Ei kyse ole siitä mitä ajetaan.

Kun mietitään kansallissosialismia, se ajaa sellaisia positiivisiksi nähtäviä asioita kuin yhtenäisyys. Sen ideaalina tuntuu olevan usein se, että yhtenäisyys on voimaa. Tämän lieveilmiönä on tietenkin tasapäistäminen. Ja usein myös voiman ja mahdin korostaminen ja siihen liittyvä machoilu. Kiinnostavaa onkin se, että heidän toimintansa joka vaatii tasapäistämistä on varsin etäännyttävä, riidanhaluista ja polarisoivaa. Näin ollen heidän aktivisminsa itse asiassa jakaa kansaa riiteleviin kuppikuntiin. Se, mitä he tavoittelevat ei ole se mihin päädytään. Itse asiassa sitä päädytään juuri tuhoamaan sitä asiaa jota yritetään tehostaa ja parantaa.

Ongelma ei toki ole uusi. Teokratioilla on myös tapana lukkiutua tilanteeseen jossa sen toimintamallit aikaansaavat katastrofeja. Mutta nämä tulkitaan siten että ei ole oltu tarpeeksi teokraattisia. Ja näin yhteiskunnan pelastus jumalisella maailmanjärjestyksellä tuhoaa yhteiskunnan.

Toki jotain voidaan puhua myös hallituksesta joka on pettänyt vaalilupauksiaan ja kikkaillut rahalla. Seurauksena monien ihmisten elämä on tuupattu mahdottomuuksiin. Valtion viesti on että on höylättävä ja höyläys on tehty kaikista köyhimmillä. Tässä on unohtunut että vähäosaisten auttaminen on oikeutettu juuri sillä että se passivoi ihmisiä pois esimerkiksi vallankumouksellisesta toiminnasta. Samalla on unohtunut että tämä on arvostuskannanotto. Hallituksen leikkaajat ovat suoraan sanoneet että köyhän tilanne on heidän paheidensa syy. Tässä ympäristössä syntyy vihaisia yhteiskunnan äärimmäisyyksiin ja reunamille ajettuja ihmisiä. Hallitus torppaa ja kieltää ankarasti nämä toteutumat mutta ei puutu siihen mikä rooli heidän omilla toimillaan on näiden asioiden synnyttämisessä.

Utopistin ja haihattelijan tunnistaakin siitä että hänelle on tärkeämpää miettiä sitä mitä arvoja hän ajaa tai edustaa kuin sitä miten yhteiskunta toimii ja mitä seurauksia eri teoilla on. Ja tässä herrat ja narrit ovat hyvin samanlaisia toopeja. Vihjeettömiä ja pihalla ovat Helsingin Herrat kuin "kansa tietää" -tyypitkin.

Näiden defiinien pyydystämisessä ei ole vahingoitettu ainuttakaan tonnikalaa...

Eilisen illan ja tämän aamun nettikeskustelu on keskittynyt delfinaarion kohtaloon. Delfiinit on siirretty vaivihkaisesti. Prosessi on ollut huonosti tiedotettu, ja suoraan sanoen valheellinen. Kun delfiinien siirroista oli luvattu tiedottaa ja keskustella, oli muuttoprojekti yllätyksellinen ja tiedottamaton. Myöskään delfinaarion vastuuväkeä ei saatu tavoiteltua. Puhelimet ja sähköpostit olivat "radiohiljaisuudessa". Tässä mielessä muutosprosessiin liittyy epäreiluja ja asiattomia puolia.

Toisaalta vaikeneminen on helppo ymmärtää. Delfiinit ollaan siirtämässä kreikkaan, Attikaan. Paikka on moraalisesti konu, juuri sellainen kuin stereotyyppisen kreikkalaisen hoitama asia voisi olla jossain pahoissa stereotypioissa. On selvää että luvattomien rakentamisten ja delfiinikuolemien ja eläinten hyvinvointiasioiden puutteet ovat sellaisia, että niihin ei oikein halua ottaa kantaa.

Tilanne on siitä ironinen että delfinaario ajettiin alas juuri sen vuoksi että Suomen olosuhteita pidettiin liian huonoina. Kuitenkin samalla unohdettiin että käytännössä kaikki muut vaihtoehdot olivat vielä huonompia. Lisäksi delfinaarion alasajoon liittyviin kuluihin ei haluttu tarttua. Delfiinien elossapitäiminen tuo kuluja. Ja ilman pääsylippuja rahaa ei tule taloon. Tappiollinen toiminta kannustaa korjaamaan asiaa jollain muulla tavalla kuin odottamalla muutamia vuosia. Särkänniemen tulos oli itse asiassa taantuman ja delfinaarion sulkemisen yhteisvaikutuksesta tappiollinen, sattumalta suunnilleen delfinaarion ylläpidon verran.

En ole puolueellinen tässä asiassa. Olen kaikkia vastaan. Prosessissa ei ole mielestäni ainuttakaan suurissa linjoissa oikein ja viisaasti toimivaa tahoa. On vain moraalittomia pölkkypäitä jotka ovat joko liian intomielisiä hyväntekijöitä jotka hyväntahtoisuudessaan tuhoavat kaiken vähänkin hyvän. Tai ovat kyynisiä talousajattelija-kelmi-salailija-kiemurtelevia pettureita jotka laskevat taloudellista tuloa ja sitä mikä on lyhyellä jänteellä ikävää PR -julkisuutta ja minkälaisia lausuntoja omista teoista on epämiellyttävää tunnustaa julkisuuteen. Tuntemus on tunnistettu mutta siitä huolimatta on tehty ne asiat joista tälläiset tuntemukset median edessä tulevat!

Nähdäkseni tässä olikin tapaus joka kuvaa sitä mitä tapahtuu kun hyväntahtoinen utopia kohtaa moraalittoman talouselämän.

Itsekin näen, jotakuinkin animalian ja vastaavien tapaan, että eläinten hyvinvoinnin kannalta eettisin ratkaisu voisi olla se että delfinaariota ei olisi yhtään missään. Toisaalta olen heidän kanssaan erimielinen siitä että asia pitäisi hoitaa siten että kaikki pitäisi sulkea kerralla. Tai oikeastaan. Tämä voi olla ratkaisu. Mutta tässä vaiheessa täytyy ymmärtää, että ratkaisu on tehtävä utilitaristisesti pitkään tähtäimeen tuijottaen. Ja tämä tarkoittaa sitä että utilitaristi uhraa eläinyksilöitä kitumiseen ja kärsimykseen "suurten periaatteiden vuoksi".

Tätä ei ole hyväksytty. Eläintenpelastajat eivät ole tarjonneet talouspuolen ratkaisuja tai ratkaisseet delfiinien hoitoa ratkaisuilla jotka olisivat konkreettisia ja tosia. Sen sijaan he ovat moittineet kaikkia tarjottuja ratkaisuja. Kaikkia sellaisia asioita jotka ovat mahdottomia. Retoriikassa on toki paistanut se, että jos vastapuoli sanoo sanan "mahdollinen", on viitattu siihen että asia olisi mahdollinen jos olisi tahtoa. Kuitenkaan tätä väitettä ei ole tuettu tarjoamalla niitä konkreettisia ratkaisuja.

Itse näen että liika hyväntahtoisuus ja utooppinen kikkailu johtivat siihen että paras mahdollinen vaihtoehto tuhottiin. Kun delfinaario ei saavuttanut täydellisyyttä, ajettiin delfiinit menettämään kotinsa ja paikan johon olivat tottuneet. Sulkemista on vaadittu mutta ei ole kuitenkaan tullut mieleen ensin rakenta sitä ihanteellista ulkoilmahoitolaa niille jonnekin muualle. Ja kun tälläistä ulkoallas-eläinsuojelu-paratiisia ei ole ollut, on sitten kitisty kun seuraukset ovat sitä mitä jokainen järkevä ihminen tietää niiden olevan.

Se, että vaaditaan mahdottomia, ajatellaan ihanteellis-mielikuvituksellisia utopioita, ja alleviivataan että kaikki "mahdollisuudet" ovat liian huonoja ja "mahdottomuuksista" puhumiset yrittämisen vähyyttä eivät luo keskusteluilmapiiriä ; Jos esityksien ylläpitäminen "koska ei me muuta keksitä" on hyväksyä julmuus "koska ei me muuta keksitä". Huoli on varmasti aiheellista koska ongelmia taatusti oli. Mutta vastuu siitä että asia alasajetaan on alasajajilla. Sillä jos "koska ei muuta keksitä" on huonoa, tulee keksiä että millä sitä muuta sitten keksitään. Tyhjätaskulla on enemmän valtaa, mahtia ja ideologisia verkostoja kerätä rahaa kuin yrityksellä joka tuottaa persnettoa ; Boikotin ja lopettamispakotteiden jälkeen on turhaa huutaa että "vastuu kaikesta epämiellyttävästä on toteuttajilla". He kun ovat toimineet pakon edestä

Toki olisi mukavaa ajatella että delfinaariot suljettaisiin siten että kaikki delfiinit pääsisivät ihanaan paratiisiin jossa olisi valtavan suuria altaita, jossa delfiineitä voisi kenties ehkä katsella lasin läpi yhdestä kohdasta tai sitten ei. Se olisi teoriassa mahdollinen ja olisi toiminut nykyistä ratkaisua paremmin. Toisaalta taas, Särkänniemellä ei ikävä kyllä olisi ollut sellaiseen resursseja. Joten se ei ole oikeasti mahdollinen. Maailmaan ei synny jättimäisiä rakenteita pelkästään sillä että joku keksii että sellainen olisi kiva. Kaikki vaatii resursseja. Eivätkä innokkaat delfiinienystävät ilmaistyöllä saa kommuuneissaan sellaisia kaivetuksi jostain syystä. Ei vaikka motiiveja delfiinin hyvinvointiasioihin selvästi on. Juuri niin kauan kun itse ei tarvitse maksaa, osallistua kustannuksiin tai tehdä työtä altaiden rakentamiseksi. Kapitalismia on kiva vastustaa ideaalina mutta se asioiden ratkaiseminen ja tekeminen halutaan jättää niille samoille kapitalisteille. Onhan se toki siitä näppärää että ilman omaa panosta on ikään kuin kädet puhtaat ja on helppoa kaivaa kaikki ongelmat esiin ja pitää näitä kapitalistien mielikuvituksettomuuden vikana.

Hyväntekijöistä tulevat mieleen ne ironiset hyväntahtoiset maailmaatuhoavat kristityt joiden olemassaolo on kenties takana siinä ajatuksessa että rukoilu on hyvä asia ja maailman parantamista. Ei siksi että rukous toimisi ja muuttaisi yhtään mitään. Mutta kun ihminen rukoilee niin hänen kätensä ja suunsa pysyvät poissa pahanteosta. Ja kun näitä hyväntahtoisia toisten elämään puuttujia katsoo, voi ennustaa että suurin osa heidän tekemisistään ja sanomisistaan on vilpittömästi ja hyväntahtoisesti tehtyä muiden elämän tuhoamista. En tiedä mitä rukouksen vastinetta maallisille eläinaktivisteille voisi suositella? Facebookiin kirjoittamista? Bloggaamista? (Vaikeaa keksiä mitään mitättömämpää kuin omassa blogissa vouhkaaminen. Lue vaikka tätä blogausta jota juuri luet!)

Delfinaarion ääliöitä taas voi syyttä siitä että he ovat kyynisiä paskoja.

Jos delfiinien oikeuksien puolustajia voi moittia utopistisuudesta niin heillä on sentään arvoja ja periaatteita. Aikeet ja suunnitelmat ovat olleet hyviä, toteutus on vain se joka on kussut. Ja voi että se onkin kussut.

Rehellisen yrityksen tehtävänä olisi hoitaa vähintään tiedottaminen. Lisäksi minun on hyvin vaikeaa uskoa että Attika on se toiseksi paras delfinaario Euroopassa. Tai jotain. Tätä kautta ei voi muuta kuin epäillä että toteutus ei ole "paras mahdollinen maailma" vaan enemmän "se kauppa joka on saatu tehtyä". Vaikeneminen ja tiedotukenpakoilu viittaa siihen että vastuuhenkilöt palkannut instituutio ansaitsee konkurssinsa.

Teillä ei ole utopiaa tai ihanteita! Rahaa sentään osaatte laskea ja ymmärtää että sillä ei oikeasti saa mitään jos tili painuu vuosi vuodelta miinukselle. Ja tajuatte tässä tilanteessa sen verran että delfiinejä ei kannata pitää sirkuseläiminä uima-altaissa.

---

Delfiinien kohtalossa on puhuttu paljon "parhaasta mahdollisesta paikasta" joka tuo mieleen Leibnizin selittelyt siitä miten elämme "parhaassa mahdollisessa paikassa". Toisaalta oloni on ollut siinäkin mielessä teologinen, että mieleeni on tullut sekin että kenties se, että Delfiinit ovat menossa "parempaan paikkaan" voisi todella tarkoittaa sitä että ne lähetettäisiin tuonpuoleiseen ja niiden maalliset jäännökset syötäisiin vaikka voileivillä!

Idealismi ja zen

Moni arvostaa yhteiskunnan koheesiota. Siksi ei ole tavatonta löytää sellaisat ihmistä jonka mielestä on syytä varoa Rabbeja ja Imaameja niin että heiltä voidaan ottaa nirri pois jos he alkavat vastustamaan Yhteiskuntajärjestystä. Kuitenkin juuri nämä samat Imaamit ovat vaarallisia ja tämänlaisten puheiden aiheina siksi että he ovat idealisteja joiden mielestä on asiallista tappaa ihmisiä heti kun joku vastustaa heidän mielestään Oikeaa Yhteiskuntajärjestystä.

Moni pitää minua idealistina. Kuitenkin juuri nämä ajatukset ovat äärimmilleen vietyä idealismia. Kansallinen koheesio on abstraktio ja luomus joka oikeuttaa esimerkiksi itseään puolustavat väkivallanteot. Tekee niistä soveliaita ja moraalisia. Kansallistunne liitetään patriooteilla kansallisromantiikkaan juuri siksi että tunteet ja taide ovat idealisteille tärkeitä. Tämän vuoksi ei pidä ihmetellä että taidekäsityksissään monet taidemuodot "rappiotaiteeksi" tuomitsevat tekevät tämän siksi että taiteella on heille oleellinen tehtävä. Näille ihmisille valtio ja kansallistunne on eräänlainen uskonto ilman Jumalaa. Mutta ei ilman teologiaa. Tämä ero erotta kansallistunteen patriotismista.

