"Tukilinja 7-8 Joulukuu 2011-tammikuu 2012" piti sisällään kirja -arvostelun. Kirja oli Sabina Bermanin "Nainen joka sukelsi maailman sydämeen". Se kuvaa autistista Karenia josta kasvaa tonnikalatehtaan jatkaja, ja hän huomaa bisneksessä kaikenlaista epäilyttävää. Kirjaa kuvataan kehuvasti suvaitsevaisuudestaan "Meksikolaisen näytelmäkirjailijan Sabina Bermanin esikoisromaanin tekee erityiseksi se, ettei siinä autismia katsota henkilön ulkopuolelta. Karen on tarinansa kertoja, ja lukija pääsee hyvin sisälle hänen ajatuksiinsa." Päädyinkin siksi lukaisemaan kyseisen teoksen, ihan sen takia että tämä aihe on jotain joka kiinnostaa - ja jonka kenties jopa pitäisi kiinnostaa - minua, jos ei muuten niin autismiaiheen omakohtaisuuden vuoksi.
Kirja kuvaa autismin elämää ymmärtäväiseen sävyyn. Se myös kiertää yleisimmän leimaavan stereotypian jonka mukaan autismissa ei olisi tunteita. Sosiaaliset taidot liitetään liian usein kyvykkyyteen tuntea. Tämä on harvinaisen suuri bonus kirjan asenteille. Kirja on positiivinen siitäkin että autistia/autismia ei pyritä näyttämään "friikkinä" ja "puutteena", vaan päin vastoin Karen laitetaan kontrastiin ihmisten maailman (ja luonnon) kanssa. Tässä kontrastissa nousee esiin pääasiassa sekä se, miten omituista logiikkaa normaalimaailma noudattaa sekä ihmisten raadollisuus siitä kun joku ei näitä sääntöjä noudata. Päähenkilölle annetaan myös savant -ominaisuus, muisti joka on niin hyvä että vain 98% ihmisistä on sellainen. Kirjassa viitataan myös erilaisiin autistisiksi nähtäviin neroihin ja esitetään lausuntoja kuten "täti sanoi, että kaikki nuo nerot olivat jonkin tason autisteja, kuten sinä. Vaikkakaan heidän aikanaan ei käytetty sitä sanaa, autisti."
Kirjan ongelmana onkin oikeastaan se, että kirjassa autismi nähdään varsin stereotyyppisenä. Joku voisi moittia jopa sitä että autistille annetaan savant -ominaisuus. Mutta tässä on takana samantapaista järkeä kuin murhakirjojen sankaripoliisien isossa määrässä ; Autisti ilman erityislahjaa "ei helposti tuota kirjallisuutta". Kirjailijan ratkaisu vetää tajunnanvirtamaista ratkaisua jossa juoni etenee ja henkilöt jäävät ulkopuolisiksi on myöskin kertojavalinnasta seuraava luonteva valinta. Samoin kirjassa ihmetyttävät viitteet joissa filosofisia käsitteitä liitetään tekstiin ilman vaikutusta juoneen on jotain jonka voisi liittää kertojan mielenmaisemaan ; Joku voisi moittia näitä ratkaisuja huonoksi kirjallisuudeksi sen vuoksi, mutta näen molemmat näistä "heikkouksista" tavallaan hyveinä.
Valitettavasti tässä on ongelmana juuri sama, mikä on kaikessa vammaishymistelykirjallisuudessa. Karenia voi verrata "Lumiomenan" kirja -arvion blogauksen tapaan Forrest Gumpiin. (En olisi itse osannut keksiä laadukkaampaa vertausta.) "Autistinen Karen on kehitysvammaisen Forrest Gumpin kaltainen ihmelapsi, joka onnistuu melkein kaikessa mihin ryhtyy, vaikka toteuttaa aivan omia toimintatapojaan eikä ymmärrä itseään ympäröivän maailman sosiaaliskulttuurisia merkityksiä. En tunne autismia, mutta Karen tuntuu selviävän kaikesta ihmeen helposti, vaikka hänen erilaiset kykynsä ovat koko ajan läsnä." Myös tapa lisätä erikoisominaisuus tukee tätä omituista piirrettä ; Autistit ja aspergerit näyttävätkin usein kirjallisuudessa ikään kuin oikeuttavan olemassaolonsa nimen omaan erityistaidoillaan. Myös erityislaatuisuudellaan brassailevat kuuluisuusviittaukset tuntuvat siltä samalta itsekehulta joka tuntuu olevan yleistä "itsediagnosoitujen wannabeaspergerien" palstoilla, mutta jota minun on itsestäni vaikeaa löytää.
Lisäksi hahmo ei suoraan sanoen tunnu kovinkaan autistilta. En tiedä vastaako kirjan tekstimaailma tavallisen "nentin" kokemusta joka syntyy autistin kohtaamisesta, mutta se on selvää että Karenin ajatustapa tuntuu "assin" silmiin hyvinkin vieraalta. Tajunnanvirtamaisuus ja kovat emotionaaliset maalailevat sanaväritykset tuntuvat omituiselta. Karenilla erityislaatuiset heikkoudet näyttävätkin keskittyvän siihen että hän ei osaa valehdella eikä kuvitella asioita. Hän on konkreettinen, läsnäoleva totuudenpuhuja, joka ajattelee out of box.
Kun muistaa että kirjoittaja ei ole autisti, vaan feministi, on selvää että Karen osuukin tietynlaisen lajityypin standardisankarihahmoon. Karen on vain vammaisen pukuun ja stereotyyppisen autistikuvan käytösmalleihin liitetty perinteinen vieraantunut älykkö. Autismin kohdalla olevasta kehumispiirteistä kenties huomattavin onkin juuri se, että moni näyttää yhdistävän "Assi -identiteettinsä" vierauden kokemukseen, joka taas on tavallisellekin ihmiselle normaali kokemus. Kirjan vieraantuneessa älykössä autismi näkyy lähinnä siten että on voitu yhdistää kaksi perinteistä vieraantunutta älykkö-tarkkailijaa yhteen ; Karen on eräänlainen tunteidensa kanssa suoran ja mutkattoman riskinottajan (flambeur) ja anonyymin eristäytyneen passiivisemman mutta objektiivisemman maleskelija-tarkkailijan (flâneur) kombinaatio.
Kirjassa Karen kuvataankin aluksi äitinsä hylkäämänä "villilapsena"1 - Lisäksi hänen tunnekuohunsa ja huutamisensakin mainitaan.2 Ja kun hän viihtyy paremmin eläinten kuin ihmisten parissa (joka muuten on autisteille tyypillistä, mikä on bullshittiä - saadaan mukaan luontosuhde jossa tavallaan "luonto on loogisempi kuin ihminen". Tämä korostaa sitä että häntä kuvataan enemmänkin yhdenlaisena jalona villinä ja että tämä on se sankarityyppi johon autisti sovitetaan. Luontosuhdekin tuntuu autismiin suhteessa varsin päälleliimatulta.
Mieli ja luontosuhde paljastaa myös suurimmat epäautistisuudet ; Kuten "Maailman Kuvalehti" arvioi "Tässä romaanissa on kyse luomakunnan järjestyksestä, jossa numero yksi on ihminen ja jossain noin sijalla 100 000 000 on tonnikala - eikä näin pitäisi olla. Karen käy dialogia filosofi Descartes’n kanssa ja summaa maailman seuraavasti: Ihmiset luulevat, että kaikkea sitä, mikä ei ajattele, ei ole edes olemassa. Siksi puut, meri, kalat, aurinko, vuorijonot - niiden olemassaolo on toissijaista, vähäistä, ne ovat ihmiselle kauppatavaraa tai mukava maisema. Karenin todistama ihmisen ahneus ja vallankäyttö muotoilevat romaaniin ympäristön, joka puhuu luonnonsuojelun puolesta." Tämä kuvastaa sitä että kirjassa autisti omituisesti taipuu ihmisten sisäisen mielen ja asenteiden ymmärtämiseen. Itse asiassa valtaosa maailman outoudesta kuvataankin tällä tavalla ; Autisti olisi enemmän skientismiä ja vähemmän diskurssianalyysiä, mutta tässä kirjassa tilanne näyttää olevan jopa päinvastaista. Se, että autisti "ei tajua sosiokulttuurisia ilmiöitä" vaan ajattelee realistisesti ja loogisesti, muuttuukin muotoon "ei hyväksy sosiokulttuurisia ilmiöitä" ja logiikka ja realismi ovat vain tiettyä luontokuvaa oikeuttavia elementtejä, ylisanoja joiden ajatellaan tarttuvan autistista itse aiheeseen. Takana on halpa retorinen taikatemppu tai autismin totaalinen väärinymmärtäminen.
1: Minäkin leikin noilla sosiokulttuurisilla asioilla. Mutta en koska se on helppoa vaan koska se on vaikeaa : ja olen kuitenkin autismin kirjossa siellä "ihan toisessa päässä" vielä. ; Autistien ongelmaksi kun tiedetään se, että he katsovat ihmisiäkin hieman kuin he olisivat esineitä. Heidän elämässään on järkytystä kun ihmiset ovatkin yllättäviä - ja eläimet vähemmän. Välineellistämisien tajuaminen vaatii monisäikeistä toisten ihmisten intentioiden tuntemista ja samastumiskokemuksia, juuri sitä jota autismi rajoittaa ; Tässä mielessä luontomietteet ovat hyvin epäautistisia, eikä näitä teemoja siksi oikein edes voisi liittää samaan teokseen asiallisesti.
Kirjan sankari onkin oikeasti spontaani Peppi Pitkätossu jolta puuttuu pirtsakkuutta, ja jonka lihasvoimat on korvattu älyn voimalla. Ja joka elää kyynisemmässä maailmassa. Hän ei ole autisti, vaan edustaa tiettyä ihmisihannekuvaa jonka piirteet on keinotekoisesti - ja virheellisesti - samastettu autisteihin. Karenia voi pitää yhdenlaisena Mary Suena, pliisuna ylisuoriutujana, jonka onnistuminen vaikka erilaisuus on koko ajan läsnä - on jotain joka kuvastaa lähinnä sitä, miten autismin mukanaan tuomat vaikeudet ovat hänelle vieraita. Hän ei kykene kumartumaan ongelmien pariin, ja rakentaa tätä kautta jonkinlaista sankaruus-erinomaisuus-fantasia -sankaria.
Tämä aspekti taas vähentää kirjan "Tukilinjan" kehumisen puolta ;
1: Kun kirja haluaa kehua jotain tiettyä ihmisryhmää, mutta sen sijaan kehuukin sen stereotypiaa johon liittää ihmistyypin jota arvostaa yleisemmin, on kyseenalaista onko tämä enemmän sitä että ihaillaan tietynlaista ihmistyyppiä ja samastetaan jostain syystä, että kyseinen ihmistyyppi sitten jotenkin edustaisi tätä ideaalia. Kun näin ei ole, syntyy suvaitsevaisuudella sävytetty valhe, joka ei suinkaan paranna ihmisryhmän ymmärtämistä, vaan päinvastoin vahvistaa stereotypioita. Näistä tuleekin sitten helposti vankila, jota ihmisryhmän edustajan pitää totella ja noudattaa - koska muutenhan hän ei ole sen edustaja ja "suvaitsemisen arvoinen".
2: Tämänlaiset teokset rakentavat odotuksia ja mielikuvaa siitä mitä autistit ovat. Ja kun oikeat autistit ovat erilaisia, voi ilmiön tunnistaminen vaikeutua, ja kohtaaminen ei onnistu koska se rakentuu vääränlaisille odotuksille. Ja lisäksi asioiden hyväksyminen voi vaikeutua, kun diagnosoitu autisti ei vastaa odotusta, hän muuttuu helposti "autistiksi väitetyksi", ja tätä pidetäänkin vääränä diagnoosina.
