Aku Ankka ja deskriptiivinen tieteenfilosofia

"Aku Ankka" on sarjakuva. Siksi sitä ei pidetä minään oppimateriaalina. Kuitenkin jos katsotaan vaikkapa klassikkosarjakuvaa joka on suomennettu kahdellekin nimelle "Tieteen ydin" ja "Tieto on tieteen ydin" kertoo monia hyvin oleellisia seikkoja tieteenteosta. Sarjakuvan otsikko on tietetenfilosofinen. Ja se kuvaa Aku Ankkaa joka toimii siivoojana jonkinlaisessa tarkemmin täsmentämättömässä kemian laboratoriossa.

Kyseinen sarjakuva ei toki vastaa ns. demarkaatiokysymykseen normatiivisen tieteenfilosofian mukaisella tavalla. Se ei luo loogis-empiriisiä menetelmiä jotka olisivat tiedettä. Se ei kuvaa falsifioitavuutta tai muita vastaavia ehtoja. Sen sijaan se on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Sellaista jossa katsotaan tieteentekoa tieteentekijöiden toimien kautta. Ja siinä se tekee yllättävän hyvää työtä. Siinä on jopa pari erikoista oivallusta.

Sarjakuva alkaa sillä että Aku Ankka puuhaa omiaan laboratoriossa. Hän ottaa lorauksen "sinistä nestettä" ja sekoittaa siihen "keltaista nestettä" ja keksii vihreän. "Jo ensimmäisenä laboratoriopäivänä", Aku Ankka iloitsee. Laboratorion parrakkaan tiedemiehen mukaan Aku on vain keksinyt uuden tavan sotkea paikat. Hänestä Aku ei myöskään tehnyt tiedettä koska vaikka hän oli tehnyt muistiinpanot, niin niissä oli tarkasteltu irrelevantteja piirteitä. "Täällä on satoja sinisiä nesteitä, mikä niistä muuttui vihreäksi?" ... "Tuherruksesi perusteella olisit voinut sekoittaa maaleja". Tämä näkemys on paljon keskusteltu ongelma tieteenfilosofiassa. Muistiinpanojen osuudessa on tarkasteltava myös sitä mistä näkökulmasta asiat kuvataan. Aku Ankan muistiinpanojen ongelmana oli tietty ylimalkaisuus, täsmällisyyden puute. Ja näin tehtyä toimenpidettä ei voida toistaa sellaisenaan muualla. Joka on ongelma sovellusten kannalta.  ; Jossain mielessä kuitenkin maalit ovat kemianteollisuuteen liittyvä innovaatio. Mutta toisaalta kaikki värit eivät toimi kuten vesivärit ja keltainen kemikaali ei aina tuota sinisen kemikaalin kanssa vihreää väriä.

Aku Ankka yrittää tehdä parannusta tältä osin. Hän ottaa professorin suuttuneen huudon rakentavana kritiikkinä. Että seuraavassa kokeessa hän tekisi toisin, paremmin. Professori on sen sijaan vihainen ja kertoo että Aku Ankka on palkattu siivoojaksi. "Tulevat kokeesi, siivooja Ankka, suoritat luudalla ja sangolla. Sinut palkattiin puhdistamaan tämä paikka". Tässä kohden oikeastaan ylikorostuu se, mikä usein tulee vastaan kun normatiivinen tieteenfilosofia hylätään ja näkökannaksi valitaan deskriptiivinen tieteenfilosofia. Kun "science is what scientists do" voidaan  nähdä että tieteenteko on sitä että tiettyyn tehtävään palkattu ihminen tekee asioita. Halu oppia ja into toimia eivät tässä ole tärkeitä. Keksimisen halu ja into oppia ovat tiedemiesten imitointia - joka kenties jopa rakentavan kritiikin kautta lähestyy hyvinkin täsmällistä imitointia - mutta koska se ei ole tiedemies joka tekee, se ei ole myöskään tiedettä. Normatiivista tieteenfilosofiaa moititaan usein dogmaattiseksi ja rajoittavaksi. Mutta sen vaihtoehtona näyttää olevan puhtaasti statuskeskeinen tiedekuva.

Siivousnäkökulmaa kuitenkin laajennetaan argumentissa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Aku Ankka arvostaa tieteentekoa enemmän kuin siivoamista. Tieteellä on gloriaa. Mutta professori on täsmälleen erimielinen. Hän kertoo että laboratorion omistaja on tulossa tekemään tarkastusta paikkaan. Ja tutkimusmäärärahat riippuvat hänen päätöksestään. Yhden, eitiedemiehen, mielipide on se joka perimmiltään ylläpitää palkatun tiedemiehen pestin. "Enkä voi toimia ilman varoja! Raha on tieteen ydin!" esittää professori teesinsä. Tieteensosiologisesti tämä on hyvin suuri ongelma jonka katsotaan uhkaavan tieteen itsemääräämisoikeutta. Sitä että tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä.

Aku Ankka ei kuitenkaan tyydy siivoamiseen, koska se olisi hänen tieteellisten kykyjensä haaskaamista. Hän kehittelee uutta kylpysuolaa. Ja koska kuumissa lähteissä on rikkiä hän ottaa sitä. Hiilen terveellisyys ja myrkkyjä sitovat ominaisuudet valitaan hyvinvointi mielessä. Ja lopuksi sekaan laitetaan jotain jolla on hieno nimi ja jolla saadaan tuotteelle karismaa. Hän valitsee kaliumnitraattia. Hän kirjoittaa reseptin kemialliset nimet ja vastaavat talteen. Valitettavasti tuote on ruutia, joka peräti räjähtää sarjakuvassa. "Senkin sohertaja! Olet keksinyt ruudin! Se onkin tunnettu vasta pari tuhatta vuotta!" Tässä korostetaan sitä että tieteellinen löytö on neofiilistä. Innovaation pitää olla oma. Ja tieteenteon ydin on siinä että kehitetään asioita. Professori tosin korostaa tässä muiden tekemisen tuntemisen tärkeyttä osana tieteenteon asiantuntijuutta. "Tieto on tieteen ydin." Aku Ankan olisi siis pitänyt tuntea muiden kemistien tuotoksia jotta voisi sanoa että jokin on todella hänen, eikä jonkun toisen, kehitelmä. Toiseksi tullut ei saa mitään.

Sitten seuraa sarjakuvan tieteenfilosofisesti köyhin jakso jossa Aku tuottaa vahingossa unikaasua ja päihdyttää professorin ja päätyy käyttämään hienoa laitetta, koska hänen siivoojanpaikkansa on olemassa vain siksi että laitos toimii kemianalallaan. Ja jos demonstraatio ei vakuuta laitoksen omistajaa, Roope Ankkaa, ei rahaa tipu. Tästäkin tosin irtoaa "Tehokkuus on tieteen ydin" ajatus. Jossa mikä tahansa satunnainen räpeltäminen ei ole tiedettä. Vaan siinä pitäisi olla päämääräsuuntautuneisuutta ja ahkeruutta. Nämä ovatkin itse asiassa hyvän tieteenteon hyveitä. "Poissaolo on riittävä syy hylkäykseen" sanovat Roopen palkkaamat asiantuntijat. Ja jumankekka sentään, deskriptiivisessä tieteenfilosofiassa korostetaan hedelmällisten tutkimusohjelmien merkitystä ; "Publish or perish" sanoo tiedeyhteisökin. ; Sarjakuvalta nerokasta on kuitenkin antaa tämä sanoma tiederahoittajien, eikä tiedeyhteisön itsensä, suuhun.

Sitten Aku Ankka koheltaa. Hän polttaa itsensä ja päihdyttää itsensä aiemmin tuottamallaan nukutuskaasulla. Tuotos syttyy palamaan ja hän sammuttaa sen satunnaisilla kemikaaleilla. Ensin tarkastajat eivät ole vakuuttuneita. "Aito keksijä ilmoittaa räjähdyksestä etukäteen." Eli kyky ennakoida kokeiden tuloksia on oleellinen osa tieteenteon asiantuntijuutta. Mutta tämä paljastuu vain nyrkkisäännöksi. Sillä innovaatio on aidosti hyödyllinen ja nerokas. Se maistuu kirsikkapiiraalta, siitä muotoiltu tuoli on mukavampi kuin mikään sohva, ja se on kuitenkin rakenteeltaan terästä vahvempaa. "Se jopa paransi astmani!" Näin Akusta tehtäisiin palkittu keksijä. "Tähtioppilaani, tunnistin hänen lahjansa alusta alkaen" kehuu laboratorion professorikin. Tiedeyhteisöön kuulumisen statuksen saa tiedeyhteisön statuksen kautta. Ja tässä lopputulos painaa eniten. "Lahjakkuus on tieteen ydin." kehuvat Akun tuotosta ihailevat.

Kuitenkaan Aku Ankka ei ole tällä kertaa tehnyt muistiinpanoja. Hän ei voi siksi toistaa tekosiaan ja ryhtyä massatuottamaan ihmevaahtoaan. Ja siksi laitos laitetaan kiinni ja professori ja Aku Ankka päätyvät kadunlakaisijoiksi. He listaavat työssään joka ikisen tupakantumpin ja purukumipalan luetteloon. Ohikulkevat ihmiset pyörittävät sormea ohimoillaan.

Kaiken kaikkiaan professoria voisi käydä sääliksi. Hänen tajuttomuutensahan ei ole hänen oma vikansa. Mutta sarjakuva kertoo hieman enemmän. Aku Ankka nimittäin leikkii hienolla laitteistolla. Ja aiemmin tähän laitteistoon on viitattu. "Enhän minäkään huolehtisi apurahoista, jos osaisin käyttää näitä upeita laitteita, ja teollisuusjohtajat olisivat laumana ovellani." Siivoukseen ja kahvinkeittoon sorrutaan siksi että tieteenteko vaatii sitä että osaa käyttää tiettyjä teknisiä laitteistoja. Merkittävää on myös se, että rahoittajat eivät lankea kahviin ja siivoukseen vaan vaativat nähdä. Intressien suhteen on siis tilanne jossa rahoittajaa ei nähdä puhtaasti pahana. Eitieteelliset keinot vaikuttaa intresseihin voivat kenties toimia, mutta ne ovat silti petosta. Jossa rahoittaja ei ole se huijari. Toisaalta tiukka rahoitus on voinut olla se syy että kemiaa selvästi muutoin osaava professori ei ole ehtinyt opetella uudenaikaisen laitteiston käyttöä. Ikää ja partaa kun on kertynyt ja maailma juoksee koko ajan eteenpäin. Roope Ankan tiukka rahoitusstrategia on siis tavallaan syönyt maata hänenkin jalkojensa alta. Näin tiedemiehen ammattitaidon ja työn kannalta tärkeiden teknologioidenkin osuus tulee esille.

Sarjakuva on kaiken kaikkiaan äärimmäisen samantapainen kuin mitä Ilkka Niiniluoto on esittänyt. Hän korostaa että tieteenteossa avoimuus ja toistettavuus ovat tärkeitä. Eli tutkijan täytyy kertoa mitä on tehnyt. Ja olla niin tarkka että muut voivat toistaa saman. Muistiinpanot ovat siksi oleellisia. Hän korostaa että tiedemaailman on myös oltava autonominen. Eli tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä ja mikä ei. Tieteenteon kontrolloitavuus ja vuorovaikutus tuleekin hyvin selväksi. Tieteentekijän on tunnettava alansa ja jaettava innovaationsa. Kunnia kuuluu keksijälle. Niiniluodon mallissa tätä kuvaa myös tietty säännöttömyys, jossa lopputulos ja hyödyllisyys korostuvat. Ulkopuolinen rahoituskulma tosin lisäsi Aku Ankkaan kriittisyyttä tavalla joka Niiniluodolta helposti puuttuu. Ne painottavat tutkimusohjelman rivakkuutta, tehokkuutta, hallinnassaoloa ja sitä että tuotoksesta olisi myös jotain hyöty muulle maailmalle, eitiedeyhteisölle. Ja tunnustavat rahan mahdin tieteen teossa käytännön tasolla.

Mielestäni jos ihmiset ymmärtäisivät sen kaiken mitä tähän yhteen sarjakuvaan on tiivistetty, he ymmärtäisivät tieteenteosta oikeastaan kaiken sen mitä eitieteentekijän jossain mielessä tarvitsee tietää.

Piirrettyjen opettamaa

Disney -elokuvat ovat kuuluneet lapsuus- ja aikuisaikani kasvattavimpaan aineistoon. Ne ovat tuttuja myös muille. Ja kuten kaikissa saduissa, myös näissä saduissa on yleensä opetus.

Opetus voi olla kannustava mutta epäuskottava. Sellainen kuten "Notre Damen kellonsoittajassa" jossa tarinan henkenä on suunnilleen "nice guys finish last". Tai sitten päinvastoin realistinen mutta kenties hieman epäeettinen, kuten "Pienen merenneidon" tarina joka kertoo että saadaksesi haluamasi miehen sinun on muututtava. "Tuhkimo" opettaa että propseilla saa paljon aikaan, eli oikean rikkauden sijaan riittää jos matkii rikasta. "Kaunotar ja hirviö" kertoo siitä että kusipäinen aggressiivinen väkivaltainen mieskin voi vaikuttaa hyvältä, kiitos Tukholma-syndrooman. "Lumikki" opettaa tärkeän opin siitä että haters hate. Ja "Leijonakuningas" taas opettaa että jos asiat haluaa rullaamaan oikein, on opeteltava muutamia paini- ja heittotekniikoita.