Tämä ei ole mielestäni kovin ZEN. Jos joku puolustautuu sotaintoaan tai tappamisoikeuttaan ja käskee minun piirtää moraalisen maiseman ja siihen kartan jota seuraan aina ja ehdoitta, niin en voi sanoa muuta kuin että kyllä minä aina voin piirtää kartan jos toisenkin, mutta ei sinulla silti olisi mitään Käsitystä.

Enkä minä tässä hymistele. Saatan hyvinkin tappaa jossain olosuhteissa. Saatan teoriassa viillellä kurkkuja niiltä jotka yrittävät tehdä vastaavaa minulle.

Saatan teoreettis-hypoteettisesti olla jopa niitä ihmisiä jotka tullessaan tilanteeseen jossa, sanotaan nyt vaikka Valko-Venäjän alueella kirjoilla olevat informaatiosotatyypit tulevat kolkuttelemaan ovieni taakse ja pelottelemaan, niin saatan käyttää hyväkseni sitä että he eivät halua julkisuutta ja puukottaa puolijulkisesti heitä rondel -tikarilla korvaan, ihan vain välittääkseni viestin. Viestin joka kuuluu suunnilleen niin että minä olen ympäröinyt maailma itseeni sidotuilla "kuolleen miehen kytkimilä" jotka aktivoiduttuaan vievät julkisuuteen asioita joita he eivät halua julkiseksi. Ihan vaan siksi että saan heidät siivoamaan läsnäolonsa jäljet jopa teosta jonka minä tein heille.

Enkä tee tätä siksi että pitäisin ihmisiä idealisteina. Enkä siksi että moraali on puolellani. Vaan siksi että olen kova paskiainen jota on ensiluokkaisen vaikeaa tappaa teräaseilla.

Vegaanihaasteesta

Hipsteripiireissä tipattoman tammikuun on jostain syystä korvannut lihaton tammikuu. Tähän on liittynyt someilmiö #vegaanihaaste. Se kävi voimilleni jo toisena päivänä. Uuden vuoden aluksi riisuin normaalista ruokavaliostani kaiken missä on lihaa edes jonain elementtinä. Ruuastani jäi jäljelle vain musta kahvi. Jo toisena päivänä tammikuuta sorruin syömään aamiaismuroja joiden seassa oli jauhelihaa.

Tämänlainen suhtautuminen haasteisiin on itselleni tyypillinen. Eli vittuileva tai jokseenkin vittuileva. Tämä varmasti liittyy siihen että idealistit ja maailmanparantajat ovat monien mielestä todellisuudesta vieraantuvia, ärsyttäviä tai päsmäreitä. (Tästä aiheesta itse asiassa on aivan hyvä blogaus "Parva Naturalia" -blogissa. Joten en kirjoita tästä tähän. Vaikka ihmisten ärsyttävyys ja siitä kitiseminen ovatkin itselleni mielekästä filosofiointia joka tarjoaa pörröisen tunteen sisääni.)

Se on muutakin kuin "läskiksivetäminen". (Tai tässä tapauskessa läskin vetäminen.) Haaste oli siitä ongelmallinen että se omalla kohdallani demonstroi nimenomaan sitä miten moneen asiaan ei oikeastaan edes voi hypätä kelkkaan tyhjiltään. En kyennyt noudattamaan haastetta, mutta jo sen suorittamisen ajatteleminen demonstroi sitä miten paljon kaikessa on lihaa. Kun tekee voileivän, siinäkin on helposti juustoa tai makkaraa. Aamiaismuroihin ei välttämättä terve sekoita jauhelihaa. Mutta hunajakin jostain syystä lasketaan "eläinperäiseksi" näissä haasteissa.

Ruuassa perinteisesti juuri se eläinperäinen asia on määritelty siksi itse ruuaksi. Sitä syödään jauhelihaa vaikka siinä olisi itse asiassa valtaosa kaloreista perunamuusista tai makaronista. Karkeasti ottaen liha tai kala tai vastaava määrittää ruuan. (Poikkeuksiakin on ; Makaronilaatikko koostuu myös lihasta.) En edes tietäisi miten käsitellä syöminen niin että sen kanssa pärjäisi kokonaisen kuukauden.

Haaste toimiikin hyvin niille jotka ovat jo tälläisessä elämäntavassa mukana. Haaste toimineekin vegaanien itsekorostuksena enemmän kuin muiden tunnelmien virittäjänä. Ihan sen takia että veganismi on vaikeaa jos siitä ei mitään tiedä. Huomasin että kasvisruokavaliossa minua vaivaa aivan suoraan Dunning-Kruger -efekti. Tiedän niin vähän että en edes tiedä miten pihalla olen. En kykenisi olemaan kasvissyöjä edes yrittämällä. Paitsi jos riisitautiin sairastuminen otettaisiin joksikin syväksi tavoitteeksi. Minun taustaosaamisella sitä varmasti onnistuisi olemaan kasvissyöjä joka sairastuu keripukkiin. (Joka on itse asiassa tiettävästi aivan mahdollista.)

Hyvästä huonosta mausta

Miekkailukoululle oli tuotu teos joka sisälsi "hyvää huonoa makua". Se oli aikuisten värityskirja jonka nimi oli "24 pages of lamantine". Sillä ei ollut ISBN -numeroa. Se oli hyvin hieno. (Ylhäällä on näyte, sitaattioikeuden ja demonstroinnin vuoksi.) Koululla oli noussut ajatuksia joiden mukaan se olisi minun jäljiltäni. Se ei ole. Mutta ymmärrän miksi teoria on uskottava. Teos edustaa ns. hyvää huonoa makua. ; Termi jonka määritteleminen vaatii kenties melko paljonkin puuttumista sellaiseen aiheeseen kuin estetiikka ja sitä mikä on ja ei ole taidetta. Tämä ei ole vahvimpia alueitani.

On kenties hyvä lähteä katsomaan estetiikkaa hyvän (ja vähän muunkin) kautta.

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa arkkitehtuuriin. Siellä kommenttipuolella esiintyi määritelmä hyvälle taiteelle. "perusarvothan ovat totuus, hyvyys ja kauneus. Epätaiteen tekee epätaiteeksi se, että se kiistää jonkin näistä kolmesta. Kitsch on kauneutta ilman totuutta. Se on falskia, valheellista, teeskenneltyä vaikka se muodollisesti on kaunista ja miellyttävää. Tämä tekee kitschistä vastenmielistä. Samalla tavoin pornografia on kauneutta ilman hyvyyttä, modernismi on totuutta ilman kauneutta, poliittinen korrektius on hyvyyttä ilman totuutta ja naturalismi totuutta ilman hyvyyttä."

Tämä lähestymistapa on Platoninen. Eikä sillä tavalla jolla rakkaus on platoninen. (Tosin Platon oli todennäköisesti sekä seksuaalisesti aktiivinen että oli seksuaalisesti aktiivinen myös miesten kanssa.) Platonilla kolmikko oli transendentaaleja (transcendentalia). Sofistikoitunut voi hokea mantraa unum, bonum, verum ja sen jälkeen moni on tyytyväinen kun se sanotaan hienoilla sanoilla. Ja jos tämä ei vielä tehoa niin naiset huokailevat hameet suussaan kun latina vaihdetaan kreikkaan, ἀγαθόν, ἀληθές, καλόν... Kolmikko on hyvin tärkeä ja tunnettu osa klassista sivistystä. (Sitä klassista esiteollisen ajan tieteen vallankumousta edeltävän ajan klassista jota pitää nykyään osata että olisi sofistikoitunut. Sofistikoitumienn taas on sitä mitä nykyään kaivataan hyvyyden, totuuden ja kauneuden tilalle. Sillä siinä puhutaan arvostuksista, merkityksistä, statuksesta, luksuksesta, intresseistä ja vastaavista.) Platonin määritelmän kanssa on helppoa olla erimielinen. Jo ihan sen takia että kokonaisuus muodostuu enemmän siitä että asiat määritellään joksikin. En ole oikein arvostanut sitä kipakkaa asennetta jossa joku vain toteaa miten asiat ovat ja pillit pussiin. Platonin määritelmä on hieman tämänlainen.

Tarjotussa ajattelussa voi löytää varsin helpostikin omituisuuksia. On toki iskevää jos asian voisi tiivistää mietelauseeseen "kitch on kauneutta ilman totuutta". Mutta tarkemmassa mietinnässä tämä tuskin osuu kovin hyvin taiteeseen tai kitchiin. Itse asiassa heikkoudet ovat niin ilmiselviä että ainut syy miksi Platon ja moni muu hänen jälkeensä ei ole niitä huomannut johtuu ihmisen taipumuksesta vahvistusharhaan. Siihen että haetaan omaa näkemystä tukevia selityksiä sen sijaan että haettaisiin vastaesimerkkejä.
1: Sillä jos tuo määritelmä olisi totta olisi jokainen fantasia-aiheinen teos väkisinkin kitchiä. Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" muuttuisi kitchiksi koska se olisi valehtelua koska sitä varten pitää luoda keksitty ei-tosi maailma. Jossa tapahtuu taikuutta ja jossa on hahmoja jotka eivät ole todellisia.
2: Toisaalta suurin osa kitchistä tiivistyy hyvin tiukasti määriteltyihin aiheisiin ja kuvannustapoihin. Ja nämä eivät itsessään ole epätosia. (Minä olen itse asiassa ottanut kitchmäisiä valokuviakin.) Tämä on kuvattu hieman erikoisesti "30 Rock" -komediasarjassa jossa rikkaiden määrättyä statusesteettistä taidetta lähestytään siten että Donaghue määrittelee statementinomaisesti että "We know what Art is: it’s paintings of horses!" Tosin hän täsmentää viimeisellä tuotantokaudella että taide on tätä laajempi. "The horse is one of only three appropriate subjects for a painting, along with ships with sails, and men holding up swords while staring off into the distance." Nämä kaikki ovat todempia ilmiöitä kuin Gandalf harmaan velhoilut. Mutta silti mainitut maalaukset ovat kitchistä kitcheintä.

Toisin sanoen ei ole ilmiselvää että kitchissä ei olisi totuutta. Totuusarvon muuttaminen ei muuta teosta kitchiksi tai siitä pois. Tämä prosessi on toki vain yksi noista kolmeasta. Mutta käytetty prosessi on sellainen että sen voi tehdä joka ikisen mainitun kohdan kohdalla uusiksi. Ja on varsin helppoa todeta että kaava ei toimi jos sitä katsoo yhtään lähemmin.

Taustalla on syviä filosofisia ongelmia.

Ei pelkästään se, että tuossa määritelmässä muistutetaan siitä että Platon viittaa kolmeen asiaan, hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Mutta sitten asioita kuitenkin kombinoidaan niin että niitä on vain kaksi kerralla. Kolmannen muuttujan rooli ja sen puute jäävät avoimeksi. Tarkemmalla analyysillä tämä voitaisiin ohittaa. Voitaisiin vaikka miettiä sitä kitchpornon yhteyttä maailmaan. Ja todeta että kenties on todellakin syytä erottaa pornografia ja erotiikka toisistaan. (Itse tosin edustan näkemystä jossa erotiikka on enemmänkin pornografiaa jonka kohdeyleisönä ovat naiset.) Tämä on lähinnä referoinnin pinnallisuutta, huolimattomuutta ja älyllistä laiskuutta. Tämä ei ole vielä kovin vahva kritiikki sille että lähestymistapa olisi huono tai väärä. Moite kohdistuu tälläisissä tilanteissa enemmän filosofiin kuin filosofiaan.

Eikä pelkästään siksi että tosiasiassa kauneus, totuus ja hyvyys ovat hyvin vaikeasti määriteltävissä ja kysymys muuttuu helposti makuasiakysymykseksi. Sellaiseksi jossa vastaesimerkki ei kelpaa. Koska jos se moittii teoriaa niin sitten esimerkki vain ei oikeasti tai aidosti kuvaakaan tilannetta ; Platonin ajatuskolmikon eräs haaste onkin siinä että se antaa helposti konkreettisilta tuntuvia käsitteitä joiden sisältö on ilmselvä yksilölle itselleen, mutta ulospäin ne näyttävät makuasioilta. Ja tätä kautta platoninen ajattelu johtaa helposti relativismiin, eli siihen että näkökulma asian luonteesta johtuu siitä kuka sitä katsoo ja kuka ei. Tämä on usein ongelma koska Platoniin turvaudutaan juuri koska ei pidetä relativismista. Tämänlaiset ojat huvittavat minua jossain määrin. Mutta ne kertovat ehkä kuitenkin enemmän siitä että asiat ovat vaikeita ja suuri osa ihmisistä ei tee tätä analyysiä hyvin, tarkasti tai oikein. Joten vika ei olisi kuitenkaan teoriassa vaan aiheen vaikeudessa ja ihmiskunnassa.

Syvä itse filosofiaa koskeva ongelma on juuri siinä että voidaan selittää että Tolkienin "Sormusten Herra" kertoo jotain syvällistä totta. Että sen valehtelu ei ole "oikeaa valehtelua". Ja samoin voidaan sanoa, että kauniit maisemakuvat - jopa valokuvamuodossa olevat - ovat kitchiä koska niissä valikoidaan puolueellisesti oleellinen totuus.
1: Ja propaganda on kitchin läpitunkemaa samasta syystä. Ei siksi että usea ihminen näkee että hänen ideologiansa tiedottaa kun taas valheelliset ideologiat harjoittavat propagandaa. Tosiasiassa kitchiytyminen näkyy myös "hyvien" arvotoitotuksessa. Kun tiedottaja nimenomaan kokee että hän levittää Totuutta ja yleisökin luukee katsovansa Totuutta, niin miksi he sitten viehättyvät propagandasta joka on Totuuden antiteesi?

Tämänlaiset vastaukset toimivat niille joille älylliset oikotiet ovat mieluisia. Sillä tämänlainen rakenne on ad hoc. Ja karkeasti sanoen filosofit ottavat perustelurakenteisiin usein esteetikon otteita. Ja tällöin ad hoc -selitykset viittaavat siihen että asiaa puolustetaan tosiasioista huolimatta eikä niiden avulla. Tämänlainen ratkaisu on jotain jolla voi pelastaa teorian "totuusmahdollisuuden" (mahdollisuuden sille että se on tosi ja sitä ei tarvitse hylätä) mutta ratkaisutapa on ruma ja epäesteettinen. Käsienheiluttelu ei ole kauneinta päättelyä mitä on.

