Olkaamme vähemmän väärässä

"... the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience..."
(Willard van Orman Quine, "Two dogmas of empiricism", 1951)

Quinea voidaan pitää "vähemmän väärässä olemisen" filosofina. Hänellä on erittäin paljon näkemyksiä joiden kanssa olen yksimielinen. Hän näki että filosofia on jatkumo tieteen kanssa. Ja silloin milloin se ei ole, se on huonoa filosofiaa. Hän arvosti empirismiä, hyväksyi reduktionistisen ajattelun osaksi päättelyä, oli kuitenkin suuremmassa linjassa holisti. Ja hän ei kannattanut libertaarista vapaata tahtoa. Ei antanut lupaa puhtaille ja koetteluntarpeen ulkopuolelle ikuisesti asetetuille a priorisille oletuksille. Ja hän piti postmodernismia epäkiinnostavana sofismina. Koska meitä yhdistää tuollainen varsin keskeisten kysymysten kasauma, pidän itseäni Quinelaisena.
1: Josta kaikesta seuraa muun muassa se, että jos jokin konsepti manaa suojakseen NoMa -periaatetta jossa tiede ja tämä filosofia ovat aivan erillisissä magisterioissa, hän tunnustaa suoraan että tämä kyseinen filosofia on huono. Minun ei tarvitse välittää siitä sen pidemmälle, jatkakoot jonkun tuollaisista kiinnostuneen kanssa. Minulle hän on houkka joka on paitsi houkka, niin myös houkka joka ei halua vähentää houkkuuttaan.

Quine oli kenties astetta minua vaativampi. Esimerkiksi näppäimistössä kysymysmerkin korvaaminen eksistenssikvanttorilla on aika raju ratkaisu. Toisaalta minua ja Quineakaan ei kuitenkaan kuvaa se, että klassisia Suuria Kysymyksiä ratkaistaisiin. Sen sijaan ne muuntuvat molempien käsittelyssä kasaksi pienempiä kysymyksiä jotka joko voidaan ratkaista, ovat absurdeja tai sellaista jotka periaatteessa voidaan ratkaista.

Koska Quinella maailma todistaa itseään, joudutaan tilanteeseen jossa selitetään jotain sen tapaista että "Tiede todistamassa itseään on kehäinen. Tai sitten se nojaa perustelemattomaan uskomukseen. Joka tarkoittaa että se on ultimaattisesti uskonvaraista. Joten ei ole luvallista kritisoida minua siitä että minulla on uskomus jota ei voi todistaa tieteellä. Minä sen sijaan voin pitää tiedeuskoa naurettavana ja kritisoida sitä." Tämä voidaan kuitenkin nähdä dogmaattisuusvaatimuksena. Eli jonain jossa keskitytään ehdottoman täydelliseen tietoon. Kunnon lopulliseen ehdottomaan onnistumiseen. Tämä voidaan kuitenkin nähdä virheenä. Jos emme tiedä absoluuttista totuutta niin kenties meillä kuitenkin on pääsy suhteelliseen hienouteen. Silloin riittää että tieteellä on laadukkaampi perusta kuin niillä toisilla.

Quine "Post-Positivismina"

Kun skientismiä moititaan, on tässä hyvin vahva vaatimus metafysiikattomuudesta. Juuri se, että ei saa olla ainuttakaan löysää premissiä. Tämä on jotain joka koskee suuntauksia joita Quine ja minä emme oikein arvosta. Mutta tätä ajatusta kannatti ns. Wienin piiri. Sellaiset loogikot kuten Otto Neurath, Rudolf Carnap, Herbert Feigl ja Moriz Schlick. Se näki loogisen ajattelun jonain jolla ymmärrettiin empiirisen maailman relaatioita. Sen verifikointiperiaatteen mukaan väitelauseen sisältö on suoraan sidottuna siihen miten se verifioidaan. Tässä asiat tunnistettiin ja havaittiin ikään kuin suoraan. Tässä teesinä oli se, että tieteellisillä teorioilla ja hypoteeseilla oli merkityssisältöä vain jos tiedemiehet voivat muuntaa sen suoraan havaintoja koskeviksi väitelauseiksi. Tässä on synteettisesti muotoiltu teoria, josta sitten tehdään analyyttisiä lausumia. Ja empiirinen maailma sitten vastasi näitä lausumia ja tuotti tätä kautta synteettisiä havaintoväitteitä. ; Tässä analyyttiset väitteet ovat yksinkertaisesti tosia loogisen luonteensa vuoksi. Synteettiset taas olivat tosia koska ne vastasivat tai eivät vastanneet tosiasioita. (a) Analyyttiset väitteet voivat olla loogisia totuuksia. ("joko a tai ei-a") Tai sitten konseptuaalisia jossa ne ovat tosia jonkun toisen termin määritelmän kautta. ("Kaikki poikamiehet ovat naimattomia"). (b) Synteettinen totuus taas on jotain joka on tarkistettava. ("Pihalla palaa tuli".)
1: Tässä on hyvä muistuttaa, miten tieto jaoteltu a priori ja a posterioriseen tietoon. Tietoon joka on totta ilman että viitataan kokemukseen. Ja tietoon joka selvitetään kokemuksenvaraisesti. Kiista rationalismin ja empirismin välillä on tältä osin hyvin vanha ja paljon käytetty. Tähän on tehty monenlaisia kannanottoja. Eräs klassinen tapa ajatella asoa on esittää että analyyttinen ja a priorinen tieto on filosofien erikoisalaa kun taas a posteriorinen synteettinen tieto on tieteen alaa. Tällöin tiede ja filosofia olisivat eri asia.