Tärkein yksittäinen opetus on kuitenkin "Sadasta ja yhdestä dalmatialaisesta". Siis siitä elokuvasta jota on yleensä moitittu siitä että sen sanoma ja opetus jää hyvin vähäiseksi. Se kuitenkin opettaa sen, että kannattaa steriloida ja kastroida lemmikkinsä, ettei tule ikäviä yllätyksiä.

On tärkeämpiäkin asioita kuin mukavuus - itsetunto!

Monesti elokuvissa on epärealistisia, utooppisia, elementtejä. Tälläiseksi voidaan kuvata esimerkiksi Disneyn "Tuhkimo" -elokuvaa. Siinähän tytöllä on karut olot, mutta vain sopeutumalla ikävyyteen ja toivomalla kovasti tulee haltiatarkummi ja korjaa asiat. Tosimaailmassa pelkkä toivominen ei tietysti riitä. Jos olet alipalkattu työntekijäpuhelinmyyntifirmassa, on selvää että jos vain puhelinmyyt ahkerasti ja et yritä esimerkiksi löytää muuta työtä ja vain kovasti toivot että elämäsi olisi paremmin, niin ei ole. Elämä ei muutu tällä tiellä käytännössä. Jopa puhelinmyyjien opastajaksi pääsemiseksi tarvitaan yritteliäisyyttä - ei riitä että myy aika hyvin ja on ollut pitkään tekemässä työtä. Näin ollen elokuvien epärealistisuus vaivaannuttaa monia.

Mutta sitten voi tietysti rentoutua ei-Disneytuotanon parissa. On olemassa jouluinen elokuva nimeltä "Rudolph the Red-Nosed Reindeer: The Movie". Se on elokuva, jossa on esimerkiksi kiireissään turhautunut joulupukki. Elokuvassa syntyy punanenäinen poro. Tämä on järkytys. Joulupukin ensimmäinen reaktio on "I hope that goes avay". Myös muut ovat samaa mieltä. Vanhemmat osallistuvat omituisen loistavan nenän kätkemiseen. Nenä sutataan jolloin se näyttää normaalilta ja mustalta nenältä. Rudolf on itse sinut nenänsä kanssa ja tämän vuoksi käydäänkin seuraavanlainen keskustelu:
"Dad Reindeer: "Come here boy! Put this on your nose."
Rudolf: "But Dad - I don't want to wear it. It's not very comfortable!"
Dad Reindeer: "There are some things more important than comfort - Self-Respect.""
Myöhemmin Rudolf paljastuu taitavaksi lentäjäporoksi. Kuitenkin hänen nenänaamionsa tipahtaa. Ja järkytys on yhtä kova kuin Michael Jacsonin tekonenän tipahtelut. Rudolf ajetaan pois ryhmästä. Itse asiassa hän joutuu elämään eristyksissä kaikenlaisten omituisten otusten kanssa. Koska häntä ei suvaita. Lopuksi Rudolf tietysti sankarillisesti pelastaa kaikki pulasta ja saa hieman kiitosta. Kukaan ei pyydä anteeksi käytöstään. Rudolf saa kuitenkin ilmeisesti paikkansa. Jonka kuitenkin lokeroi itse Joulupukki sanomalla "Rudolf - please! Could you tone it down a bit." Eli ei saisi pitää niin isoa meteliä itsestään.

Elokuva on siis ihanan jouluinen tarina niille, joista pitää sopia kuvioihin. Niille joiden käsitys Joulun hengestä on kertoa, että jos on erilainen niin kannattaa pitää turpansa kiinni ja toimia juuri niin kuin kaikki muutkin. Eli kun pelaa kaikkien mukana eikä pidä mitään meteliä omasta erikoispiirteestään vaan kätkee sen, niin sitten väkivalta, kiusaaminen ja lievemmät henkisen ja fyysisen väkivallan muodot vähenevät ja jäävät pois - ehkä.

Tämä jännite on riemukas, koska elokuva käsittelee suvaitsevaisuutta ja mukaan kuulumista. Tarina kuvaa erilaisuuden kanssa toimeentulemista itse asiassa sellaisella, melko kyynisellä tavalla, jota Disneyn "Topi ja Tessu" kuvasivat aikanaan. Senkin henki oli että erilaisen kanssa voidaan elää ja tulla toimeen. Mikäli eläminen ja toimeentuleminen tarkoittaa likimain samaa kuin "tapetaan kohdatessa". Tämänlainen inhorealismi tuntuu kuitenkin pahalta. Moni voisi kuvata että elokuvassa on surkea moraali. Kuitenkin sitä voidaan kuvata myös realistiseksi.

Kyyniseltä ja moraalittomalta vaikuttava elokuva ei välttämättä kuvaa maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi olla, vaan sellaisena jona se valitettavasti ilmenee.

Näin saadaan mukaan mietteitä Quasimodosta ja vastaavista, tosin nurinpäin kääntyneenä. Voidaankin sanoa että sen sijaan että niiden moraali on vääristynyttä (kuten aiemmin kirjoitin), niissä onkin vain nykytilaa kuvaava ja sen eettisyyttä kyseenalaistava inhorealistinen maku.

Moni tottakai moittii että Disney ajaa pinnallisia arvoja kun naittaa Esmeraldan komistukselle, vaikka Quasimodo onkin hyvin perinteinen sankari ja perinteisellä sadun logiikalla "ansainnut rakkauden" rohkeudellaan, aidolla rakkaudellaan ja sankariteoillaan. Kuitenkin tosimaailmassa asiat eivät mene näin. Vaikka olisi kaunista ja ideaalista että Quasimodo saisi kauniin tyttönsä, niin hän ei kuitenkaan saa. Tämä voi olla muistutus arkielämää kohtaan. Ansaitsemisesta ei ole kysymys ja pinnallisetkin asiat voivat johtaa siihen että ideaali ei toteudu. Jospa tässä ei esitetäkään maailmaa hyvänä, vaan muistutetaan että maailma kenties onkin juuri noin kauhea. Utopian sijasta tarjotaan realismia, ja eskapismin sijasta kyynisyyttä. Quasimodon yksinjääminen ei siis ole välttämättä elokuvantekijän kommentti "emme voi päästää hirviötä geenipoolia suttaamaan" tai että "on oikein että vammaiset ei pääse seurustelemaan kovin helposti". Silloin se kertoo vain maailma kuitenkin pelaa näin pinnallisilla säännöillä.

Mielestäni Rudolfin a.k.a. Petteri Punakuonon seikkailut ovatkin jotain, jota kaikkien ihmisten pitäisi nähdä. Sillä se kuvaa mielestäni mukavasti sitä kokemusta, mitä uskonnottomana eläminen nyky-yhteiskunnassa tarkoittaa. Se on inhorealistinen kuvaus siitä minkälaista on elää "erilaisena".

Uskonnoton Rudolfina

Sillä se, että ilmoittaa uskonnottomuudesta ääneen tai tuo vihjaavastikin esiin jotain siihen liittyvää, ei ole yleisesti ottaen hirvittävän fiksu veto. Ellei sitten pidä sosiaalisesta vaivaantumisesta ja oman näkemyksen oikeuttamista sosiaalisesti miellyttävänä.

Sillä tavallisesti ensimmäinen reaktio on hämmentynyt kysymys. Esimerkiksi eräs kirkosta eronnut nainen sai äidiltään kommentin "Oletko miettinyt miten käy jos haluat kirkkohäät?" Itse olen toistuvasti saanut kuulla kysymyksiä "Eikö kirkko kuitenkin tee hyväntekeväisyyttä?" Ja muutenkin tämä arkaileva kyseenalaisuus tulee vastaan monessa yhteydessä, jopa täysin tuntemattomien ihmisten toimesta.
1: Tosin tutut ovat ne kenties riskaabelein ryhmä ; Jopa siinä määrin että emme puolisoni kanssa uskalla mennä avioon häiden kautta, kun hänen suvussaan on ihmisiä joita järkyttäisi niinkovasti se, että kumpikaan meistä ei kuulu kirkkoon. (Syy ei ole ainut, mutta se on yksi. Se on hieman kuten molempien sisäisesti riitelevät suvut, jossa kutsuminen ja kutsumatta jättäminen johtavat puolenvalintaan ja riitelyyn, tekipä miten teki.) Odotettavissa oleva hämmästys ja järkytys ja sihen liittyvä oman vakaumuksen perustelu ovat jotain jota ei välttämättä halua. Mutta jos häihin jättää kutsumatta, ei saa meteliä vaan tekee kauhean kohteliaisuusvirheen.

Kysyvä/uteleva/kyseenalaistava perusasetelma on mielenkiintoinen, koska kysymyksiin vastaamisessa on mukana henki jossa valinnan oikeudellisuus kyseenalaistetaan. "Entä kirkkohäät?" -tyyline reaktio vihjaa että kirkosta eronnut on kenties unohtanut että kirkko tarjoaa tämänlaisia palveluja, joita hän voi haluta. Häijympi voisi sanoa että kysymyksellä kyseenalaistetaan valinnan oikeudellisuus ja ilmoitetaan samalla implisiittinen kannanotto siitä että odotusarvoisesti kirkosta eroamista pidetään lyhytjänteisenä ja harkitsemattomana asiana; Että uskonnottomuus on sitä että ei mietitä "suuria kysymyksiä" tai oikein mitään muutakaan.

Minä otan kuitenkin neutraalimman kannan - kaikkien kannattaisi - ja esitän vain että reagointi on ihmetys ja uskonnollisen vaihtoehdon arvonpalautusta yrittävä. Kysymyksessä on mukana kirkon ja uskonnon hyvien puolien korostamista. Kenties uskonnottomuus koetaan pilkkana ja uskonnon merkityksen kyseenalaistamisena, jota vastaan puolustaudutaan. Mutta kysymys kääntää toimen siten että itse ei perustella omaa näkemystä, vaan kysyttävä joutuu perustelemaan oman kantansa. Mukana on kenties annos käännyttämisen halua ja sitä että uskonnotonta kannustetaan kyseenalaistamaan päätöstään ja harkitsemaan sitä uudestaan. Uskonnoton, vihattu vähemmistö, joutuu siis oikeuttamaan ja perustelemaan lupansa olla jotain mieltä. Ja tätä kyselyä tehdään aika ahkerasti, joten käytännössä uskonnottoman elämä kuluu oman mielipiteen perusteluun, jota joutuu tekemään vain siksi että ihmiset kysyvät. Aina.

Uskovainen Rudolfina

Tottakai myös uskonnollisuuteen suhtaudutaan nuivasti. Mutta on hyvä katsoa millä tavalla. Otan esimerkiksi jo aiemmin esittämäni Opettaja -lehden kohdan "Raamatulla päähän" . Tekstissä kohdassa jota en quottanut suoraan aikaisemmin) kertoo että kun omasta vakaumuksesta kertoo, ihmiset astuvat puolustuskannalle. Sanasta sanaan seuraavasti "Nenän nyrpistely, ihmettelevä katse, paidanhelman hypistely ja jalkojen stressaantunut siirtely viestivät keskustelukumppanin epävarmaa olotilaa ja ajatusten hurjaa juoksua "yrittääköhän toi käännyttää mua", "se näyttikin ihan hihhulilta", "toivottavasti me ei nyt aleta puhua Jeesuksesta"." Käännytystä pelätään niin paljon että tulee ahdistus. Uskova kuitenkin haluaisi vain olla avoimesti kristitty. Kun asiaa miettii vähänkin samastuvasti, ymmärtää että tämäkin on sosiaalista eristämistä ja loukkaavaa. Joku voisi pitää tätä loukkaavana ja uskonnon arvoa poistavana. Kuitenkin tässä tehdään ignoraatiota jossa uskonnon kohtaaminen ylireagoidaan ja oletetaan että kysymyksessä on itsepuolustusasetelma. On ahdistavaa että oman vakaumuksen ilmaiseminen koetaan ikään kuin hyökkäyksenä joka vaatii itsepuolustustilanteen.

Uskovainen Rudolf on olennaisesti erilainen kuin Uskonnoton Rudolf.

Reagointitavat ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Uskonnollisuus kohtaa ignoraatiota, joka rakentuu itsesuojelun varaan. Ihminen ei halua puhua jostain asiasta. Uskovaisia siis ärsyttää se, että he pitävät tärkeänä jotain ja muut eivät halua. Ratkaisuksi tähän haetaan suvaitsevaisuutta jossa nämä vaivaantuneet ihmiset pakotetaan puhumaan asiasta. Ignoraatio on tottakai ärsyttävää. Mutta vielä ärsyttävää on kyseenalaistava perusasenne. Uskonnoton joutuu aina perustelemaan oikeutensa omaan mielipiteeseensä.

Ero on ymmärrettävä sillä, että jos feissari yrittää pysäyttää kadulla, niin ihmiset kävelevät ohi. Näin tehdään uskovaisille. Ateismin kohdalla feissaria debatoida kilpailevalle feissaustyöpaikalle töihin. Että se on niin paljon parempi hyväntekeväisyysjärjestö. Että väärän työn olet valinnut, miten oletkin voinut tuollaista hyväntekeväisyyttä ryhtyä. Yhteys on siitä merkittävä, että julistus on yhdenlaista feissausta. - Itse asiassa ajalta ennen kuin feissareita olikaan, oli kadunkulmissa pysäytteleviä "olisko hetki aikaa" -kysymyksineen. Heitä kutsuttiin esimerkiksi vaeltajapastoreiksi. Toimenkuva oli suunilleen sama.