Siksi pidänkin noita vastaesimerkkejä tärkeinä. Ne tuovat esiin prosessin jota voidaan soveltaa eri tavoilla monessa eri kohdassa Platonin arvostamaa "kolmikkoa". Varsin simppelillä keinolla voidaan generoida hirvittävä määrä vastaesimerkkejä. Jos teoriaa vastaan on helppo rakentaa tuollainen "vastaesimerkkikone" joka sitten johtaa ad hoc -sarjalla puolustautumiseen, tiedetään että teoria on vähintään sellainen että sen kanssa erimieltä oleminen on helppoa. Kenties jopa suositeltavaa. (Minusta hyvin suositeltavaa.)

Itse lähtisin korjaamaan tilannetta muuttamalla sitä psykologiseen suuntaan.

Olen hieman pyöritellyt ajatusta jossa käytetään esteettistä teoriaa jossa korostuu se, että on jaettava erikseen tyylitajuttomuus ja tyylittömyys. Sain tähän kimmokkeen YouTubekanava "School of Lifen" videosta "Bad Taste". Nautin School of Lifeni "suolan kanssa". Se on monin paikoin "hieman turhan runollinen" kanava minun makuuni. Mutta se tarjoaa vähintään idean jolla estetiikkaa voidaan lähestyä tavalla joka on ei-platoninen. Se on toki sen sijaan medikalisaatiota sellaisella tavalla jossa "kyökkipsykologia" -termin ylikäyttäminen voi olla tarkoituksenmukaista.

Lyhyesti sanoen teoria korostaa sitä, että relativismi on hylättävä. Kun ihmiset puhuvat arvoista, niin se että hyvästä ja huonosta mausta puhuminen on asiatonta tuntuu älylliseltä laiskuudelta. "That seems too easy and lacking  ambition". Siinä hyväksytään että eri ihmiset viehättyvät ja etääntyvät eri asioista. Ja tämä näkemysero johtuu siitä että ihmiset ovat "eri tavalla rikki". Video nojaa kompensaatioteoriaan jonka mukaan jokainen ihminen on ideaalitilassaan tasapainossa ja käytännössä jokainen on vähintään hieman epätasapainossa. Ja taiteella, sisustuksella, pukeutumisella, taiteella ja kaikella muulla vastaavalla kompensoidaan. Eli ihmiset hankkivat taidetta joka vetoaa siihen mistä heillä on erityisesti puute. "Viral theory of compensation ; We are all a bit unbalanced inside and get attracted to styles in the world that promise to compensate us for the thing we are lacking within." Huonossa maussa ei siis ole kyse jonkin hyvän asian puutteesta vaan liioittelusta. "In every instance of bad taste we're looking at the of overeager embracing of a good quality, like sweetness, freedom, fun or prosperity that was once on a very short supply." Syynä ei ole maun puute vaan trauma. Ihminen ei olekaan paha vaan trauma, jota yritetään korjata. Jonka vuoksi ratkaisu ei ole tieto vaan poliittinen päätöksenteko ja yhteiskunnan järjestäminen niin että ihmiset eivät saisi (kovin paljoa) traumoja.

Sen vuoksi pornon katsomista ei selitäkään ideaalikolmikko vaan se, että henkilön seksuaalielämä on jotenkin puutteellista tai epätyydyttävää. Samoin jos ihminen on sisäisesti makaaberi hän voi täyttää ympäristöään rauhoittavalla kitchillä. Kiireiset ja stressaantuneet haluavat yksinkertaista ja rauhoittavaa.
1: Siitä miten itse luotan tähän kompensaatioteoriaan saa jonkinlaisen arvion sitä kautta, että olen nähnyt että maat joissa on yhtenäiskulttuuri luovat etatistisesti uskontonsa näköisen yhteiskunnan. Mutta sitten maissa joissa on uskonnonvapaus - ja tätä kautta by definition jonkinlainen monikulttuurisuus - niin uskonnot näkyvät pääasiassa lieveilmiöidensä kautta. Ja nämä lieveilmiöt ovat tämän uskonnon keskusideaalien antiteesi. Zen -meditaatiosta innostuneet näkyvät siksi rauhatonmielisyyden kautta. (Ja kristinusko on rakkauden uskonto, so there.) Luotan että tässä on jotain. En usko että siinä on kaikki.

Psykologismin lisäksi selityksessä on Aristoteelinen maku. Tarkalleen ottaen siinä korostetaan Aristoteleen "kultaista keskitietä". Aristoteles tunnetusti irtautuu Platonin idealismista ja lähestyy asioita hyvin eri tavalla kuin Platon. (Tosin hänkin lähestyy asioita transcendentalian kautta. Mutta sävy on oleellisesti erilainen.) Platonin ideaalimaailman ja idealismin yhteys on tässä ei-satunnainen. Moraaliset teot määrittyvät suhteessa tiettyihin periaatteisiin jotka joko toteutuvat tai eivät toteudu maailmassa. Tämä malli on ideaali. Ja se on sitä mitä "objektiivinen totuus" ja "objektiivinen kauneus" ja "objektiivinen moraali" heijastavat. Sen vastapooliksi voidaan ajatella vaikka, no, relativismia.
1: Olenkin siksi hieman huvittunut siitä että "Takkiraudassa" vastustetaan idealismia. Domeenispesifisti, tietenkin. "... tekstistä näkee, että hän on idealisti, ts. hän olettaa, että on olemassa jokin ideologia, jota seuraamalla saavutetaan paras mahdollinen yhteiskunta. Mutta konservatiiville tällainen ajatustapa on vierasta." Kovin koherentti ole hän ei.

Idealismissa on tietenkin helppoa antaa vaikka kolme kriteeriattribuuttia ja sen jälkeen on vain eri tapoja olla tyylitajuton eli tyylitön. Mutta aristoteelisessa asenteessa mukaan tulee kohtuuden ajatus. Ja näin ollen voidaan nähdä että tosiasiassa on nähtävissä että joku joka ei mieti pukeutumistaan voi pukeutua tylsästi. Ja hän on tyylitajuton. Mutta sen sijaan kadulla prostituoituja "pimppaavat" parittajat jotka ottavat koristeita ja liioittelevat niiden määrässä niin että lopputulos on esasaarismaisen yliampuva ja/tai/eli peräti kaamean ruma. Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju.
1: Jokin jota hauska "earthling 101 -kurssi" kuvaa nimellä "pomp". Tälle "pompille" video muuten antaa naturalistisia sisältöjä vaikka kauneus ja etiikka monesti yritetään kieltää ja selittää että Platonin kolmikko on totuus ja että tiede voi tutkia vain Totuutta. Tai jotain.

Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju. On siis pakko nähdä tyylitajuttomuus muutenkin kuin '"kyllä-ei" -"binaarina"'. (Joka on pakko kietoa heittomerkkeihin.) Kohtuus on "harmaasävyinen asia". (Joka on klisee ja siksi rumaa perustelua.) Näin ollen voitaisiin jopa katsoa että hyvän tyylin lisäksi olisi tyylitajuton banaalius että huonoa makua edustava makaaberius.

Kaiken tämän jälkeen voidaan päästä siihen hyvään huonoon makuun.

Jos mietitään lamantiineja, se ei ole epäonnistunutta taidetta. Se nojaa enemmänkin tahalliseen tyylirikkoon. Ei tahattomaan tyylirikkoon. Tämä tarkoittaa sitä että vitsi paitsi tekee tyylirikon ja tämä on taiteilijan intentioissa, niin tämä viesti tuodaan esille sellaisella tavalla että teokseen tutustuva ymmärtää että taiteilija on tiennyt tekevänsä tyylirikkoa.

Kun lapsenomainen tyyli ja aikuismaiset aiheet yhdistetään naïviin piirrosjälkeen tuotoksessa ja näillä kuitenkin kuvataan lapsilta kiellettyjä sisältöjä, voidaan tietää että ollaan hyvän huonon maun lähellä. Ja tällöin ei voida puhua kitchistä, makaaberiudesta, raakuudesta tai vastaavista. Tässä kyseisessä tapauksessa on pakko puhua huumorista. (Huumori on defenssi.)

Kuinka kristittyjen Jumala ei ole utilitaristi

Utilitarismissa ajatellaan suurinta hyötyä. Tämä on hyvin mielenkiintoinen ajatus, koska se ei ilmene usein samalla tavalla kuin "periaatekeskeisempi" moraalilakien idealismi. Se voi vastata esimerkiksi niihin vastaväitteisiin joita on esitetty Immanuel Kantin kategoriselle imperatiiville. (Toki moraalisissa kysymyksissä vastaesimerkit ovat haasteellisia koska ne voivat kertoa että meidän tulisi tehdä jotain jota emme muuten tulisi ajatelleeksi. Tai sitten epäintuitiivisuus todella kumoaa moraalilain toimivuuden.)

Kantin kategorisessa imperatiivissa on kysymys periaatteista joita tulisi noudattaa niin että ne voisivat olla yleinen laki. Ja tässä vastaan tulee helposti tilanteita joissa valehtelun välttäminen olisi otettava kategorisesti ja tätä kautta pitäisi ilmiantaa omalla ullakolla olevat juutalaiset natseille sen vuoksi, että natsi kysyy ja olisi väärin valehdella hänelle.

Utilitarismissa katsotaan kokonaishyötyä. Joka on toki itse asiassa sekin hyvin periaatteellista ja ideaalia. (Koska utilitarismi sellaisenaan ei joko määritä mitä hyvä on tai määrittelee sen idealistisesti vaikkapa nautinnon maksimoinniksi. Se on niitä järjestelmiä jossa kun ensin tiedetään mitä hyvä on, niin sitten sen ajattelutapa opettaa miten sitä maksimoidaan.) Mutta tässä on kuitenkin kokonaisuutena enemmän joustonvaraa. Jopa niin että joistain periaatteista voidaan antaa periksi vaikka niitä kunnioitetaankin. Utilitaristi esimerkiksi voi nähdä viattomien rankaisemattomuuden arvona - tai ihmisen oikeuden elämään - sinänsä, mutta tästä huolimatta jos enemmistön etu ja utiliteetti niin vaatii, voi olla tarpeen uhrata viaton vaikka teloitettavaksi jotta julkinen peloite pitäisi ihmiset lainkuuliaisena. Selvästi riskit ovat hyvin toisenlaisia. Jos Kant ei jousta kun pitäisi, utilitaristi joustaa kun ei pitäisi.

Olen ajatellut että utilitarismi olisi kenties "modernille kristitylle" sopivin maailmankuva. Syynä on se, että utilitarismi on "pragmaattista" juuri sellaisella ideaalit kätkevällä tavalla kuin moni kristitty on. (Toisaalta aika moni kristitty on joustamassa periaatteistaan ilman tunnontuskia joten tämäkin asia hoituu tätä kautta. Tosin tämänlaisiin syynä on varmasti "ihmisyys" eikä "ideologia".) Kristinusko on toisaalta myös filosofisemmalla kulmalla jotain joka auttaa Pahan ongelman kanssa ; Itse asiassa utilitaristista ajattelua voikin nähdä pahan ongelman ratkaisuissa joissa viitataan siihen että vaikka vapaasta tahdosta on enemmän hyötyä kuin siitä että sitä ei ole ja nykyisiä pahuuksia ei tapahdu. Ja jopa niin abstrakti ajattelutapa kuin "paras mahdollinen maailmakin" pitää sisällään sitä että kaikkihyvä voi joutua tekemään kompromisseja.

Tässä asenteessani on vain se virhe että se ei oikeastaan toimi. Jos ajatellaan kaikkihyvää ja kaikkivaltiasta Jumalaa, on käytännössä varmaa että hän ei voi olla utilitaristi. Jos Hän tekee kompromisseja - kuten kovasti näyttää, edes kristityt eivät kiistä maailmassa olevaa tuskaa ja onnettomuutta - ne on tehty jollain muulla tavalla kuin utilitarismin keinoin.

Syy tähän on tavallaan yksinkertainen. Kristillisessä etiikassa on nojattu ajatukseen siitä että Jumala rakastaa. Jeesus paransi sairaita ja auttoi oikein mukavasti arkielämässä. Näissä viestinä oli esimerkiksi se, että jos jollakulla on paljon, jakamalla riittää useammalle. Jeesus ja Jumala ovat yhtä siinä mielessä että heidän arvonsa ovat saman Jumalan eri persoonien arvot. Tämä tarkoittaa sitä että voidaan vetää ajatus siitä että Jumala kannattaa eettistä periaatetta jossa esimerkiksi jos voidaan ruokkia nälkäisiä niin se voidaan tehdä.

Utilitarismissa kompromissin takana on Peter Singerin kuvaama periaate "the point of marginal utility". Tämä periaate tarkoittaa sitä että jotain hyvää ei lisätä siinä vaiheessa kun sen lisää tekeminen kuluttaa resursseja tai muita niin että vastaan tulisi enemmän muita haittoja. (Jos voit pelastaa mummoja kuolemalta, se on kaunista, paitsi jos sairaaloiden budjetit ohjataan mummoille niin että keskoset kuolevat kehtoihinsa.) Jumala taas on kaikkivoipa. Tämä tarkoittaa sitä että hän ei tosiasiassa uhraa mitään vaikka parantaakseen lepraisen. Enin mitä hän voisi tehdä olisi se että lepra katoaisi tyystin. Kaikkivoivalla olennolla ei ole "point of marginal utilityä". Jumalalla on kyky ja halu estää pahaa tapahtumasta, eikä Hänellä ole rajallisia resursseja joita hän uhraisi auttaessaan. Joten Jumala ei ole utilitaristi. (Ja koska kristityt ihmiset imitoivat Jeesusta tai pyrkivät tähän, ei kristitynkään pitäisi.)

Tämäntyylinen ongelma onkin jossain määrin tiedostettu teologien piirissä. Onhan Alvin Plantingakin todennut, että olisi vaikeaa kuvitella miten Jumala ei voisi luoda sellaista maailmaa jossa olisi yksi kristitty enemmän. Se tuskin kumoaisi vapaata tahtoa tai vastaavaa. Ja olisi ilmeisesti kristittyjen mukaan oikein hyvä asia, hyvyys lisääntyisi maailmassa tätä kautta. Tämänlaiset dilemmat viittaavat siihen että kristitty ei kenties olekaan utilitaristi.

Kenties kristittyjen olisikin oltava Kantin tyylisiä tiukkapipoisia moralisteja. Sellaisia joiden ei tarvitse miettiä mitään taustoja ja kompromisseja kun voi vaan lukea Raamatusta että "vihaa homoja".

Kyynisyyden muuttumisesta (ja vähän nihilismistäkin).

