Geoffrey R. O. Durson, Andrew Luttrellin ja Baldwin M. Wayn tutkimus "Over-the-Counter Relief From Pains and Pleasures Alike - Acetaminophen Blunts Evaluation Sensitivity to Both Negative and Positive Stimuli" on tuoreehko tutkimus. Sen mukaan parasetamoli - eli tietty useiden mutta ei kaikkien särkylääkkeiden vaikuttava aine - vähentää muita kohtaan suuntautuvia tunteita. Empatiakyky vähenee.
Onhan sitä toki puhuttu tunteista ja tuntemisesta arkikielessäkin, että ehkä kivunkokemuksella jne. on jotain merkitystä.
Tässä mielessä kansanviisaudessa voi olla takana jotain huomioita todellisesta elämästä.
Asiahan on siitä kiinnostava, että itselläni on aika usein särkyjä ja vältän machobullshitinomaisesti kipulääkkeitä ja vastaavia. (En nauti särkylääkkeitä edes viinan kanssa.) Tämä vaikuttaa varmasti mielialaan ja ärtymiseenkin usein. (Toki ansioidun alalla varmasti ilmankin.)
Mutta jos tämä uutinen olisi totta niin kenties minusta saadaan oikealla lääkityksellä hyvä normaali puuhiinrientäjä. Sellainen kunnon normaali tapaluterilainen kalvinistisen työmoraalin seuraaja, joka ei esimerkiksi suivaannu muiden vuoksi. Kaltaiseni moponkarkailuttaja-raivovammainen voisi ottaa psykopatian vakavastiotettavana mahdollisuutena joka ratkaisisi monia ongelmia.
Tai sitten tämä esitykseni on liioittelua joka johtuu vajaasta tieteenkäsittelystä. Mutta tästä poikkeaminen on tiettävästi tl;dr.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kipu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kipu. Näytä kaikki tekstit
lauantai 14. toukokuuta 2016
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Vanhenemisen paradokseja ; Iän painamisesta
Takkiraudassa oli listaa siitä miten hän kokee elämän muuttuvan paremmaksi. Sitä miten nelikymppisenä on parempaa kuin kaksikymppisenä. Ajattelin, huvin vuoksi, katsoa asiaa hieman itsekin. En toki ole vielä neljääkymmentä, joten teen vertailun 20 ja 30 välillä. Ja lähestyn asiaa lähinnä siltä kannalta miten asiat ovat eri tavalla. En suhtaudu maailmaan optimistisesti, ja tämä asenne koskee myös menneisyyttä. (Voisin ottaa tietenkin iästä 15-35, mutta koska teini-ikä on aivan kammottava aika elämää, vertailu olisi hyvin samansuuntainen, positiivisuus olisi asenteellisuuteen asti jo muotoilussa.) Lopputulos on silti melkoisen subjektiivinen. Kysymyksen uudelleenmuotoilu vain osuu henkilökohtaisiin tarpeisiini ja joustaminen tuntuisi teeskentelyltä. Puhun myös "vanhenemisesta" joka on kenties hyvin omituista tälläisessä hädin tuskin keski-ikäisessä kontekstissa.
1: Russell esitti että nuorena kannattaa keskittyä matematiikkaan ja vanhana politiikkaan. Hän oli tiedostanut sen, että tietyssä määrin ajattelu muuttuu iän mukana. Ja tavalla joka ei ole vain positiivinen. Joku voisi korostaa "Takkirauta" -blogin tapaan elämänkokemusta. Mutta nähdäkseni asia ei ole niin yksioikoinen. Politiikka kun oli Russellille vähemmän sitä että se vaatii viisautta ja kypsymistä, vaan sitä että olemme tyhmempiä. Tai ainakin joustamattomampia. ; 20 -vuotiaana "hardware" on paremmassa kunnossa mutta "softa" on puutteellista. 30 -vuotiaana toisinpäin. Taso ei ole välttämättä muuttunut oleellisesti tässä prosessissa. (Se voi parantua tai huonontua yksilötasolla.) Voisin muotoilla tästä ensimmäisen vanhenemisen paradoksin ; Kaikki on vaikeampaa, mutta se ei haittaa kun ne tekee taitavammin.
2: 20 -vuotiaana ihmisellä on helpommin elämänasenne joka sopii generalistille. (Joka on tärkeää koska olen generalisti ja pidän tämän ihanteen täyttämistä tärkeämpänä kuin sen vaihtoehtoa, spesialistina olemista.) Toisaalta ihmisten mieli skeemautuu. Maailmankuvamuutoksia tapahtuu harvemmin yli 30 -vuotiailla. 20 -vuotiaana utelias ja tutkiva mielenasenne sopii kyseenalaistamiselle ja uuden etsimiselle ja muulle luovalle. 30 -vuotiaana yleistieto on paremmalla tolalla, mutta toisaalta ajattelu on sitten urautunut. Josta seuraa toinen vanhenemisen paradoksi ; Vanhetessa yhä suurempi osa asioista on tuttua ja vanhaa. Sekin joka ei ole.
3: Fyysisessä mielessä 20 -vuotias on voimiensa tunnossa. Mutta olen itse kuitenkin tällä hetkellä luultavasti parhaassa kunnossa niin fyysisesti kuin mielellisesti. Ongelmallista on kuitenkin se, että vaikka fyysinen kunto ei ole menossa vanhuuteen vaan on päin vastoin noususuuntainen niin silti joka vuosi särkee hieman pahemmin kuin edellisenä. Joka on kohdallani merkittävä ongelma. (Blogistani löytyy kyllä särkyvalitusblogeja jo parikymppisestä, esimerkiksi viisi vuotta sitten. Sittemmin kivut eivät ole poistuneet, valitus on tosin kenties vähentynyt.) Josta päästään kolmanteen paradoksiin : Kunto nousee kohisten, kunhan sen liikunnan vielä kestäisi.
4: Sosiaalisessa mielessä kunnioitus kasvaa oleellisesti. Elämästä tulee tätä kautta helpompaa. Valitettavasti tämä ei näy monissa asioissa. Työnhaussa menestys on tavallaan pitänyt jo hankkia aikaisemmin. 20 iässä saa mahdollisuuksia aloittaa puhtaalta pöydältä tavalla joka ei enää 30 iässä ala olemaan mahdollista. Toisaalta 30 ikään ehtii hankkia näyttöä ja mainetta jota voi käyttää hyväkseen. 20 suurin ongelma oli se, että tarvitsi töitä saadakseen työkokemusta ja toisaalta ilman työkokemusta ei saanut työtä. Neljäs paradoksi onkin siinä, että nuorena on oman onnensa nojassa mutta ei seppä, vanhetessa seppä mutta ei oman onnensa.
5: Virikkeellisyydessä on huomattava että nuorena ei välttämättä osaa pelätä. Mikä voi johtaa varomattomuuteen. Toisaalta moniin pelottaviin riskeihin tottuu. Tämän vuoksi ainakin minä olen muuttunut varovaisemmaksi mutta rohkeammaksi ajan mittaan. Olen oppinut tekemään harmittomia asioita. Toisaalta tällä on varjopuolena sekin, että monet asiat on jo koluttu niin että ne eivät enää tunnu jännittäviltä. Viides vanhenemisen paradoksi tarkoittaa sitä että jännittävissä asioissa menevät joko kyvyt tai halut, ja ne tekevät tämän pahimmalla mahdollisella tavalla.
6: Seksin kohdalla nuorempana on enemmän halua kuin taitoa ja myöhemmin toisin päin. Taitojen kasautuessa harvat asiat ovat kokeilua. Ja siksi sitä on hieman rivomielisempi koko ajan. Olen ehdottomasti perversimpi kuin koskaan elämäni aikana. Kuitenkaan tämä ei vaikuta siihen miten kohdellaan. Ihmiset näkevät että nuoret olisivat jotenkin erityisen seikkailullisia. Paheksuttavuus on aina muualla. Kuudes paradoksi onkin siinä että nuoruuden asiat tuntuvat seikkailuilta vain koska ei tiedetä mihin kaikkeen vanhana voi olla turtunut.
7: Jos on spesialisti jossain urheilullisessa joka vaatii taitoa, 20 -vuotiaana preferenssit ovat väkisin omien taitojen kohottamisessa. Osittain siksi että näitä taitoja ei ole. Ja toisaalta siksi että voi. Silloin voi keskittyä olemaan kasvatettu. 30 -vuotiaana on jo pakko tiedostaa se, että suoritusurheilu kohtaa tulevaisuudessa vanhenemisen rajoja joten on ikään kuin pakko tunnustaa että paras suoritustaso on jossain jossa on riittävästi fyysistä terveyttä että riittävästi taitoa. Että jossain määrin sitä joudutaan menemään sen "heikoimman lenkin mukaan". Jonka jälkeen olisi pakko taipua kasvattajaksi. Ei ole sattumaa että teknisesti ja taidollisesti ylivertainen Tikku opettaa ja nuoruuden voimaa uhkuvat Turtlesit ovat suorittavaa joukkoa vaikka heillä on Tikkua huonommat taidot. Seitsemäs paradoksi on, että ne jotka voivat olla egoistisia, ovat. Ja ne jotka eivät enää voi ryhtyvät opettajiksi.
8: Oikeasti järkyttävintä on se, miten paljon iälle annetaan painoarvoa. Suurin ja synkein salaisuus jonka voi 3 -vuotiaalle on kertoa miten vähällä tiedolla vanhemmat maailmassa joutuvat pärjäämään. Tosiasia on että maailma tarjoaa haasteita tiettyyn perustasoon jonka ylitettyään ei oikeasti tarvitse tehdä päämääräsuuntaista keskittynyttä harjoittelua. Ja ilman tätä ei synny sellaista tietotaitoa jota voitaisiin pitää minään merkittävänä viisautena. Kenties ainut merkittävä muutos onkin siinä että nuorempana uskoin spekulatiiviseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hallintaan enemmän kuin nykyään, nykyään tiedän että lähes ainut todellisen viisauden lähde on jälkiviisaus, joka ei tarjoa kovin paljoa keinoja tulevaisuuden ennustamiseen. Paitsi ehkä sen että tulevaisuudella on tarjota yhä vähemmän elinvuosia itselle. Kahdeksas paradoksi onkin siinä että vanhetessa viisastuu, jos viisastuminen tarkoittaa sitä että on unohtanut enemmän ja on päivä päivältä lähempänä hautaa.
9: Minun on yhä vaikeampaa ymmärtää miten syvällä olen nuorena ollut. Miten todella syvästi masentavaa kaikki on ollut. Toisaalta en usko että nuorena kykenin ymmärtämään miten väsynyt ihminen voi olla. Yhdeksäs paradoksi : Sängystä on yhä helpompaa nousta, kunhan vaan jaksaisi.
10: 20 -vuotiaana on ikään kuin irtauduttava lapsuudesta. Naïveista asioista pitää irtautua, olla cool ja kapinallinen. Ja muu on noloudenlähde kaikille relevanteille ihmisryhmille. Myöhemmin on noloa mutta ei identiteettiinkäyvää palata näihin neoteenisiin piirteisiin. Osa myös tasaantuu vanhetessaan ja palaa soveliaisiin tavallisuuksiin joita on aiemmin moittinut. Josta seuraa kymmenes paradoksi : Nuorena kaikki ovat kapinallisia, mutta vasta vanhempana pystyt todella olemaan sellainen harvinaislaatuinen yksilö, koska sinun ei enää tarvitse välittää muiden mielipiteistä.
1: Russell esitti että nuorena kannattaa keskittyä matematiikkaan ja vanhana politiikkaan. Hän oli tiedostanut sen, että tietyssä määrin ajattelu muuttuu iän mukana. Ja tavalla joka ei ole vain positiivinen. Joku voisi korostaa "Takkirauta" -blogin tapaan elämänkokemusta. Mutta nähdäkseni asia ei ole niin yksioikoinen. Politiikka kun oli Russellille vähemmän sitä että se vaatii viisautta ja kypsymistä, vaan sitä että olemme tyhmempiä. Tai ainakin joustamattomampia. ; 20 -vuotiaana "hardware" on paremmassa kunnossa mutta "softa" on puutteellista. 30 -vuotiaana toisinpäin. Taso ei ole välttämättä muuttunut oleellisesti tässä prosessissa. (Se voi parantua tai huonontua yksilötasolla.) Voisin muotoilla tästä ensimmäisen vanhenemisen paradoksin ; Kaikki on vaikeampaa, mutta se ei haittaa kun ne tekee taitavammin.
2: 20 -vuotiaana ihmisellä on helpommin elämänasenne joka sopii generalistille. (Joka on tärkeää koska olen generalisti ja pidän tämän ihanteen täyttämistä tärkeämpänä kuin sen vaihtoehtoa, spesialistina olemista.) Toisaalta ihmisten mieli skeemautuu. Maailmankuvamuutoksia tapahtuu harvemmin yli 30 -vuotiailla. 20 -vuotiaana utelias ja tutkiva mielenasenne sopii kyseenalaistamiselle ja uuden etsimiselle ja muulle luovalle. 30 -vuotiaana yleistieto on paremmalla tolalla, mutta toisaalta ajattelu on sitten urautunut. Josta seuraa toinen vanhenemisen paradoksi ; Vanhetessa yhä suurempi osa asioista on tuttua ja vanhaa. Sekin joka ei ole.
3: Fyysisessä mielessä 20 -vuotias on voimiensa tunnossa. Mutta olen itse kuitenkin tällä hetkellä luultavasti parhaassa kunnossa niin fyysisesti kuin mielellisesti. Ongelmallista on kuitenkin se, että vaikka fyysinen kunto ei ole menossa vanhuuteen vaan on päin vastoin noususuuntainen niin silti joka vuosi särkee hieman pahemmin kuin edellisenä. Joka on kohdallani merkittävä ongelma. (Blogistani löytyy kyllä särkyvalitusblogeja jo parikymppisestä, esimerkiksi viisi vuotta sitten. Sittemmin kivut eivät ole poistuneet, valitus on tosin kenties vähentynyt.) Josta päästään kolmanteen paradoksiin : Kunto nousee kohisten, kunhan sen liikunnan vielä kestäisi.
4: Sosiaalisessa mielessä kunnioitus kasvaa oleellisesti. Elämästä tulee tätä kautta helpompaa. Valitettavasti tämä ei näy monissa asioissa. Työnhaussa menestys on tavallaan pitänyt jo hankkia aikaisemmin. 20 iässä saa mahdollisuuksia aloittaa puhtaalta pöydältä tavalla joka ei enää 30 iässä ala olemaan mahdollista. Toisaalta 30 ikään ehtii hankkia näyttöä ja mainetta jota voi käyttää hyväkseen. 20 suurin ongelma oli se, että tarvitsi töitä saadakseen työkokemusta ja toisaalta ilman työkokemusta ei saanut työtä. Neljäs paradoksi onkin siinä, että nuorena on oman onnensa nojassa mutta ei seppä, vanhetessa seppä mutta ei oman onnensa.
5: Virikkeellisyydessä on huomattava että nuorena ei välttämättä osaa pelätä. Mikä voi johtaa varomattomuuteen. Toisaalta moniin pelottaviin riskeihin tottuu. Tämän vuoksi ainakin minä olen muuttunut varovaisemmaksi mutta rohkeammaksi ajan mittaan. Olen oppinut tekemään harmittomia asioita. Toisaalta tällä on varjopuolena sekin, että monet asiat on jo koluttu niin että ne eivät enää tunnu jännittäviltä. Viides vanhenemisen paradoksi tarkoittaa sitä että jännittävissä asioissa menevät joko kyvyt tai halut, ja ne tekevät tämän pahimmalla mahdollisella tavalla.
6: Seksin kohdalla nuorempana on enemmän halua kuin taitoa ja myöhemmin toisin päin. Taitojen kasautuessa harvat asiat ovat kokeilua. Ja siksi sitä on hieman rivomielisempi koko ajan. Olen ehdottomasti perversimpi kuin koskaan elämäni aikana. Kuitenkaan tämä ei vaikuta siihen miten kohdellaan. Ihmiset näkevät että nuoret olisivat jotenkin erityisen seikkailullisia. Paheksuttavuus on aina muualla. Kuudes paradoksi onkin siinä että nuoruuden asiat tuntuvat seikkailuilta vain koska ei tiedetä mihin kaikkeen vanhana voi olla turtunut.
7: Jos on spesialisti jossain urheilullisessa joka vaatii taitoa, 20 -vuotiaana preferenssit ovat väkisin omien taitojen kohottamisessa. Osittain siksi että näitä taitoja ei ole. Ja toisaalta siksi että voi. Silloin voi keskittyä olemaan kasvatettu. 30 -vuotiaana on jo pakko tiedostaa se, että suoritusurheilu kohtaa tulevaisuudessa vanhenemisen rajoja joten on ikään kuin pakko tunnustaa että paras suoritustaso on jossain jossa on riittävästi fyysistä terveyttä että riittävästi taitoa. Että jossain määrin sitä joudutaan menemään sen "heikoimman lenkin mukaan". Jonka jälkeen olisi pakko taipua kasvattajaksi. Ei ole sattumaa että teknisesti ja taidollisesti ylivertainen Tikku opettaa ja nuoruuden voimaa uhkuvat Turtlesit ovat suorittavaa joukkoa vaikka heillä on Tikkua huonommat taidot. Seitsemäs paradoksi on, että ne jotka voivat olla egoistisia, ovat. Ja ne jotka eivät enää voi ryhtyvät opettajiksi.
8: Oikeasti järkyttävintä on se, miten paljon iälle annetaan painoarvoa. Suurin ja synkein salaisuus jonka voi 3 -vuotiaalle on kertoa miten vähällä tiedolla vanhemmat maailmassa joutuvat pärjäämään. Tosiasia on että maailma tarjoaa haasteita tiettyyn perustasoon jonka ylitettyään ei oikeasti tarvitse tehdä päämääräsuuntaista keskittynyttä harjoittelua. Ja ilman tätä ei synny sellaista tietotaitoa jota voitaisiin pitää minään merkittävänä viisautena. Kenties ainut merkittävä muutos onkin siinä että nuorempana uskoin spekulatiiviseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hallintaan enemmän kuin nykyään, nykyään tiedän että lähes ainut todellisen viisauden lähde on jälkiviisaus, joka ei tarjoa kovin paljoa keinoja tulevaisuuden ennustamiseen. Paitsi ehkä sen että tulevaisuudella on tarjota yhä vähemmän elinvuosia itselle. Kahdeksas paradoksi onkin siinä että vanhetessa viisastuu, jos viisastuminen tarkoittaa sitä että on unohtanut enemmän ja on päivä päivältä lähempänä hautaa.
9: Minun on yhä vaikeampaa ymmärtää miten syvällä olen nuorena ollut. Miten todella syvästi masentavaa kaikki on ollut. Toisaalta en usko että nuorena kykenin ymmärtämään miten väsynyt ihminen voi olla. Yhdeksäs paradoksi : Sängystä on yhä helpompaa nousta, kunhan vaan jaksaisi.
10: 20 -vuotiaana on ikään kuin irtauduttava lapsuudesta. Naïveista asioista pitää irtautua, olla cool ja kapinallinen. Ja muu on noloudenlähde kaikille relevanteille ihmisryhmille. Myöhemmin on noloa mutta ei identiteettiinkäyvää palata näihin neoteenisiin piirteisiin. Osa myös tasaantuu vanhetessaan ja palaa soveliaisiin tavallisuuksiin joita on aiemmin moittinut. Josta seuraa kymmenes paradoksi : Nuorena kaikki ovat kapinallisia, mutta vasta vanhempana pystyt todella olemaan sellainen harvinaislaatuinen yksilö, koska sinun ei enää tarvitse välittää muiden mielipiteistä.
maanantai 14. huhtikuuta 2014
Craig ja neuroniteologia ; Eli kärsivätkö siat ja norsut?
Craig esitti muutama vuosi sitten eläinten kärsimystä koskevan argumentin joka redusoitui aivotutkimukselliseksi kannanotoksi. Silloin argumentti kumoutui siihen että se ei pitänyt paikkaansa. Neurologia viittasi nimenomaan siihen, että eläimet voivatkin kokea tuskaa. Ja niillä on aivoissa juuri sellaisia alueita joissa tämä tapahtuu.
Tämä ei tavallaan yllätä. Sillä eläinkokeiden suhde dataan on paljastunut hyvin erikoiseksi. Esimerkiksi huumeita koskevissa tutkimuksissa ongelmana on ollut se, että Skinnerin laatikossa rotat ovat olleet toisistaan erillään. Ja näin ne on saatu addiktoitumaan huumeista hyvinkin rajusti. Jopa ruoka jätetään syömättä. Kuitenkin on havaittu että seurassa huumeet eivät vaikuta rottiin ollenkaan samalla tavalla. Eläimillä on siis hyvinkin mutkikkaat tavat kärsiä. Rotat kärsivät henkistä tuskaa ja tämä altistaa ne narkomanialle. ; Jo tämä yksinään korostaa että rotat eivät ole pelkästään kipuun reagoivia olentoja vaan ne voivat kokea tiedostettua kärsimystä.
Craig on nyt kuitenkin päivittänyt argumenttiaan. Ja tämä on oikeasti tehnyt siitä nimenomaan paremman. Stephen Law on käsitellyt tämän uudistetun version ja linkittää aihepiiriin liittyviä kommentteja ja argumentteja. Itse nostan esille hieman erilaisen kulman. Se on mielestäni jotain joka on vähintään syytä tiedostaa oikeastaan aina kun puhutaan ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta.
Craig on tehnyt yhteistyötä Michael Murrayn kanssa, ja päätynyt siihen että tietoisuus on syytä jakaa useampaan osa-alueeseen. Toisin sanoen kärsimys jota rotat kärsivät on todellista, mutta ei samanlaista kuin ihmisillä. "On the most fundamental level there’s simply the reaction to stimuli, such as an amoeba exhibits when you poke it with a needle. It doesn’t really feel pain. There’s a second level of pain awareness which sentient animals have, which is an experience of pain. And animals like horses, dogs, and cats would experience this second level pain awareness. But they do not experience a third level pain awareness, which is the awareness of second order pain, that is, the awareness that one is oneself in pain. For that sort of pain awareness requires self-awareness, and this is centered in the pre-frontal cortex (PFC) of the brain, a section of the brain that is missing in all animals except for the higher primates and human beings. And therefore, even though animals are in pain, they aren’t aware of it." Tämä argumentti on toki jotain joka muistuttaa siitä asiasta että tietoisuuteen on useita eri lähestymistapoja, ja niiden kautta voidaan saada jonkinlainen kokonaiskäsitys tietoisuudesta. Joka taas on tärkeää kun mietitään tietoista kipua, tuskaa, ja kärsimystä.
Alustus. Mitä Law näki?
Kuitenkin on hyvin jännittävää huomata, että Craigin nykyargumenttikin on aivotutkimuksensa puolelta melko heikko. Murrayn populaaritiedekirja, joka ei ole vertaisarvioitu tutkimus, onkin luultavasti valittu syystä. Otetaan mitä saadaan. Law korostaakin, että tosiasiassa Murrayn kirjan sisältöä on käyty arvioittamassa ammattilaisilla, ja he pitävät kirjan väitteitä varsin kiistanalaisina tai jopa naurettavina.
Lawn tekstin sisällön voi kaiken kaikkiaan tiivistää siihen, että Craigin argumentin heikkous on neljässä kohdassa. Ja nämä eivät ole pieniä detaljeja ; Ne ovat argumentin suurien linjojen ytimessä. Ja siksi puute jo yhdessä kohdassa olisi jotain jonka kautta olisi aivan perusteltua nähdä asia aivan eri tavoin kuin Craig. Kaikkien neljän jälkeen argumentti ei suoraan sanoen toimi aivotieteen tasolla käytännössä ollenkaan. Yhtään perusteltua yhteyttä asioiden välillä ei ole. Ja Craigin argumentti nojaa niiden varaan.
1: Monilla eläimillä on aivojen kohta jonka Craig liittää tietoisen tuskan kokemiseen, ihmisillä on vain eroja tämän alueen toiminnassa. Josta on iso askel väittää että toiminto olisi aivan erilainen. "So all the paper is saying is that the rat lacks some sections of the PFC that are present in other primates. And of that region, the paper says we can’t use the rat model for function and dysfunction, yet Murray appeals to dysfunction."
2: Kyseinen aivojen alue ei ole tarpeellinen tuskan kokemiseen. Siksi esimerkiksi delfiinit pärjäävät hirveän hyvin kognitiivisuutta ja tietoisuuden tasoa testaavissa kokeissa vaikka niiden aivot ovat hyvinkin erilaiset kuin ihmisillä.
3: Tosiasiassa eläinten tietoisuutta selvitetään esimerkiksi peilikokeella. Kokeella jossa eläinten eteen laitetaan peili ja katsotaan sen käytöksestä tunnistaako se itsensä heijastuksesta vai luuleeko sitä toiseksi saman lajin yksilöksi. Monet eläimet selviävät peilitestistä. Muun muassa harakat.
4: Murray, jonka argumenttiin Craig nojautuu, on sisäisesti ristiriitainen omissa argumenttiehdoissaan. Nimittäin aivovammautuneita ihmisiä Murray ei käsittele ollenkaan samalla tavalla kuin eläimiä joilla sama aivojen alue on erilainen eikä täysin tuhoutunut. "More importantly Murray is using inconsistent criteria. He’s saying that the lobotomized patients had damage to the PFC but did not state which sections of the PFC were damaged. At best Murray might argue that some animals don’t have all the same regions as humans, but then he needs to show his patients had those regions damaged; he did not do this."
Craig siis oikeastaan yrittää etsiä piirteitä jotka ovat erilaisia kuin eläimillä. Ja mikä tahansa näyttää kelpaavan. Lopputulos ei tämän vuoksi tarkoita juuri mitään muuta kuin sitä että ihmiset ovat jollain tavalla erilaisia kuin muut eläimet. Ja koska jokainen eläinlaji on jollain tavalla erilainen kuin muut eläinlajit, epäanalogian löytyminen on väistämätöntä. Eli se ei sellaisenaan toimi minään argumenttina.
Tämä alustus on kuitenkin lähinnä tarpeen oman kuvaukseni kanssa.
Itse asiassa Craig on uudessa näkökulmassaan abstraktisoinut argumenttiaan. Entinen oli puhdasta neurologiaa, mutta tämä nojaa spekulatiivisempaan mielenfilosofiaan. Väärä tulos on johtanut hänet vähentämään tiedettä. Se on kuitenkin näiden korjausten jälkeen parempaa mielenfilosofiaa. Craig on kuitenkin selvästi hakemassa teologiaa, jossa tärkeintä on kristityn suhde vastuuseen ja pelastukseen. Eli teema jonka Law:n blogissa tiivistettiin huomiooon siitä miten Craigin filosofia suhtautuu syntiin. "Some theologies would contend that a person cannot sin if they lack personal identity (because they need to identify themselves as someone separate from God, in order to knowingly rebel against Him). Some of those theologies would go a step further, and claim that once a child attains personal identity, it is automatically a sinner; since once it has identified itself as a separate person from others (including God), it will willfully disobey God." Toisin sanoen eläinten kärsimys ei ole mukana sen takia että Craig saisi syödä lihaa, vaan sen takia että hän ei pidä eläimiä syntisinä olentoina. Ja syntisten olentojen kohdalle kuuluva julistuspakko sekin jää pois. Craig ei halua ryhtyä käännyttämään koiria. Samalla ratkaistaan pahan ongelmaan liittyvä probleemi jossa mietitään miksi eläimet kärsivät vaikka vain ihmiset ovat syntiinlangenneet. Ja syntiinlankeemus taas selittää ihmisten kärsimykset. "So because animals and infants lack personal identity, when they suffer, ONLY God suffers (though the creatures display pain behavior, it is only God who feels the pain). When humans with personal identity suffer, they suffer as persons self-consciously separate from God (who also experiences their suffering)." Lupa syödä lihaa ja olla eläimille ikävä on siis vain sivutuote. Craig ei mieti argumenttejensa automaattisia seurauksia samasta näkökulmasta kuin esimerkiksi minä.
Craigin sidokset neurologiaan ovat kuitenkin ongelmallisia. Sillä eläinten ja ihmisten suhteen evoluutio on tuottanut ongelmia. Evoluutio nimittäin tuottaa vähittäisiä muutoksia. Craig taas kaipaa selkeitä dikotomioita. Käytännössä perusongelma on syvempi kuin pelkkä tietoisuus tai "peilikokeesta" selviäminen, se että tunnistaa itsensä peilistä eikä luule heijastusta joksikin toisen lajin jäseneksi. (Koe jossa kissat epäonnistuvat mutta harakat onnistuvat.)
Ongelma on siinä, että kuten Murrayn kohdalla on aivovammapotilaissa, ihmisissä on variaatiota. Jos onnistutaan irrottamaan ihmiset niin että eläimet eivät kykene samaan, huomataan että monet ihmiset eivät kuuluisikaan sitten enää joukkoon. Jos otetaan esimerkiksi eläimet, voidaan huomata että yksi testi erottaa ihmiset aivan kaikista muista eläimistä. Tämä on ns. Sally Anne test. (Viittasin tähän testiin aikaisemmin.) Sally Anne -test mittaa kykyä erottaa muut, paitsi yksilöiksi, myös toisistaan erillisiksi yksilöiksi. Eli kyky tietää mitä toiset tietävät tai eivät voi tietää on hyvin jaoteltu. Testissä onnistuu jos tiedostaa että sivusta seuratun Sallyn tiedot asioista voivat olla erilaiset kuin sivusta seuratut Annen tiedot.
Esimerkiksi Daniel Povinellin tutkimuksien apinat eivät näytä ymmärtävän että muiden tiedot muuttuvat jos niiden päähän vedetään läpinäkymätön pussi. Sivustaseuraava apina ei siis ymmärrä näkemisen ja tietämisen yhteyttä toisilla yksilöillä. Tämä tekee siitä hyvän testin. Sillä siinä missä perinteisesti on havaittu että "apinat toisin kuin ihmiset" on tuottanut pettymyksiä. Kun on ajateltu että vain ihminen käyttää työkaluja, on eläinten älyssä ja työkalujen käytössä sitten jouduttu yllättymään. ~ Kuitenkin sitten samalla jouduttaisiin tunnustamaan että pienet lapset ja autistit, jotka moni liittää sielun, perisynnin ja muun vastaavan yhteyteen, eivät myöskään selviä Sally Anne -testistä.
Toisin sanoen ihmisten ja eläinten suhde pelkkään tietoisuuteen on sellainen, että jos mukaan ottaa kaikki ihmiset, mukaan tulee käytännössä väkisinkin eläimiä. Jos taas rajaa eläimet ulos, niin mukaan menee ihmisiäkin, toki jollain lailla vammautuneita tai muutoin epänormaaleja ihmisiä, mutta ihmisiä yhtä kaikki. Tämä muistuttaa siitä että evoluutio on tosiasiassa vähittäistä. Ja tämä tuottaa ongelmia hyvin monille teologisille näkemyksille. William Lane Craigin lähestymistapa kärsimyksen ongelman ja neurologian yhdistämisessä on luonteeltaan sellainen, että luonto ja tosiasiat tunkevat sitä vastaan hyvin monin, syvällisin ja käytännössä ohittamattomin tavoin. Tämä kertoo siitä miten vaikka Craig ei suoraan sanoen ole, ainakaan hirveän syvällä tavalla, evoluutiokriittinen - ja hänhän on itse asiassa kutsunut kreationismia hävettävän huonoksi konseptiksi - evoluutioteorian seuraukset, ja etenkin se miten se näkyy havaittavassa maailmassa, ovat hyvin syvällisesti hänen kristinuskon versiotaan vastaan. ; Hän voi olla oikeassa vain suurissa linjoissa. Yksityiskohdat tulevat aina olemaan ongelmallisia ja ärsyttäviä ja niiden väistämättömät implikaatiot teologiselle kannalle täysin kestämättömiä.
Sen takia voidaankin olla varmoja että Craig tulee hiomaan ja hiomaan näkemystään. Ja näiden kohdalla lopputulos tulee aina olemaan yhä abstraktimpi ja abstraktimpi. Voin nähdä hänet vastuun ja synnin teologiassaan matkalla kohti Jehovan Todistajien viitoittamaa tietä. Heillähän vastuun ja syntisyyden ja pelastuksen suhde on käynyt pitkän ad hoc -myllyn jossa pelastusnäkemys on muokkautunut PR -paineen ja ilkeiden vasta-argumenttejen vuoksi. Jossa ollaan lopulta sitä mieltä että kun olisi ikävää joutua vastaamaan ovilla että miksi Jumala tuomitsee ne ihmiset jotka eivät ole kuulleetkaan Jehovan Todistajista, he mieluummin kertovat että Jehova tuomitsee suoraan vain ne jotka ovat kuulleet Jehovan Todistajista ja ajaneet heidät oveltaan pois. On toki vaikeaa ymmärtää miksi he silti käyvät ovelta ovelle, kun esimerkiksi minä nyt sitten kuulen heistä ja sanon kuitenkin ein. Ja siis he ovat tuominneet minut kadotukseen soittamalla ovikelloani. Sillä argumenteilla ja niiden lopputuloksilla ei ole väliä silloin kun puhutaan asioista ns. "uskovan näkökulmasta". Argumentit jotka antavat epämiellyttäviä tuloksia ovat irrelevantteja, sillä heidän pelinsä pelaa johtopäätöksillä, tietyillä johtopäätöksillä. Tässä maailmassa järki ja perustelu ja tiede ovat hyväiä jos ja vain jos ne antavat miellyttävät vastaukset jotka on tiedetty "jo ennen argumentteja".
torstai 13. maaliskuuta 2014
Mielikuvaharjoittelun voima (eli miten miekkamies päihittää katolisen rangaistusmenettelyn)
 |
| Nunnien "rangaistukset" ovat aina korkeintaan "haasteita"! For honor and disobedience! |
Tätä kipua vastaan voi tietysti taistella suoraan. Mutta jääräpäisyys on tässä jotain jonka kasvaminen (lineaarisesti) kasvattaa jaksamisaikaa yhä vähemmän ja vähemmän (suppenevasti). Mutta asiaan on kiertotie.
Miekkailussa käytetään jonkin verran struktuuriharjoituksena harjoitteita joissa miekkaa pidellään paikallaan pitkiä aikoja. Harjoitteen tarkoitus ei ole opettaa kivunsietoa vaan raajojen oikeaa asettelua. Oikealla asettelulla asentoja voi pitää yhä kauemmin ja kauemmin. (Kasvu lineaarista.)
* Tällä on merkitystä erityisesti renessanssiajan rapiirin kanssa, koska niiden kanssa käsi on koko ajan enemmän tai vähemmän koholla.
* Mutta se merkitsee paljon myös "pitkän miekan" kanssa. Hyvä asettelu kun on ergonomiakysymys ja hyvä struktuuri jota ei pidetä yllä voimalla auttaa jaksamaan pidempään ja tehostaa tekniikoita.
Kun asento on kohdallaan, tarvitaan kuitenkin vielä mielikuvia. Sillä mielikuvien mukaanottamisella saa hyvin pienellä muutoksin valtavan paljon lisää aikaa siihen miten kauan voi pysytellä liikkumattomana. Esimerkiksi katolisten kirjarangaistuksen kohdalla ei tarvitse muuta kuin ottaa oikeat mielikuvat avuksi. (Kasvu eksponentiaalista.)
* Jos kämmeniä pitää pitää alaspäin, voi kuvitella kämmenien alle katoliset puupäiset tontut, joiden kalloa haluaa painaa maahan, mutta nämä kovapäät vain punnaavat pystyyn.
* Jos kämmeniä pitää pitää ylöspäin, tarvitsee vain kuvitella pari näsäviisasta 10 -vuotiasta tai sillä tasolla olevaa itseä hieman lyhyempää katolista kaapuveikkoa, kuvitella että omien käsien etusormi ja keskisormi on näiden sieraimissa, ja että nostat näin näitä ärsykköt tilanteeseen josta he eivät voi paeta - samalla kun näiden sieraimet kannattelevat käsiäsi.
Puolalainen sukutaustani vaatii katolisten päihittämistä, ja miekkamieskunniani kieltää heille alistumisen. Siitäs saatte!
lauantai 19. marraskuuta 2011
Ei kärsimystä - ei vastuuta
Hyvin usein pahan ongelmaa selitetään syntiinlankeemukseen liittyvällä rapistumisella. Sekä ihmisen vapaalla tahdolla, luvalla valita joka antaa merkityksen teoille. Näiden selitysmallien heikkous on siinä että luonnossa on paljon sellaista joka ei ole suoraan ihmisen vastuupiirissä. Eräs tärkeimmistä - tai ainakin veristä erimielisyyttä aiheuttavista - aiheista nykyään on tällä rintamalla eläinten hyvinvointi. - Jos ihmisen syntiinlankeemus on johtanut siihen että eläimille kostetaan, se rikkoo monien oikeustajua vastaan.
Myers nostaa tässä aiheessa esiin William Lane Craigin esityksen. Hänen perustelunsa perustuu tietoisuuden jaotteluun. Hän viittaa Michael Murrayn teokseen "Nature Red in Tooth and Claw: Theism and the Problem of Animal Suffering" jossa tietoisuus jaotellaan kolmeen osaan: (1) Refleksientaso ; Alkeellisimmalla tasolla on pelkkiä neuroneita jotka saavat aikaan spontaaneja reaktioita. (2) Kivun tunteminen ; subjektiivinen kärsimyksen kokeminen, kipuilu. (3) Tuskan kokeminen ; Korkeamman tason toiminta, itsetietoisuus joka tiedostaa tuskan tiedostamisen.
Craigin argumentti nojautuu siihen että eläimet eivät voi kokea tuskaa, joten niiden kärsimys ei ole malliltaan merkittävää, eikä siksi osu pahan ongelman ytimeen. "For the awareness that one is oneself in pain requires self-awareness, which is centered in the pre-frontal cortex of the brain--a section of the brain which is missing in all animals except for the humanoid primates. Thus, amazingly, even though animals may experience pain, they are not aware of being in pain. God in His mercy has apparently spared animals the awareness of pain. This is a tremendous comfort to us pet owners. For even though your dog or cat may be in pain, it really isn't aware of it and so doesn't suffer as you would if you were in pain."
Argumentaatio nojaa toki perinteiseen ajattelutapaan, joka on rakentunut sielukonseptiin. Tämän ajattelun juurille voidaan laittaa Pekka Reinikaisen "kreationistiklassikko" 1980 -luvulta, eli "Unohdettu Genesis". Se sanoo sivulla 319 "Eläimillä ei ole vapaata tahtoa, eivätkä ne voi langeta syntiin, joten niiden kuolemasta puhuminen ei ole tarkoituksenmukaista." Tässä perustelutavassa mielenkiintoista on se, että sielukonsepti on ohitettu ja asiaa lähestytään itse asiassa naturalistisesti aivotutkimuksen kautta. Sisälltö on toki muutoin hyvin samantapainen ja näiden argumenttien välille voi nähdä voimakasta yhteyttä. Tämä ei tietysti tee Craigin näkemystä samaksi kuin väärä.
1: Tarinan takana oleva teologinen juonne on kuitenkin mielenkiintoinen asia huomata. - Eläinten sielullisuus kun jakaa kristittyjen näkemyksiä varsin usein. Näin ollen eläinrakas kristitty joka selittää että eläimillä on sielu joutuu selvästi käsittelemään pahan ongelman jotenkin. Ja se tapa ei taatusti ole "Reinikainen-Craig -linjaman" tapa. Tämän voi huomata siitäkin ärsyyntymisestä jota Craigin argumentti asettaa ; "Basically Craig is saying that animals don't feel the same kind of pain as humans. This is what a sociopath would say in order to justify the torture of small animals." Eli argumentti nähdään jonain jolla sosiopaatti oikeuttaisi eläinrääkkäyksen. Hänhän ei aikaansaa mitään merkittävää aitoa ja relevanttia tuskaa.
Ja itse asiassa argumentaation taustalla oleva luokittelutapa on itse asiassa hyväksyttävä - se on jotain jota olen itse asiassa kuvannut jo aikaisemmin. On varsin normaalia että eläinten hyvinvoinnissa puhutaan kyvystä paitsi reagoida tuskaan, myös tiedostaa tuska. Onkin standardina että esimerkiksi eläimien hyvinvoinnin kohdalla on otettava huomioon, millä tasolla eläin kärsii annetuista oloista. Ja yksi mittari tähän on tietysti tämänlainen. - Esimerkiksi hyönteisien tuska on eettisesti hyväksyttävämpää kuin vaikkapa koirien.
Craig lähestyy asiaa myös aivotutkimuksella. Tiettyjen aivojen osat yhdistetään tuskan kokemukseen. Siunaan myös tämän lähestymistavan. Tämä taas on kannanotto Thomas Nagelin "What it is like to be a bat?" -argumenttiin. Ja sen ratkaisutapa on itse asiassa sama kuin mitä itse kannatan. - Tosin sen kannattaminen ajaa siihen asiaan jota Craig on tuskin tullut ajatelleeksi. Eli se tekee ihmisenkin kärsimyksestä ja tuskasta puhumisesta filosofisen zombien teeman kyllästämän. Ihmisenkin tietoisuuden ymmärtäminen ja todistaminen redusoituu aivoihin ja sen osiin. Sielukonsepti etääntyy ja muuttuu tässä matkan varrella vähemmän merkittäväksi. Ihmisestä ja hänen tunnemaailmastaan tulee kone, "rakkausautomaatissa" ei enää olekaan kyse mahdottomuudesta, tiedottomasta automaatista, vaan tuntevasta olennosta.
1: Sielukonseptista etääntyminen on luultavasti herättänyt suurta närää ja on vaikeuttanut kristittyjenkin kanssa keskustelua - Esimerkiksi muistan miten Suomessa Reinikaisen kannanotot eläimien sieluttomuudesta ovat nostaneet moneen otteeseen närää ja paheksuntaa. Siksi on varmasti houkuttelevaa siirtää asia kognitiotieteeseen ja aivotutkimukseen. Sen seuraus on kuitenkin koko aiheen "maallistuminen".
2: Konsepti on mielenkiintoinen koska ihmisen tietoisuuden automatisointi sopii kivasti yhteen Intelligent Designin kanssa, mutta voi aiheuttaa isoakin skismaa perinteisen kristillisen YEC -kreationismin kanssa. YEC kun redusoi tietoisuuden sielun sijasta aivotoimintoihin ja tekee ihmisestä automaatin. Tästä päästään tietysti siihen miten ateisteja on aina peloteltu kreationistien toimesta ; Jos he uskovat olevansa eläimiä ja aivotoimintaa, ei ole etiikkaa. Ihminen tarvitsee tässä näkemyksessä tietoa Jumalan tahdosta, ja ilman tätä tietoa ihmiset ovat jotain jonka kärsimys ei ole relevanttia ja päästään helvettikonseptin ja siihen liittyvien kidutuskonseptien tuomista ongelmista pahan ongelmalle. Ingtelligent Designin ihmisoikeusnäkemys, jos se osuu perinteiseen YEC -kreationistiseen konseptiin, ovat järisyttävät. ID joutuu selittämään että miksi murha on pahasta, jos ihmiset ovat esineitä ja koneita. Tästä kysymyksestä vaikeneminen - joka näyttää olevan standarditoimitus sen kohtaamiseen - onkin siksi aika ymmärrettävää.
Näin ollen hyväksyn siis Craigin metodologian. Siinä on kuitenkin yksi ongelma. Se, jonka Myerskin esiintuo "I've personally done histological work and surgery on the prefrontal cortex of cats, many years ago, and you can find papers describing the prefrontal cortex of opossums, and just about any common mammal you can think of. Craig has made a truly bizarre claim, like declaring that only people have noses" Aivojen kautta huomataankin että erot ovat hyvin likukuvavaraisia, ja kun se yhdistetään - kannattamani käytänteen mukaisesti - etologiaan, saadaan mielenkiintoisia tuloksia. "you can't make a binary distinction here. If we accept that humans are all aware of pain (there have been people who don't accept that: Nazi-types and racists have argued that Jews and blacks, for instance, are subhumans who have blunted sensitivities), it's hard to argue that chimpanzees aren't also aware - they exhibit all the signs of stress, of learning aversion, of memory and recall of unpleasant experiences, and their behavior is identical to ours: they make it known that they don't like needles or fear snakes or suffer pain and distress at their discomfort and the discomfort of others. And if you admit chimps, where do you draw the line? Dogs also exhibit all of those behaviors; they even show empathy when people are injured or unhappy."
Tietoisuuden käsittelyssä yksioikoiset mustavalkoiset luokitelmat ovat faktojen pohjalta vääriä. Craigin argumentti perustui virheeseen jossa aivojen väitettiin eläinten ja ihmisten aivojen olevan jotain jota ne eivät ole. Ja tämä virhe oli argumentin kriittisessä paikassa.
1: Itse asiassa on mielenkiintoista huomata, että argumentaatiovirhe jonka he tekevät voidaan yhdistää yleiseen aborttikeskustelulinjamaan jota he käyttävät. Hehän paheksuvat entisiä näkemyksiä joissa ihmisiin esimekriksi siirtyy sielu vasta 8 päivän ikäisenä, eli syntymän jälkeen. He korostavat sitä että luokitelmat tietoisuudesta ovat liian kaksijakoisia ja että tietoisuutta on alkeellisemmalla tasolla olemassa jo riittävän aikaisin. Tämä tarkoittaa sitä että he tietävät ja tuntevat oman argumentaationsa virherakenteen, mutta eivät näe sitä.
2: Koska tämänlainen tiedevirhe lipsahtaa, voidaan toki olla ihmettelemättä asiaa, kun muistetaan teologinen jatkumo joka argumentilla on ollut. Se on monille kristityille olennaisessa ja arassa paikassa. Ilman tämänlaista argumenttia uskontokeskustleun "kuuma peruna" eli pahan ongelma ns. "paukahtaa vääriin sormiin" tavalla johon ei ole oikein kunnollisia tieteellisiä vastauksia, joka tarkoittaa likimain samaa kuin paluuta siihen "Reinikaisen tapaan" selittää asia parhain päin.
Tästä voidaan tietysti palata siihen eläinten hyvinvointikysymykseen. Siihen vastaaminen on tietysti olennaista, jos on esimerkiksi kaltaiseni "maatalousmies ja lihansyöjä".
Joku voisi nyt sanoa että kun esimerkiksi sioilla on hyvä tietoisuus - ja on perusteltua katsoa että niillä käsitys omasta tuskastaan - on otettava huomioon myös se, onko sitä tuskaa jota ne sitten tiedostavat. Ihmisilläkin on kyky tietoisuuteen ja tuskan kokemiseen. Mutta harvassa ovat ne ihmiset jotka kokevat sitä aina ja kaikkialla. Siksi eläinten hyvinvointikeskustelukin on tuotava käytännön hyvinvointitutkimuksiin. Niihin joissa on apuvälineenä neurologian ja etologian ymmärtäminen. Päästään siihen että eläinten hyvinvointi on sidottava eläinten elämän kontekstiin. Ei siihen miten karmivilta nyljetty ruho näyttää tottumattoman silmiin kuoltuaan. Päästään siihen miksi minulla on nyrkkisääntö "Elätä mahdollisimman eettisesti ja tapa tuskattomasti". Tätä tarvitaan koska eläinten tuska on hyvin aitoa ja todellista.
Tämä tuska ja kyky kokea ja tiedostaa stressiä on tietysti jotain, jonka liittäminen syntiinlankeemukseen ja pahan ongelmaan on todellakin hyvästä syystä relevantti ongelma ihmiselle joka on sekä eläinten ystävä että kristitty. Ja siihen vastaaminen ei onnistu aikanaan Craigin linjamalla. Kristittyjen modernien ihmisten ongelmana näyttääkin olevan se, että teologia tarjoaa heille valtavan jännitteen ; Joko eläinrääkkäys on hyväksyttävää tai ainakin sen vastustaminen ei onnistu erilaisin argumentein - tai sitten eläinten tuska on todellista ja eläinrääkkäys vertautuu kidutukseen ja pahan ongelma paukahtaa tällöin sormille ja Jumala näyttäytyykin jonain hyvin pahana.
Myers nostaa tässä aiheessa esiin William Lane Craigin esityksen. Hänen perustelunsa perustuu tietoisuuden jaotteluun. Hän viittaa Michael Murrayn teokseen "Nature Red in Tooth and Claw: Theism and the Problem of Animal Suffering" jossa tietoisuus jaotellaan kolmeen osaan: (1) Refleksientaso ; Alkeellisimmalla tasolla on pelkkiä neuroneita jotka saavat aikaan spontaaneja reaktioita. (2) Kivun tunteminen ; subjektiivinen kärsimyksen kokeminen, kipuilu. (3) Tuskan kokeminen ; Korkeamman tason toiminta, itsetietoisuus joka tiedostaa tuskan tiedostamisen.
Craigin argumentti nojautuu siihen että eläimet eivät voi kokea tuskaa, joten niiden kärsimys ei ole malliltaan merkittävää, eikä siksi osu pahan ongelman ytimeen. "For the awareness that one is oneself in pain requires self-awareness, which is centered in the pre-frontal cortex of the brain--a section of the brain which is missing in all animals except for the humanoid primates. Thus, amazingly, even though animals may experience pain, they are not aware of being in pain. God in His mercy has apparently spared animals the awareness of pain. This is a tremendous comfort to us pet owners. For even though your dog or cat may be in pain, it really isn't aware of it and so doesn't suffer as you would if you were in pain."
Argumentaatio nojaa toki perinteiseen ajattelutapaan, joka on rakentunut sielukonseptiin. Tämän ajattelun juurille voidaan laittaa Pekka Reinikaisen "kreationistiklassikko" 1980 -luvulta, eli "Unohdettu Genesis". Se sanoo sivulla 319 "Eläimillä ei ole vapaata tahtoa, eivätkä ne voi langeta syntiin, joten niiden kuolemasta puhuminen ei ole tarkoituksenmukaista." Tässä perustelutavassa mielenkiintoista on se, että sielukonsepti on ohitettu ja asiaa lähestytään itse asiassa naturalistisesti aivotutkimuksen kautta. Sisälltö on toki muutoin hyvin samantapainen ja näiden argumenttien välille voi nähdä voimakasta yhteyttä. Tämä ei tietysti tee Craigin näkemystä samaksi kuin väärä.
1: Tarinan takana oleva teologinen juonne on kuitenkin mielenkiintoinen asia huomata. - Eläinten sielullisuus kun jakaa kristittyjen näkemyksiä varsin usein. Näin ollen eläinrakas kristitty joka selittää että eläimillä on sielu joutuu selvästi käsittelemään pahan ongelman jotenkin. Ja se tapa ei taatusti ole "Reinikainen-Craig -linjaman" tapa. Tämän voi huomata siitäkin ärsyyntymisestä jota Craigin argumentti asettaa ; "Basically Craig is saying that animals don't feel the same kind of pain as humans. This is what a sociopath would say in order to justify the torture of small animals." Eli argumentti nähdään jonain jolla sosiopaatti oikeuttaisi eläinrääkkäyksen. Hänhän ei aikaansaa mitään merkittävää aitoa ja relevanttia tuskaa.
Ja itse asiassa argumentaation taustalla oleva luokittelutapa on itse asiassa hyväksyttävä - se on jotain jota olen itse asiassa kuvannut jo aikaisemmin. On varsin normaalia että eläinten hyvinvoinnissa puhutaan kyvystä paitsi reagoida tuskaan, myös tiedostaa tuska. Onkin standardina että esimerkiksi eläimien hyvinvoinnin kohdalla on otettava huomioon, millä tasolla eläin kärsii annetuista oloista. Ja yksi mittari tähän on tietysti tämänlainen. - Esimerkiksi hyönteisien tuska on eettisesti hyväksyttävämpää kuin vaikkapa koirien.
Craig lähestyy asiaa myös aivotutkimuksella. Tiettyjen aivojen osat yhdistetään tuskan kokemukseen. Siunaan myös tämän lähestymistavan. Tämä taas on kannanotto Thomas Nagelin "What it is like to be a bat?" -argumenttiin. Ja sen ratkaisutapa on itse asiassa sama kuin mitä itse kannatan. - Tosin sen kannattaminen ajaa siihen asiaan jota Craig on tuskin tullut ajatelleeksi. Eli se tekee ihmisenkin kärsimyksestä ja tuskasta puhumisesta filosofisen zombien teeman kyllästämän. Ihmisenkin tietoisuuden ymmärtäminen ja todistaminen redusoituu aivoihin ja sen osiin. Sielukonsepti etääntyy ja muuttuu tässä matkan varrella vähemmän merkittäväksi. Ihmisestä ja hänen tunnemaailmastaan tulee kone, "rakkausautomaatissa" ei enää olekaan kyse mahdottomuudesta, tiedottomasta automaatista, vaan tuntevasta olennosta.
1: Sielukonseptista etääntyminen on luultavasti herättänyt suurta närää ja on vaikeuttanut kristittyjenkin kanssa keskustelua - Esimerkiksi muistan miten Suomessa Reinikaisen kannanotot eläimien sieluttomuudesta ovat nostaneet moneen otteeseen närää ja paheksuntaa. Siksi on varmasti houkuttelevaa siirtää asia kognitiotieteeseen ja aivotutkimukseen. Sen seuraus on kuitenkin koko aiheen "maallistuminen".
2: Konsepti on mielenkiintoinen koska ihmisen tietoisuuden automatisointi sopii kivasti yhteen Intelligent Designin kanssa, mutta voi aiheuttaa isoakin skismaa perinteisen kristillisen YEC -kreationismin kanssa. YEC kun redusoi tietoisuuden sielun sijasta aivotoimintoihin ja tekee ihmisestä automaatin. Tästä päästään tietysti siihen miten ateisteja on aina peloteltu kreationistien toimesta ; Jos he uskovat olevansa eläimiä ja aivotoimintaa, ei ole etiikkaa. Ihminen tarvitsee tässä näkemyksessä tietoa Jumalan tahdosta, ja ilman tätä tietoa ihmiset ovat jotain jonka kärsimys ei ole relevanttia ja päästään helvettikonseptin ja siihen liittyvien kidutuskonseptien tuomista ongelmista pahan ongelmalle. Ingtelligent Designin ihmisoikeusnäkemys, jos se osuu perinteiseen YEC -kreationistiseen konseptiin, ovat järisyttävät. ID joutuu selittämään että miksi murha on pahasta, jos ihmiset ovat esineitä ja koneita. Tästä kysymyksestä vaikeneminen - joka näyttää olevan standarditoimitus sen kohtaamiseen - onkin siksi aika ymmärrettävää.
Näin ollen hyväksyn siis Craigin metodologian. Siinä on kuitenkin yksi ongelma. Se, jonka Myerskin esiintuo "I've personally done histological work and surgery on the prefrontal cortex of cats, many years ago, and you can find papers describing the prefrontal cortex of opossums, and just about any common mammal you can think of. Craig has made a truly bizarre claim, like declaring that only people have noses" Aivojen kautta huomataankin että erot ovat hyvin likukuvavaraisia, ja kun se yhdistetään - kannattamani käytänteen mukaisesti - etologiaan, saadaan mielenkiintoisia tuloksia. "you can't make a binary distinction here. If we accept that humans are all aware of pain (there have been people who don't accept that: Nazi-types and racists have argued that Jews and blacks, for instance, are subhumans who have blunted sensitivities), it's hard to argue that chimpanzees aren't also aware - they exhibit all the signs of stress, of learning aversion, of memory and recall of unpleasant experiences, and their behavior is identical to ours: they make it known that they don't like needles or fear snakes or suffer pain and distress at their discomfort and the discomfort of others. And if you admit chimps, where do you draw the line? Dogs also exhibit all of those behaviors; they even show empathy when people are injured or unhappy."
Tietoisuuden käsittelyssä yksioikoiset mustavalkoiset luokitelmat ovat faktojen pohjalta vääriä. Craigin argumentti perustui virheeseen jossa aivojen väitettiin eläinten ja ihmisten aivojen olevan jotain jota ne eivät ole. Ja tämä virhe oli argumentin kriittisessä paikassa.
1: Itse asiassa on mielenkiintoista huomata, että argumentaatiovirhe jonka he tekevät voidaan yhdistää yleiseen aborttikeskustelulinjamaan jota he käyttävät. Hehän paheksuvat entisiä näkemyksiä joissa ihmisiin esimekriksi siirtyy sielu vasta 8 päivän ikäisenä, eli syntymän jälkeen. He korostavat sitä että luokitelmat tietoisuudesta ovat liian kaksijakoisia ja että tietoisuutta on alkeellisemmalla tasolla olemassa jo riittävän aikaisin. Tämä tarkoittaa sitä että he tietävät ja tuntevat oman argumentaationsa virherakenteen, mutta eivät näe sitä.
2: Koska tämänlainen tiedevirhe lipsahtaa, voidaan toki olla ihmettelemättä asiaa, kun muistetaan teologinen jatkumo joka argumentilla on ollut. Se on monille kristityille olennaisessa ja arassa paikassa. Ilman tämänlaista argumenttia uskontokeskustleun "kuuma peruna" eli pahan ongelma ns. "paukahtaa vääriin sormiin" tavalla johon ei ole oikein kunnollisia tieteellisiä vastauksia, joka tarkoittaa likimain samaa kuin paluuta siihen "Reinikaisen tapaan" selittää asia parhain päin.
Tästä voidaan tietysti palata siihen eläinten hyvinvointikysymykseen. Siihen vastaaminen on tietysti olennaista, jos on esimerkiksi kaltaiseni "maatalousmies ja lihansyöjä".
