybiiniä, skopolamiinia, kannabista, alkoholia ja tiopentaalia ja niiden vaikutusta. Järjestelmä tuli tunnetuksi siitä että he kokeilivat asiaa pyytämättä koehenkilöiltä suostumusta.
Kuitenkin kun MI5 kokeili totuusseerumia upseereihin, havaittiin että vaikutukset koskivat enimmäkseen ruumista, eivät mieltä. 1948 narcoanalyysissä paljastui ihmeellisyyksiä: Eräs potilas esimerkiksi kertoi että hän oli ollut tekemässä aseistettua ryöstöä vaikka todisteet osoittivat vahvasti että hän ei ollut ollut sen tapahtumisaikana lähelläkään tapahtumaa. Toisessa tapauksessa nainen kertoi että hänellä oli lapsi, vaikka todellisuudessa näin ei ollutkaan. Nämä ja monia muita vastaavia fantasioita paljastui ; Esimerkiksi Edwin Weinstein löysi potilaan joka kertoi olleensa tietyssä taistelussa, ja joutuneensa kahlaamaan ruumiiden yli, vaikka todellisuudessa hän oli ollut kyseisen taistelun aikana kotonaan. Jopa Sargant ja Horsley huomasivat, että vaikka psykiatri tuntisi potilaan hyvinkin, hänkään ei voinut erottaa mikä puhetulvasta oli totta ja mikä fantasiaa. Osa oli taustatietojen pohjalta selvästi totta, osa selvästi fantasiaa. Ongelmana olikin se, että kun oikeiden tietojen saaminen oli tavoitteena, ei voida ensin tietää mikä totuus on. Jos tämä tiedetään, ei tarvita koko totuuseerumin antamia paljastuksia. Fantasian erottaminen oli kuitenkin mahdotonta. (Kyseessä on fenomenologinen ongelma: Valemuistot ovat muistajalle aidon tuntuisia, mutta eivät muille. Jos ihminen kokee sen minkä uskoo kokevansa tai fantasioi kokevansa, fenomeenien seuraaminen vakavasti otettavana on samaa kuin subjektiivisten uskomusten, harhojen ja fantasioiden seuraamista objektiivisina tosiasioina.) Ja jopa Sigmund Freud oli törmännyt tähän ilmiöön hypnoosiin liittyvissä tutkimuksissaan.
Jutut voivat olla tosia, valhetta tai siltä väliltä. Eikä psykiatri, tai henkilö itse, kykene useinkaan erottamaan mikä tilanne on mitäkin.
Aitoa totuusseerumia ei ole nykyään olemassa. Totuusseerumin käyttö kuulusteluissa on kuitenkin tavallaan perusteltua: Dominic Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan on havaittu, että jos ihminen luulee että hänelle annetaan totuusserumia, hän lakkaa vastustelemasta ja kertoo totuuden. Tämä on ikään kuin placeboa - tosin tässäkin kohden on huomattava, että eri aineet antavat paremmat tulokset kuin toiset. Jos aine tuntuu hieman sekoittavan päätä tai vähentävän estoja, potilas kokee entistä enemmän että aine vaikuttaa. Kun aine antaa mielelle täydellisen rationalisoinnin, joka poistaa syyllisyyden, henkilö kertoo helposti asioita. Samaan tapaan myös valheenpaljastuskonetta voidaan käyttää kuulustelussa ja se toimii totuuden saamisessa - vaikka sitä ei olisi edes kytketty seinään. (Valheenpaljastustestitkään eivät anna varmaa tulosta, sen antamat tulokset ovat ainakin toistaiseksi "suuntaa antavia". Ne toimivat kuitenkin "arvaamista paremmin".) Kun ihminen luottaa laitteen tai aineen toimivuuteen ja uskoo että tiede osoittaa hänen sanojensa totuusarvon tai pakottaa hänet johonkin, se voi toimiakin. Ei siksi että tiede olisi pakottavan hyvää, vaan koska usko sen toimivuuteen on pakottavan hyvä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)