3: Tässä on lisäksi voimakas vallankäytöllinen asetelma. Sillä tässä paitsi määritellään autistiset, niin suhteessa on myös luontokulman ottaminen ; Jos vastustaa tämänlaisen kirjan mielipiteistöä, nousee ikään kuin automaattisesti "vastustamaan vammaisuutta". Näin suvaitsemisen sijaan voidaankin puhua välineellistämisestä ; Ihmisryhmä liitetään - etenkin kirjan tapaan varsin kyseenalaisen laadukkaasti - asian taakse tavalla joka helpottaa sitä että asian sijasta aletaan puhumaan näistä ihmisistä. Erimielinen ikään kuin vihaa sekä luontoa että autisteja, ja tämänlainen pahuus on helppo ohittaa. Kirjan autistien kehumisen määräkin nousee tässä "tarkoitushakuiseksi" - ja peräti "omakehuksi" kun omaa luontokuvaa hivellään Mozartilla ikään kuin mutkan kautta.
Uskon kuitenkin että kirjoittaja on yrittänyt parhaansa. Ongelmana on se, että moni näyttää ajattelevan että autistin ajatusmaailmaa voisi jotenkin olennaisesti ymmärtää ulkopuolisena. Suhteeseen on siis rakennettu jonkinlainen oletus epäsymmetriasta ; Autistit eivät ymmärrä muita ihmisiä mutta muunlaiset ihmiset ymmärtävät heitä. Kuitenkin ainakin omassa elämässä on vastaan tullut ennen kaikkea se, että muut kokevat että minä olen omituinen, en että ilmenisin kaavamaisena tai ymmärrettävänä. (Tosin en osaa sanoa kuinka paljon ja se on tällä hetkellä se suurin murheeni. En tavallaan tiedä mitä teen väärin ja kuinka paljon.) Autismin fenomenologia eroaa tavallisen ihmisen fenomenologiasta, eivätkä ymmärryshorisontit oikein kohtaa. ~ Tästä yrittämisen ja erehtymisen kombinaatiosta pääsenkin heittämään puskasta kannanoton aiheeseen josta olenkin vääntänyt kättä viime päivinä ; Moni laskee ymmärtämisen perustan intention varaan ; Eli kun yrittää ymmärtää ja toimii sen mukaan, niin onnistuminen on irrelevanttia. Itse näen yrittämisen jonain jota ilman ei tule onnistumista, mutta en sen enempänä ; Puolitotuus voi toki olla hyvä yritys, mutta se kuitenkin pitää sisällään pienen Hegeliläisen moitteen ; vinoilun ja vääristelyn sävyjä. Näin ollen tämänlaiset kirjat nostavatkin itse asiassa autistin kirjoon kuuluvien lukijoiden parissa vaatimuksen huumorintajusta ja suvaitsevaisuudesta leimaajaa kohtaan. Tämä voi yllättää, kun muistaa sen että tarkoitus on varmasti ollut hyvä.
Siksi sanoisinkin että kirjan ansiot - joita ei voi kiistäminenkään - ovat muualla. Se olisi parempi kirja jos sankari olisi pidetty ennallaan ja hänen autisminsa olisi jätetty mainitsematta. Olisi hyvä jos näinäkään aikoina autismille ei olisi nimeä, niin sitä voisi olla jäämättä Mozartvertausten wnb -suvaitsevaisiin jalkoihin.
1 Jonka taakse voidaan nähdä vanha valheellinen kuva autismin synnystä kasvatuksellisena piirteenä ja että kyseessä olisi äidin hylkäämisestä. Suurin osa feministeiksi itseään kuvaavista kieltävät persoonallisuuden synnynnäisyyksiä, joten autismiakaan ei tässä kontekstissa tietysti helposti kuvattaisi synnynnäisenä kehitysvammaisuutena vaan äitisuhteen kautta. Kirja ei toki suoraan alleviivaa syy-yhteyttä, mutta tämänlaiset vaikuttavat kuitenkin asenteisiin - etenkin kun kyseinen väärinymmärrys on peräti kierrellyt maailmalla jo valmiiksi.
2 Kohtaukset ovat autisteille tyypillisiä, mutta kirja ei optimistisuudessaan osaa kuvata näihin liittyvää kärsimystä ja sen aistimuksia. Tämä ei kenties normilukijan kohdalla tunnu isolta asialta, mutta se on sama kuin jos ammattisotilaan elämästä jättäisi mainitsematta post-traumaattisen stressin - ilman tämänlaista ei voi rakentaa eheää ja uskottavaa sotilaskuvaa/autistikuvaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste flambeur. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste flambeur. Näytä kaikki tekstit
perjantai 30. joulukuuta 2011
tiistai 10. toukokuuta 2011
Writer's blog
"Ikkunan läpi oli paiskattu palopommi, joka oli jäänyt suutariksi. Lasi narisi jalkojen alla, muovimatto oli kytenyt sieltä täältä. Myöhemmin kävi ilmi, että asialla oli ollut helluntalainen kundi, jonka mielestä City-lehti tuhoaa Suomen nuorison. Sama kaveri, joka leikki tulitikuilla Michael Jacksonin lavapuitteissa Stadikalla. Sitä jotenkin tiesi olevansa oikealla asialla"("City 25v - ennen ei ollut paremmin")
Tämä on 2100 blogiteksti. Se on kiva pyöreä numero. Se suorastaan kerjää sitä, että kirjoitan hieman siitä, miten tämänlainen määrä tekstiä syntyy. Täytyy löytää jotain vihjeitä siitä, mistä kaikki se motivaatio - ja kenties inspiraatiokin - pulppuaa. Tekstin laadustakaan ei tarvitse välittää ; Jo määrä itsessään alkaa vaatimaan selityksiä.
Haluaisin antaa selitykseksi ylenmääräisen vapaa-ajan yhdistettynä kapeaan sosiaaliseen elämään. Se toisi mieleen flâneur -tyyppisen passiivisen ja eristäytyneen mietiskelijän. Se toisi eristyneen imagon, jota pidän tietyllä tavalla viehättävänä. Etäinen, hajamielinen, hieman omituinen ja epäsosiaalinen supernero. Siinä on kieltämättä yksi sellainen imago, joka on stereotyyppinen ja jollain hyvin kummallisella tavalla haluttava.
Rehellisyyden vuoksi en kuitenkaan voi sanoa näin. Sillä viime aikoina olen kirjoittanut harvinaisen paljon, vaikka minulla onkin kaksi työtä ja lisäksi harjoittelen melko ahkerasti. Tämä ei ole hidastanut blogin syntymistä, vaan pikemminkin lisännyt sitä. Blogaaminen itsessään ei ole koskaan ollut yhtä helppoa. Panostan kaikkeen muuhun. Syy onkin se, että en oikeastaan erota mitään erillistä aikaa ; Tämä blogi vain syntyy päivän sattumuksista. Olenkin siis enemmän flambeur, aktiivinen jopa aggressiivisuuteen ja uhkarohkeuteen asti. Otan miltei mistä tahansa kohtaamisista ja tapahtumista asioita irti ja teen kirjoittaessani yhdistelemisiä - ja riskejä.
Selitys onkin tätä kautta tavallaan helppo ; Moniaiheisuus ja kokeilevuus tuovat vaihtoehtoja. Näin aiheet ja jutut eivät lopu kesken. Tai kuten asiaa on kuvattu kaksisuuntaisena ketjuna "Johan tosta sun kirjotustahdista tulisi nähdä että sä et oo aina ihan tosissaan." Kirjoitusasenne heijastuu tekstiin. Esimerkiksi blogausten määrään.
Tärkein teema on tietysti se, että vaikka jokainen blogiartikkeli on kirjoitettu pintatasolla melko vakavasävyisesti, ne ovat usein enemmänkin kokeilua, testipalloja ja leikittelyä. Pintatason sävy ja pohjavire ovat siksi hyvinkin kaukana toisistaan. Ja itse asiassa tämä on osittain itseistarkoituksellista ja lopuilta sitä, että olen sellainen ihan itseksenikin.
Blogi on otettava siksi enemmän harjoitteena. Tosin hyvin tehdyn harjoitteen lopputuloksena on tietysti myös taitojen kasvu, joten itse asiassa uskallan sanoa vakavasti, että siltä vähäisissä osin mitä olen vakavasti otettava, olen sitä juuri taustalla olevan pelleilyhenkisyyteni vuoksi. Kaikki se, mikä minussa on jäyhää ja järkevää ei ole edistänyt harjoitteita. Jäyhyys ja järkevyys onkin siksi hyvä laittaa seuraukseksi eikä lähtökohdaksi.
Lisäksi on hyvä huomata, että flambeur on aggressiivinen. Ei pidä unohtaa sitä, että minua motivoi vastaankirjoittaminen. Onhan tässä tietysti jonkinlaista kaksisuuntaisuuttakin ; Jos "rakastaa viisautta", niin voi siihen yhdistää "vihan epäviisauteen" ilman että rakentaa jotain totaalisen ristiriitaista (eli epäviisasta). Tunne -elämässäni on siis muitakin tunteita kuin leikkimielisyys ja huvittuneisuus. Kikkaileva temppuja temppujen vuoksi -asenne kenties jopa vaatiikin jonkinlaista ankkuria. Näin blogitekstejeni moottorina onkin usein reagointi johonkin näkemykseen. Jolloin on selvää että joudun kiittämään hyviä/huonoja vihollisia.
Tässä kohden minun on pakko mainita eräs tuore, varsin absurdi tilanne. Skeptikkona ja ties minä olen tottunut siihen että yhdistetään (a) illuminatin sätkynukeksi tai saatananpalvojien manipuloimaksi ja ohjaamaksi (b) illuminatin jäseneksi tai saatananpalvojaksi. Nyt olen kuitenkin saavuttanut sosiaalisen huipentuman. Juttelin nimittäin eräässä Pasilalaisessa baarissa erään ihmisen kanssa, joka esitti että minut on liitetty itse Saatanaksi. Siis itse persoonalliseksi pahaksi. Syynä on se, että vaikka internet ei minusta hirveästi tiedä, muistavat eräät ihmiset minut ajalta jolloin minusta ei saanut ottaa valokuvia. - Johtui senaikaisesta "shamanistisesta uskonnollisesta vakaumuksesta", jota vahvisti se, että naamani ei ollut siinä vaiheessa mielestäni järin kaunis. Tämä on herättänyt vakavia mietteitä muutamasta, sanotaan kohteliaasti "NWO -henkisessä", ihmisessä. Kun minunlaiseni tyyppi, massakirjoittaja ja selvästi mielipiteissään muutenkin "hyvyyttä vastaan" on samalla "perversillä tavalla karismaatinen" ja varoo valokuvia, on selvää että mielteet ohjautuvat kohti Wanhaa Kehnoa.
Olen prosessoinut tätä asiaa vakavasti ja päättänyt pitkän harkinnan johtopäätöksenä sen että olen huvittunut. Sillä siinä vaiheessa jos NWO -henkinen ihminen pitää sinua itse Saatanana, tiedät että olet tehnyt jotain oikein. ; Silti tai juuri siksi katson olevani väleissä hyvin monen hörhömielisen taiteilijaluonteen kanssa. -Jos ei muuten, niin siksi että sillä se meillä sielunvihollisilla on tapana. Rakastamme harhautuneita ja hairahtuneita.
Sillä härömielisyyksissäni olen viime aikoina esimerkiksi innostunut muutamasta Zeistgeistin kannattajasta. Vähän aikaa sitten pääsin esimerkiksi kehumaan, miten eräs heistä on täydellinen, kunhan vain saa hieman viinaa. Sillä hänen juttunsa olivat sen verran korkealentoisia, että joko (a) itse oli aivan tyhmä eikä ymmärtänyt mitä ihminen sanoo tai (b) sitten siinä sanomisessa ei ole päätä eikä häntää. Molemmissa tilanteissa minä saan tietysti arvokkaan absurdin kohtaamisen tunteen. - Ja rehellisesti sanoen pidän siitä tunteesta. Se on yksi tämän blogin funktioista : Yritän hämmästyttää itseänikin. Blogissa on siis taso, jossa pohjimmiltaan hörhöilen itselleni ja höröttelen tälle hölmölle mahdollisimman ylenkatseellisesti. Siitä tulee kasvaneen nöyrä olo ja latistavan hyvä mieli samanaikaisesti.
Tämä satasrupeama 2000-2100 on sujahtanut nopeasti. Tässä on kuitenkin on tapahtunut tärkeä havahtuminen ; Tilastojen mukaan tätä blogia luetaan kohtuu paljon. Olen kuitenkin kirjoittanut tekstiä likimain sillä asenteella, että tuskin ketään kiinnostaa. Tämä voi tietysti tuntua ikävältä niistä, joiden mielestä olisi kohteliasta että jos kirjoittaa blogia jota kuka tahansa voi lukea, että "kääntäisi tekstinsä ensin postmodernismista suomeksi." Valitan, en osaa. Ja luultavasti juuri "tietty" huomiohuoraamattomuus kiinnostaa niitä, jotka tätä lukevat. Lukijoiden kosiskelu perinteisillä keinoilla vaatisi "totaalisesti erilaisen yleisön". Kirjoitustapa ja siitä pitävät lukijat yhdistyvät. Siksi voinkin huomiohuorata jatkossakin - kunhan teen sen jollain muulla kuin "tietyllä" tavalla.
Tätä kautta blogini on jotain samanaikaisesti erakkomaista mutta erittäin julkista. Tämä julkiserakkous on hyvin tyypillistä nykyään. Esimerkiksi "Daily Coyote" -blogin pitäjä lähti varsin askeettisista ja sosiaalisesti rajoittuneesta olosta. Mutta kuitenkin hyvin usea seuraa hänen ja hänen lemmikkikojoottinsa elämää. Koska niin nykyajan erakko toimii ; Hän on erakko julkisesti netissä. Näin epäsosiaalinen ja eristäytynytkin voi saada flambeurin -sävyjä menettämättä samalla erakkomaista perusluonnettaan.
Näin blogi toimii kasvuyleisönä ja ympäristönä, (1) jossa tapahtuu, (2) johon tapahtumat tulevat & (3) joka on suhteessa tapahtumiin tarjoten tapahtumiseen viittaavan foorumin. Lopputuloksena ollaan yhdessä ja erikseen. Kommentoijat, lukijat ja kävijät ovat toistensa aktivoijina.
"Sosiaalipedagogisen sosiaalisen kasvatuksen sosialisaatiotehtävänä on ohjata sosialisaatioprosessia niin, että ihminen voi kasvaa sosiaalisissa suhteissaan."
(Elina Nivala, "Sosiaalipedagogiikka nuorten yhteiskunnallisen kasvun tukena")
Lisäksi blogaaja korostaa että tekstien syntymisen ansio ei ole hänessä, vaan hän kiittää koko tiimiä. Ja vanhempiaan. Ja vanhempien saunakaverin koiran purulelua. Näiden lisäksi hänen on pakko kiittää myös kahvinvalmistajia, sillä heidän tuotteensa
keskiviikko 20. toukokuuta 2009
Nautiskelijan elämä.
Kun puhutaan siitä että jonkun elämäntapa olisi nautiskelijan elämäntapa, mieleen tulee helposti Hugh Hefner. Tai ainakin hänen aloittamansa "Playboy" -lehden kauppaama elämäntapa. Siinähän on paitsi nakusia naisia, myös artikkeleja ja elämätapaasioita. Lehden ideana on tietty glamour. Toisaalta ajattelemme helposti että laiskat hipit, jotka viettävät elämänsä vetämällä hieman itse kasvattamaansa pilveä, elävät työttömyyskorvauksella ja lorvivat ja joiden toimi sisältää kitaransoittoa ja pilven lisäksi parran kasvatusta sekä tukkansa rastaamista ovat nautiskelijoita, hedonisteja.
Hefnerin tapaista ajattelua kannatti Aristippos. Hänestä mielihyvää piti tavoitella. Itse asiassa hän oli sitä mieltä että mielihyvää tuli tavoitella keinoilla millä hyvänsä: Jos seurauksena tuli kärsimystä, niin "so what" - tuskakin oli parempaa kuin elämä missä ei tapahdu mitään, siis ei nautintoa eikä kärsimystä. Tällä logiikalla tällä hetkellä leviävä Paco on jotain sellaista, jonka käyttö olisi tällä logiikalla hyväksyttävää.
1: Tässä nautiskelijan kuvassa mallisankarina voisi toimia "se vanha kunnon" James Bond. Seikkailuja, martineja ravistettuna ei sekoitettuna, nopeita autoja, kasinoita, vaaroja, seikkailua ja jännitystä ja niin edes päin.
2: Tässä nautinnon näkemyksessä ajatellaan että onnellisuus olisi sitä että on iso kartano talona, paljon palvelijoita jotka tiskaavat, paljon omaisuutta, ruokana hienostuneita herkkuja, jälkiruuaksi kaviaaria, hienoa taidetta, puolisona ammattimalli, joka on lisäksi hienostuneen huumorintajuinen.
"Hippien" tapa nauttia on epikurolainen tapa. Siinä ajatellaan että rahaa voidaan tarvita, mutta tietyn määrän jälkeen se ei tuota lisää iloa. Aluksi se estää nälän, vilun ja velkojat. Tämän jälkeen nurkkiin alkaa kerääntymään ylimääräistä roipetta joka ei ilostuta yhtä paljoa. Tässä kaikkea ei tarvitse tavoitella. Osa haluista on luonnollisia ja hyödyllisiä, kuten nälkä ja vilu ja ystävyys. Ne on täytettävä. Osa taas on luonnollisia mutta tarpeettimoa jolloin niitä ei tarvitse täyttää, kuten iso talo, hienot viinit ja olohuoneessa oleva taiteilijan teos. Ja osa on luonnottomia ja tarpeettomia kuten valta. Jos onnen saa helposti, se kannattaa ottaa vastaan. Liian vaikeat asiat kannattaa jättää väliin. Avain näiden erottamiseen on ajattelu.
1: Tätä kautta esimerkki voisi olla Uuno Turhapuro, joka nauttii halvasta makkarasta, omistaa normaalin ja kuivalla huumorilla varustetun naisen, jonka isällä on paljon rahaa. Hän miettii paljon miten voisi livahtaa aktuaalisesta työnteosta. Hän odottaa innolla perintöään.
2: Tässä nautinnon näkemyksessä nautinto on sitä että ihminen harkitsee tekojaan, ei vetäydy askeesiin mutta ei ryve rahassakaan. Hänellä on katto pään päällä ja ruokaa kupissa. Ja ystäviä joiden kanssa jakaa tätä kaikkea.
Mutta toki muunkinlaisia nautiskelijoita on. Monet nautinnonhakuisuuden piirteet jäävät meiltä helposti huomaamatta.
Aristoteleelle nautinto oli päämäärän lähentymistä. Ja onnellisuus oli ihmisen luonnollinen päämäärä, eräässä mielessä koko elämän tarkoitus. Hän korosti kohtuutta. Tässä näkemyksessä rikkaus tuottaa kateutta ja köyhyys muita murheita. Kannattaa olla keskivälillä, kultaisella keskitiellä. Lisäksi täytyisi olla hyveellinen.
1: Tämän tyypin esimerkkisankari voisi olla Tarzan. Hän on toki lordin jälkeläinen ja elänyt viheliäisessä viidakossa. Olennaista on kuitenkin se, että vaikka hänellä onkin orjia, hän on sangen vaatimaton kun otetaan huomioon se, miten valtaviin kulta -aarteisiin hän säännöllisesti törmää. Hänen keskitiensä on joskus puukon ja lannevaatteen kokoinen.
2: Tässä näkemyksessä keskiluokkainen elämäntapa voisi olla hyvinkin onnellisuutta. Tarvitaan kohtuullisesti kaikkea, asioita ei ole liian vähän eikä liikaa. Jos jotain asiaa on riittävästi, ei kannata jahdata tätä asiaa vaan keskittyä muuttamaan niitä jotka poikkeavat. Ja tärkeää on huomata myös se, että liiasta luopuminen tuo onnellisuutta.
Yksi nautinnollisuuden tapa on Nietzschen tapa. Hänestä nautinto tulee saavuttamisen kautta. Näet asioiden arvon ikään kuin vasta kun "joudut taistelemaan niiden puolesta", kun ne eivät tipahda eteesi "kuin manun illallinen". Tässä nautinto ei enää liitä niinkään omistamiseen kuin luomiseen. Nauttija myös kärsii. Tätä kautta kun Roomalaisilla ei ollut riittävästi vettä, he rakensivat valtavalla vaivalla ja työllä akvedukteja. Tämä toi isompia iloja sekä isompia vaikeuksia kuin rakentamatta jättäminen.
1: Tämän mallin sankari voisi olla Frodo Reppuli. Hän luopuu kaikesta, ja toisin kuin joku Aragorn, hän ei ole kuninkaallista sukua, tai toisin kuin Gimli hän ei ole synnynnäisesti väkevä. Hänen roolinsa on kärsiä jotta saisi aikaan sellaisia asioita mitä hän pitää tärkeänä. Ja tietenkin luodakseen kiehtovan lopetuksen Bilbo Reppulin kirjaan.
2: Tässä elämäntavassa epänormaalius ja taiteellinen luomisvoima on omistamisen sijasta nautintojen lähde.
Lisäksi näiden mainittujen lisäksi voisi mainita kahden tyyppistä aktiivista nautiskelijaa, jotka molemmat aikaansaavat erikoisia asioita ja jotka eivät täysin sovi ylempiin vaihtoehtoihin:
1: Flâneur on ammattimainen mietiskelijä, jonka ulkoinen toiminta on passiivista. Tälle tyypillistä on vapaus jossa irtaudutaan työstä. Tässä on takana ajatusta jonka Matthew Arnold esitti: Ajattelu vaatii halua epäkäytännöllisyyteen, koska käytännössä pääasiassa selviää ilmankin. Ajattelumme heuristiikat ovat "riittävän hyviä". Ne antavat kohtuullisia vastauksia nopeasti. Toisaalta siihen liittyy myös se, että luodakseen uutta on kyettävä irtautumaan vanhoista ajatuksista. Uuden idean luominen on aina jonkin verran "out of box" -juttu. Lisäksi työ vaatii aikaa ja luominen taas vaatii aikaa myös. Vuorokaudessa on vain rajallisesti tunteja. Tätä tyyppiä luonnehtii eräänlainen ahkera vetelehtiminen, laiska elämäntapa yhdistettynä rauhassa miettimiseen.
2: Flambeur taas on opportunistinen, ulkoisesti aktiivinen, yllättävä. Hänessä yhdistyy hurja spekulatiivisuus ja tähän liittyvä taivaidentavoittelu sekä uskallus ja riskinotto.
Näissä molemmissa mukana liittyy iso ripaus onnea. Siinä missä sekä epikurolainen onnellisuudenmaksimoija että Nietzscheläinen työntekijä perustavat juttunsa siihen että asioita rakennetaan ymmärryksen kautta, näissä mukana on riskinottoja. Ideana on se, että sekä flâneureista että flambeureista monista tulee luusereita, koska flâneurin laiskuus ei aina johda mihinkään ja flambeur helposti menettää paljon hävitessään niiden riskien realisoituessa. Heistä vain harvasta tulee onnistujia, mutta myös todelliset supervoittajat liittyvät näihin vaihtoehtoihin. Tämä idea taas on Nassim Talebin kirjassa "Musta Joutsen" keskeinen. Hän esittää että esimerkiksi huimat innovaatiot ovat usein harvinaislaatuisia ja tasaista tulosta saadaan tietyllä toimintatavalla kun taas erikoiset saavutukset sisältävät usein ison riskin - muutenhan kaikki tekisivät sitä. Siksi se tapa joka maksimoi supervoittoja johtaa usein valtavaan häviäjien määrään. Ongelmana siinä kun näitä superonnistumisia yritetään toistaa on tietenkin se, että muistamme vain harvat. Ne jotka ovat onnistuneet. "Penissilliinin keksiminen vahingon arvon tajuamisen kautta" jää kirjoihin ja kansiin, kun taas sen sijaan historiankirjat eivät kerro että "Tänään mietiskelijä Lassi Laiskuri tuotti työttömyyrkorvausrahojen voimalla epämääräisen räpellyksen, joka ehkä miltei toimisi jossain toisessa universumissa" : Nautinnon kohdalla nämä strategiat suhtautuvat riskeihin täysin eri tavoin. Mutta niitä yhdistää se, että niissä ei pelata varmaa voittoa vaan pelataan upporikasta ja rutiköyhää.
Siksi olisi hyvä tietää minkälaisista nautinnoista ja nautiskelijoista puhuu. Sillä muuten voi jäädä historiaan kuten Timokrates tai Diotimus. Timokrates väitti, lähdettyään joukosta, että epikurolaisuus korostaa mässäilyä ja että Epikuros itse ahmii niin paljon että joutuu oksentelemaan väkisin. Diotimus taas kirjoitti loanheittokirjeitä, joita hän väitti Epikuroksen humalassa ja krapulassa kirjoittamiksi. He eivät erottaneet Aristippoksen näkemyksiä Epikuron näkemyksistä. Vastaavan virheen ovat tehneet myöhemmin toki monet muutkin.
Hefnerin tapaista ajattelua kannatti Aristippos. Hänestä mielihyvää piti tavoitella. Itse asiassa hän oli sitä mieltä että mielihyvää tuli tavoitella keinoilla millä hyvänsä: Jos seurauksena tuli kärsimystä, niin "so what" - tuskakin oli parempaa kuin elämä missä ei tapahdu mitään, siis ei nautintoa eikä kärsimystä. Tällä logiikalla tällä hetkellä leviävä Paco on jotain sellaista, jonka käyttö olisi tällä logiikalla hyväksyttävää.
1: Tässä nautiskelijan kuvassa mallisankarina voisi toimia "se vanha kunnon" James Bond. Seikkailuja, martineja ravistettuna ei sekoitettuna, nopeita autoja, kasinoita, vaaroja, seikkailua ja jännitystä ja niin edes päin.
2: Tässä nautinnon näkemyksessä ajatellaan että onnellisuus olisi sitä että on iso kartano talona, paljon palvelijoita jotka tiskaavat, paljon omaisuutta, ruokana hienostuneita herkkuja, jälkiruuaksi kaviaaria, hienoa taidetta, puolisona ammattimalli, joka on lisäksi hienostuneen huumorintajuinen.
"Hippien" tapa nauttia on epikurolainen tapa. Siinä ajatellaan että rahaa voidaan tarvita, mutta tietyn määrän jälkeen se ei tuota lisää iloa. Aluksi se estää nälän, vilun ja velkojat. Tämän jälkeen nurkkiin alkaa kerääntymään ylimääräistä roipetta joka ei ilostuta yhtä paljoa. Tässä kaikkea ei tarvitse tavoitella. Osa haluista on luonnollisia ja hyödyllisiä, kuten nälkä ja vilu ja ystävyys. Ne on täytettävä. Osa taas on luonnollisia mutta tarpeettimoa jolloin niitä ei tarvitse täyttää, kuten iso talo, hienot viinit ja olohuoneessa oleva taiteilijan teos. Ja osa on luonnottomia ja tarpeettomia kuten valta. Jos onnen saa helposti, se kannattaa ottaa vastaan. Liian vaikeat asiat kannattaa jättää väliin. Avain näiden erottamiseen on ajattelu.
1: Tätä kautta esimerkki voisi olla Uuno Turhapuro, joka nauttii halvasta makkarasta, omistaa normaalin ja kuivalla huumorilla varustetun naisen, jonka isällä on paljon rahaa. Hän miettii paljon miten voisi livahtaa aktuaalisesta työnteosta. Hän odottaa innolla perintöään.
2: Tässä nautinnon näkemyksessä nautinto on sitä että ihminen harkitsee tekojaan, ei vetäydy askeesiin mutta ei ryve rahassakaan. Hänellä on katto pään päällä ja ruokaa kupissa. Ja ystäviä joiden kanssa jakaa tätä kaikkea.
Mutta toki muunkinlaisia nautiskelijoita on. Monet nautinnonhakuisuuden piirteet jäävät meiltä helposti huomaamatta.
Aristoteleelle nautinto oli päämäärän lähentymistä. Ja onnellisuus oli ihmisen luonnollinen päämäärä, eräässä mielessä koko elämän tarkoitus. Hän korosti kohtuutta. Tässä näkemyksessä rikkaus tuottaa kateutta ja köyhyys muita murheita. Kannattaa olla keskivälillä, kultaisella keskitiellä. Lisäksi täytyisi olla hyveellinen.
1: Tämän tyypin esimerkkisankari voisi olla Tarzan. Hän on toki lordin jälkeläinen ja elänyt viheliäisessä viidakossa. Olennaista on kuitenkin se, että vaikka hänellä onkin orjia, hän on sangen vaatimaton kun otetaan huomioon se, miten valtaviin kulta -aarteisiin hän säännöllisesti törmää. Hänen keskitiensä on joskus puukon ja lannevaatteen kokoinen.
2: Tässä näkemyksessä keskiluokkainen elämäntapa voisi olla hyvinkin onnellisuutta. Tarvitaan kohtuullisesti kaikkea, asioita ei ole liian vähän eikä liikaa. Jos jotain asiaa on riittävästi, ei kannata jahdata tätä asiaa vaan keskittyä muuttamaan niitä jotka poikkeavat. Ja tärkeää on huomata myös se, että liiasta luopuminen tuo onnellisuutta.
Yksi nautinnollisuuden tapa on Nietzschen tapa. Hänestä nautinto tulee saavuttamisen kautta. Näet asioiden arvon ikään kuin vasta kun "joudut taistelemaan niiden puolesta", kun ne eivät tipahda eteesi "kuin manun illallinen". Tässä nautinto ei enää liitä niinkään omistamiseen kuin luomiseen. Nauttija myös kärsii. Tätä kautta kun Roomalaisilla ei ollut riittävästi vettä, he rakensivat valtavalla vaivalla ja työllä akvedukteja. Tämä toi isompia iloja sekä isompia vaikeuksia kuin rakentamatta jättäminen.
1: Tämän mallin sankari voisi olla Frodo Reppuli. Hän luopuu kaikesta, ja toisin kuin joku Aragorn, hän ei ole kuninkaallista sukua, tai toisin kuin Gimli hän ei ole synnynnäisesti väkevä. Hänen roolinsa on kärsiä jotta saisi aikaan sellaisia asioita mitä hän pitää tärkeänä. Ja tietenkin luodakseen kiehtovan lopetuksen Bilbo Reppulin kirjaan.
2: Tässä elämäntavassa epänormaalius ja taiteellinen luomisvoima on omistamisen sijasta nautintojen lähde.
Lisäksi näiden mainittujen lisäksi voisi mainita kahden tyyppistä aktiivista nautiskelijaa, jotka molemmat aikaansaavat erikoisia asioita ja jotka eivät täysin sovi ylempiin vaihtoehtoihin:
1: Flâneur on ammattimainen mietiskelijä, jonka ulkoinen toiminta on passiivista. Tälle tyypillistä on vapaus jossa irtaudutaan työstä. Tässä on takana ajatusta jonka Matthew Arnold esitti: Ajattelu vaatii halua epäkäytännöllisyyteen, koska käytännössä pääasiassa selviää ilmankin. Ajattelumme heuristiikat ovat "riittävän hyviä". Ne antavat kohtuullisia vastauksia nopeasti. Toisaalta siihen liittyy myös se, että luodakseen uutta on kyettävä irtautumaan vanhoista ajatuksista. Uuden idean luominen on aina jonkin verran "out of box" -juttu. Lisäksi työ vaatii aikaa ja luominen taas vaatii aikaa myös. Vuorokaudessa on vain rajallisesti tunteja. Tätä tyyppiä luonnehtii eräänlainen ahkera vetelehtiminen, laiska elämäntapa yhdistettynä rauhassa miettimiseen.
2: Flambeur taas on opportunistinen, ulkoisesti aktiivinen, yllättävä. Hänessä yhdistyy hurja spekulatiivisuus ja tähän liittyvä taivaidentavoittelu sekä uskallus ja riskinotto.
Näissä molemmissa mukana liittyy iso ripaus onnea. Siinä missä sekä epikurolainen onnellisuudenmaksimoija että Nietzscheläinen työntekijä perustavat juttunsa siihen että asioita rakennetaan ymmärryksen kautta, näissä mukana on riskinottoja. Ideana on se, että sekä flâneureista että flambeureista monista tulee luusereita, koska flâneurin laiskuus ei aina johda mihinkään ja flambeur helposti menettää paljon hävitessään niiden riskien realisoituessa. Heistä vain harvasta tulee onnistujia, mutta myös todelliset supervoittajat liittyvät näihin vaihtoehtoihin. Tämä idea taas on Nassim Talebin kirjassa "Musta Joutsen" keskeinen. Hän esittää että esimerkiksi huimat innovaatiot ovat usein harvinaislaatuisia ja tasaista tulosta saadaan tietyllä toimintatavalla kun taas erikoiset saavutukset sisältävät usein ison riskin - muutenhan kaikki tekisivät sitä. Siksi se tapa joka maksimoi supervoittoja johtaa usein valtavaan häviäjien määrään. Ongelmana siinä kun näitä superonnistumisia yritetään toistaa on tietenkin se, että muistamme vain harvat. Ne jotka ovat onnistuneet. "Penissilliinin keksiminen vahingon arvon tajuamisen kautta" jää kirjoihin ja kansiin, kun taas sen sijaan historiankirjat eivät kerro että "Tänään mietiskelijä Lassi Laiskuri tuotti työttömyyrkorvausrahojen voimalla epämääräisen räpellyksen, joka ehkä miltei toimisi jossain toisessa universumissa" : Nautinnon kohdalla nämä strategiat suhtautuvat riskeihin täysin eri tavoin. Mutta niitä yhdistää se, että niissä ei pelata varmaa voittoa vaan pelataan upporikasta ja rutiköyhää.
Siksi olisi hyvä tietää minkälaisista nautinnoista ja nautiskelijoista puhuu. Sillä muuten voi jäädä historiaan kuten Timokrates tai Diotimus. Timokrates väitti, lähdettyään joukosta, että epikurolaisuus korostaa mässäilyä ja että Epikuros itse ahmii niin paljon että joutuu oksentelemaan väkisin. Diotimus taas kirjoitti loanheittokirjeitä, joita hän väitti Epikuroksen humalassa ja krapulassa kirjoittamiksi. He eivät erottaneet Aristippoksen näkemyksiä Epikuron näkemyksistä. Vastaavan virheen ovat tehneet myöhemmin toki monet muutkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)