Joku voisi nyt sanoa että kun esimerkiksi sioilla on hyvä tietoisuus - ja on perusteltua katsoa että niillä käsitys omasta tuskastaan - on otettava huomioon myös se, onko sitä tuskaa jota ne sitten tiedostavat. Ihmisilläkin on kyky tietoisuuteen ja tuskan kokemiseen. Mutta harvassa ovat ne ihmiset jotka kokevat sitä aina ja kaikkialla. Siksi eläinten hyvinvointikeskustelukin on tuotava käytännön hyvinvointitutkimuksiin. Niihin joissa on apuvälineenä neurologian ja etologian ymmärtäminen. Päästään siihen että eläinten hyvinvointi on sidottava eläinten elämän kontekstiin. Ei siihen miten karmivilta nyljetty ruho näyttää tottumattoman silmiin kuoltuaan. Päästään siihen miksi minulla on nyrkkisääntö "Elätä mahdollisimman eettisesti ja tapa tuskattomasti". Tätä tarvitaan koska eläinten tuska on hyvin aitoa ja todellista.
Tämä tuska ja kyky kokea ja tiedostaa stressiä on tietysti jotain, jonka liittäminen syntiinlankeemukseen ja pahan ongelmaan on todellakin hyvästä syystä relevantti ongelma ihmiselle joka on sekä eläinten ystävä että kristitty. Ja siihen vastaaminen ei onnistu aikanaan Craigin linjamalla. Kristittyjen modernien ihmisten ongelmana näyttääkin olevan se, että teologia tarjoaa heille valtavan jännitteen ; Joko eläinrääkkäys on hyväksyttävää tai ainakin sen vastustaminen ei onnistu erilaisin argumentein - tai sitten eläinten tuska on todellista ja eläinrääkkäys vertautuu kidutukseen ja pahan ongelma paukahtaa tällöin sormille ja Jumala näyttäytyykin jonain hyvin pahana.
torstai 22. syyskuuta 2011
I ink, therefore I am!
Tatuointeihin liitetään keskustelussa tavallisesti erilaisuus. Ne ovat kuitenkin varsin yleisiä, joten niiden ottaminen on hyvin tavallista. Ja itse asiassa myös tatuointimallit ovat hyvin klassisia. Valikoina pääkalloista tribaalin kautta nalleen voi ensi silmäyksellä tuntua hyvinkin vaihtoehtoja pursuavana. Mutta niissä on kuitenkin selviä trendejä. Näin, vaikka tatuoinnit liitetään joko "paheellisiin erilaisiin" niiden ottaminen nähdään kapinallisuutena, erilaisuuden ilmaisuna, niitä kuitenkin kuvaa myös tavanomaisuus. Tatuointimaailmaa kuvaakin yllättävän vahva "samalla tavalla erilaisia" -sävy. Tatuointi, vaikka ei enää viittaakaan suoraan merimiehiin, punkkareihin, jakuza-assassiineihin tai muihin "alakulttuureihin", ne kuitenkin ovat tietynlaisten ihmisten muoti-ilmiö.
Tatuoinneissa pysyvyys tekee niihin oman olennaisen viehätyksensä. Siinä missä ihoon voi maalata väliaikaisia viestejä, sen leimaaminen pysyväksi osaksi omaa ulkonäköä johtaa siihen että tatuointeja käytännössä sekä otetaan että ne käsitellään identiteetin ilmauksina. Tatuoinnin ottaja yrittää heijastella subjektiivisuuttaan muille ja tekee tästä jotain jaettavaa. Ja kun muut tietävät että joku on ottanut jotain pysyvää kuvitusta itseensä, he helposti ajattelevat että tatuoinnin kuva-aihe kertoisi jotain olennaista hänestä ihmisenä. Tämä subjektiivinen jaettavuus tietyllä tavalla yhdistääkin "erilaisuuden" ja "samanlaisuuden" ja synnyttää tatuointimaailman erikoisen luonteen. Tatuointi on symboli, joka voidaan nähdä, paitsi jonain nykytilana, myös jonain jota tavoitellaan. ~ Kaiken kaikkiaan symboleilla leikkimisen piirissä on vakiintuneita merkkejä, koska jaettavuus tekee viestistä ymmärrettävän. Lopputulokset ovat symboleilla leikkimisen vuoksi pahimmillaan yhtä esoteerisiä kuin mystikkojen sanoin kuvaamattomissa oleva Jumala jota he kuitenkin kuvaavat kirjoittamalla hyllytolkulla kirjoja.
Itse kävin tiistaina "leimattavana". Joku voisi ajatella että skeptikko ottaisi jonkinlaisen tiedetatuoinnin. Mutta minusta ajatus pysyvästä kaavasta olisi jotain joka sotisi koko tieteen itsekriittistä ajatusta vastaan. Ihoon hakataan muuttumatonta, jotain josta voisi uskaltaa tehdä dogman. Matematiikka olisi tässä tietysti turvallista, koska matematiikkakin on "ikuista". Mutta minulla ei ole kauhean kovaa innostusta logiikkaan logiikan vuoksi tai matematiikkaan matematiikan vuoksi. Siksi matematiikka on minulle jotain joka on arvokasta vain tieteen välineenä. Nekin suttautuisivat siksi tieteeseen, ja niiden ottaminen olisi siksi dogmien mukaan ottamista tai oman näkemyksen hylkäämistä ja itsepetosta. Siksi tiedetatuointi tai matematiikkatatuointi olisi kohdallani "right out".
Kuva -aihe on siksi luonnollisesti "ehtaa Fiorea"; Aihe on yksityiskohta Fiore dei Liberin "Flos Duellatorumin" sivusta "La Scuola Della Spada" (Pisani-Dossi fol 17B, vuosi 1410), jossa leijona kuvaa asiaankuuluvaa miekkamiehen audatia -asennetta (karkea kuvaus "rohkeus" on melko lähellä mutta ei kuitenkaan aivan täysin 1:1.) Kuvavalinta heijastelee melko paljon sitä, "missä tarinassa haluan olla mukana".
1: Paikka vasemmassa hartiassa ei luonnollisesti ole sattumaa, vaan se kuuluu systeemiin, vasenta kättä käytetään hieman eri tavalla kuin oikeaa. Eikä ole sattumaa että leijona on manuaalissakin vasemmalla puolella. Hartia on myös yleensä piilossa ihmisten katseilta, joten tämä ei ole kauhean voimakas viesti ulkomaailmalle. Toisin kuin vaikka kämmenselkään tai naamaan laitettu tatuointi.
2: "Leima" ei minun kohdallani kuvaa väitettä että seuraisin tätä hyvettä erityisesti, mutta se on hieman kuin tatuoisi "Keep Calm and Carry On":in otsaan, siis jonkinlainen muistutus. (Lisäkonnotaatioilla "tai natsit voittavat".) Kenties jopa muistutus siitä että ei ole täydellinen. Minun ison egon kanssa eläminen vaatii myös muistutusta erehtyväisyydestä. Ja tatuointi, ikuinen kuva, joka venyy ja rutistuu kun vanhenee on jotain, joka on myös hieman kuin viesti jota voi näyttää vanhana vanhainkodissa. "Ai, sinä vaan väität että olit nuorena idiootti. Kattoppa mitä näyttöä minulla on asiasta!"
3: Koska "audatia" on sisällöltään kompleksinen ja itsessäänkin symbolinen, sen sisältämä viesti tietysti jäsentyy elämän aikana. Siksi uskoisin että tulevaisuudessa näen ilmiön hieman erilaisena kuin nykyään, mutta osaan silti erilaisen näkemyksen kautta löytämään sen sisällön johon olen valmis sitoutumaan. Esoteerisyys on tästä kautta hyväkin ominaisuus. Olen tässä tavallaan keksinyt dogman joka muuttuu, mahdollistaa elävyyden!
4:
Tatuointi itsessään oli tietysti ensimmäinen, ja päällimmäinen huoli oli siinä että "tekeekö se sitten aivan saatanan kipeää". Kivunsietoni kun on varsin ailahtelevaa, toisia kipuja en edes huomaa vaikka sitä olisi paljonkin ja toiset taas ovat sietämättömiä jo pienissä määrin. Tämä perustila ja lhtökohta oli itse asiassa yksi osa viestiä. En ole - ainakaan vielä - niitä ihmisiä jotka kykenevät rohkeuteen joka on pelon puutetta. Siihen asti joudun toteuttamaan rohkeutta joka on toimintaa pelosta huolimatta. Näin leimaaminen on osa viestiä. Muistutus siitä että on menty ja heittäydytty ikuiseen ja pysyvään ainakin kerran. Ja ehkä tälläisenä se kannustaa. Näinollen myös tatuoinnin tekotapa itsessään on osa viestiä jota tatuoinnilla halutaan kertoa (itselle ja muille).
___4.1: Tatuoinnissa ensimmäiset sekunnit tuntuivat hieman ikävältä, mutta normaaleissa harjoituksissa tehtävät käsilukot voivat satuttaa enemmän ja pahemmalla mallilla. Sen jälkeen se oli vähän kuin hierontaa. Ja olinkin koko loppuillan aivan särytön; En siis ollut kivuton vain hartiasta, vaan en tuntenut kipua niissä paikoissa missä minulla on muutoin kremppoja. (Trust me. I always have them.) Tämä antoi minulle uskoa akupunktioon, mutta ei akupunktioon liitettäviin meridiaaneihin.
Alempi kuva on tuoreesti leimatusta, joten se ei ole kovin siisti tai erottuva. Nyt kuva on siisti, vähän kuin tussilla piirretty, ylemmässä parantunut tatuointi.
Tatuoinneissa pysyvyys tekee niihin oman olennaisen viehätyksensä. Siinä missä ihoon voi maalata väliaikaisia viestejä, sen leimaaminen pysyväksi osaksi omaa ulkonäköä johtaa siihen että tatuointeja käytännössä sekä otetaan että ne käsitellään identiteetin ilmauksina. Tatuoinnin ottaja yrittää heijastella subjektiivisuuttaan muille ja tekee tästä jotain jaettavaa. Ja kun muut tietävät että joku on ottanut jotain pysyvää kuvitusta itseensä, he helposti ajattelevat että tatuoinnin kuva-aihe kertoisi jotain olennaista hänestä ihmisenä. Tämä subjektiivinen jaettavuus tietyllä tavalla yhdistääkin "erilaisuuden" ja "samanlaisuuden" ja synnyttää tatuointimaailman erikoisen luonteen. Tatuointi on symboli, joka voidaan nähdä, paitsi jonain nykytilana, myös jonain jota tavoitellaan. ~ Kaiken kaikkiaan symboleilla leikkimisen piirissä on vakiintuneita merkkejä, koska jaettavuus tekee viestistä ymmärrettävän. Lopputulokset ovat symboleilla leikkimisen vuoksi pahimmillaan yhtä esoteerisiä kuin mystikkojen sanoin kuvaamattomissa oleva Jumala jota he kuitenkin kuvaavat kirjoittamalla hyllytolkulla kirjoja.
Itse kävin tiistaina "leimattavana". Joku voisi ajatella että skeptikko ottaisi jonkinlaisen tiedetatuoinnin. Mutta minusta ajatus pysyvästä kaavasta olisi jotain joka sotisi koko tieteen itsekriittistä ajatusta vastaan. Ihoon hakataan muuttumatonta, jotain josta voisi uskaltaa tehdä dogman. Matematiikka olisi tässä tietysti turvallista, koska matematiikkakin on "ikuista". Mutta minulla ei ole kauhean kovaa innostusta logiikkaan logiikan vuoksi tai matematiikkaan matematiikan vuoksi. Siksi matematiikka on minulle jotain joka on arvokasta vain tieteen välineenä. Nekin suttautuisivat siksi tieteeseen, ja niiden ottaminen olisi siksi dogmien mukaan ottamista tai oman näkemyksen hylkäämistä ja itsepetosta. Siksi tiedetatuointi tai matematiikkatatuointi olisi kohdallani "right out".
Kuva -aihe on siksi luonnollisesti "ehtaa Fiorea"; Aihe on yksityiskohta Fiore dei Liberin "Flos Duellatorumin" sivusta "La Scuola Della Spada" (Pisani-Dossi fol 17B, vuosi 1410), jossa leijona kuvaa asiaankuuluvaa miekkamiehen audatia -asennetta (karkea kuvaus "rohkeus" on melko lähellä mutta ei kuitenkaan aivan täysin 1:1.) Kuvavalinta heijastelee melko paljon sitä, "missä tarinassa haluan olla mukana".1: Paikka vasemmassa hartiassa ei luonnollisesti ole sattumaa, vaan se kuuluu systeemiin, vasenta kättä käytetään hieman eri tavalla kuin oikeaa. Eikä ole sattumaa että leijona on manuaalissakin vasemmalla puolella. Hartia on myös yleensä piilossa ihmisten katseilta, joten tämä ei ole kauhean voimakas viesti ulkomaailmalle. Toisin kuin vaikka kämmenselkään tai naamaan laitettu tatuointi.
2: "Leima" ei minun kohdallani kuvaa väitettä että seuraisin tätä hyvettä erityisesti, mutta se on hieman kuin tatuoisi "Keep Calm and Carry On":in otsaan, siis jonkinlainen muistutus. (Lisäkonnotaatioilla "tai natsit voittavat".) Kenties jopa muistutus siitä että ei ole täydellinen. Minun ison egon kanssa eläminen vaatii myös muistutusta erehtyväisyydestä. Ja tatuointi, ikuinen kuva, joka venyy ja rutistuu kun vanhenee on jotain, joka on myös hieman kuin viesti jota voi näyttää vanhana vanhainkodissa. "Ai, sinä vaan väität että olit nuorena idiootti. Kattoppa mitä näyttöä minulla on asiasta!"
3: Koska "audatia" on sisällöltään kompleksinen ja itsessäänkin symbolinen, sen sisältämä viesti tietysti jäsentyy elämän aikana. Siksi uskoisin että tulevaisuudessa näen ilmiön hieman erilaisena kuin nykyään, mutta osaan silti erilaisen näkemyksen kautta löytämään sen sisällön johon olen valmis sitoutumaan. Esoteerisyys on tästä kautta hyväkin ominaisuus. Olen tässä tavallaan keksinyt dogman joka muuttuu, mahdollistaa elävyyden!
4:
Tatuointi itsessään oli tietysti ensimmäinen, ja päällimmäinen huoli oli siinä että "tekeekö se sitten aivan saatanan kipeää". Kivunsietoni kun on varsin ailahtelevaa, toisia kipuja en edes huomaa vaikka sitä olisi paljonkin ja toiset taas ovat sietämättömiä jo pienissä määrin. Tämä perustila ja lhtökohta oli itse asiassa yksi osa viestiä. En ole - ainakaan vielä - niitä ihmisiä jotka kykenevät rohkeuteen joka on pelon puutetta. Siihen asti joudun toteuttamaan rohkeutta joka on toimintaa pelosta huolimatta. Näin leimaaminen on osa viestiä. Muistutus siitä että on menty ja heittäydytty ikuiseen ja pysyvään ainakin kerran. Ja ehkä tälläisenä se kannustaa. Näinollen myös tatuoinnin tekotapa itsessään on osa viestiä jota tatuoinnilla halutaan kertoa (itselle ja muille).___4.1: Tatuoinnissa ensimmäiset sekunnit tuntuivat hieman ikävältä, mutta normaaleissa harjoituksissa tehtävät käsilukot voivat satuttaa enemmän ja pahemmalla mallilla. Sen jälkeen se oli vähän kuin hierontaa. Ja olinkin koko loppuillan aivan särytön; En siis ollut kivuton vain hartiasta, vaan en tuntenut kipua niissä paikoissa missä minulla on muutoin kremppoja. (Trust me. I always have them.) Tämä antoi minulle uskoa akupunktioon, mutta ei akupunktioon liitettäviin meridiaaneihin.
Alempi kuva on tuoreesti leimatusta, joten se ei ole kovin siisti tai erottuva. Nyt kuva on siisti, vähän kuin tussilla piirretty, ylemmässä parantunut tatuointi.
torstai 15. syyskuuta 2011
Hymyilkää enemmän!
Menestysteologia tuntuu hyvin intuitiivisesti selvältä ; Siinä menestys kertoo siunauksesta ja sairaudet kirouksesta. Juutalaisille tämä ajattelutapa oli ilmeisesti hyvin luonteva, koska Uuden Testamentin puolella Jeesus joutui erikseen kritisoimaan tätä näkemystä.
1: Tämä on sinällään merkillistä, sillä Vanha Testamentti pitää sisällään esimerkiksi Jobin kirjan, joka selvästi näyttää kirjan pyhyyden teologiseksi lähtökohdaksi hyväksyville varsin vakuuttavan vastaesimerkin. Pahan ongelmaa ei siis yleensä ratkaista synnin tematiikalla ja kerrota että kärsimys on ikään kuin ansaittua. Menestysteologiassa tämänlainen ajattelu on sen sijaan ilmselvä ja sen piirissä Pahan ongelmaan itse asiassa on vakuuttava ja lopullinen ratkaisu, oikeudenmukaisuuden ja rangaistuksen tematiikan kautta.
Menestysteologia johtaa käytännössä siihen että jos olet vaikkapa vammainen, ihmiset päättelevät että et usko tarpeeksi. Ongelmat kaikkoaisivat jos vain uskoisit enemmän. Tämä ei ole kovinkaan kaunista.
Toki kristinuskossa on paljon menestysteologisia suuntauksia ja niissäkin joissa niitä ei ole, on etenkin ihmeparanemiskertomuksilla olennainen rooli. Moni on jopa sitä mieltä että rukousparannus on kristinuskon ytimessä. Logiikka tuntuu jotenkin menevän niin että Jeesus lupasi vielä ihmeparannuksiakin suurempaa asiaa, syntien anteeksiantoa. Ja parantamalla ihmisiä hän samalla näytti että sairauksien lisäksi hän voisi vapautua myös synneistä. - Yhteys voisi näyttää konsistentilta menestysteologisen "synti on sairautta ja sairaus on syntiä" -tematiikalta. Argumentti on kuitenkin enemmänkin non sequitur - virhe jossa tehdään hätäinen päättely siitä että kyky yhdessä tarkoittaa taitoa myös toisessa, vaikka mitään pakottavaa yhteyttä näiden välillä ei ole. Toisin sanoen siinä ei oikeasti esitettäisiin menestysteologian konseptia, vaan tehdään ainoastaan huonoa ajattelua.
Sillä hyvin usea kristitty näyttää valinneen toisen tien. Siinä kärsimys näyttää jalostavan. Tällöin köyhien kärsimyksestä tulee heidän erityisoikeus, josta tulisi peräti nauttia. Tämäkin on tietysti tuttua uskovaisten tarinoissa jossa korostuvat erilaiset vaikeudet ja niiden voittaminen. Saadaan aikaan kristillinen taistelija joka on näyttänyt tahtotilansa taistella syntiä ja sielunvihollista vastaan.
Tämä johtaa Äiti Teresan kaltaisiin olentoihin. Ja tämä ei tarkoita mitään kovin mainiota. Hitchens kertoo "The Missionary Position" -teoksessaan Äiti Teresan etiikasta. Hän katsoo kärsimyksen jalostavan - ja siksi hän säästelikin hoitolaitoksissaan särkylääkkeitä ja kivunhoitoa, se auttoi ihmisiä lähentymään kristuksen kärsimyksiin. Hän kuvaa stoalaista suhautumista kärsimykseen "I think it is very beautiful for the poor to accept their lot, to share it with the passion of Christ. I think the world is being much helped by the suffering of the poor people" ja kun häneltä kysyttiin mitä köyhä voi tehdä maailman puolesta, hän sanoi että "They should smile more." Äiti Teresa itse ei toki karsastanut luksusta. Onkin kuvaavaa, että tämä hyväntekijä itse asiassa itse vietti yllättävän vähän aikaa Kalkutassa, joka toi hänen maineensa. Sen sijaan hän oli superjulkkis, joka kiersi ympäri maailmaa.