Katsoin "12 Monkeys" -televisiosarjaa. Siinä eräässä jaksossa USA:n salaisia tietoja vuotanut mies yritetään tappaa viruksella. Mies on asenteeltaan negatiivinen mutta äärimmäisen idealistinen. Hänestä on tärkeää tiedottaa asioista. Hän mieluusti vaarantaa henkensä jotta ihmiset saisivat kuulla mitä pahaa valtio tekee esirippujen takana. Sarjan aikamatkustajasankari taas välittää itsekin lähinnä maailman pelastamisesta, eikä hän välitä siitä mitä joku valtio tekee. Tietovuotaja on hämmästynyt siitä että hän kohtaisi itseään nihilistisemmän ihmisen. ; Itse asiassa kyseinen sarja on synkkä. Ja sitä kutsutaan nihilistiseksi ja kyyniseksi sarjaksi.

Tämä edustaa hyvin yleistä kulmaa. Epäluottamusta pidetään kyynisenä ja nihilistisenä. Tämä näkyy skeptikoiden maailmaankin ajatuksena että jo se, että kritisoi jotain on "nihilististä eli kyynistä". Henkenä on tietenkin se, että jos jokin maailmankuva antaa maailmaan merkitystä, niin sitten tämän maailmankuvan tosimaailman väitteitä koskevien asioiden moittiminen olisi merkityksen vihaamista. Yhteys on kuitenkin varsin heikko.

Jos mietimme "12 Monkeys" -sarjaa, se on asenteeltaan negatiivinen. Ihmiset eivät ole luotettavia, maailma on perseestä. Ja paras mitä voidaan on yrittää estää sitä olemasta yhtä perseestä. Kuitenkin niin tietovuotaja kuin aikamatkustajasankari ovat äärimmäisen idealistisia. Tietovuotaja uskoo hyvyyteen jota ei voi ainakaan sarjan maailmasta hevillä löytää tosiasiatasolla. Hän vuotaa Totuutta idealistisesti, oman henkensä tietoisesti vaarantaen. Tämä on nihilistin antiteesi. Samoin aikamatkustajasankari välittää vain lopputuloksesta. Lähes kaikki on hänelle vain "tehtävää". Hän on valmis siihen että kun hän saa maailmanpelastusprojektinsa valmiiksi, hän ajautuu aikaparadoksiin ja lakkaa olemasta. Hän on valmis tappamaan ihmisiä, mukaanlukien hyviä ihmisiä, jotta tämä maailmanpelastus voisi onnistua. Hän ei ole nihilisti. Hän on utilitaristi. Päämäärä oikeuttaa keinot ja kysymys on suuremmasta hyvästä jonka hyötyfunktion maksimointi on tärkeämpää kuin yksilöiden henki, terveys ja muut ns. ihmisoikeudet. Hän on nihilistin antiteesi. Jopa vahvemmin kuin tietovuotaja.

Sarjaa onkin hyvä läpikäydä kyynisyyden kautta.

Jos otamme antiikin kreikan "koirafilosofi" Diogeneen, meillä on käsissämme varsin mielenkiintoinen hahmo. Hän asui tynnyrissä, puhui vain lasten kanssa. Haistatti pitkät vallanpitäjille. Hän näyttää ihmiseltä joka näyttää keskisormea maailmalle hyvinkin vahvasti. Ja juuri tätä hän tekikin.

Mutta tavalla jota on vaikeaa ymmärtää nykyaikana. Nykymaailmassa eletään alakulttuuriklustereissa joita voisi kutsua vaikkapa "demografioiksi". Maailmassa vallitsevin yhdistävä piirre on kapitalismi ja kaupallisuus. Ja jokaisella eri demografialla on poliittisesti korrektisti lupa pitää oma mielipiteensä.

Ja mielipiteitä käsitellään jopa vapauden ja tasa-arvoisuuden käsitteinä siten että jokainen näistä olisi samanarvoinen. Ja maailmassa meneminen on sitä että nämä tasa-arvoiset mutta kuitenkin sisäisesti hyvin klusteroituneet ja tiukkapipoiset alakulttuurit, sitten dissaavat toisiaan omista mukavista lokeroistaan. He lähinnä katsovat alas, eivätkä elä asennoitumiseltaan sen kummempaa elämää kuin muissakaan lokeroissa. ; Monessa alakulttuurissa korostetaankin sitä, että heidän moittimisensa ja dissaamisensa on selvästi virheellistä ja väärin tehty, koska he ovat tavallisia ihmisiä juuri kuten kaikki muutkin!

Tämä alakultturisoituminen kasvattaa sosiaalista kätevyyttä oman alakulttuurin sisäpuolella ja vähentää sitä sen ulkopuolella. Ihmiset näyttävät keskisormea maailmalle tässä asenteessa. He eivät muutu itse eivätkä muuta maailmaa prosessissa. Sen sijaan he osoittavat sen, missä jengissä he ovat ja keiden ihmisten parissa he viihtyvät. Tässä kenties ollaan ilkeitä mutta kuitenkin perimmäinen tavoite on sosiaalinen kätevyys. Halutaan selkääntaputuksia niiltä ihmisiltä jotka koetaan relevanteiksi. Ja näin vihollisuus on vain yksi keino suunnata negatiivisia asenteita tavalla jotka tukevat oman alakulttuurin sosiaalisia konventioita. He ovat kyynikoita sanan nykyisessä mielessä. He eivät rakenna, vaan repivät. (Ja tässä maailmassa vasta-argumenttia ei nähdä haasteena vaan hyökkäyksenä.)

Diogenes ei tehnyt tällä tavalla. Hänen kaiken toimintansa ideana oli nimenomaan välttää sosiaalista mukavuutta. Hän ei mennyt seuraamaan ideologiaa joka olisi hänelle itselleen helpoin ja mukavin. Hän ei "vain heiluttanut keskisormea ihmisille". Diogenes oli sitä mieltä että järki on vahvempi kuin tunteet. Että rohkeus on tärkeämpää kuin omaisuus. Ja että sosiaaliset konventioita vastaan on syytä taistella kaikkialla. Ja hän ei tehnyt sitä siksi että se oli helppoa, vaan juuri siksi että se oli vaikeaa.

Diogenes näki että tunteiden seuraaminen oli helppoa. Rahan tavoittelu on helppoa. Ja sosiaalisten konventioiden tavoittelu on helppoa. Mutta ne tekivät elämästä mutkikasta. Diogenes tavoitteli yksinkertaista elämää, jota ei voinut kuvata mukavuushakuiseksi. Se, mitä yleensä tavoitellaan onnellisuuden nimissä oli hänelle lähinnä jotain joilla elämää mutkistavat piirteet "lahjovat" meitä. Ja tekevät hyveellisen yksinkertaisen elämän vaikeaksi. Tämä teki hänestä antihedonistin, joka tavoitteli hyvyyttä ja hyvää elämää nautintojen yli.

Tässä mielessä "12 Apinan" ideaaliset sankarit ovat itse asiassa kyynisiä sanan alkuperäisessä mielessä. Ja tässä kulmassa niissä ei välttämättä olekaan mitään moitittavaa! Ongelmana onkin tavallaan nykymaailma, jossa koetaan että onnellisuus ja hyvä elämä on juuri sitä että hankitaan elämään kaikkea sellaista mikä tekee elämästä mukavaa, vaivatonta ja kompleksista. Nykymaailmassa tämänlainen elämä on rikasta. Siksi uskovaisetkin, jotka korostavat sitä että eivät ole "kaupallisia", korostavat "sosiaalisuutta" ja "yhteisöllisyyttä" ja "onnellisuutta" siitä kun saa helpolla mielenrauhan esimerkiksi siten että käsittelee kuolemanpelon siten että kiistää koko kuoleman viittamalla helppoon kuolemanjälkeistoivoon. Paratiisiin joka on tietenkin äärimmäisen hedonistinen paikka. Täynnä musiikkia ja yhdessäoloa ja muita vastaavia iloja.

Vika ei olekaan sarjassa vaan ihmisissä. Itse asiassa klassisen (ja hienon) kyynisyyden asenteita voidaan nähdä myös Nietzschellä. Eli hahmolla jonka kautta "nihilismi" -sana on levinnyt käyttöön. Hänkin korosti että "lopun ajan ihmiset" hakevat halpoja huvituksia ja välttävät vaikeuksia. Hän korosti että kristinusko tukee tämänlaista pelkurin asennetta. Hän korosti että ollakseen aidosti iloinen ja onnellinen tulisi elää ponnistellen. Ja että aito hyvä elämä ja tuskan kokeminen ovat toisiinsa sidottuja sillä tavalla että jos haluaa elää aidosti onnellisena on tämän eteen pakko kokea myös tuskaa ja esimerkiksi tehtävä uhrauksia.

Kun joku moittii "12 Apinaa" -sarjaa nihilistiseksi, sen sanoo todennäköisesti ihminen joka on nihilistisempi kuin kyseinen sarja. Itse asiassa kyseinen ihminen on todennäköisesti niin nihilistinen että hän ei enää edes pysty käsittämään tätä. (Koska tämä käsittäminenkin vaatisi vaivalloista ponnistelua sen sijaan että voisi "vain olla mielipiteenvapauteen vedoten sitä mieltä mitä on ja tietää mitä nihilismi tarkoittaa lukematta koskaan ainuttakaan nihilismiä käsittelevää kirjaa, saati ymmärtämään sen sisällön päälle.")

A new Courtly Sonet, of the Lady Greensleeues

Olen katsellut "Tudors" -televisiosarjaa. Se on niitä sarjoja joiden kautta on hyvä lähestyä sellaista käsitettä kuin "historiallisuus" ja "autenttisuus". Tässä mielessä se on hyvinkin samaa sarjaa "Assassins Creed" -pelisarjan kanssa. (Jonka kohdalla typerin käymäni keskustelu on sellainen, että peliä syytettiin plagiaatiksi jostain japanilaisesta animesta koska molemmissa esiintyi samannimisiä aivan toisiaan muistuttavia hahmoja ja samanlaisia tapahtumia. Kuten tiedätte, Lorenzo de' Medici on tekijänoikeusrikkomus joka kohdistuu suoraan japanin kulttuuria vastaan.)

Asiaa on kenties hyvä lähestyä kyseisen kappaleen kautta. Kappale on toki monille tuttu "Sait multa kukkaset toukokuun" -häälauluna. (Se ei mainosta tiettävästi Kekkilää tai mainosta että kukkaset nousevat mullasta ja että multaa voi olla kukissa.) Englanninkieliset sanat ovat tietysti hitusen erilaiset. Ja ne on todellakin liitetty Henry VIII:n. "Tudors" -sarja suoraan vihjaakin tähän yhteyteen. Tässä tulkinnassa laulussa viitattu "Lady Greensleeves" on Anne Boleyn. Ja kappaleen ajoitus sarjassa onkin tässä mielessä hyvä ja perusteltu.

Englannin kuninkaalliseen historiaan erikoistunut Alison Weir on kuitenkin esittänyt "Henry VIII: The King and His Court" vihjaa että kappaleen sävellysrakenne perustuu italialaiseen sävellystekniikkaan jota ei vielä ollut Henry VIII aikana. Ja että kappale onkin todennäköisesti hieman Tudorin aikaa nuorempi, tarkalleen ottaen se olisi Elizabeth I aikainen. Ja Elizabeth I oli tunnetusti Henry VIII ja Anne Boleynin jälkeläinen. Ja näin sarja tekee yleiseen uskomukseen perustuvan anakronismin. (Joskaan se ei tietysti tarkoita että kappale välttämättä ei kertoisi Boleynistä.)

Mutta sarja ei kuitenkaan ole täysin ansioton. Tämän saa hyvin esille kun katsotaan Thomas Morea. Hän oli kristitty, suuri humanisti, "Utopia" -kirjan kirjoittaja ja tätä kautta myös utopia -käsitteen "alkuperä". Hänen kirjoituksensa eivät kannata väkivaltaa. Ja hän on jäänyt historiaan ja mielikuviin myös sen vuoksi että hän todellakin kirjaimellisesti kuoli ennemmin kuin antoi joustaa omastatunnostaan. Tämä sinänsä aito ja kunnioitettava rohkeus on luonut hänen ympärilleen glorian. Moni katsoo että More edusti tuoretta keskiajasta irtautuvaa hienoa ajattelua. Ja siksi "Tudors" -sarjassa esitetty kerettiläisen polttaminen on kohdannut syytöksiä. On esitetty että Thomas Morea ei saisi leimata. Kuitenkin Thomas More itse asiassa muistuttaa siitä että noitavainot ovat itse asiassa olleet renessanssiajan ja sitä uudemman ajan ilmiö. Mielikuvissa katolinen kirkko ja keskiaika ovat ne jotka olivat pahinta noitavainoaikaa. Mutta historia liittää ajan myöhemmäksi. Ja protestantit olivat pahimpia noitienpolttajia. Thomas More oli toki harras katolinen, mutta hänen historiaansa on jäänyt myös hänen erityisen väkivaltainen tapansa käsitellä kerettiläisiä. (Humanismin verisestä historiasta kerrotaan jostain sysytä melko vähän. Se ei ole oikein muodikasta.) Sarja on tässä autenttisempi kuin se idealisointi joka Thomas Moresta on jäänyt "viralliseen yleissivistykseen".

History Today kertookin Thomas Moren historiasta sellaisia puolia jotka muistuttavat siitä tosiasiasta että vaikka "Greensleeves" onkin romanttinen kappale, niin historia muistaa sen miten Tudorsien Henry VIII teloitti Anne Boleynin. Ideaalit eivät aina päde. Tämä sävy on kenties hauskaa muistaa niissä häissä joissa "Sait multa kukkaset toukokuun" esitetään. Ja tämän sävyn voinee tiivistää "Tudors" -sarjan ensimmäisen kauden finaaliin jossa Wolsey tekee itsemurhan. Selittäen miten "I have seen eternity, I swear, but it was in a dream and in the morning all was gone."

---

"Greensleeves" kappaleen originaali nimi on tämän blogauksen otsikko, "Greensleeves" on "vain" kappaleen vakiintunut nimi.

Stoalaisina ilman todellisuudentajua

Optimistit ovat ärsyttäviä. Tämä on itse asiassa sen verran yleinen reaktio, että optimistien puolella tämä tiedostetaan. Jari Sarasvuo on esimerkiksi tunnettu siitä miten hän suhtautuu kriitikoihinsa.

Fantasiakirjailija Vera Nazarian kertoo "The Perpetual Calendar of Inspiration" -kirjassa optimismin puolustuksen. Hän aloittaa huomiolla "People who are too optimistic seem annoying." Hän jatkaa että tässä on kysymys vääränlaisesta optimismista. "This is an unfortunate misinterpretation of what an optimist really is." Hän korostaa että optimisti ei ole denialisti, sokea tosiasioille tai elämän julmille tosiasioille. "An optimist is neither naive, nor blind to the facts, nor in denial of grim reality. An optimist believes in the optimal usage of all options available, no matter how limited. As such, an optimist always sees the big picture. How else to keep track of all that’s out there? An optimist is simply a proactive realist." Hän jaotteleekin optimismin ja pessimismin ongelmanratkaisukeskeisyyden kautta "An idealist focuses only on the best aspects of all things (sometimes in detriment to reality); an optimist strives to find an effective solution. A pessimist sees limited or no choices in dark times; an optimist makes choices." Lausumassa on jotain joka taatusti kelpaisi Jari Sarasvuolle.

Itse, näin tunnettuna kyynisenä synkistelijänäkin, kykenen huomaamaan että usein pessimismillä myydään apaattisuutta ja korostetaan omaa uhristatusta jossa kaikki mahdolliset ongelmat ovat jonkun muun syytä. Tämä on valinnan ja vastuun pakoilua. Ja tässä mielessä Nazarian ja Sarasvuo ovatkin hyvin oikeassa.

Lisäksi optimismi ymmärretään hyvin usein väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on Leibniz ja hänen "paras mahdollisista maailmoistaan". Voltairehan pilkkasi tätä mallia hyvinkin klassisen pahan ongelman kaltaisilla argumenteilla. Niissä ideana on se, että maailmassa on ikäviä asioita, jotka eivät vastaa niitä paratiisihaaveita joita ihmisellä on. Leibnizin maailmassa näin ei ollut. Kenties osuvamman - toki hitusen virheellisen mutta kuitenkin vähemmän väärän - tulkinnan saisi jos Leibnizin "paras mahdollinen maailma" tulkittaisiin "ainoana maailmana" ; Korostuisi ainakin se, että Voltaire oli idealistisempi kuin Leibniz. Ja siksi Voltairen kritiikki oli vähemmän relevanttia kuin mitä ensi vilkaisulla voisi luulla.

Kuitenkin myös pessimismi ymmärretään usein väärin. Pessimismi rinnastuu helposti likimain ainoastaan Schopenhauerin tyylinen todellisuuspakoiseen asketismiin, jossa omat halut nähdään  - vähän buddhalaiseen tapaan - jonain jossa elämäntahto ohjaa halujen avulla ihmisen kärsimään. Siksi todellisuutta paetaan ja halut minimoidaan jolloin syntyy ongelmia välttävä passiivinen asenne.

Kuitenkin jos katsomme kyynistelyn historiaa, voitaisiin hakea apua stoalaisuudesta. Siinä fortuna oli asioiden ytimessä. Kukaan ei ole tässä maailmassa immuuni epäonnenpotkuille. Tämän taakse nähtiin kohtalonomainen, täysin deterministinen ohjailu jossa kohtalo ohjasi ihmistä taviolla jotka olivat ihmisen itsensä kontrollin ulkopuolella. Stoalaisuuden ideaalissa ei kuitenkaan lannistuttu. Siinäkin tehtiin se mikä voitiin ja muu oli fortunan huomassa.

Ja tässä mielessä passiivinen pessimisti on idealisti samaan tapaan kuin stereotyyppinen optimisti ei tunnusta elämän rajuja realiteetteja ja on siksi idealisti. Molemmista löytyy myös pragmaattinen puoli.
1: Tosin usein tätä "pragmaattisuutta" käytetään omituisesti. Moni optimisti kannustaa ja väittää että he eivät ole todellisuutta kieltäviä. Mutta he kuitenkin tosiasiassa vähättelevät ongelmia ja suhtautuvat maailmaan hyvinkin naivin idealistisesti. Rehellisesti sanoen tämä ei ole pelkästään optimismissa ; Pragmatismin perusongelma näyttää aina olevan se, että se toimii "piiloideologisesti". ; Pragmaattisuutta ja ideologiattomuutta korostavat utilitaristiset konservatiivit ovat tunnettuja siitä että he eivät muista sitä että utilitarismissa "hyöty" on määriteltävä ennen kuin sitä kohti voidaan mennä. Ja että tämä on idealistinen valinta.

Se, mikä minua itseäni ärsyttää optimisteissa on se, että he ovat käytännössä stoalaisia ilman todellisuudentajua.

Sillä kun katsomme maailmaa, voimme huomata että silloin jos meillä on pieniä huolia, hakeudumme mieluummin optimistien pariin - tämä toimii ja psykologiatieteen mukaan se toimii juuri olemalla idealistista, todellisuuspakoista, positiivisuutta jossa mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja ei käsitellä realistisesti. He saavat meidät hyvälle tuulelle. Emme hakeudu pessimismin pariin jurottamaan, koska tämä latistaisi tuulemme. Kuitenkin sitten kun ongelmat pahenevat, ei voida olla huomauttamatta siitä että optimismi on haitallista masennuksessa. Optimistit pahentavat ongelmaa, ihan psykologiatieteen valossa. Jos isoissa vaikeuksissamme menemme optimistin luokse, teemme hallaa itsellemme. ~ Kaltaiseni kyyninen realisti sanoisi asian niin, että optimisti ratkaisee ongelmasi jos sinulla ei oikeasti ole mitään ongelmaa. Pessimististä ei ole hyötyä edes silloin. Ja pahinta on se, että jos sinulla on ongelma, voit aina optimismilla sitä pahentaa. Ja että optimismista on sitä vähemmän hyötyä mitä enemmän sitä apua tarvitsisi.

Siksi en siedä esimerkiksi eräässä nyt nimeltä mainitsematta jäävästä naistenlehdestä napattuun ideaan, jossa optimismia korostettiin arvokkaana koska optimistit onnistuvat olemaan stoalaisen asenteensa avulla illuusioita puhkovia. Että jos ravintolan hidas palvelu ärsyttää, optimisti voi helpottaa oloa paljastamalla oman ärsyyntymisen pikkumaisuudeksi. Tämänlainen optimismin vaikutus on toki mielestäni totta, mutta se toisaalta juuri alleviivaa sitä että optimismin korostaminen kaikissa elämän ongelmissa muuntuu helposti ongelmien vähättelyksi. Jotkut ongelmat ovat omaa pikkumaisuutta, ensimmäisen maailman ongelmia. Aitojen katastrofien rinnastaminen näihin pikkumaisuuksiin on kuitenkin syvä ja halveksuttavaa suhteellisuudentajuttomuutta.

Jos ei Chicago tule ratsupoliisin luo on ratsupoliisin...

Tämä ei tosin ole Chicago. Tämä on Sörnäinen.

Ratsupoliiseissa on jotain erinomaista. Hevonen ei luultavasti ole toimivin peli urbaanissa maisemassa. Lisäksi hevosten sontiminen lienee ongelmallinen piirre aikana jolloin jokakeväinen koirankakkakeskustelu ja koirankakkojen muovipussittaminen noin yleensä kuuluvat osaksi kaupungin Järjestystä. Mutta tästä haisevasta vastalauseesta huolimatta huolimatta millään muulla poliisilla ei ole samanlaista charmia - ne voivat korkeintaan tavoitella auktoriteettia tai karismaa, noita charmin käytännönläheisempiä pikkuserkkuja.

Ja ainakaan minä en ole aivan immuuni tälle. Seurasin jopa nuorempana televisiosarjaa "Chicagon ratsupoliisi". Siinä ideana oli se, että ideaalinen naïviuden asteelle idealistinen mutta lähes supersankaritasolle kompetentti ratsupoliisi Benton Fraser tuli kuuron Diefenbaker-sutensa kanssa kyyniseen Chicagoon selvittämään isänsä murhaa. Ja siinä sivussa ison liudan muitakin rötöksiä.

Sarjaa ei sen pyörimisaikana osattu luokitella kovin siististi. Koska se ei ollut siististi luokiteltava sarja. Se oli draamaa, poliisisarjaa, sankarikertomusta, toimintaa ja komediaa. Kenties eniten komediaa ; Fraserin hahmo oli idealistisuudessaan ja kyvyissään jotenkin niin erinomainen että hän oli naurettava. Mikä erikoisinta, jotenkin tämä tapahtui ilman, että hahmon charmi rikkoutui komediallisuudesta pätkääkään, itse asiassa päin vastoin! ; Fraserin kuvaavia piirteitä olvat esimerkiksi se, että hän saattoi pudota roskasäiliöön saamatta edes tahroja vaatteisiinsa. Hän saattoi jäljittää jonkun alkuperän maistelemalla ja haistelemalla jälkiä - tai haistelemalla rotan hengityksestä minkälaisilla mausteilla varustettuja roskia se on syönyt ja saada täten yhteyden rikolliseen. Ja hän oli muutenkin atleetti sellaisella tavalla joka on suotu vain supersankareille ja komediatähdille. Kaikki naiset lankesivat häneen, mutta hän itse ei koskaan näyttänyt huomaavan tätä.

Vakavampi puoli sarjasta sitten käsittelikin konfliktia kyynisen Chicagon ja näiden ideaalien välillä. Lisäksi sarjassa oli pieni mielenterveysteema. Fraser kun näki kuollutta isäänsä. Isäänsä, joka oli joskus hyvinkin avulias ja toisinaan absurdin hyödytön. Äänien päässä kuuleminen ei häirinnyt Fraseria joka oli niin kompetentti että hän tiesi että kummitus oli aito. Hän olikin enemmän huolissaan isänsä mielenterveydestä. Hän lienee ainut joka on kysynyt aavenäyltä että "Are there any psychologists in the afterlife? People who can help you?"

Tämä alustus on tarpeen. Sillä minä olen Chicago ilman ratsupoliisia. Jos ratsupoliisi on joskus ollut, eli olen ollut naïvi idealistinen lapsi, niin sitten ratsupoliisi on lähtenyt. Mahdollisesti Chicagoon, joka ei tässä tilanteessa ole minä. Kenties minä olen se kuollut isä, joka kaipaa psykiatria. Tai 9. 9. 2013 "Savon Sanomat" josta löytyi lausuma "Yhdenkään lapsen ei pidä jäädä auton alle, ennen kuin hidaste tai liikennevalo saadaan koulutien varteen." Sovelias aika on vasta sen jälkeen.

Syynä on se, että minulla ei mene hyvin. Tarkalleen ottaen jos minun pitäisi vastata kysymykseen "miten minulla menee?" tai "Mitä minulle kuuluu?", vastaus olisi "Ei mene mitenkään, ja yleisesti ottaen meille kuuluu ilmamassan värähtelyjä taajuusväliltä 20-20000 Hz, jota ei rehellisesti sanoen kiinnosta vittuakaan ryhtyä analysoimaan tarkemmin, että mitä inisevät ja vointia kyselevät kenties." Vastaus on rehellinen. Ja tässä huomiotaherättävää on se, että harva osaa huolestua tämänlaisesta. Koska jos ihminen kirjoittaa hassuja tai edes vähän hassulta vaikuttavia juttuja, ihmiset ajattelevat, että jutunkertoja on iloinen. Vitsien värkkääminen on kuitenkin puuhaamista, joka ei vaadi iloista mieltä - aika usein päinvastoin.

Ja virhe onkin samantapainen kuin se, jossa ajatellaan että kirjakaupanpitäminen on rentouttavaa toimintaa kun voi lukea niin paljon kaikki päivät. Samat ihmiset tuskin menevät kuitenkaan vaatekauppaan selittämään siitä että miten mahtaa olla mukavaa kun he voivat pukeutua kivoihin vaatteisiin kaikki päivät. Että varmaan tosi piristävää, hauskaa ja rentouttavaa. Todellisuudessa vaatekaupanpitäjä etsii minimipalkalla sopivaa päällepantavaa ärtsylle sotanorsulle jonka sukupuoli jää arvailujen varaan. Kaikki päivät. ; Juttujen rakentaminen voi olla vastaavaa kuin se, missä rauhaton ihminen hakeutuu harrastamaan meditointia. Ei siksi että on sisäisesti rauhallinen ja luonnollinen. Vaan juuri siksi että ei. Eikä vain voi olla. Tässä tapauksessa juuri näin on.

"Ei minkään kuuluminen" on tietysti siitä hyvä, että se ikään kuin luo lempeyttä olemukseen ja toimintaan. Joka johtuu siitä että ihmiselle jolla tuntuu olevan tunnerekisterin perustasolla pelkkiä negatiivisia tunteita, "ei minkään kuuluminen" tarkoittaa sitä että "ei ole vihaa". Ei tee mieli hakata ketään tiilellä naamaan. - Keino joka tunnetusti on kätevä lopettamaan turhanpäiväistä keskustelua. ; Nyt olo on sellainen, että jos joskus on ollut sellainen olo että kohta joku kuolee, vaikka se olisi itse. Niin nyt olo on sellainen, että kukaan ei kuole - ja se en ole edes minä.

Tätä voisi kutsua siirtymänä Nietzscheläisestä tuskan ja puurtamisen maailmasta Schopenhauerin tuskien välttämisen maailmaan. Joku voisi kutsua sitä masennukseksi, tai vähintään joksikin johon pitäisi kysyä apua kallonkutistajalta. Olisi vain mielenkiintoista tietää että apua mihin ; Jos ongelmatilani on se, että en kykene keksimään mitään asiaa jolla olisi väliä. Niin ratkaisuksi ei löydy mitään koska en saa päähäni mitään sellaista syytä tai vaikutusta jolla olisi mitään väliä. ; Tässä vaiheessa olen tehnyt vain sen minkä pitää. Eli ollut rikkomatta rutiineja. Minulla ei ole kuin toimintakykyni. Monin paikoin ällistyttävä toimintakykyni. Jos se tekee minusta komediallisen hahmon, niin olkoot. Tämän verran minussa vielä on ratsupoliisia.

Surrealismi pseudoabsurdismina

"In ordinary life a situation is absurd when it includes a conspicuous discrepancy between pretension or aspiration and reality: someone gives a complicated speech in support of a motion that has already been passed; a notorious criminal is made president of a major philanthropic foundation; you declare your love over the telephone to a recorded announcement; as you are being knighted your pants fall down."
(Thomas Nagel, "The Absurd")

Olen melkoisen outo. Lisäksi ajatusmaailmaani ovat vaikuttaneet sellaiset kaunokirjalliset tuottajat kuin Daniila Harms ja Franz Kafka. Olen härömielinen, vandaalimielinen, hullujen ja eksentrikoiden ystävä. Lisäksi olen "paatunut naturalisti" ja skeptikko. Nämä sopivat karkeasti sanoen melko huonosti yhteen. Yhdistäviksi teemoiksi voi kaivaa lähinnä Camusin tyylisen absurdia korostavan intellektuellismin. Jolla onkin syviä vaikutuksia. ; Tästä seuraakin helposti päätelmänä joko se, että eläisin joko jonkinlaisessa kaksoisstandardissa. Tai sitten eläisin jonkinlaista nihilistin arvotyhjiöelämää. Tämä ei kuitenkaan karkeasti sanoen pidä paikkaansa. En ole myöskään mikään übermench, zeniläinen tai irrationalisti. Niissä on aavistus jotain oleellista, mutta nähdäkseni ei riittävästi. Siksi olenkin "vain surrealisti".

Tarkalleen ottaen sellaisella tavalla jonka käsittämiseksi on hyvä katsoa Thomas Nagelin käsityksiä absurdismista. Hän ei nimittäin kaupittele näkemystään surrealismina, mutta näkisin että hänen mallinsa on itse asiassa pseudoabsurdia ja että olen tässä kohden hänen linjoillaan monessa kohdin. ; Aivaan alkuun laittamani lainaus näyttää tietysti jo tietä sille että hän ei näe absurdia missä tahansa. Siinä missä mielestäni universumin näkeminen aidon absurdina tarkoittaisi sitä että vaikka aamukahvi nähtäisiin absurdina, hän selkeästi liittää absurdin yllättävyyteen, kaksoisstandardissa elämiseen, epäonnistumiseen, hairahtumiseen, erehtymiseen ... Nagelin absurdi lähentelee merkityksettömyyden sijasta jotain sellaista jota kutsuisin kyynisyydeksi, pessimismiksi tai ironisuudeksi.
1: On muuten merkittävää että Nagel korostaa absurdia. Hänen ajatuksensa sopivat nimittäin jossain määrin yhteen Intelligent Designin kannattajien ajatustapojen kanssa. He korostavat Nagelin tärkeyttä ja läimivät häntä selkään vaikka hän on ateisti. Sillä he kokevat tässä lujaa yhteyttä jossa soditaan oleellista asiaa vastaan. Sielukonseptin pelastaminen pahoilta neurologeilta on oleellista. Lisäksi kun muistetaan että ID;n ytimessä on denialismi - tai kuten he sen sanovat "eliminatiivinen päättely prosessi" tai Dembskin tapauksessa "eliminatiivinen filtteri" - jossa luonnolliset elementit korostetaan huonoiksi selityksiksi, on selvää että ID:n Suunnittelija on absurdin ytimessä. Sehän on määritelmällisesti jotain joka ilmentää Suunnittelua joka ei sovi luonnonlakiin tai sattumaan tai muuhun luonnontieteellisen Järjen konseptiin. Ja jonka tarkoitusperistä ja luonteesta, tietoisuudesta tai oikein muistakaan ominaisuuksista ei voida saada mitään tietoa. ID on absurdi, ei vain surreaali vaan lähtökohtaisesti ihmisen elämän kannalta irrationaalinen, ja siksi se on täysin sovelluskelvoton esimerkiksi etiikan kannalta.
___1.1: Toki on pakko myöntää että oikeasti ID:läiset moittivat "darwinismia" nimenomaan nihilismistä ja korostavat että ID on tärkeä eettisyyden kannalta, että se suojaa darwinismin kylmyydeltä ja julmuudelta. Mutta tämä johtuu siitä että  ID:läiset ovat kaksoistandardi-absurdeja. He eivät halaa nihilismiään ja seuraa premiseejään loppuun asti, eli päättele että etiikasta ei voi tietää kun on Suunnittelijakysymyksen ulkopuolella ja tämä jää siksi perustelemattomaksi tyhjäksi oletteluksi. Nagel otetaankin käyttöön lähinnä koska tämän sanat sopivat joltain osin ID:n retoriikan osasiin ja sitä kautta yritetään epätoivoisesti luoda tilaa sielukonseptille joka sekin itsessään taas on ID -kysymyksen ulkopuolella. Sillä teknisesti ottaen ID on kysymys siitä olemmeko eräänlaisia robotteja vai emme, sielu ei ole välttämätön konsepti tässä yhteydessä.

Nagel on toki luultavasti tarkoittanut että tarkasti katsoen jokainen piirre olisi tämänlainen. Että aamukahvissa olisi esimerkiksi itsepetosta, kun haluan itse olla pirteä mutta käytänkin tässä kävelykeppejä. Tai vähintään siinä että en ole enää aikoihin juonut kahvia ollakseni pirteä vaan sen takia että pääni ei olisi kipeä. Tästä huolimatta hänen esimerkeistään jää vahva mielikuva siitä, että tosiasiassa absurdi ei olisikaan maailman syvin olemus, vaan se olisi jonkinlainen attribuutti joka lymyäisi yksityiskohdissa. Tässä mielessä pidän lausuntoa surrealismin - ainakin oman surrealismini - ytimessä.

Nagel ei siis esitäkään että maailma olisi absurdi vaan että ihminen tekisi siitä sellaista. Eli absurdius johtuisi siitä että maailmassa on ylitsepääsemätön ero tavoitteiden, tavoiteltavuuden ja saavuttamiemme asioiden välillä. Onkin selvää että maailma jossa elämme on ylitsepääsemättömästi auki epävarmuudelle ja kyseenalaistamiselle. Epävarmuus taas johtaa siihen että vaikka pidämme asioita tärkeänä ja panostamme niihin, on tilaa epäonnistumiselle ja jos onnistuminen merkitsee on elämässä väistämättä onnistumisen vastakohtaa, jonka on merkittävä koska muutoin onnistuminenkaan ei merkitsisi. Ja joskus jopa päädymme erilaiseen tilanteeseen kuin mitä olemme tavoitelleet, mutta olemme siitä silti tyytyväisiä. Näin ollen elämässämme on kaiken kaikkiaan surreaalisia piirteitä.

Nagel myös asettaa nähdäkseni merkitykselle ja järkevyydelle, tuolle absurdin vastakohdalle, erikoisia vaatimuksia joiden kanssa en voi olla yksimielinen. Tärkein niistä koskee ajallisuutta. Nagel korostaa tässä mittakaavaa. "It is often remarked that nothing we do now will matter in a million years. But if that is true, then by the same token, nothing that will be the case in a million years matters now. In particular, it does not matter now that in a million years nothing we do now will matter." Nähdäkseni tämä on läheistä sukua klassiselle teistiselle ajatustavalle jossa merkitys sidotaan ikuisuuteen. Väliaikainen olisi siis absurdia ja jotenkin säälittävää. Nähdäkseni tämä on kuitenkin enemmänkin vaatimus ja toiveajattelua kuin todellinen merkityksen ehto. Nähdäkseni merkitys on nimenomaan ajallista, jopa lyhytaikaista. CMX esittääkin eräässä kappaleessaan nimeltä "sielunvihollinen", että "Eikä liene rangaistus jos käymme hetken yhtä matkaa kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään." Nähdäkseni eivät. Valhe selittää muutoksen ja nykyisen tämän jälkeisen huonon tilan. Mutta myös hyvä kokemus on ollut tosi.

Toki moni korostaa "Raamatun" Saarnaajan hengessä elämän väliaikaisuutta, jota pitäisi käyttää ikuisuus mielessä. Että ilman ikuisuutta olisi turhuutta, mutta ikuisuuden kanssa väliaikaista "henkäystä" jossa on aika maata ja aika tehdä työtä. Ja ilmeisesti myös aika paskahuusissa istua. Moni korostaa Platonisen ideamaailman hengessä että ideaalit eivät toteudu epätäydellisessä maailmassa ja että siksi maailmallinen ei voisi olla tärkeä. Joku voisi kuitenkin ajatella - vaikka  kuppeihinsa ns. tahallisia värivirheitä, kuhmuja ja polttojälkiä tekevien teetaiteilijoiden tapaan - sitä että ehkä poikkeamat ovatkin sitä kaunista ja hyvää.

Tässä mielessä sanoisin että elämällä ei ehkä ole Tarkoitusta sanan vanhahtavassa teologisessa mielessä. Mutta siinä on paljon merkitystä. Ja se johtuu siitä että merkitys liittyy ihmisen kognitiivisiin toimintoihin. Ne ovat aivon sisäinen subjektiivinen todellisuus joka kenties ruokkii hengissä selviämistä evoluution välineenä (tai on hassu sivutuote jostain joka tekee niin) eikä maailman "syvin olemus".

Skeptismin sovittaminen tähän kudelmaan ei ole itse asiassa vaikeaa. Syynä on se, että tunnistaakseen surreaalin täytyy sen olla kontrastissa johonkin joka on merkityksellistä tai ainakin säännönmukaista. Tieteenfilosofinen teorian falsifiointitilanne tai paradigmanvaihdos on kannanotto siihen että tuo ennen järkevänä pidetty konsepti on paljastanut meille surreaaliutensa, "ylitodellisuutensa" joka ei ole tästä maailmasta vaan ainoastaan (ala)päästämme revitty juttu.
1: Ja toisaalta vaikka näin ei tapahtuisikin, niin mieti seuraavaa. Kun kuullaan niiden puheita jotka korostavat irrationaalis-esteettisen puolen tärkeyttä ja korostavat skientismin kuivuutta ovat usein tieteenfilosofiassa vetoamassa piirteisiin jotka paljastavat tieteenfilosofian jotenkin ontoksi, eli irrationaaliseksi asiaksi jota kannatetaan emotionaalisin syin, siksi että ne nähdään "fiksuina, kauniina yhteensopivina" eli esteettisessä mielessä harmonisina ja merkittävinä asioina. Skientismi olisi itse asiassa  tässä mielelessä jotain joka olisi nimenomaan irrationaalis-esteettistä.

Negativistin todellisuuskäsitys

Synkeä on vaan niin kaunista.

"Syvemmältä" -blogissa viitataan negatiivisen-pessimistisen-kyyniseen "pimeään todellisuuskäsitykseen". Siinä korostetaan sitä että ihminen on perusluonteeltaan saastaa. Hän ei tosin reagoi minuun, vaan buddhalaista kärsimyskeskeistä maailmankatsomusta kannattavaan "Takkirautaan". (Jonka suhteen minulla on erittäin ambivalentti suhtautuminen.) "Takkiraudan emäntä, Ruukinmatruuna, muistaa usein toistaa, että ihminen on alusta loppuun paha, ja että elämä on kärsimystä.  Sanotaanpa jälkimmäistä oikein jaloksi totuudeksikin, vaikka siinä on vaikea mitään jaloa nähdä ja se jättää valikoiden toisen puolen totuudesta kertomatta." Takkirautakritiikissä on tässä kohden mielestäni aivan asiallinen kulma. "Näkemys ei kuitenkaan rajoitu kyseiseen kirjoittajaan, vaan argumentti on yleinen muodossa tai toisessa tavallisessakin elämässä: esimerkiksi jonkun iloitessa toiset puhisevat keskenään, että "Kyllähän se nyt vielä ilakoi, mutta sitten kun todellisuus iskee, muuttuu ääni kellossa".  Ikään kuin ilontunne olisi jokin todellisuudesta irrallinen illuusio." Buddhalainen vaikute ja suhde kärsimykseen voidaan länsimaalaistaa, ja käsittelyyn voidaan ottaa Schopenhauer. Hän oli pessimisti. Hänen ajattelutapansa ovat juurikin mukana kulttuurissamme vahvemmin kuin buddhalaisuuden. Niissä on yhteinen perusasennoitumistapa.

Tässä on tietysti mitä ihastuttavin näkökulma minulle. Sillä minua kuvaa kaksi keskenään ristiriitaiselta vaikuttavaa seikkaa. Korostan evoluution kohdalla sitä, että ihminen on hypersosiaalinen eläin ja panostan altruismin evoluutioon paljon vahvemmin kuin aggression selittämiseen. Tämä on tärkeää huomata, koska evoluution kannalta sekä yhteistyö että itsepuolustus ovat hyödyllisiä funktioita. Painottumiseen on syy. Toisaalta ei vaadi kovinkaan paljoa vaivaa huomata, että olen läpikyyninen hahmo joka ei odota ihmisistä hyvää eikä luota kehenkään. Luottamus on aina ansaittava, perusasetelmana on etäällä pitäminen jonka monet näkevät jopa antisosiaalisena. (Kenties siksi että teknisesti ottaen se on juuri sitä.)

Sankareita, antagonisteja ja ihmisiä?

Aloitan tarinankerronnan puolesta. Pääsin aikanani hieman tavallista nuorempana erikoissopimuksella Järvenpään elokuvakerhoon. Tämä etäännytti suhdettani "tavallisen ihmisen tarinankokemiseen". Siksi Tupliksen tapa tulkita antisankariutta olikin itselleni valaiseva. "Ilmiö esiintyy myös viihteessä: kirjan ja elokuvan hahmot ja tapahtumat maistuvat todellisilta vain silloin, kun hahmot joko rikkovat maailmassa vallitsevaa moraalikäsitystä vastaan tai sitten hyväntekijälle on tiedossa kauhea kohtalo.  Sehän on jo melkein satu, jos kirjassa on onnellinen loppu." Tämä viittaa siihen, että hän kaipaa ihanteellisia sankareita ns. antisankarien sijaan.

Tässä tärkeää on huomata että "Syvemmällä" -blogi korostaa usein sitä että hänen konservatiiviutensa korostaa "pragmaattisuutta" ja olisi tätä kautta utopiavapaata, mutta käytännössä tämä hänen elokuvatulkintatapansa viittaa siihen että hän on nimenomaan idealisti. Hän vain pitää tätä idealistista kuvaa totuutena. ; Hän on moittinut antisankarirakennetta. Ja tämän lisäksi moitetta on saanut psykologia jonka tutkimuksissa korostuu usein ihmisen julmuus ja pahuus ja irrationaalisuus.

Nähdäkseni tämä on täsmälleen yhtä suuri vale kuin se, että värittäisi asiat niin että suru ja pahuus olisivat illuusiota. Hän toki voi itse ajatella että hän hyväksyy surut ja murheet ja epätäydellisyyden. Mutta jos näin todella olisi, hänen antisankarikuvansa romuttuisi.

Sillä antisankareita laitetaan elokuviin juuri "totuudenmukaisina sankareina". Tämä ei tarkoita sitä että antisankarien pahuus olisi totta. Vaan juuri se, että heidän kokonaisuutensa on. Idealistista sankaria voitaisiin kuvailla epärealismi-realismi -kaavalla olettamalla että sankarimme on vihollisia päihittävä sotilas. (Tässä nyt ei ole kysymys siitä onko tappaminen hyvä, vaan se että mikä on realisista.) On selvää että jos sotilas päihittää yhden tai kaksi vihollista, se on vielä uskottavaa. Kymmenen on jo realismin yläarajalla. 10 000 vihollisen päihittäminen paljain käsin taas on epäuskottavaa.

