Takkiraudassa oli listaa siitä miten hän kokee elämän muuttuvan paremmaksi. Sitä miten nelikymppisenä on parempaa kuin kaksikymppisenä. Ajattelin, huvin vuoksi, katsoa asiaa hieman itsekin. En toki ole vielä neljääkymmentä, joten teen vertailun 20 ja 30 välillä. Ja lähestyn asiaa lähinnä siltä kannalta miten asiat ovat eri tavalla. En suhtaudu maailmaan optimistisesti, ja tämä asenne koskee myös menneisyyttä. (Voisin ottaa tietenkin iästä 15-35, mutta koska teini-ikä on aivan kammottava aika elämää, vertailu olisi hyvin samansuuntainen, positiivisuus olisi asenteellisuuteen asti jo muotoilussa.) Lopputulos on silti melkoisen subjektiivinen. Kysymyksen uudelleenmuotoilu vain osuu henkilökohtaisiin tarpeisiini ja joustaminen tuntuisi teeskentelyltä. Puhun myös "vanhenemisesta" joka on kenties hyvin omituista tälläisessä hädin tuskin keski-ikäisessä kontekstissa.
1: Russell esitti että nuorena kannattaa keskittyä matematiikkaan ja vanhana politiikkaan. Hän oli tiedostanut sen, että tietyssä määrin ajattelu muuttuu iän mukana. Ja tavalla joka ei ole vain positiivinen. Joku voisi korostaa "Takkirauta" -blogin tapaan elämänkokemusta. Mutta nähdäkseni asia ei ole niin yksioikoinen. Politiikka kun oli Russellille vähemmän sitä että se vaatii viisautta ja kypsymistä, vaan sitä että olemme tyhmempiä. Tai ainakin joustamattomampia. ; 20 -vuotiaana "hardware" on paremmassa kunnossa mutta "softa" on puutteellista. 30 -vuotiaana toisinpäin. Taso ei ole välttämättä muuttunut oleellisesti tässä prosessissa. (Se voi parantua tai huonontua yksilötasolla.) Voisin muotoilla tästä ensimmäisen vanhenemisen paradoksin ; Kaikki on vaikeampaa, mutta se ei haittaa kun ne tekee taitavammin.
2: 20 -vuotiaana ihmisellä on helpommin elämänasenne joka sopii generalistille. (Joka on tärkeää koska olen generalisti ja pidän tämän ihanteen täyttämistä tärkeämpänä kuin sen vaihtoehtoa, spesialistina olemista.) Toisaalta ihmisten mieli skeemautuu. Maailmankuvamuutoksia tapahtuu harvemmin yli 30 -vuotiailla. 20 -vuotiaana utelias ja tutkiva mielenasenne sopii kyseenalaistamiselle ja uuden etsimiselle ja muulle luovalle. 30 -vuotiaana yleistieto on paremmalla tolalla, mutta toisaalta ajattelu on sitten urautunut. Josta seuraa toinen vanhenemisen paradoksi ; Vanhetessa yhä suurempi osa asioista on tuttua ja vanhaa. Sekin joka ei ole.
3: Fyysisessä mielessä 20 -vuotias on voimiensa tunnossa. Mutta olen itse kuitenkin tällä hetkellä luultavasti parhaassa kunnossa niin fyysisesti kuin mielellisesti. Ongelmallista on kuitenkin se, että vaikka fyysinen kunto ei ole menossa vanhuuteen vaan on päin vastoin noususuuntainen niin silti joka vuosi särkee hieman pahemmin kuin edellisenä. Joka on kohdallani merkittävä ongelma. (Blogistani löytyy kyllä särkyvalitusblogeja jo parikymppisestä, esimerkiksi viisi vuotta sitten. Sittemmin kivut eivät ole poistuneet, valitus on tosin kenties vähentynyt.) Josta päästään kolmanteen paradoksiin : Kunto nousee kohisten, kunhan sen liikunnan vielä kestäisi.
4: Sosiaalisessa mielessä kunnioitus kasvaa oleellisesti. Elämästä tulee tätä kautta helpompaa. Valitettavasti tämä ei näy monissa asioissa. Työnhaussa menestys on tavallaan pitänyt jo hankkia aikaisemmin. 20 iässä saa mahdollisuuksia aloittaa puhtaalta pöydältä tavalla joka ei enää 30 iässä ala olemaan mahdollista. Toisaalta 30 ikään ehtii hankkia näyttöä ja mainetta jota voi käyttää hyväkseen. 20 suurin ongelma oli se, että tarvitsi töitä saadakseen työkokemusta ja toisaalta ilman työkokemusta ei saanut työtä. Neljäs paradoksi onkin siinä, että nuorena on oman onnensa nojassa mutta ei seppä, vanhetessa seppä mutta ei oman onnensa.