Tässä näkemyksessä on samaa mitä deterministisessä stoalaisuudessa tai itämaisessa karmassa ; Niissä pyydetään alistumaan väistämättömään. Tämä on hyvin julmaa sääntöä, joka kannustaa kärsimyksen ja pahan ja eriarvoisuuden hyväksymiseen. Vallanpitäjien ja etuoikeutettujen on tietysti mukavaa saada huonoimmissa asemissa olevat "olemaan kiltisti" ; (1) kunnioittamaan toisen omaisuutta, (2) kannustamaan siihen että ihminen ei kysy mitä itse saa vaan kysyy mitä voi tehdä muille & (3) olemaan onnellisuuden sijasta epäitsekäs, maltillinen ja totteleva. Tässä elämä tuskineen on vain irrelevantti testi matkalla siihen lopulliseen ihmeparanemiseen Taivaassa.
Taivaan ikuisen kivuttoman ja sairaudettoman ja synnittömän elämän valossa on helppoa huomata että itse asiassa tässä kärsimysfetistisessä teologiassakin on sisällä piilotettuna menestysteologia. Sen ongelmalliset elementit vain kätketään viemällä se tuonpuoleiseen. Silloin kärsimyksen jalostavaan voimaan keskittyvät voivat ikään kuin leikkiä että sitä ei ole. Molempien vaikutus on kuitenkin sama, se alistaa huono -osaisimpia, heikoimpia ja pienimpiä. Näin se tekee hyväosaisten elämästä entistäkin miellyttävämpää kun se muuten mahdollisesti ärsyttävä nurinakin vähenee.
Nämä kristilliset linjat saavat minut iloitsemaan siitä, että onneksi en ole kristitty. Tosin moni kristitty ei iloitse että nämä veikot ovat kristittyjä. Se saa minut hymyilemään Äiti Teresan toiveiden mukaisesti. Mutta vain vähän.
1: Tämä on sinällään merkillistä, sillä Vanha Testamentti pitää sisällään esimerkiksi Jobin kirjan, joka selvästi näyttää kirjan pyhyyden teologiseksi lähtökohdaksi hyväksyville varsin vakuuttavan vastaesimerkin. Pahan ongelmaa ei siis yleensä ratkaista synnin tematiikalla ja kerrota että kärsimys on ikään kuin ansaittua. Menestysteologiassa tämänlainen ajattelu on sen sijaan ilmselvä ja sen piirissä Pahan ongelmaan itse asiassa on vakuuttava ja lopullinen ratkaisu, oikeudenmukaisuuden ja rangaistuksen tematiikan kautta.
Menestysteologia johtaa käytännössä siihen että jos olet vaikkapa vammainen, ihmiset päättelevät että et usko tarpeeksi. Ongelmat kaikkoaisivat jos vain uskoisit enemmän. Tämä ei ole kovinkaan kaunista.
Toki kristinuskossa on paljon menestysteologisia suuntauksia ja niissäkin joissa niitä ei ole, on etenkin ihmeparanemiskertomuksilla olennainen rooli. Moni on jopa sitä mieltä että rukousparannus on kristinuskon ytimessä. Logiikka tuntuu jotenkin menevän niin että Jeesus lupasi vielä ihmeparannuksiakin suurempaa asiaa, syntien anteeksiantoa. Ja parantamalla ihmisiä hän samalla näytti että sairauksien lisäksi hän voisi vapautua myös synneistä. - Yhteys voisi näyttää konsistentilta menestysteologisen "synti on sairautta ja sairaus on syntiä" -tematiikalta. Argumentti on kuitenkin enemmänkin non sequitur - virhe jossa tehdään hätäinen päättely siitä että kyky yhdessä tarkoittaa taitoa myös toisessa, vaikka mitään pakottavaa yhteyttä näiden välillä ei ole. Toisin sanoen siinä ei oikeasti esitettäisiin menestysteologian konseptia, vaan tehdään ainoastaan huonoa ajattelua.
Sillä hyvin usea kristitty näyttää valinneen toisen tien. Siinä kärsimys näyttää jalostavan. Tällöin köyhien kärsimyksestä tulee heidän erityisoikeus, josta tulisi peräti nauttia. Tämäkin on tietysti tuttua uskovaisten tarinoissa jossa korostuvat erilaiset vaikeudet ja niiden voittaminen. Saadaan aikaan kristillinen taistelija joka on näyttänyt tahtotilansa taistella syntiä ja sielunvihollista vastaan.
Tämä johtaa Äiti Teresan kaltaisiin olentoihin. Ja tämä ei tarkoita mitään kovin mainiota. Hitchens kertoo "The Missionary Position" -teoksessaan Äiti Teresan etiikasta. Hän katsoo kärsimyksen jalostavan - ja siksi hän säästelikin hoitolaitoksissaan särkylääkkeitä ja kivunhoitoa, se auttoi ihmisiä lähentymään kristuksen kärsimyksiin. Hän kuvaa stoalaista suhautumista kärsimykseen "I think it is very beautiful for the poor to accept their lot, to share it with the passion of Christ. I think the world is being much helped by the suffering of the poor people" ja kun häneltä kysyttiin mitä köyhä voi tehdä maailman puolesta, hän sanoi että "They should smile more." Äiti Teresa itse ei toki karsastanut luksusta. Onkin kuvaavaa, että tämä hyväntekijä itse asiassa itse vietti yllättävän vähän aikaa Kalkutassa, joka toi hänen maineensa. Sen sijaan hän oli superjulkkis, joka kiersi ympäri maailmaa.
Tässä näkemyksessä on samaa mitä deterministisessä stoalaisuudessa tai itämaisessa karmassa ; Niissä pyydetään alistumaan väistämättömään. Tämä on hyvin julmaa sääntöä, joka kannustaa kärsimyksen ja pahan ja eriarvoisuuden hyväksymiseen. Vallanpitäjien ja etuoikeutettujen on tietysti mukavaa saada huonoimmissa asemissa olevat "olemaan kiltisti" ; (1) kunnioittamaan toisen omaisuutta, (2) kannustamaan siihen että ihminen ei kysy mitä itse saa vaan kysyy mitä voi tehdä muille & (3) olemaan onnellisuuden sijasta epäitsekäs, maltillinen ja totteleva. Tässä elämä tuskineen on vain irrelevantti testi matkalla siihen lopulliseen ihmeparanemiseen Taivaassa.
Taivaan ikuisen kivuttoman ja sairaudettoman ja synnittömän elämän valossa on helppoa huomata että itse asiassa tässä kärsimysfetistisessä teologiassakin on sisällä piilotettuna menestysteologia. Sen ongelmalliset elementit vain kätketään viemällä se tuonpuoleiseen. Silloin kärsimyksen jalostavaan voimaan keskittyvät voivat ikään kuin leikkiä että sitä ei ole. Molempien vaikutus on kuitenkin sama, se alistaa huono -osaisimpia, heikoimpia ja pienimpiä. Näin se tekee hyväosaisten elämästä entistäkin miellyttävämpää kun se muuten mahdollisesti ärsyttävä nurinakin vähenee.
Nämä kristilliset linjat saavat minut iloitsemaan siitä, että onneksi en ole kristitty. Tosin moni kristitty ei iloitse että nämä veikot ovat kristittyjä. Se saa minut hymyilemään Äiti Teresan toiveiden mukaisesti. Mutta vain vähän.
perjantai 9. syyskuuta 2011
Pain is just added bonus!
Eilen olin salilla hyvissä ajoin ennen miekkailutreenejä. Kerkesin harjoittelemaan aikaisin tulleen kaverin kanssa isohkoa rypästä erilaisia tekniikoita tikarilla. Opettajamme katseli puuhastelujamme. Jossain vaiheessa häntä ilmeisesti alkoi ärsyttämään tapamme tehdä niitä. Sillä tunnin aiheeksi tuli tekniikoiden vaikutustavat.
Perushenkenä oli se, että kivulla hallitseminen ei itse asiassa ole kovin toimivaa ; Sillä saa kuriin ihmisiä jotka eivät ole kunnolla sitoutuneet toimintaan. Sen sijaan jos jollakulla on pahat mielessä, kipu lähinnä suututtaa ja ärsyttää. Siksi esimerkiksi monia lukkoja tehdessä onkin joitain lähestymistapoja, jotka pakottavat ihmisen tottelemaan lähinnä sillä että ihminen haluaa välttää kipua. Sen sijaan pienet muutokset johtavat siihen että voima kohdistuu suoraan luihin ja mekaaniseen rakenteeseen. Silloin ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin totella.
1: Ilmiö on itse asiassa tuttu vartijapiireissä, tosin sitä ei nimetä ja analysoida samantapaisella tarkkuudella kuin miekkailukoulussa. Jokainen siellä tuntee tarinoita siitä miten normaalin ärhentelijän saa jollain sormilukolla poistumaan. Sen sijaan narkomaanit tai muut raivopäät saattavat katoa sormensa jos heille yrittää tehdä jotain. Ja tämä sormen murtuminen ei suinkaan pysäytä heitä - vaan päin vastoin he oikein innostuvat tämänlaisesta! Nämä tekniikat eivät siis hallitsekaan ruumista vaan kivun kautta mieltä ja vasta mielen kautta ruumista. Tässä on liian monta kohtaa johon voi tulla stoppi, jotta kiputekniikat olisivat jotain yleistuhoja. Narkomaanitkin kuitenkin tottelevat maan vetovoimaa ja muita fysiikan lakeja, joten heille voi tehdä struktuuriin kohdistuvia tekniikoita samaan tapaan kuin tavallisiinkin ihmisiin.
Hän demonstroi asiaa minulla - kenties siksi että minulla on normaaliolosuhteissa varsin matala kipukynnys. Hän sai minut kipupohjaisella lähestymitavalla itse asiassa lähinnä yrittämään kaikenlaisia vapautumistemppuja ; Tilanteesta haluaa pois ja silloin sitä yrittää tehdä jotain. Tämä demonstroi sitä, miten kipupohjainen lähestyminen ei horjuta ja pakota tiettyyn ja yhteen toimintatapaan, eikä se estä kipua kokevan toimintaa (jos se ei toimi minulle, se ei toimi kenellekään). Sama lähestymistapa pienin korjauksin, ja kipua ei ollut juurikaan, mutta käsivarteni oli tuettu vipu, joka kohdisti voimaa kyynärspäähäni ja tätä kautta hartioihini ja sitten olinkin maassa.
Tärkein opetus tässä on tietysti se, että monissa tekniikoissa kivuontuotanto itse asiassa on jollain tavalla mukana. Mutta se menee silloin niin, että toisen toiminta estetään ja otetaan hallintaan horjutuksilla - ja vasta tämän jälkeen syntyy mahdollisesti kipua. Se ei siis mene niin että toiselle aiheutetaan kipua jotta tämä saataisiin tilanteeseen jossa hänen ruumiinsa ja menemisensä ja tekemisensä saadaan rajoitettua. Näissä tilanteissa kipu on vain lisäbonusta.
Perushenkenä oli se, että kivulla hallitseminen ei itse asiassa ole kovin toimivaa ; Sillä saa kuriin ihmisiä jotka eivät ole kunnolla sitoutuneet toimintaan. Sen sijaan jos jollakulla on pahat mielessä, kipu lähinnä suututtaa ja ärsyttää. Siksi esimerkiksi monia lukkoja tehdessä onkin joitain lähestymistapoja, jotka pakottavat ihmisen tottelemaan lähinnä sillä että ihminen haluaa välttää kipua. Sen sijaan pienet muutokset johtavat siihen että voima kohdistuu suoraan luihin ja mekaaniseen rakenteeseen. Silloin ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin totella.
1: Ilmiö on itse asiassa tuttu vartijapiireissä, tosin sitä ei nimetä ja analysoida samantapaisella tarkkuudella kuin miekkailukoulussa. Jokainen siellä tuntee tarinoita siitä miten normaalin ärhentelijän saa jollain sormilukolla poistumaan. Sen sijaan narkomaanit tai muut raivopäät saattavat katoa sormensa jos heille yrittää tehdä jotain. Ja tämä sormen murtuminen ei suinkaan pysäytä heitä - vaan päin vastoin he oikein innostuvat tämänlaisesta! Nämä tekniikat eivät siis hallitsekaan ruumista vaan kivun kautta mieltä ja vasta mielen kautta ruumista. Tässä on liian monta kohtaa johon voi tulla stoppi, jotta kiputekniikat olisivat jotain yleistuhoja. Narkomaanitkin kuitenkin tottelevat maan vetovoimaa ja muita fysiikan lakeja, joten heille voi tehdä struktuuriin kohdistuvia tekniikoita samaan tapaan kuin tavallisiinkin ihmisiin.
Hän demonstroi asiaa minulla - kenties siksi että minulla on normaaliolosuhteissa varsin matala kipukynnys. Hän sai minut kipupohjaisella lähestymitavalla itse asiassa lähinnä yrittämään kaikenlaisia vapautumistemppuja ; Tilanteesta haluaa pois ja silloin sitä yrittää tehdä jotain. Tämä demonstroi sitä, miten kipupohjainen lähestyminen ei horjuta ja pakota tiettyyn ja yhteen toimintatapaan, eikä se estä kipua kokevan toimintaa (jos se ei toimi minulle, se ei toimi kenellekään). Sama lähestymistapa pienin korjauksin, ja kipua ei ollut juurikaan, mutta käsivarteni oli tuettu vipu, joka kohdisti voimaa kyynärspäähäni ja tätä kautta hartioihini ja sitten olinkin maassa.
Tärkein opetus tässä on tietysti se, että monissa tekniikoissa kivuontuotanto itse asiassa on jollain tavalla mukana. Mutta se menee silloin niin, että toisen toiminta estetään ja otetaan hallintaan horjutuksilla - ja vasta tämän jälkeen syntyy mahdollisesti kipua. Se ei siis mene niin että toiselle aiheutetaan kipua jotta tämä saataisiin tilanteeseen jossa hänen ruumiinsa ja menemisensä ja tekemisensä saadaan rajoitettua. Näissä tilanteissa kipu on vain lisäbonusta.
maanantai 15. elokuuta 2011
Haluan vain ilmoittaa
Edellisen blogauksen nakuteltuani ajattelin harkita nukkumista. Lähdin huolimattomasti ja kompastuin pöytään. (Samaan johon löin varpaani tuossa pari kuukautta sitten.) Kompastuin ja kaaduin. Ja häpeäkseni en todellakaan kaatunut siten kuten Fiore dei Liberi on meille opettanut.
Itse asiassa kaaduin varsin huonolla tekniikalla. Kaaduin päin epämääräistä esineistöä ja suoran kaatumisen sijasta päädyin pyörähtämään epävakaaseen ja kaatuvaan tuolipinoon. Ja lopulta romahdin perseelleni laatikkon sisälle "linkkuveitseksi". Toisin sanoen kasassa oli katastrofin ainekset. Toki kaatuminen ei ollut totaalisen huono ; kieriminen tässä tilanteessa oli toki hyväkin ratkaisu, en esimerkiksi lyönyt päätäni ja vähensin kaatumiset lattiaa ja sirpaleita vastaan. Mutta kaatuminen olisi voinut lähteä kauniimmin ja sen olisi voinut suunnata helposti varsin vaarattomaksi.
Tällä hetkellä minussa on tuntematon määrä damagea. Syynä on se, että en todennäköisesti kykene juuri nyt tuntemaan lainkaan kipua. Esimerkiksi silmilläni näen että vasemman käden sormissa ei ole kaikki oikein kunnossa. Kaatuessa sormukset ovat pureutuneet aika syvälle. Nämäkään eivät kuitenkaan oikeastaan tunnu yhtään missään. Minulla on sormista lähinnä hetkittäisiä ja lyhytaikaisia kipuaistimuksia, jotka ovat tunteena lähempänä muistoa kivusta kuin itse kipua. Ilmiö on tunnettu ja se johtuu enforfiineista. Huonompi asia on se, että sitä tarvitaan yleensä vain oikeissa kiputilanteissa, ei pikkuisissa vammoissa.
Kykenen tällä hetkellä vain näkemään vahingot ulkoisesti. Tein jonkinlaisen perustarkistuksen, jonka mukaan "mitään erityistä" luunmurskausta ei tapahtunut. Eli en ole totaalisessa informaatityhjiössä.
Tämä kivuton tila on tavallaan hieno tila ja siunaus. Tavallisesti kivunsietoni kun on juuri toisin päin. Esimerkiksi torstaina miekkailutunnilla minuun osuttiin miekalla. Se ei tehnyt minuun minkäänlaista vahinkoa. Kuitenkin koin hetken ihan oikeaa kipua. Torstaintuntinen kuvitteellinen kipu onkin psykologien tuntema ilmiö. He miettivät milloin kipu on ruumiissa oleva vahinko ja milloin korvien välissä.
Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että olen sen verran irrallinen, että minusta oli luontevaa kirjoittaa blogaus niillä ei niin hyviltä näyttävillä sormilla. Sen sijaan että olisin suoraa päätä mennyt terveyskeskukseen tarkistettavaksi. Ja kyllä, tässä ei edes kuva auttanut.
Itse asiassa kaaduin varsin huonolla tekniikalla. Kaaduin päin epämääräistä esineistöä ja suoran kaatumisen sijasta päädyin pyörähtämään epävakaaseen ja kaatuvaan tuolipinoon. Ja lopulta romahdin perseelleni laatikkon sisälle "linkkuveitseksi". Toisin sanoen kasassa oli katastrofin ainekset. Toki kaatuminen ei ollut totaalisen huono ; kieriminen tässä tilanteessa oli toki hyväkin ratkaisu, en esimerkiksi lyönyt päätäni ja vähensin kaatumiset lattiaa ja sirpaleita vastaan. Mutta kaatuminen olisi voinut lähteä kauniimmin ja sen olisi voinut suunnata helposti varsin vaarattomaksi.
Tällä hetkellä minussa on tuntematon määrä damagea. Syynä on se, että en todennäköisesti kykene juuri nyt tuntemaan lainkaan kipua. Esimerkiksi silmilläni näen että vasemman käden sormissa ei ole kaikki oikein kunnossa. Kaatuessa sormukset ovat pureutuneet aika syvälle. Nämäkään eivät kuitenkaan oikeastaan tunnu yhtään missään. Minulla on sormista lähinnä hetkittäisiä ja lyhytaikaisia kipuaistimuksia, jotka ovat tunteena lähempänä muistoa kivusta kuin itse kipua. Ilmiö on tunnettu ja se johtuu enforfiineista. Huonompi asia on se, että sitä tarvitaan yleensä vain oikeissa kiputilanteissa, ei pikkuisissa vammoissa.
Kykenen tällä hetkellä vain näkemään vahingot ulkoisesti. Tein jonkinlaisen perustarkistuksen, jonka mukaan "mitään erityistä" luunmurskausta ei tapahtunut. Eli en ole totaalisessa informaatityhjiössä.
Tämä kivuton tila on tavallaan hieno tila ja siunaus. Tavallisesti kivunsietoni kun on juuri toisin päin. Esimerkiksi torstaina miekkailutunnilla minuun osuttiin miekalla. Se ei tehnyt minuun minkäänlaista vahinkoa. Kuitenkin koin hetken ihan oikeaa kipua. Torstaintuntinen kuvitteellinen kipu onkin psykologien tuntema ilmiö. He miettivät milloin kipu on ruumiissa oleva vahinko ja milloin korvien välissä.
Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että olen sen verran irrallinen, että minusta oli luontevaa kirjoittaa blogaus niillä ei niin hyviltä näyttävillä sormilla. Sen sijaan että olisin suoraa päätä mennyt terveyskeskukseen tarkistettavaksi. Ja kyllä, tässä ei edes kuva auttanut.
maanantai 30. toukokuuta 2011
Eläimen tuska - ja hieman ihmisenkin.
Melkein kaikki ihmiset kokevat eläinrääkkäyksen ikävänä ja epämoraalisena asiana. Kuitenkin asiaan vaikuttavat usein myös mielikuvat ; Esimerkiksi lemmikkieläinten, kuten koiran ja kissan, tuska tuottaa ihmisille kovemmat sympatiantunteet ja paheksunnan, kuin vaikkapa villirotan. Samoin eläinten kärsimystä aletaan ymmärtämään paremmin jos kyseessä on niljakas ja "vähemmän söpö" olento. (Kieltäydyn käyttämästä sanaa "ruma" esimerkiksi hämähäkeistä.) Myrkyllinen käärme saa vielä lisäboostia eikä kyyn tappaminen tunnu monista kovinkaan isolta asialta.
Kuitenkin tällä katsoen eläinten hyvinvointi muuttuu ihmisarvostuksen kautta mitattavaksi. Vaihtoehtona on tietysti se, että yritetään ottaa selvää miten kovaa eläimet kärsivät. Näin saadaan "tuskantuottamishierarkia" ja näin voidaan selvitellä onko jokin asia paha vai hyvä. Tämä vaatii kuitenkin aika paljon työtä.
Voidaan nimittäin sanoa että ihmiset tarkastelevat eläimiä ulkopuolisina. Tällöin tuska näyttäytyy käytöksen kautta. Voidaan kuitenkin jakaa kipu siten, että on olemassa tiedostettua kipua ja tiedostamatonta kipua ; Ihmisilläkin on tuskan aikaansaamaa tiedostettua kipua, että tiedostamattomia reaktioita
1: Ihmisillä on refleksi, joka auttaa tempaisemaan sormen hellalta. Tiedostettu kipu seuraa toki perässä, mutta sormen heilahdus on nosiseptio ; Heijaste kulkee selkärangasta takaisin käteen ja sormi heilahtaa jo ennen kuin kipuaistimus on mennyt aivoihin prosessoitavaksi. Toiminta ei liity tiedostettuun kipuun, vaan tiedostettu kipu seuraa toiminnan jälkeen. Voi olla että joillakin on vain reaktio eikä tiedostamista ollenkaan, ja tällöin kivun välttäminen on refleksinomaista eikä tiedostettua tuskaa.
2: Toinen ääripää liittyy mieleen. Esimerkiksi hylätyksi tuleminen on onnistuttu yhdistämään tuskan tunteeseen - runoilijat ovatkin olleet yllättävän konkreettisia kun ovat kertoneet kivusta ja tuskasta jota räydyttävät tunteet aikaansaavat. Stressi voi tuottaa tuskantunteita ilman suoranaista fyysistä vammaa. - Ellei sitten olla todella holistis-romanttisia ja ajatella että se puuttuva toinen on kuin raajan irtirepäisy. If you wish to think like that - Good for you, bad for your intellectual reputation.
Näinpä refleksien ja tiedostetun kivun erottamisesta tuleekin olennaista. Välttävä toiminta ei riitä, vaan odotetaan perusteluja muustakin ; Esimerkiksi aivojen olemassaoloa voidaan pitää nykytiedon valossa varsin pätevänä "tiedostetun kivun vaatimuksena". Toisaalta monet kivun merkit on nähtävissä sijaistoiminnoissa ; Endorfiinintuotantoa aktivoivia stereotyyppisiä liikkeitä on havaittu esimerkiksi kaloilla, joten on varsin perusteltua esittää niiden kokevan kipua. Pelkkä oleellinen väistäminen puuttuu. Toisaalta juuri nämä stereotyyppiset toiminnat kertovat henkisestä stressistä ja tuskasta vaikkapa tarhaketuilla. (Stressi onkin eräänlaista kipua.)
Kuitenkin tällä katsoen eläinten hyvinvointi muuttuu ihmisarvostuksen kautta mitattavaksi. Vaihtoehtona on tietysti se, että yritetään ottaa selvää miten kovaa eläimet kärsivät. Näin saadaan "tuskantuottamishierarkia" ja näin voidaan selvitellä onko jokin asia paha vai hyvä. Tämä vaatii kuitenkin aika paljon työtä.
Voidaan nimittäin sanoa että ihmiset tarkastelevat eläimiä ulkopuolisina. Tällöin tuska näyttäytyy käytöksen kautta. Voidaan kuitenkin jakaa kipu siten, että on olemassa tiedostettua kipua ja tiedostamatonta kipua ; Ihmisilläkin on tuskan aikaansaamaa tiedostettua kipua, että tiedostamattomia reaktioita
1: Ihmisillä on refleksi, joka auttaa tempaisemaan sormen hellalta. Tiedostettu kipu seuraa toki perässä, mutta sormen heilahdus on nosiseptio ; Heijaste kulkee selkärangasta takaisin käteen ja sormi heilahtaa jo ennen kuin kipuaistimus on mennyt aivoihin prosessoitavaksi. Toiminta ei liity tiedostettuun kipuun, vaan tiedostettu kipu seuraa toiminnan jälkeen. Voi olla että joillakin on vain reaktio eikä tiedostamista ollenkaan, ja tällöin kivun välttäminen on refleksinomaista eikä tiedostettua tuskaa.
2: Toinen ääripää liittyy mieleen. Esimerkiksi hylätyksi tuleminen on onnistuttu yhdistämään tuskan tunteeseen - runoilijat ovatkin olleet yllättävän konkreettisia kun ovat kertoneet kivusta ja tuskasta jota räydyttävät tunteet aikaansaavat. Stressi voi tuottaa tuskantunteita ilman suoranaista fyysistä vammaa. - Ellei sitten olla todella holistis-romanttisia ja ajatella että se puuttuva toinen on kuin raajan irtirepäisy. If you wish to think like that - Good for you, bad for your intellectual reputation.
Näinpä refleksien ja tiedostetun kivun erottamisesta tuleekin olennaista. Välttävä toiminta ei riitä, vaan odotetaan perusteluja muustakin ; Esimerkiksi aivojen olemassaoloa voidaan pitää nykytiedon valossa varsin pätevänä "tiedostetun kivun vaatimuksena". Toisaalta monet kivun merkit on nähtävissä sijaistoiminnoissa ; Endorfiinintuotantoa aktivoivia stereotyyppisiä liikkeitä on havaittu esimerkiksi kaloilla, joten on varsin perusteltua esittää niiden kokevan kipua. Pelkkä oleellinen väistäminen puuttuu. Toisaalta juuri nämä stereotyyppiset toiminnat kertovat henkisestä stressistä ja tuskasta vaikkapa tarhaketuilla. (Stressi onkin eräänlaista kipua.)
lauantai 23. huhtikuuta 2011
Onko sana "ruumiinkulttuuri" oksymoroni?
"The body is not a thing, it is a situation: it is our grasp on the world and our sketch of our project"(Simone de Beauvoir, "The Second Sex")
Arjen peruskokemus on se, että olemme yhtä ruumiimme kanssa. Kun teemme työtä, ruumis työskentelee ja mieli tylsistyy mukana. Asia on kenties vielä helpompi hyväksyä mukavina hetkinä. Esimerksi seksin aikana ruumiillisuudenkokemus on kokonaisvaltaista. Sairaana tai kun on vaikkapa kipuja sijoiltaan menneiden raajojen muodossa, on helpompi ajatella, että ruumis on kahle ja rasite josta joutuu kärsimään.
Länsimainen kulttuuri on jalostanut hyvin pitkälle ajatusta jossa ruumiillisuus on pinnallisuutta. Näin syvällisyyttä on saatu kuoleman miettimisellä ja muulla ikävällä. Vanitas -taide nähtiin syvällisenä koska se korosti miten väliaikaista kaikki ruumiillinen tai aistillinen on, ja tämä asetti sen pohjimmiltaan turhaksi. Siksi olisi keskityttävä tuonpuoleiseen, joka nähtiin syvällisenä. Taide oli siis kannustin tietynlaiseen näkemykseen tärkeästä, jossa oletettiin esimerkiksi että väliaikainen on sama kuin turha.
Siksi syvällisyydessä on puhe ruumiillisuuden välttämisestä. On puhuttava hengestä ja sielusta. Asia liittyy jopa hygieniaan. Näin syvällisyyden taustateoria ikään kuin heijastuu ulkoisiinkin asioihin, seikkoihin joita muuten voitaisiin pitää turhanpäiviäsinä. Jos syvällisyys olisi pelkkää uskonnollista tai tuonpuoleista, ei sivistystä liitettäisi tietynlaiseen WC -käyttäytymiseen ja pukeutumiseen kuin mitä se tekee.
Hygienia heijastuu myös puheessa, ja sekin esiintyy sensuurina eikä suvaitsemisena. Syntyy "eieitä" joissa sivistys tarkoittaa sitä että joitain asioita kielletään ; Esimerkiksi kiroiluun ja pilkkasanoihin -josta "unkuri" mainiosti kiroittaa ja opettaa esimerkiksi miten monien haukkumasanojen takaa löytyy jotain, joka korostaa syvällisyys-pinnallisuus -jaottelua. "Hampuusi", satamassa työskentelevä, on muuttunut pilkkasanaksi, koska se viittaa "rahvaaseen", ruumiillista työtä tekevään. Näin syntyy helposti säätyjako, jossa lukeneisuus on sivistystä.
Asia vaikuttaa myös elokuvissa ; Lina Williamsin elokuvateorian mukaan ihmiset arvostavat toisia lajityyppejä enemmän kuin toisia siksi että fyysinen reaktio nähdään pinnallisena. Etäältä ja kylmästi analysoitava olisi sen sijaan syvällistä. Näin sisällön sijasta huomio siirtyykin genreihin ; Esimerkiksi järkevä kauhuelokuva olisi mahdottomuus. Williams näkee saman kohtalon komedialla, jonka tarkoitus on tuottaa naurureaktioita. Ja näin on vaikka huumorintaju onkin hyvin vaativa kognitiivinen prosessi ja ironia voimakas älyllinen työkalu, sillä nauru on fyysinen reaktio. Sama pinnallisuus-syvällisyys -ajattelu huipentuu kenties vahviten pornografiassa. Kuitenkin se, että kieltää komedialta automaattisesti syvällisyyden on sama, kuin katsoisi vain pintaa. Sisällön sijasta muotoilu korostuisi. Ja tässä on samaa makua kuin jos perustelussa tarkastelisi kaunopuheisuutta, retoriikkaa, argumenttien pätevyyden sijaan.
Olisi kuitenkin suorastaan viehättävää, jos suvaitsevampi sivistyskuva saisi tilaa. Silloin voisi korostaa vaikka sydämen sivistystä. Joka ei ole sitä, että osaako referoida Tuomas Akvinolaista sujuvasti. Vaan sitä, että osaisi vaikkapa keskustella erilaisten ihmisten kanssa, vaikka sitaateilla ei olisi sen auktoritäärisempää lähdettä kuin "Kauniit ja Rohkeat".
"-"I hate words."
-"Words suck."
-"If I wanted to read, I'd go to school.""
("Beavis & Butthead")
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Ihania uusia mahdollisuuksia.
Sain maanantaina ihanan mahdollisuuden päästä kokeilemaan ninjutsua - hyvin hyvin pitkästä aikaa.Käytännössä pyörimme lattialla hyvin erikoisilla ja erilaisilla tavoilla. Siihen liittyi myös alkuvenyttely. Kokeilu oli puoleltani virhearvio, koska päädyin tekemään liian paljon liian nopeasti. Käteeni tuli bujinkanin kirous, joka muistuttaa siitä että itsepuolustuslajit ovat hieman kuten parisuhteet : Ei pidä hyppelehtiä ihan minne tahansa ja miten tahansa. Sillä eri lajit vaativat erilaista lihaksistonkäsittelyä. Miekkakaksintaistelussa hyppeleminen ja pomppiminen ja pyöriminen lattioilla erilaisilla tavoilla ei olisi kovin järkevää. Venyttelyssä sainkin aikamoisia kramppeja, jotka johtuvat ilmeisesti siitä, että lihas venyy liikaa ja sitten se refleksinomaisesti toimii kuten olisi tilanne jossa raajoja revitään. Eli supistaa liikettä vastaan.
Niinpä käteni kipeytyi. Ja tämän vuoksi jouduin lähtemään tiistain miekkailutunnilta kesken. (Vika oli tietysti tavallaan oikeutettu rangaistus, hieman kuten sukupuolitauti.) Olisin itse toki ollut mielelläni loppuun asti, mutta Windsor huomasi melko pian (mikä on melko hieno huomio, koska hänellä oli aika monta oppilasta) että käden toiminta ei ollut normaali, tarkisti että kyseessä ei ollut normaali lihasvamma. Ja hän suositteli että lähtisin lääkärille asian kanssa. (Hoiti tilanteet ja pyöritti samalla muuta luokkaa ilman että harjoitteluun tuli katkoja, mikä on jo itsessään temppu.)
Lääkärissä paljastuikin sijoiltaan mennyt luu. Sama kohta on ollut rikki jo aiemminkin, kaaduin sen kanssa ekaluokkalaisena kun juoksentelin käytävillä ja minut ystävällismielisesti kampattiin. Kyseessä ei ollut aggressio, mutta sillä oli pitkäjänteiset seuraukset joita ekaluokkalaisen järjenjuoksulla ei oikein osaa arvioida. Tätä kautta on jopa todennäköistä että minulla on kädessä joku heikompi paikka (joka joko ilmeni ensimmäisen kerran kun kaaduin ensimmäisellä luokalla tai sitten vamma syntyi tuossa hötäkässä ja jatkossa se tapahtuu helpommin.)
Mitään pysyvää vammaa ei pitäisi tulla - ja se itse asiassa tuntuu jo ihan hyvältä ilman tukisidettä jota minun muka pitäisi pitää - mutta joudun ottamaan käden kanssa rauhallisesti jonkin aikaa.
Mutta onneksi minulla on nyt erinomainen mahdollisuus ja motivaatio harjoitella yhden käden punnerruksia.
keskiviikko 23. maaliskuuta 2011
Tyhjä ja ihmeellinen
Kun aikanani "kokeilin ateismia" törmäsin zen -filosofisiin teksteihin. Silloin ajattelin että on mukavaa, että olin ateisti koska muuten ne olisivat vaikuttaneet minuun kovasti. Sittemmin, kun olen luopunut suoranaisesta ateismista, olo on niin että jos olisin ateisti, niin zen -filosofia tulisi sävyttämään ajatteluani paljon.Tälle suhtautumisparadoksille olennaista on tietysti se, että ihmisen identiteetti on häilyvä. Jos olisin erilainen, en välttämättä olisi samanlainen, eikä samastumiskokemukseni nykyisenlaisena toteutuisi. Kuitenkin juuri itämainen ajattelu voisi tarjota jotain, jota kautta länsimaiseen ateismiinkin voidaan saada uusia kulmia. Tämä blogaus on tätä varten.
Sadepisara piiskaa lammikkoa johon sulautuu.
Zen on melko vahvasti liitoksissa buddhalaiseen ajatteluperinteeseen. Näin ollen on hyvä nostaa esiin se, että buddhalaisuudessa ytimessä on kärsimyksestä vapautuminen. Tässä kyse ei kuitenkaan ole niinkään todellisuuden määrittämisestä, kuin siihen suhtautumisesta. Tämä on kenties ymmärrettävissä sitä kautta, että elämässä on läsnä tiettyjä olotiloja joille ei voida tehdä mitään. Elämässä kuolema ja kipu ovat väistämättömiä. Kärsimys on kuitenkin vielä jotain muutakin ; Kärsiminen syntyy siitä että on suhtautumistapa kipuun.
Ateistia kenties kiinnostaa se, että Zen -filosofiassa erkanemisessa on mukana paradoksaalisuutta. ~ Saat sen mistä luovut. Tätä kautta ateismiin saadaan iso määrä jumalisuutta.
Zeniläisessä filosofiassa ihmisellä on jo valmiiksi "buddhaluonto". Toisin sanoen Zen -filosofiassa ei ole kysymys uuden persoonallisuuden löytämisestä, vaan omaan persoonallisuuteen kasvamisesta. Se ei ole laitostettavaa ja kopioitavaa. Kristillisyyden ytimessä sen sijaan on perisynti, jossa ihminen on korruptoitunut. Tästä ikävästä tilasta pelastukseksi tarjotaan ulkopuolisen identiteetin kopiointi ; On matkittava Jeesusta. Uudelleensyntymistematiikka korostaa sitä, miten ihminen tajuaa syntisyytensä ja alistuu Kristukselle ja on sen jälkeen aivan uusi ja erilainen ihminen. Muutoksen luonteessa korostetaan "muutostarinallisesti" vanhan persoonan kuolemaa. Tässä mielessä Zen ja ateismi edustavat vapautta jossa ihminen hyväksytään itsenään. Kristillisyydessä ihminen hyväksytään kunhan on valmis muuttumaan joksikin aivan muuksi.
Jeesuspatsas kietoutuu valkoiseen vaippaan - pulu kevenee.
Laotselta löytyy esimerkiksi lausuma "Poista terävä-älyisyys, hylkää tietävyys ja ihmiset hyötyvät satakertaisesti. Poista 'inhimillisyys', hylkää oikeamielisyys, ja ihmiset saavat jälleen rakkauden toisiaan kohtaan." Laotse ei tässä kohden suinkaan esittänyt että vähäjärkinen tyhjyys ja typeryys olisivat Zeniläisen luonteen ydin. Sen sijaan ajattelun kahlitseminen nähdään siinä vahvasti ongelmallisena ; Tästä seuraa helposti se, mikä on havaittavissa länsimaisessa ajattelussa aforismissa "Tie Helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla." Hyvistä ajatteluista tulee helposti jotain, jota mietitään tekemisen sijasta. Uskonnossa aikomuksille tulee suunnaton painoarvo. Laiskuus tehdä mitään korostuu kun mukaan tulee normeja, jolloin moraalisuuden sijasta keskitetään voimavarat moraalisuuden taustasyiden miettimiseen. Voimat keskittyvät siihen että tiedetään että jokin on hyvää ja sitten mietitään miksi niin on. Näin saadaan ohjenuora, joiden ongelmana on se, että tälläisessä prosessissa helposti auktoriteetteja. Ne voivatkin johtaa jossain muualla johonkin mitä ei enää koeta hyvänä. Tätä kautta normeista saadaan helposti esimerkiksi "tekosyitä" ; Hyvin suuri osa pahoinpitelyistäkin johtuu suuttumuksesta, jota tuetaan jonkinlaisella moraalisella närkästyksellä. Myös vallankäyttäjät puolustavat näitä ohjenuoria. Esimerkiksi totalitaariset yhteiskunnat oikeuttavat itsensä poikkeuksetta jonkinlaisella "kansan sisäinen harmonia" -argumentaatiolla.
Hukkuvan silmiin laho puunjuuri näyttää toisenlaiselta.
Ajattelutapaa voi soveltaa ateismiin sitä kautta, että uskonnoissa on usein annettu suuri painoarvo paratiisille ja pelastukselle ja muille vastaaville asioille. Ateismia vastaan hyökätään hyvin usein arvotyhjiöargumentaatiolla, jossa perustana on jollakin tavalla se, että Jumalan auktoriteetti ja valta on olemassaolokannanottona kahlitseva ; Argumentti on että "Jos Jumala on, niin ei voida/uskalleta tehdä pahaa" ja ateismiin siirtyminen poistaa tämän turva -aseman. Tästä voidaan kuitenkin päästä jopa siihen että tämänlainen Jumala poistaakin oikeasti koko aidon moraalisuuden mahdollisuuden. Uskova ei yksinkertaisesti voi tehdä mitenkään muuten. Kuitenkin tämä vertautuu hieman siihen, kuin jos kädetön ihminen kehuu sitä että hän ei koskaan lyö ketään. Tosiasiassa ansio ei ole ihmisen. Hänhän voi olla ties miten kammottava. Sen sijaan jos joku on vaikkapa karaten "ties kuinka monen danin" suurmestari, joka tietää että voisi vetää turpaan likimain ketä vain ilman riskiä, on se joka todella läpikäy aidon valintatilanteen. Tätä kautta hänen rauhanomaisuutensa on eettisesti merkitsevä. Ateismi siis mahdollistaa "tottelevaisuuskuuliaisuutta" korkeamman eettisyyden tason, jossa "seurataan etiikkaa omasta vapaasta tahdosta". (Jos uskovalla on valinnan mahdollisuus, katoaa arvotyhjiöargumentilta taas pohja ja tähän he eivät mielellään suostu.)
Omistat kaiken josta joskus joudut luopumaan - mutta et silti omista mitään.
Myös tuskan läsnäolo ja surullisuus saadaan mukaan. Zeniläinen hengellisyys nimittäin tuntee käsitteen aware, joka on eräänlaista surumielisyyttä jossa on häivähdys esteettistä ihailua ja nostalgiaa. Aware on kokee maailman katoavaisuuden ja tyhjyyden. Zeniläisyydessä katoavaisuus on suuren tyhjyyden muoto. Myös ateistit joutuvat eräällä tavalla ottamaan kantaa kuolemaan. Kuitenkin kun elää ainutlaatuista elämäänsä, ei kannata sortua pessimismiin koska silloin se elämä kuluu siihen kuoleman murehtimiseen. Näin ateismin sisäistäminen ei itse asiassa olekaan välttämättä edes kovin murheellista ;
Kuoleman lopullisuus tuntuu kenties murheelliselta uskovaisesta, mutta se tekee sitä sen takia että uskovainen ei osaa irrottautua samastumiskokemuksessaan itsestään. Jos hän olisi ateisti, hän ajattelisi muista asioista toisin. Jos se ei menisi näin, se ei olisi Zen.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Syytteet ja seuraukset.
Viime aikoina on ollut olemista. (Olemista2) Minusta muun muassa otettiin noinkin hilpeä yllätyskuva kuin yllä. Ihan vaan näytiksi. (Nyt tiedätte minkä näköinen kaveri teijän tulee assassinoida. Se on se kaveri jolla on alahuuli!) Hyvänä uutisena on tietysti se, että masennuksen häivääkään ei ole havaittavissa. Minun hillerimäisessä raivossa voisi vaikka paistaa pekonia. Mielentilan voisi maalata vaikkapa seinälle.
Tästä päädyinkin puolisoni kanssa keskustelemaan. Minähän en koskaan nosta asioita esiin. Minä olen se, jolle kerrotaan yksityiset ja omat huolet. Minä en jaa. En toisten, mutta vielä vähemmän omia. Henkilökohtainen chit-chat kaverin kanssa tuntuu shit-chatilta, ja vielä turhemmalta se tuntuu jos siitä maksaa jollekin terapeutille. Peitän tämän kertomalla tarinoita, jotka hämärtävät tilan. Ihmiset kokevat että kerron itsestäni, mutta oikeasti kerron tarinaa jostain muutoin mielenkiintoisesta. Kun kerron paljon asioita, jotka ovat peräti mielenkiintoisia, ihmiset eivät huomaa että ne eivät ole olennaisia. Harhaantuvat. 
Ärsyyntymiseni on ylittänyt sen tason jossa sille keksitään kohde. Tätä kautta se, että joku tulee kysymään kohdetta ärsyyntymiselle, on vähän hankalassa tilanteessa. Hän vaatii ikään kuin tekosyytä, kiukun kohdetta. Tämä on sen sortin vittuuntuneisuutta, joka on olemassa ensin, ja kohde on vasta toissijainen, keksitään jos tulee.Sille on syy, mutta ei mitään sellaista joka terapeuttia vakuuttaisi. Erilaisten särkyjeni kanssa ja nukun hyvin vähän jos sitäkään. Puhtaasti fysiologinen syy, jossa ei ole kyse mistään lapsuusajan isäsuhteesta. Migreeniäkin on ollut, vaikka ei ole edes valoisaa.
Puolisoni huomautteli siitä miten minun heittämä "huumori" on sävyltä kyynistynyt aika pahasti. Selitin että migreeni tekee hulluksi. Hän selitti että ei päänsärky tee hulluutta. Minä sanoin että ehkä se on se hulluus joka tekee päänsäryn. Hän sanoi että syyseuraussuhteita ei voi heittää miten päin tahansa. Jos koululuokka metelöi, ei ole prioriteettisesti opettajan vika "kun ei saa pidettyä heitä kurissa" vaikka näin moni voikin väittää. Väliäkö syyllä, kun seurauksen saa pois päältä.
Päädyin ottamaan buranaa. Harrastan särkylääkkeitä suunnilleen saman verran kuin terapiaa. Siinä mielessä tämä on iso uutinen. Tarvitsin "terapeuttia" nielläkseni ne pillerit. Tässä mielessä sekä kemiallinen että sosiaalis-psykologis-tiesmikäkokonaivaltainen ajattelutapa olivat samanaikaisesti läsnä.
Tämä käyttö kuitenkin muistuttaa minua siitä, miksi Bayer(lääkeyhtiö) antoi kipua lievittävälle lääkkeelle nimen "heroiini", sen antaman herooisen, sankarillisen, olon vuoksi.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Höyryjunan meno.
"Mutta iholla on pettämätön muisti ja iho muistaa ihon."(Tommy Tabermann)
Joskus sitä ei voi olla tajuamatta, että ei ainakaan nuorru. Omalla kohdallani nämä päivät ovat olleet viime aikoja. Ilmat ovat viilenneet. Ja siinä missä sanonta kulkee että "ei lämmin luita riko", niin viileät ilmat ainakin herättelevät luut muistamaan rikkoutumisensa. Tokihan jalka on vaivannut jo vuosia, mutta tänä vuonna on ensimmäinen vuosi, kun olo tuntuu todella raihnaiselta ; Jokainen kremppa joka on joskus ollut muistuttaa olemassaolostaan.
Tämä on ollut tietysti loistavaa muistiharjoittelua, koska nyt sitä voi yhdistää vammansa tilanteeseen jossa se on saatu. Loppu onkin pelkkää vammojen listausta. Kokoelma muistuttaa siitä ihmeellisestä seikasta, miten paljon olenkaan loppujen lopuksi tapellut ; Sitä se ihastuttavan valovoimainen persoona ja käytös teettää.
1: lue : got my ass kicked, en nimittäin yleensä voita jo ihan senkin takia että koska en aloita, olen ikään kuin altavastaaja -asemasta.
Minulla on siis ne vanhojen (e)ukkojen vaivat, joilla ennustetaan minkälainen sää huomenna tulee. - Paitsi että minun vaivani viittaavat vain vallitsevaan säätilaan. Toisin sanoen minulla on rasittavan ärsyttävä meteorologinen järjestelmä, jonka voi korvata sillä että katsoo ikkunasta ulos.
Tälläinen minua on tavallaan turhaa kipua. Mitään toiminnallista estettä menoon ei ole. Tässä mielessä tämä minua vaivaava raihnaisuus ja kipuilut eivät ole mitään huolestuttavaa, ainoastaan ärsyttävää. Periaatteessa ainut asia joka estää menemisiäni ja hyppimisiäni ovat korvien välissä.
1: Tosin näyttää olevan niin että kipuilu ei ole jotain jota korvieni väli hallitsee, vaan jotain jonka avulla korvieni väliin vaikutetaan. Olen jos mahdollista normaalia ärtyisää itseänikin ärtyisämpi. Vihainen nuori mies on siis muuttunut vihaiseksi raihnaiseksi äijäksi ilman välivaiheita.
Tästä päästäänkin eräänlaisen teemaan. Itsepuolustuslajeissahan tärkeää on harjoitella kivunsietoa. Syynä on se, että johonkin iskeminen aikaansaa itsellekin impakteja. Tätä kautta keskiöön nouseekin kipujen erottaminen. Karkeasti sanoen on olemassa harmitonta kipua, joka ei viittaa mihinkään oleelliseen vaurioon ja josta ei saa välittää. Ja sitten on sitä kipua joka viestittää todellisesta vauriosta, joita on kuunneltava.
Minulla tämä tietysti menee väärinpäin. En pidä pienistä kivuista juuri yhtään. Kuitenkin sitä tulee aina välistä tehtyä kaikenlaisia. Malliesimerkki tästä löytyy armeija -ajaltani, jolloin korpraali joutui lähettämään minut sairastuvalle, koska olin "tetsannut mullanpurennan ohella" itseeni merkittävän vekin. Varusmiespuku tahrautui yllättävissä määrin siihen kuulumattomalla väriaineksella. Itse en edes huomannut asiaa koska harjoittelu oli ylittänyt "hihittelyrajani". Tetsasin enemmän tai enemmän endorfiinipäissäni. Juuri tälläiset jutut saivat heidät tietysti antamaan niitä "motivoitunut" -merkintöjä.
Näissähän se kipu tulee sitten mukavasti seuraavana päivänä, kun on tavallaan liian myöhäistä. Tapaus ei ole ainutlaatuinen. Se on pikemminkin "talon tapa".
Toki minä nyt muistan tämänkin armeijan tapauksen. Kuinka voisinkaan unohtaa? Pakko on silti mennä, vaikka olo alkaakin tuntumaan rutiininomaisen lähijunan sijasta museojunalta. Mutta kyllä se siitä, meno on kenties hidasta, mutta puhisten ja puhkuen mennään.
sunnuntai 8. elokuuta 2010
Se kasvanut luonne.
Kun olin lapsi, tuli "Wolfenstein 3D". Sen pelaamisessa oli jotain melko kielletyn tuntuista, koska peli oli ajan mittapuilla aika julma. Siinä väkivalta oikeutettiin sillä että sodittiin natseja vastaan. Otin tämän esiin sitä kautta, että pelissä soturilla ei ollut "leveliä". Vastustajan tappaminen ei kasvattanut hahmon kovuutta. "Ekspaa ei tippunut". Monissa muissa peleissä tappaminen koventaa hahmoa. 3D -räiskinnöissä näin ei ole läheskään aina. Jokainen ruskean pikkuisen sakun ampuma luoti saattoi olla ratkaiseva. Toki esimerkiksi kana -aterioiden näköistä parannusta kylvettiin lattioille.Roolipelien tapaiseksi tehdyt tietokonepelit ovat "no pain, no gain" -pelejä. Eli toiminta ja aktio itsessään tietää vaikeuksia, mutta samalla hahmo oppii kestämään niitä paremmin. Niiden seuraukset voivat joskus olla hyvinkin outoja. Esimerkiksi paljon pelaamassani roguelike -pelissä "ADOM":issa jos ei osaa uida, ei pidä uida. Vaan sen sijaan tulee tappaa pari (tuhatta) peikkoa jonka jälkeen voi opetella uimaan. Näissä peleissä on - toki sinänsä riemastuttava ja realisminmakuinen - seikka että usein toisen tuska on oma geinaus. Peikon tuskasta tulee pelaajahahmon uimataito.
Tosielämään tämä liittyy usein siten että vaikeuksien uskotaan kasvattavan luonnetta. Tämä on pohjasävyltään erittäin Nietzscheläistä. Mutta vielä lähemmäs tämä tuo esimerkiksi kristilliset pyhimystarinat, joihin usein liittyy kaikenlaista hieman ikävää. Esimerkiksi Lucian päivään liittyy kaikenlaista julmuutta jolla voidaan mässäillä -eräässä mielessä nämä tarinat lienevät jotain "esiwolfensteiniä", nollan pikselin grafiikalla. Pyhimyksen vaikeus korostaa hänen pyhyyttään. Ilman vaikeuksia on vaikeaa olla pyhimys. Tai yli -ihminen.
Itse jouduin kohtaamaan vaikeuksia, kun vanha vaivani jalassani teki taas tepposensa. Perjantaina jouduin peräti soittamaan pomolle töihin että en ole tulossa sinne. Käveleminen yläkertaan on liikaa - sen tosin teen yleisen tylsistymisen välttämiseksi. Miekkailutreenit ovat jonkin aikaa aivan minumaalisen pienessäkin määrässä right out. Minulla itse asiassa piti olla kova kiire, eli kaikenlaisia menojakin. Osaan niihin olisi peräti liittynyt elvyttävän piristäviä rahansiirtoja pankkitililleni, eli pieniä nopean tahdin keikkatöitä olisi ollut mahdollista puuhata.
Näinä vaikeuksien hetkinä olen kasvanut ihmisenä. Tiedän tämän koska vaikeuksien kerrotaan kasvattavan. Ja luonteeni on selvästi muuttunut. Moni itse asiassa voisi sanoa että minulla on nyt enemmän luonnetta. Valitettavasti tämä luonteen kasvaminen näyttää tarkoittavan ärtyisyyttä ja yleistä vittumaisuutta.
Tähän en voi Onneksi on "Wolfenstein 3D". Siinä on jotain varsin viatonta ja väkivaltaisuutta vähentävää kun raivonsa purkaa digitaalisiin natseihin konkreettisemman maailman sijasta.
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Paikoillaan harjoittelu.
Moni ajattelee että treenaaminen on aina liikkumista. Olen kuitenkin tässä varsin konkreettisesti oppinut, miten ihminen voi laihtua tekemättä yhtään mitään. Olen nimittäin huomannut että se, mitä "Ostos TV" myy, on mahdollista. Ainut ongelma tässä on se, että kyseinen laitos myy aina jonkinlaisia värinäkoneita. Ja jättä mainitsematta sen että kalorinpoltto tarkoittaa tuskaa, fyysistä kipua.
Tästä löytyy esimakua Donn F. Draegerin "Ninjutsu" -kirjasta. Siinä ninjat opettelevat roikkumalla paikallaan puussa. Mitään leukoja ei vedetä, vaan puussa voidaan roikkua. Aluksi lyhyitä, mutta kunnon kohetessa yhä pidempiä aikavälejä. Harjoittelussa opittiin muun muassa hengittämään oikein. Tätä olisi vaikeaa oppia muutoin. Myös taijquanin ystävät tietävät, että siinä liikutaan hitaasti. Ja usein siinä tehdään harjoituksia, joissa seisotaan pitkään paikallaan. (Puolen tunnin päästä kun saa kämmenet kääntää toisin päin, on kääntäminen ihanaa ja riemun paikka.)
Myös eurooppalaisessa miekkailussa, ainakin Windsorin salilla, on "balance training". Se tarkoittaa sitä että otetaan jokin stance ja siinä seisotaan pitkiä aikoja. Valitettavan usein se on "Posta longa" (ohessa.) Siinä miekka on ojossa, joten se on asennoista raskaimmista, ellei peräti ihan se raskain.
Tämä opettaa seisomaan oikein. Se ratkaisee myös monia ongelmia joita ei olisi helppoa huomata. Sillä se, että luut saadaan asentoon ei vielä riitä. Asento näyttää samalta, mutta eri lihakset työskentelevät. Ihmsen suurissa lihaksissa riittää voimaa, mutta kun ihminen tekee uusia asioita, hän helposti ylikäyttää pieniä lihaksia.
Tämä ongelma on tuttu pesäpallossakin. Siinähän tarkkuus ja ohjailu tehdään ihanteellisesti pienillä lihaksilla ja voima saadaan suurista lihaksista. Siksi aloittajista tulee helposti hitaita ja jäykkiä. Sillä he hakevat voimaa käyttämälä pieniä lihaksia kovemmin. Tämän vuoksi he eivät osu kovin hyvin. Tai sitten he toimivat kuten minä: Minusta tuli erinomaisen tarkka pesäpalloon osuja, en juuri koskaan lyönyt ohi. Mutta löin sellaisia surkeita näpyjä, niin että kun minun vuoroni mennä lyömään tuli, kaikki muut viisaasti pakkautuivat etukentälle. En saanut voimaa, koska en osannut hakea niitä isoista lihaksista.
Sama miekkailun kanssa. Aloittelijoilla jäykkyys tarkoittaa voimaa. Kokeneelle se tarkoittaa vain hitautta. Paikallaan seisten pienet lihakset väsyvät nopeasti ja tämä tuntuu hyvin kipeältä. Seisoessa keho ikään kuin opetetaan käyttämään lihaksia oikein. Siksi siinä missä minä irvistelen kälyisiä minuutteja, on henkilöitä joille pitkät rupeamat eivät ole mitään "utopiaa".
Tärkeä asia on siinä että kivunkin täytyisi tuntua oikeissa paikoissa. Aloittelijat ja huonot (aka minä) väsyvät hartioista. Taitavammat väsyvät ensin kainaloiden alta. Oikein hyvät kuulemma tuntevat sykkeensä sormenpäissä "ja muualla", jolloin tuntuu jännittäviä virtauksia ja kihelmöintejä. - Jotka ovat btw. juuri sellaista, jota Ki -voimien kokeminen kuvataan. Miekkailuporukoissa ajatellaan usein mekaanisesti, mutta itämaissa tämä tuntemus liitetään ylimääräiseen luonnonvoimaan, vitaaliseen elämänvoimaan.
Itse olen harjoitellut tätä tällä hetkellä määrällisesti melko paljon. Paino on laskenut reilun kilon verran. Jo sanaparin "posta longa" ajatteleminen tekee kipeää - jo ennen suoritteen alkua. Ja teen asentoa jopa unissani. Edistymistä ei tosin ole tapahtunut. Itse asiasssa kykenen seisomaan yhä lyhyempiä ajanjaksoja kerrallaan! Korvissa kaikuu vain Windsorin rakastama sana "yet" (vielä), jonka hän sanoo aina jos viittaan että jokin asia ei nyt oikein näytä sujuvan. Se on tavallaan hyvä ja kannustava sana.
Laihdutustuotteiden sijasta suosittelenkin että otat vaikka harjan varren. Seisoskellessa voi vaikka katsella DVD -elokuvia, niin ei lopu harjoitus tympäisyyn vaan siihen mihin pitääkin, eli tuskaan. Takaan että sinun ei tarvitse tehdä tylsiä seisomaannousija tai ostaa kallista stepperiä. Eikä tarvitse miettiä osamaksuosuuksia. Eikä aikaakaan tarvitse varata kuin viisi minuuttia silloin tällöin. Että työpaikallakin vain tupakkatauon sijasta...
Tästä löytyy esimakua Donn F. Draegerin "Ninjutsu" -kirjasta. Siinä ninjat opettelevat roikkumalla paikallaan puussa. Mitään leukoja ei vedetä, vaan puussa voidaan roikkua. Aluksi lyhyitä, mutta kunnon kohetessa yhä pidempiä aikavälejä. Harjoittelussa opittiin muun muassa hengittämään oikein. Tätä olisi vaikeaa oppia muutoin. Myös taijquanin ystävät tietävät, että siinä liikutaan hitaasti. Ja usein siinä tehdään harjoituksia, joissa seisotaan pitkään paikallaan. (Puolen tunnin päästä kun saa kämmenet kääntää toisin päin, on kääntäminen ihanaa ja riemun paikka.)
Myös eurooppalaisessa miekkailussa, ainakin Windsorin salilla, on "balance training". Se tarkoittaa sitä että otetaan jokin stance ja siinä seisotaan pitkiä aikoja. Valitettavan usein se on "Posta longa" (ohessa.) Siinä miekka on ojossa, joten se on asennoista raskaimmista, ellei peräti ihan se raskain.
Tämä opettaa seisomaan oikein. Se ratkaisee myös monia ongelmia joita ei olisi helppoa huomata. Sillä se, että luut saadaan asentoon ei vielä riitä. Asento näyttää samalta, mutta eri lihakset työskentelevät. Ihmsen suurissa lihaksissa riittää voimaa, mutta kun ihminen tekee uusia asioita, hän helposti ylikäyttää pieniä lihaksia.
Tämä ongelma on tuttu pesäpallossakin. Siinähän tarkkuus ja ohjailu tehdään ihanteellisesti pienillä lihaksilla ja voima saadaan suurista lihaksista. Siksi aloittajista tulee helposti hitaita ja jäykkiä. Sillä he hakevat voimaa käyttämälä pieniä lihaksia kovemmin. Tämän vuoksi he eivät osu kovin hyvin. Tai sitten he toimivat kuten minä: Minusta tuli erinomaisen tarkka pesäpalloon osuja, en juuri koskaan lyönyt ohi. Mutta löin sellaisia surkeita näpyjä, niin että kun minun vuoroni mennä lyömään tuli, kaikki muut viisaasti pakkautuivat etukentälle. En saanut voimaa, koska en osannut hakea niitä isoista lihaksista.
Sama miekkailun kanssa. Aloittelijoilla jäykkyys tarkoittaa voimaa. Kokeneelle se tarkoittaa vain hitautta. Paikallaan seisten pienet lihakset väsyvät nopeasti ja tämä tuntuu hyvin kipeältä. Seisoessa keho ikään kuin opetetaan käyttämään lihaksia oikein. Siksi siinä missä minä irvistelen kälyisiä minuutteja, on henkilöitä joille pitkät rupeamat eivät ole mitään "utopiaa".
Tärkeä asia on siinä että kivunkin täytyisi tuntua oikeissa paikoissa. Aloittelijat ja huonot (aka minä) väsyvät hartioista. Taitavammat väsyvät ensin kainaloiden alta. Oikein hyvät kuulemma tuntevat sykkeensä sormenpäissä "ja muualla", jolloin tuntuu jännittäviä virtauksia ja kihelmöintejä. - Jotka ovat btw. juuri sellaista, jota Ki -voimien kokeminen kuvataan. Miekkailuporukoissa ajatellaan usein mekaanisesti, mutta itämaissa tämä tuntemus liitetään ylimääräiseen luonnonvoimaan, vitaaliseen elämänvoimaan.
Itse olen harjoitellut tätä tällä hetkellä määrällisesti melko paljon. Paino on laskenut reilun kilon verran. Jo sanaparin "posta longa" ajatteleminen tekee kipeää - jo ennen suoritteen alkua. Ja teen asentoa jopa unissani. Edistymistä ei tosin ole tapahtunut. Itse asiasssa kykenen seisomaan yhä lyhyempiä ajanjaksoja kerrallaan! Korvissa kaikuu vain Windsorin rakastama sana "yet" (vielä), jonka hän sanoo aina jos viittaan että jokin asia ei nyt oikein näytä sujuvan. Se on tavallaan hyvä ja kannustava sana.
Laihdutustuotteiden sijasta suosittelenkin että otat vaikka harjan varren. Seisoskellessa voi vaikka katsella DVD -elokuvia, niin ei lopu harjoitus tympäisyyn vaan siihen mihin pitääkin, eli tuskaan. Takaan että sinun ei tarvitse tehdä tylsiä seisomaannousija tai ostaa kallista stepperiä. Eikä tarvitse miettiä osamaksuosuuksia. Eikä aikaakaan tarvitse varata kuin viisi minuuttia silloin tällöin. Että työpaikallakin vain tupakkatauon sijasta...
torstai 15. lokakuuta 2009
Rather feel pain.
Runouden tulkinta on usein vaikeaa. Tätä on helpompaa näyttää populaarilla viihteellä, koska siinä näkemykset ovat useammin rosoisempia, näkyvämpiä. Korkeakulttuurissa on vaikeammin huomattavia asioita.
Aloitan valitemalla kappaleen. "Three Days Grace", "Pain". "[CH] Pain, without love / Pain, I can't get enough / Pain, I like it rough. / 'Cause I'd rather feel pain than nothing at all.
You're sick of feeling numb. / You're not the only one. / I'll take you by the hand and I'll show you a world that you can understand. / This life is filled with hurt. / When happiness doesn't work. / Trust me and take my hand. / When the lights go out you'll understand.
CH*2
Anger and agony / are better than misery. / Trust me, I've got a plan. /When the lights go up you'll understand"
CH*2
I know (I know, I know, I know) I know that you're wounded. / You know (you know, you know, you know) that I'm here to save you. / You know (You know you know you know) I'm always here for you. / I know (I know I know I know) that you'll thank me later."
CH*3
Rather feel pain than nothing at all. / Rather feel pain!."
Karkeasti voidaan sanoa että kappaleesta on useita mahdollisia tulkintoja. Näytän miten niissä on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Valitsin juuri tämän kappaleen siksi, että siitä saa laajan tulkintatavan ottamalla sanat sellaisenaan. Kun niihin liitetään symboliikkaa, saadaan yksityiskohtaisempia kertomuksia. Mutta ne ovat vain tämän pääilmentymän heijastus.
Kappale käsittää yksinkertaisesti kipua ja tuskattomuutta. Kipu voi olla fyysistä, emotionaalista. Tässä korostetaan että laulaja haluaa kipua, koska sen vaihtoehtona on turtana oleminen:
1: Nietzscheläisittäin ajatellen voidaan sanoa että tässä rehvakkaasti esitetään, että jos ei saa kipua, ei koe elämässä mitään. Jos elämä on tuskaton, et ole luultavasti saanut tai tehnyt mitään. Elämä on mennyt hukkaan ja ilojakin on jäänyt saamatta. Tässä mielessä se voidaan nähdä jopa nyky -yhteiskunnan kritiikkinä. Turvallinen kouluputki-työputki on tuskaton ja tylsä. Laulaja vihjaa että "parempaa on olemassa".
2: Toinen tulkintatapa on se, että laulaja karjuu osittain kivun, eikä rehvakkuuden vuoksi. Tätä kautta haetaan sympaattista ja ymmärtävää, joskaan ei välttämättä toimintaa tukevaa, suhtautumistapaa siihen että jotkut hakevat tuskaa elämäänsä. Ihmisethän tappelevat ja vahingoittavat itseään erilaisissa toimissaan. Ehkä he ajautuvat toimiinsa, koska muutoin heillä ei ole elämäntäytettä.
Tuskaa voidaan lähestyä myös yksinäisyyden kautta. Yhden tästä laulusta kuulleeni tulkinnan mukaan tässä kerrotaan siitä miten ihmiset voivat olla lähellä mutta koet että he ovat mailien päässä. Tässä ollaan tunteettomia. Ja tämä voi olla huonompi kuin riiteleminen ja aktuaalinen tuska. Tämä on tietenkin yksittäistapaus tuosta yllä olevasta kaavasta.
Mutta tietenkin otin tämän sen takia että miltei kaikista se kertoo SM -seksistä. Minusta se kertoo muusta. Tässä tarinassa on siis ihmisiä, jotka harjoittavat SM:ää peittääkseen kylmän ja kalsean elämän. Tämä voi olla parisuhteen rakkaudettomuus tai yhteiskunnan kylmä ja mekaaninen toiminta.
1: En pidä tästä tulkinnasta, koska kun ajatellaan rajua seksiä, se ei käänny merkityksettömyydeksi tai toisin päin. Ne ovat eri tason toimintaa. Voit olla samanaikaisesti tyhjä emotionaalisella tasolla, mutta harjoittaa silti kovaa SM -seksiä.
___1.1: Syynä tulkintaan lienee enimmäkseen lause "when the light goes out..." , joka viittaisi tajunnanmenettämiseen tai sänkypuuhiin. Kuitenkin se voi olla että "valon pimeneminen" tarkoittaa myös kivun ja depression kokemista. Endorfiinejen kautta tästä voi tulla jopa ihan hyvä olo. Siihen ei siis tarvita välttämättä SM -seksiä. Mielestäni valojen sammuminen sotii myös laulun kivun teemoja kohtaan. Jos valojen sammuminen on tajuttomuutta, sehän on juuri turran olon ilmentymä.
___1.2: Toinen kohta joka liittää tämän on "Pain, without love", jonka voi ehdottomasti tulkita seksin dekonstruktiokohdaksi : Yleensähän seksiin liitetään nautinto, ei kipua. Tässä kuitenkin alleviivataan muuten. Kuitenkin rakkaus voidaan tulkita ... rakkaudeksi. Tätä kautta se näyttääkin enemmän siltä, että suhteeseen liittyy tiettyjä ikäviä asioita, jotka jäävät "ilman rakkautta" -tilaan sen jälkeen jälkeen kun suhde tai sitten vaikka vain pelkkä rakkaukin, loppuu. Suhteen katkeaminen voi tietenkin olla oppimiskokemus. Ja tässä tulkintatavassa laulu kannustaakin kokemaan eroamisen surun, eikä peittämään sitä. Ja ehkä se riitely on parempi kuin hiljainen painostava epäyhdessäoleminen.
Jos kaikenlaiset tulkinnat sallittaisiin, saataisiin mukaan tietysti huumeet : "I'd rather feel pain", eli neulanpisto "than nothing at all", elää tylsässä huumeettomassa ja raittiissa maailmassa. Mielestäni tämäkin tulkinta toki sopii "isoon teemaan", mutta se on jo liian yksityiskohtainen ollakseen uskottavasti kappaleen takana oleva asia. Piikittämiseen ei viitata riittävästi.
Laajassa mielessä voidaan toki ajatella että laulu on sitä, että kannattaa tietyssä määrin olla masokisti (kunhan sellaiseksi määritetään ihan kaikki tuskahakuisuus, eikä vain seksi ja huumeet.) Masokisti ei tässä tunne elävänsä kunnes he kohtaavat kipua. Ja tässä laulussahan ehdottomasti rajataan onnellisuuden vaihtoehto ulos : "When happines doesn't work". On vain huonoja vaihtoehtoja. Ja tällöin ollaan hyvin lähellä Shakespearen "Hamletin" teemoja. Ollako vai eikö olla - eli tappaako itsensä vai ei. Karkeasti : On parempi olla masokisti kuin suisidaalinen.
Ideana tässä valinnan pakossa on itse asiassa tarpeet. Jos sublimaatiolle ei anneta keinoja, tarpeita täytetään kiertoteitä. Tämä on hieman kuten markkinataloudessa, jossa kontrolloimalla tarjontaa ei voida tuhota kysyntää. Siksi rikolliset voivat myydä huumeita. ja kieltolain aikana viinan trokaus oli suosittua. Tarpeet täytetään jollakin tavalla. Siksi vaihtoehdot tiivistyvät joskus aika ikäviksi.
Omakohtaisesti en ole kappaleen kanssa ihan samaa mieltä. Vaikka se onkin tosi hyvä biisi.
Sillä jos kokee joka päivä kipua, sitä on melko valmis tekemään mitä vain saadakseen sen pois. Kuolema ja eutanasiakysymykset tulevat tässä kohdin kysymykseen. Sillä kuolema voi tuntua armeliaalta. Teini -itsemurhaajat ovat äänestäneet tässä kohden. Me muut, optimistit, elänemme jonkinlaisessa itsetyytyväisessä ja turhien toiveiden peittämässä harhassa. Enemmän tai vähemmän.
Aloitan valitemalla kappaleen. "Three Days Grace", "Pain". "[CH] Pain, without love / Pain, I can't get enough / Pain, I like it rough. / 'Cause I'd rather feel pain than nothing at all.
You're sick of feeling numb. / You're not the only one. / I'll take you by the hand and I'll show you a world that you can understand. / This life is filled with hurt. / When happiness doesn't work. / Trust me and take my hand. / When the lights go out you'll understand.
CH*2
Anger and agony / are better than misery. / Trust me, I've got a plan. /When the lights go up you'll understand"
CH*2
I know (I know, I know, I know) I know that you're wounded. / You know (you know, you know, you know) that I'm here to save you. / You know (You know you know you know) I'm always here for you. / I know (I know I know I know) that you'll thank me later."
CH*3
Rather feel pain than nothing at all. / Rather feel pain!."
Karkeasti voidaan sanoa että kappaleesta on useita mahdollisia tulkintoja. Näytän miten niissä on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Valitsin juuri tämän kappaleen siksi, että siitä saa laajan tulkintatavan ottamalla sanat sellaisenaan. Kun niihin liitetään symboliikkaa, saadaan yksityiskohtaisempia kertomuksia. Mutta ne ovat vain tämän pääilmentymän heijastus.
Kappale käsittää yksinkertaisesti kipua ja tuskattomuutta. Kipu voi olla fyysistä, emotionaalista. Tässä korostetaan että laulaja haluaa kipua, koska sen vaihtoehtona on turtana oleminen:
1: Nietzscheläisittäin ajatellen voidaan sanoa että tässä rehvakkaasti esitetään, että jos ei saa kipua, ei koe elämässä mitään. Jos elämä on tuskaton, et ole luultavasti saanut tai tehnyt mitään. Elämä on mennyt hukkaan ja ilojakin on jäänyt saamatta. Tässä mielessä se voidaan nähdä jopa nyky -yhteiskunnan kritiikkinä. Turvallinen kouluputki-työputki on tuskaton ja tylsä. Laulaja vihjaa että "parempaa on olemassa".
2: Toinen tulkintatapa on se, että laulaja karjuu osittain kivun, eikä rehvakkuuden vuoksi. Tätä kautta haetaan sympaattista ja ymmärtävää, joskaan ei välttämättä toimintaa tukevaa, suhtautumistapaa siihen että jotkut hakevat tuskaa elämäänsä. Ihmisethän tappelevat ja vahingoittavat itseään erilaisissa toimissaan. Ehkä he ajautuvat toimiinsa, koska muutoin heillä ei ole elämäntäytettä.
Tuskaa voidaan lähestyä myös yksinäisyyden kautta. Yhden tästä laulusta kuulleeni tulkinnan mukaan tässä kerrotaan siitä miten ihmiset voivat olla lähellä mutta koet että he ovat mailien päässä. Tässä ollaan tunteettomia. Ja tämä voi olla huonompi kuin riiteleminen ja aktuaalinen tuska. Tämä on tietenkin yksittäistapaus tuosta yllä olevasta kaavasta.
Mutta tietenkin otin tämän sen takia että miltei kaikista se kertoo SM -seksistä. Minusta se kertoo muusta. Tässä tarinassa on siis ihmisiä, jotka harjoittavat SM:ää peittääkseen kylmän ja kalsean elämän. Tämä voi olla parisuhteen rakkaudettomuus tai yhteiskunnan kylmä ja mekaaninen toiminta.
1: En pidä tästä tulkinnasta, koska kun ajatellaan rajua seksiä, se ei käänny merkityksettömyydeksi tai toisin päin. Ne ovat eri tason toimintaa. Voit olla samanaikaisesti tyhjä emotionaalisella tasolla, mutta harjoittaa silti kovaa SM -seksiä.
___1.1: Syynä tulkintaan lienee enimmäkseen lause "when the light goes out..." , joka viittaisi tajunnanmenettämiseen tai sänkypuuhiin. Kuitenkin se voi olla että "valon pimeneminen" tarkoittaa myös kivun ja depression kokemista. Endorfiinejen kautta tästä voi tulla jopa ihan hyvä olo. Siihen ei siis tarvita välttämättä SM -seksiä. Mielestäni valojen sammuminen sotii myös laulun kivun teemoja kohtaan. Jos valojen sammuminen on tajuttomuutta, sehän on juuri turran olon ilmentymä.
___1.2: Toinen kohta joka liittää tämän on "Pain, without love", jonka voi ehdottomasti tulkita seksin dekonstruktiokohdaksi : Yleensähän seksiin liitetään nautinto, ei kipua. Tässä kuitenkin alleviivataan muuten. Kuitenkin rakkaus voidaan tulkita ... rakkaudeksi. Tätä kautta se näyttääkin enemmän siltä, että suhteeseen liittyy tiettyjä ikäviä asioita, jotka jäävät "ilman rakkautta" -tilaan sen jälkeen jälkeen kun suhde tai sitten vaikka vain pelkkä rakkaukin, loppuu. Suhteen katkeaminen voi tietenkin olla oppimiskokemus. Ja tässä tulkintatavassa laulu kannustaakin kokemaan eroamisen surun, eikä peittämään sitä. Ja ehkä se riitely on parempi kuin hiljainen painostava epäyhdessäoleminen.
Jos kaikenlaiset tulkinnat sallittaisiin, saataisiin mukaan tietysti huumeet : "I'd rather feel pain", eli neulanpisto "than nothing at all", elää tylsässä huumeettomassa ja raittiissa maailmassa. Mielestäni tämäkin tulkinta toki sopii "isoon teemaan", mutta se on jo liian yksityiskohtainen ollakseen uskottavasti kappaleen takana oleva asia. Piikittämiseen ei viitata riittävästi.
Laajassa mielessä voidaan toki ajatella että laulu on sitä, että kannattaa tietyssä määrin olla masokisti (kunhan sellaiseksi määritetään ihan kaikki tuskahakuisuus, eikä vain seksi ja huumeet.) Masokisti ei tässä tunne elävänsä kunnes he kohtaavat kipua. Ja tässä laulussahan ehdottomasti rajataan onnellisuuden vaihtoehto ulos : "When happines doesn't work". On vain huonoja vaihtoehtoja. Ja tällöin ollaan hyvin lähellä Shakespearen "Hamletin" teemoja. Ollako vai eikö olla - eli tappaako itsensä vai ei. Karkeasti : On parempi olla masokisti kuin suisidaalinen.
Ideana tässä valinnan pakossa on itse asiassa tarpeet. Jos sublimaatiolle ei anneta keinoja, tarpeita täytetään kiertoteitä. Tämä on hieman kuten markkinataloudessa, jossa kontrolloimalla tarjontaa ei voida tuhota kysyntää. Siksi rikolliset voivat myydä huumeita. ja kieltolain aikana viinan trokaus oli suosittua. Tarpeet täytetään jollakin tavalla. Siksi vaihtoehdot tiivistyvät joskus aika ikäviksi.
Omakohtaisesti en ole kappaleen kanssa ihan samaa mieltä. Vaikka se onkin tosi hyvä biisi.
Sillä jos kokee joka päivä kipua, sitä on melko valmis tekemään mitä vain saadakseen sen pois. Kuolema ja eutanasiakysymykset tulevat tässä kohdin kysymykseen. Sillä kuolema voi tuntua armeliaalta. Teini -itsemurhaajat ovat äänestäneet tässä kohden. Me muut, optimistit, elänemme jonkinlaisessa itsetyytyväisessä ja turhien toiveiden peittämässä harhassa. Enemmän tai vähemmän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)