Uskovaisten kohdalla on muistettava että ignorointi voi tuntua ikävältä - Eikä ihme, sehän on yksi sosiaalien väkivallan muotokin. Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että vertailussa uskonnottomuus on vielä paljon paljon ikävämpää. Sillä uskovainen ei joudu oikeuttamaan omaa vakaumustaan. Päin vaston, mitään argumentaatiota tai kiistelyä asiasta ei tarvita - tai itse asiassa edes haluta kuulla. Uskonnoton joutuu sen sijaan aina vastaamaan mitä ihmeellisimpiin kyseenalaistuksiin. Petteri Punakuonon katsomisen kohdalla näkyy mistä on kysymys.

Uskovaisiin kohdistuva suojaus on itsen suojaamista. Vaikenija ei käännytä uskovaista tai kiellä uskontoa. Hän kieltäytyy itse ottamasta osaa siihen. Kysymys on vaikenijan itsemääräämisoikeudesta. Uskonnoton sen sijaan kohtaa kyseenalaistamista, jossa kysymys on ns. hyysäämisestä. Kysymys on siitä että hänet eräässä mielessä velvoitetaan tilivelvolliseksi. Kysymys on siitä että uskonnottoman itsemääräämisoikeus kyseenalaistetaan ja leppoisan ystävällisesti ollaan huolestuneita siitä että jos maailmaan heittää ihanteita kuten "Sapere aude", että kaikki ei sitten olekaan samaa mieltä.

Kun kukaan "ei tarkoita" sitä mitä kuitenkin tapahtuu (paitsi jotkut, joita on itse asiassa aika paljon).

Tosiasiassa suurin osa uskovaisista on ihan ystävällisiä veikkoja. He ovat enemmän uteliaita kuin vastustavia. Kun he nostavat esiin kysymyksiä, he itse asiassa enemmänkin tuovat esiin niitä seikkoja joita he itse pitävät kirkossa tärkeänä. Tässä he eivät siis koe tuovan käännytystä vaan ajattelevat vain juttelevansa. Kysymys ei siis ole tarkoituksellisesta ilkeydestä. Kysymyksille, kun niihin joutuu aina ja kaikkialla vastaamaan, tulee kuitenkin uusia sävyjä. Kirjoitinkin tähän liittyvästä muutama vuosi sitten : "Mistä olet kotoisin?" muuntuu toistuessaan maahanmuuttajan mielessä helposti muotoon "Et kuulu tänne, mihin kuulut". Kysys itsessään ei ole paha, mutta kun toisistaan tietämättömät yksilöt toistavat samaa kysymystä, se muuttuu viattomasta sukuhistorian selvittämisestä muistutukseksi siitä että on vähän kuin väärässä paikassa, jokin jonka ulkopuolisuus pistää silmään niin että aina kysellään. Olen itsekin harjoittanut tätä virhettä maahanmuuttajien kanssa, joten kuvittelen osaavani kertoa mistä on kysymys.

Uskonnottoman silmissä uskovainen muuntautuu kysymyksineen hieman kuin elokuvan kyyniseksi Joulupukiksi, jolle Rudolfin punainen nenä on kauhea epämuodostama ja mutaatio, joka on inhottava ja joka toivottavasti menee pois. Ja jos asema oikeutetaan kovimman kautta, niin silloinkaan ei saisi olla näkyvissä. Uskonnoton on OK niin kauan kuin ei mainitse olevansa uskonnoton, jossa vaiheessa hänet täytyy jälleen kyseenalaistaa.

Hupaisaksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun aletaan puhumaan uskonnottomuudesta arvotyhjiön lähteenä. Sillä silloin heitetään edellä mainitsemani "kohtelias uteliaisuuskin" syrjään. Silloin teemana on se, että uskonto on yksinkertaisesti Se Oikea Ja Hyväksyttävä Vaihtoehto. Ateismin oikeutuksien murskaaminen muuttuu silloin itsetarkoitukselliseksi, ja tälle halutaan teologisesti korrekti syy. Ei siksi että sitä ei tehtäisi muutenkin, vaan sen takia että tälle toiminnalle saadaan ikään kuin lupa. Että saa tehdä pahaa, mutta pääsee kuitenkin eroon siitä ikävästä tunteesta joka keskivertoihmiselle tulee toisen syrjinnästä ja kiusaamisesta.

Uskonnottomat huvittelevat joskus "hyvän kansanmurhan" ideasta, siitä että uskovaiset ovat valmiita tekemään monimutkaisia moraaliumpisolmuja oikeuttaakseen Raamatussa tapahtuneita tekoja, joihin Jumala on käskenyt, ja jotka nykyään tuomittaisiin sotarikoksina, kansanmurhina - ja kenties jopa rikoksina ihmisyyttä vastaan. Tämänlaiset uskovaisten argumentit tuntuvat kansanmurhien vastustajista erinomaisen eriyttäviltä : On vaikeaa tai mahdotonta samastua argumenttiin jonka lopputulos on sen tapainen. Syntyy helposti käsitys, että huonosti menee kun mustaa selitetään valkoiseksi.

Uskonnottomana oleminen ja näiden lähestymistapojen lukemisen kohdalla tilanne on hieman vastaavaa. Se on hieman kuin olisi se Petteri Punakuono joka joutuu kuuntelemaan sitä isänsä argumentaatiota siitä miten "itsekunnioitus on tärkeää ja siksi pitää mennä kaappiin". Tässä he siis perustelevat miksi on eettistä syrjiä sinua. Uskonnottomien pahuutta perusteleva uskovainen tuntuu uskonnottomasta joltain joka on häijy sinua kohtaan ja joka oikeuttaa toimensa omalla Pyhällä Kirjallaan, kertoen että häijyys on tahallista ja että se ei tule loppumaan - ja valittaa sen jälkeen että olet nuiva häntä ja hänen Pyhää Kirjaansa kohtaan.

Miltä tämänlainen saa asiat tuntumaan?

Joku voisi kysyä, että miltä tälläinen tuntuu uskonnottomasta? Tämä kysymys on oleellinen esimerkiksi kun arvioidaan sitä miten sisäänpäinlämpiäviä tai/ja ystävällisiä, asiallisia, reiluja ja uskonnonvapautta ja muita vastaavia asioita kunnioittavia uskovaiset ovat yleensä. (Sillä tässä blogauksessa puhutaan uskovaisista yleensä. Kysyvää asennetta esiintyy likimain kaikilla. Aihe koskee siis hyvinkin leppoisia uskovaisia. Harvinainen poikkeus on se, joka ei ylläty ja ala kyseenalaistamis-kyselemään.) Minulla on tunnetilaa kuvaava kuva. (Lukuohje; Uskonnoton on se jonka naama näkyy. Teistinen ystävällisyys on se kenkä. Ja hänen Jumalallinen normistonsa se kuvan ulkopuolella oleva käsipari, joka vääntää käsilukkoa niin että tilanteessa ollaan jumissa.)Tosin tuo kuva antaa täysin vääristyneen kuvan, koska se on otettu tilanteessa jonka lasken ns. hauskanpidoksi. Tuonlainen kurittaminen on mielestäni aivan asiallista, koska ennalta sovimme tilanteen. Ja se, että tappiostani korkealla vyötasolla olevalle ninjutsukalle otetaan vielä nöyryyttävä valokuva on hauska pieni kepponen. Sen sijaan se, miltä toistuva kyseenalaistus tuntuu. Se ei ole ollenkaan yhtä hauskaa tai leppoisaa. Tämä kontekstoineekin sen, miltä tuntuu olla se Petteri Punakuono maailmassa jonka asennekulttuuri rakentuu kyynisen Joulupukin varaan.

---

Ainut asia jonka voin sanoa heille, jotka kokevat että tämä blogaus on kirjoitettu heidän sanomiset ja tekemiset mielessään - kenties siksi että niin onkin - he voivat minun käsittääkseni sanoa puolustuksekseen vain sen "en ymmärtänyt". Se on ratkiriemukasta kun kysymysasetelma itsessään vihjaa että ymmärrys on niin tärkeä asia, ja lisäharkinta ei koskaan haittaa. Ymmärryksen vaikeutta hidastaa sekin, että olen jopa varsin suorasanaisesti vittuillut asiasta. Että "Miten teräviä ja kovia vihjeitä Te oikein tarvitsette?" Ne muut ihmiset, jotka eivät koe että tämä on kirjoitettu juuri heille. Pahoittelen että jouduitte lukemaan universumin häijyimmän ja kieroutuneimman elokuva -arvostelun.

Ariel

Elokuvissa seikkailijat ja sankarit ovat usein miehiä. He tekevät mitä vain "saadakseen tytön". Haaste on ulkopuolinen vihollinen, joka uhkaa naista. Saduissa prinssit taistelevat lohikäärmeitä vastaan ja suojelevat prinsessaa.

"Disneyn" "Pieni Merenneito" laittaa kuitenkin sankariksi naisen. Tässä elokuvassakin on ulkopuolinen vihollinen, Medusa. Mutta kun katsoo hieman tarkemmin, huomaa että naissankarin kohdalla vihollisuuskuva muuttuu. Sillä tässä elokuvassa naissankari tekee mitä vain "saadakseen pojan". Tämä tarkoittaa itsen totaalista muuttamista. Ariel luopuu omista kehollisista piirteistään ja äänestään muokkautuakseen prinssin maailmaan. Prinssin maailma luo ehdot ja sankaruus on sitä että Ariel tekee mitä vain "saadakseen pojan". Miehet sitten hoitelevat sen pahan Medusan ja osoittavat oman tapansa "tehdä mitä vaan" naisen puolesta.

Sankaruudessa näkyy tietynlainen epätasapaino. Sankari uhraa paljon ja toinen ei. Prinssi asettaa henkensä vaaraan pelastaakseen tytön, joka on "vain uhri", eli passiivisessa roolissa. Ariel mutiloi omaa ruumistaan samalla kun prinssin suurin ongelma on siinä että "Valitakko kumpi näistä söpöistä tytöistä. Tykkään bruntista mutta toisaalta tuo punapää ei nalkuta." Prinssillä ei ole isoa uhrausta, vaan tasa-arvoiselta näyttävässä tilanteessa tehtävä valinta, jonka vaikeus ei ole vaarassa vaan juuri siinä että valinta näyttää hänelle melko pieneltä.

Miehet eivät kuitenkaan taistele itseään vastaan, vaan naisen rooliksi asetetaan oman itsen muuttaminen. Miehen tulee olla itsensä ja vastata ulkosiin haasteisiin. Naisen sankaruutta on uhrata identiteettinsä. En haluaisi ajaa tämänlaisia mielikuvia ja asetelmia "niin vakioina", kuin mitä ne ovat.

Kaikki nurinpäin

Usein elokuvien tulkinnassa tulee vastaan erikoisia arvostelmia. Esimerkiksi moraalista voi syntyä keskustelua. Joskus moraali kyseenalaistetaan. Voi syntyä jopa kysymys siitä, tulisiko elokuvan hyvikset ja pahikset kääntää ympäri.

Kenties klassisin esimerkki on keskustella "Disneyn" elokuvien "ulkonäköehdoista" ; Romantiikkaa ei synny jos ei ole komeaa miestä ja nättiä naista.
1: Tästä tyypistä on toki löydettävissä yritelmiä toiseen suuntaan. Niiden ongelmana on että ne ovat voimakkaasti aliedustettuina. Ja niissäkin tuntuu olevan jotain mätää. Ja jostain syystä niissä rumuus on aina miehellä. Tämä on merkittävää ;
___1.1: "Notre Damen Kellonsoittajassa" on Quasimodo. Ainut ongelma on, että tässäkin joku komistus saa Esmeraldan ja vammaisen rumakon roolina on päästä julkisesti kadulle. Tämä on tietysti tosi sympaattista. Kunnes muistaa että vammaisiin tuntuu liittyvän aseksualisointia. Tunnen vammaisia aikuisia ihmisiä. Ainakin he ovat ääneen ilmaisseet että näin on. Vammaiset nähdään ihmisinä, mutta ei seksuaalisina olentoina.
___1.2: "Kaunotar ja Hirviö" on toinen ulkonäköelokuva. Tässäkin elokuvassa teemana on että sisäinen kauneus ja ulkoinen kauneus kulkevat käsi kädessä. Hirviön rumuus ja hänen luonnevikansa ovat saman asian ilmentymiä. Kun traumat vähenevät, ja sisäinen kauneus paranee, jostain kummallisesta syystä myös koko hahmon ulkonäkö muuttuu komeampaan suuntaan. Tämä ei ole se sävy, jota halutaan laittaa elokuvaan mausteeksi, jos ideana on rikkoa stereotypioita ja kertoa siitä sisäisestä kauneudesta ulkoisen kauneuden sijasta.

Tässä sankari pysyy kuitenkin sankarina ja konna konnana. Tässä mielesä elokuvien perusrakennetta ei moitita, vaan sen esiintymisen sävyjä kritisoidaan. Tai sitten niistä vain keskustellaan. (Mukana ei ole aina suuria tunteita. Ainakin minusta tälläisistä jutuista on hauska höpistä ja trollailla for fun and profit.)

Toki joskus elokuvien tulkinta menee jopa kummalliseksi. Silloin koko hyvyys-pahuusteema meneekin ympäri.

Esimerkiksi olen nähnyt listauksen jossa Tolkienin "Sormusten Herrasta" otettiin esiin kaikki viittaukset valkoiseen ja mustaan ja niiltä vivahtaviin sanoihin kuten "tumma". Tässä musta havaittiin pahuuden vahvaksi väriksi ja valo ja valkoisuus liittyi hyviin hahmoihin. Tämä tulkittiin rasistiseksi viestiksi. Sormusten herra olisi siis rasistinen ja opettaisi arjalaista ylivaltaa. (Lebensraum sano Legolas, urheilullinen, sinisilmäinen ja vaaleatukkainen sturmführer.) Tosin tätä tulkintaa heikentää jo Sarumanin valkoisuufiksaatio. Mutta värien yhteys ei silti liene uskottavasti mikään ihmisten ihonväriin liittyvä. ~ Ihmiset esimerkiksi pelkäävät pimeää, mutta tämä ei ole mitään neekerinpelkoa, vaan ihan sitä että pimeässä emme saa informaatiota joka voisi valossa pelastaa elämämme.

Tämänlainen tulkinta on siis ylilyönti. Kaikki sankarit ja konnat kääntävät tulkinnat eivät siis ole kovin hienostuneesti tehtyjä. Mutta joskus tämä kääntäminen tuntuu tuovan esiin aivan uusia kerrostumia. Ainakin minusta tuntuu että seuraavaksi tulee yksi sellainen.

"Leijonakuninkaan" elokuvan pahiksina on Skarin lisäksi hyeenat. Kun elokuvaa katsoo, huomaa että Mufasa on ajanut hyeenat elefanttien hautausmaalle. Ajamisen syytä ei kerrota tai perustella elokuvassa mitenkään. Se on vain tila, joka halutaan ylläpitää ja jonka hyeenat haluavat rikkoa. Elefanttien hautausmaa on slummi johon hyeenat on slummiutettu. ~ Siinä missä kaikki eläimet, pedotkin, ovat Mufasan ideologiassa osana suurta kiertoa. Mutta hyeenat on ajettu tästä yhteydestä eroon. Ja tämä ei ole mikään hyeenojen valinta, vaan päin vastoin todistetaan että Mufasa pakottaa voimakeinoin nämä pysymään elefanttien hautausmaalla! Skar saakin joukot taakseen, ei suinkaan naureskelemalla siitä miten hän aikoo valloittaa maailman tai että hän tarjoaisi jotain ylitsevuotavaista hallintaa. Lupaus on toinen. "And you will never be hungry again!" Skar lupaa ruokaa, ettei tarvitsisi olla nälissään. Perustarvetta ja elämän edellytystä. Eettisen ihmisen mielen itse asiassa pitäisi alkaa sympatiseeraamaan hyeenoja. Elokuvan pahikset olisivatkin Mufasa ja Skar - sekä kenties Simbakin - joiden vallanhalu on elokuvan keskiössä. Hyeenat ovat pelinappuloita, eivät konnia vaan uhreja. ~ Ainut syy, miksi tätä ei huomata on se, että hyeenat ovat rumia ja osa heistä on peräti tyhmiäkin. (Älykkyyden puute. Mikä mainio oikeutus!) Ja he häviävät - se on se samperin "salamaseepraefekti"!

Tämänlaiset tulkinnat johtavat tietysti siihen että elokuvat voivat muuttua tragedioiksi, joissa hyvyys ei lopuksi voitakaan. Tämä on yksi tapa tulkita asioita. Useammin on kuitenkin järkevämpää katsoa vain että tämänlaisten elokuvien tekijöiden arvomaailma on kauniisti sanoen vääristynyt. Eikä välttämättä sillä eksentrisellä, ovelan kieroutuneella tai tyylikkäällä tavalla, jota voi sentään arvostaa niiden outoudesta huolimatta.

Jope Jalkapuoli

"Aku Ankan" maailma on erikoinen. Maailma on idealisoitu ; Monet asiat vain ikään kuin eivät ole olemassa. Näistä yksi on seksi.

Mutta toinen, vähemmän ilmiselvä, on vammaisuus. Sarjakuvissa ei näy vammaisia. Sairaalassa ollaan tavallisesti murtuneiden luiden takia täyskääreissä. Mutta esimerkiksi pyörätuolissa olevia hahmoja ei Akun sukulaisissa näy. Mielenterveysasiat ovat "eidiagnosoiduissa muodoissa" esillä sellaisissa hahmoissa kuin Kummo Ankka ja Touho. Silloin ne ovat naurettavuuden lähde. "Hulluus on jotain jolle nauretaan".

Vammaisten puute ei teknisesti ottaen kuitenkaan aivan pidä paikkaansa. Sillä Disneyn universumissa tunnettiin hahmo nimeltä Jopi Jalkapuoli. Hänellä oli puujalka. On merkittävää, että hän oli hahmona paha. Hahmo jätettiin sotien jälkeen pois - tai oikeastaan se muokattiin Mustaksi Pekaksi - koska amputoidut yleistyivät. Sotilaisiin ei haluttu liittää ikäviä mielikuvia. Se, miten rammat ennen sotia olivat kokeneet mielikuvien ikävyyden, ei ilmeisesti ollut kovin tärkeä asia.

Sota normalisoi amputoidut. Aikaisemmin amputoidut olivat harvinaisia ja kohtaaminen tuntui ikävältä ja vammainen muistuttaa olemassaolollaan sitä, miten itse kullekin voi aivan oikeasti käydä. Tämä herättää helposti ikävyyden tunteita. Vammaisiin voitiin kohdentaa Durkheimin tyylistä eriyttämistä. Ylenkatseellinen sääli (joka eroaa aidosta myötätunnosta) on inhoa, joka naamioidaan eettisyydeksi.

Syynä ei tavallaan ole Disney. Vaan se pirun inhimillisyys.

Ankkalinnan kritiikki.

Aku Ankka (lehti ja sarjakuva) saa usein osakseen kovaakin kritiikkiä. Sen katsotaan usein edustavan konservatiivisia näkemyksiä. Esimerkiksi kritiikkiä esitetään sukulaissuhteille, jotka ovat hämäriä. Setiä ja tätejä on paljon. Mielestäni tässä kritiikissä on melko yksioikoinen maku. Koska jos perheet olisivat normaaleja "Isä ja äiti" -perheitä, se ajaisi konservatiivista parisuhdetta. Ja nyt kun se ei sisällä sellaisia, kyseessä on tietysti "seksuaalisuudenvastaisuus."

Toki seksuaalisuutta käsitellään Aku Ankassa melko vähän. Mutta samalla logiikalla monet lastenkirjat ovat seksuaalikielteisiä koska ne eivät käsittele asiaa. Aku Ankassa seksuaalisuutta ei kritisoida. Se on vain "poissa". Aku Ankassa lapset ovat ehkä adoptoituja, mutta jostainhan ne adoptiolapsetkin sikiävät. Adoptiolapsi on astetta eri asia kuin neitsyestä syntynyt Jeesuslapsi.

Ehkä sukulaisperheisiin on toinenkin syy. Kun muistetaan että Aku Ankka liittyy ajanjaksoihin jossa esimerkiksi toinen maailmansota oli vielä tuoreessa muistissa. Isättömiä perheitä oli varmasti paljon, ja sellainen perhe jossa asuttiin sukulaisten hoivissa ei varmasti ollut mikään harvinainen mahdottomuus. Äidin kuoleman lisäksi myös isän kuoleman aikaansaama köyhyys on voinut vaikuttaa sukulaisadoptio -ratkaisujen tekemisessä.

Silti on selvää että Aku Ankka on kuljettanut mukanaan Amerikkalaisia vaikutteita. Sehän on sävyltään yllättävän urbaani. Toki lehden sivuilla Takametsän Veli Kani ei näyttele yhtä suurta roolia kuin minun lapsuudessani. Aku Ankka on siis urbanisoitunut lisää. Mutta kuitenkin Akun Suomeen tullessa Suomi oli "lande" verrattuna Amerikkaan. Ihmiset varmasti tutustuivat lehden kautta kaupunkilaisuuteen, maailmaan joka olisi muuten ollut täysin vieras. Tätä kautta Aku Ankka on varmasti siirtänyt niitä paljon puhuttuja "Amerikkalaisvaikutteita" Suomeen. Suomessa ei välttämättä muuten olisi tiedetty esimerkiksi Drive In -elokuvateattereista. Meillä oli urbaania keskittymistä, ja Aku Ankka ideoi mitä tässä ympäristössä voi tehdä ja mitä ehkä kannattaa yrittää.

Mutta Amerikkalaisuutta ei saa brändätä oikeistokonservatiiviseksi. (Tämä on yllättävän yleistä.)

Aku Ankka on nimittäin monin paikoin enemmän liberaali kuin konservatiivi. Tässä auttaa selvästi Mikki Hiiri. Tällä ratkaisulla haluan antaa tasoitusta: Hänhän on hahmoista se konservatiivisempi hahmo, joka puolustaa järjestystä esimerkiksi auttamalla poliisia. Hän on rationaalinen ja keskiluokkainen. Aku taas on liian köyhä ja kiihkeä onnistuakseen tässä kunnolla. Lisäksi minulla on apunani kotoa löytyvä "Kahdeksan kertaa Mikki", jossa on mukana Timo Ronkaisen kirjoittamaa ajankuvaa Mikki Hiirestä eri vuosikymmeninä.
1: Laiskuus on ihan hyvä vaikutin - itse asiassa jopa Umberto Econ opinnäytetyön kirjoittamisohjeeksi tarkoitettu kirja "Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään" sisältää muistutuksen siitä että jos työn saa tehtyä kirjoilla joita on saatavilla läheltä, se on fiksua. Eli likimain voisi sanoa että hyvän lähteen ei tarvitse olla kaukana, ja hyvä tutkimus ei vaadi matkaa kauas kartan valkoisille alueille! (Ja jollekin sinun lähikirjastosikin on kaukana!) Toki teos vitsailee vakavissaan siitä miten ohjeiden tarkoituksena ei ole osoittaa järisyttävää neroutta, vaan auttaa opiskelijaa tuottamaan säällisessä ajassa ja siedettävässä työmäärässä sellainen tekele, jonka arvostelubyrokratia voi hyväksytysti ja luvan kanssa päästää lävitseen - joskus jopa kiitettävällä arvioinnilla varustettuna - niin että opinnäytetyön tekijä voi siirtyä urallaan eteenpäin.

Alkuperäinen Mikki oli absurdi slapstick -hahmo, joka toilaili ja seikkaili vauhdikkaasti. Ja Minni taas oli sen ajan muodikas ja moderni jazz -tyttö, flapper girl. Alkuaikoina sarjakuvassa oli jopa radikaaleja sukupuolisuuskuvan jännitteitä, kun Mikki yritti "vanhaan malliin" pitää Minniä kotona, mutta Minni halusikin mukaan seikkailuihin. Toki naisen aktiivisuus tässä hengessä oli 1920- 1930 -luvulla trendikäs. Mutta konservatiivit eivät tykänneet siitä. Minnin hahmo on tätä kautta ehdottomasti Amerikkalainen mutta ei kovin vanhoillinen. Hahmo oli varmasti aikanaan yllättävän räväkkä.

Ei ollut yhtään sattumaa että Mikki esiintyi komediallisena koheltajana. Siihen aikaan vakavammat ja aikuisemmat sarjakuvat olivat vielä hakusessa. Siihen aikaan suositut sarjat olivat vauhdikkaita slapstick -komedioita. Siksi tätä konseptia haluttiin toisintaa. Tottakai tällä tavalla saadaan rahaa! Muunlaisessa sarjakuvassa on riski että se ei edes voi saada suosiota.

Tätä kautta sarjakuvat olivat hyvin myyviä, tuotteistettuja, jo alusta lähtien. Eli voidaan sanoa että "Jos se ei myy, se ei ole Aku Ankassa". Eikä syynä ole pelkästään se, että ihmiset ostavat mitä Akussa on. Vaan se, että jos Aku ei seuraisi aikaansa, jossain vaiheessa se jäisi ostamatta. Tätä kautta on selvää että sarjakuva on jollakin tavalla aikansa kuva.

Mikki muuntui ajan ja ajankuvan muuttuessa. Ja aikaisemmin käsittelemääni muottiin Mikki sovitettiin "vasta" 1950 -luvulla. (Eli Mikin aikuistumiseen/kypsymiseen meni monta kymmentä vuotta.) Ronkaista lainaten: "Frank Reilly päätti tehdä Mikistä keskiluokkaisen esikaupunkilaisen perheenisän. Muutos kuvasti aikaansa: Lähiöt kukoistivat ja turvallisuuden tunnetta luova perhekeskeisyys oli voimistunut sodan kauhujen jälkeen."

Tätä kautta on ymmärrettävää että sekä konservatiivit ja liberaalit - tai suomalaisittain oikeistolaiset ja vasemmistolaiset - ovat kritisoineet Aku Ankkaa. Onhan Mikkikin "kääntänyt takkiaan". Nykyisin Minniä ei voi järkevästi pitää minään radikaalina hahmona. (Tosin ovat jazztytötkin kadonneet historian hämäriin.)

Erikoista on kuitenkin seuraava.

