Pitäisikö kristittyjen humanistien olla ateisteja?

Moni kristitty on antihumanisti. Eli ihminen joka irtautuu humanismista ja jopa vastustaa tätä. Humanismi nähdään tällöin maallistumisena ja jonain jossa ihminen ylpeydessään korvaa Jumalan. Kuitenkin valtaosa kristityistä on humanisteja. Tässä hengessä THEOS -ajatushautomo korostaakin että humanismi on jotain joka sopii erityisen hyvin kristitylle. Lausunnon mukaan "Angus Ritchie and Nick Spencer argue that Christians ought to be more aware – and more proud – of their humanist credentials, rather than allowing humanism to become a cipher for atheism." Tosin he menevät myös tätä pidemmälle. "They go beyond a mere celebration of Christian humanism, however, to argue that the Christian faith provides a much firmer foundation for humanist beliefs than evolutionary atheism. Taking their cue from the authoritative definition of humanism by the International Humanist and Ethical Union, they argue that a commitment to reliable rationality, to moral realism and to human dignity can only be secured on a theistic basis. Ultimately, atheism saws through the branch on which humanism sits." Eli perimmiltään heistä rationaalisten ja koherenttien humanistiateistejen pitäisi olla kristittyjä.

Ajatus on minusta jo jotenkin oleellisesti lähtökohtaisesti omituinen. Humanismiin nimittäin usein (minusta jopa liian usein) liittyy mielikuva valistushenkisestä ajatuksesta jossa korostetaan sitä että jokainen ihminen ajattelee itse. Sapere aude -asenne taas tarkoittaa sitä että jokainen saa ihan itse miettiä humanisminsa pohjalta ollakko ateisti tai kristitty. Tämänlainen kirjoitelma tuntuu sahaavan oksaa humanismiin liitetyn ajattelunvapauden, mielipiteenvapauden ja uskonnonvapauden alta. Kun se esittää ultimaatumeita siitä että ateistihumanistien pitäisi kääntyä kristityiksi koska kristinusko on humanismin ytimessä, tehdään itse asiassa jotain jota on hyvin vaikeaa liittää siihen mitä yleisesti katsotaan humanistiseksi toiminnaksi. Tässä mielessä voisin haistattaa THEOSin kanssa missään tekemisissä oleville ja tätä raporttia kannattaneille paskan. Mutta se olisi liian helppoa ottaen huomioon miten lähellä he ovat sitä kohdetta joka löyhkää.

Mutta on kenties syytä panostaa THEOSin henkeen. Yleinen mielikuva ja yleinen taso on filosofisesti riittämätön. (Joskin on eksistentiaalisesti piristävää haistattaa paskoja ihmisille jotka ilmiselvästi sen ansaitsevat ja jotka luultavasti saavat kuulla tätä toivotusta aivan liian harvoin.) Sillä tämä asenne on laajemminkin yleinen. Kysymyksessä ei siis ole vain yksi ajatushautomo. Tietyssä määrin kyseessä on heijastuma laajemmasta kristillisestä asenneilmapiiristä. Joka, väitän, läpitunkee kaikki länsimaat ja niissä tapahtuvan keskustelun mielipiteistä, uskonnoista, vapaudesta ja arvoista. Humanismi nojaa ihmisyyteen. Ja jossain mielessä tässä onkin kysymys siitä ketkä noin yleensä katsotaan täysivaltaisiksi ihmisiksi. Että minkä maailmankatsomusten ihmisillä ei ole syvällistä ymmärrystä maailmasta ja he siksi ovat, jos nyt juridisesti ovatkin täysivaltaisia kansalaisia, eivät ole kokonaisvaltaisia ihmisiä vaan jonkinlaisia säälittäviä puoli-ihmisiä.

Se nojaa metaeettiseen ajatteluun jossa ajatellaan moraalin perustaa. Olen kirjoittanut tästä aiheesta usein, enkä koe tarpeelliseksi kumota niitä myös tässä. Tartun sen sijaan siihen miten juuri tämä asenne on kristityillä yleinen. He tykkäävät ateistien dogmatiikkaan puuttumisesta. Ja tekevät tätä harjoittaessaan kristillisiä premissejä. Tilanne on tuttu muuallakin kuin etiikassa. Esimerkiksi kun Alvin Plantingan naturalismin kritiikki puretaan sen premisseihin voidaan huomata että naturalismi on ristiriitainen jos ja vain jos siihen liiteään Plantingan vaatimia tyystin kristillisen maailmankatsomuksen läpitunkemia premissejä. Joka enenmmän tai vähemmän kumoaa koko argumentin.

Ritchie ja Spencer eivät tee sitä mitä heidän pitäisi tehdä. Eli kumota joka ikinen ateistis-humanistinen kokoonpano ja osoittaa ateismi tätä kautta peruseettomaksi humanismille. Samoin heidän tulisi todistaa että kristinusko johtaa humanismiin väistämättä tavalla jossa jokainen antihumanisti olisi väistämättä tyystin harhaoppinen kerettiläinen. He eivät tee tätäkään. Näin ollen heidän ajatushautomonsa vaikuttaa hautomiselta ilman ajatusta. Itse asiassa käteen jää lähinnä juuri se miten omituista on vaatia teistisen objektiivisen moraalin perusteluehtoja ateistiselta humanismilta. Etenkin kun tätä samaa logiikkaa ei sovelleta kristinuskon humanistisuudesta puhuttaessa. Nyt näyttää siltä että ateistinen humanismi ei yhteensovi teistisen humanismin kanssa väistämättömästi. Joka ei ole kovin voimakas eikä kovin kiinnostava argumentti.

Jostain syystä kristityt kuitenkin suhtautuvat kiinnostuksella ja ottavat vakavasti kaikki tämänlaiset lausunnot. Joten heidän asenteidensa vuoksi on kenties syytä katsoa asiaa hieman tarkemmin. Otetaan Stephen Law. Hän on kirjoittanut vastineen tälle THEOSin esitykselle. Hän käsittelee myös esityksen argumentteja. Mutta tartun siihen millä hän aloittaa. Määritelmistä. "As those of us who campaign under the banner of ‘Humanism’ use the term, ‘Christian Humanism’ is an oxymoron. We use ‘Humanism’ to refer to a certain sort of non-religious life stance. But of course the term has other uses, including uses on which ‘Christian humanism’ is not an oxymoron. If the authors of this Theos report want to use the term in one of these other ways, that’s their prerogative. But to be clear, let’s use humanism with a small ‘h’ to mean what they mean, and Humanism with a capital ‘H’ to mean we what we mean."

Hyvin usein kristillinen latistamis-lyttääminen perustuu juuri siihen että he ottavat vallan määritellä vastapuolen oppi ja käytetyt käsitteet. Näin ollen tässäkin on syvällisesti kyseessä siitä miten humanismi määritellään. Ja kristillisessä esityksessä kristityt määrittelevät humanismi -käsitteen kristillisin ehdoin. Miettimättä että jos katsotaan ovatko ateistihumanistit sisäisesti koherentteja vai eivät, niin silloin on katsottava ateistihumanistien humanismin määritelmää. Koska muutoin argumentissa ei olisi mitään järkeä : Syntyisi vain olkiukko jossa humanismin määritelmä vaihdetaan ikään kuin salassa ja tämä ekvivokaatio sitten luo kuvitteellisen vihollisen. Joka onkin kieltämättä helpompi voittaa kuin aito ateistihumanismi. Ja juuri siksi THEOS ja muut kristityt vallankäyttäjät instituutioineen näitä temppuja harrastavatkin. (Uskon että tämä on tahallista, eli kysymys on ilkeydestä. Vaihtoehtona olisi että he ovat idiootteja. Sellaisella tasolla että on ihmeellistä että miten he osaavat lukea ja kirjoittaa. Sitoa kengännauhojaan. Hengittää.)

Tämä paljastuu toki pinnallisessakin argumenttianalyysissä helposti. Kiinni jäädään kuin Alvin Plantinga warrant -pytyllä. Nolosti. Ja näitä katsoessa ei voi muuta kuin hämmästellä että miten kukaan, siis kukaan, ottaa näitä argumentteja vakavasti. Niissä on sisältöä ja laatua lähinnä naureskelun, sormellaosoittamisen ja myötähäpeän tuottamisen areenoilla. Ne ovat paskaa logiikkaa ja paskaa asennetta. Niitä ei pitäisi lukea kiinnostuksella tai tukea. Niitä pitäisi hävetä. Moni toki näkee näiden haukkumisen samaksi kuin kristillisyyden vastustamisen. Mitä heille voi sanoa? Paitsi ottaa analogian israelkysymyksestä "Lisäksi häntä kritisoidessaan kannattaa olla tarkkana: jos häntä kritisoi ja on juutalainen, saa itseinhossa rypevän juutalaisen diagnoosin; jos häntä kritisoi olematta juutalainen, on antisemiitti. Aivan kuin tämän ammattiperseilijän petkutukset muka olisivat määritelmällisesti ja lähtökohtaisesti juutalaisia tekoja. Ettäs kehtaa." Jos nämä ihmiset ovat lähtökohtaisesti kristittyjä ja heidän näkemyksensä vastustustaminen on lähtökohtaisesti kristinuskonvastaisuutta niin sen pahempi kristinuskolle. Itse uskon että he ovat vain halveksittavia kusipäitä jotka sattuvat olemaan myös kristittyjä. Näen toki näiden kahden käsitteen välillä vahvan korrelaation, mutta en silti pidä niitä hieman eri asioina. (Voinet olla ei-kusipäinen kristitty. Ja jos tämä onkin kenties tosiasioiden ja havaintojen valossa tarpeettoman optimistinen väite niin aivan taatusti voit olla kusipää olematta kristitty. Katsokaa nyt vaikka minua!)

Law'n määritelmälähtökohta on kiinnostava. Koska jos aiheena on metaetiikka voidaankin ajatella että humanismiin voitaisiin valita monenlaisia lähtökohtia.
1: Kun kristitty argumentoi humanismista, he nojaavat siihen että humanismi on setti tietynlaisia mielipiteitä. Tämä tiettyjen mielipiteiden dogmajoukko on sitten jokin jolla on perusta tai ei ole. Mutta kenties voidaan ajatella että humanismi onkin metaeettinen näkökulma siitä että moraalin perimmäinen lähtökohta on ihmisissä. Tällöin voidaan toki huomata että kristinusko on parempi lähtökohta dogmaattisuudelle. Jos jokin dogma perustellaan Jumalalla se on asenteena jotain melkoisen ehdotonta ja joustamatonta. Tämä syntyy pysyviä ja vaihtoehdottomia asenteita. Ja tässä mielessä Ritchie ja Spencer ovat todella, siis todella, huomanneet jotain aidosti relevanttia THEOSin raportissaan.

On jännittävää miten
tämän historiallisen
miekan koristeluina on
kristillisiä ristejä.
Eikä sen aikaisten ateistien
A -symbolin vastineita.

2: Mutta jos humanismi onkin metaeettinen näkemys jossa moraalin alkuperä on ihminen. Humanismissa ihminen olisi kaiken mitta. Ja jossa ei korostetakaan tiettyjä mielipiteitä vaan tiettyä asennetta, niin siinä tapauksessa se että humanismi vaatisi moraaliperustakseen Jumalan on yhtä järkevä kuin ajatus siitä että ollakseen moraalinen Jumalan tulisi kysyä objektiivisen moraalinsa ytimet ihmisiltä, vaikka kansanäänestyksessä. Tämä ihmiseltä mieltymyksiä tenttaava alisteinen suhde ei tietenkään ole teismissä kovin järkevä. Voidaan suorastaan sanoa että ajatus siitä että humanistin pitäisi varmistaa humanistiset arvonsa Jumalalta tai luntata ne Pyhästä Kirjasta tarkoittaa sitä että humanismi on alisteinen teismille. Eli kristityt humanistit eivät olisi perimmiltään humanisteja, humanismi oikeutettaisiin välinearvona, sekundaarisesti kun itseisarvot olisivat muualla. Joka toki selittää kovasti sen miten humanistiset arvot eivät olleet kristinuskon arvoja ennen kuin humanistiset arvot yleistyivät yhteiskunnassa laajasti. Jonka jälkeen kristityt muuttivat mieltään ja alkoivat selittämään että humanistiset arvosetit ovat juuri niitä joita Jumala kannattaa. Näin ollen ollakseen todella humanisteja kristittyjen humanistien pitäisi ryhtyä ateisteiksi.

Moni voi huomata mihin tässä viedään. Kun otamme jälkimmäisen määritelmän esille voidaan todella luoda sisäisesti koherentti argumentti jonka mukaan kristitty humanisti ei voi olla oikeastaan humanisti lainkaan. Se ei kuitenkaan ole kovin merkittävä argumentti koska kristityt humanistit tuskin ovat tuon humanismimääritelmän kanssa liikehtimässä. Jos minä kirjoittaisin raportin jossa esitettäisiin että kristitty humanisti ei voi olla humanisti, ei tätä levitettäisi ja sen syvällisyydestä kiiteltäisi missään kristittyjen parissa. Argumentaation onttous ja sen läpitunkeva asennevammaisuus huomattaisiin varsin helposti. Koska kyseessä ei siis selvästi ole mitenkään vaikea asia älyllisesti huomata, ei voida ihmetellä muuta kuin sitä että miksi tuo aivan täsmälleen samanlainen tulee käytännössä sarjatulella vastaan ateismikysymyksessä. Ja miksi oikein yksikään pappi oikein missään ei tunnu tässä kohden huomaavan että perusteluissa olisi jonkinlainen puute ja aukko.

Väitän että syynä on se että kristinuskon ilmentyminen nykyaikana on käytännössä aina antagonistista. Kirkko tuottaa lausuntoja joissa "hakataan ateisteja" suoraan tai epäsuoraan. Papit nauttivat tästä. He eivät toki myönnä tätä julkisesti koska se olisi huonoa PR:ää. He ovat koulutetuja ihmisiä joiden kyky analysoida argumentteja ja purkaa premissejä ja tarkistaa niiden logiikkaa pitäisi olla kunnossa. Nämä eivät ole hirveän vaikeita asioita. ; Kuten tätini joka kyseli minulta filosofisesta käsitteestä määritelmää hämmästyi kun vastaus oli yksinkertainen ja järkeenkäypä. Perustasollaan tämänlaiset asiat eivät ole vaikeita. Papit ovat koulutettuja, eivätkä tyhmiä. Jäljelle jää vain tahallisuus. Joka kertoo asenteista. Ja nämä asenteet tuottavat instituutioita kuten kirkkoja. Ja näiden kirkkojen rakentamat asenteet tuottavat yhteiskuntaan rakentellisia asioita jotka vaikeuttavat muiden elämää. Tässä valossa esimerkiksi minä mietin sellaisia asioita kuin kirkkoon liittymistä ja siitä eroamista. Ja suoraan sanoen muidenkin pitäisi.

Samalla voidaan kontrastoida esimerkiksi se, että siinä tyylissä humanismia jota itse kannatan ei ole lainkaan mieltä jos maailmaa ei nähdä ihmiselämän kannalta puutteen läpitunkemaksi. Siinä mielessä että maailma ei perimiltään tai miltään tasolta vastaa ihmisten toiveita tai odotuksia. Ja että ihmiset voivat yrittää hallita maailmaa, mutta tekevät tämän hyvin rajallisesti. (Mutta ovat kuitenkin aina täysin ihmisiä. Tästä huolimatta. Ja ehkä jopa tämän ansiosta.) Minun kannattamani humanismi on mieletöntä välittömästi jos ihmiset elävät ikuisesti. Joka tekee kaikesta ajasta "jotain joka otetaan ja jota ei voi antaa takaisin". (Jossa ajan haaskaus on jotain jossa varastetaan jotain jota ei voi saada takaisin, kiitos vain ne jotka harjoittavat kohdalleni epäonnistunutta käännyttämistä.) Jos yritätte sovittaa tämän yhteen kristinuskon kanssa niin good luck with that.

---

Olisi huvittavaa jos THEOS seuraavaksi julkistaisi raportin jonka mukaan sekulaari humanismi on määritelmällisesti kristillistä. Ja sitten alkaisivat ajamaan tätä asiaa. Jotekin epäilen että näin ei tapahdu. Siitä huolimatta että sekulaari humanismi on humanismia.

Ateistien luokittelusta

Rawstoryssa kerrottiin miten ateistejen erilaisia näkemyksiä oli luokiteltu. Tämä on siitä mielenkiintoinen, että itse asiassa ateismin sijaan luokiteltiin astetta laajempaa uskonnottomuutta. Ja näiden tilastollisia yleisyyksiä otettiin myös esiin. Tuloksissa selviää muun muassa se, että kaikki stereotyypitykset joissa ateistit luokitellaan ovat karkeasti sanoen väärässä. "Research revealed that atheists range across “a normal distribution of personality types,” and that the aggressive, confrontational stereotype of atheism only applies to a sliver of the people who identify as non-believers." Yleisin suuntaus ei myöskään ollut mikään militantti ateismi vaan jotain aivan muuta. "Intellectual Atheist/Agnostics were the largest group among those surveyed, people the report defined as “individuals who proactively seek to educate themselves through intellectual association, and proactively acquire knowledge on various topics relating to ontology (the search for Truth) and non-belief." Eli jos intuitiona on ollut että ateistit ovat pinnallisia, materialistisia tai nihilistisiä ja että pääveto on vihata kristinuskoa, niin intuitiosi kertovat enemmän sinusta kuin ateismista.

Näitä tutkimuksesta irronneita luokituksia on sitten helposti listattuna muualla. Lista lienee hyödyllinen. Siitä saa ajatuksia siitä miten ateismia ja siihen liittyviä asioita ja ilmiöitä tulee kutsua.
* "Intellectual Atheist/Agnostics (IAA). Members of this group tend to seek intellectual pursuits and pursue truth." Eli ihmiset jotka etsivät älyllisiä haasteita ja etsivät totuutta.
* "Activist Atheist/Agnostics (AAA). Most community oriented and often involved in other progressive causes." Eli suomeksi ihmiset jotka ovat tunkemassa sosiaalisesti erilaisiin hyväntekeväisyysaiheisiin laajemmin.
* "Seeker Agnostics (SA). Are interested in philosophical questions but find themselves unable to definitely know much about the existence or nonexistence of the divine." Tämä blogi.
* "Antitheists. They see religion as a destructive force in society." Jonkun toisen blogi. Mutta melko harva tajuaa tätä tämän blogin tai minkään muunkaan etäisestikään uskontokriittisen asian kohdalla.
* "Non-theists. People who have always been apathetic or uninterested in religion." Ei vois vähempää kiinnostaa. Se hiljainen porukka jota ei näy missään ja jonka monet luulevat olemassaolemattomaksi. Katso myös : Homo religiosus -ihmiskuvan falsifioijat. Ei tämä blogi vaikka blogisti sitä toivookin.
* "Ritual Atheist/Agnostics (RAA). “Find utility in tradition and ritual” like yoga or a family Chanukah celebration." Käsite joka on Suomessa muuntunut "kulttuurikristityksi" ja johon suhtaudutaan positiivisesti. Koska sitä ei itse asiassa mielletä ateismiksi. Tässä kohden on jännittävää huomata että kulttuurikristitty on jotain joka jossain määrin vastaa Timo Eskolan ajatuksia kirjassa "Ateistit alttarilla". Luultavasti paremmin kuin Spongin kannattajat, joita kirja pääasiassa käsittelee. Valitettavasti tämän sivuseuraus on se, että jos ateisti käyttäytyy hyvin hän ei ole ateisti koska hänet on määritelty kulttuurikristityksi, jonkinlaiseksi ei-ateistiksi. Hieman sama strategia kuin niillä jotka selittävät että kirkkoon kuuluva teisti ei ole kristitty jos on "passiivisluterilainen". Hieman likainen mutta toimiva temppu.

Toki näissä sirpaleissa voi toivoa jonkinlaista yhteennivomista. Että kai ateismissa on sentään jostain kysymys. Tässä kohden toive näyttää olevan enimmäkseen se, että saadaan oikeutus omien asennevammojen ja stereotypioiden heittelylle. Mutta tosiasiassa näitä yleistyksiä kaipaaville on kuitenkin tarjolla pientä helpotusta. Stephen Law on blogissaan määritellyt sellaisen hyvin nykyaikaan sopivan sekulaarin ateismin suuntauksen joka osuu nykyaikaan. Määritelmä on toki hieman hakusessa mutta se on ateistilta ateisteille -kuvaus joka osuu kohtuullisen hyvin ateisteihin.
1: Toisin kuin ne "militantti" -sanan hokemiseen perustuvat kuvaukset joita kristityt kierrättävät joissa ei ymmärretä ateismin sisältöä, vaan osataan sanoa että Dawkins on militantti, ja sitten määritellään militantti sellaiseksi mitä Dawkins ei ole. Eikä tajuta että tämä ei ole argumentti vaan jokin joka osoittaa että argumentin käyttäjä on asiantuntematon, idiootti ja vielä tämän lisäksi vittupääkin. Kun ei osaa, ei ymmärrä ja on asenteellsesti vialla, ei pidä sekoittaa tältä pohjalta tapahtuvasta syyttelystä suuttumista militanttiuteen. Se on normaalia ihmisyyttä että ei niellä kaikkea valehtelevaa paskapuhetta jota omalle naamalle heitellään. Että kiva kun tulit haukkumaan, haluan kuulla ystävällisesti lisää tästä teidän Jeesuskristuksesta. Niin ei tule tapahtumaan. Eikä se olisi eettistäkään että annettaisiin tapahtua.

Lawn määritelmässä ateistiset sekulaarihumanistien määritelmässä erikoista on se, miten ehtoina ei ole militanttius. Eikä edes naturalismi. "The 2009 Philpapers survey of the opinions of professional philosophers and graduate students revealed that less than 15% of professional philosophers and graduate students are theists. Yet only a little less than half of them sign up to naturalism. That leaves around 35% who are neither theists nor naturalists." Yleensä naturalismi on se sana johon ateismi liitetään. Mutta se ei selvästi pidä paikkaansa. (Itse toki olen paatunut naturalisti, metodologinen naturalisti.) Sen sijaan tunnuspiirteet olivat jotain aivan muuta:
* "place particular emphasis on the role of science and reason." Joka on tieteeseen luottamista. Ei edes skientismiä tai naturalismia. Tämä erottaa heidät totuusrelativisteista joille tiedekin on maailmankuvallista ja totuusasiat uskonto-maailmankuvakysymyksiä.
* "atheists. They do not sign up to belief in a god or gods." Joka on tietysti melko oleellista Lawn näkökulmassa jossa ollaan nimenomaan ateistisia sekulaarihumanisteja. Moni on tässä toki hieman pettynyt ja ajaa sitä että tämä pitäisi korvata jollain uskonnottomalla, kuten sillä että ei uskota ihmeisiin tai yliluonnollisiin ilmiöihin.
* "Suppose that this is very probably the only life we have." Joka olisi mahdollista teisteilläkin. Mutta vain hyvin harvassa uskonnossa tämänlaista suositaan kyllä. Ateisteissa vaihtoehtoa tälle ei tosin taida juurikaan olla.
* "believe in the existence and importance of moral value." Joka erottaa heidät moraalirelativisteista ja nihilisteistä.
* "emphasize our individual moral autonomy and responsibility." Vastaus metaeettiseen kysymykseen siitä mitä moraali on ja mistä se tulee. Vertautuu siis siihen kun monet teistit määrittävät että moraalin on oltava ikuista ja muuttumatonta ja ihmisistä riippumatonta ja sitten päättelevät että tälläisen olisi pakko tulla Jumalalta. Kun etiikka määritellään eri tavalla, se selittyy eri tavalla ja metaetiikkaongelma ratkeaa. Eli melko ilmiselvä seuraus edellisestä.
* "secularists in the sense that they favour an open, democratic society and believe the State should take neutral stance on religion." Tämä ei ole antiteismiä. Paitsi jos antiteismi tarkoittaa sitä että ei halua tulla osallistutteua uskonnonharjoitukseen omaatuntoaan vastaan esimekriksi sen vuoksi että sitä on keksitty kutsua kulttuuriksi ja väitetään että jokin joka on kulttuuria ei voisi olla mitenkään pätkääkään uskontoa. Tai jos antiteismiä on se että ei pidä että kansalaisen olisi pakko olla kristitty koska eletään kristityssä maassa ja ateismi on lain mukaan rankaisematon rikos jota esiintyy huonommilla kakkosluokan kansalaisilla.
* "believe that we can enjoy significant, meaningful lives even if there is no is a God, and whether or not we happen to be religious." Joka on uskovaiselle outrage, törkeää itsekkyyttä ja sitä että ihminen ylpeilee ja sneeraa asettamalla itsensä Jumalan asemaan. Aivan kuten tämä lausunto ateisteista ei olisi sitten yhtään ideologisesti omahyväinen.

Itse asiassa Lawn listasta voi huomata sen, että se on varsin maltillinen. Sitä vaivaa vähän sama kuin itseäni. (Minullahan ei oikeasti ole juurikaan mitään yliampuvia tai radikaalin törkeitä mielipiteitä. Minä olen vain aggressiivinen paska muotoillessani niitä.) Niissä ei ole mitään provokatiivista tai hirveän rajua. Kuitenkin samalla niitä katsoessa voi huomata miten sekä konservatiivinen kristillinen oikeisto vihaa tuontyylisiä asioita. Ja miten tukea ei tulla saamaan siitä relativismia korostavasta humanistisista suuntauksista jotka yleensä tukevat niitä joita uskonto tallaa. Relativismi kun on muuntunut monille suvaitsevaisuuden ja eettisyyden synonyymeiksi. Joten tämänlainen lista on heillekin sortava ja väärin. Joten tuolla eiradikaalilla listauksella saadaan kaikkien vihoja päälle. On ymmärrettävää miksi militantti -sanaa heitetään. Mutta selitys ei tulekaan ateisteista vaan kaikista muista.

Craig ja neuroniteologia ; Eli kärsivätkö siat ja norsut?

Craig esitti muutama vuosi sitten eläinten kärsimystä koskevan argumentin joka redusoitui aivotutkimukselliseksi kannanotoksi. Silloin argumentti kumoutui siihen että se ei pitänyt paikkaansa. Neurologia viittasi nimenomaan siihen, että eläimet voivatkin kokea tuskaa. Ja niillä on aivoissa juuri sellaisia alueita joissa tämä tapahtuu.

Tämä ei tavallaan yllätä. Sillä eläinkokeiden suhde dataan on paljastunut hyvin erikoiseksi. Esimerkiksi huumeita koskevissa tutkimuksissa ongelmana on ollut se, että Skinnerin laatikossa rotat ovat olleet toisistaan erillään. Ja näin ne on saatu addiktoitumaan huumeista hyvinkin rajusti. Jopa ruoka jätetään syömättä. Kuitenkin on havaittu että seurassa huumeet eivät vaikuta rottiin ollenkaan samalla tavalla. Eläimillä on siis hyvinkin mutkikkaat tavat kärsiä. Rotat kärsivät henkistä tuskaa ja tämä altistaa ne narkomanialle. ; Jo tämä yksinään korostaa että rotat eivät ole pelkästään kipuun reagoivia olentoja vaan ne voivat kokea tiedostettua kärsimystä.

Craig on nyt kuitenkin päivittänyt argumenttiaan. Ja tämä on oikeasti tehnyt siitä nimenomaan paremman. Stephen Law on käsitellyt tämän uudistetun version ja linkittää aihepiiriin liittyviä kommentteja ja argumentteja. Itse nostan esille hieman erilaisen kulman. Se on mielestäni jotain joka on vähintään syytä tiedostaa oikeastaan aina kun puhutaan ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta.

Craig on tehnyt yhteistyötä Michael Murrayn kanssa, ja päätynyt siihen että tietoisuus on syytä jakaa useampaan osa-alueeseen. Toisin sanoen kärsimys jota rotat kärsivät on todellista, mutta ei samanlaista kuin ihmisillä. "On the most fundamental level there’s simply the reaction to stimuli, such as an amoeba exhibits when you poke it with a needle. It doesn’t really feel pain. There’s a second level of pain awareness which sentient animals have, which is an experience of pain. And animals like horses, dogs, and cats would experience this second level pain awareness. But they do not experience a third level pain awareness, which is the awareness of second order pain, that is, the awareness that one is oneself in pain. For that sort of pain awareness requires self-awareness, and this is centered in the pre-frontal cortex (PFC) of the brain, a section of the brain that is missing in all animals except for the higher primates and human beings. And therefore, even though animals are in pain, they aren’t aware of it." Tämä argumentti on toki jotain joka muistuttaa siitä asiasta että tietoisuuteen on useita eri lähestymistapoja, ja niiden kautta voidaan saada jonkinlainen kokonaiskäsitys tietoisuudesta. Joka taas on tärkeää kun mietitään tietoista kipua, tuskaa, ja kärsimystä.

Alustus. Mitä Law näki?

Kuitenkin on hyvin jännittävää huomata, että Craigin nykyargumenttikin on aivotutkimuksensa puolelta melko heikko. Murrayn populaaritiedekirja, joka ei ole vertaisarvioitu tutkimus, onkin luultavasti valittu syystä. Otetaan mitä saadaan. Law korostaakin, että tosiasiassa Murrayn kirjan sisältöä on käyty arvioittamassa ammattilaisilla, ja he pitävät kirjan väitteitä varsin kiistanalaisina tai jopa naurettavina.

Lawn tekstin sisällön voi kaiken kaikkiaan tiivistää siihen, että Craigin argumentin heikkous on neljässä kohdassa. Ja nämä eivät ole pieniä detaljeja ; Ne ovat argumentin suurien linjojen ytimessä. Ja siksi puute jo yhdessä kohdassa olisi jotain jonka kautta olisi aivan perusteltua nähdä asia aivan eri tavoin kuin Craig. Kaikkien neljän jälkeen argumentti ei suoraan sanoen toimi aivotieteen tasolla käytännössä ollenkaan. Yhtään perusteltua yhteyttä asioiden välillä ei ole. Ja Craigin argumentti nojaa niiden varaan.
1: Monilla eläimillä on aivojen kohta jonka Craig liittää tietoisen tuskan kokemiseen, ihmisillä on vain eroja tämän alueen toiminnassa. Josta on iso askel väittää että toiminto olisi aivan erilainen. "So all the paper is saying is that the rat lacks some sections of the PFC that are present in other primates. And of that region, the paper says we can’t use the rat model for function and dysfunction, yet Murray appeals to dysfunction."
2: Kyseinen aivojen alue ei ole tarpeellinen tuskan kokemiseen. Siksi esimerkiksi delfiinit pärjäävät hirveän hyvin kognitiivisuutta ja tietoisuuden tasoa testaavissa kokeissa vaikka niiden aivot ovat hyvinkin erilaiset kuin ihmisillä.
3: Tosiasiassa eläinten tietoisuutta selvitetään esimerkiksi peilikokeella. Kokeella jossa eläinten eteen laitetaan peili ja katsotaan sen käytöksestä tunnistaako se itsensä heijastuksesta vai luuleeko sitä toiseksi saman lajin yksilöksi. Monet eläimet selviävät peilitestistä. Muun muassa harakat.
4: Murray, jonka argumenttiin Craig nojautuu, on sisäisesti ristiriitainen omissa argumenttiehdoissaan. Nimittäin aivovammautuneita ihmisiä Murray ei käsittele ollenkaan samalla tavalla kuin eläimiä joilla sama aivojen alue on erilainen eikä täysin tuhoutunut. "More importantly Murray is using inconsistent criteria. He’s saying that the lobotomized patients had damage to the PFC but did not state which sections of the PFC were damaged. At best Murray might argue that some animals don’t have all the same regions as humans, but then he needs to show his patients had those regions damaged; he did not do this."

Craig siis oikeastaan yrittää etsiä piirteitä jotka ovat erilaisia kuin eläimillä. Ja mikä tahansa näyttää kelpaavan. Lopputulos ei tämän vuoksi tarkoita juuri mitään muuta kuin sitä että ihmiset ovat jollain tavalla erilaisia kuin muut eläimet. Ja koska jokainen eläinlaji on jollain tavalla erilainen kuin muut eläinlajit, epäanalogian löytyminen on väistämätöntä. Eli se ei sellaisenaan toimi minään argumenttina.

Tämä alustus on kuitenkin lähinnä tarpeen oman kuvaukseni kanssa.

Itse asiassa Craig on uudessa näkökulmassaan abstraktisoinut argumenttiaan. Entinen oli puhdasta neurologiaa, mutta tämä nojaa spekulatiivisempaan mielenfilosofiaan. Väärä tulos on johtanut hänet vähentämään tiedettä. Se on kuitenkin näiden korjausten jälkeen parempaa mielenfilosofiaa. Craig on kuitenkin selvästi hakemassa teologiaa, jossa tärkeintä on kristityn suhde vastuuseen ja pelastukseen. Eli teema jonka Law:n blogissa tiivistettiin huomiooon siitä miten Craigin filosofia suhtautuu syntiin. "Some theologies would contend that a person cannot sin if they lack personal identity (because they need to identify themselves as someone separate from God, in order to knowingly rebel against Him). Some of those theologies would go a step further, and claim that once a child attains personal identity, it is automatically a sinner; since once it has identified itself as a separate person from others (including God), it will willfully disobey God." Toisin sanoen eläinten kärsimys ei ole mukana sen takia että Craig saisi syödä lihaa, vaan sen takia että hän ei pidä eläimiä syntisinä olentoina. Ja syntisten olentojen kohdalle kuuluva julistuspakko sekin jää pois. Craig ei halua ryhtyä käännyttämään koiria. Samalla ratkaistaan pahan ongelmaan liittyvä probleemi jossa mietitään miksi eläimet kärsivät vaikka vain ihmiset ovat syntiinlangenneet. Ja syntiinlankeemus taas selittää ihmisten kärsimykset. "So because animals and infants lack personal identity, when they suffer, ONLY God suffers (though the creatures display pain behavior, it is only God who feels the pain). When humans with personal identity suffer, they suffer as persons self-consciously separate from God (who also experiences their suffering)." Lupa syödä lihaa ja olla eläimille ikävä on siis vain sivutuote. Craig ei mieti argumenttejensa automaattisia seurauksia samasta näkökulmasta kuin esimerkiksi minä.

Craigin sidokset neurologiaan ovat kuitenkin ongelmallisia. Sillä eläinten ja ihmisten suhteen evoluutio on tuottanut ongelmia. Evoluutio nimittäin tuottaa vähittäisiä muutoksia. Craig taas kaipaa selkeitä dikotomioita. Käytännössä perusongelma on syvempi kuin pelkkä tietoisuus tai "peilikokeesta" selviäminen, se että tunnistaa itsensä peilistä eikä luule heijastusta joksikin toisen lajin jäseneksi. (Koe jossa kissat epäonnistuvat mutta harakat onnistuvat.)

Ongelma on siinä, että kuten Murrayn kohdalla on aivovammapotilaissa, ihmisissä on variaatiota. Jos onnistutaan irrottamaan ihmiset niin että eläimet eivät kykene samaan, huomataan että monet ihmiset eivät kuuluisikaan sitten enää joukkoon. Jos otetaan esimerkiksi eläimet, voidaan huomata että yksi testi erottaa ihmiset aivan kaikista muista eläimistä. Tämä on ns. Sally Anne test. (Viittasin tähän testiin aikaisemmin.) Sally Anne -test mittaa kykyä erottaa muut, paitsi yksilöiksi, myös toisistaan erillisiksi yksilöiksi. Eli kyky tietää mitä toiset tietävät tai eivät voi tietää on hyvin jaoteltu. Testissä onnistuu jos tiedostaa että sivusta seuratun Sallyn tiedot asioista voivat olla erilaiset kuin sivusta seuratut Annen tiedot.

Esimerkiksi Daniel Povinellin tutkimuksien apinat eivät näytä ymmärtävän että muiden tiedot muuttuvat jos niiden päähän vedetään läpinäkymätön pussi. Sivustaseuraava apina ei siis ymmärrä näkemisen ja tietämisen yhteyttä toisilla yksilöillä. Tämä tekee siitä hyvän testin. Sillä siinä missä perinteisesti on havaittu että "apinat toisin kuin ihmiset" on tuottanut pettymyksiä. Kun on ajateltu että vain ihminen käyttää työkaluja, on eläinten älyssä ja työkalujen käytössä sitten jouduttu yllättymään. ~ Kuitenkin sitten samalla jouduttaisiin tunnustamaan että pienet lapset ja autistit, jotka moni liittää sielun, perisynnin ja muun vastaavan yhteyteen, eivät myöskään selviä Sally Anne -testistä.

Toisin sanoen ihmisten ja eläinten suhde pelkkään tietoisuuteen on sellainen, että jos mukaan ottaa kaikki ihmiset, mukaan tulee käytännössä väkisinkin eläimiä. Jos taas rajaa eläimet ulos, niin mukaan menee ihmisiäkin, toki jollain lailla vammautuneita tai muutoin epänormaaleja ihmisiä, mutta ihmisiä yhtä kaikki. Tämä muistuttaa siitä että evoluutio on tosiasiassa vähittäistä. Ja tämä tuottaa ongelmia hyvin monille teologisille näkemyksille. William Lane Craigin lähestymistapa kärsimyksen ongelman ja neurologian yhdistämisessä on luonteeltaan sellainen, että luonto ja tosiasiat tunkevat sitä vastaan hyvin monin, syvällisin ja käytännössä ohittamattomin tavoin. Tämä kertoo siitä miten vaikka Craig ei suoraan sanoen ole, ainakaan hirveän syvällä tavalla, evoluutiokriittinen - ja hänhän on itse asiassa kutsunut kreationismia hävettävän huonoksi konseptiksi - evoluutioteorian seuraukset, ja etenkin se miten se näkyy havaittavassa maailmassa, ovat hyvin syvällisesti hänen kristinuskon versiotaan vastaan. ; Hän voi olla oikeassa vain suurissa linjoissa. Yksityiskohdat tulevat aina olemaan ongelmallisia ja ärsyttäviä ja niiden väistämättömät implikaatiot teologiselle kannalle täysin kestämättömiä.

Sen takia voidaankin olla varmoja että Craig tulee hiomaan ja hiomaan näkemystään. Ja näiden kohdalla lopputulos tulee aina olemaan yhä abstraktimpi ja abstraktimpi. Voin nähdä hänet vastuun ja synnin teologiassaan matkalla kohti Jehovan Todistajien viitoittamaa tietä. Heillähän vastuun ja syntisyyden ja pelastuksen suhde on käynyt pitkän ad hoc -myllyn jossa pelastusnäkemys on muokkautunut PR -paineen ja ilkeiden vasta-argumenttejen vuoksi. Jossa ollaan lopulta sitä mieltä että kun olisi ikävää joutua vastaamaan ovilla että miksi Jumala tuomitsee ne ihmiset jotka eivät ole kuulleetkaan Jehovan Todistajista, he mieluummin kertovat että Jehova tuomitsee suoraan vain ne jotka ovat kuulleet Jehovan Todistajista ja ajaneet heidät oveltaan pois. On toki vaikeaa ymmärtää miksi he silti käyvät ovelta ovelle, kun esimerkiksi minä nyt sitten kuulen heistä ja sanon kuitenkin ein. Ja siis he ovat tuominneet minut kadotukseen soittamalla ovikelloani. Sillä argumenteilla ja niiden lopputuloksilla ei ole väliä silloin kun puhutaan asioista ns. "uskovan näkökulmasta". Argumentit jotka antavat epämiellyttäviä tuloksia ovat irrelevantteja, sillä heidän pelinsä pelaa johtopäätöksillä, tietyillä johtopäätöksillä. Tässä maailmassa järki ja perustelu ja tiede ovat hyväiä jos ja vain jos ne antavat miellyttävät vastaukset jotka on tiedetty "jo ennen argumentteja".

Haisteleeko mielenfilosofia kaikesta huolimatta ummehtuneita aivoja?

"1) These facts are agreed on as our starting point.
2) There is a variety of explanations of these facts, including the explanation that [insert preferred extraordinary and/or miraculous event E] happened
3) All of these explanations fail to have the explanatory scope or power for all of the facts, apart from the explanation that [E] happened.
4) There is no compelling reason to exclude the explanation that [E] happened.
5) Therefore (probably) [E]."
(Stephen Law, "The argument from minimal facts for extraordinary/miraculous events")

Eilisessä blogauksessa rakensin yksinkertaisen listauksen mielenfilosofian pääsuuntauksista. Tämän aiheena on syventää siihen liittyviä teemoja. Tämän tekstin aihe on kieltämättä hieman omituinen. Mutta siinä on eräs vähemmälle huomiolle jäänyt asia. (Vaikka tuo alustamani blogaus on mielestäni sisäisesti ehyt, tämä ei ole itsenäinen jatko-osa, joka kuitenkin myös samalla lopettaa sen aiemman blogaukseni, ikään kuin uudestaan. Yksi alku ja kaksi vaihtoehtoista loppua. Eikä muu osa viestistä ole paljoa tätä täysjärkisempää. Bear with me.)

Nimittäin, kun katsotaan vapaata tahtoa käsittelevää mielenfilosofiaa, sen kysymykset näyttävät tiivistyvän. Tosiasiassa jokainen vapaata tahtoa koskeva mielenfilosofia vastaa täsmälleen samoihin kysymyksiin, mutta hieman eri tavoin. Niissä kuitenkin otetaan tietyt premissit erityishuomiolle, ja näistä tulee keskeisiä. Muut asiat ikään kuin seuraavat sivusta. Tämänlaisia malleja on monenlaisia, ja niiden sisäinen logiikka voi rakentua vaikkapa alkuun laittamani Stephen Law:n esittelemän prosessin mukaan.

Tämä onkin jonkinlaisen sofistikoituneen filosofian tunnusmerkki. Moni katsoo pelkästään koherenssia, eli sitä miten käsitteet ovat ristiriidattomia. Mutta sofistikoituneimmissa opeissa on tapana kehittää hyvin spesifejä kokonaisuuksia, joissa yhden asian muuttaminen vaikuttaa koko päättelyketjuun ja kannanmuutto yhdessä johtaa pakkoon muuttaa muitakin asioita. Pakkomielteinen crank voi olla sisäisesti ristiriidaton luomalla hirveän määrän lisäoletuksia tai keksimällä ympäripyöreitä konsepteja. ; Mielenfilosofia on äärimmäisen sofistikoitunut ala. Viisaat ovat tutkineet sitä logiikan, empirismin ja mystiikan keinoin, saivartelun keinoin ja vallankäytön keinoin, tunteisiin vetoamisin keinoin ja muutoin. Tämä tarkoittaa sitä, että siihen on tiivistynyt paljon ajatustyötä. Siksi se tekee asiat crankia paremmin.

Vapaan tahdon ongelman kohdalla mielenfilosofian peruskysymyksiä on kaksi : (a) "Mitä vapaa tahto on?" ja (b) "minkälaisia vapauksia meillä on, mitä kykenemme valitsemaan?" Oikeasti kysymyksiä on tietysti lukuisampia. (Esimerkkiksi "minkälainen vapaus tarvitaan jotta meillä olisi moraalista vastuuta?" Jonka vaikutuksesta enemmän myöhemmin tässä blogauksessa.) Mutta perusideana on se, että koulukuntien argumentit lähtevät eri lähtökohdista ja jatkavat tästä niin että jotkin kysymykset saavat ikään kuin automaattisesti määrätyt muodot kun pääkysymykseen on vastattu. Näin ollen jotkut kysymykset ovat "primaarisia" ja toiset "triviaaleja". (Heittomerkit siksi että mielenfilosofiassa ei oikeasti halveksuta näitä kysymyksiä.)

1: Libertaristinen malli sisältää molemmat peruskysymykset. Tämä johtuu siitä että malli itsessään olettaa että ihmiset valitsevat tietyllä tavalla koska he ottavat etäisyyttä kovaan determinismiin. Ja he perustelevat tätä selittämällä miten aivot toimivat tai miten fysiikassa on indeterminismiä tai "eisatunnaisuutta" (nonrandomness) joka tarjoaa ainakin joskus mahdollisuuden valita.
     1.1: Toisaalta libertaristisen näkemyksen kritiikki joutuu reagoimaan kovaan determinismiin joka on perustaltaan mekanistinen.
2: Kovassa determinismissä keskustelu tiivistyy siihen minkälaisia vapauksia meillä on. Keskustelu tiivistyy siihen miten vahva esitietoinen valitseminen on ja minkälaisia valinnanvapausilluusioita meissä on ja kuinka vahvoja tai kaikenkattavia ne ovat.
3: Kompatibilismi tiivistyy yleensä ottaen kysymykseen siitä mitä vapaa tahto on. Esimerkiksi Humen vapaan tahdon määritelmä on hyvin sisäisesti ehyt päätelmä ja filosofit ovat sen vuoksi sen kohdalla keskustelleet enemmänkin siitä onko tämä Humen määritelmä aitoa vapaata tahtoa. Tämä koskee käytännössä muitakin kompatibilistisia malleja. Syynä on tietysti se, että tämä on "taustaoletuksista filosofisin". Se kun kuvaa relaatiota kahden edellisen "taustaoletuksen" välillä.
     3.1: Kun siinä aiemmassa, pohjustavassa, tekstissäni valitin siitä että tavallisessa keskustelussa kompatibilismi kohtaa vaikeuksia kun vastapuoli kritisoi sitä tunkemalla väkisin päälle vaihtoehtoisen määritelmän vapaalle tahdolle. Se johtuu siitä että "vähän tietoa on joskus pahempi kuin ei lainkaan tietoa". Mielenfilosofit tekevät määritelmänmiettimisen oikein. Kaduntallaaja taas lukee näitä ja korostaa lähinnä dogmaattisesti että argumentti ei käsittele minkäänlaista vapaata tahtoa.

Ero ihmisen valintoja koskeviin mekanismiin ja vapaan tahdon luonteeseen on siitä jännittävä, että kysymysten luonne rakentaa yhteismitattomia osioita. Kun esimerkiksi vastataan mekaaniseen kysymykseen siitä miten valitsemme, ei välttämättä tarvitse miettiä lainkaan sitä minkälainen olisi oikea vapaa tahto. Ja tästä johtuen mielenfilosofiassa on tehty tärkeitä ja hieman erikoisia huomioita.

Yksi niistä on se, että toiset koulukunnat ovat kauempana toisistaan kuin toiset. "Monen eri kysymyksen" seuraus on se, että libertarianismi ja kompatibilismi ovat monissa tapauksissa sisäisesti ristiriidattomia. Eli voit aivan täysin kannattaa niiden oppeja yhtä aikaa. Koulukuntaerot johtuvat monissa kohden siis siitä, että toisessa vastataan siihen minkälaista vapaan tahdon pitäisi olla ja toinen vastaa siihen minkälaista se on.

Kuitenkin tosiasiassa kun katsotaan mielenfilosofian kannattajia on havaittava, että vain hyvin harva filosofi on kannattanut samanaikaisesti molempia. Loogisesti eheä mahdollisuus jää siis käyttämättä. Tämä on hyvin yllättävää koska hyvin moni kokee intuitiivisesti että libertaristinen "indeterministinen tai ainakin nonrandom" -mallinen vapaa tahto on olemassa. Ja myös kompatibilismi on hyvin suosittua. (Erityisesti Luterilaisissa maissa, koska Lutherin armo-oppi ja ihmiskuva nojasi näkemykseen joka tiivistyy kompatibilistiseksi. Tämän seurauksista aivan pian, yhdessä sen aiemmin lupaamani vastuun kanssa.)

Kyseinen koulukunta on siis jonkinlaisessa filosofisessa tyhjiössä. Se on periaatteessa kelpo malli ja sen tutkiminen aivan varmasti toisi lisää täydentyvää tietoa filosofiasta. Käytännössä kompatibilistit näyttävät vastustavan libertarianistista vapauskäsitettä ja libertaarisen vapaan tahdon kannattajat eivät arvosta kompatibilismia. Ja luultavasti onkin niin, että ihmiset päätyvät kannattamaan kompatibilismia koska he kokevat libertarianistisen näkemyksen vastenmielisenä ja toisinpäin.

Ajatus siitä että ammattifilosofit olisivat lukkiutuneita, vaikka he seuraavat kukin omia ajatuksiaan ja ovat reflektoineet hyvin syvästi omia näkemyksiään ei ole yllättävä. Syynä on maailmankuva. Sillä vapaa tahto on jotain jota tavallinen ihminen pitää epäkiinnostavana, koska hän esimerkiksi haluaa miettiä enemmän oman identiteettinsä kannalta tärkeitä ideologioita. Vapaa tahto tuntuu jonkinlaiselta itsestäänselvyydeltä. Se on kuitenkin filosofisen maailmankuvanrakentamisen ytimessä. Ja ytimessä sellaisella tavalla joka tekee koko ideologioista hyvinkin tulenarkoja. Kannanotot vapaaseen tahtoon ovat jotain johon on liitoksissa ideologioiden sisällön ydinmehu. Ja nämä ovat liitoksissa empiiriseen maailmaan. Näin ollen vapaan tahdon tutkiminen, etenkin aivotutkimuksen kautta, asettaa syviä riskejä lähes kaikille ideologioille ja maailmankatsomuksille. (Riippumatta siitä mikä on niiden kanta yliluonnolliseen.)

Yhtenä syynä tähän luokkautumiseen on etiikka. Esimerkiksi Robert Kanen "The significance of Free Will" (1996) kuvastaa libertarianistista vapaata tahtoa tärkeänä, koska se takaa sen, että ihminen on vastuussa teoistaan jos ja vain jos ihminen on tekojensa ensisijainen tekijä ("sole authorship of decisions"). Hänen mallinsa vaatii indeterminististä maailmaa.

Nämä mallit ovat hieman erikoisia, koska vapaan tahdon olemassaolo ei suoraan ole sama asia kuin vastuussaolo. Vastuun ja vapaan tahdon välille voidaan toki nähdä yhteys, mutta monien mielestä on pikemminkin niin että vapaan tahdon ongelma ratkaisee vastuussaolon luonteen ja sen onko meillä vastuuta. Ei niin että vastuussaolon olemassaolo ja tietty luonne johtaisi päätelmiin vapaan tahdon olemassaolosta. J. M. Fisher on esimerkiksi viitannut "The Metaphysics of Free Will : A Study of Control":issa siihen, miten monet kompatibilistiset perinteet ja mallit ovat sen tyyppisiä, että ne perimmiltään selittävät miten vastuu ei ole ristiriidassa determinismin kanssa, vaikka tehtävänä pitäisi olla enemmänkin se, että vapaa tahto ei olisi ristiriidassa determinismin kanssa.

Vastaava ongelma seuraa hyvin yllättäviin suuntiin. Teologiassa on klassisesti mietitty mielen ja vapauden ongelmia. Ja erilaiset suuntaukset ovat usein oppisuuntakannanottoja. Esimerkiksi luterilainen ihmisyys on kompatibilistista kun taas kalvinistinen on kovaa determinismiä jossa vapaa tahto on vain Jumalalla. Vapauden, vastuun ja pelastuksen teologiat ovatkin hyvin sofistikoituneita verkkoja joissa kaikki liittyy kaikkeen. Siksi tietty pelastusfilosofia johtaa hyvin helposti siihen että myös mielenfilosofiaan otetaan tietty koulukunta. (Noin, nyt olen pitänyt molemmat lupaukseni.)

Näiden yllättävä seuraus onkin siinä, että nämä kannanotot tekevät niistä jotain jotka voidaan teoriassa ehdottomasti kumota havaintoaineistolla, vaikka niitä ei voidakaan todistaa samaa kautta. ; Jos teoria vaatii indeterminismiä, on huomattava että indeterminismin ongelma on fysikaaliseen maailmaan liittyvä kannanotto. Jos fysiikan filosofian vahvimmaksi kannaksi näyttää tulevan indeterminismi, näkemys voi olla tosi, mutta koska indeterministisiä järjestelmiä on paljon se ei tarkoita että näkemys olisi oikeastaan saanut mitään tukea tästä. Sen sijaan jos fysiikan filosofia jostain syystä päätyisi determinismiin, niin näkemys olisi luonnollisesti väärä, se olisi ehdottomasti falsifioitu.

Jokainen kreationistia kuunnellut tietää mitä tapahtuu kun faktat sotivat omaa maailmankuvaa vastaan. Jokainen tietää miten skeemaan lukkiutuminen johtaa siihen että jotkut ilmiselvätkin polut jäävät tutkimatta. Tätä kautta kompatibilismin ja libertarismin välinen "ei filosofisesti ainakaan toistaiseksi perusteltu kuilu" selittyneekin filosofien maailmankuvallisilla näkemyksillä. Kun ihmiset valitsevat vapaasti, he seuraavat ensi sijassa omaa maailmankuvaansa. ; Tähän toivottomuuteen on ainoana lohtuna se, että nykyään teologia ja maailmankuva joutuvat usein enemmänkin reaktiiviseen kuin aktiiviseen asemaan. Siitä onkin hyvin monesti alisteinen naturalismille. Ennen on ajateltu että henki voittaa materian ja kun fysiikka ei enää kestä, metafysiikka vasta aloittaa voittokulkunsa. Nykyään materia pieksee hyvin monin paikoin metaetiikan.

Tätä voi pitää erikoisena seurauksena siitä, että ruumiinavauksia salliva maailmankuva sai valtaa. Ei ihme, että pitivät sitä syntisenä.

Miten fyysikko teologina on kuin out-of-box -argumenttijyrä

Sean Carroll kirjoitti käymästään julkisesta debatista. Hän oli käynyt sitä William Lane Craigin kanssa. Craig taas on tunnetusti erinomainen julkisdebatoija, hän on suorastaan keskittänyt taitonsa tähän asiaan. Carroll taas ei ole yhtä ammattimainen. Mutta hän oli silti taatusti hyvin erikoinen, ja luultavasti hankalin mahdollinen, debattikumppani Craigille.

Sillä Craig on kuitenkin teologiaorientoitunut. Fysiikka on hänelle osa jumalatodistuskampanjaa. Craig on tullut tunnetuksi myös siitä että hän mielellään - ja hyvin nopeasti - paikkaa löydetyt ristiriidat erilaisilla ad hoc -oletuksilla jos ne ovat teologisissa aiheissa. Carroll taas ei selvästi ole yhtä teologiaorientoitunut. Hänelle kysymyksessä oli vain sen selittäminen miksi kosmologit eivät käytä Jumalaa osana perustelujaan. "On the substance, my major points were that the demand for “causes” and “explanations” is completely inappropriate for modern fundamental physics/cosmology, and that theism is not taken seriously in professional cosmological circles because it is hopelessly ill-defined (no matter what happens in the universe, you can argue that God would have wanted it that way)."

Fysiikan kohdalla Craigin on tietysti vaikeampi paikkailla. Craig esimerkiksi argumentoi toistuvasti Borde-Guth-Vilenkiniin, jonka kiertämiseen on paljon mahdollisuuksia, eikä se siksi ole kovin pakottava. (Asiaa on toistettu, Craigille tämä on luultavasti debattitaktiikkaa, hän tosin tässä viittaa mahdollisuuteen eikä siihen että kyseessä olisi argumentti joka jotenkin pakottaisi ottamaan Jumalan vakavasti.) Samoin Carroll perusteli mukavasti miksi termodynamiikan toinen pääsääntö ei ole universumin alun kannalta relevantti luonnonlaki. Bolzmann brain -ongelma tosin hämmästytti itseänikin. Se kun teki keskustelusta hyvin teknistä ja vaikeaa, jotain joka ei tavallaan kuulu julkiseen debattiin joka on aina enemmän "tieteen popularisoimista" kuin varsinaista tiedettä. Etenkin kun Carrollin mainitsema seikka tästä probleemasta on kuitenkin "yleistä tietoa" ; "Sure, Boltzmann Brains are a problem - for those models with a Boltzmann Brain problem. Not all models have them! And a good modern multiverse cosmologist focuses on those models that avoid them. In this sense, the BB problem is a good thing; it helps us distinguish viable models from non-viable ones." On siis monestakin syystä hyvin vaikeaa käsittää miksi Craig toi asian esiin.

Teologian kohdalla Carrollilla ei sitten ollut mitään kovin hienostuneita välineitä. Mutta itseäni silti hämmästytti miten "on turhaa näperrellä kirurginveitsellä jos asian voi hoitaa kirveellä". Carroll nimittäin käsitteli pahan ongelman ratkaisuja tavalla jota teologit tuskin arvostaisivat ; Yleensä kun yritetään etsiä ristiriitoja perusteluista, Carroll lähti siihen, että pahan ongelman ratkaisemiset johtavat yleensä siihen että Jumalasta tulee huonosti määritelty ja epämääräinen. Carrollin kantava teema olikin siinä, että jos pahan ongelma mahdollistaa ties mitä kärsimyksiä, teorian ennusvoima heikkenee. Kritiikki-immunisointiprojektissa jossa holokausti ja hyvä kansanmurha ovat kuvioissa on maailma jossa mikään pahan määrä ei voisi kumota Jumalaa. Joka tarkoittaa sitä että Jumalateoria ei ennusta yhtään mitään tapahtumajoukkoa. ; Hyvää ja rakastavaa Jumalaa ei voi erottaa pahasta ja kidutushaluisesta Jumalasta.
1: Stephen Law onkin tullut tunnetuksi siitä että hän iskee hyvää kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan ajatuksen Julmasta jumalasta ja selittää teologien käyttämin ad hoc -rakentein miten kaikki voidaan nähdä kärsimyksen maksimointina. Ja omakin tapani "hoitaa pahan ongelma" on karkeimmillaan ollut oneliner, jossa pahan ongelman ratkaiseminen on itsessään ongelma. "Onko parempi että kärsimykselle ei ole selitystä, vai se että käsissä on sellainen Jumala jonka hyvyys määrittyy sillä tavalla että kaikelle tälle kaikelle saastalle on selitys?" Eli jos Jumalan avulla pahan ongelmaan löytyy ratkaisu, sen pahempi Jumalalle.

Tämänlaisia argumentteja vastaan olo on varmasti hieman kuin universumin hienosäädöstä puhuminen. Carrollilla oli eniten voimaa kun hän huomautti että Jumalan kannalta hienosäätö koskee elämälle hienosäätymistä ja kysymystä siitä miksi me olemme täällä. "1. We don’t really know that the universe is tuned specifically for life, since we don’t know the conditions under which life is possible." (Jota täsmennettiin todellakin. Craig oli viitannut Carrollin lausuntoihin universumin tietynlaisuudesta ja Carroll taas korosti että se ei tarkoita samaa kuin hienosäätyminen elämälle, joka oli se relevantti aihe.) Craig oli joutunut ohittamaan asian pseudoargumentilla "To counter 1. he simply noted that other physicists disagreed with me, which again really isn’t an argument; he didn’t offer any suggestion that we actually do know the conditions under which life can and cannot form." (Joiden kohdalla uskon Craigin sekoittaneen yhä asiat samoin kuin Carrollin kohdalla ; Ei katsota puhutaanko sitä että universumi on juuri sopiva elämälle vai muusta.) Puheet universumin täydellisyydestä elämälle ovat samanlaisia kuin puheet universumin täydellisyydestä etiikalle ; Eivät pidä sisällään mitään eksakteja ennusteita tai tietoa.

Syynä tähän kaikkeen omituiseen on se, että Craigin osaamisalue on teologiassa ja tämänlaiset lähestymistavat ovat siellä hyvin vieraita. Ristiriidattomuuden ja aksioomilla näpertelyn sijaan haetaan eksaktiutta ja konkreettisuutta jossa konsepteja ja niiden sovellusalueita ei voida vain vetää hatusta. Fyysikko ei siis ikään kuin pelaa "sääntöjen mukaan" ja lopputuloksena on se, että on hieman kun katsoisi pienten lasten kyselyitä. Pienten lasten, jotka kysyvät sellaisia kysymyksiä että aikuinenkin joutuu havahtumaan että miten hän ei ole tullut miettineeksi asiaa ollenkaan joltain kulmalta.

Negatiivista, todistettavasti ylen negatiivista

Skeptikkopiireissä pyöriessä törmätään melko usein periaatteeseen josta riviskeptikko on samaa mieltä esimerkiksi uskovaisten ja pseudotieteilijöiden kanssa. Kysymys on siitä voidaanko negatiivista todistaa. James Randi on esimerkiksi tullut tunnetuksi tämän fraasin toistamisesta. Hänen mukaansa hän ei voi todistaa että maailmassa ei ole yhtä parapsyykikkoa, mutta parapsyykikko voi yhdellä vastaesimerkillä kumota hänen väitteensä että parapsyykikkoja ei ole. Toisaalta uskovaisten vakiovastaus ateistille on "et voi todistaa että Jumalaa ei ole". Ja jokainen parapsyykikko viittaa mahdollisuuteen ja mysteerisyyteen ja syyttää skeptikkoa avomielisyyden puutteesta.

Taustalla oleva virhe ; Liiallinen kannujen tuijottaminen voi harhaannuttaa mieltä.

Yksi syyllinen tähän on Russellin teekannu ja sen väärinymmärtäminen. Se on todistuksen taakkaa koskeva filosofinen todistus jossa kuvitellaan teekannu joka on niin etäällä että sitä ei voi havaita. Tämä argumentti ei sano että olemassaolemattomuutta ei voisi koskaan todistaa. Se viittaa enemmän siihen että saivartelulla olemassaoloa puolustava voi usein, ei aina, piilottaa kantansa kaikelta kritiikiltä. Russellin teekannun itse argumentti viittasi tähän siten, että kumoamisen vaatiminen olisi järjetöntä. Teekannun olemassaoloon ei olisi järkevää uskoa vaikka sitä ei olisikaan kumottu. Russell esitti että kumouksen puute ei ole todiste puutteesta.
*: Onkin hauskaa huomata että "falsifioimattomuuteen siirretyn" puolustaminen oli tuttua jo Russellin aikaan. Eli monista kristityistä ateismi ei voisi olla järkevää koska mitään Jumalan olemassaolemattomuutta ei ole todistettu. Russell vihjasi että jos Jumalasta tehdään sellainen että sitä ei voi kumota, olisi naurettavaa vaatia erimielisiltä tämän kumoamista.
*: Mutta uskovat tuntuvat käyttävän Russellin kantaa antiteesinään, jonain joka huutaa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Ja että Russellin teekannu tunnustaisi että olemassaolemattomuutta ei voitaisi koskaan todistaa. Vaikka tosiasiassa esimerkiksi sisäisesti ristiriitainen käsite on kumottavissa myös Russellista, eli olemassaolemattomuus ja negaatio olisivat usein todistettavissa. Russell esitti että jotkin asiat ovat kritiikki-immunisoituja saivarteluja, hän ei sanonut että vain tämänlaisia konsepteja on olemassa.
*: Tämä "et voi kumota minkään olemassaoloa, et siis Jumalankaan joten olet tyhmä jos olet ateisti" -lähtökohta viittaa haluun punnita vaihtoehtoja epäreilusti, eli että ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Tämänlaista kritiikki-immunisointia kutsutaan yleisesti ottaen dogmaattisuudeksi, eikä se ole argumentatiivisen asioiden selvittämisen kannalta reilua. Jos kysymys on keskustella siitä onko vaikka Jumala olemassa vai ei ole, ei asiaa voida tehdä niin että a priorisesti sanotaan että toinen kanta ei voi olla kuin typerä. "Kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peli on hakkaamista ja juuri sitä mihin moni uskova näyttää tuntevan syvää vetoa. ; Oikeastaan kaiken tähän liittyvän voi ohittaa ja korostaa että tosiasiassa todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta ei se ole todiste asian puolestakaan. Sekä teistin että ateistin olisi todistettava oma kantansa kunnolla eikä syyttää vastapuolta saivartelijaksi ja sysätä todistustaakkaa vastapuolen kontolle.

Kun siis mietitään Randin ja Russellin linjamaa, ja sitä miten Jumalan ja paranormaalin todistamisessa on tiettyjä kantoja joita on helppo kritiikki-immunisoida ja toisia ei, on kyse periaatteessa on kysymys nyrkkisäännöstä eikä absoluuttisesta "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tillanteesta. On ikävää että se otetaan ikään kuin ehdottomana sääntönä, olipa lausuja sitten teisti tai ateisti tai mitä muuta tahansa. Loogikot ja tieteenfilosofit eivät yleensä ottaen hyväksy tätä. Otetaan vaikka Siris -blogi. Siellä hän muistuttaa että logiikan kannalta ei ole mitään sellaista minkä arkijärki tunnistaa. "It is curious that we tend to assume this sort of asymmetry between affirmations and negations.It has been pointed out before that affirmations and negations are convertible -- every affirmation can be stated in an negative way and every negation can be stated in an affirmative way. If you can prove an affirmative claim, you can prove infinitely many negative claims." John Wilkins muistuttaa samasta ja antaa tälle pienen vastaesimerkin "It is commonly thought that one cannot prove a negative, but of course I can. If I say “there are no weasels in my right pocket”, all I need to do is enumerate the objects in my right pocket and find a dearth of weasels among them to prove that negative claim. So why do people think one can’t prove a negative?"

Tämänlainen kevyt alustus on tarpeen sillä ajatus siitä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa on arkijärjen mukainen. Stephen Law on viitannut että arkifilosofia ja arkiperustelu nojaa tämän tyyppiseen ajatteluun runsaastikin. Se ei kuitenkaan ole tieteellistä ja siksi moni kokee olonsa loukatuksi, ja ennen kaikkea asiattomasti ja väärin syin loukatuiksi, kun kutsun heitä ääliöiksi. (Ilkkuminen on sallittua ja epäonnistuminen on sallittua. Mutta jos epäonnistut ja ilkut ja jäät tästä kiinni, et taatusti jää rankaisematta. That is what I do, actually more, this is what I am!)

Tästä alustuksesta on kuitenkin syytä mennä tarkempiin detaljeihin. Siihen, miksi väite siitä, että "et voi todistaa negaatiota" on logiikan ja tieteen vastainen.

Steven Hales on kirjoittanut lyhyen analyysin joka käsittelee deduktiivista puolta. Otsikko on kuvaava "Thinking tool: You can prove a negative". Se muistuttaa että deduktion kannalta mikään ei ole helpompaa kuin negaation todistaminen. Syitä on useita. Ja siksi loogikot eivät arvosta kannanottoa yhtään ; "Among professional logicians, guess how many think that you can’t prove a negative? That’s right: zero. Yes, Virginia, you can prove a negative, and it’s easy, too. For one thing, a real, actual law of logic is a negative, namely the law of non-contradiction. This law states that that a proposition cannot be both true and not true. Nothing is both true and false. Furthermore, you can prove this law. It can be formally derived from the empty set using provably valid rules of inference. (I’ll spare you the boring details). One of the laws of logic is a provable negative. Wait... this means we’ve just proven that it is not the case that one of the laws of logic is that you can’t prove a negative. So we’ve proven yet another negative! In fact, ‘you can’t prove a negative’ is a negative so if you could prove it true, it wouldn’t be true!" Hauskaa on se, että tämä riittäisi. Jo lause "et voi todistaa olemassaolemattomuutta" pitää sisällään rakenteen jonka todistamisen se kieltää. Joten sääntö olisi itsessään sisäisesti ristiriitainen. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Sillä negaatiot voidaan kääntää positiivisiksi väitteiksi ja positiiviset negatiivisiksi. "Not only that, but any claim can be expressed as a negative, thanks to the rule of double negation. This rule states that any proposition P is logically equivalent to not-not-P. So pick anything you think you can prove. Think you can prove your own existence? At least to your own satisfaction? Then, using the exact same reasoning, plus the little step of double negation, you can prove that you aren’t nonexistent. Congratulations, you’ve just proven a negative. The beautiful part is that you can do this trick with absolutely any proposition whatsoever. Prove P is true and you can prove that P is not false." Tämä tietysti on se periaate johon jo linkkaamani "Siris" -blogi viittasi.

Mutta entäs induktion ongelmallisuus?

Teksti on hieman varovaisempi induktion kohdalla. Se käsittelee sitä todennäköisyyksien kautta. Ja huomautetaan että induktioissa on aina aukkoja. Induktio on kuitenkin tärkeä periaate. Ja induktioissakin tilanne on se, että kysymys on koko induktiosta eikä siitä todistetaanko jotain olemassaolevaksi tai olemassaolemattomaksi. Induktiokin on, luoneestaan ja induktion ongelmasta huolimatta, jokin joka ei välitä siitä todistetaanko positiivista vai negatiivista "Despite its fallibility, induction is vital in every aspect of our lives, from the mundane to the most sophisticated science. Without induction we know basically nothing about the world apart from our own immediate perceptions. So we’d better keep induction, warts and all, and use it to form negative beliefs as well as positive ones. You can prove a negative - at least as much as you can prove anything at all." Toisin sanoen keijujen olemassaolokin on samanlaista induktiivista perustelua kuin väite että näitä ei ole. Jumalan todistamisessa asia on tietysti siinäkin samalla tavalla. ; Syy siihen miksi ihmiset kaikesta huolimatta uskovat että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa tai että negaatiota ei voi todistaa on ihan muualla. "why is it that people insist that you can’t prove a negative?I think it is the result of two things. (1) an acknowledgement that induction is not bulletproof, airtight, and infallible, and (2) a desperate desire to keep believing whatever one believes, even if all the evidence is against it." Esimerkiksi valtaosa uskontokeskustelusta on todistustaakan sysäämistä vastapuolelle. Ateisteista teistin pitää todistaa Jumala ja teisteistä ateistejen tulisi kumota Jumala. Haluaisin tosin itse täydentää tätä siten että induktion ongelma tiedostetaan mutta sitä ei osata soveltaa. Ihmiset ovat siksi hyvinkin loogisen positivismin läpitunkevia miettiessään havaitsemista ja empiriaa. He nimenomaan ajattelevat arkiajattelullaan tavalla jossa haetaan verifikaatiota ja induktion ongelmat koskevat vain "epämiellyttäviä totuuksia" ; Eli että arkiajattelussa nähty kissa verifioidaan ja kissan poissaoloa ei voitaisi todistaa, koska kissa voi olla piilossa ja falsifiointiin suhtaudutaan heikosti. Näin siitä huolimatta että induktion ongelma osattaisiin tuoda esiin ja jopa nimetä.

Tosin moni näkee että esittämäni negaation negaatio on enemmän konseptuaalinen kuin aktuaalinen ongelma. Tässä onkin tiettyä perää. Jos nimittäin mietimme tiedettä, on selvää että usein todistamisessa on epäsymmetrioita. Sellainen löytyy itse asiassa jopa Humen alkuperäisestä induktion ongelmaa demonstroivasta esimerkistä. Hänellä kana sai siemeniä joka aamu ja hän teki tästä induktion jossa "isäntä heittää joka aamu siemeniä". Tämä induktio kumotaan yhtenä päivänä kun isäntä iskee kanan pään halki kirveellä, ja siemeniä ei tule. Yksi vastaesimerkki nimenomaan kumoaa esityksen.

Sokea korppikin löytää jyvän.

1: Ja moni ajattelee että induktio koskee vain ilmiöitä. Kuitenkin aina jos meillä on kohde jolla on määritelmä, kyseessä on yleistys. Esimerkkinä tästä olkoot antiikin kyynikkojen esittämä heitto jossa he sanovat että he ovat nähneet hevosia, mutta eivät hevosuutta. Itse menen tässä vielä astetta pidemmälle ja muistutan että kyynikko voi miettiä yksittäistä hevosta jos ja vain jos hänellä on käytössä määritelmä hevosuudesta ja tarkasteltu kohde todella osuu siihen "täydellisesti tai riittävän hyvin". Aina kun määritelmässä on kriteeriattribuutti tai kuvaavia attribuutteja ne voidaan kuvata yleistyksenä "kissat ovat nelijalkaisia maukujia". Ja tämä on induktio. Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" -lause muistuttaa siitä että kohteeseen liitetyt ominaisuudet ovat induktiivisia väitelauseita.

Induktion ongelma kumosikin tiukan verifikationismin. Loogisen positivismin ajama hyvin tiukka skientismi kumoutui mahdottomuuteensa. Sen tilalle on sitten tullut erilaisia itsekriittisyyttä jollain tavalla huomioonottavia malleja. Esimerkiksi falsifiointiperiaatteessa ratkaisu on juuri siinä että todistaminen on induktiivista, mutta sen kumoaminen on deduktiivista. "The logic of falsification"  kertookin tämän periaatteen varsin yksiselitteisesti.

"falsification strategy implements the modus tollens relation of deductive logic:
If P then Q
Not Q
Therefore, not P
Since modus tollens is a valid deduction argument form, it is rational to re- ject the conclusion “not P” only if one can show that one, or both, of the premises are not true."

Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä, että induktiossa negaation todistaminen on jossain määrin helpompaa. Verifikointi, jota vanhan mallin "kaiken tieteellisesti todistavat" kannattivat on paljastunut aukkoiseksi, mutta kumoaminen on helpompaa. Kuitenkin on selvää että tieteenfilosofiassa on pakko miettiä sitä premissipuolta. Tämä ei itse asiassa käsittele lainkaan sitä voidaanko deduktiolla tai induktiolla "todistaa negatiivista". Vaikka moni käyttääkin tätä sivuun siirtämistä ja saivartelumahdollisuutta argumenttina, kyseessä on oikeasti harhautus. Se ei koske induktion rakennetta vaan premissejen pätevyyttä. Ja kun kysymys on siitä millä ehdoin premissejä hyväksytään, on huomattava että ongelmatilanteesta selvitäkseen on pakko kiistää käytettyjä premissejä, joka taas vaatii sitä että näiden tosiasiaväitteiden kumoaminen olisi mahdollista ja perusteltua. (Niiden negaatio on todistettava tai viitattava että ne väitetyt premissinmukaiset tosiasiat eivät olisi olemassa.)

Paul Duhem on toki muistuttanut siitä että aina kun tulee kumoamistilanne, ihminen helposti keksii ad hoc -oletuksia joiden perusideana on selittää miksi jompi kumpi premisseistä ei olekaan pätevä. Rakenteista premissin oikeuttamiseen siirto johtaa siihen että falsifiointi on usein saivarteluastekysymys. Ja tämän tien päässä on Quinelainen tieteenfilosofia. Siinä ei mietitä onko asia "positiivista todistamista" vai "negatiivista todistamista", todistetaanko jotain olemassaolemista vai olemassaolemattomuutta. Siinä on kysymys pelkästään saivarteluasteista. (Kysymys siirtyy siihen voidaanko mitään todistaa, perustella ja varmistaa. Eikä siitä onko olemassaolon ja olemassaolemattomuuden todistamisen välillä epäsymmetria. Joka on "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -väitteen ytimessä.) Ja pohjimmiltaan tätä mitataan Duhemin Quinen teesin avulla ; Katsomalla mitkä yleistykset ovat käytössä erityisen monessa muussa vahvassa tieteen teoriassa. (Jos asiaa tai periaatetta tai premissiä sovelletaan paljon muualla, eikä se pelkästään loisi itseään ristiriidattomaksi havaintojen kanssa, se on hedelmällistä, hyödyllistä ja vähemmän saivartelevaa.) Eli edes premissikikkailutasolla negaation todistaminen on "symmetristä";

Tämä kaikki on kieltämättä
tavallisen ihmisen järjelle vierasta
ja muutenkin hyvin häiritsevää.

Vaikka deduktio, induktio ja tieteellinen keskustelu toimivat kaikki hieman eri konteksteissa, ei koskaan voida sanoa että "et voi todistaa negaatiota". Ne ovat yleensä symmetrisiä. Mutta jos joskus voidaan sanoa että epäsymmetria on, niin silloin olemassaolemattomuus on itse asiassa helpompi ja kysymys menee siihen voidaanko olemassaoloa oikeastaan todistaa muulla tasolla kuin "ilman riittävää epäilyä on hyvin perusteltua uskoa että". Tosin tälläkin tasolla on helppoa huomata että Randi alussa tekee induktiivisen näkemyksen jonka havaittu parapsykologi kumoaa. (Rakenne prosessissa on modus tollens.) Ja epäsymmetria on tässäkin mielessä jossain muualla kuin arkijärki sen sanoo olevan ; Olemassaolemattomuudesta saadaan selvästi tehtyä induktioita. Joten symmetria tässäkin kohden on selvä. Olemassaolon todistamisvaikeuden ja verifioinnin mahdottomuuden tiedostava uskova ei voi siis selittää että ateisti voisi vain venkoilla ja että uskovan on niin vaikea todistaa Jumalaa "kun mitään ei voi todistaa aukottomasti". Falsifioitavuus ei noudata arkijärkeä ja sen tyyppisiä konsepteja joilla uskontokeskustelua on puolin ja toisin koristeltu.

Kissojen paimentamisesta (laatikoista ja hatuista)

Kissat ovat vähän kuin eläimiksi tullutta nestettä. Neste kun täyttää vaatimansa tilan mahdollisimman tarkasti. Ja jos haluaa pyydystää kissoja, vaikka talossa jossa on kissoja, niin riittää että jostain hakee laatikon. Sen jälkeen ei tarvitse kuin odottaa. Sillä avoin laatikko täyttyy kissalla, ennemmin tai myöhemmin. Vieläpä siten, että jos yksi kissa ei täytä laatikkoa, niin toinen kissa tulee avuksi täyttämään sen. Ja kissat lomittuvat laatikkoon täyttäen sen sellaisella tarkkuudella jota voisi luulla kiinteille olennoille mahdottomaksi. Siksi on yllättävää viisautta fyysikoissa, kun he miettivät Schrödingerin kissassa sitä onko kissa elossa vai kuollut eivätkä sitä että miksi umpinaisessa laatikossa on kissa. (No totta kai siellä on kissa!)

Tämä analogia on tarpeen myös ideologisessa mielessä. Sillä perinteisesti sanotaan, että valtatyhjiöt täyttyvät uudella vallalla. Ideologioiden tapana on myös täyttää arvotyhjiöt. Ja monesti tämä tehdään vaihtoehdottomuudella. Tämä voidaan nähdä jonkinasteiseksi köyhyydeksi, sillä valinnassa on aina kysymys vaihtoehtojen niukkenemisesta ; Ennen valintaa on vaihtoehtoja, niiden jälkeen ei. Se, että tietyt valinnat tehdään pakollisiksi köyhdyttävät tässä mielessä jo ennakkoon. Ennen valintaa ei ikään kuin olekaan legitiimejä vaihtoehtoja.

Tämä on uusateismin kohdalla jossain määrin relevanttia. Sillä jos mietimme sellaisia uusateismin suuria nimiä kuin Richard Dawkins ja Sam Harris, voimme nähdä heidän välillään suuria eroja. Tässä kenties oleellisimmat erot ovat seuraavat (a) Richard Dawkins on syvällisempi mutta Sam Harris on parempi ihminen (b) Richard Dawkinsilla on ärjympiä mielipiteitä mutta hän tuo ne esiin enemmän gentlemanniasenteella Sam Harrisin retoriikka pelottaa, mutta hänen sisältönsä ei ole kokonaisuutena yhtä paha ja (c) Dawkins on esteetikko kun taas Harris on ajamassa uutta objektiivista moraalia uskonnolta vapautuneeseen tilaan.

Tämä liittyy kissoihin siinä mielessä, että Dawkinsin "Jumalharhan" kenties tärkein uusateismin sisältöä ja etiikkaa kuvaava kohta on vertaus kissojen paimentamisesta. Hän esittää että ateismin ongelma on se, että sitä ei pidetä luvallisena ideologiana. Ja että ateismin hajaantuneisuus on ongelma. Sen sijaan että hajaannusta vähennettäisiin hän korosti että pelkkä oman olemassaolon esilletuominen riittää. Ateistien oikeudet otetaan vakavasti kun he ilmaisevat olemassaolonsa. Vaikenemisen lopettaminen riittää. Dawkins ei muokannut mitään ideologiaa jota pitäisi seurata. Tässä kohden Dawkins on individualisti.

Sam Harris taas on "moraalisessa maisemassa" yrittänyt tehdä moraalista objektiivista moraalia. Tämä on jotain jota Dawkins itse ei ole tehnyt. Sam Harris on siis huomannut että uusateisteja on paljon ja että he pitävät tieteestä. Ja tämän vuoksi hän on tehnyt laatikon. Ja kyllä. Tämä laatikko täyttyy kissoilla. Mutta kaikki uusateistit eivät seuraa tätä oppia. Valtava määrä seuraa Dawkinsia. (Ja itse asiassa uusateistien kriitikot kaivavat ongelmia itselleen sillä että nostavat kritiikeissään esiin pääasiassa juuri Dawkinsin. Hekin näyttävät tietävän mikä linjama uusateistien liikkeessä on relevanttia.)

Stephen Law iskeekin tuoreessa blogauksessaan kärjekkäästi mutta osuvasti siihen tapaan miten Dawkinsia kohdellaan. (Ja tämä sitten tietysti vaikuttaa kaikkeen uusateismin kritiikkiin yllättävänkin laajasti.) Moitteen kohteeksi päätyy Alister McGrath, joka on käsitellyt Dawkinsia siihen tapaan mihin valtaosa häntä käsittelee. (Alister McGrath on kirjoittanut "Dawkins delusion" -kirjan, joka on epäkohteliaan nimensä lisäksi oleellinen kirja koska useimmat uskovaiset näyttävät tutustuneen uusateismiin lukemalla uusateististen kirjojen sijasta tämän teoksen. ) Tässä nousee ytimeen skientismi. Skientismi on laatikko jota käytetään ateismikritiikissä hyvin yleisesti.

Law ilmaisee asian seuraavilla huomioilla : "The theologian Alister McGrath is a long-standing critic of Dawkins. In his article, “The questions science cannot answer - The ideological fanaticism of Richard Dawkins’s attack on belief is unreasonable to religion - and science”, McGrath attempts to defend religion against Dawkins’ attack. He begins by pointing out there are questions science cannot answer" ... "McGrath then goes on to do several things. First of all, he accuses Dawkins of being ideologically wedded to scientism. Dawkins, claims McGrath, simply assumes that “science has all the answers”. But of course, scientists need to show a little humility. There are “questions science cannot answer”." ... "This first line of attack on Dawkins, though popular with his critics, entirely misses its mark. Even within the book McGrath is attacking, Dawkins quite unambiguously acknowledges that, “Perhaps there are some genuinely profound and meaningful questions that are forever beyond the reach of science.” Indeed, Dawkins seems happy to concede that moral questions may well fall into this category. Dawkins says: “we can all agree that science’s entitlement to advise us on moral values is problematic to say the least”. McGrath is attacking a position Dawkins does not hold."

Onkin hämmästyttävää miten käytännössä kaikki ateismikritiikki koostuu siitä, että ateismi määritetään skientismiksi. Ja peräti niin että skientismi määritetään hyvin suppeasti.
1: Että skientismi tarkoittaa käytännössä loogista positivismia, sitä että kaikki on verifioitavissa. Käytännössä skientismi voitaisiin määrittää myös laajemmin soveltaen jotain muuta tieteenfilosofista mallia kuin positivismia. Esimerkiksi fallibilismia.
2: Skientismi voisi tarkoittaa laajempaa kuin pelkästään sitä että on olemassa vain tieteellisiä asioita. Skientismi voi laajemmin käsitellä legitiimejä kysymyksiä "The view that science can ultimately explain everything – can answer every legitimate question – is called scientism." Eli kenties kysymys ei olekaan siitä voiko tiede ratkaista kaikkea vaan onko kysymys siitä voidaanko mitään muuta kautta saada tietoa ja vastauksia mistään. Eli onko legitiimejä kysymyksiä jotka olisivat eitieteellisiä. Jo tämä olisi paljon laajempi kuin pelkkä tieteellisyyttä korostava skientismi. Ja tämäkin on suppea verrattuna moneen uusateistien suuntaukseen.

Kun katsotaan monia ateisteja, voi huomata varsin nopeasti että he kannattavat ns. humen giljotiinia. Se on monien uusateistien kohdalla jopa eettinen muoti-ilmiö. Jostain syystä monet uskovaiset tuntuvat tiedostavan tämän aina arvotyhjiöstä puhuessaan. Humen giljotiini on ikään kuin todistus eettisestä hairahdustilasta ja epäetiikasta. ("sillä kuten monet aikamme aristoteleet meille auliisti kertovat, ilman jumalaa tulee arvotyhjiö jähnyn jähnyn jääpäti jää natsikomukat jänhäti jääpäti jähnyti jöpöti jöö.") Kuitenkin heiltä jää huomaamatta että humen giljotiinia on vaikeahko yhdistää skientismiin, ainakin jos osallistuu arvokeskusteluun siinä innossa missä ateistit niin tekevät. Uskovainen toki paikkaa tämän kohteliaaseen tapaansa ajattelemalla että ateistit ovat idiootteja jotka eivät ymmärrä ja mieti mitään. Ja että tämä ristiriita olisi ikään kuin alleviivaus sille miten typeriä ja pinnallisia ja huonosti mistään perilläolevia ne skientistit ovat. En tiedä mitä tämänlaiseen sosiaalis-ideologiseen keskusteluasenteeseen tulisi vastata. ("Haistakaa paska - kiitos jo etukäteen"?)

Stephen Law huomauttaakin että Dawkinsin suurin vahvuus on juuri siinä mitä Alister McGrath ei ymmärrä. Nimittäin sitä, että McGrath nojaa siihen että Jumala olisi pakotetusti samanlainen kysymys kuin etiikka. Että kun yksi on mysteeri niin toinenkin on. Tässä tehdään kuitenkin kaksi oletusta.
1: "Is it true that beliefs about supernatural agents, gods, powers and other phenomena, are essentially immune to scientific refutation? Might they be immune to any sort of rational refutation?" Etiikastakin voidaan keskustella joten kenties on muita keinoja kuin "joko tiede tai ei mitään" -asenteella toimivat uskovaiset näkevät. Law käyttää pahan ongelmaa klassisena esimerkkinä siitä miten filosofia ei ole luonnontieteellistä mutta on silti empiiristä. Havaitsemme kärsimystä ja teemme tästä sitten väitelauseita Jumalasta. Itse asiassa monet asiat voidaan kumota konseptuaalisesti (kuten nelikulmaiset kolmiot) ja monet yliluonnolliset ilmiöt ovat itse asiassa selvästi taikauskoa ja epärealistisia ja käytännössä täysin kumottuja ja tieteenvastaisia. (Niiden hyväksyminen vaatisi enemmän kuin sen, että tieteellä on rajat. Ne vaativat sen että koko tiede on metodina väärä, huono ja epätoimiva.)
2: "Still, why shouldn’t a scientific refutation of a god claim at least be possible?" Jumalakysymystä väitetään samanlaiseksi kuin etiikkaa, mutta tämä itse asiassa on itsessään väitelause. Oleellinen kysymys käsitteleekin silti sitä, että miksi relevantit Jumalan määrittelyt olisivat tieteellisen tutkimuksen ja kumoamisen ulkopuolella eivätkä sen sisäpuolella : Itse asiassa moni uskonto tekee täysin empiirisiä väitteitä todellisuudesta. (Jos Jumalasi olemassaolo vaatii, että maa on 6000 vuotta vanha, niin Jumalasi on de facto falsifioitu.) Jokainen väitelause vaikkapa sielun olemassaolosta on kannanotto aivojen ja tietoisuuden suhteeseen. Nämä ovat empiirisiä kysymyksiä. Ja jos väitelauseita todellisuudesta ei tehdä, niin on hyvä miettiä onko tämä Jumalamäärittely relevanttien kysymysten alueella ja jos on, niin miten ihmeessä estetiikan ja moraalin mysteeri muka ratkeaisi Jumalan olemassaololla. (Jos vaikka humen giljotiini pätee joka on minimivaatimus jos pidämme yllä näkemystä siitä että skientismi on nihilismiä. Jos Humen giljotiini ei päde, ei ole mitään syytä miksi skientismi ei voisi rakentaa etiikkaa. Siksi Harris iskeekin niin suurella innolla tuota periaatetta vastaan.) Ja jos tekee kuten moni, eli ei väitä että moraali vaatii Jumalan vaan selittää että moraali on mysteeri kuten Jumalakin ... niin se ei muuta käytännössä mitään relevanttia. Silloin nimenomaan jos moraali ei ratkea Jumalalla, niin mitä hemmetin hyötyä tuosta konseptista sitten on? Eikö riitä että jo moraali on mysteeri vai pitääkö mysteeriä selittää toisella mysteerillä? Vai onko mysteerisyys jonkinlainen etu jota pitää hankkia filosofisiin viisauksiin? Yleisesti ottaen filosofiassakin on selvää että kaikessa on vähintään vajaasti perusteltuja premissejä, mutta ei se tarkoita että ad hoc -oletuksista ja tyhjistä mielivaltaisista premisseistä tulee jokin badge of honour joita pitää kerätä mahdollisimman paljon. Ei, niitä halveksutaan siitä huolimatta että ne ovat välttämätön paha.

Voidaan sanoa että osa uusateisteista ovat skientistejä. Sam Harrisilla on tässä mielenkiintoinen eettinen järjestelmä joka on samalla tavalla ongelmallinen kuin kaikki objektiivisen moraalin mallit. Tiettyjä, hyvinkin syviä, oletuksia tehdään. Hänkään ei ole skientisti kuin hyvin laajalla määrittein ja Alister McGrathin rinnastukset eivät esimerkiksi ole riittävän avointa skientismin määritelmää osuakseen edes tälle tiukkapipoiselle ateistien linjalle. Dawkinsin kohdalla skientismi on jo sitten täys olkiukko ja trivialiteetti joka osoittaa lähinnä sen miten yhden alan (teologia) asiantuntijuus ei selvästi anna osaamista kaikessa aiheeseen liittyvässä (ateismi). McGrath on tässä paitsi väärässä, niin törkeän typerästi väärässä. (Ei voi kuin ihmetellä miten akateeminen ihminen voikin tehdä noin alkeellisia ja syviä virheitä. Paitsi tahallaan.) 

Toisin sanoen ateisteja koskevat rajoitteet ovat oletuksenvaraisia tai jopa keksittyjä. Pelkästään näitä väitteitä hokemalla ne eivät muutu todeksi. Asiaa voidaan syventää vielä enemmän. Ja ongelmatkin syvenevät tässä ohessa.