5: Virikkeellisyydessä on huomattava että nuorena ei välttämättä osaa pelätä. Mikä voi johtaa varomattomuuteen. Toisaalta moniin pelottaviin riskeihin tottuu. Tämän vuoksi ainakin minä olen muuttunut varovaisemmaksi mutta rohkeammaksi ajan mittaan. Olen oppinut tekemään harmittomia asioita. Toisaalta tällä on varjopuolena sekin, että monet asiat on jo koluttu niin että ne eivät enää tunnu jännittäviltä. Viides vanhenemisen paradoksi tarkoittaa sitä että jännittävissä asioissa menevät joko kyvyt tai halut, ja ne tekevät tämän pahimmalla mahdollisella tavalla.
6: Seksin kohdalla nuorempana on enemmän halua kuin taitoa ja myöhemmin toisin päin. Taitojen kasautuessa harvat asiat ovat kokeilua. Ja siksi sitä on hieman rivomielisempi koko ajan. Olen ehdottomasti perversimpi kuin koskaan elämäni aikana. Kuitenkaan tämä ei vaikuta siihen miten kohdellaan. Ihmiset näkevät että nuoret olisivat jotenkin erityisen seikkailullisia. Paheksuttavuus on aina muualla. Kuudes paradoksi onkin siinä että nuoruuden asiat tuntuvat seikkailuilta vain koska ei tiedetä mihin kaikkeen vanhana voi olla turtunut.
7: Jos on spesialisti jossain urheilullisessa joka vaatii taitoa, 20 -vuotiaana preferenssit ovat väkisin omien taitojen kohottamisessa. Osittain siksi että näitä taitoja ei ole. Ja toisaalta siksi että voi. Silloin voi keskittyä olemaan kasvatettu. 30 -vuotiaana on jo pakko tiedostaa se, että suoritusurheilu kohtaa tulevaisuudessa vanhenemisen rajoja joten on ikään kuin pakko tunnustaa että paras suoritustaso on jossain jossa on riittävästi fyysistä terveyttä että riittävästi taitoa. Että jossain määrin sitä joudutaan menemään sen "heikoimman lenkin mukaan". Jonka jälkeen olisi pakko taipua kasvattajaksi. Ei ole sattumaa että teknisesti ja taidollisesti ylivertainen Tikku opettaa ja nuoruuden voimaa uhkuvat Turtlesit ovat suorittavaa joukkoa vaikka heillä on Tikkua huonommat taidot. Seitsemäs paradoksi on, että ne jotka voivat olla egoistisia, ovat. Ja ne jotka eivät enää voi ryhtyvät opettajiksi.
8: Oikeasti järkyttävintä on se, miten paljon iälle annetaan painoarvoa. Suurin ja synkein salaisuus jonka voi 3 -vuotiaalle on kertoa miten vähällä tiedolla vanhemmat maailmassa joutuvat pärjäämään. Tosiasia on että maailma tarjoaa haasteita tiettyyn perustasoon jonka ylitettyään ei oikeasti tarvitse tehdä päämääräsuuntaista keskittynyttä harjoittelua. Ja ilman tätä ei synny sellaista tietotaitoa jota voitaisiin pitää minään merkittävänä viisautena. Kenties ainut merkittävä muutos onkin siinä että nuorempana uskoin spekulatiiviseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hallintaan enemmän kuin nykyään, nykyään tiedän että lähes ainut todellisen viisauden lähde on jälkiviisaus, joka ei tarjoa kovin paljoa keinoja tulevaisuuden ennustamiseen. Paitsi ehkä sen että tulevaisuudella on tarjota yhä vähemmän elinvuosia itselle. Kahdeksas paradoksi onkin siinä että vanhetessa viisastuu, jos viisastuminen tarkoittaa sitä että on unohtanut enemmän ja on päivä päivältä lähempänä hautaa.
9: Minun on yhä vaikeampaa ymmärtää miten syvällä olen nuorena ollut. Miten todella syvästi masentavaa kaikki on ollut. Toisaalta en usko että nuorena kykenin ymmärtämään miten väsynyt ihminen voi olla. Yhdeksäs paradoksi : Sängystä on yhä helpompaa nousta, kunhan vaan jaksaisi.
10: 20 -vuotiaana on ikään kuin irtauduttava lapsuudesta. Naïveista asioista pitää irtautua, olla cool ja kapinallinen. Ja muu on noloudenlähde kaikille relevanteille ihmisryhmille. Myöhemmin on noloa mutta ei identiteettiinkäyvää palata näihin neoteenisiin piirteisiin. Osa myös tasaantuu vanhetessaan ja palaa soveliaisiin tavallisuuksiin joita on aiemmin moittinut. Josta seuraa kymmenes paradoksi : Nuorena kaikki ovat kapinallisia, mutta vasta vanhempana pystyt todella olemaan sellainen harvinaislaatuinen yksilö, koska sinun ei enää tarvitse välittää muiden mielipiteistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti