Postmoderni taide nostattaa usein tunteita. Siihen reagoidaan. Kuitenkin samanaikaisesti sitä pidetään jotenkin eitaiteena jossa on merkityksettömiä tahroja. Se, miten turha voi herättää paljon tunteita onkin jossain määrin ällistyttävää. Mutta kenties tämä katoaa kun asiaa katsoo "epäfilosofisesti" ja näkee asiat tavallisen ihmisen perspektiivistä. Taiteilijat ja taidefilosofit voivat jopa ylpeillä vieraantuneensa. He ovat eksentrikoita ja kokijoita jotka nousevat banaalin massan yläpuolelle. Mutta jos me todellakin katsomme että taiteen tehtävä ei ole toimia egotrippinä tälle ryhmälle voidaan asiaa lähestyä banaalistakin tasosta.
Luultavasti syynä on se, että kun normaali -ihminen katsoo taidetta, hän kiinnittää huomiota seuraaviin piirteisiin:
1: Se, miten paljon harjoittelua vaatii se, että kykenee vaikkapa käyttämään pensseliä niin että teoksen saa ylipäätään tehtyä.
2: Se, miten paljon aikaa ja vaivaa teoksen valmistaminen vie.
3: Kuinka esteettisesti miellyttävää se on.
4: Onko teoksessa jokin idea tai sanoma. Sellainen joka joko rapsuttaa katsojan maailmankuvaa tai kenties joskus harvoin haastaa tämän jotenkin. (Ihmiset pitävät siitä että heitä miellytetään tai yritetään miellyttää.)
Tämä johtaa tietenkin varsin konventionaaliseen makuun. Usein estetiikka kiedotaan konventioihin jolloin saadaan kitchiä. Mutta tässäkin tapauksessa on huomattava että tosiasiassa kitchiä ei kenties arvosteta juuri siksi että se ei itse asiassa täytä kaikkia tai edes useimpia ylläolevista ehdoista.
Ja kun ihminen menee katsomaan modernia taidetta, eteen tulee usein teoksia joissa näitä elementtejä ei ole.
1: Maalari maalaa suuria yksinkertaisia kuvioita tai tahroja. Sillä teoksessa ei ole kysymys tekniikasta vaan ilmaisusta.
2: Teokset ovat vaivattomasti tehtyjä tai ne näyttävät sellaisilta. Moni teos näyttää suorastaan siltä että on kasattu kasa roskaa, väännetty tahroja tai laitettu jokin kone valuttamaan ja roiskuttamaan maalia.
3: Teokset ovat usein esteettisesti neutraaleja tai sitten ne ovat jopa rumia.
4: Ne ovat myös kryptisiä siinä mielessä että ne eivät edes yritä kertoa jotain tiettyä sanomaa tai asiaa. Kenties sanoma pitää katsojan ikään kuin itse keksiä jolloin merkityksenteko sysätään taiteilijalta katsojalle.
Itseäni on ärsyttänyt se, että monesti isoin vaiva on nähty mainonnan ylisanoihin. Olen nähnyt parikin sellaista näyttelyä joissa mainonta oli korkeatasoisempaa käsiterunoutta kuin itse näyttely. Näyttely ei ole antanut mitään paitsi ällistystä siitä että tätäkö varten on otettu kulkuväline ja kulutettu aikaa. Aikaa jona voi tehdä jotain rakentavampaa.
Mainonta asettaa kuitenkin lähinnä standardin, riman joka luvataan ylittää. Joten tämä tuntuu petokselta. Voi olla että maalari on hieman kuin kirjailija. Derridakin esitti että taiteilija on kuollut. Mutta jos sitä joutuu tämänlaisen kohtaajaksi, voi henkenä olla tuohtunut you wish. Ja tätä petetyksi tulemisen tunnetta ei pelasteta sillä että kerrotaan että katsoja on vain niin banaali ja typerä että ei mitenkään kykene kohoamaan taitelijan sfääreihin. Tämänlaatuinen tarina irtoaa toki "Keisarin uusista vaatteistakin". Petetyn olo ei poistu sillä että saa mollaamista. Vaikka kritiikki olisi osuvaakin, tästä seuraa kiukkuisuutta, turhautumista ja muuta vastaavaa.
Minulla on näihin asioihin melko Montaignelainen katsantotapa. Hänhän korosti filosofiaan ja lukemista niin, että jos hän lukee joskus filosofia jota hän ei ymmärrä, hän ei väkisin lue sitä vaan jättää lukemisen kesken. Koska joko filosofi on itselle liian vaikea. Tai sitten filosofi on liian vaikeaselkoinen. Montaignella ei ollut vaikeutta tiedostaa niin omaa kuin muiden ihmisten rajallisuutta. Hän oli epäonnistumisen ja saastan elämään kuulumisen visionääri joka ei arastellut arjen yököttävien ilmiöiden tarkastelua. Montaignen kanta oli hyvin pragmaattinen. Ei ole mitään tarvetta taistella siitä onko ei-ymmärretty filosofi nero vai humpuukimaakari. Ei ole tarvetta miettiä onko lukija liian tyhmä vai onko hän niin viisas että tiedostaa luetun onttouden. Koska jos katsotaan sitä onko syytä lukea tuota filosofia on joka tapauksessa sama. Jos filosofi on liian fiksu, kannattaa lukea jotain yksinkertaisempaa tai jotain muuta, sellaista jota ymmärtää. Ehkä joskus myöhemmin palata asiaan kun taidot ovat karttuneet. Ja jos filosofi on ympäripyöreä haahuilija, ei tätä siltikään kannata lukea.
Väitän että postmodernin taiteen galleristit vihaavat kaltaisiani ihmisiä. He kenties toivovat että asiakas on kuollut, eikä taiteilija. (Taiteilijan kuolema näkyy tiettävästi hintalapussa. Vaikka luulisi että hinta halpenisi kun galleristi ei edes myy omaa teostaan, eikä toisaalta joudu jakamaan myyntituloja kenenkään kanssa.)
Arki-ihmisen vaivannäön ja taidon ja sisällön vaatimus minulla on muuten blogini kommenteissakin. Ja tunnen itseni petetyksi jos tätä alitetaan. Että kommenteissa ei ole ideaa, vaivannäköä eikä se osoita oikein harrastuneisuuttakaan. Samoin minua tosin inhottaa se, jos minua ei oikein ymmärretä. Kenties olen liian supernerokas ja muuten vaan niin maan etevä ajattelija heidän ymmärrettäväkseen. Tai sitten he ovat niin neroja että en ymmärrä miten heidän kommenttinsa onkin äärimmäisen relevantti kaikkeen sanomaani. Molemmissa tapauksissa on varmasti järkevintä että he poistuvat paikalta. Koska tämä on minun asuinpaikkani, minä en voi poistua. Samoin kuin tyytymätön asiakas poistuu galleriasta ja galleristi jää katsomaan tyhjää palkkakuittia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti