Pieni ajatus : Indiana

Viime aikoina Indiana on ollut uskonnonvapauskeskustelujen ytimessä. Mike Pence allekirjoitti uuden lain. Sen ytimessä on ajatus siitä, että on kielelttyä rasittaa ihmisen uskonnonharjoittamista ("substantially burden a person's exercise of their religion") Kristityt ovat innokkaasti puolustaneet lakia. Heistä on ikävää että heidän vakaumustaan tallataan.

Voisin nostaa esille kysymyksiä siitä mikä on ja ei ole uskonnon estämistä.

Tämä hämmentävä aihe on toki vaikeaa Suomessakin. Samat henkilöt jotka väittävät että ei ole neutraalia tilaa silloin kun pitää poistaa virsilaulu koulujen yhteisissä juhlissa ovat ahkerasti selittämässä että Aito Avioliitto -tilaisuus on uskontoneutraali koska siellä ei lauleta virsiä.

On itse asiassa mielenkiintoistakin miettiä sitä miten tässä keskustelussa on nostettu esiin vahvasti se miten uskonto on tekemistä. Eli miten uskonto jossa ei ole aktioita ei ole uskontoa. Moni voisi ajatella että uskonto olisi vain vakaumus. Mutta Indianaan liittyvässä keskustelussa on absoluuttisen selvää että uskonnossa on kysymys ennen kaikkea siitä että uskonto on elämäntapa. Jotain joka pomppaa pelkän uskomuksen ja mielipiteen maailmasta siihen että kristitty on sellainen joka tekee tiettyjä asioita. Kristitty ei esimerkiksi homostele. Kristitty kohtelee muita ihmisiä tietyllä tavalla. (Joka minusta kovinkaan usein ole kovin suositeltavaa seurattavaksi.)

Joku voisi kysyä että jos kristitty pistettäisiin autiolle saarelle, jossa hän ei voi tehdä oikeastaan mitään, niin lakkaisiko hän olemasta kristitty? Kysymys on siinä mielessä erikoinen että yleinen vastaus taitaisi olla että ei lakkaisi. Joka tosin vaikeuttaa sitä miten elämäntapa todella on kriteeriattribuutti uskonnolle. Ja tämä taas vie yllättävän paljon pohjaa tältä elämäntapapuolen painottamiselta. Mutta toisaalta tämä on tärkeää koska Indianan puolella on selvästi kysymys boikoteista. Siitä että ihminen valitsee liikkeet joissa asioi ja on palvelematta niitä ihmisiä joita ei halua. Ja tämä yltää ruokakaupoista muihinkin töihin. Mukaan lukien hoitotyö. Tällä strategialla synnytetään eristynyt paikka jossa on rajallinen määrä ihmisiä. Jossain määrin eriyttäminen tarkoittaa juuri segregaatiota jossa ollaan samassa maassa erillisillä saarilla. 

Mutta keskityn kuitenkin hieman muuhun.

Esille on noussut eritoten homoseksuaalien oikeudet tai velvollisuudet palvella heitä. Sillä periaatteessa laki sallii tilanteen jossa kauppa kieltäytyy palvelemasta homoseksuaalia koska se häiritsisi ihmisen omaa uskonnonvapautta. Hyvin suurelta osin oleellista on se, että ennen tätä lakia monessa tapauksessa indiskriminointi on kiellettyä. Silloin syrjintä olisi lain edessä sakotettavaa. Mutta jos tämän uuden pykälän nojalla vetoaa uskontoonsa, se mikä ennen olisi syrjintää josta on rangaistava, onkin nyt oman uskonnollisen elämäntavan rohkeaa puolustamista. Se sallii hyvin monenlaisen indiskriminoinnin, kunhan indiskriminoinnin syynä ei ole poliittinen mielipide, rotu tai oikeastaan mikään muu mielipide tai vastenmielisyyden kokemus kuin uskonto.

Aiheesta on keskusteltu hyvin suurella innolla. Ja se mikä itseäni huvittaa se, että esimerkeissä nousee toistuvasti esiin ns. negatiivinen vapaus. Suomen homokeskusteluun tämä on selkeästi vaikuttanut. Argumentit jotka korostavat tasa-arvoisen avioliittolain vaikutuksia siihen että lääkärin on hoidettava homojen lapsia potilaina on käytetty esimerkki. Samoin kuin ajatus siitä, että hoitopaikassa on epäreilua kristitylle hoitajalle jos hän joutuu vahtimaan homoperheeseen adoptoitua ei-edes-äpärää.

Olen elänyt kuvitelmassa että ajatus jossa on kiellettyä rasittaa muita ihmisiä omalla uskonnollaan on nimeltään sekularismi. Ja silloin kun uusateistit nostivat asiaa tapetille, kysymys ei ollut missään nimessä oikeuksista tai vapauksista. Ei. Sillä uskonnon harjoittaminen ja sen näkyminen katukuvassa oli tärkeää positiivista vapautta jota YK:n ihmisoikeudetkin osasivat arvostaa. Nyt kuitenkin ei tiedosteta että jos homo käy kaupassa hänkin ilmaisee itseään jollain tavalla. Uuden lain puolella on selvästi noussut esiin se, miten positiivisia vapauksia on syytä rajoittaa jotta toisen maailmankuvaa ei savusteta ja kiusata liiaksi.

Tavallaan on hämmentävää miten nopeasti ja helposti kristilliset piirit ovat hyväksyneet hyvin äärimmäisen sekularismin heti kun sitä ei kutsuta sillä nimellä ja sitä ei aja joku joka identifioituu ateistiksi.