Skeptikon noidankehä

Skeptikon elämässä tärkein oivallettava asia on se, että hänen kanssaan ei oikeasti juuri koskaan keskustella. Sitä yleensä myydään sen nimellä. Kuitenkin yleensä ongelma on pikemminkin niin, että joku haluaa todistaa oman asiansa olevan tieteellinen, ja skeptikko joka antaa myötäsukaisen vastauksen on järkevä skeptikko ja erimielinen täytyy sitten musertaa joko argumentatiivisesti tai turvautumalla keinoista yleisempään - nihiloimalla skeptikko skientistiksi ja "tiedeuskovaiseksi".

Skeptismin liittäminen "skientismiin" ja tämän rinnastaminen uskonnoksi on klisee. Jokainen skeptikko on kuullut tämän. Yleensä se tapahtuu vasta kun joku selittää jonkin asian olevan tieteellisesti todistetun ja sitten se ei sitä olekaan. Joskus kysyjä vastustaa skeptikoita "rajoittuneina" ja pitäen heidän elämäntapaansa suoraan halveksuttavana. Uskontonimitys tässä vakiintuneessa arkikielisessä yhteydessä on yleensä leimaava. Uskonnollisuus -leimalla halutaan vähentää ja negatoida toisten sanomisten arvo ja merkitys. Se on sen pohjimmainen tavoite ja idea.

Karkesti ottaen jos näkemys on tiedettä, se pärjää tiedemaailmassa ja skeptikot ovat tässä yhteydessä itse asiassa aika irrelevantti ryhmä. Suurin osa skeptikoistahan ei ole ammattitiedemiehiä, vaan aivan tavallisia ihmisiä ; Tieteen kehitystyö tapahtuu aivan eri skenessä. Tässä kohden skeptikon debattikaverit voidaankin jakaa karkeasti kahteen ryhmään:
1: Dogmaattiset maailmankuvailijat. He eivät ole luovia. He edustavat jotain klassista pseudotiedettä. He ovat opetelleet ja lukeneet tämän pseudotieteen perinnettä. Keskustelu on yleensä kliseitä ja aineistoa jonka voi lukea laadukkaampana jostain kyseistä pseudotiedettä käsittelevästä kirjasta.
2: Pellepelottomat, joilla on itsellään jokin fix idé. He eivät lue argumenttejaan kirjoista. Sen sijaan heillä on oma idea jota he levittävät kaikialla. Tässä yhteydessä he generoivat mielellään lauseita joissa on heittomerkkejä ja tieteellisiä termejä. Tyypillistä on se, että mallia ei yleensä ole kunnolla muotoiltu ja sidottu mihinkään aineistoon. Sille halutaan täsmennyksiä jotta sitä kehitettäisiin. Tätä asiaa ei viedä läpi siellä missä oikea tieteen mullistava paradigma vedettäisiin. Eli tiedemaailmassa. Sen sijaan sille haetaan suosiota kaduntallaajien keskeltä joilla ei yleensä ole tieteellistä kompetenssia osallistua tämänlaisiin keskusteluihin. Keskustelua esitetään ikään kuin ideaalina. Tässä yhteydessä pahimmillaan jokin tieteellinen kaava esitetään ja se että se on asetettu näytille tarkoittaa samaa kuin että näkemys on tiedettä. Suurin osa kuitenkin vain levittää termejä.) Näissä yleistä on se, että levittäjällä on intuitio asioiden luonteesta mutta hän ei ole kunnolla rakentanut sen ympärille lihaa. Muut työllistetään tekemään se varsinainen työ. Itse pidetään kunnia "idean kehittelystä". Ja sitten ihmetellään kun kukaan ei tule mukaan. Tähän osallistumista skeptikoilta odotetaan asenteella jossa "jos et vastaa, tässä on järkeä". Ja sitten jos kritisoit niin olet "tiedeuskovainen".
+: Tosiasiassa asia on harmaasävyisempi. Itse asiassa monien pellepelottomien kohdalla onkin huvittavaa miten tässä aina puhtuaan "avomielisyydestä", "luovuudesta" ja "mielikuvituksesta". Kuitenkin usein heidän juttunsa sopii täysin hyvin johonkin aivan vakiintuneeseen ideologiapiiriin. Taustalla on yleensä jokin perinne, ajatussuuntaus, joka on itse asiassa vakiintunut ja johon liittyvät huonojen argumenttien pilvet ovat sen verran tuttuja, että tosiasiassa uusiomuotoilut ova enemmän epämääräistä variointia jo aiemmin tutusta asiasta. New Agelaishenkiset vääntävät kvanttimystiikkaa jossa puhutaan kvanteista mutta ainuttakaan testiä ei tehdä, eikä aineistoa koskaan sidota siihen kaavastoon.

Valtaosa pseudotieteiden vallasta perustuu
1: Yksinkertaiseen epäsymmetriaan joka ei koskaan pelaa tiedettä kannattavan skeptikon puolella. Epämääräisellä kaiken falsifioinnin ja kritiikin ulkopuolella olevalla saivartelulla - tai jopa suorastaan tieteenvastaisella teorialla - on se etu, että on todella helppoa sanoa tieteellisen kuuloisia taikasanoja ja liittää niitä johonkin aiheeseen. Niiden osuvuus vaatii myös kykyä ymmärtää näiden konseptien sisältö ja taito niiden soveltamisessa käytännössä. On helppoa sanoa "kolmogorov kompleksisuus" ja "heiselbergin epätarkkuusperiaate" ja on hemmetin vaikeaa analysoida tämän konseptikimaran relevanttiutta vaikkapa aivojen toimintaan. ; On haastavaa sanoa, että onko asia mahdollista, lähtökohtaisesti ihan pelleä vai peräti todistettua. Tätä varten asiaa pitäisi kysyä ensin huipputiedemiehiltä ja näiden alojen huippuosaajilta ja vasta sitten tehdä tälläisillä konsepteilla oikeutettu parannusranneke kaduntallaajille tarkoitettu tiedekirja myyntiin.
2: Toistoon. Kaikki pseudotieteet harrastavat sitä että sama huono argumentti tulee esiin, uudelleenlämmitetään, siihen viitataan epäsuorasti kritisoimisen jälkeen tai sitten sama virhe toistetaan "uudessa paikassa" perusvirhe säilyttäen. (Jostain syystä etenkin homeopaatan kohdalla tätä näyttää tapahtuvan paljon.) Toistossa teho syntyy siitä että jossain vaiheessa reaktio on kenties pitkä arugmentointi. Viidennellä kerralla ei enää motivoi selittää vaivalla samaa - etenkin kun mitään vakavaa reaktiota ei argumentoinista ole, eli sinua ei oikeasti kuunnella tai oteta vakavasti, joten miksi edes välittää. Homeopaatti onkin sitten yllättäen pahoillaan ylimalkaisesta kohtelusta joka tulee siitä yksinkertaisesta tosiasiasta että hän sattuu olemaan epäluova paskojen argumenttien kliseekerhon toistoharjoitteiden suurmestarin ykköspapukaija. Jokainen kerta toistossa esitetään kuin se olisi ensimmäinen kerta ja skeptikko arvioidaan ottamatta tämän argumentaatiohistoriaa huomioon.

Itse asiassa tämänlaisen keskustelukentän perusasetelman virittämisen esiintyminen tarkoittaa käytännössä myös sitä että pseudotieteilijä joka kinaa skeptikon kanssa ei käytännössä koskaan halua keskustella tai varmistella onko hän tehnyt jonkun virheen. Kysymys on julistamisesta. Näkyvyyden saamisesta. Mainonnasta. Oman egon tuomasta ylivertaisuudesta jolla ojennetaan niitä idiootteja tiedeuskovaisia. ; Pohjimmiltaan skeptikoiden asenteet onkin usein sovellettu osaksi nihilaatiostrategiaa. Tämä on uskonnollisille lahkoille tyypillinen strategia, jossa kritiikin sisältö on irrelevanttia koska kritiikin ilmestyminen ennustetaan ja sen nähdään olevan todiste siitä että skeptikko on väärässä ja itse oikeassa. (QED perään ja MOT.)

Nihilaatiosta klassinen esimerkki saadaan siitä miten Jehovan Todistajat hankkivat itselleen uskottavuutta nihilaatiostrategialla selittämällä käännytettävälle, että Saatana haluaa vastustaa Jehovan Todistajiin liittymistä ja siksi joku sukulainen tai muu epäilijä tulee kommentoimaan jotakuta joka haluaa liittyä Jehovan Todistajiin. Näin kaikki kritiikki - joka johtuu siitä huolesta että joku näkee kun ihminen on liittymässä lahkoon - muuttuu "todisteeksi". Toki ei oikeasti. Vaan ihmisten päässä. Totuus on tuolla ulkona, empiirisessä maailmassa, mutta valhe, se on ihmisten päiden sisällä. Useimmiten intuitioksi ja uskonvakaumukseksi naamioituna. Skeptikoiden kohdalla skeptikoiden reaktio nähdään aina joksikin joka osoittaa että itse kritisoitu asia oli relevantti. Asian vastustaminen on tietysti "tiedeuskoa" tai "tiedeuskontoa". Kun on  ennustettu että suuttuu skeptikko, koska hän on lukkiutunut johonkin rajoittuneeseen maailmankuvaan, niin ei pidä ihmetellä jos ihmisten päissä tapahtuu puolivoltti jossa jokainen kritiikki todistaa sen että oletkin oikeassa. Mitä kritisoidumpi, mitä useampi vasta-argumentti sille löytyy ja mitä useampi on mollaamassa ajatustaisi, sitä varmemmin olet oikeasti vain väärinymmärretty ja vainottu nero. Kyynel.

Pahinta ei oikeastaan ole edes tämä. Sillä skeptikko tottuu tähän kehään. Se toistuu niin monta kertaa että siihen ei tule yllättävyyttä. (Ja sitten ihmetellään jos porukat on joskus vihaisia. Minä ihmettelen että miten helvetissä eivät ole vihaisia. Paitsi minä, joka olen aina vihainen muutenkin. Mutta ei tästä sen enempää.) Pahinta on se, että skeptikko ajautuu omituiseen kehään joka alkaa jo aivan ensimmäisestä skeptikon lausumasta kommentista. Ja joka vain pahenee ajan mittaan. Kenttä toimi yksinkertaisella idealla "Jos asiaan ei reagoi, se kertoo siitä että argumentit olivat hyviä" Ja "jos asiaan reagoi, asian täytyy olla tärkeä - ja skeptikolla on maailmankuvallinen ragevaihde joka estää häntä ymmärtämästä totuutta."

Ja tämä pahenee jos olet koskaan vastannut mihinkään niin että olet jäänyt mieleen. Itse olen huomannut olevani omituisessa tilanteessa jossa on ikään kuin pakko vastata koska on niin usein vastannut. Nimittäin jos ei vastaa, niin sitten käy niin että joku sanoo että "tuo on aina kommentoinut, joten se että hän ei reagoi tarkoittaa että argumentit ovat erityisen hyviä." Kehää ei voi katkaista kun siihen on kerran liittynyt. Skeptikko on vähän kuin "Hotel Californiassa", jonka viimeinen säkeistö muistuttaa "You can check out any time you like / But you can never leave!"

Kehystämisvaikutus ; Onko normaali kristillisyys äärikristillisyyttä?

"Kotimaan" äärikristillisyysartikkelin saamat kommentit ovat erikoista luettavaa. Ne jäävät veivaamaan sitä mitä "ääri" oikeastaan tarkoittaa. "Aika useissa konteksteissa etuliite "ääri-" on semanttisesti vuotava tai jo tyhjentynyt. Se toimittaa lähinnä kirjoittajan sille sälyttämää tulkinnallisen vihjeindikaattorin tehtävää. Se kuuluu toiseuttavan kielen välineistöön; ei me, mutta nuo muut." ... "Ongelman ydinhän on että meillä on kirkon rinnalla, ei sisällä, herätysliikkeitä jotka pitävät oikeutenaan sanella tulkinnat. VL ei hyväksy piispan antamaa synninpäästöä, SLEY:n virkakäsitys papista Kristuksen henkilökohtaisena edustajana, Kansanlähetyksen vaatimus rikkoa lakeja ja evlut kantaa vähemmistökysymyksessä. Kaikki nämä de fakto kävelevät kirkon yli." ... "Kaikki kirkon sisällä toimivat herätysliikkeet on hyväksytty myös kirkon lähetysjärjestöiksi. Miksi joidenkuiden on niin vaikea heitä suvaita? Olen sitä mieltä, että kirkon sisällä ei toimi yhtään lahkoa. Yipäätänsä lahko on halventava nimitys, jota luterilaiset ovat käyttäneet vapaista suunnista." ... ""Ääri" on tilastollinen ilmiö. Ihmisjoukon enemmistön mielipide muodostaa aina keskiönä pidettävän vertailunormin ja mitä enemmän vertailun kohteeksi valittu mielipide poikkeaa keskiöstä, sitä "ääremmästä" mielipiteesta on kyse. Jos etsii yhtymäkohtaa viimeviikkojen tapahtumiin, voisin olla 100% varma, että vitoslaisten näkemys kristillisyydestä ei edusta suomalaisten kristittyjen konsensusta vaan on siitä aika kaukana." ... "Mikä siis on se oppi, johon uskonnon harjoittajien enemmistö on sitoutunut, jos se ei ole tuo Särkiön mainitsema evlut kirkon oppi. Ja mitä tarkoitat tässä "uskonnon harjoittajilla"? Minulle tuo tarkoittaa aktiivista harjoitusta."

Tässä kohden taustalla tulee täsmälleen samantapaista mietintää mitä on pakko käsitellä silloin kun aiheena on objektiiivinen moraali jota oikeutetaan luonnollisuuteen vedoten. Esimerkiksi voidaan nähdä että homoseksuaalit ovat tilastollisesti vähemmistö, mutta onko se sama asia kuin "luonnottomuus"? Missä vaiheessa tilastopoikkeama ja asian vakavuus ovat sellaisia että voidaan kutsua "luonnonoikuksi" eikä pelkästään "omalaatuiseksi" tai "poikkeavaksi". ; Asiaa tietysti vaikeuttaa se, että tosiasiassa käsitteet elävät.

Tässä kohden itse korostan sitä että "ääri" on järkevälle/maltilliselle uskontokriitikoilla käytännön sanelema. Puheenparressa jossa ei eritellä "äärikristillisyyttä" kohdistuu yleensä koko kristillisyyteen ja tämä se vasta koetaankin pahana. Toisaalta tässä on ongelmana sekin, että kaikki uskontokritiikkikään ei ole maltillitsa. Ja sekin tykkää käyttää näitä "sallittuja puheenparsia". Ja tällöin merkitykset voivat muuttua häijymmiksi. Itselläni meni melko kauan aikaa naureskellessa sille että Jehovan Todstajat täyttävät paljon sivutilaa sen todistamiseen että he eivät ole lahko. Sosiologisessa mielessä heidän oppinsa kuitenkin nimen omaan täyttää lahkon määritelmän. Lahko on vallitsevista suuntauksista eronnutta, yleensä kooltaan pienempää ja kannattajamäärältään marginaalisempaa, uskonsuuntausta. Syynä on kuitenkin se, että käytännössä juuri kukaan ei mielikuvissaan tee lahkosta tämänlaista. Lahko -nimi on jotain jolla voidaan salakuljettaa negatiivisia konnotaatioita. Siksi Jehovan Todistajat irtautuvat sosiologisesti heihin aivan osuvasta "lahko" -nimityksestä. Lahko ei ole niin paha asia, mutta se käsitetään varsin karusti.

Karkeasti ottaen tässä vaikeutta herätääkin se, että kun toimijoita kritisoidaan äärikristityiksi, niin sanoja itse asiassa tarkoittaa eri asiaa kuin vastaanottaja. Ja tässä tapauksessa tilanne ei ole edes se, että ääri -nimen takana olisi välttämättä salakuljetettuja negatiivisia konnotaatioita. On vain korostettu sitä että vain harva kirkkoon kuuluva uskovainen jakaa tuollaisen näkemyksen jota vaikkapa Päivi Räsänen edustaa. Lukija tulkitsee ääri -termin negatiivisemmin. Ja näin ollen syntyy uskontokriitikon silmiin aivan pelleltä näyttävä tilanne jossa henkilöt ensin selittävät että Räsänen ei edusta kirkon kantaa ja jotka ovat seuraavalla viikolla korostamassa miten hänen sanomansa asiat ovat maltillisia eli nimenomaan kirkon kantoihin hyvin sopivia eivätkä mitenkään marginaalisia. Huvittavuus johtuu kuitenkin pääasiassa samasta mistä se hupi mikä syntyy kun tuijottaa uskonnon sosiologian "lahko" -määritelmää ja katsoo miten Jehovan todistajat kiistävät olevansa lahko. Syynä on se, että Jehovan Todistajia ei herjata lahkoksi sosiologiaan vaan arkipuheeseen viitaten. Käytössä on yhteensopimaton termistö ja huvittavuus on ero saman sanan kahden eri merkityksen välillä.

Puhtaasti dekonstruktiivisessa postmodernissa mielessä voidaan sanoa että "äärikristillisyyspuheessa" on kysymys epäonnistuneesta viestinnästä:
1: Äärikristillisyys -termiä käyttävä uskontokriitikko tekee viestintävirheen koska vastaanottajalla on käytössä eri sisältö samalle sanalle. Hän ei ota tätä huomioon ja siksi se, mitä hän tarkoittaa ja mitä muut kokevat hänen tarkoittavan ovat eri asioita.
2: Sanasta loukkaantuva kristitty taas tekee tulkintavirheen, koska hän ei ymmärrä sanojan kielipeliä yhtään sen sovittaa sen omiin sanomisiinsa. Ja värittää sanat oman maailmankuvansa mukaan. Heidän tulisi ymmärtää että sanoja käyttää omaa kielipeliään ja että tosiasiassa jos oma sanasto on erilainen, sen laittaminen viestiin on suoraa olkiukottamista ekvivokaatiota soveltaen.

Molemmat virheet ovat aivan luonnollinen osa vähänkin filosofisempaa "monikulttuurista" - tai ainakin "monialakulttuurista" - keskustelua. Mutta en haluaisi jättää tätä pelkästään tähän. Sillä se olisi aivan liian postmodernia. Sen sijaan haluan korostaa, että kysymyksessä on psykologinen ilmiö. Ilmiö nimeltä kehystämisvaikutus.

Ylläoleva kuva on klassinen illluusio. Siinä punaiset ympyrät ovat samankokoiset. Mutta ne koetaan eri tavoin koska niitä ympäröivät mustat ympyrät ovat erikokoiset. Kehystymisvaikutus on siitä erikoinen illuusio, että se toimii hyvin monissa erilaisissa konteksteissa. Se onkin sateenvarjotermi jonka takana on muutakin kuin pelkästään visuaalisia illuusioita joissa esineiden koko hämärretään kontekstilla. Oleellista on, että viitekehys voi olla myös kielellisessä keskustelussa. Ja niiden avulla voidaan vaihtaa kontekstia niin että viestin tulkinta ohjautuu hyvinkin tarkasti viestin välittäjän haluamalla tavalla.

Kehystämisvaikutuksen jännittävyys onkin se, että se esiintyy monitasoisesti, jopa hierarkisesti; Voidaan jakaa karkeasti niin että (1) Asioilla on ulkoinen viitekehys, se missä asiat esitetään. Tälle tasolle retorinen kielenkäyttö asettuu. Taitava manipuloija voi vaikuttaa toisten tekemiin tulkintoihin hyvinkin suuresti. Tämä tapahtuu kontekstin valinnalla ja korostamisella. (2) Toinen viitekehys on ihmisen sisällä oleva, yleensä maailmankuvan ja henkilökohtaisen kokemuspiirin sävyttämä. Tässä oma elämyspiiri ja oletusket säätävät sen mikä on normaalia, mikä suurta ja mikä pientä. (+) Lopullinen näkemys syntyy näiden vuorovaikutuksesta.

Esimerkiksi itse tunnen hyvin lintuja tavalliseen ihmiseen rinnastettuna. Mutta ornitologian harrastajat ovat paljon minua pätevämpiä. Olen siis hyvä ja huono aina kontekstin mukaan. Kysymys on tavallaan vain siitä onnistunko ällistämään yleisön". Viitekehys on ratkaisevaa. Eikä tosiasioita edes tarvitse vääntää mihinkään poikkeavaan muotoon.

Esimerkiksi äärikristillisyydestä puhuttaessa voidaan:
1: Tehdä ääriliikkeiden konteksti terrorismiin. Tällöin äärikristillisyys olisi hyvin harvinainen eikä yhteiskunnallisesti kovin relevantti asia. Uskovaisen kannattaa käyttää tätä, etenkin jos muu uskontokritiikki haukutaan lyttyyn siksi että korostetaan että valtaosa uskovaisista on leppeitä. Tällä estetään laajamittainen moite. Ja sitten jos kohdentaa kritiikkiään muualle, tämä nihiloidaan korostamalla että eihän ne mitään terroristeja ole. Tämä toimii taatusti uskonveljiin, sillä perspektiiviharhalla on helppoa manipuloida muita ja itseäkin. Tässä ei vain pidä sitten ihmetellä jos vastapuoli loukkaantuu tai ei ota sinua vakavasti. Sillä tämä vaatii hyvin suuren muutoksen kielipelin tulkintaan. Juuri sillä tavalla jossa korostetaan tulkintavirhettä, jolloin uskova kertoo uskontokriitikolle lähinnä sen että hän on kritiikkiä vastaanottamaan kykenemätön ääliö joka ei osaa kuunnella mitä toinen sanoo vaan vääntää niistä ihme juttuja.
2: Ääriliikkeitä voidaan verrata kansan keskiarvoon. Vain hyvin harva käy kirkossa vaikkapa kerran viikossa. Tällöin aktiivinen kirkossakävijyys leimautuu helposti "hihhuliksi". Tällöin ääriliikkeet ovat hyvin relevantti ja suuri asia. Sen ainut ongelma on siinä, että se jättää uskovaiset aika ikävään puolustuskyvyttömään tilanteeseen. Sillä heillä ei oikeastaan ole keinoja kiemurrella millään tosiasioilla pois tästä statuksesta näinä maallistuneina aikoina. Ei siis pidä ihmetellä jos he loukkaantuvat.
3: Toisaalta ääriliikkeitä voidaan kontekstoida kirkon aktiivikävijöihin, jolloin se on melko marginaalinen mutta toisaalta myös mukanaoleva ja kritiikiltä varsin suojassa oleva ilmiöpiiri.

Joku voisi ajatella että kolmas vaihtoehto on asiallisin. (Ja itse kannustan sen käyttämiseen.) Mutta tosiasiassa se, että jumiutuu mihin tahansa näistä on virheen tekemistä. ; On toki selvää että uskovan kokemuspiiri on uskovaisten keskuudesta. Ja koska aktiivisia uskovaisia on vain vähemmistö ihmisistä, kokemusmaailma keskimääräisestä on aivan erilainen kuin jos elettäisiin tapauskovaisten kirkkoon kuuluvien kanssa. ;  Äärikristillisyydessä kysymys on tavallaan pohjimmiltaan siinä että mitä on normaali kristillisyys : Onko se sitä että passiivisesti "uskoo omalla tavallaan" ja käy konfirmaation ja häät ja kirkossa alle kerran vuodessa. Vai onko uskonnossa vyötasot jotka pitää ansaita suorittein kuten kirkossakäymisin. ; Molemmat tulkintakehyket ovat mahdollisia. Mutta jumittaminen vain omaan kenttään estää vastapuolen ymmärtämisen täysin. Ja oikeasti. Asiallinen keskustelu vaatii sitä. Ja itse asiassa jopa astetta repivämpi ja kilpailuhenkisempi debatti perustuu sille jännittävälle asialle että asiallisen kritiikin tekeminen vaatii vastapuolen argumenttisisällön hahmottamista ; Vastapuolen olkiukottaminen ja mustamaalaaminen retorisin keinoin on jotain jota käytetään vasta kun parempia keinoja ei ole. Eli se on "häviäjän tie".

Sillä se, mikä pitää tajuta on se, että eri intressit värittävät termejä. Ja jos et huomioi sitä mitä sanoja tarkoittaa käyttäessään termiä, et voi ymmärtää mitä hän tarkoittaa. ; Karkeasti sanoen linjama näyttääkin olevan se, että asiallisen uskontokritiikin piiri joutuu tuottamaan uusia termejä, koska aiemmat asialliset termit muuttuvat uskonbashaaijien käsiin, ja ne sävyttyvät negativiisesti ja alkavat käsittelemään koko uskontoa ilmiönä. Näin onkin niin että aluksi termi käsittelee "irrelevanttia marginaalista uskonosaa" ja pian se onkin sitä että "kaikki uskovaiset niputetaan kätevästi yhden herjaavan termin alle". Ja sanan muoto ei ole muuttunut matkan varrella pätkääkään, ainoastaan sen sisällöt ovat.

Jokainen ohipuhuja on hävinnyt. Siksi on terveellistä muistaa eräs asia ; Ihminen on keskimäärin häviöllä 50% käymistään kinasteluista. Jokainen tietysti ajattelee että hän on oikeassa, mutta tosiasiassa miten voi ottaa opiksi virheistään jos ei myönnä niitä joten ihminen joka ei myönnä virheitään on häviöllä keskimäärin useammin kuin ne toiset. Ja sitten jos tapahtuu erimielisyyttä kehystämisvaikutuksen ja kielipelien ymmärtämättömyyden kautta, niin kaikki ovat väärässä joten tosiasiassa keskimäärin ihmiset ovat keskimäärin väärässä useammin kuin 50% ajasta. Tämä on se lohdullinen oppi jonka haluan sanoa ratkaisuksi riitelyyn siitä mikä on äärikristillisyyttä. Olette ihan kaikki ihan täysin väärässä kunnes tajuatte missä merkityksessä ja kenelle "äärikristillisyys" -sanaa käytetään.

Vilpittömien apostolien seuraamo

"Syvemmältä" -blogin kirjoittaja kaipaa selitystä ateistejen (ja ilmeisesti muidenkin uskonnottomien) suhtautumiseen apostoleihin. "Minua on askarruttanut pitkän aikaa sellainen kysymys, että miten kristinuskon hylkäävä suhtautuu opetuslasten todistuksiin?  Siis niihin, joissa kerrottuihin tapahtumiin ottivat konkreettisesti osaa ja minkä totuudenmukaisuuden tähden he kuolivat.  Ottaessani asian esille kyseiset tahot vaikenevat pääsääntöisesti hyvin äkkiä, mutta jotain suhtautumistapoja olen onnistnut kaivamaan esille.  Ollessani itse ateisti olin yksinkertaisesti ajattelematta asiaa - usko ei ollut minun juttuni ja sillä sipuli.  Kysymys olisi kuitenkin ollut vaikea." Hän uskoo että ihmiset eivät usko mihin tahansa satuihin. Hän moittii sitä että vedotaan Jeesuksen karismaan ja vastaaviin. Ne tuntuvat kirjoittajasta huterilta elleivät peräti mahdottomilta. Hän ajaakin melkoisen voimakkaan loppukaneetin. "Kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät usko opetuslasten joko puhuneen totta, tai sitten kuvittelevat näiden tulleen huijatuiksi, tai muuta vastaavaa.  Kumpaakaan edellämainituista selityksistä ei kuitenkaan tue ainutkaan järkevä peruste.  Käsillä olevasta todistusaineistosta voi rationaalisesti vetää vain yhden johtopäätöksen, eikä minulla ole riittävästi sokeaa uskoa sen virheellisyyteen hylätäkseni sen."
1: Eli näin "Tuomo-savoksi" hän sanoo että jokainen ateisti on denialisti -idiootti jolla on vikaa päässä, järjenkäytössä ja sydämessä. Tätä on turhaa peitellä kohteliain sanoin. Se on päätelmä, sisältö vastaava. Ja siitä ollaan vastuussa. Tämä on samanaikaisesti ohje tämän blogauksen ja tämän blogin lukemiseen. Se on myös muistutus siitä että vaikka moni mielellään kätkee kusipäisen asennevamman käyttämällä lieventäviä sanoja, tämä kuorrutus ei itse asiassa muuta sitä asiaa että kyseessä on asennevamma. Toimii siis molempiin suuntiin tämä huomautus.

Tämä kysymys on tullut vastaani melko usein. Itse asiassa kun vuosia vuosia sitten juttelin Pauli Ojalan kanssa, hän viittasi siihen että "Raamattua" levitettiin paljon. Hän piti tätä vahvana todisteena siitä että Raamattu on faktuaalinen. Itse korostin sitä että painosmäärä kertoo siitä että Raamattu on historiallinen lähde. Eli se on historiantutkimuksen kannalta aika luotettava. Se kertoo siitä että se on ollut kirjoitusajankohtanaan tietynlainen. Joten se on kiistatta tähän aikaan sidottu historiallinen dokumentti. Se auttaa hyvin tehokkaasti ajankuvan muodostamisessa -aivan kuten Harry Potter -kirjat auttavat tulevaisuudessa nykyajan ajanhengen kuvastamista.
1: Niitäkin on kopioitu paljon, se on tulevaisuudessa varmasti vielä vahvemmin historiaan sidottavissa kuin Raamatut. Sillä Harry Pottereista niitä kopioita on paljon enemmän, kiitos kirjapainotaidon. Harry Pottereissakin on myös oikeita paikkoja kuten Lontoo. Eikä tästä pidä vetää päätelmiä siitä että Tylypahka olisi faktuaalinen paikka.

Kun perushenkenä on se, että Raamattu on uskottava koska opetuslapset pitivät sitä tärkeänä, Ojala loukkaantui syvästi. Hän piti reaktiotani pilkallisena. (Mitä se kenties olikin, tähän en osaa sanoa mitään, olen aina niin pilkallinen, kuulemma.) Ja korosti että opetuslapset uskoivat vilpittömästi ja se on itsessään todiste.

Tarinavastaus = aina paskin mahdollinen vaihtoehto.

"Mythopoeian" arvio Philip Pullmanin teoksesta "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" näyttää että kysymykseen on vastattu. Vähintään siinä muodossa että reagointi olisi vastaus. Hän kritisoi tosin selityksen osuvuutta lujasti. Tämä ei sinänsä ihmetytä, koska itse dissaan Pullmanin ateistista kirjoitustapaa aivan yhtä paljon kuin Lewisin kristillistä kantaa. Olen siis tässä Mythopoeiaa kirjoittavan Koposen kanssa aivan samaa mieltä. (En tosin ole lukenut tuota Pullmannin teosta, vielä, mutta olen lukenut miehen fantasiakirjoja.) "Pullman on saavuttanut mainetta jonkinlaisena C.S. Lewisin negatiivina: molemmat miehet käyttävät kirjallisuuttaan tuodakseen julki näkemyksensä kristillisestä uskosta. Siinä missä Lewisin Narnia-sarja on tylsää allegorista evankeliumien uudelleenkertomista, Pullmanin tarinoissa katolisen kirkon edustajat ovat poikkeuksetta mustasydämisiä omanedun tavoittelijoita ja hyvikset kirkasotsaisia ateisteja."

Tosin kirjaa lukemattakin, sen mukaan mitä siitä on esilletuotu kyseisessä blogauksessa, huomaan että selityksen kritiikki ei ole kovin toimivaa. Asenteellisuus, joka on tekstissä toki aina vaivaavaa, ei kuitenkaan ole sama kuin se, että sen argumentti tai sisältö olisi huono tai sellainen jota ei perustella. Nimittäin sitä kritisoidaan asenteella "Epilogista käy ilmi, että Pullman tietää kristinuskon seisovan tai kaatuvan ylösnousemuksen varassa: jos se ei ole historiallisesti totta, putoaa kristinuskolta pohja pois. Odotusten mukaan Pullman siis käy ylösnousemuksen kimppuun ja rakentaa sen monesti nähdyn modernistisen juonikuvion, jossa ylösnousemus on huijausta. Jeesuksen ruumis varastetaan haudasta ja Kristus esiintyy ylösnousseena veljenään, jotta opetuslapset tulevien vuosisatojen aikana perustaisivat sen Kristuksen kaipaaman organisaation, kirkon. Tämä on kuitenkin historiallisessa kontekstissaan täysin päätön ratkaisu: miten kenelläkään olisi ollut motivaatiota kirkon perustamiseen ja miten kukaan voisi huijata opetuslapsia esiintymällä Jeesuksena? Pullmanin tarjoama selitys ylösnousemukselle on vielä järjettömämpi kuin perinteinen kristillinen yliluonnollinen selitys." Lihavoin lausunnon sen vuoksi, että tämänlaista arvioita ei voi ihminen tehdä tiedolla. Se ei ole perustelu, se on asennevamma. Jotta voidaan arvioida eri selitysten paremmuutta, ne pitäisi voida laittaa vierekkäin ja arvioida niitä keskenään. Nyt ei voi tehdä oikein muuta kuin moittia sitä että selityksessä on premissejä tai vastaavia. Selitys on toki far fetched enkä itse kykene ottamaan sitä kovinkaan vakavasti. But basicly, it sounds a bit like doable.

Mythopoieassakin ollaan samaa kantaa kuin "Syvemmällä" -blogissa. Itse asiassa itsekin pidän näitä tarinointiversiota varsin heikkoina. Huteruus ei kuitenkaan johda päätelmään siitä että yliluonnollinen selitys olisi yhtään laadukkaampi. Jeesus todistetaan ihmeillä. Tule parantamaan amputoituja rukouksella, niin uskomme paremmin kuin tuollaisilla sepeämisillä. Jos uskonne todella rakentuu yliluonnollisen uskomiseen, niin keskustelu käydään tuomalla tämä konsepti yhteiseen keskustelukenttään. Todistamalla että se yliluonnollinen on edes hutera, eikä vain jokin oletettu asia josta ei ole edes viitetodisteita.

Niissä on itse asiassa jo lähtökohtavirhe. (Itse asiassa jo tuossa kysymyksessä on lähtökohtavirhe. Se on se sama virhe mikä on siinä kun siihen vastataan huonosti.) Se nimittäin perustuu itsereflektioon ja siihen perustuvaan psykologismiin, mielikuvaan siitä miten ihmismieli toimii kuvataan ajattelemalla oman itsen toimintaa. Pullman kertoo tarinan omasta mielikuvistaan ja lähtökohdastaan ja se määrittää mikä on naurettavaa ja mikä ei ole. Samoin, kun olen toistuvasti tähän "apostolien vilpittömään uskoon on pakko uskoa ja Jeesus todistuu jo tällä"  -argumenttiin törmännyt, olen huomannut että asiallinen vastaus ei yksinkertaisesti toimi. Sillä vaikka viittaat psykologian tunnettuihin teorioihin jotka eivät ole edes mitenkään kontroversiaaleja, niin siinäkin tapauksessa sinua syytetään siitä että tarina ei ole uskottava koska se ei sovi selittäjän omaan skeemaan siitä mitä ihmiset voivat ja eivät voi tehdä.

Itsereflektion heikkous on siinä että yksilö ei ole kaikki ihmiset. Ei koskaan. Kun katsomme televisiota, saamme jatkuvasti törmätä ihmeellisiin vesseleihin joiden järjenjuoksu ei seuraa yhdenkään tervejärkisen ihmisen ratoja. Heitä yritetään usein tyypittää kahvipöytäkeskustelussa ties mihin. Ja tämä ei ole kovin toimivaa. Itse asiassa jopa profiloinnin kohdalla on ollut paljon asiallista kritiikkiä siitä että he sovittelevat selityksiään melko puutteellisesti.

Olenkin, kuten blogini ahkerammat lukijat ovat huomanneetkin, korostanut sitä että anekdootti ei ole minkäänlainen maailmankuvan totuuden mittaamisen kannalta merkitsevä seikka. Oikeudessa asti silminnäkijätodistukset ovat aina paljon vähempiarvoisia kuin mitä arkijärjellään menijät uskovatkaan. Tarinoihin tulee lisäksi puutteita. Ja ennen kaikkea ne eivät asetu oikein minkäänlaisen asiallisen kritiikkiketjun alle. Pulmannin suurin ongelma ei siis ole edes se, että hänen näkemyksensä on far fetched. Vaan enemmänkin se, että hän rakentaa anekdootin jonka todennäköisyyttä on mahdoton testata ja arvioida. Anekdootilla on arvo jos ja vain jos siinä on testi jonka avulla tarina voidaan falsifioida. Pullmannin kirjassa tälläistä ei luonnollisesti ole eikä tule. Joten anekdootin suurin ongelma on oikeastaan vain se, että se tuntuu far fetchediltä. Se on oikeasti arationaalinen, järkevän keskustelun ulkopuolella oleva, vakuuttamisen retorinen muoto. Se, että perustelu ajatuuu tämänlaiseen on siis enemmänkin todiste siitä että ollaan epätoivoisia kun tämän parempaa ei ole. Siksi sekä Pullmannin tarinan että Jeesuksen apostolien kohdalla asiat turhan vakavsti ottavilla on mielstäni ongelmia. (Menkää hoitoon! Tai edes pois!)

Itse olenkin vähän etääntynyt siitä, mitä olen usein käyttänyt. Uskomisen sisältöä ei arvioida harhaluulon voimakkuudella, vaan esimerkiksi niillä kriteereillä joihin Pascal Boyer viittaa. En toki ole hylännyt taustalla olevaa kognitiotiedettä ja sitä että itsereflektion sijaan tehdään asiallisempia psykologisia tutkimuksia jotka kertovat mikä on ihmisille mahdollista ja mikä ei ole. Mutta se johtaa aina vain denialismiin. Koska tarina ei ole heistä uskottava silloinkaan kun se perustuu psykologiseen tietoon siitä mitä ihmiset tekevät ja eivät tee.

Tähän liittyen en tartu edes apostolien historiaan. (Minulla on tosin varsin konkreettisesti uskovaisten taholla hiljaisuutta herättävä argumentti aiheesta. Mutta se ei kuulu tähän.) Itse perustelen asiat mieluiten sillä, että ihmiset ovat konkreettisesti ja havaitusti tehneet jotain. Joten selvästi ihmiset tekevät senlaisia asioita.

Ensinnäkin taustalla on ajatus siitä että kuolema olisi jotenkin merkittävä asia.

Kun asiaa miettii, voi huomata että tämä koskee ehkä joitakuita ihmisiä. Mutta että poikkeuksia tähän on niin paljon, että olisi syytä punnita mietteitä uusiksi. Esimerkiksi jo itsemurhaterroristit ovat tietoisia kuolemastaan. He eivät ole saaneet mitään tieteellistä tai muutoin konreettista todistusta Jumalansa olemassaolosta. He vain uskovat siihen. Silloinkin kun ovat islamilaisia. En yksinkertaisesti kykene ottamaan vakavasti sellaisia ihmisiä, jotka pitäisivät islamia tämän itsemurhaan kykenemisen vuoksi jotenkin uskottavampana kuin vaikkapa uuspakanoita jotka eivät itsemurhaa suostu tekemään vaikka kuinka pyytäisi. (Esimerkiksi se, että minut saisi tekemään itsemurhan ei vaatisi edes kovin paljoa. En tarvitse tähän edes mitään uskoa yliluonnolliseen.)

Marttyreita tulee itse asiassa kaikkina aikoina, nykyaikanakin, usein. Ja kaikki heistä eivät ole kristittyjä. Ateistien marttyyri taitaa olla Bruno, jonka nimi toistuu ainakin Enqvistin ja Valtaojan uusimmissa kirjoissa. Itsemurhan ovat tehneet ainakin Hale Boppin taakse avaruusaluksen uskoneet Heavens Gatelaiset. Sen perustanut Applewhite ei vaikuta edes kovin karismaattiselta veikolta, ja siitä huolimatta hän onnistui rakentamaan kultin. Kultti teki itsemurhan. Mistään aggressiosta ei ollut kyse, vaan lahkon jäsenet asettuivat siten että heidät olisi helppo kuljettaa ruumishuoneelle. Pyytelivät jopa anteeksi vaivaa. He uskoivat että liharuumista ei enää avaruusaluksella tarvittaisi.

Toisaalta tausalla on usein ajatus siitä että ylösnousemustarinat ovat lähipiiristä ja tämä tarkoittaa että ne eivät olisi keksittyjä.

Tässä kohden en sano mitään muuta kuin nimen Carlos Castaneda. Se on tässä kohden nimittäin aivan oleellisesti samanlainen vastaesimerkki, kuin mitä Muhammad on Josep Smithille. Nimittäin sekä islamilaiset että mormonit uskovat, että heidän perustajansa koulutuksen puute on todiste siitä että kirja ei ole voinut syntyä muuta kuin Jumalisessa johdatuksessa. Tämä on toki lähtökohdiltaan hieman halveksiva kaikkia itseoppineita putkimieskvanttifyysikoita kohtaan (joilla on nerokkuutensa vuoksi taskussaan aina maailmanselitys Kaiken Teoria jota kuulemani mukaan vain tälläinen asennevamma estää ottamasta vakavasti). Kumpikin uskoo kovasti omaan profeettaansa, mutta vastapuolelle se ei anna uskottavuutta. (Mikä kertoo että kyseessä ei ole argumentti.)

Carlos Castaneda nimittäin on ylösnoussut kuolleista. Tai tarkalleen ottaen, hän olisi kuollut valonvälähdyksessä tavalla jossa hän nousee korkeammille ylösnousemuksen tasoille. Tämä ylösnousemus oli hänen opissaan ja hän esitti jopa että jos hänen seuraajansa pitäisivät häntä kädestä ylösnousemuksen aikana, hekin voisivat samalla nousta ylemmille olemisen tasoille. Castanedan kuolema ei lopettanut uskomusta. Päin vastoin, sitä puolustetaan hyvinkin tiukasti. Sitä kannattavat etenkin Castanedan lähipiiri. Tämä ei tietysti yllätä, koska tosiasiassa kun uskonjohtaja tekee kultin tahi lahkon, hänen kuolemansa jättää valtatyhjiön joka on varsin haluttava paikka kenelle tahansa systeemissä jo sisällä ja johtopaikassa olevalle. (Ja miksei muillekin yritteliäille.) Tosiasiassa jo se, että on porukka joka kulkee ympäriinsä tekee tämänlaisen tilan olemassaolevaksi.

Itse asiassa kun katsotaan lahkojohtajien kuolemia, on ajatus kuoleman erikoislaatuisuudesta yleinen. Syynä on tietysti se, että uskonnoissa on tavallisesti suhde yliluonnolliseen ja kuolemanjälkeiseen. Itse asiassa tunnetaan että uskomusjärjestelmät eivät romahda vastaesimerkkeihin. Viidennen päivän adventistit eivät hajonneet vaan vahvistuivat kun tiettyyn päivään liitetyt maailmanlopun ennustukset eivät toteutuneet. Siksi heitä on olemassa tänäkin päivänä. Lahkojohtajan kuolema huutaa alamaisten lahkolaisten puolella selitystä. Koska muuten se voisi hajota. Hierarkiassa ylemmät keksivät jotain ja koska he ovat lähipiiriä, he voivat kaupata tämän kaiken totena ja anekdoottina. Tämä on kristinuskon kannalta merkittävää, koska tosiasiassa ei ne Jeesuksen lähipiirin apostolit "niin paljoa tehneet", Raamatussa tilaa saavat marttyyrit ja esim Paavali jotka eivät olleet näitä silminnäkijöitä vaan jotka enemmänkin uskovat näiden silminnäkijöiden anekdootteihin. Uskaltautiivat saarnaamaan, kuten jokainen lahko tekee johtajansa kuoleman jälkeen.

Paavali naulittiin tosin hänetkin ristille. Tämä tuskin oli hänen tavoitteenaan, uskoi selviävänsä hengissä hän. Lahkojohtajaksi noustaan myös väkivallan ja uhan aikoina. Al Qaidan ei tarvitse pelätä olemassaolon lakkaamista siihen että Osama bin Laden ammuttiin. Se ei kaadu, koska tälläisiä asioita ei yksinkertaisesti tapahdu. Väkivallan uhka ja johtajien tappaminen itsessään ei lopeta ihmisryhmittymiä. Pikemminkin päinvastoin. Joku asettuu mielellään tulilinjalle - joko vallan vuoksi tahi vilpittömyyttään tahi muuten vain. (Kuoleminen ei ole niin iso asia. Oikeasti.)

Waltarin "Sinuhe egyptiläinen" ei toki ole faktaa, mutta siinäkin kerrotaan faaraon kuolemaan liitetyistä yksityiskohdista. Ihmiset kertoivat tarinoita kuolemaan liittyvistä asioista. Vaikka he eivät itse ole edes olleet paikalla, he esittävät läsnäolleen näkemyksestä kertomuksia. ~ Onhan toisaalta Darwinin kuolinvuoteella tehty kääntymyskin, kreationistiklisee, perustunut siihen että Darwinin lähipiirissä ollut henkilö joka ei ollut kuolinvuoteen lähelläkään on väittänyt että näin tapahtui. Hän ei sido itseään paikkaan eikä sido kääntymystä muutenkaan mihinkään dokumenttiin. Ihmiset kertovat  toisten ihmisten kuolemasta paskaa. Ja vain aivan vitusti. Jeesuksen kohdalla tämä on relevanttia koska roomalaiset iskivät Öljymäelle ja tämä hajotti apostolien seuran yhteyden. Porukka hajaantui kun pelästyi. Itse asiassa tätä kuvaa myötäillään itse teoksessakin, esimerkiksi Pietarin kieltäymyksessä hän oli indiivinä eikä osana apostolien tiivistä ydinjoukkoa.

Vilpitön pitää olla koska valehtelu on syntiä.

Anekdootti taas on tässä helppo tapa saada julkisuutta. Esimerkiksi Jehovan Todistajien "pääsiäisbileissä" käyneenä korostan että heillä on käytössä ehtoollisen kaltainen rituaali. Mutta sitä leipää ei saa ottaa koska se on tarkoitettu vain niille jotka pääsevät 144 000 joukkoon paratiisiin. Muuthan ovat maanpäällä, vähän niinkuin vain tavallisemmin liharuumiseen henkiin herätettyinä. Tätä ei  testata ja se perustuu henkilön omaan tunteeseen. Näiden kyseenalaistamista ei pidetä asiallisena, se on teologisen korrektiuden mukaan epäsopivaa, koska seuran teologian mukaan tämänlaisen huijaaminen olisi pahin mahdollinen vale. Ja että Jehova rankaisee siitä. Kuitenkin käytännössä Jehovan Todistajien keskuudessa kiertelee varovaisia huhuiluja siitä että "onko se ja se" aidosti nouseva. Esimerkiksi helluntailaistausta nähdään riskinä. Helluntailaisuuteen kun tämänlainen oman itsen korostaminen kuuluu Jehovan Todistajien mielessä oleellisesti. Anekdoottien valehtelun ja vilpittömän mielen kohdalle on määritelty hirveät kiellot, kaikki tietävät että tarinointi on epäluotettavaa tai ainakin sitä ei voi tarkistaa joten ne ovat perustaltaan epävarmoja. Niihin vetoaminen toimii silti tehokkaasti koska kukaan ei uskalla nostaa epäilyä kovemmalle tasolle. Se on vain sellaista pseudonurinaa jota kuulee sivupöydissä kun yksilöillä ei ole parempaa tekemistä kuin juoruta toisista.

Kokonaisuus on kompositio.

Väitänkin että ylläolevat elementit muistuttavat siitä että on aivan täysin mahdollista, eikä ollenkaan irrationaalista ainakaan, nähdä että apostolit ovat erehtyneet tai valehdelleet tai että tarinat ovat kertomaperinnettä. Ihmiset voivat tehdä juuri tuonlaisia asioita. Se ei ehkä sovi mielikuvaan joka ihmisillä on rehellisistä vilpittömistä ihmisistä. Mutta rehellisesti sanoen se on näiden ihmisten ylenmärääistä sinisilmäisyyttä - joka on tosin siitä kannustavaa, että se kummunnee heidän itsereflektiostaan, eli se heijastaa sitä että nämä yksilöt ovat itse hyviä ihmisiä. Valitettavasti moni ihminen ei ole. Ja heille uskontojen perustaminen tuntuu olevan jonkinlainen harrastus.

Monet kulttijohtajia seuraavat ihmiset uskovat heidän vilpittömyyteensä koska he eivät itse valehtelisi sellaisista asiasta. Osa seuraa vallan vuoksi ja valehtelee. Yksittäisiä motiiveja ei ole syytä eikä edes tarpeen lähteä erittelemään tätä tarkemmin. (Argumenttini ydin on siinä että tämä vaatisi psykologiaa joka on arvon kristityille automaattisesti by definition "epätyydyttävä ja hutera" kun se ei sovi heidän minäkuvaansa ja maailmankuvaansa kun se antaa epämiellyttävän tuloksen ja kaikkea. Tässä argumentissa riittää että tiedämme mitä voi tapahtua.) Se, miksi nykymaailmassa uskonnoissa on vähemmän marttyyrikuolemia johtuu lähinnä siitä että on maita joissa ei isketä hengiltä mutta joissa on näkyvyyttä. Näissä uusia lahkoja putkahtelee säännöllisesti koska mainostaminen on helppoa ja vainoa on vähän. Näin sikiää skientologien kaltaisia järjestöjä joissa ei kuolla marttyyreina koska tälle ei ole tarvetta. (Jos skientologiassa olisi tarvetta, niin luultavasti lentelisi kyllä omien jäsenten veri heillä. Rehellisest sanoen kammottava järjestö on se.) Sitten on maita joissa vainotaan, ja joissa myös syntyy ties mitä. Näissä vain myös kuolee enemmän porukkaa. Niin että Kiinastakin saamme tietää vain jostain Falun Gongista. (Jota kannattavat ihmiset ovat todellakin valmiita kuolemaan.)

Kaikki uskonnot lähtevät kulteista ja lahkoista. Sillä uskonto kerää jäseniä, eikä yht'äkkiä synny jättimegauskontoja yhdessä päivässä. Pieni määrä toimii tietyllä rakenteella ja tämä muuntuu jäsenmäärän kasvettua muunlaiseksi uskonnoksi. Syntyy instituutio. Kristinusko oli Jeesuksen aikana ja sen jälkeen lahko. (Monien sen aikalaisten mielestä peräti juutalainen lahko.) Kristinusko on kompositio jonka osat ovat kaikista lahkojen toiminnoissa aivan tavallisia. - Kristinusko on siis ihmeellinen korkeintaan samalla tavalla kuin joku sairas narkomaani on ihmeellinen kun tällä on kaikki narkomaanien perussairaudet kun keskimäärin narkomaaneilla on vain osa narkomaanien perussairauksista. Se on helppoa nähdä tilastopoikkeamana joita saadaan ihan sillä että narkomaaneja on paljon. Kristinuskoja on tietysti vain yksi, mutta kultteja ja lahkoja sitten onkin ollut todella monia. (Ei siinä voi sanoa muuta kuin että käyttäkää vähemmän huumeita tai uskontoja.)

Näin ollen uskoisin että voidaan sanoa että ei tarvitse olla hoopo uskoakseen että alkukristittyjen kova usko olisi mikään todiste siitä että uskon kohde olisi sekin ns. totuudenmukainen. En haluaisi lähteä sille tielle että kristitty joka uskoo että näin on olisivat hoopoja. Sillä olen agnostikko. Kuitenkin näyttää että ihme on selityksenä melkotavalla ontto ja puutteellinen, sellaisella oletuksenvaraisella tavalla joka kertoo että tässä kohden on kysymys enemmän mielivallasta, premissienvalintahipasta, kuin mistään järkevästä totuudenetsinnästä. Usko tosin onkin sitä että uskoa ei etsitä, se väitetään omistetuksi. Usko on sitä että vääräoppisia kutsutaan sulkumielisiksi joiden pitäisi etsiä totuutta siitä uskovaisten jo hallussaolevasta uskosta. Sillä uskovainen tietää paremmin. ~ Esimerkiksi suoralta kädeltä Uskova tietää sen, onko kaksoisvelihuijaus todennäköisempi ja tieteellisempi ja parempi selitys kuin yliluonnollinen ihme. Heille "epätodennäköinen" ja "uskottava" on enemmän tunneasia kuin tosiasia. Ja sitten he vaativat muita hyväksymään, paitsi sen että asia on tunneasia eikä tosiasia, että alistumaan siihen että kysymys on juuri heidän ylivoimaisesta supertunteesta joka on aitoa toisin kuin muiden, kuten ateistien, agnostikkojen tai buddhalaisten deluusiot ja harhat.

---

Kirjoittaja on wannabe-kulttijohtaja, jonka toistaiseksi osallistujattomaksi jääneet hengelliset kurssit ovat olleet osallistujien mieleen - ainakaan valituksia ei ole kuulunut. Hänen henkisesti-jumalallisesti-annetun-spontaaneissa ajatuksenvirtamaisissa saarnoissaan aiheena voivat olla esimerkiksi Legot, My Little Ponyt sekä aivojen kaapiminen ulos nenän kautta. Samanaikaisesti.

Solutus

Esa Turkulainen viittasi siihen miten homoseksuaaleja Jeesuksella eheyttävä uskonnollinen "Aslan ry" on valitellut sitä että heidän järjestelmäänsä on soluttauduttu. Toisin sanoen eheytymisryhmiin on soluttautunut ihmisiä, jotka haluavat vain tietää mistä asiassa on kysymys. Aslanin nokkamies kuvaa tätä toimintaa paheksunnan sanoin "Maailmalla toiminta on saanut laajempaa tuhoa aikaiseksi. On uusi tilanne, että joudumme tällaisen kohteeksi. On ihmisiä, joiden motiivit ja päämäärät ovat työmme tuhoaminen ja häpäisy."

Asiaa on toki mutkistanut se, että mikään homoseksuaalien järjestö ei ole kannustanut tämänlaiseen soluttautumiseen. Tästä on tullut jopa sellaisia sävyjä keskusteluun että koko solutusasia olisi pelkkää uskovaisten salaliittoteoriointia. Ja että epäkiinnostavalle asialle halutaan mainetta valehtelemalla soluttautumisesta.

Tämä on kuitenkin väärin. Sillä soluttautumisia tapahtuu. Olen tehnyt niitä itsekin. Ja tunnen ihmisiä jotka ovat tehneet soluttaututmisia. Ne eivät ole järjestäytynyttä toimintaa, vaan sitä tekevät erilaiset ihmiset. Motiivi on yksinkertainen Esa Turkulainen osuu tämän motiivin ytimeen ; "He tulivat paikalle vain nähdäkseen mistä toiminnassa on kyse." Ongelmana tässä on se, että uskovaisten julistusstrategiat ovat pullollaan anekdootteja. Anekdootteja jotka ovat mainoksia uskontoon. Olisi kornia luottaa pelkästään "myyjän sanaan" joten on luontevaa ottaa asiasta itse selkoa. Tässä mielessä tehdylle solutukselle on itse asiassa toinenkin nimi. Se on "tutkiva journalismi".

Se ei toki usein ole hirvittävän laadukasta superlehtimiestoimintaa ja sitä kautta syntyy omakohtaisia anekdootinomaisia monesti kauhistelevia feelbad -kertomuksia. Tunnustankin että olen soluttautuneen kaverin kokemuksia kuunnellessa kauhistellut ja naureskellut esimerkiksi käytetyillä psykologisesti "ohjailevilla ellei peräti manipulatorisilla" narutuksilla ja kikkailuilla. Tämä ei aina ole kovin kypsää. Mutta se on vastapainoa niille kääntymiskertomuksille jotka nekään eivät ole kovin kypsiä älykkään ihmisen todisteina pitämiä asioita.

Ne ovat jotain joka on yhtä anekdootinomaista kuin ne positiivisetkin tarinat. Tämä muistuttaa koko anekdoottijärjestelmän onttoudesta ja kertovat että kenties asiaan löytyy se totuus näiden kahden välistä. Mutta jos tutkivan journalismin dokumentoi hyvin, voidaan saada todella ihmeellisiä huomioita järjestöjen toiminnasta.

Itse en kasvanut soluttautumiseen mitenkään itsestään. Oikeastaan voidaan sanoa että tässä on ollut onnea/epäonnea. Koska kävin lapsena esimerkiksi helluntaiseurakunnan kesäleirillä, sain kokea minkälaista on olla uskontopiirissä siten että sinua pidetään sisäpiiriläisenä. Olin leireillä toki nuori, mutta ei tarvittu kovinkaan kummaista järjenjuoksua jotta voitiin huomata että silloin kun kohteena oli joku jota vasta käännytettiin, olivat kerrotut asiat hyvin erisävyisiä ja eri tavalla kerrottuja. Näin pääsin ikään kuin omakohtaisesti oppimaan että "haluttu noviisiksi" status on oleellisesti erilainen kuin "jo mukana oleva". Ja usein tilanne ei ollut nimenomaan niin kuin "noviiseille" selitetään. Eli että uskonelämä kohenee järjestöön liittymisen jälkeen. Tosiasiassa tilanne olikin yleensä karkeasti ottaen se, että noviisia ylempänä mukavuusasteikolla kohtelussa ja oloissa ovat vain järjestöjen johtajat.

Tämä ero on mielenkiintoinen, se ei aina kerro epäreiluudesta tai vääryydestä tai epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta se on aina mielenkiintoinen. Ja joskus se on myös varsin karmiva todistus epäreiluudesta. Näin esimerkiksi nuoren tytön "Pyhän hengen saaminen" lasten uskovaisleirillä on jotain jota ei hevin näytetä uskontuloon halukkaille. Ihan siitä syystä että se kuulostaa psykoosilta, näyttää psykoosilta ja joskus jopa haisee psykoosilta. Tämänlaisten salailu on kuitenkin erittäin oleellista esimerkiksi silloin kun mietti että onko tämä helluntailaisuus ihan varmasti sitä mitä minä elämältäni haluan. Haluanko todella kieriä lattialla, kuolata, huutaa Jeesusjeesusjeesus. Ja että kaikki katsovat vierestä ja kehuvat että miten hienoa kun tuo sai sen tosi uskon.

En voi väittää että tämä ei olisi opettavaista.

Kun mukaan laittaa vakavasti yrittämäni kokeilut jotka paljastuivat sekoiluiksi joissa ei tullut hyviä kokemuksia, oli luontevaa irtauttaa itsensä. Asioita voi kokeilla ihan vaan tietääkseen mistä ilmiöissä on kysymys.

Voinkin sanoa että tuskin mikään järjestö on yhtä mukava soluttauduttava kuin Jehovan todistajat. Heitä on ympäri maailmaa, joten heillä on kulkua kaupungista toiseen. He eivät tarkista henkkareita tai omista täydellistä jäsenrekisteriä. Valvonnassa on siis soluttautumisen kokoinen aukko. Kun tutustuu talon tapoihin ja perinteisiin, kykenee näyttelemään eri kaupungeissa tai eri tyypeillä eri rooleja;
1: Esimerkiksi olen käynyt Jehovan todistajien ihan normaalin eri askelista koostuvan koulutusprotokollan mukaisella vierailulla. Tämä kohtelu on yksi kohtelu.
2: Jos sen sijaan spontaanisti pulahdat paikalle ilman että sinulla on koulutusprosessia tiettyyn askeleeseen mukana ja tätä kouluttajaa mukana, niin suhtautuminen on toinen.
3: Jos teeskenteket olevasi toisesta kaupungista oleva jäsen, tämä on kolmas kohtelu.
4: Jos teeskentelet avoimesti olevasi luopio, tämä on neljäs kohtelu (jota en suosittele kokeilemaan ellei sinulla ole erittäin kovaa pokkaa ja rohkeutta.)
5: Jos teeskentelet olevasi katuva luopio, on kohtelu viides.

Tämäntyyppiset eri vaihtoehdot kertovat paljon olennaisia asioita. Uskoon koukuttamisen metodit ovat jotain jossa voidaan nähdä erilaisia piirteitä, kuten siitä miten kovasti ja vapaasti aiheesta keskustellaan ja onko tekstit prosessoitu siten että kannustetaan omaan ajatteluun vai vastauksen lunttaamiseen paperista. Uskoon kuuluvien kohtelu on yleisesti ottaen mukavaa ja siksi etenkin "noviisien" kohtelu on epäoleellinen kysymys. Yksikään paikka ei ole heille karu. Sen sijaan osa järjestöistä voi olla karu varsinaisille jäsenilleen. Jehovan Todistajat ei ole yksi näistä. Ongelmat kasautuvatkin enimmäkseen siihen että
1: Koulutus muistuttaa manipulointiprojektia. -Jo lähtökohta jossa on useampi ihminen joka tulee auktoriteetiksi kaikista intiimeipään paikkaasi (kotiisi, ei sinne, you moron) on eräänlainen hellävarainen vallanottotempaus. Ylivoima sekä opettajan arvovallassa että lukumäärän runsaudessa rikkoo sen yliaseman joka kodissa normaalisti on.
2: Luopioita ei kohdella kovinkaan kivasti.

Väitän että tämänlaiset pienet kokemukset kertovat järjestelmästä vain aivan helvetin paljon. Se kertoo sen että järjestelmä ei ole järjettömän huono ja epäeettinen. Mutta että mistään hirmu mukavasta ja superhyvien ihmisten kerhosta ei todellakaan ole kysymys.

Näiden soluttautumisten kohdalla kysymys onkin monin paikoin mielenkiintoinen. Niiden estämishalu on jo itse asiassa itsessään huono piirre. Se vihjaa siihen suuntaan että ei ole halua olla avoimia ja testattavia. Kun järjestelmä on avoin ja haluaa olla mahdollisimman luotettava, se nimenomaan kannustaa solutukseen. Tämän vuoksi esimerkiksi kaupoissa käytetään palveluiden tutkimisessa ns. "mystery shoppereita". He tekevät valeasiakkaana ostoksia jotta voivat tutkia palvelun ripeyttä. Jos he ilmottautuisivat tarkastajiksi, heitä kohdeltaisiin hyvin. "Mystery shopper" valmistautuu siihen että hän voi saada huonoa palvelua. Ja sitten tämän epäonnistumisen tiedot voidaan käyttää opettavaisesti tilanteen korjaamiseen.

Sen sijaan uskonnollisten järjestöjen kohdalla tilanne on hieman erilainen. He pitävät paljastuksia ja negatiivista julkisuutta tuhoavana voimana. Ja monesti haluavat nimenomaan vastustaa soluttautumisilmiötä hyvin voimakkaasti. Tämä näyttää kuitenkin salailuhalukkuudelta.

Toki soluttautumisessa voidaan nähdä pieni epäeettisyyden siemenkin. Onhan esimerkiksi sikatiloille murtautuminen selvästi "sopivuuden harmaalla rajalla". Uskonnot eivät kuitenkaan yleensä korosta olevansa yksityisomistusta tai yksityistilaisuuksia. Päin vastoin, Jehovan todistajillekin kelpaa likimain kuka tahansa uudeksi jäseneksi. He värväävät heitä randomisti ovelta toiselle, joka kertonee siitä miten vähän (ei yhtään) he valikoivat jäsenistöönsä haluavia. Mutta vaikka tämäkin on mukana, niin sikatilojen selvästi rikollisena nähtävä aktio on myös monin paikoin opettavainen. Ei välttämättä koko totuus, koska koko sikatilanpito ja yleistilanne ei ole soluttautujan/murtautujan tiedossa. Mutta siitä opitaan kuitenkin jotain hyvin oleellista. Vaikka koko juttu onkin osittain edellsiten lisäksi anarkistista seikkailunhalua, tarinankerrontaa ja karkeaa sosiaalipornoa.

Siksi toivotankin homoeheytysleireille soluttautujille onnea, hyvää pokkaa ja onnistumisen riemua. En toivo että ilmiö vähenee. Päin vastoin, toivon että se kasvaa. Jokaisen ihmisen joka harkitsee uskonratkaisua pitäisi todellakin tehdä jotain tämänkaltaista. Ja jos ei rohkeus riitä, pitäisi tajuta että vielä enemmän rohkeutta vaatii se että ei tiedä mihin hyppää, vaan tottelee vaan naivisti kun joku pyytää. Ei pidä hypätä kaivoon vaan siksi että muutkin ovat hypänneet ja maanittelevat sinuakin hyppäämään.

Venyttelyä ennen ääriliikkeitä II : Koivuniemen herra.

Tämä on jatkoa keskustelukenttäaiheeseen, jota alustin aiheella "retoriikka vs. ideologian sisältö". Kun uskonnottomuus ja ateismi liitetään hyvin usein erilaisin negatiivisin kutsumanimin ja ilmaisuin fanatismiin, unohtuu itse asiassa vielä yksi elementti, josta en aiemmin kertonut yhtään. Se on itse asiassa luultavasti se kaikista tärkein asia. Nimittäin, jos aletaan puhumaan erilaisista ääriliikkeistä, on mukana kuitenkin vielä yksi lisäelementti : Ryhmädynamiikka.

Koska tämä on vasta "venyttelyä" en ota esiin aivan äärimmäisiä esimerkkejä. Sen sijaan nostan esiin sellaisia liikkeitä, joiden normaalius rupeaa olemaan jo hieman kyseenalaista. Niissä on ikään kuin oireita, jotka ovat "huolestuttavia". Tämänlaisten havaitsemisen pitäisi alkaa miettimään sitä missä ja mikä on se rajanveto siihen fanaattisuuteen, jota esimerkiksi ateistejen esitetään edustavan.

Camp -henkistä Jeesustelua.

Ryhmädynamiikalla viattomaankin ideologiaan saadaan huolestuttavia sävyjä. Tästä ehkä helpoin tapa on hakea huolestuttavia piirteitä. Tälläiseen voi hakea kimmokkeita "Jesus Camp" -dokumentti vuodelta 2006. Se kuvasi helluntailaista hurmoshenkistä leiriä. Siinä pieniä lapsia kannustetaan uhraamaan elämänsä Jumalan sotureina. Dokumentissa opitaan muun muassa se, että hurmoksellisuus on aitoa uskoa : Jos käy vaan kirkossa rukoilemassa kevyesti ja lähtee pois, on se liian passiivista. Hurmoshenkisyys tarkoittaa sitä että usko vaikuttaa elämään.

Olen itse lapsuudessani ollut parillakin Helluntailaisten leirillä. Ne eivät olleet aivan yhtä rajuja kuin tuossa dokumentissa ollut. Siellä käytiin uimassa ja lueskeltiin Raamattua pari tuntia päivässä ja laulettiin Jeesustelevia lauluja. Kerran leirissä oli iltamenot, jotka olivat huolestuttavampia.

Niissä rukoiltiin erilaisten aiheiden puolesta. Nukkumaan pääsi esirukouksen kautta. Eli oli käytävä edessä kun joku sanoo jonkun tietyn aiheen. Jos ajatteli että asia oli omalla kohdalla merkittävä, oli käytävä esirukouksessa. Useastikin sai käydä. Tämä edessäkäyminen oli tehty avoimesti, joten kyseessä oli ikään kuin rippi, jossa papilla ei ole rippisalaisuutta. Tämänlainen vaatii ryhmälle alistumista ja on yllättävän raskasta mielelle.

Leirillä oli aika paljon lapsia. Siellä myös saatiin silloin tällöin Pyhää Henkeä. Tämä oli arvostettu tapahtuma, jota ei tapahtunut kaikille. Siihen ei voinut käskeä. Mutta jos se tapahtui, sitä arvostettiin. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että joku makaa ja pyörii lattialla ja huutaa "jeesusjeesusjeesus". Tai muuta ihmeellistä örveltämistä. Helluntailaisten lastenlehdissäkin tälläisen tapahtuman mahdollisuudesta kerrottiin, niiden "Enkeli nostaa rekan eikä lapsi jäänytkään auton alle" -ihmekertomusten vieressä. Muistutettiin että vaikka tilanne voi näyttää pelottavalta, kyseessä on positiivinen asia. Silti kun muistelen kieriskelijöitä, uskaltaisin sanoa että looks like psychosis to me. Lapsena olin tietysti kohteliaampi.

Vastaavanlainen hulluutta kunnioittava ja sellaiseen kannustava on toki nykyäänkin. Kun viimeksi kävin juttelemassa karismaattisen piirin kanssa, kohtasin henkilön, joka kertoi miten usko oli vaikuttanut hänen omaan elämäänsä. Hän kertoi olleensa vasta melko vähän aikaa uskossa. Hän oli yrittänyt hirttää itseään, kun hän oli nähnyt Jeesuksen. Näin hän luopui narkomaanielämästään. Ja parani hepatiitistaan. Toki hepatiitti voi parantua itsestäänkin, mutta hirttäytymisestä ei näkynyt arpeakaan. Jutussa rupesi olemaan liian monta ihmettä ja outoutta jotta se olisi minulle uskottavaa ; Tuntuu että mitä järjettömämpiä elämäntarinoita kerrotaan, sitä enemmän ne pitäisi uskoa ilman todisteita. Luultavasti tarinat värittyvät matkalla, kokemukset kasvavat. Osa valehdellaan ja osaan rakennetaan valemuistoja.

Itse asiassa armolahjapelistä tuleekin valtakamppailun väline. Jos minä olisin lapsena halunnut statusta, olisin kieriskellyt lattialla. Ei kukaan olisi voinut erottaa "aitoa psykoosia" näytellystä kieriskelystä. En itse asiassa tiedä olivatko ne näkemäni kieriskelytkään muuta kuin tämänlaista. Arvostuksen saa kuin tarjottimella ja tarina tapahtumasta muuttuu muillekin ikään kuin uskon todisteeksi. Henkilö joka kieriskelee on tietysti spesiaali, koska Jumala pitää hänestä.

Myös uudelleensyntymisen käsite on tärkeä : Siinä vanhasta persoonasta luovutaan ja uusi otetaan tilalle. Tämä tarkoittaa sitä, että kukin voi aloittaa sellaisena kuin on, mutta ei kelpaa sellaisena alun jälkeen. Tämänlainen anti-individualistinen ryhmädynamiikka on merkkinä huolestuttava.

Omien kokemuksieni pohjalta tiedän, että helluntailaisten rekrytointijuttelut ovat varsin kevyttä tavaraa. Sisään pääsee melko helposti, mutta moni asia kaunistellaan. Saapuvia kohdellaan silkkihansikkain vaatimukset ja odotukset tulevat samalla kun ovesta astuu sisemmälle.

Opin perässä kipittävät ovikellonsoittajat.

Toki ekstreemiä ryhmäpainetta saadaan toistakin kautta. Jehovan Todistajia seuratessa eräs erikoisin ominaispiirre on sen parissa tapahtuvat oppimuutokset. Siinä, missä Helluntailaisilla on tiukat ja tietyt mielipiteet jotka eivät vaihdu, Jehovan Todistajilla on asioita joissa tapahtuu jatkuvia päivityksiä. Opin sisällä tätä kutsutaan valon kirkastumiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tieto täsmentyy. Näin he voivat pitää kiinni muuttumattomasta ehdottomasta totuudesta vaikka heidän näkemyksensä muuttuvatkin koko ajan.
Yksi syy muutoksiin on se, että he tekevät ennustuksia. Sen sanomaan on liitetty maailmanlopun ennusteita. Kun ennusteet ovat epäonnistuneet, ovat he tehneet aivan kuten kaikki uskomukset jotka epäonnistuvat näissä. He antavat uuden ajankohdan. Onkin kenties yllättävää, että melko usein uskonnot jotka epäonnistuvat maailmanlopun ennustuksissaan eivät romahda. Pelastus voi jopa vahvistaa jäävien uskoa.

Monet tunnuspiirteiset uskonnäkemykset ovat myös varsin pysyviä. Esimerkiksi joululahjojen antamattomuus liitetään Jehovan Todistajiin varsin tiiviisti. Kuitenkin Jehovan Todistajat antoivat joululahjoja toimintansa alkuaikoina. Tämä oppimuutos on kuitenkin ollut sen jälkeen varsin pysyvä.

Jehovan Todistajilla tapahtuu kuitenkin hyvin paljon aivan erilaista oppimuutosta. Esimerkiksi rokotukset kiellettiin ja sallittiin mukavasti vuorovuosina 1921-1926, Ensin se kiellettiin 1921, sallittiin 1922, kiellettiin 1923... Lopulta pysyväksi jäi vuoden 1926 säädös, joka parillisen vuosiluvun mukaisesti salli rokotukset. Jehovan Todistajat tekivät vastaavan alumiinikattiloilla. Alumiiniin suhtautuminen alkoi 1925 ja jatkuivat. Alumiinikannanotot säilyivät mukana järjestön toiminnassa 1950 -luvulle asti. Alumiinikattiloihin liittyvä kirjoittelu sai valtavan määrän kirjoittelua.

Tuoreemmin keskustelun alla on ollut esimerkiksi verensiirron kieltämisen suhde elinsiirtoihin.

Näillä oppimuutoksilla on tärkeä sosiaalisen liiman suhde. Ne rakentavat opista sellaisen, että jäsen pakkoaktivoidaan. Parissa vuodessa on tullut uusia sääntöjä ja vanhoja on mennyt pois. Tätä kautta passiiviseksi jäänyt Jehovan Todistaja ikään kuin ajautuu selvästi epätodistajaksi. Hän "ei osaa asioita". Hän ei enää tiedä mitä on olla Jehovan Todistaja. Hänestä tulee harhaoppinen. Näin "Kysy-vastaa" -palsta jokaisessa Vartiotornissa onkin tärkeä osa sitä sosiaalista liimaamista, jolla yksilö sidotaan järjestöön ja pakotetaan päivittämään tietojaan asiasta. Kysymys on ryhmäpaineesta.

Asiaa ei auta se, että Jehovan Todistajat eivät suhtaudu "kovin normaalisti" eronneisiin. Siinä missä vaikka minun kirkosta eroaminen on vain asia. Jehovan Todistajilla "luopioiden" kanssa täytyy olla hyvin harkitsevainen. Päätös on sydämen asia, mutta käytännön tasolla kaikki tietävät että luopioiden kanssa tapahtunut sosiaalinen aktiviteetti on epäilyttävää. Ajan voisi käyttää hedelmällisemmin ovikelloa soittelemalla.

Ideologian sisältö onkin ryhmän äärimmäisyyden kannalta irrelevantti. Keskeisempää onkin se, minkälaisia asioita ideologialla tehdään. Pysyvällä opillakin voidaan rakentaa vallankäyttövälineistöksi jolla kannattajat vapaaehtoisesti orjuuttavat itsensä. Muuttuva oppi pakottaa päivittämään kantojaan koko ajan, jolloin voidaan koko ajan seurata kuka yrittää. Koska olen käynyt Jehovan Todistajien "seitsemän askelta" varsin pitkälle - olen itse asiassa käynyt koulutuksen "kastetta vaille", kynnyskysymyksenä oli evoluutioteoria - tiedän että Jehovan Todistajien tilaisuudet ovat avoimesti sellaisia, että kaikki hymyilevät koko ajan. Tulokkaita kohdellaan silkkihansikkain aivan kuten jäseniäkin. Koska kaikilla on koko ajan rooli päällä.

Jehovan Todistajissa huolestuttavaa on myös maailmanlopun odotus. Se kun kannustaa vahvasti panostamaan ideologiaan elämän sijasta.

Koivuniemen herraa pieksämäille.

Suomalaisesta lahkotoiminnasta saa hyvää alustusta lukaisemalla "Helsingin Sanomien" joulukuun kuukausiliitteen vuodelta 2010. Siinä käsiteltiin Tapani Koivuniemen "maanantaipiiriä" / "maitobaaria". Se alkoi teekkareiden Raamattupiirinä, josta kehittyi uskonlahko. Sen parissa oli karismaattisia piirteitä, eli kielillä puhuttiin ja profetioitiin. Koivuniemen mukaan nämä olivat kaikkien tavoitettavissa. Opit eivät olleet harvinalslaatuisen tiukkoja tai erityisen ekstreemejä. Helsingin Sanomien juttu tuo varsin vakavahenkisen ja huolestuttavan kuvan ryhmästä.

Ideologia ei korostanut mitään vauvojen syöntiä. Sen parissa ei murhattu tai tehty rikoksia. Sen parissa oleva parrankasvatuspakko ei ole ideologisesti mitenkään erityisen kova vaatimus. Eikä kannustus laihduttamiseen. Ekstreemiksi rynmän teki ryhmäpaine. Ideologisen sisällön sijasta huolestuttavaa oli ryhmän sisäinen rakenne, jossa oli valvontaa ja vaatimuksia ; Esimerkiksi jäsenten painoa ja laihdutusta vaadittiin kovasti. Paino oli hyvä mittari, jolla voitiin mitata jäsenten sitoutumista. Ryhmästä tuli piilotteleva, ulkopuolisille ei vuodettu tietoja. Tapahtumista ei saanut kertoa. Ryhmä oli autoritaarinen ja sisäänpäinlämpiävä.

"Helsingin Sanomien" kuukausiliitteeseen oltiin pyydetty Hannu Lauerman kommentti. Hän ei ollut ihmeissään. Tämänlainen toiminta on hyvinkin tavallista pienissä uskonpiireissä. Ihmetystä ei herättänyt myöskään se, että "maitobaari" piti sisällään hyvin korkeasti koulutettuja ihmisiä : Yhden alan asiantuntijuus ei tarkoita sitä että ihminen toimisi järkevästi kaikilla elämän osa -alueilla. Koulutus ei tätä kautta suojaa kulttiutumiselta. Maitobaarin luonne oli "juuri sellaista josta äiti varoitti".

Huolestuttavin piirrä tässä kohden olikin salailu ja sosiaalinen rakenne, jossa apostasiaan suhtaudutaan äärimmäisen kovasti ; Eli järjestöstä eronneisiin kohdistetaan keskustelemattomuutta kaikella tavalla. Samoin huolestuttava oli ryhmän sisäinen rakkauspommitus.

Näin ollen uskallan jatkaa.

Näin ollen esimerkiksi ateismin kohdalla ateismia syytetään usein "militantiksi ateismiksi". Se ampuu melkoisen kovasti yli, koska uusateismi ei liikkeen luonteen puolesta täytä mitään vaarallisten liikkeiden sosiodynamiikkaa. Tämä aihe on helppo unohtaa uskovaisten puolelta, koska se korostaa sitä, miten lahkomainen toiminta on nimenomaan uskontojen parissa yleistä. Uusateismi on vain julkisuudessa näkyvää, aktiivisesti mainostavaa ja suosittua. Jopa muodikasta. Esimerkiksi maitobaari taas ei ollut koskaan mitään tämänlaista. Eikä varsinkaan kultiksi kehittymisensä jälkeen.

Fundamentalistinen ateismi ei myöskään toimi. Sillä ateistit eivät täytä fundamentalististen liikkeiden "huolestuttavia piirteitä" läheskään siinä määrin kuin ne fundamentalistit joihin tässä yritetään rinnastaa.

Se, miksi ateisteja syytetään fundamentalisteiksi on se, että he ovat avoimia, individualistisia ja äänekkäitä. He ajavat yhteiskunnallisen asemaansa normalisointia. Heitä halutaan hiljentää. Ateistit ovat kokeilleet hiljentymistä, uskonnottomat ovat olleet näkyvyyteensä nähden yliedustettuja. ;Mutta se ei selvästi toiminut. Äänekkyys on uusi asia ja tästä ei pidetä. Kuitenkin ateismilta puuttuvat ääriliikkeille tutut ruhmäpaineen muodot.

Aiheen ja sisällön lisäksi on siis olemassa vakavampi ja suurempi ero, joka tekee rinnastamisen suorastaan harhaanjohtavaksi. Ateisteja syytetään fanaattisiksi, vaikka se ei ole samanlainen edes "huolestuttavia joskaan ei vaarallisien" oppejen kanssa. Se kun on niihinkin rinnastettuna "liian kesy". On jännittävää, miten tämä ilmiselvä asia tuppaa uskovaisilta unohtumaan. Etenkin niiltä fundamentalisteilta, joille fundamentalismin pitäisi olla omasta elämästä tuttua.

We shall overcome?

Usein uskonnollisilla kulteilla ja lahkoilla on esityslistallaan maailmanvalloitusajatuksia. Henkenä on se, että nyt he ovat pieniä, mutta tulevaisuudessa he yleistyvät ja saavat valtavasti lisää suosiota. Tämä toimii marginaalissa oleville "tappion hetkellä" kannustimena aktivoitumiseen. Kyseessä on taistelu ja vaikka nyt on määrät vähäisiä, on tilanen työllä muuttumassa tulevaisuudessa.

Sitten kun joskus harvoin suosio aidosti laajejee, uskonto esittää nämä ennusteet profetiana. Esimerkiksi minä kohtasin uskovan joka esitti että Raamatussa sanottaisiin suoraan, että jos evankeliumin sanoma olisi ihmisestä, se ei voittaisi. Mutta jos se on Jumalasta, ei mikään inhimillinen mahti voisi estää Sanan voittoa. En itse löytänyt suoraa Raamatunkohtaa asialle, mutta luotan että sanoma jossain muodossa on Pyhässä Kirjassa sen sijaan että uskoisin että minulle on valehdeltu.
1: Ehkä viittaus on "Apostolien teot 5:38-39" , mutta sen tulkintakehys on hieman outo, siinä on yksityinen konteksti, joka ei tarinan kontekstin kautta sovi ennustukseksi yhteiskunnallisesta tulevaisuudesta. Mutta lyhyt tekstinpätkä osuu kuvaukseen varsin hyvin. "Ja nyt minä sanon teille: pysykää erillänne näistä miehistä ja antakaa heidän olla; sillä jos tämä hanke eli tämä teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukeaa; Mutta jos se on Jumalasta, niin te ette voi heitä kukistaa. Varokaa, ettei teitä ehkä havaittaisi sotiviksi itse Jumalaa vastaan." Viittaajalla voi tosin olla jokin toinen pätkä mielessä. Olisi minulta julkeaa väittää että tuo olisi ainut kohta johon kerrottu sopii. En minäkään Raamattua sentään ulkoa osaa.