Aku Ankkaa on syytetty oikeistopuolelta koska se edustaa epäkristillisiä turmiollisia arvoja, kun siinä ei olla vakituisessa parisuhteessa ja jossa perhesuhteet ovat erikoisia elleivät peräti perverssejä. Tämä "epäkonservatiiviisuus" jää vasemmistolaissävytteisessä kritiikissä tyypillisesti huomiotta. Kriitikot näyttävät huomaavan Akussa vain sen, mistä eivät pidä. Lopputuloksena on tietysti ristituleen joutuminen. Ja se, että kriitikon poliittisen vakaumuksen pystyy varsin hyvin arvoimaan hänen tuottamastaan tekstistä.

Ehkä Aku Ankkojen kohtalona onkin myös niinkin yksinkertainen asia kuin se, että se on suosittu. Suosio taas tekee monien eliitinhaluisten älyköiden silmissä asian kuin asian rahvaaksi ja halvaksi. (Mikä kertoo asenteesta keskivertoihmistä kohtaan.) Bildungphilister pitää suosittua viihdettä automaattisesti huonona, ja hakee korkeakulttuuria, mutta ei siksi että korkeakulttuuri olisi erityisen nautinnollista, vaan sen takia että korkeakulttuuri on yläluokkaista ja (bildungphilisterin itsensä relevantiksi määrittämän) eliitin kunnioittamaa.
1: Toki minäkin pidän ihmistä typeränä olentona, mutta en sentään kuvittele itse nousevani tämän loan yläpuolelle. Ja vaikka lähtökohtani ovat näinkin raa -at ja makaaberit, haen ihmisistä kuitenkin samaa kuin graffiteista. Sitä vaikeasti löydettävää kauneutta. Tekisi mieleni sanoa että löytyminen on ponnistelun arvoista. Mutta tämä kuulostaisi Nietzscheltä, enkä halua että Korson taksitolpalle tulee jonoa ihmisistä jotka karttojen kanssa osoittelevat ja haluavat tietää missä ihmeessä asuukaan se Korson _cübermench .. Siksi tämä sivulausunto osoittakoon lähinnä halpamaisen ja muita orjamoraaliin kannustavan halveksunnan paikan. Paikan siitä missä on muka niin ruma graffiti että siitä ei kauneutta näe.

Miksi seurata jänistä?

Lewis Carrollin "Liisan seikkailut ihmemaassa" alkaa sillä että Liisa lukee läksyjä ja tylsistyy. Seuraa nukahtaminen. Varsinainen kiinnostva aktio alkaa tietysti siitä kun jänis herättää Liisan huomion.¹ Liisa seuraa tätä puunkoloon, ja muun muassa pudotessaan laskee kuinka pitkän matkan putoaa, ymmärtämättä mihin se viittaa.

Liisalla on erittäin kirjaimellinen tapa lähestyä maailmaa. Hän esimerkiksi tottelee "juo minut" -kylttiä mutta tarkistaa onko pulloon kirjoitettu "myrkkyä". Hän ottaa myös eriskummalliset tapahtumat hyvin kirjaimellisesti ja konkreettisesti. Hän ei kyseenalaista jänistä jolla on kello, tai muita ihmeitä joihin hän törmää. Asiat ovat siten kuin ne tuntuvat olevan ja näyttävät olevan. Ja niissä seikkaillaan, ja tapahtumia yritetään ohjata tiettyyn suuntaan sen mukaan miten logiikka ja koulu opettaa.

Ota ensin..

Tässä on hyvä esitellä muutama apuväline. Lopun ymmärtäminen vaatii niitä.
1: Wittgensteinin mukaan suurin osa uskonnollisesta puheesta on metaforia, joiden alkuperä on unohdettu. Siksi kun joku sanoo pääsevänsä Taivaaseen, hän tavallaan kertoo vertauksen siitä minkälainen hänen elämänsä on, ja miten hän katsoo sen eläneensä. Hän on mielestään onnistunut riittävän hyvin elämään siten kuin pitää.
2: Kognitiivinen dissonanssi on epämukavuutta joka syntyy kun maailmankuvamme kohtaa sen vastaisia asioita. Tässä kohden tunteet ohjaavat valtavan paljon ajatteluamme.
___2.1: Mielemme korjaa epäkohdat joko assimilaatiolla, eli yrittämällä sovittaa uuden asian jotenkin vanhaan. Tässä apuna voi olla ad hoc, tai jopa se että asia hylätään irrelevanttina. Tästä seuraa se, että vaikka luottaisimme logiikkaan, mielemme rakentaa kokonaisuudesta koherentin. Maailmankuvamme ovi olla vaikka miten hassunkurinen tai typerä tahansa, mutta se on eheä ja näyttää lopulta loogiselta.
___2.2: Toinen tapa on akkomodaatio. Tässä mieli hylkää vanhan ja rakentaa uudenlaisen kokonaisuuden. Tämä on harvinaista ja vaikeaa, sekä usein raskastakin. (Joku voisi ajatella että järkeä ei tarvitsisi käyttää lainkaan, mutta silloin tunteet vasta saavatkin vallan. Tässä kohden empiria on minusta olennaisen tärkeää, sillä se tuo yhden tavan pakottaa assimilaatiosta akkomodaatioon.)

Voidaan ajatella että kirjaa tulkitseva voi palata maanläheisempiin tulkintamuotoihin. Voidaan katsoa että koko kirja käsitteleekin juuri sitä mitä se sananmukaisesti mainitsee. Lapsen unimaa on lapsen unimaan metafora. Tätä kautta se käsittelee lapsen mielikuvitusmaailmaailmankuvaa. Tällöin kohdatut asiat ovat unia, ja ne ovat joidenkin asioiden metaforia. Irvikissaa ei siis pidä ottaa irvikissana, vaan jonkin metaforana, sehän on pohjimmiltaan uni!

Itse tulkitsen että kirja kertoo siitä että aikuisen elämä ja maailmankuva on hyvin erilainen kuin lapsen. Jossain vaiheessa tämä tietysti muuttuu, ja kirja käsitteleekin juuri tätä konfliktia, muutosta ajattelun tilasta toiseen. Koululla ja opetuksella on tässä "heräämisessä" tai "muutoksessa" tietenkin tärkeä rooli.

Tätä kautta koko "Liisan seikkailut ihmemaassa" alkaakin näyttämään muulta kuin huumeiden ylistykseltä. Kirja näyttää miten lapsien mielikuvitusmaailma ei toimi logiikalla, ja miten eksyttävää ja hämmentävää ja turhanpäiväistä esimerkiksi opiskeleminen on tältä kannalta.

Tavallaan koko ajanhan Liisa yrittää hallita ja ymmärtää tilanteita joita hän kohtaa. Keinot ovat "koulussa opittuja". Ne kuitenkin ajavat häntä koko ajan pulaan. Ne toimivat hyvin mielivaltaisesti, ja taikamaassa olisi kenties viisainta jättää logiikka sivuun, ja käyttää jotain muuta keinoa. Jos se on logiikan kanssa yhdenmukainen, sitä voisi seurata ja jos tämän vastainen, se ei olisi syy jättää toimimatta. Liisan maailma on tavallaan transsendentti.

Koulutus ja sivistys pullottelee muutoinkin kirjassa. Esimerkiksi Hullun Hatuntekijän luona "opitaan" logiikkaa. Kirja onkin itse asiassa pullollaan sellaisia asioita, joista voi olla hyötyä vaikka filosofian opiskelijalle. Kuitenkin mitä enemmän Liisa pyristelee, hän ajautuu yhä suurempiin vaikeuksiin. Logiikka ei toimi surrealistisessa ja absurdissa taikamaassa. Vaikeudet ovat valtavia, pako taikamaasta on lopulta ainut keino jolla hän selviää.

Nyt voidaan astua mystiikan maailmaan.

Vanhassa Zen -koanissa ihmetellään sitä, miten ihmiset ovat halukkaita etsimään jotain joka heillä jo on. Tässä korostetaan sitä että ihminen on valaistumisen jälkeen luonnollinen. Samaan tapaan kuin eläin on luonnollinen ilmankin valaistumista. Ihminen siis etsii ensi sijassa itseään. Ja on usein valmis muuttamaan kauas kotoaan jonkun mestarin luo, jotta löytäisi sen. Vaikka se on tietysti koko ajan mukana. Tässä korostetaan sitä että tavallinen ihmien oppii jotain ja hänestä tulee tietäjä. Ja kun tietäjä saavuttaa ymmärryksen, hänestä tulee tavallinen ihminen.

Eurooppalainen meditaatioperinne taas edustaa vahvemmin ajatusta jossa meditaatio tuo jotain uutta. Perinteisessä tulkinnassa keskiössä on ajatus ikään kuin tiedon virtaamisesta, jossa on keskeisessä roolissa medium, välittäjä. Tässä esimerkiksi jokin jae ja tämän toistaminen tekee asiasta oppimisprosessin. Samaa näkyy ajatuksessa mikrokosmoksesta ja makrokosmoksesta, jossa shamaani ikään kuin matkustaa itseensä ja oppii samalla jotain maailmasta, koska mikro ja makro ovat yhtä. Tässä ei korosteta jo olevaa, vaan vihjataan paljon vahvemmin oppimisprosessiin, jossa mystikosta tulee tietäjä.

Japanilaiset ovat ainakin Ihmemaan Liisan kannalta ymmärtäneet jotain olennaista. Tässä tarvitaan oikeastaan mukaan vain se, että mystiikkaan liitetään aina vahvasti sana intuitio. Tämä taas liittyy tunteisiin. Tätä kautta tunnerimssut ja assimilaatio sekä akkomodaatio saadaan nyöritettyä mukaan kuvioihin.

Ehkä Liisa olisi pärjännut Ihmemaassa paremmin, jos olisi seurannut logiikankirjan sijasta sydämen ääntä? Ehkä ongelmia olisi tullut vähemmän?

Meditaatio nähdään eheyttävänä ja jo olemassaolevaa säilyttävänä. Meditaatioon liitetäänkin hyvä mieli ja eheytyminen. Yleensä ne mystikot jotka kutsuvat itseään mystikoiksi korostavat että negatiivinen mystinen kokemus johtuu ihmisen omista ristiriidoista eikä ole mystiikan vika. Ja että mystikon elämää jatkaessa nämä vähenevät ja positiiviset kokemukset ovat mystiikan harjoittamisen ansiota. Castanedankin mukaan meskaliini maistuu käyttäjältään, ja soturin tien harjoittaminen johtaa maun paranemiseen. Mystiikka on tätä kautta esitetty jonkinlaisena terapeuttisena aktiona.

Voidaankin ajatella että eheytyminen on ainakin osittain sitä että kognitiivisen dissonanssin tuoma häiriö saadaan poistumaan. Ja kun meditaatio on ensisijassa itseä, ihminen ei opi uutta maailmankatsomusta vaan eheyttää sitä mikä hän jo on. Eli mystiikka korostaa assimilaatiota.

Akkomodaatio vaatii tavallaan "maailmankuvan tuhoa". Kuolema voi olla iso tai pieni. Liisan kohdalla akkomodaatio tapahtuu, koska kognitiivinen dissonanssi käy valtavan suureksi, ongelmat ovat ahdistavia ja pelottavia. Pakeneminen on tämän hylkäämistä. Tällöin Liisasta tulee "sivistynyt aikuinen, joka on hylännyt taikahömpötykset".

Mystiikka taas on sitä että Liisa jää ihmemaahan ja tekee rauhan punaisen kuningattaren kanssa. Minä en sano mikä on oikea ratkaisu. Jokainen tehkööt sen itse.²

---

1 Muistaakseni jänis on huomiota herättävä, se kiertää puun ennen kuin livahtaa koloon. Tämä voisi tarkoittaa ensivilkaisulla sitä, että turha kierto tehtäisiin Liisan huomion herättämiseksi. Tämän kohdan voi nähdä toisella tavalla : Eräällä loruntapaisella lapsille opetetaan kengännauhojen sitomista. Siinä tehdään alkusolmu, ja tehdään lenkki. Tämä lenkki on puu. Toinen nauha on orava, jänis tai muu pikkueläin. Tämä kiertää tämän ja sukeltaa koloon. Solmu on valmis. Tämä on ensimmäisiä asioita joita meille opetetaan. Juttu toimii vaikka muistaisin tämän väärin. Muistikuva oli kuitenkin sen verran mielenkiintoinen ja muutoin jutun yhteyteen sopiva, että en kehdannut jättää sitä pois.
2 Disney ei varmasti kannattanut tätä esitettyä tulkintatapaa. Kirjasta tehty piirroselokuvahan alkaa laululla jossa lauletaan että "Oi Liisa, kerrohan, kuinka sä löysit ihmemaan?" Tulkintatavassani ihmemaata ei tarvinnut löytää, sillä se oli jo valmiina. Oppiminen vain tuo esiin sen että se on ihmemaa, eikä realismia. Opiskelu ja vaatimukset esimerkiksi historian opiskelusta tuovat häiriötä ja hämmentäväätietoa jotka synnyttävät kognitiivisen dissonanssin. Taikamaassa on eletty, mutta se huomataan sellaiseksi vasta tätä uutta taustaa vasten. Reaktio on ikään kuin "Luulin että se on normaalia kunnes minulle kerrottiin että se on outoa, ellei peräti perverssiä!"

Pettymys.

Melko usein mediaa syytetään sen takia että ne ovat vaikkapa liian väkivaltaisia. Toinen suosittu kritiikin kohde on tietysti pornografia. Nämä nostetaan usein esiin luultavasti sen vuoksi että niihin liittyvät asiat eivät ole "yleisesti täysin hyväksyttyjä". Ne rikkovat yleisiä normeja. Näin siitä huolimatta, että väkivalta on suosittua televisiossa. Sillä televisioväkivallan katsotaan lietsovan väkivaltaan, kertovan että se on OK.

Nämä rakentuvat yleisesti sen näkemyksen varaan että tulkitsija vain ottaa näkemänsä hyväksyttävänä. Tätä kautta on ehkä järkevää että kritiikki kohdistuu siihen väkivaltaan joka näyttää "aidolta väkivallalta". Se kun ei ole kaunista. Idealisoitu seikkailuelokuvista tuttu väkivalta kun on enemmän koreografista.

Toinen tapa kritisoida viihdettä syntyy siitä että se vääristää asioita. Tästä helppo esimerkki on pornografia, jonka katsotaan antavan suorituspaineita. Se on epätodellista. Tässä näkökulmassa väkivaltaviihde olisi tietysti sellaista että erityisesti koreografista hyppelyä tulisi kritisoida. Se kun luo illuusion siitä että väkivalta ei olisi sotkuista.

Mielestäni uutta vääntöä aiheeseen saa ottamalla aiheeseen "pehmon". Sellaisen joka ei ole normien rikkomista, vaan mukailee nykyisiä hegemonioita. Eli kun ihmiset näkevät asian, he sanovat että "noin sen pitäisi olla tosielämässäkin".

Ja tässä päästään tietenkin rakkauteen.

Helposti tästä saa esimerkin katsomalla "Kolmas kivi auringosta" -komediasarjaa. Siinä on jakso joka käsittelee ensisuudelmaa. Joukkion naispuoleinen avaruusolentoluikahtaja kun tutustuu ihmisten maailmaan. Hän lukee romanttisista kirjoista kaunistelevia näkemyksiä. Sellaista romanttista tavaraa, jota naisten romanttiset kioskikirjat tarjoavat. Näissähän nainen on kaunis, miehet rikkaita ja komeita lääkäreitä. Näiden kanssa sitten on ihanteellista rakastelua huokuvine povineen ja alabasterisäärineen. Kun avaruusolento on tutustunut tähän, korostuu se kuinka ensisuudelman pitäisi olla jotain erityistä. Niinpä hän lavastaa ja suunnittelee puitteet täysin. Tosielämässä kuitenkin pussattavana on tietysti pulska ja lyhyt poliisi, Don. Odotusten vuoksi tilanteelta vain odotetaan enemmän, vaatimuksetkin kasvavat. Joten tulos on tietenkin pettymys. Muuten ei voisi käydä. Sama on tietysti esillä jo lapsilla. Jo Disneyn piirretyissä rakkaus on ikuista ja luonteeltaan ihannoitua. Ja vanhat sadut loppuvat häihin ja "onnellisena elämänsä loppuun asti".

Jos ajatellaan että viihteen seuraaja on vain passiivinen vastaanottaja, on selvää että nämä sarjat tarjoavat ihannetta joka ei käytännössä toteudu. Ne vääristävät ihmisten kuvaa elämästä ja parisuhteesta. Ja sen vuoksi erotaan helposti : Kun parisuhteen odotetaan olevan "sen yhden oikean kanssa" helppoa, on ongelma tietysti vain merkki siitä että "nyt ollaan väärän kanssa". Tässä kohden viihteen kuvan nielevät joutuvat pettymään. He ovat suljettuna "Donin suudelmaan" odottamaan jotain ihannetta joka ei toteudu maailmassa, vaikka se ehkä olisikin hyvin tavoiteltava asiantila. Ymmärtämättä että vaikka ihanne olisi kaunis ja toiveet täyttävä, on hyvä muistaa että epäonnistuminen tässä on aina läsnä jollain tasolla, ja tähänkin on hyvä varautua.

Jos taas ajatellaan että katsoja on kriittinen suhtautuja, on selvää että nämä myyvät ihannetta, eivät todellisuutta. Eli lapset eivät pidä piirrettyjä opetuselokuvina. Eivätkä kioskikirjoja lukevat naiset hae kirjoista todellisuutta, vaan eskapismia, irtautumista todellisuudesta.

Siksi jonkin "vaarallisuus" liittyy aina enemmänkin siihen kuka on lukemassa mitäkin. Jos joku on vain vastaanottaja, tämän pitäisi sitoutua totuuspohjaisuuteen, jossa väkivalta on irvokasta ja julmaa. Ja olemaan muutenkin realisti. Sen sijaan jos joku on aktiivinen tulkitsija, voi irtautuminen olla hyväksikin. Taide voi tarjota juuri väylän pois maailmasta, joka kriittisen tarkastelijan silmin harvemmin näyttää ihanteelliselta. Tällöin kyynistymisen ainut vastalääke on tietysti utooppinen tai dystoopinen hömppä, jossa ensimmäisessä esitetään ihanteita ja pumpulia sokerikuorrutuksella. Ja toisessa taas eletään julmassa todellisuudessa jossa on pahaa. Niin pahaa että Jeesuskin on zombie "Jesus is a zombie: Walking among us after death. And Christianity will eat your brains!" (Jos tuo tuntuu keinotekoiselta, syynä on se että uskontovitsikiintiöni tämän blogin osalta on aika pahassa vajauksessa.)

Tosin tätäkin näkemystä mutkistaa se, että jotkut ajattelevat että ihminen valitsee viihteen omien tarpeidensa mukaan. Eli esimerkiksi kauhuelokuvat eivät muokkaa persoonaa, kuin tietynlaiset ihmiset alkaisivat katsomaan kauhuelokuvia. Näin ihmisen viihdevalinnat kertovat siitä mitä tarpeita hänellä on. Taide, jota jopa kioskikirja on laajassa mielessä, tarjoaa tässä kohden keinon vaikka värittää tylsää elämää. Tai läpikäydä pelkoja ja vihan tunteita joista voidaan jopa vapautua. Tietenkin se voi ainakin teoriassa myös lietsoa, eli ihminen vihaa ja vaipuu vihaviihteeseen, joka voimistaa vihaa, antaa ihmisen rypeä siinä : Onhan Goethen "Nuoren Wertherin kärsimyksetkin" aikaansaanut itsemurhia.

Itse olen sitä mieltä että ongelma ei ole ilmiö, vaan tulkitsijan tilanne, persoona ja tulkintatapa. Siksi halut kieltää tai tuomita jokin ilmaisun muoto kertookin enemmän yksilön omista lukutavoista, peloista, seurasta ... Tai vaan siitä että hän haluaa muiden seuraavan omia normejaan mutta ei kehtaa sanoa sitä suoraan koska se on sitä "vallankäyttöä", jolla on paha kaiku etenkin lukeneempien keskuudessa.

Aku Ankan lukeminen.

"Here lies Disney's inventive (product of his era), rejecting the crude and explicit scheme of adventure strips, that came up at the same time. The ideological background is without any doubt the same: but Disney, not showing any open repressive force, is much more dangerous. The division between Bruce Wayne and Batman is the projection of fantasy outside the ordinary world to save it. Disney colonizes the everyday world, at hand of ordinary man and his common problems, with the analgesic of a child's imagination."
(Dorfman & Mattelart)

Walt Disneyn luoma viihdeuniversumi on suuri ja suosittu. Etenkin Suomessa sen suosituin hahmo on Aku Ankka, joka on luonteeltaan selvä antisankari. Osa pitää Aku Ankkaa vain viihteenä, mutta osan mielestä niitä on käsiteltävä vakavammin.

Kenties kuuluisin käsittely on tehty Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin kirjassa "Kuinka Aku Ankkaa luetaan", luin sen ensimmäisen kerran, melko tarkasti, yläasteella ollessani. Se on kenties yksi ensimmäisistä "tekstianalyyseistä". Nyttemmin tyydyin selailemaan ja verestämään vanhoja ("10 ja risat" vuotta vanhoja) muistoja. Kirja on siitä erikoinen, että se on Chileläinen ja selvästi vasemmistolaissävytteinen, marxilainen analyysi. Se ilmestyi Chilen lyhyellä vasemmistovallan kaudella: Vuonna 1970 Salvador Allende nousi valtaan sosialistisine ajatuksineen. Vuoden päästä tästä ilmestyi tuo mainittu kirja. Kirjoittajat olivat hallituksen kustantamon palveluksessa. Siksi ei ehkä ole yllättävää että kirjan käsitteli sitä miten Disneyn hahmot olisivat vain pintapuolisen viattomia, ja että niiden takana olisi kapitalistinen ja imperialistinen maailmankuva. Disneyn oli tätä kautta kommismin vastaisen aatteen levittäjä. Esimerkiksi Carl Barksin sarjat niputettiin tähän samaan kasvottomaan tuotantomassaan, jolla oli vain tämä yksi tarkoitus. Chilen aikakausi loppui sotilasvallankaappaukseen vuonna 1973. Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirja kohtasi hieman vainoakin.

Kirjan idea tiivistyy siihen, kuinka Aku Ankan hahmot ovat puutteellisia.
1: Esimerkiksi sukulaissuhteet ovat epänormaaleja, kaikilla on serkkuja ja lähisukulaisia mutta kenelläkään ei ole isiä ja poikia. Kirja mainitsee että ainuita harvoja äitejä on karhumuori, joka elää lain ulkopuolella ja joka ei näytä kovinkaan paljoa huomiota poikiinsa. (Sittemmin karhumuorin osuus on vähentynyt, äitejä näkyy siis Aku Ankassa entistäkin vähemmän.) Kirjan mukaan tämä luo yhteiskunnan, jossa ei ole hierarkista järjestystä ja jossa ainut suhde on kilpailu. Roope yrittää käyttää hyväkseen Akua ja Akun ja poikien välillä on usein kilpailusuhteita, joissa jekkujen kautta nöyryytetään toisia. Dorfman ja Mattelart esittävät että isän ja äidin puute tarkoittaa sitä että hahmoilta ja tätä kautta koko sen tarjoamasta maailmankuvasta puuttuu alkuperä.
2: Kirjan mukaan koko käsite "työ" on vääristynyt. Ja marxilaisessa maailmassahan työllä täytyisi olla arvo ihmisen minuudessa. Kirjan mukaan ongelmana on se, että työväenluokka puuttuu: Ankkalinnassa ei tehdä työtä tuotannossa, kaikki alat keskittyvät palvelusektoreille. Ja muutenkin työ on enemmänkin korvautunut seikkailulla. Ja tämän vuoksi rikollisuuskin on ikään kuin yksi ammatti. Rehellinen hahmo on aina rehellinen hahmo ja rikollinen hahmo on rikollinen hahmo. (Oma huomautus: Tätä kautta rikosten ratkaisussa ei itse asiassa tavallaan mietitä kuka on syyllinen vaan miksi juuri tietty toimija on syyllinen, tai enemmänkin mikä on rikollisen outo juoni. Erikoiset masiinat ja muut korostuvat.)
3: Kirjan mukaan Aku Ankan maailmassa on epäreilu suhtautumistapa ulkomaailmaan. Kiinalaisilla on outoja lakeja, ja juovikas rubiinikin vaihdetaan lihottaviin karkkeihin. Yleensä metsästetään kadonnutta aarretta tai vaikka kadonnutta timanttikaivosta jota lähestytään aina vanhan kartan avulla. Koskaan ei haeta uutta tehdasta, ja kohteena ovat aina kehitysmaat. Kehitysmaissa maa ja luonto on kaunista ja ihmiset viattomia mutta typeriä ja kummallisia. Aarteiden omistusoikeus ei koskaan ole kyseenalainen. Ne eivät kuulu alkuasukkaille, vaan ovat jonkun kadonneen sivilisaation tai vastaavan tahon omaisuutta. Yleensä tarinaan liittyy myös roisto, joka on seurannut Ankkoja tai jotka yrittävät muuten kepulikonstein saada aarteen haltuunsa. Omistusoikeus "kuuluu Roopelle", koska hän on "keksinyt" sen aarrekartan, kun taas rosvot vain yrittävät "plagioioda" sen. Tätä kautta kirjan kommentti oli että Disneyn maailma olisi haitallinen kehitysmaille. Kuvituksena kirjassa oli käytetty tätä kuvaavaa kuvaa, jossa kosmetiikkatuotteita tiputetaan mustien kylään. Miehet koristautuvat, ja kun musta mies ruiskuttaa kosmetiikka -ainetta suuhunsa, sitä tulee ulos korvista. Tämänkaltainen vitsailu on kirjan mukaan erittäin halventavaa. Toisaalta taas onnenkantamoisen merkitys menestyksessä korostuu.
4: Historiattomuus on toinen tärkeä elementti. Kun Roopen rahasäiliötä katsotaan, rikkauksilla ei enää ole alkuperää. Vanhoista seikkailuista ei jää jälkeäkään ja lopputilanne on itse asiassa juuri sama kuin alkutilannekin. Roopen omaisuus on ehkä viimeistä strippiä lukuunottamatta sellaista joka ei koostu erilaisista ja eksoottisista taideaarteista, vaan kaikki on alkuperätöntä rahaa. Aku Ankan maailmankuva on siis staattinen.