Quine irtautui tästä. Yllä kuvattu on aivan arkijärjenmukaista. Empiristi havaitsee suoraan asioita ja todistaa niiden olemassaolon. Ja kun tässä epäonnistuu, moni esittää että tässä olisi valtavasti tilaa tieteen ylivallan romuttamiseen. Tämänlainen ajatus on helppo tehdä, etenkin jos oman suosikkimaailmankuvan levittäminen riippuu siitä. On kuitenkin haasteellista syyttää Quinea vaatimalla häneltä positivismin ehtoja. Hän itse asiassa aloittaa dogmienmurskaamisensa sanomalla "Modern empiricism has been conditioned in large part by two dogmas. One is a belief in some fundamental cleavage between truths which are analytic, or grounded in meanings independently of matters of fact and truths which are synthetic, or grounded in fact. The other dogma is reductionism: the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience. Both dogmas, I shall argue, are ill founded."

Quine ei siis pitänyt kahdesta dogmasta. "Philosophers have rightly despaired of translating everything into observational and logico-mathematical terms. They have despaired of this even when they have not recognized, as the reason for this irreducibility, that the statements largely do not have their private bundles of empirical consequences." Hän alusti tätä peräti sanomalla suoraan että "The Vienna Circle espoused a verification theory of meaning but did not take it seriously enough. If we recognize with Peirce that the meaning of a sentence turns purely on what would count as evidence for its truth, and if we recognize with Duhem that theoretical sentences have their evidence not as single sentences but only as larger blocks of theory, then the indeterminacy of translation of theoretical sentences is the natural conclusion. And most sentences, apart from observation sentences, are theoretical."

Hänen mukaansa jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon ei ole niin tiukka. Hän kuvasi esimerkiksi sitä miten määritelmä ei useinkaan ole niin analyyttinen kuin voisimme kuvata.
1: Termit ovat periaatteessa vain nimilappuja. Ja tässä voi käydä vaikka niin että venusta on kutsuttu sekä "aamutähdeksi" että "iltatähdeksi", eri nimillä, vaikka ne ovat sama kohde.
2: Samoin ongelmatilanteissa on usein  useita eri tapoja ratkaista kokonaisuus niin että se on sisäisesti ristiriidaton ja yhteensopiva havaintojen kanssa. Mikä kertoo siitä että ei ole mitään yhtä ja vain yhtä tapaa havaita että jokin yksi ja tietty asia on väärin. "Any statement can be held true come what may, if we make drastic enough adjustments elsewhere in the system."
 3: Jos mietimme vaikka sitä että kun väitämme että "jokainen poikamies on naimaton" on meillä väite synonyymiydestä. Ja kuka tämän päättää? Kuka on se joka sanoo että poikamies tarkoittaa miestä joka ei ole naimisissa? Käytännössä synonyymiys syntyy siten, että käsitteet voidaan monissa tilanteissa vaihtaa toisiinsa ilman että väitteiden totuusarvot muuttuvat. Kuten hän sanoo "The synonymy of two linguistic forms consists simply of their interchangeability in all contexts without change of truth value" ja tämä prosessi tekee siitä empiirisesti testattavaa; Quine näki että kaikki (relevantit) käsitteet nojaavat perimmiltään jonkinlaiseen aistidatan tulkintaan. Ja kaikki tieteelle relevantit ajatukset hakevat todistevoimaa aistidatasta. (Quine meni jopa niin pitkälle että ultimaattisesti asiat heilauttelevat neuroneita ja siksi epistemologialla on psykologinen ulottuvuus. Tai ei se niin kovin hirveän pitkälle menevää ole. Jos tiede ja filosofia ovat perimmiltään sama projekti, ei tämänlaisia pidä ihmetellä.)

Quine johti tästä holismiin.

On katsottava kokonaisuutta. Tieteessä eli filosofiassa on oleellista tiedostaa että "Taken collectively, science has its double dependence upon language and experience; but this duality is not significantly traceable into the statements of science taken one by one." Yksittäisellä uskomuksella ei ole itse asiassa lainkaan sisältöä. Sisältö syntyy sitä kautta missä suhteessa käsite on toisiin käsitteisiin. Josta seuraa esimerkiksi se jännittävä asia kun että perinteisesti moni ajattelee että hypoteeseja testataan, on Quinen kanssa tilanne enemmänkin niin että hypoteesien avulla testataan teorioita. Teoria on "tieteen pienin yksikkö". Mitään yhtä hypoteesia ei testata ikään kuin "tyhjiössä jossa on vain se".

Täydellisyyden sijasta kysymyksessä onkin niin banaali asia kuin relevanssi ja varmistelu. ; Jokaisessa meillä olevassa käsitteessä on perustelemattomuutta. Yksikään havainto, totuus tai edes teoria ei ole täysin analyyttinen eikä täysin synteettinen. Tiedeverkossa on aina jotain jota ei ole koeteltu. Mutta se ei tarkoita että siellä pitäisi olla käsitteitä jotka määritellään koettelun ulkopuolelle. Päinvastoin ; Aina tarvitaan lisää koettelua.

Ei siksi että olisimme Oikeassa, vaan siksi että olisimme Vähemmän Väärässä. Tällä vapaudutaankin sellaisesta tieteen/maailmankuvan/filosofianteosta jossa filosofi ikäänkuin päättää kantansa sitten kertoo miksi hän on maalissa jo valmiiksi. ; Kukaan ei ole maalissa ja kaikki juoksevat. Parhaiten pärjäävä on voitolla. Ja on tätä kenties vain väliaikaisesti. Mutta muutakaan meillä ei ole. Tämä kaikki vähentää toiveajattelua, väkisin omaan haluamaan lopputulokseen johtavaa määrittelyä, venkoilua, haihattelua ja saivartelua perusteluvälineenä. Tai kuten Quine asian on itse laittanut "...effect is a shift toward pragmatism."