Antisankarin koko idea onkin juuri siinä että heillä on heikkouksia. Ei siksi että heikkous on aidompaa kuin ihanne. Vaan sen takia että ihmisissä yleensä on molempia. Antisankarin teema ei siis nouse siitä että kärsimuys jalostaisi tai olisi rehellistä. Vaan siitä että "ihminen on vähän kuin kanan paska - toiselta puolelta musta ja toiselta valkoinen." Tämä asenne-ero on se, joka tekee "Avengersista" ihanteellisat utopiaa paukuttavan supersankarielokuvan ja joka tekee "Defendorista" elokuvan joka lähtee campsävytteisestä komediasta mutta ajautuukin sitten ihmisläheiseksi draamaksi joka on jollain omituisella tavalla "mahdollinen" (joskaan ei ehkä uskottava).

"Syvemmällä" -blogin katsantokanta edustanee kuitenkin tavallista "jokamiehen ajattelua". Kaltaiseni pikkusormielitistit miettivät tämänlaisia yksityiskohtia, kun taas tavalliselle ihmiselle mielikuvasta tulee realistinen odotus ja tästä poikkeaminen huomataan. Eli jos ideaalina on täydellinen ihanne, on tästä poikkeaminen tietysti aina jotenkin negatiiviseen astumista. Ja tämä voi näyttää siltä että elokuvissa painotetaan sitä että pahuus on rehellistä. Tätä miettiessä jää helposti huomaamatta se, että tosiasiassa antisankariksi ei käytännössä koskaan laiteta mitään läpipahaa Hannibal Lecteriä. (Heille voidaan antaa tilaa, mutta melko usein tässä ei ole kysymys sankarista tai antisankarista, tarina ohjaa heistä korkeintaan päähenkilöitä, ja vielä tätä paljon useammin näkyviä antagonisteja.)

Kristillinen elämä - ihminen kuin kananpaska.

Tässä kohden en malta olla ottamatta esille kristinuskoa. Kristinuskon tarinaperinteessä marttyyriudelle on annettu valtava osa. Siinä on myös tasapainoiltu kovasti tämän kysymyksen kanssa. Karkea jako on siinä että toisessa ääripäässä on kristillisyys joka korostaa perisyntiä. He korostavat synnintuntoa ja parannuksen tekemistä. Sitä että pelastus on todellakin armo. Sillä me kaikki ansaitsisimme Helvetin. Pelastus armosta tarkoittaa samaa kuin pelastuminen mielivallalla. Toinen kristillisten suuntausten ääripää on omantunnon korostaminen. Siinä nähdään yleisihmisyys joka ohjaa synnynnäisesti hyvyyteen. Tässä mukana on usein jopa homo religiosus -ihmiskuva. Tämä näkemys korostaa oikeudenmukaisuutta. Eli pelastus eräällä tavalla ansaitaan hyvillä teoilla, sen sijaan että jokin armo antaisi pelastuksen ansiotta. ~ Useimmat kristityt ovat tästä väliltä. Heille maailma on "samanaikaisesti musta ja valkoinen." Ja tämä on nähdäkseni ihan fiksu kulma.

Korostin tätä eroa aikaisemmin kirjoittaessani ja tulkitessani muiden sanomisia eri supersankareista. Kerroin siinä hieman omasta "batmanfiksaatiostani". Ja korostin että se solahtaa näppärästi kristilliseen marttyyrikertomukseen. Batman taas on supersankareista siitä antisankarillisimmasta päästä. Oikeudenmukaisuuskuvaa korostava Teräsmies taas edustaa idealistista sankarikuvaa. Onkin kenties huvittavaa, että vaikka en ole ollenkaan uskonnollinen, minun "kyynisen optimismini" ymmärtämiseen tarvitaan esimerkiksi Lutherin lukua. Lutherhan karsi keskustelusta idealistisen kaunopuheisuuden ja korosti että epäsosiaalinen (antisankarin tai antagonistin tapaan toimiminen) on tärkeä osa kun metsästetään Totuutta. (Joka taas on ajamani filosofin korkein hyve, toisin kuin toimiva yhteiskunta, hyvyys ja vastaavat eivät välttämättä ole. Älkää herrantähden antako minulle siis valtaa!)

Olenkin ajattelutavallani agnostikko juuri siksi että en ole vapautunut kristillisistä ajatteluprosesseista. Kirosin aikaisemmin sitä, miten tämä on syvä ongelmani. Minuun on jo lapsuudesta juurrutettu tietyt huomiot, jotka johtavat reaktioihin ikään kuin refleksinomaisesti. Ja sitten minut pakotetaan tuijottamaan tyhjyyttä. En siis voi olla ateisti koska nämä ideologiareaktiot vetävät puoleensa. Mutta en voi olla uskovainenkaan, koska niiden refleksien tanssin jälkeen en saa mitään paitsi "tyhjyyteen tuijottelua".

Ihmisyyden epäinhimillisyys - ja yhteiskunta jossa ongelmat on pakko ratkaista toisilla ongelmilla

Nyt kun olen vähitellen siirtynyt tarinankerronnasta (utooppinen tai ainakin eskapistinen fantasia) uskonnon (utooppinen fantasia jonka eskapismiluonne kielletään ja jota vähintään myydään totena) on ehkä kypsä aika astua ihmisyyteen.

Olen muutamaan (sataan?) otteeseen maininnut siitä että ihminen on hyväntahtoinen yltiösosiaalinen olento. Esimerkiksi töissä olen ajanut sosiaalisia tilanteita yllättävän kovasti eteenpäin. Kerran minulta jopa kysyttiin tähän liittyviä ihmettelyjä. Vastaukseni oli "ihmisillä on pakottava tarve vastavuoroisuuteen - jopa silloin kun siihen ei ole mitään tarvetta." Tässä kohden ratkaisevaa voi olla se, että pöydälle jätetyt karkit ovat vain jotain julkista karkkia. Mutta jos sinulla on samat karkit kädessä, avaat pussin ja syöt siitä ja tarjoat toiselle tästä, hän reagoi aivan samoihin karkkeihin aivan eri tavalla. Ihmisten sosiaalisuus on usein juuri tämänlaista.

Psykologia on siitä mielenkiintoinen, että se korostaa sitä että ihminen on itse asiassa enemmän tyhmä kuin paha. Karkeasti sanoen ihminen on tunneolento. Ja tunteet taas ovat etiikan ytimessä. (Itselleni niihin on tietysti evolutiivinen alkuperä, siksi jauhan siitä altruismista niin paljon.) Tämä tarkoittaa sitä että tilastollisesti ajatellen on järkevämpää uskoa että ihmiset ovat hyväntahtoisesti motivoituneita. Psykopaatit ovat anomalioita. Olen kuitenkin korostanut että hyväntahtoisuus ei oikeastaan merkitse käytännössä oikein mitään. Sillä on yhteiskunnassa elämisen kannalta yllättävän vähän merkitystä. Lähinnä siksi että se ajautuu trivialiteetteihin, kuten sellaisiin seikkoihin ovatko karkit pöydällä vai toisen kädessä olevassa pussissa.

Äärimmillään tämä näyttäytyy surumielisenä pessimisminä joka korostaa sitä että on olemassa kuilu ihanteen ja tositilan välillä. Ja tämä tuottaa tuskaa ja siksi elämässä on aina ja väistämättömänä osana mukana myls tuskaa. Vaikeudet eivät kasvata ihmistä, eikä tavallaan voida puhua elämänkokemuksestakaan. "Kun todellisuus iskee niin hymy hyytyy" -ajattelu kertoo nähdäkseni juuri siitä että kärsimys on turmellut ihmistä. Ja kyllä, katson kuuluvani näihin turmeltujen ihmisten luokkaan. PSTD ei tee fiksuja ihmisiä, kärsimykset syövät luottamusta muihin ihmisiin ylenmääräisesti. Olen siis eräänlainen ali-ihminen ja huonompaa kansanosaa. Tämä muistuttaa siitä että hyväntahtoisuus on oikeastaan irrelevanttia. Sillä nämä "todellisuus iskee" -tyypitkin ovat moraalisesti motivoituja. He varoittavat optimisteja "heikoista jäistä". Pessimisti voi esimerkiksi varoa huijareita ja näkee ihmisiin luottamisen jonain jossa ihminen kulkee sinisilmäisesti kusettajien ja välistävetäjien ansoihin. (Tälläkin on itse asiassa vahva sidos kristilliseen julistuskulttuuriin.)

Aaron Jamesin näkemykset kusipäisyydestäkin korostavat että kusipäät ovat moraalisesti närkästyneitä ja moraalisesti motivoituja. He ovat kenties hyväntahtoisia mutta he eivät ole silti hyviä. James itse asiassa korostaa että tietyt ideologiat kannustavat egoismiin ja nämä suorastaan tukevat kusipäisyyttä. Tälläiset ideologiat itsessään eivät ole välttämättä kusipäisiä. Esimerkiksi hän kuvastaa sitä miten markkinatalouden ideaalit ovat periaatteessa kauniita. Yleinen menestys, se että kaikilla on mahdollisuus yrittää, hyvinvointi, toimiva yhteiskunta. Yleisesti ottaen ihmiset haluavat tämänlaisia asioita ja pitävät niitä hyvinä. Kuitenkin tämä myös ruokkii ihmisten ahneutta, etenkin jos se yhdistetään ajatukseen että "God give me my money". ;
1: Tässä mielessä kristinuskon lähetyskäsky on mielenkiintoinen. Sehän on itsessään monikulttuuirinen ja esimerkiksi nationalistiselle ajattelulle vieras. Se ei lietso kusipäisyyteen ja kusipäisyys on jopa kristinuskon dogmien vastaista. Mutta kuitenkin se rakentaa pohjan sille että kannattaa olla kusipää. Esimerkiksi kun on tutkittu psykopaatteja ja luonnehäiriöisiä on heillä yliedustus kirkollisissa johtotehtävissä. Tämä on mahdollista juuri siksi että valtaosa kristityistä on lammasmaisen ystävällisiä eikä taistele vastaan. Toisaalta kristinuskon lähetyskäsky itsessään on nokan tunkemista. Sosiaalisessa konteksissa neuvojen ja vastaavien antaminen kun liitetään läheisempään ystävyyssuhteeseen tai valtasuhteeseen. Näin ollen esimerkiksi käännyttävä kristitty astuu varpaille jollain tavalla. Joko hän tunkee liian lähelle ja ottaa ystävän paikan vaikka hän ei ole ystävä. Tai sitten hän ottaa valtasuhteen ja on toista parempi, joku joka opettaa ja tietää paremmin. Ja tätä valta-asemaa toinen ei halua ensimmäisenä antaa pois. Se on kenties uskoontulon viimeinen kynnys, mutta tästä on helvetin huono lähteä liikenteeseen. Hyväntahtoisuus ja hyvä intentio kristillisyydessä ajaa kusipääaktioon. Siksi hyväntahtoisista kristityistä niin moni onkin todella kusipäisiä, rasittavia ja ärsyttäviä kohdata. - Itselleni tulee vähän sellainen häpeällinen olo joka syntyy kun peiliin katsoo.

Olenkin tähän liittyen hokenut tylsyyteen asti siitä miten ihmisen sosiaalisuus on jotain jota tulee yksinkertaisesti rajata hyvinkin tarkasti. Monesti tässä on ongelmana liika dikotomisuus. Ihminen nähdään sosiaalisena tai antisosiaalisena. Esimerkiksi kun käsittelin aikaisemmin sitä että ihmiset eivät havaitusti auta hädänalaisia - ensiaputilanteissa on paljon katsojia jotka moraalisesti kauhistelevat ja myötätuntevat. Mutta puutetta on niistä jotka todella auttavat. Tässä vastaan tulee katsojavaikutus, jonka rikkomiseen tarvitaan toisen ihmisen tunteminen. Sinun on rikottava "ihmsienä olemisen" kuilu ja muutettava itsesi kaveriksi. Tai muuten saat mahdollisesti jopa kuolla ilman apua. Syynä ei ole ihmisten hyväntahtoisuuden puute, vaan toiminnan puute. Tämä tiivistänee "sloganiani" "Luotan ihmisten hyväntahtoisuuteen, en heidän hyvyyteensä."
1: Lisäksi osasyynä on Lutherin viestintäteoriaan luottaminen. Lutherista sisäisten tunteiden piilottaminen on manipulointia ja valehtelua. Ja koska tunnemaailmani on kuten klassisessa PSTD -ihmisessä on, eli en luota ihmisiin, on tämä hyvä esilletuoda. Lukija osaa tämän jälkeen, paitsi raivostua siitä miten ärsyttävä kusipää-ääliö olen, myös osaavat laittaa tekstin sille kuuluvaan arvoon. Tai oikeastaan arvottomuuteen.

Kuitenkin usein tämä on juuri jotain aivan muuta. Yhteiskunnan toimimisen (ja nimenomaan tiedetysti käytännössäkin sovelluskelpoisten mallien) tasolla sosiaalisuus kun voidaan jakaa karkeasti ottaen "ryhmähenkeen" ja "yleiseen suvaitsevaisuuteen". "Sotaisat uskonveljet ja. foininkialaiset kauppiaat" -jaottelu kuvastaa tätä eroa karkeasti. Sosiaalisuus voi olla "sisäpiiriä altruistisesti puolustavaa vihollisia vastaan taistelevaa nurkkakuntaisuutta" tai "monikulttuurisuutta ehdoilla". Tässä oleellisena erottimena toimii ihmispsykologia. Olen tässä viitannut etenkin Dunbarin huomioita sosiaalisuudesta. Hän korostaa sosiaalisuudesta ylevintä, ystävyyttä. Ja korostaa että ystävyys onnistuu vain hyvin rajatuissa olosuhteissa. Ihmisen muistikapasiteetti sitoo tietyn määrän ihmisiä yksilöinä. Tätä Dunbarin lukua suuremmat ihmisryhmät pidetään kurissa kontrollilla, kurilla ja kyykyttämisellä ja rajoitteilla. (Kirjoitin näistä vaikeuksista facebookin yhteydessä.) Ystävyysperustainen pohja toimii heimoyhteisöissä ja etenkin jos heimoyhteisöllä on konflikti muiden heimoyhteisöjen kanssa. Mutta sitä suuremmissa kokoonpanoissa on luotettava ihmisten ignorointikykyyn. Ystävällisyyden sijasta on luotettava siihen että ihmiset eivät välitä ja heitä ei kiinnosta. Eli kohtaaminen on sitä että noudatetaan hyviä tapoja ja etikettiä vähän kaavamaisesti, identiteetti on jokin joka näkyy korkeintaan pukeutumisessa eikä siinä että kaduilla käytäisiin vilkasta arvokeskustelua ventovieraiden kanssa. Eikä puututa toisten asioihin. Tämä onkin selityksenä sille miksi kaupunkikulttuuri on niin erilaista kuin maalaiskulttuuri.
1: Ja tämän vuoksi itse koen kaupungin erittäin vapauttavana. Lähinnä siksi että en luota ihmisiin enkä pidä heistä. Tosin olen myös niitä harvoja jotka auttavat muita ja jotka pyrkivät huomaamaan ja tervehtimään aina siivoojia ja talonmiehiä ja vastaavia, jotka usein kokevat ihmisiltä vain ohikatsomista. Ignorointikulttuurin sivutuote on tämä ohikatsonta joka on ikävää. Mutta näitä sivutuotteita on aina, kuten siihen "uskonveljet vs. kauppiaat" -juttuuni kirjoitinkin. Karkeasti ottaen toimivassa yhteiskunnassa tarjolla on aina joko mokuttamista tai kyykyttämistä.

Psykologia opettaa myös sen, että ihmiset eivät muutu. Tämä on oleellista. Sillä usein kun puhutaan hyvyydestä ja pahuudesta, ei puhuta ihmisistä ja asiantiloista vaan asioiden muuttamisesta. Esimerkiksi psykopaattien kohdalla on väärin kohdella heitä keskiverron ihmisen mukaan koska he ovat anomaalisia. Usein rankaisuja mietitään koulutusjärjestelmissä itsereflektiokulmassa. Tämä ei valitettavasti toimi konflikti- ja ongelmatilanteissa lähinnä siksi että opettajat ovat normaaleja tervejärkisiä ja fiksuja ihmisiä. (Eli sellaisia jotka voisi päästää miekkailutunneille oppilaiksi.) Heidän mielenmallinsa ei osu esimerkiksi kiusaajien käsittelyyn. Siksi olenkin usein korostanut sitä että opettaja ei ole poliisi, psykologi tahi martial art instructor. Siksi hän ei voi selvittää tapahtumia, osaa terapoida kiusaajaa tai kiusattua parempaan elämään, eikä osaa antaa kiusatulle väkivaltatilanteesta selviämisen oppeja. Näin ollen opettajalla on varsin vähän kompetenssia ratkoa ongelmaa juuri mitenkään.
1: Ja siksi asia pitäisi tehdä aina poliisiasiaksi. Sen sijaan että neuvoisi kiusatuille että "kävelkää pois". Koska jos he olisivat joskus kokeillut sitä miten "kävellään pois" muutaman kiusaajan piiristä jossa ihmiset roikkuvat kaulassasi ja reuhtovat sinua raajoistasi ja tunkevat sinua oven ja seinän väliin, he huomaisivat että tämä on toivoton ohje jolla voi lähinnä muuttaa itsensä jauhelihaksi.

Monenlaisia asioita ihmisen perusluonteesta ja sosiaalisuudesta joutuu miettimään. Olipa kyse sitten tarinankerronnan tulkitsemisesta, tai vaikkapa siitä että minkälaiset rangaistukset ovat yhteiskunnan tavoitteiden kannalta käytännöllisiä. Oma nyrkkisääntöni on se, että "Tuomo paha, olen sinun turmeltunut dissosiatiivinen arkijärkesi - ja nyt keskustelet itsesi kanssa vähän kuin hallusinaatiolle juttelisit, mikä olisi psykoottista jos se olisi muuta kuin blogitekstin väripilkotus. Kerron sinulle että ihmiset ovat hyväntahtoisia, eivät hyviä. Kaiken kaikkiaan heiltä ei pidä odottaa mitään, paitsi vaikeuksia. Muista kuitenkin että varovaisuudesta huolimatta tuottavat sinulle yllätyksiä. Ja koska olet hyvin varautunut ne ovat iloisia yllätyksiä. Älä ota niitä koskaan itsestäänselvyytenä tai jonain jota piti odottaa velvollisuutena tai ihmisen hyvyystilana. Nauti näistä anomalioista, niitä kannattikin odottaa." Ihmisiä kannattaa käsitellä antisankareina. Ei sankareina tai antagonisteina. Sillä sankareita ja antagonisteja ei käytännössä ole. Ainut johon voi luottaa on oma itse. Kaikki muu on plussaa. Ja nimenomaan plussaa, koska kyyninen optimisti ei pety. Hän on vain tyytyväinen siihen vähäänkin mitä saa. Se ei ole paljon. Mutta se on jotain.

Henkilökohtainen vaikutus filosofiassa

Usein kun katsoo ammattimiehiä, heillä on - paitsi kyky suorittaa kyseinen tehtävä hyvin - myös jonkinlainen omintakeinen leima. Esimerkiksi miekkailussa kysymys ei ole edes siitä että henkilö käyttäisi tekniikoita epäeksaktisti tai valikoisi tiettyjä tekniikoita enemmän kuin muita. (Mikä on aloittelijoilla yleistä.) Kysymys on jo siitä millä asenteella ja tavalla nuo kyseiset tekniikat tehdään. Voitaisiin puhua ammattimiehen sormenjäljestä.

Tämä muistuttaa että mukana on aina jonkinlainen oma panos. Tämä on tietysti erityisen tärkeä muistettava filosofiassa.

On helppoa ajatella että filosofia olisi jokin taito, joka vaatii ajattelua jollain tavalla joka on jaettava ja yleinen. Ja että filosofi kykenee irrottamaan itsensä asiasta ja katsomaan asioita sen sijaan että moittisi ihmisiä. Filosofi saisi siis yleiskuvan eikä sortuisi pilkkaan ja sosiaaliseen peliin. Näin voisi ajatella että filosofia ja sosiaalisuus ja monet vastaavat asiat olisivat aivan toisiinsa liittymättömiä. Tätä kuvaakin se, miten yleinen introvertti-ekstrovertti -jaottelu ei selvästi sovi filosofeihin. Historia nimittäin tuntee taitavia filosofeja sosiaalisuuskentän joka puolelta. Osa filosofeista on eriytynyt ystävistä ja tuottavat filosofisia oivalluksia kammioissaan. Toiset taas ovat hyvinkin avoimia ja sosiaalisesti aktiivisia tekijöitä. Ja ulospäinsuuntautuneistakin osa on sosiaalisia ja mukavia ja osa sosiaalisia ja ärsyttäviä. Näin vaikuttaisi että filosofia ei vaatisi yhtä tiettyä persoonallisuutta ja että hyvä filosofianteko ei ole persoonallisuustyyppikysymys. Sillä siinä ei ole yhtä ja tiettyä lähestymispohjaa.

Toista ääripäätä voisi edustaa Nigel Rodgersin ja Mel Thompsonin "Huonosti käyttäytyvät filosofit" -teos. Se nimittäin esittää että filosofia on monesti heijastus filosofien persoonasta. Eli monet filosofit ovat sellaisia että heidän filosofiansa vaatii heidän persoonansa tuntemista. Ja toisaalta heidän käytöksensä mukailee heidän filosofiaansa. Tässä ongelmana on tietysti se, että "kumpi oli ensin". Vai ruokkivatko filosofia ja omituiset piirteet toisiaan.

Tämäntapaiset ongelmat johtavat miettimään roolipelejä. Ihmettelin nimittäin joskus sitä, että tekeekö roolipelaaminen hulluksi vai ryhtyvätkö hullut pelaamaan roolipelejä. Ratkaisua kysymykseen ei tullut. Mutta sillä ei ollut väliä koska olin joka tapauksessa pelaaja. Ja filosofia ja roolipelaajaa sitoo yhteen ainakin tämä mielikuva hulluudesta ; Hieman kuten Himanen sanoo "Himeros" -teoksessaan (s 21) "Filosofian laitoksella oli totuttu hullujen käsittelyyn, sillä monet opiskelijat suorittavat sivuaineena mielenhäiriöiden opintokokonaisuutta." ... (s 143) "Minä puolestani en usko yhdenkään filosofin tervejärkisyyteen - hehän kysyvät jo sanan kuullessaan, mitä on tervejärkisyys. Olen huomannut, että täytyy olla lievästi tärähtänyt voidakseen filosofoida. Sokrates itse sanoi, että täytyy olla tärähtänyt jotta voi elää. Tervejärkinen on tietävinään, että elämä on kärsimystä ja että nauru ei kestä kauan. Filosofin on tartutettava nauru ihmisiin piikillään."

Himasen esitys on tietysti osana tarinallis-koomis-älyllistä leikkiä joten sitä ei voi ottaa liian vakavasti (pun intended). Se heijastaa yhtä ja tietynlaista persoonallisuutta ja asennetta. Se kumpuaa selvästi kirjassa esitetystä filosofiasta. Eli kirjan Sokrates elää kuten opettaa. Näin ollen filosofiakuva heijastelee tätä kuvaa. Se ei kuitenkaan ole ainut kuva. Esimerkiksi jo neljää ideologiaa kuvattaessa kolmea piirrettä taulukoimalla ja ottamalla niistä kolmesta kaksi keskeisintä alas sulkuihin voidaan ottaa seuraavanlainen karkea kuvaus joka kuvastaa osaltaan sitä asennesekamelskaa joka liittyy filosofian tekemiseen:

Kuva näyttää että esimerkiksi individualisti uskoo yhteiseen totuuteen ja hakee sitä abstraktisti mielen avulla. Ja on melkoisen neutraali sosiaalisuuden ja individualismin kanssa. Realisti taas on aivan yhtä sosiaalisusuriippumaton mutta vaatii enemmän empiirisiä testejä. Pragmatistin taas erottaa realistista siitä että pragmatisti on perustaltaan sosiaalisempi ja että käytännöllisyys on tärkeämpää kuin yleinen totuuspohja. Eksistentialisti taas ei välitä ominaisuuksista vaan olemassaolosta ja korostaa individuaalia jossain käytännöllisyyden tuolla puolen.

Seuraava, otsikon kannalta tärkein kysymys, onkin katsoa että onko ylläoleva itse asiassa persoonan vaikutusta. Tämä idea seuraa luontevasti ajatusta jossa filosofi eläisi kuten opettaisi. Eli se nojaa filosofiseen perusoletukseen/väitteeseen siitä että filosofian olisi näyttävä arjessa ollakseen filosofiaa. Tämänlainen holistinen näkemys ei tietysti ole välttämätöntä. ; Toisaalta asiaa voidaan lähestyä niinkin että vaikka filosofi filosofoi miten, ja jos hänen toimintansa eroaa tästä jotenkin, niin kuitenkin hänen toimintansa on aina jossain suhteessa yllä oleviin ominaispiirteisiin. Näin käytös on joko koherenttia tai epäkoherenttia, mutta on ajallisesti jossain suhteessa yllä olevaan karkeaan kuvioon. ; Näin ollen persoonallisuus ja filosofia ovat osittain yhteennivottuja.

Tämä ajatus johtaa helposti miettimään asiaa postmodernisti, eli että jokainen filosofia on (?vain?) tekijänsä maailmankuvan heijastuma. Tämä taas johtaa hyvin usein siihen että vakaumus psykologisoidaan. Että ihminen on eksistentialisti koska haluaa olla oma jumalansa. Tai että mielikuvituksettomuus johtaa realismiin.
(Generate your own favourite stereotype here________ .)

Tämä on kuitenkin hieman oikovaa ; On vaikeaa sanoa synnyttääkö persoonallisuus filosofian vai onko filosofialla oma persoonallisuutensa. Se, että samoilla ominaisuuksilla mitataan eri asioita ei vielä ole kovin vakuuttava yhteennivomisen syy ; Tällä tavalla ei nimittäin synny muuta kuin analogioita jotka kertovat lähinnä siitä että on käytetty samaa mittaria ja jotkut asiat ovat samanlaisia.

Asia ei ole minun päätettävissäni. Nappasin nimittäin kuvion idean tutkimuksesta joka tutkii persoonallisuustyyppien ja yleisen filosofisen asenteen yhteyttä. Niissä havaittiin että persoonallisuustyyppi on yleisesti ottaen melko lievästi yhteydessä siihen mitä filosofiaa ihminen kannattaa. Karkeasti sanoen yhteyttä ei havaittu. (Pieniä yhteyksiä tosin oli, mutta koska yliarvioimme mielellämme psykologisia ja maailmankuvallisia vaikutuksia, on terveempää ajatella kuin niitä ei olisi..) Toki tutkimuksella oli rajoja, kuten se, että persoonallisuustyypit eivät käsittele eettisiä tuntemuksia kun taas tutkimuksessa nämä olivat mukana. Jolloin vähemmän etiikkasävytteisessä tilanteessa tilanne voisi muuttua. Mutta on hyvinkin mahdollista että persoonallisuus ei johda juuri tietyn filosofisen tyypin harjoittamiseen.

Tämä viimeksi mainittu johtaa selittämään miten voi olla mahdollista että en tietysti  vihaisuudestani huolimatta ole fundamentalistiaktivisti. Tai miten uskonnolliset abstrakteja Jumaluuksia ajattelevat kykenevät varsin hyvin tekemään tiedettä, vaikka usein näiden asenteiden välille täytyy generoida jokin NoMa -periaatteen kaltainen muuri joka selittää että uskonto on filosofiselta perustaltaan totaalisti erilainen kuin luonnontieteen ajattelu. (Eli että ne ovat joko aivan erillisiä maailmankuvia tai vähintään aivan erilaisia näkökulmia maailmaan.)

Siksi vaikuttaakin siltä että henkilökohtaisen ominaisuudet eivät paina niin voimakkaasti filosofisen koulukunnan valinnassa. Näin ollen uskoisin että filosofian kohdalla tilanne on sama kuin miekkailussakin ; Huonoissa filosofeissa on enemmän persoonallisista piirteistä johtuvia valintoja. Taitojen kartuttua laadusta tulee jotain jonka laatua muut hyvät filosofit eivät kyseenalaista. (He eivät välttämättä seuraa sitä tai käänny kannattamaan sitä, mutta näkevät silti laadun ja sen takana olevatansiot.) Ja näin hyvän filosofin jäljestä ei enää tule temperamentin heijastumaa, vaan se muotoutuu lähinnä omaksi luovaksi sormenjäljeksi.

Huonon filosofin akateemisen oloinen viittaaminen on helposti vain oman elämänkokemuksen ja mielipiteistön tukemista. Taitavan filosofin omasta elämästäkin haetut anekdootit ovat valaisevia ajatuskokeen apuvälineitä tai kuvaavia esimerkkejä - eivätkä olekaan sitä tavallista jossa omakohtaisen kokemuksen itselle kokemuksen kautta tuoma mielikuva ja mielipide muuttuu elämänkokemukseksi ja omaksi auktoriteetiksi joka lopulta rakentaa tästä mieltymuksestä ehdottoman dogman.