Tämänkaltainen viesti ei muutenkaan ole mikään ihme. Lähes jokainen pieni uskonto esittää tämänlaisia tarinoita. Etenkin Amerikoissa tälläinen kannustuspuhe on hyvin tavallista. Kun katsotaan taulukkoa, tilanne näyttää seuraavalta:
1: Pieni uskonto voittaa, jolloin kyseessä on profetia. Asia on ikään kuin ennustettu ennalta.
2: Uskonto ei saa suosiota vaan pysyy pienenä. Kyseessä on profetia joka ei ole vielä toteutunut. Asia on ennustettu ennalta, joten nyt on tehtävä työtä vaikka tosiasiat sotivat sitä vastaan.
3: Uskonto katoaa eikä sitä kannattavaa nähdä heiluttamassa epäonnistumista. Muiden uskontojen epäonnistumiset ovat "hukkuneen rukouksia" joita ei heiluteta. Nehän ovat väärän uskonnon profetioita joiden epäonnistumista uskova suorastaan odottaa. Jokin uskonto on kuitenkin suosittu, joten sen kannattajat voivat aina vedota omaan profetiaansa asiasta, joten eroon tälläisestä selityksestä ei päästä.

Tämänlaiset ennusteet eivät ole tätä kautta kovin vakuuttavia. Kävi miten tahansa, se sopii maailmassa pyöriville uskovaisille. Argumentissa ei ole mitään hyvää, se on vain ja ainoastaan psykologisesti vetoava. Sen todistevoima on nolla tai pienempi - kun tälläisiin tarvitsee turvautua, herää mielessä pakosti epäilyksen tunteita sitä kohtaan että mitä niille paremmille argumenteille on tapahtunut. Miksi näin huonoihin turvaudutaan? Onko halveksunta minua kohtaan vai se, että perustelupohja on sen verran lattea että mikä tahansa roska ja sen heittelyä tarvitaan jotta epätoivoisesti voidaan yrittää peittää puutteet. Toivottavasti sentään ensimmäinen, silloin voisin liittyä omiin dissausjoukkoihini joihin jo kuulun muutenkin.

Kuitenkin tässä on hyviä muistutuksia kaikille.

Hipit ja ihmisoikeusihmisetkin lauloivat "We shall overcome". Hippien vesimiehen aika lähinnä unohtui kun odotettua muutosta ei tullutkaan ja hippeyden suosio hiipui, mikä on sinänsä vähän säälikin. Hippiliike on saanut jäljittelijöinä toki useita muita protetiliikkeitä, mutta kun niiden monia piirteitä katsoo, on sekin vähän sääli.

Samoin ateistit nykyään ovat kovasti toiveikkaita tulevaisuudesta. Uskonnon aseman heikkeneminen ja suomessa valtionkirkon romahtaminenkin ovat joillakuilla odotuslistoilla. Hekin tekevät "samaa profetiaa" jota Raamatussakin tehdään.

Tässä on siis enemmän jotain yleisinhimillistä huonoutta kuin ideologista huonoutta. On aina mukavaa ja avartavaa olla yhdessä huonoja. Se maistuu miltei yhtä hyvältä kuin voitto hyvät palkinnot.

Nihilaatio

"Hirvonen ja Kotkas siis analysoivat, että kritiikkini freudilaista oikeusfilosofiaa kohtaan johtui siitä että egoni "puolustautui tiedostamatonta vastaan kuvittelemalla itsensä tieteen herraksi"! Näin Freudin teorioihin kohdistettu kritiikki osoitti Freudin teorian todeksi. On selvää että tällainen argumentaatio tekee arvostellusta teoriasta kumoutumattoman dogmin, kun kaikki kritiikki on vain lisätukea teorialle."
(Janne Kivivuori, "Psykokulttuuri ja Freudilaisuus Suomessa", Marko Hamilo (toim.) "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa", sivu 42)

Marko Hamilon toimittama "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" muistuttaa siitä että lääketiede ja psykologia kuten muutkin tieteet kehittyvät kumulatiivisesti. Tämä tarkoittaa sitä että uudet hoidot ovat tehokkaampia kuin vanhat, ja joskus vanhat näkemykset poistetaan väärinä, eikä niihin enää palata. Samoin tuloksista tulee tarkempia : Eri lääkärit tai psykologit tai tiedemiehet tunnistavat ilmiöt toisistaan yhä tarkemmin. Ja ovat erotteluista yhä vähemmän erimielisiä.
1: Tähtitieteen kautta: Ennen ei osattu erottaa tähdenlentoa, planeettaa ja tähteä toisistaan, nykyisin tiedämme jopa sen, miten suuria nämä tähdet ovat. Ja eksoplaneettoja, joita ei osattu Galilein aikaan kuvitellakaan, on löydetty. Ja mittalaitteiden ja tieteen paranemisen kautta virheitä sattuu yhä vähemmän. Ja jos saat yhdeltä tietyn kannanoton, saat toiseltakin yhä suuremmissa määrin saman tuloksen. Toki sitä ollaan yhä erimielisiä monista asioista, mutta debatin tarkoituksena on vähentää tätä, päästä tulokseen. Eikä vain osoittaa että "kato kun me ollaan suvaitsevaisia ja avomielisiä".

Sen sijaan se muistuttaa että psykokulttuurissa, eli psykologisoidussa valtapelissä, tätä ei tapahdu. Niiden trendit vaihtuvat, mutta niitä kuvaa pikemminkin samanlainen vaihtumisrytmi mitä esimerkiksi muodin kohdalla. Näkemysten esittäminen ja vaihtuminen ei saakaan kuvaustaan paradigmaattisesta mallista, vaan niiden kuvailuun sopii tuotteen elinkaarianalyysi. Näissä vanha muoti voi palata, koska kysymys on suosiosta. "Lopullista" eliminointia ei siis tehdä, jotkut asiat vain lakkaavat olemasta "In". Uusia ideoita syntyy, saa suosiota, katoaa ja unohtuu samaan tapaan kun muotisuunnittelijoillakin.

Tärkein tähän liittyvä asia on nihilaatio. Tämä on Bergerin ja Luckmannin nimeämä huonon argumentaation rakenne, jossa teoriasta tehdään kritiikki -immuuni siten että kritiikki kielletään suoralta kädeltä selittämällä se etukäteen. Tässä on tietysti kaksi osaa joita ainakin toinen toteutuu (1) ennustus kritiikin tulemisesta (2) ad hoc -selitys siitä miten tämä kritiikki johtuu siitä että kritisoitu onkin oikeassa. Näin empiiristä tai muunkaan laista kriittistä arviointia ei voida tehdä. Tämä sana esiintyy kirjassa vain kerran. Mutta jos minun olisi otettava yksi käsite, joka värittää koko kirjan esittämän maailman, se on juuri tämä.

Nihilaatio on muun muassa lahkojen toiminnassa esiintyvä ilmiö. Siinä ennustetaan kritiikki, ja sitten tämä kritiikin esittäminen osoittaa että kannanotoissa on oltava perää. Tätä tarkoittaa esimerkiksi se, jos jonkun lahjon edustajat ennustavat jollekulle heidän kanssaan toimivalle että joku sukulainen voi pian varoitella. Ja kertoa että takana on Saatanan kokema pelko kääntymisestä. Helvetin herrahan haluaa estää että kukaan kääntyisi ja pelastuisi pois hänen vallastaan. Tätä kautta kritiikin esittäminen on ikään kuin ennustettu, lahkon näkemykseen täysin sopiva.

Psykokulttuurin kohdalla tämä toteutuu monella tavalla. Yksi on se, että psykokulttuurin kritisoija tulkitaan sairaaksi. Keinoja on useita: Esimerkiksi (1) Jos kritisoija käyttää tieteitä apunaan, tämä kertoo siitä että tämä tarttuu välineelliseen järkeen. Hän haluaa kokea hallintaa kaikesta, ja irtautua tunteistaan. Sen sijaan psykologiassa pitäisi tunnustaa että on haavoittuva, ja tätä kautta hän ei olisikaan hallinnassaan. Siksi kritisoijan tulisi saada terapiaa. (2) Terapiassa pitää olla avoin ja kertoa tunteistaan, joten vastustajalla täytyy olla kovia arpia mielessään, koska hän vastustaa ajatustakin että ne nostettaisiin esiin. (3) Koska kritisointiin panostaa asian täytyy olla tärkeä, joten takana on emotionaalinen sitoumus. Tämä tarkoittaa sitä että kritisoitu asia on uhka, joka pelottaa. Tätä kautta syynä ei ole se, että psykokulttuurissa olisi mitään vikaa. Kriitikkoa vain pelottaa. (4) Asian kiistäminen on torjuntaa.

Tietenkin näiden takana voi olla muitakin syitä, mutta tämä onkin montaa syytä miksi tämä "nihilointipuolustus" on argumentatiivisesti sekä huono että sosiaalisesti epäkohtelias (1) Se on ad hoc -selitys, joka liimataan "voi ollalla" päälle. (2) Se on ad hominem, jossa kriitikon esittämät argumentit sysätään syrjään ja sen sijaan viitataan että tämän täytyy olla väärässä koska hän on pöpi. Sen sijaan normaalisti koko argumentaation takana on ajatus siitä että pöpi voi olla oikeassa ja kuningas ja älykkö väärässä – asian hyvyys punnitaankin esitettyjen argumenttejen kautta eikä viittaamalla esittäjän habitukseen. (3) Se on red herring, jossa varsinainen aihe, onko psykokulttuuri perustellut kantansa hyvin, jätetään syrjään ja siirrytään keskustelemaan heidän vastustajiensa habituksesta.

On selvää että jos kriitikko leimataan hulluksi, päästään vain mollaamis-puolustelulinjalle jossa käsittelyn alla on vain ihmisten persoonia, eikä taustalla oleviin taustateorioihin päästä edes käsiksi. - Tämän vuoksi nihilaatio onkin lahkojen toiminnassa niin yleistä.

Toinen nihilaation keino on muuttaa kritiikki merkityksettömäksi. Tähän Hamilon toimittama kirja tarjoaa valtavan määrän erilaisia vaihtoehtoja, joista pistän esille muutaman.
1: Jos ihmiset eivät parane terapialla, syynä on kieltäytyminen. Tässä mieli pistää vastaan paranemiselle, koska se joutuisi käsittelemään asioita jotka pelottavat. Tätä kautta viive paranemisessa johtuukin siitä että terapeutti on oikeilla jäljillä - eihän mieli muuten taistelisi vastaan. Jos ihminen ei tee tätä tietoisesti, hän tekee tämän tietysti tiedostamattomalla tasolla. Hän ei ole saanut tarpeeksi terapiaa.
2: Kun on erilaisia kilpailevia koulukuntia, mikään kritiikki ei sovi kaikkiin. Itse asiassa eri koulukunnat ovatkin monissa asioissa täysin erimielisiä keskenään. Näin koko näkemys on koko ajan suojattuna, koska kritiikin on osuttava kaikkeen. Väärässä olevaa ei eliminoida ja jätetä kokonaan viittaamatta, kielletä sitä. Tästä seuraa myös se, että eri terapeutit eivät anna samoille potilaille samaa diagnoosia ja ehdottavat erilaisia parantamisstrategioitakin. Kuitenkin yleisesti kaikissa tunnetuissa toimivissa tieteissä tuloksilla on tietty hajonta, joka ajan mittaan suppenee ja tarkentuu.
3: Vastustajat esitetään taloudellisesti sitoutuneina ja vihjataan että tämä tarkoittaisi samaa kuin että he ovat väärässä, ja esittävät perusteluja vain sen vuoksi että he tienaavat sillä. Lääketehtaat saavat rahaa, joten totta kai heillä on intressejä. Kuitenkin myös psykokulttuurin parissa toimivat, kirjoja myyvät ja erilaisia terapioita ja kursseja pitävät, saavat toimistaan rahaa. Tätä kautta heillä itselläänkin on intressejä. Tätä ei kuitenkaan jostain syystä mainita. Tosiasiassa intresseillä voi olla merkitystä, mutta ratkaisevaa ei jälleen ole se, kuka sanoo vaan se, miten perusteltuja tulokset ovat.
4: Ehkä huolestuttavin keino on kuitenkin se, että jotkut esittävät että totuusarvolla ei ole mitään merkitystä. Tieteellisyys on väärä tapa, koska ihminen on määritelty sellaiseksi että sitä ei voi määritellä. Siitä voidaan saada transsendentteja vilauksia. Eri tulkintojen totuusarvo on merkityksetöntä, merkitystä on vain sillä että erilaiset tulkinnat ovat "mielenkiintoisia". Kysymys onkin, miten tätä kautta voidaan tehdä ollenkaan "oikeaa tai väärää terapiaa"? Jos kyseessä on vain itseironinen juttelu mallia Derrida, niin miten ihmeessä ihmisten muka kannattaa ylipäätään mennä hoidettavaksi psykokulttuurin edustajan pariin?