NoMa -periaatteet joissa Jumala siirretään mysteerikortilla keskustelun ja todistamisen ja kumoamisen tuolle puolen ovat itsessään läpimaailmankuvallisia. Joten niiden kanssa erimielisyys on (hyvinkin) helppoa. Voidaan jopa nähdä että teleologinen selittäminen ei mysteerikysymyksissä johda muuhun kuin siihen että saadaan uusia kysymyksiä ja olemme entistäkin hämmästyneempiä. Hieman kuten "Systomykoosissa" mietiskeltiin "Kysyttäessä kausaalisia miksi -kysymyksiä mennään ajassa taaksepäin, siirrytään kuvitteelliseen alkusyyhyn. Jaskalle tuli kuhmu otsaan koska omena putosi, omena putosi koska norsu irrotti sen, norsu irrotti sen koska ne eivät mahtuneet samalle oksalle, ne eivät mahtuneet samalle oksalle koska norsu on iso, norsu on iso koska jokin evolutiivinen selitys. Kausoliteettia voi selata loputtomiin taaksepäin, se loppuu sitten kun tieto loppuu." Bloggaaja huomaa että perinteinen alkusyy (causa sui) -ajattelu johtaa siihen että kun tieto loppuu, teleologia alkaa. Ja että on erikoista miksi teleologialle ei vaadita jatkovastauksia kun se todellakin näyttää herättävän jatkokysymyksiä jopa pahemmin kuin kausaliteetti. "teleologian selaamista on hankalampi havainnollistaa, siinä ikään kuin tivataan jatkuvasti lisäinfoa samasta asiasta. Justin Bieber hymyili pidätyskuvassa koska hän pyrki vaikuttamaan haavoittumattomalta, hän pyrki vaikuttamaan haavoittumattomalta koska hän halusi säilyttää julkisuuskuvansa, hän halusi säilyttää julkisuuskuvansa etteivät fanit karkaisi, hän halusi säilyttää faninsa koska hän halusi säilyttää suosionsa, hän halusi säilyttää suosionsa koska Vishnu istui hänen korvassaan puhaltamassa huilua." Eli on erikoista väittää että tieto saavutettaisiin vasta kun teleologiaan on saavuttu. "Aikoinaan rippikoulussa pappi yritti opettaa, että miksi -kysymyksiä loputtomiin kysyttäessä päädytään aina Jumalaan. Hän havainnollisti asiaa kysymällä opetuksesta myöhästyneiltä, miksi he myöhästyivät, ja kysyi jokaisen perustelun jälkeen, miksi näin. Lopulta päädyttiin siihen, että Jumala on luonut kaikki elolliset kuolevaisiksi." Mutta että tässä ei ole mitään järkeä "Miksi Jumala tuli kuvaan juuri tuossa kohtaa? Olisihan Jumalan voinut tuoda mihin tahansa muuhun kohtaan." Mielestäni teleologia osuu jopa harvinaisen huonosti alkusyyn kohdalle, sillä kausaalinen selitys hakee syy-seuraus -yhteyttä jossa menneisyys selittää tulevaisuuden. Teleologia on sen sijaan päämääräsuntautunutta. Siinä seuraus edeltää syytä. Lopputulos on mielessä ennen tapahtumia ja sen vuoksi tapahtuu jotain. Miksi mennä menneisyyteen in first place jos syy-seurausketju on päinvastainen kuin yleensä ajatellaan?
1: Itse asiassa klassinen alkusyyargumentti puhuu vain ensimmäisestä syystä kertomatta minkälainen se on. Ja voidaan kysyä että miksi ensimmäisen syyn pitää olla teleologinen? Alkusyyargumentissa onkin usein tehty täysin mielivaltainen loikka jossa alkusyyhyn liitetään siihen suoraan kuulumattomia attribuutteja kuten persoona, tietoisuus tai intentiot. Teleologisen selityksen tarve on yksi näistä. Ja näin on asiallista kysyä että miksi se muka vastaa kysymykseen paremmin ja miksi nämä attribuutit ovat välttämättömiä? Tämä on oleellista sillä meidän on mietittävä paitsi sitä voimmeko lausua lauseita ja kysyä kysymyksiä - meidän on mietittävä lisäksi sitä onko kysymys relevantti ja vastaako tämä annettu premissointi niihin oikeasti oleellisesti paremmin. (Ilman tätä puolta voi olla erimielinen ja kaikki erimielisyyden kritiikki on itse asiassa mahdotonta ja asennevammaista.) Ja jos ei, niin miksi niitä premissejä sitten tarvitaan. Ja jos ei tarvita, tai ne eivät ole välttämättömiä, niin mitä helvettiä te olette haaskaamassa minun aikaani mielipiteilyyn justification of belief -näkökulmasta? (En minä ole mikään politbyroo tai inkvisiittori, ei minua kiinnosta mitä mieltä sinä olet mistään tai mihin sinä uskot. En minä edes pakota lukemaan minun blogia.)

Kun mietitään mihin uskotaan tai ollaan uskomatta, tulisi miettiä sitä onko kristinuskon määrittelemä Jumala aina identtinen sen kanssa että voisi olla jotain muutakin voi olla kuin tämä näkyvä maailma. Ja näiden lisäksi tulisi miettiä sitä onko tämä mahdollisuus sellainen että siitä voitaisiin muotoilla relevantti kysymys johon voitaisiin vastaillakin. Jos ei, niin ei ole mitenkään välttämätöntä myöskään nähdä näitä kysymyksiä edes tarpeellisena. Ne saa nähdä jos haluaa. - Jos on vaikka sellainen kissa joka viihtyy kovasti laatikoissa. Ei pidä hämmästyä jos joku ei sellaisessa sitten viihdykään. Kissojakin on monenlaisia.

Deadpool ja varoitus hybriksestä

Tarinaperinne on täynnä kuvauksia ihmisistä jotka käyvät tietä tietoon ja luonnon hallintaan. Maailma sitten kostaa tämän jotenkin. Yksityiskohdissa on jonkin verran variointia ; Prometheus varastaa tulen jumalilta ja hänen maksaansa syödään. Íkaros rakentaa itselleen vahasta siivet, lentää liian lähelle aurinkoa joka sulattaa hänen siipensä. ~ Näissä tarinoissa on toki osa totuutta ; Etenkin insinööritieteet ovat olleet konkreettisestikin vaarallisia. Ei tarvitse kuin katsoa "Myytinmurtajia" jotta tietäisi että kokeileva lähestymistapa pitää sisällään riskejä. Fantasiamaaimoissa räjähtävä alkemistinpaja on jo klisee. Klisee, jossa on hiven tervettä varovaisuutta ja arvokas opetus.

Viesti on kuitenkin hieman omituinen. Eikä pelkästään sen vuoksi, että se korostaa enemmän kuin että tieto vaatii riskejä. Se kun esittää että vastauksena on luonnon kosto. Suurin ongelma on siinä, että hybris iskee tarinoissa yleensä hybrikseen ajautuvaan henkilöön itseensä. Itse näkisin, että tässä sarjakuvasankari Deadpool on parempi ja todenmukaisempi malli. Deadpoolin (Wade Wilson) omin sanojensa mukaan hänen origin storynsa on seuraava "The day my father Odin banished me from Asgard, I was bitten by a vampire and had radioactive waste dumped into my eyes. To make matters worse, my mutant ability to control weather activated just as I was hit by a blast of gamma radiation. Nah, actually, I got this way by volunteering for the Weapon X program. They promised to cure my cancer. And they cured it all right, by giving me an outrageous healing factor. Then they labeled me psychotic and tossed me into a prison lab. So I escaped and became what some people might call a 'mercenary'. I prefer the title 'cleaner of the gene pool'. And I've made a lot of good friends along the way." Deadpoolin alkuperä ei ole Wade Wilsonin hybris. Weapon X -ohjelmalla sen sijaan oli hybris. Deadpool on ehdottomasti yksi hauskimmista supersankareista, ja tämän vuoksi voi olla vaikeaa huomata, että hän on pohjimmiltaan traaginen hahmo, uhri. Kaikki muu on ikään kuin seurausta ja selviämistä vaikeuksista jota toiset ihmiset ovat hänelle aiheuttaneet. Wilson ei ole edes halunnut sankariksi. Hän haki parannusta syöpään. Parannus taas tehtiin vain ehdolla.

Kuvaavaa on myös se, että Deadpool on paitsi mielenvikainen hahmo jolla on vaikeuksia erottaa omia fantasioitaan tosimaailmasta, niin hän on myös kenties kaikista viisain ja filosofisin hahmo. Hän tiedostaa olevansa sarjakuvassa, ja että tosiasiassa tarinankerronnan säännöt määräävät tapahtumista. Tämä johtaa omituisiin tilanteisiin. Kuten siihen, että "Deadpool" -pelissä hän ohittaa kaiken juonen kannalta tärkeän informaation joka selittää vastapuolen toimintaa ja alustaa tapahtumia. Hän korostaa toistuvasti että hänen ei seurata "skriptiä". Kyseessähän on hänen oma pelinsä ja kaikkea! Tosin hän on myös ainut hahmo joka voi reagoida välidemojen ikärajoihin sidottuja seksuaalisuusnormistoja kommenteilla kuten "You believe this? Cock-blocked twice in my own game!"

Deadpool toiminee kätevänä analogiana toiseen asiaan;

Kun puhutaan hybriksestä, keskiöön nousee aina tiede ja skientismi. Luonnontieteellisen ajattelun nähdään olevan hybriksessä. Kuitenkin tähän on helppoa antaa huomautus, joka kyseenalaistaa tämän kulman melko vakavasti. Kari Enqvist kirjoittaa siitä "Kosmoksen hahmo" -kirjassaan. Syy löytyy käsitteestä maailmankuva. (s.19) "Filosofi Ilkka Niiniluodon mukaan maailmankuvat ovat "maailmaa koskevien, tavalla tai toisella perusteltujen väitteiden järjestelmällisiä kokonaisuuksia". Tässä mielessä  maailmankuva on enemmän sukua filosofialle kuin luonnontieteille. Fyysikko ei milloinkaan yritä ratkoa kaikkia fysiikan ongelmia kerralla vaan tyytyy ahertamaan usein hyvinkn kapean osa-alueen kimpussa." ... "Näin siksi, että luonnontieteet kasvavat kuin talot, joita rakennetaan tiili tiileltä." ... "Filosofi sen sijaan haluaa nähdä talon heti ellei nyt täysvalmiina niin ainakin vesikatossa." Filosofit, mitä humanistisemmat, sitä vahvemmin, pitävät maailmankuvaa kenties relativistisena, mutta eksitentialistisesti oleellisena osana ihmisyyttä. He siis sanovat että hybris on ihmisen osa.

Voidaankin sanoa että skientismiä syytetään hallinnan harhasta ja objektiivisuusfiksaatiosta, vaikka tosiasiassa se, mitä siinä vihataan on se, että se suhtautuu nuivasti puhtaasti filosofisiin hybriksiin. ~ Jos skientisti on hullu(nrohkea) Deadpool, on humanismi Weapon X -ohjelma. Tätä korostaa se, että usein ne jotka vaativat täydellisyyttä ja eheyttä ja täysobjektiivisuutta tieteeltä tai tieteelliseltä maailmankuvalta viittaavat filosofisiin oletuksiin joista skientismiä ei voida siistiä. Vaatimus loogisen positivismin ehtojen mukaisesta tieteestä ei yleisesti ottaen innosta skientistejä itseään ; Esimerkiksi malliriippuvainen realismi ohittaa hybriksen saavuttamisen lähtökohtaisesti epäkiinnostavana mahdottomuutena. Vaatimuksen olemassaolo kertookin niistä ehdoista joilla nämä vaatijat itse suhtautuvat tietoon ja maailmankuvaan. He haluavat mieluummin epätäydellisen hybriksen kuin sen, että leikataan mahtipontisuudesta ja kiistetään kaikenkattava objektiivinen tieto joka olisi ihmisellä ikään kuin hallussa.

Esimerkki tämäntapaisesta kaikentiedosta löytyy esimerkiksi Eino Kailasta jota Enqvist kuvaa (s. 14) "Eino Kaila, jonka ajattelut huuhtelivat suomessa kokonaisen sukupolven, kamppaili jatkuvasti kohti suurta synteesiä, jonka hän uskoi löytyvän holistisesta kenttäajattelusta. Näiden pyrkimystensä takia Kailan voi laskea puhdasveriseksi romantikoksi. Tälläisillä määreellä on myös kansainvälisesti tunnetuimpiin filosofeihimme kuuluva Jaakko Hintikka luonnehtinut Kailaa." Eikä uskonto ole tässä mikään nöyrempi. Päinvastoin, he korostavat että skientismissä ei ole riittävästi mahtipontisuutta. Ja tätä kutsutaan elämän arvokkuuden vähenemisen, arvotyhjiön, merkitysvajeen tai jonkin muun vastaavan keinoin.

Alvin Plantinga on tässä pakko ottaa esimerkkinä mahtipontisimmasta linjasta. Hänen warrantinsa on nimenomaan vaatimus siitä että (a) on ylipäätään olemassa hybris ja (b) ihmisen on saatava se jäänteettömänä esille. Tämä tematiikka paistaa läpi hänen todennäköisyyslaskuistaan, joissa hän tavallisesti kertoo useita eri havaintolaitoksia yhteen ja arvioi että miten ne kaikki osuisivat yhteen kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Nämä laskelmat kertovat että hän ei hae kohtuullista tietoa, vaan erehtymätöntä tietoa. Hänen maailmansa nojaa oletukselle että jumala ei voi huijata meitä. Plantingan puolustajat suomessa ovat esimerkiksi esittäneet että heistä olisi ihan kauheaa jos ihminen ei voisi tietää jotain. Tämä olisi lähtökohtaisesti hirveää.

Itse suosittelen tiettyä nöyryyttä. Tätä voi saada vaikkapa Stephen Lawn huomioista jotka koskevat skeptistä teismiä. Tässä pahan ongelman kaltainen tilanne laitetaan haasteeksi. Kysymys ei vain olisi julmasta jumalasta, vaan epätotta kertovasta Jumalasta. Ottaisin tämän kontrastiksi Plantingalle. ; Monet teistit ovat kannustamassa ihmisiä muistuttamaan, että vaikka onkin mahdollista, että Jumala valehtelisi meille, niin on mahdollista että Hän ei valehtele, ja että tälläiseen voisi luottaa ja olla rationaalinen ihminen. Ja että näin kannattaakin tehdä. Kuitenkin jo se, että Jumala voi valehdella meille, vie meiltä täysin varmuuden siitä että Jumala on nimenomaan Todenpuhuja. Warrant on mahdotonta skeptisen teismin maailmassa. (Itse asiassa se ei ole mahdollitsa edes jos skeptinen teismi olisi harkittavissa oleva mahdollisuus.) Plantingan todennäköisyysarviot vaativatkin kovasti erilaisten mahdollisuuksien sammuttelua a priorisesti. Joka taas on juuri se, josta hän syyttää evolutionisteja ja selittää siihen nojaten että skientismi on järkevää jos ja vain jos olet teisti ja jos et ole teisti, niin et ole edes älyllisesti kelvollinen. Ja viimeistään tässä kohdassa muistamme sen, että jos mietimme miksi naturalistien tulisi ottaa lähtökohdaksi teistien hybrisnäkemys warrantista tai täysobjektiivisuusvaatimuksista, saamme tulokseksi sen, että se on vaatimus joka tulee laatikon ulkopuolelta.

Joku tykkää hybriksestä. Ja se ei ole skientisti. Skientisti on tässä kisassa enemmänkin panttivanki ja uhri kuin pääpahis.