Kaiken kaikkiaan kirjan kannanotto on että Aku Ankka on melko synkeä asia. Kuitenkin aika on kuitenkin hieman muuttanut sarjakuvaa. Nykyisin Aku Ankan yksi mainituimmista työpaikoista on "Kattivaaran Margariinitehdas" (jonka nimi mukavasti viittaa Suomalaiseen margariiniskandaaliin, jossa 1961 esitettiin että kissoista tehtäisiin margariinin raaka -ainetta.) Tämä on selvästi tuotannollinen, tehdastyötä edustava, ala. Toisaalta osa kirjoittajista, kuten Suomessa suosittu Don Rosa, on selvästi liittänyt historiaa ankkoihin. Hieman ironista on, että hän liittää niitä vanhoihin, kirjassa kritisoituihin sarjakuviin, sillä Carl Barksin tuotanto on juuri "tuota moitittua" aikansa pohjalta. (Olisi aika epäreilua vaatia että kirjassa pitäisi osata ennakoida Rosan vaikutuksia ja aikaansaannoksia ennen kuin ne on tehty.) Hän on niiden päälle yrittänyt rakentaa mahdollisimman ristiriidattoman historian, jossa on myös hahmojen kehitystä. Samoin hän on rakentanut biologisen sukutaulun, jossa siis on niitä kauan kaivattuja isiä ja äitejä.

Toisaalta "Kuinka Aku Ankkaa luetaan" on laadultaan huomattavasti vakavammin otettava kannanotto kuin Akun housuttomuuden vuoksi syntynyt bannausuhka, joka on laajalle levinnyt urbaani legenda.

Hieman oudolta kuitenkin tuntuu koko Akutuotannon niputtaminen yhteen : Kun ottaa huomioon, että käsikirjoittajia ja piirtäjiä on paljon ja että eri mantereilla tuotetaan Aku Ankkaa, ja että tarinoissa on paljon erilaisia kannanottoja. Tähän viitaten on olemassa Thomas Andraen "Unmasking the Myth of Modernity", joka on kulttuurintutkimusta. Tosin kirja keskittyy kirjoittajaan, lähestyy asiaa yksilön kautta. Tehden sen myös melko raskaasti. Tätä ei missään tapauksessa voisi pitää "ensimmäisenä kirjana" = "Taustaosaamista systeemistä" vaaditaan.

Kirjan mukaan Barks on poikkeava piirtäjä, jonka maailma itse asiassa kritisoi (1) läntistä imperialismia, (2) konsumerismia, (3) menestys, vaurau ja teknologia -hypeä, jossa korostetaan Amerikkojen ylivertaisuutta. Toisin sanoen siinä missä enemmistö Ankkatarinoista pyrkii olemaan vain "ei ketään loukkaavaa" ja päätyy tätä kautta sokeroituun, pelkistettyyn ja staattiseen maailmaan, Barks sisällytti töihinsä satiiria ja ironiaa.

Andraen moittii myös "Kuinka Aku Ankkaa luetaan" -kirjaa. (Joka kuitenkin on tavallaan tämän blogauksen varsinainen aihe. On teos, sitä ympäröivä poliittinen systeemi, siihen reagointi. Ja moni tuntee aiheen arkielämänsä kautta. Mukana on kommareita ja kapitalisteja. Ja aihe on vielä kaiken päälle henkilökohtaisten kiinnostustenaiheideni piirissä. = Pirun kiva aihe kirjoittaa.)
1: Hänestä sen perusheikkous on itse asiassa se että se käyttää marxilaista kulttuurin mallia jossa kulttuurin ajatellaan heijastavan taloudellisen perustan ajamia asioita. Joka taas tarkoittaa sitä että populaarikulttuuri on markkinavoimien ja vallan perusrakenteen propagandaa, joka ei salli vastakkaisia näkemyksiä, eri katsantokantoja tai keskustelua asioista. Eli toisin sanoen markkinavoimat nähdään elitistisenä vallan pönkittäjinä ja lukijat passiivisina vastaanottajina jotka vain nielevät vaikutteita. Tällöin sarjakuva on ylipäätään vain ilmiö joka indoktrinoi ihmisiä jotka ovat kykenemättömiä vastustamaan, muuttamaan, suodattamaan tai vaikuttamaan median sisältöön.
2: Käännökset olivat valikoituneita: Andraenin mukaan näkökanta voi johtua siitäkin, että chileläiset käyttivät työssään käännöksiä, joissa aineisto oli valikoitunutta ja käännökset olivat jopa alkuperäistä konservatiivisempia ja jopa antikommunistisempia.
3: Kirjassa esitetty palvelualojen runsas määrä on "sinällään fakta", mutta se voi Andraen mukaan viitata siihenkin, että kirjoitusaikana USA:ssa oli paljon palvelualoilla työskenteleviä. Suurin osa töistä oli palvelualoilla. (Itse taas ajattelen että sarjakuvissa kommunikaation kautta syntyy jännittäviä kommelluksia. Tehdas tuottaa erilaisia kommelluksia kuin sosiaalinen kanssakäyminen. Kone ei esimerkiksi ala luulemaan että koneenohjaaja luulee jotain.)
4: Lisäksi Dorfmanin ja Mattelartin saavat kritiikkiä siitä, miten Disney harjoitti tiukkaa sensuuria ei pitänyt paikkaansa etenkään Barksin kohdalla: Barksilla oli todella vapaat kädet. Hänen ei edes tarvinnut hyväksyttää käsikirjoituksiaan etukäteen. Tosin muiden kirjoittajien tarvitsi. Barks oli poikkeus myös sen vuoksi että hän sekä kirjoitti että piirsi omat sarjansa. Barks halusikin olla nimen omaan luova ja tuottaa itse oman näköisiään töitä. Hän ei toki ajan mukaan saanut nimeään julkisuuteen, mutta hän oli valmis jopa huonompaan palkkaan voidakseen tuottaa vapaammin.
___4.1: Tärkeä asia on myös 1950-luvun USA:lainen "Comics Code". Se käsitteli sitä mitä ja miten tuli kuvata aiheita jotka olivat "aikuisempia". Kuitenkin Disney nähtiin niin viattomana, että tämä ei juurikaan joutunut koodiin törmäämään. Barks kertoi pinnallisesti keveitä tarinoita joista paljastui jännitteisiä suhteita ja sellaisia teemoja kuin ahneus, kateus, epäonnistuminen ja niin edes päin. Samoin esimerkkeihin viitaten näytetään kuinka naisten kasvanut asema, monopoliaseman tuoma rahan kasautuminen jota ei voi tuhlaamalla korjata kun voitot keräytyvät harvoihin taskuihin, ekologiset katastrofit joita tehtaat uhkaavat aikaansaada, ongelmat joita teknologia tuottaa ja niin edes päin ovat muutamia esimerkkejä siitä, miten Barks kritisoi sen ajan käytänteitä.

Itse luen Aku Ankkaa. "Disneyllä on meidän perheessä iso rooli". Eli sekä lehtiä että taskukirjoja, että erilaisia albumeita on paljon. Ja itse asiassa luen Ankkaa miltei joka päivä, aamulla kahvin kanssa. Se ei tarjoa minulle eskapismia, kuten supersankarisarjakuvat. Minulle ne ovat tarinoista riippuen joko harmittomia tai sitten Akun toilailut auttavat samastumisessa, identifikaatiossa, näen niissä omalla tavalla itseni ja se auttaa ehkä selviämään elämän karuissa. (Miksiköhän minä niin vahvasti samaistun laiskaan ja kiukkuiseen syntymäluuseriin?) Osa tarinoista on toki vain kertakaikkisen typeriä. Niitä en kuitenkaan syytä niinkään "vaarallisten imperialististen ajatusten levittäjiksi" kuin "käsikirjoituksen/piirtämisen puutteiksi". Niiden vika ei siis ole vaarallinen sisältö, vaan kaikenlainen sisällön puute. Mutta ehkä minä olen sairas.
1: Minulle esimerkiksi Mustanaamio on hauska, koska siinä eletään 21. mustanaamion aikaa. Sankaritarina on jatkunut Afrikassa koko tämän sukupolvien ketjun ajan. Mustanaamio ei ole mulatti, eikä myöskään riko perheen perinnettä. Hänenkin poikansa ei ole mulatti. Toisaalta sarjakuvassa mustanaamion toisessa kädessä on sormuksessa paha merkki ja toisessa sormuksessa hyvä merkki. Kun paha merkki lyödään väkivaltaisesti toisen poskeen, miten hyvä merkki lyödään Ja jos ei lyödä, vaan annetaan joku symboli tai plootu, niin miksi se sormus? Luulisi että rikollisia voisi päihittää helpommin jos niitä voisi lyödä ja leimata kaksin käsin. Naureskelen näille asioille. En silti pidä niitä minään merkkeinä, joilla yritetään estää mitään seka -avioliittoja tai muuta vastaavaa. Miksi? Koska tuollainen miettiminen on vain sellaisenaan pirun hauskaa, ja analyysinä se taas olisi "liian roima logiikkaloikka jotta se olisi oikein vakavasti otettava päätelmä kirjoittajan motiiveista".

Suomessa Aku Ankka opettaa lukemaan. Eri asia on, opettaako se sitten lukemaan Aku Ankkaa "oikein". Pääasia on, että "Päivien Viemäästä" voi tämän jälkeen tavata tekstitykset.

Hidden.

Luultavasti jokainen on kuullut subliminaalisista viesteistä, eli piilotajuisista viesteistä. Niillä tarkoitetaan esimerkiksi videoissa olevia yhden kuvan pätkiä, joilla yritetään saada henkilö ostamaan tuotetta. Ne voivat olla levyissä olevia kätkettyjä viestejä. Ajatus näissä on se, että koska ihminen ei ehdi tajuta niitä, ne vaikuttavat suoraan alitajuntaan; Subliminal message ei ole alitajuinen subconcious message, jos se huomataan. Toimivuus perustuu teoriaan, jossa tietoisuus ei näe, mutta piilotajunta on tikkana.

Itse asiassa useita piilotettuja viestejä tunnetaan: Oma suosikkini on Pink Floydin "Empty Spaces" Siihen kun on backmasking -tekniikalla ladattu takaperoista ääntä , joka kääntämällä sanoo "Congratulations! You have discovered the secret message!" Lisäksi Don Rosa piilottelee sarjakuviensa ensimmäiseen ruutuun kirjaimet D.U.C.K. (Dedicated to Unca Carl from Keno.) Pidän näiden etsimisestä. Osa on vähemmän hauskoja Ozzy Osbournen "Bloodbath in Paradise" sisältää takaperin laitettuja elokuvasta "Manaaja" peräisin olevia kiroiluja. Itse asiassa tälläiset piilotetut viestit ovat paljon käytettyjä. Fanit etsivät niitä. Ja lisäksi uskonnolliset tahot etsivät niitä suurella innolla -etenkin piilotettuja saatanallisia säkeitä etenkin heavy metal -musiikista- koska he haluavat taistella niiden demonisia vaaroja vastaan.

Kuuluisin todiste piilotettujen viestien tehosta oli vuodelta 1957. Silloin James Vicary kertoi että hän onnistui lisäämään elokuvateatterin popcornin ja Coca-Colan myyntiä laittamalla yksittäisiä kuvia elokuvaan. (nimeltä "Picnic") Viestit olivat "Drink Coke" ja "Hungry? Eat popcorn". Tämä sai aikaan valtavan mediamylläkän. Lehdistön mielestä se oli kammottavaa. Aldous Huxley oli sitä mieltä että jos hän olisi tiennyt ilmiöstä aikaisemmin, hän olisi laittanut sen mukaan kirjaansa "Uljas uusi maailma". Richard Nixonin kiinnostus aiheesta oli mielenkiintoinen: Hän esitti lähipiirilleen, että se voisi olla "politically useful."

Wilson Key kiinnostui alitajuisesta mainonnasta 1970 -luvulla. Hän kertoi, että hänen oli pitänyt esittää luokassa piirtoheittimellä kuvaa, ja kun hän katsoi sitä hän huomasi siinä epämääräisen yksityiskohdan. Kirjahyllyssä oli erektiossa oleva penis. Hän alkoikin käymään läpi kuvia. Hän käänteli niitä nurin, peilikuviksi ja käsitteli muutoin vastaavilla tavoilla ja kävi kuvat läpi yksityiskohtaisesti. Hän teki löydön, jolle antoi nimen "S - E - X -business". Hänen ajatuksensa tässä takana oli se, että kuviin lisätään elementtejä, joita lukija ei huomaa tajunnallaan, mutta jotka hän huomaa piilotajunnassaan. Kun nämä ovat seksuaalisia, henkilö yhdistää mainostettavan tuotteen seksiin, ja tästä seuraa luja sidos. Lukijat ovat "biologisesti ohjelmoituja reagoimaan". Hänestä mainoksiin oli usein piilotettu kirjaimet SEX sekä tietenkin erilaisia kuvia tisseistä ja peniksistä. Hän kirjoitti aiheesta supersuositun kirjan "Sublimal Seduction." Jännittävää tässä kirjassa oli se, että se lisäsi muun muassa eroottisen playboy -lehden myyntiä; ihmiset ostivat sitä -eivät suinkaan artikkeleiden vuoksi, kuten minä- vaan voidakseen etsiä siitä piilotettuja viestejä kirjassa opetettujen vihjeiden perusteella.

Akateeminen maailma ei arvostanut teosta, mutta Key vetosi siihen että akateemikkojen oletetaan tekevän tylsiä kirjoja, joita kukaan ei lue. Kateus esti arvostuken. Suosio ei kuitenkaan tuhoa sanomaa.

Tähän asti homma näyttää hyvältä ja uskottavalta. Valitettavasti selvisi, että Vicaryn laite oli menossa patentoitavaksi. Hän ei siksi aluksi ottanut kantaa asioihin. Myöhemmin selvisi, että hänellä ei ollutkaan tieteellisiä tuloksia asiasta. Dominic Streatfeildin "Brainwash" -kirjassa kuvataan muutamia testejä, joiden pohjalta huomattiin että vaikutusta ei saatu. Joskus henkilöt ostivat mitä mainostettiin, joskus he toimivat päin vastoin. Joskus kun mainostettiin popcornia, koehenkilö halusikin hot dogia. Karkeasti: Vaikutukset olivat kiltisti sanoen ristiriitaisia, rumasti sanoen satunnaisia.

Parhaimmillaan ollaan päästy siihen, että mainonnalla saadaan vaikutuksia vain tietyin reunaehdoin: Alitajuntaan vetoavilla viesteillä saatiin tuloksia kun mainostettiin teemerkkiä, ja valittavana oli kaksi vaihtoehtoa, jotka olivat suunnilleen yhtä hyviä ja tunnettuja merkkejä. Mainonta tehosi janoisiin melko hyvin ja eijanoisiin hieman. Tämä on kaukana tehokkuudesta normaalielämässä, jossa vaihtoehtoja on paljon. Ja ennen kaikkea käännytystyöhön niistä ei näytä olevan. Jos vihaat suklaata, sinua ei saada alitajunnallisesti ostamaan suklaata. Mahdollisesti sinut saadaan kuitenkin haluamaan hieman enemmän sitä mitä haluat.

Lisäksi Key ei paljastunut kovin hyväksi lähteeksi; Hän esitti, että SEX esiintyi Rembrandtin maalauksissa, USA:n 5$ setelissä, Kanadalaisissa seteleissä, Ritz cracker -keksit sisälsivät hänestä lukuisia kappaleita SEX-iä, samoin kuin Time -lehden artikkeleissa, hotellien menuissa, koulujen oppikirjoissa, viinapulloissa, pornolehdissä, erilaisissa katalogeissa ... Sitä oltiin ujutettu jopa uutiskuviin. Lyhyesti: Hän näki "S-E-X -businessta" suunnilleen aivan kaikessa. Ja jokainen näistä tulkinnoista esitettiin "tieteellisenä löytöinä". Jokaikinen näistä oli Keyn mukaan tietenkin myös "tarkoituksellisesti laitettu". Myös Vance Packardin kirja "The Hidden Persuaders" oli suosittu teos, joka kertoi salaliittoteorioita siitä kuinka ihmisten käytöstä manipuloitiin samalla keinolla. Näitä ja muita vastaavia oli -ja on yhä- paljon.

Tosiasiassa tämä on tavallinen ilmiö. En usko että Key tai Pacard olisivat huijanneet ja valehdelleet tarkoituksella, vaan he yksinkertaisesti näkivät juuri sitä mitä etsivät, näkivät mitä halusivat nähdä. Ihmisillä on luonnostaan taipumus löytää yhteensattumia joita ei ole, sääntöjä satunnaisuudessa. Tämän vuoksi syntyy myös esimerkiksi Friedrich Jurgensonin alkuunpanema EVP -ilmiö ("Electronic Voice Phenomena", myös "Extremely Low Voice Phenomena"). Se on tunnettu kummituksista kiinnostuneiden tuntema efekti, jossa autiotaloissa ja muissa kummittelupaikoissa nauhoitetuista ääninauhoista kuullaan erilaisia epämääräisiä ääniä, jotka sitten tulkitaan kummitusten puheeksi ja niissä kuullaan myös sanoja ja jopa lauseita. ~ Kun puhutaan ihmisistä, ei nauhalle tarvitse laittaa salattua viestiä, jotta sellainen voitaisiin sieltä löytää.

Tämä on siis oikeastaan sama asia, kuin salattujen demonisten yhteyksien näkeminen esimerkiksi kirjoissa: Kun yleissivistystä kerätään ja kaikkia mahdollisia aasinsiltoja käytetään, saadaan aikaan mistä tahansa valtava määrä yhteyksiä; Jokin yksityiskohta voi viittata esimerkiksi suoraan Raamatun kautta johonkin kielikuvaan, tai olla linkki jonkun muun tuhannen maailmanuskonnon tai tarinan kautta tulkittavissa joksikin. Olisi aika vaikeaa löytää asiaa, josta tälläistä yhteyttä ei voitaisi mitenkään löytää.

Tämän lisäksi usea "löydetty salattu viesti" on huijausta ja/tai/eli levinnyttä urbaania legendaa: Esimerkiksi nörtit ovat löytäneet olemattomia viestejä esimerkiksi Disneyn elokuvista "leijonakuninkaasta" SEX -tekstin joka lukee pilvissä, "Kuka viritti ansan, Roger Rabbit" -elokuvassa olevan kolme ruutua, jossa Jessica Rabbit on alasti & "Aladdin" -elokuvassa olevan kohdan, jossa sanotaan "All good children take off your clothes." Näitä ei ole, ja nörttiluonteiset ovat tarkistaneet ja voivat halutessaan myös uudelleentarkistaa asian käymällä pätkiä tarkasti, esimerkiksi kuvanauhaa kuva kuvalta, lävitse.

Niiden kanssa on vain sama, kuin itse ilmiönkin kanssa. Ne ovat hyviä tarinoita, joten ne muistetaan. Lisäksi ajatus siitä, että "viesti voi vaikuttaa" on mahdollinen ja tuntuu arkijärjellä "järkeenkäyvältä" ; Tämä valitettavasti on aivan eri asia, kuin se että asia olisi todella aito ja ilmiöön uskominen rationaalista. Juttu kuulostaa uskottavalta, mutta ei ole sitä. Ja kun siihen liittyy hyvä tarina, ja pelko huijatuksi tulemisesta, se otetaan kansan piirissä vakavasti.

Tämä ilmiö on siis yksinkertaisesti syntynyt jäädäkseen.

Kuitenkin ihan aitojakin piilotettuja viestejä on. Mutta ratkaisevaa onkin se, ovatko ne todella toimivia manipuloinnin välineitä ; Voidaan toki sanoa, kuten Judas Priest -yhtyettä vastaan tehdyssä oikeudenkäynnissä tapahtui (Yhtyettä syytettiin itsemurhasta, joka johtui piilotetusta viestistä. Itsemurhaajien omaiset esittivät että "Do it" sanoi "Stained Glass" ja yhdisti asian itsemurhaan.Viesti luultavasti on olemassa, koska heidän tuotantoyhtiönsä "hukkasi studionauhat", joilla asia oltaisiin voitu selvästi osoittaa..) Siellä esitettiin, että että itsemurhaan ajavaa viestiä ei voida todistaa tieteellisesti, koska eettiset standartit estävät asioita niin että ei voida tehtä testiä jossa laitetaan itsemurhaa suunnittelevat kuuntelemaan ja katsotaan tappavatko he itsensä. Tämä on totta, mutta olisi silti aika erikoista väittää että itsemurha toimisi jotenkin olennaisesti eri tavalla kuin muut vastaavat ilmiöt. Tieteellisiä ja selviä todisteita piilotajuisten viestien toimivuudesta ylipäätään missään ei ole, joten olisi aika erikoista väittää että ne toimisivat niissä yksityiskohdissa joita ei voida testata. Älä tee itsemurhaa tänään!

Sisäinen kauneus pettää.

"Pian vaipuu lumen peittoon maa / Sitä ehkä valkeus lohduttaa / Sinä kaipaat rakastettavaa / kaipaat unohduksen humalaa / Joka aamu hieman julmempaa / kaipaat särjettyjen Jumalaa / Joka aamu hieman julmempaa / peläten kohta alkaa uusi päivä horisontin takaa sarastaa."
(CMX, "Kauneus pettää.")

Estetiikka (αισθητική ; aisthetike), tutkii sinänsä abstraktia käsitettä kauneudesta. Platonin mielestä kauneus on muuttumaton idea, johon kauniit asiat liittyivät. Pythagoras taas ajatteli kauneuden olevan "lukusuhteissa" ja nämä muodostivat harmonioita. (Esimerkiksi musiikissa oktaavi syntyy aina kun samanpaksuinen kieli lyhennetään puoleen tai pidennetään kaksinkertaiseksi.) David Hume puhui "maun standardista". Opin nimesi Alexander Gottlieb Baumgarten; Hänestä estetiikka tutki aistihavaintoja ja sitä, miten ne koetaan. Estetiikassa tutkitaan sitä, mitä kaunis tarkoittaa - ja päädytään sellaisiin käsitteisiin kuin harmonia, symmetria, lyyrisyys, tasapaino, värit, ajoitus, rytmi, huumori, kontrasti, sensuaalisuus ... ja yritetään selvittää subjektiivisten kokemusten sisältöä. (Joka on melko lailla sama asia kuin se, kun sikojen rehuista tutkitaan mitkä niistä ovat toisia maittavampia.)

Tällä kertaa "kauneus" tiivistyy kuitenkin lähinnä pärstäkertoimesta eli naamasta koettuun esteettisyyteen. Siitä, onko joku "Hottia tai nottia". (Tähän liittyy mielenkiintoisia näkökantoja seksuaalivalinnasta, mutta tällä kertaa aiheena ei ole tämä.)

John Keats oli runoilija, jonka mielestä kauneus=totuus. Keatsille kauneus oli myös subjektiivinen kokemus. Wald Disneyn universumi taas näyttää puhuvan siitä, kuinka kauneus=hyvyys. Vaikka esimerkiksi "Kaunotar ja Hirviö" -elokuvassa on hirviö, tämä on itse asiassa aika sympaattisen näköinen. Hän ei ole tässä yksin, vaan yleensä kuvitteellisessa kulttuurissa on tavallista kuvata epäeettiset olennot myös rumiksi. Esimerkiksi Tolkienin maailmassa örkit ovat teknisesti taitavia - mutta heidän tuotoksistaan puuttuu kauneus, ne ovat vain toimivia. Samoin kuin örkit itse ovat kammottavan rumia, joskin elinkykyisiä ja voimakkaita. Eikä tarvitse pysyä modernissa ajassa nähdäkseen tämän ilmiön: Vaikka Lusifer demoneineen onkin kristinuskon mukaan langenneita enkeleitä, enkelit kuvataan maalauksissa eteerisinä ja sopusuhtaisen kauniina, kun taas demonit kuvataan hirviömäisinä sarvipäinä.

Tämä sama kuva näkyy itse asiassa etenkin parisuhteenhakutilanteessa. Toki meille puhutaan paljon sisäisestä kauneudesta - joka kyllä itse asiassa näkyy jollain tavalla. Itse olen huomannut, että parisuhteessa saa itse asiassa paljon enemmän "ehdotuksia" naisilta kuin vapaana ollessaan. Ehkä itsevarmuus tai se, että ei yritä ahdistella, vaikuttaa ryhtiin ja ulkoasuun ja käytökseen niin, että jotenkin muuttuu toivotummaksi. Mutta aivan kaikkeen ei silläkään päädytä.

Katselin tässä taas nimittäin erään vammaisen ystäväni (nainen) parinhankintaa. Jos sisäinen kauneus ratkaisisi, minä olisin vapaa ja hän pitkäaikaisessa suhteessa. Nyt toisin päin. Toki hyvällä luonteella saa helpommin treffikumppanin tulemaan toisenkin kerran. Mutta ensimmäiselle treffeille saaminen onkin sitten jo oma lukunsa. Eräät hänen nätit ystävänsä (naispuoleiset) selittivät kuinka ulkonäkö ei ole tärkeää, eikä se ratkaise mitään. Minulle tuli tästä hieman sama olo, kuin siitä kun oikein rikas sanoo että "raha ei merkitse" tai kun urbaanin legendan Maria Antoinette kysyy "Miksi he eivät syö leivoksia?" Minusta tämä väite sisältää jo sinällään implisiittisen väitteen siitä, että "jos ulkonäkö ei ratkaise, eikä onnista isonkaan yrityksen jälkeen", niin täytyy syyn olla sitten jo luonteessa. Tätä yksityiskohtaa vaan ei tunnuta muistavan siinä vaiheessa, kun sitä kuuluisaa "sisäistä kauneutta" mainostetaan. Se on toki kaunis ideaali, joka on tavoittelemisen arvoinen. Mutta että se olisi myös saavutettu ideaali.

Olen liian kyyninen uskoakseni. Ja valitettavasti tilastot näyttävät olevan puolellani. Naiset haluvat ainakin Matt Ridleyn mukaan tutkimukset näyttävät koulutetun ja varakkaamman miehen ja miehet taas katsovat ulkonäöllisiä seikkoja. Naiset haluavat miehen jolla on valtaa, rahaa, älyä tai näitä kaikkia. Miehet taas etsivät "nuoruuden merkkejä", jotka viittaavat pitkään lisääntymisikään ja lantion kaltaisia piirteitä jotka viittaavat hyvään lisääntymisterveyteen. Ei ihme että jos ei mene usko kauneuteen, niin usko ihmisiin ainakin menee, kun tämän aiheen tutkimuksiin tutustuu.

Toisaalta sitä kai pitäisi keksiä lohdun sanoja ja valaa rohkaisua. Sanoa että yleissääntö ei kiellä yksityiskohdissa joustamista. "Ei yksilöstä yleistämistä, ei yleistyksestä yksilöintiä." Mutta ei osaa.