Imitoivan tekstin näyttämö ja kirjoittajan parodiointi

Kuoliaaksinauratettu.

Lévi Straussin omaelämänkerrallinen "Tropiikin kasvoihin" -teos kuvaa hupaisan tarinan kirjoitustaidosta. Hän oli Brasiliassa 1930 -luvulla antropologina työskennellessään ollut tekemisissä nambikwara -nimisen heimon kanssa. Heimolla ei ollut kirjoitustaitoa. Lévi-Strauss oli halunnut katsoa heidän reaktioitaan kynään ja paperiin. Kulttuurissa ei harjoitettu kuvallista esittämistä tai kirjoittamista - esineet koristeltiin geometrisin kuvioin. Muutaman päivän päästä kyläläiset piirtelivät vaakasuoria aaltoviivoja. Ryhmän päällikkö ottaa asian oikein omakseen ja hän piirteli merkityksettömiä aaltoviivoja paperille ja teeskenteli että niillä oli merkitys jonka hän luki ääneen. Vieraan heimon kanssa kohdatessaan tätä uutta taitoa jopa käytetään rituaalinomaisesti : Päällikkö lukee merkityksettömistä viivoista mitä lahjoja ryhmät vaihtavat keskenään.

Lévi-Strauss näki että tässä kirjoituksen sosiologinen näkemys otettiin käyttöön, mutta ohitettiin sen intellektuelli sisältö. Ja koska Lévi-Strauss kannatti näkemystä jalosta villistä, hän ajatteli että tässä kohden korostui se, miten kirjoitustaito orjuuttaa ihmistä ja että se on ensisijaisesti orjuuttava elementti ; Ja että tässä hän oli itse asiassa turmellut heimoa tuoden sinne siihen kuulumattoman konseptin äkisti.

Ylläoleva teksti ei tietysti ole antropologiatiedettä, ja kirjaakaan ei ollut tarkoitettu sellaiseksi. Mutta sen kauta kuitenkin pystyy varsin helpostikin tunnistamaan ne teemat joita Lévi-Straussin filosofia piti sisällään. Ja tässä kohden on nähdäkseni oleellista - niin paljon kuin dekonstruktiosta en pidäkään - kompata Jacques Derridan näkemyksiä. Hän kritisoi "de la Grammatologie":ssaan Lévi-Straussin filosofian näkemystä logosentrismiksi. Logosentrismi liitetään usein mielikuvissa nimenomaan luonnontieteiden vastustamiseen, eli se on jotain jolla "humanistit" bashaavat "naturalisteja". Kuitenkin Lévi-Straussin kritiikin kohdalla on helpohkoa huomata, että Derrida moittii myös "humanisteja". Ja peräti mielenkiintoisella ja oleellisella tavalla.

Derridan mukaan Lévi-Straussin näkemyksissä korostuu perinne jossa puhe olisi oleellisempi ja perustavanlaatuisempi kuin kirjoitus. Puhe on liitetty järkeen (logos) ja kirjoitus on ollut vain alisteista puhetta. Puhetta pidetään läsnäolevana ja autenttisena kun taas teksti on etäistä ja kylmää. Tekstin olemus on siis keinotekoista, ihmisyydestä vieraantunutta ja läsnäolon lykännyttä. Samoin hän korostaa sitä että Lévi-Strauss tuntuu hyvin usein huomaavan manipuloinnin ainoastaan omana vaikutuksenaan. Että länsimaisen ihmisen tulee opettaa häijyydet ja villien äly vain "hokaa ne hyviksi tempuiksi" ja imitoi niitä. Näin Lévi-Strauss esimerkiksi näkee sen miten vaakaviiva paperilla muuttuu valtarituaaliksi, mutta hän ei huomaa että tosiasiassa lahjojenvaihtokulttuuri ja siihen liittyvä sosiaalinen konflikti (ja aktuaalisen konfliktin välttämiseen liittyvä valtapolitiikka) ovat jotain joka on ollut jo paikalla. Derrida moitti Lévi-Straussia siitä että hän olettaa että ihmiset ovat perimmiltään hyviä, ja jos he eivät käyttäydy niin, se tulkitaan aina ulkoatuoduksi turmellukseksi.

Nähdäkseni tässä on oleellisia heijastumia ns. hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Siinähän tarkasteltava kulttuuri oletetaan sisäisesti järkeväksi. Tämä on toki periaatteessa hedelmällinen lähtökohta joka sallii kulttuuriin solahtamisen ja muut vastaavat antropologin työhön kuuluvat oleelliset käytännön ongelmat. Sen ongelmana on kuitenkin valehtelun ja vitsien ja huumorintajun tunnistaminen. ~ Esimerkiksi Margared Mead - humanistisen antropologian kuuluisuuksia - esimerkiksi teki periaatteessa ymmärrettävän kömmähdyksen tutkiessaan seksuaalisuuskulttuureja. Hän kuunteli ihmisiä ja otti heidän sanomansa tosissaan. Lopputuloksena oli se, että periaatteessa vitsinomaisena lausuntona heitetyt näkemykset otettiin tosissaan. Näiden väärinkäsitysten summana oli se, että Mead tulkitsi että seksuaalisuus oli hyvinkin vapaata ja että esimerkiksi suuteleminen oli länsimainen konventio. ~ Hyväntahtoisuuden periaatteen ottaminen nyrkkisäännön sijasta dogmaksi altistaa tämänlaiselle vääristymiselle. (Näin ollen tohtori Housella olisi paljon sanottavaa antropologeille ; "Everybody Lies.")

Ihmiset valehtelevat ja manipuloivat ja naurattavat toisiaan. Esimerkiksi itse näen jopa tuon Lévi-Straussin tilanteen hitusen koomisena. Sillä heimojohtaja heijasteli lukemista rituaalinomaisesti, mutta nähdäkseni tässä on tilaa jollekin joka on paitsi imitaatiota, niin myös parodiaa. Lappujaan ääneen lukevan tosissaan olevan Lévi-Straussin pömpöösiys on voinut olla jopa vitsinaiheena, eikä vain ihailun kautta matkittu vallan ja auktoriteetin lainaaminen ulkoisin rituaalein. ~ Matkiminen voi toki ihan aidosti olla sitä että vieras kulttuuri tuo mahtimiehen joka selvästi kykenee asioihin joihin heimolaiset eivät. Mutta se voi olla sitäkin että tämä ulkopuolinen kulttuurin sisällä toilaileva ja muutenkin "ihan pihalla oleva" rillipiru keikaroi lappujensa kanssa tärkeillen sellaisella tasolla että sen lainen mahdollisuus koomisiin sattumuksiin ja siihen liittyvään kaskuiluun on yksinkertaisesti liian houkuttelevaa, että sen voisi jättää käyttämättä. Lévi-Strauss yritti noudattaa itse hyväntahtoisuuden periaatetta. Valitettavasti hän ei turmellut kulttuuria tällä kulttuuri-imperialistisella konseptilla niin, että kyläläiset olisivat varmasti noudattaneet sitä myöskin.

Tämä on toki spekulaatiota, mutta sen tausalla on sama mikä Derridankin puheissa usein toistuu. Hän korostaa Lévi-Straussinkin kohdalla, että joskus turmeleminen on varmasti todellista ja että hänen kritiikkinsäkään ei itse asiassa estä sitä että teoria olisi mahdollinen. Kuitenkin vaihtoehdot avasivat tilaa sille että tämä vaihtoehto on vähemmän perusteltu kuin enemmänkin jälkikäteen päällellimattu näkemys.

Tältä kulmin Derridan opetus (jonka paatunut skientistikin voisi ottaa tosissaan) on se, että tämänlaiset ajatukset eivät suinkaan ole vähissä nykyään. Monet periaatteessa postmodernit monikulttuuriset ihmiset näyttävät itse asiassa huomaavan Derridan kritiikin osuvuuden silloin kun se käsittelee luonnontieteitä. Mutta jos dekonstruktion kohteena on teoria jalosta villistä ja kulttuuri-imperialismista, he näyttävät olevan samalle rakenteelle sokeita. Syykin on ilmiselvä : Jos kaikki mitä "työkalupakissa" on, on vasara, kaikki ongelmat alkavat helposti näyttämään nauloilta.