Muutamia esimerkkejä mainitakseni: Peter Gayn mukaan psykoanalyysin kritiikki on pakonomaista. Neubarista kriitikot haluavat tehdä isänmurhan. Ja muuten vain yleisesti ollaan sitä mieltä että kritiikki on psyyken torjuntaa, ja vahvistaa totuutta. Myös Freud psykologisoi vastustajansa, se että oli erimielinen kertoi että psyykessä oli vikaa. Siksi tarvittiin vastarintaa, että asia ei tulisi tietoisuuteen. Asia haluttiin torjua, joten tästä tilasta ei oltu tietoisia. Nykyään kritisoijia varten on varattu nimi "basher", ja heidän aktiivisuutensa kertoo siitä että kaikki se energia jota käytetään kritiikkiin tarkoittaa sitä että vastarinta on suurta. Kirja muistuttaa tässä kohden siitä että psykoanalyysin puolustaja on yleensä haudanvakava, se että potilaat saavat oikeaa hoitoa on tärkeä asia, joten tähän tulee tietysti paneutua paljon. Vasta tappioasemassa tämä kortti nostetaan esiin.
1: Tämä argumenttitapa on yleinen myös fundamentalistikristityillä. Heistä moni uskoo että jokainen ateistikin tietää "jos ei tietoisesti niin alitajuisesti" että Jumala on Totta. Kun he pelastavat ihmisiä, heidän motiivinsa on puhdas. Onhan tärkeää että ihminen elää totuudessa. Aina säännöllisesti tärmää kommentteihin joissa oikeus olla erimielinen kyseenalaistetaan. On esimerkiksi "huolestuttavaa" että joku uhraa aikaansaa, ja että "on mahdotonta ymmärtää" miksi ateisti voisi olla motivoitunut asiastaan - paitsi jos "hän sydämessään tuntee Jumalan kutsun ja pelkää sitä".

Tätä kautta itse Sigmund Freud ennusti kohtaamansa kritiikin aivan kuten lahkolaiset ennustavat omansa. Mutta valitettavasti tämä tulkinta on vain yhtä tosi kuin ajettu näkemys. On aivan yhtä oikein sanoa että huolestunut sukulainen pelkää että kultti vie rahat, ajan ja pakottaa toimimaan ja ajattelemaan tietyllä tavalla. Silloin takana ei tarvita mitään Saatanan pelkoa kääntymisestä.

Eriarvoistaminen.

"-"Oh! Come and see the violence inherent in the system! HELP! HELP! I'm being repressed!"
-"Bloody peasant!"
-"Oh, what a give away. Did you here that, did you here that, eh? That's what I'm on about - did you see him repressing me, you saw it didn't you?""
(Monty Python and Holy Grail)

Syrjiminen, sortaminen, eriarvoistaminen ja tähän viittaavat asiat ovat nyky -yhteiskunnassa vakavimpia syytteitä joita voidaan esittää. Siinä missä vanhassa maailmassa kymmenen käskyn rikkominen oli pahinta, ja toiminnan synniksi vihjaaminen oli vakava syytös, on nykymaailma erilainen. Uskovaisetkaan eivät enää niin paljoa ole oma ryhmänsä joka syyttää eriuskoisia syntisiksi, kuin on ottanut osaa isompaan massaan, joka heittää erimielisiä erilaisilla natsianalogioilla. Kaikki käyttävät natsikorttia niihin joista eivät pidä, ja jokaiseen kohdistetaan natsikorttia niiden puolesta jotka pitävät tätä "ulkopuolisena", "väärän idean edustajana".

Erilaisuus, toiseus, vieraus ja muut vastaavat suhteet ovat käytännössä aina jonkinlaisia relaatioita. Arvottaminen sisäpiiriin on ulkopiirin olemassaolon vaatimus. Pitää olla käsite reiluus jotta epäreiluutta voidaan käsitellä. Pakolainen pakenee jostakin.

Vahvimmin tämä näkyy tietysti ideologioissa. Usein puhutaan siitä miten uskonnoissa korostetaan eriarvoisuutta, eli uskovaiset nähdään parempina ihmisinä. Näin ehdottomasti onkin, ja suuri osa uskonnon tuomasta hyvästä mielestä vetoaakin omaan egoon. Uskovainen kokee olevansa eettisempi, parempi, hän kokee saavansa toivoa elämäänsä ja apua vaikeuksiin. Hän kokee olevansa osa yhteisöä ja "osallisena jotain tärkeämpää, suurempaa, kestävämpää ja todellisempaa".¹ Kaikessa tässä on suhteessa "jokin eiuskova", joka on luonteeltaan olennaisesti eitoivotumpi ja huonompi. Ja juuri tämän vuoksi kun evoluutikko kohtaa uskovaisen, herää se ihmeellinen tunne siitä miten jokin taho joka myy rakkautta ja korostaa korkeampaa moraalia muistuttaa niin kovasti vihaamista. Koska uskonto myy olennaisesti "rakkautta ehdoilla". Ja mitä fundamentalistisempi tai muuten tiukempi ideologia on kyseessä, sitä ehdollisempaa rakkaus on. Sitä enemmän se on "lähimmäisen rakkautta" ja sitä enemmän se näyttää "naapurivihalta".

Uskovaiset eivät ole tässä kuitenkaan yksin. Itse asiassa ns. "uusateismi" (Dawkins-Harris-Hitcheismi) on tätä melko voimakkaasti. Vaikka se myykin itseään² pintatasolla juuri rationaalisuutta korostavana, on sen esiintymismuodot kuitenkin enemmän elämänfilosofiaa kuin tiedettä ja rationaalisuutta. Mainoslauseessa oleva "Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä" on elämänfilosofinen argumentti, jossa on implisiittisesti mukana luokitus, jossa vihjataan että mahdollisesti uskovaiset murehtivat enemmän. Tämä on tietysti toivottavuuteen vetoamista ja sellaisenaan argumenttivirhe (jos ateismia lähestyisi rationaalisella tasolla eikä elämänfilosofiana, jossa tuollainen argumentti olisi OK.) Tähän on hyvä tehdä lainaus.

"Dawkins vaikuttaa monien mielestä erittäin provokatiivisesta ja aggressiiviselta, ja hän torjuu vaihtoehtoiset kannat kohtuuttomalla kiireellä, tai kohtelee henkilökohtaisiin mielipiteisiinsä kohdistuvaa kritiikkiä hyökkäyksenä koko tieteellistä toimintaansa kohtaan. Tällaista kiivasta retoriikkaa esiintyy missä tahansa yleistajuisessa väittelyssä, oli se sitten uskonnollista, filosofista tai tieteellistä. Juuri se tekee väittelyistä kiinnostavia ja nostaa ne sellaisen normaalin oppineen keskustelun ja tylsän jaarittelun yläpuolelle, jota tuntuvat aina seuraavan loputtomat alaviitteet ja lainaukset tärkeiltä, mutta pitkästyttäviltä auktoriteeteilta, sekä raskassoutuinen pätevä, mutta varovainen vähättely. Kuinka paljon kiintoisampaa on taistelunhaluinen väittely, jossa ei ole kiellettyjä otteita ja jossa ei tarvitse huolehtia tiukan todisteisiin nojaavan tieteen tukahduttamista sovinnaisuuksista. Dawkins haluaa selvästi provosoida tällaista väittelyä ja keskustelua, joten olisi töykeää olla vastaamatta kutsuun."
(Alister McGrath: "Dawkinsin Jumala. Geenit, meemit ja elämän tarkoitus.")

Tätä kautta myös synnin käsitettä voidaan katsoa. Synnin käsite on suhtessa vanhurskauteen. Ateistien näkemyksessä uskonnoissa ollaan potentiaalisesti onnettomampia ja vähemmän rationaalisia. Molemmissa on ylemmyyssuhde toiseen.

Syrjintää tuottava osapuoli on aina määritelmällisesti vahvempi. Tämä ei välttämättä tarkoita lukumäärää. Jos olet kristitty ja vähemmistönä, voit silti pitää itseäsi muita parempana. Varhaisimmat lähetyssaarnaajatkin olivat imperialisteja. He katsoivat että heillä on asema, jota kautta he voivat toimia pakanoiden opettajina.

Usein syrjintä onkin tämänkaltaista, näkyvää. On joku joka määrittelee jonkun ihanteen, johon ollaan suhteessa. Joku on enemmän ja joku vähemmän. Jossain on raja, joka erottaa "paremmat" ja "huonommat". Ja tämä luokitus on erityisen helppoa löytää.

On kuitenkin myös toisenlainen syrjinnän muoto, joka on piilevämpi. Tästä ehkä radikaalein muoto on ryhmän kieltäminen. Silloin ei ole näkyvää syrjintäominaisuutta jossa jokin ryhmä tuomittaisiin. Sen sijaan ryhmästä ei puhuta. Voidaan jopa kieltää että tälläistä määritelmän rajaamaa ihmisryhmää ei edes ole olemassa, tai että se ei ole muuten vain "relevantti". Erityisen ongelmalliseksi tämän tekee se, että ollessaan todellinen, sitä ei ole helppo huomata.
1: Hankamäen (itse homoseksuaali) mukaan homoseksuaalisuuden kohdalla kyseessä on juuri tämän kaltainen ilmiö. Eli homoseksuaaleja ei hyväksytä omaksi ryhmäksi. Heitä esimerkiksi käsitellään kategorisesti etnisten vähemmistöjen kanssa samassa nipussa, vaikka homoseksuaalit voivat olla oman maan kansalaisia ja ylpeitä tästä.
___1.1: Tässä yhteydessä hän mainitsee myös toisen, hieman erilaisen piilosyrjinnän muodon. Sen miten heteroseksuaalin on vaikeaa ymmärtää että ympäristössä olisi syrjintää, kun hän ei itse näe sitä missään. Tämä on kuitenkin erikoinen kannanotto koska heteroseksuaalisuuden mukaan ketään ei tietenkään erikseen koroteta. Olen itse kohdannut tämän. "Normiheterona" elän normaalisti, mutta liikkuessani avoimesti homoseksuaalejen ja sellaiseksi tunnistettavien tai muuten tunnettujen kanssa sitä törmää erikoisiin asioihin. Elekieli ja suhtautumistapa muuttuu olennaisesti. En käytännössä mitenkään huomaa homoseksuaaleihin suhtautumista koska syrjintä "ei yksinkertaisesti ole sellaista". Mikään televisiosarjojen homoesiintyjien palkkatili ja yleisön kiinnostus, tai jopa suopeus, ei muuta tätä suhtautumistapaa arkielämäntasolla.

Toinen ongelma on tietysti se, että määritelmän ja luokan häivyttäminen ja kiistäminen on myös syrjivä keino. Esimerkiksi jonkun näkemyksen tai ihmisryhmän toiminnan kritiikki voidaan kieltää "järjettömänä" siten että sitä väittää huonoksi tai olemassaolemattomaksi luokaksi. Tällöinkin kyseessä on syrjintäilmiö, mutta tällöin kätketty luokka ei ole syrjinnän kohde vaan syrjivä toimija.
1: Tämä on erityisen yleinen dominionistien toiminnassa. Sen piirissä tehdyt poliittiset vaikutusyritykset ovat konkreettisia, ja koko ideologiassa keskitytään siihen että valtiosta tulisi tehdä "Kristillinen" sillä tavalla miten dominionistit kristillisyyden näkevät. Mutta ideologisiin pyrintöihin viitatessa osoittavia syyllistetään. Heitä kutsutaan liioitteleviksi, salaliittoteoreetikoiksi ja niin edespäin. Ja tämän jälkeen muistutetaan että kritisoiminen hyökkää uskonnonvapautta vastaan. Karkeasti : Heidän puheensa taholla heidän toimintansa ei ole mitenkään ideologisesti tai uskonnollisesti sävyttynyttä, mutta heidän kritisoijansa ovat kuitenkin automaattisesti uskonnonvastustajia.

Samoin jokainen lahko väittää että se ei ole lahko.

Itse asiassa kirkosta löytyy mielestäni pintatasolta onnistunut kuvaus. Sillä lähetystyössä on imperialismista vaihdettu näkökulmaa. Lainaan kannanoton, joka voi tietysti olla pintatasoa, enemmän toteutumaton utopia. Tai se voi ollla itseä mainostava PR -lausunto, joka ei ole asian tila vaan se mikä kuva halutaan antaa ulospäin. Mutta sellaisenaan se on toiseuttamista vähentävä. Ja ainakin pintatasolla se pakosti onnistuu siinä. Syvätaso voi olla mitä on, mutta sitä onkin yleensä vaikea tutkia. Siis lainaus:

"Meidän tulee pikemminkin tunnistaa kaikkien uskonyhteisöjen, myös omamme, monimuotoisuus ja vaihtelevuus. Kun puhumme toisten uskomuksista ja käytännöistä, meidän tulee etsiä asiallista tietoa, nojautua luotettaviin lähteisiin ja rakentaa tietomme niiden varaan: Meidän tulee puhua kielellä, jonka kuvauksista keskustelukumppanimme tunnistaa itsensä. Tämä johtaa meidät mielikuvitusta edellyttävään ja myötätuntoa vaativaan pyrkimykseen samastua toisen tilanteeseen. Ei ole reilua verrata oman uskontomme ihanteita toisen uskonnon arkikäytäntöihin tai päinvastoin. Kristittyjen yhtä hyvin kuin toisten uskonyhteisöjen edustajien on tunnustettava, että on haastavaa elää uskonsa mukaisesti yhteiskunnassamme. Sellaisissakin tapauksissa, joissa olemme voimakkaasti eri mieltä, on nähtävä vaivaa ymmärtääkseen toisten uskomuksia ja käytäntöjä. On kunnioitettava toisia ohjaavaa uskoa ja rakastettava heitä lähimmäisinä. Jos koemme, että meidän on joskus oltava kriittisiä toisten näkökantoja kohtaan, emme voi myöskään ohittaa itsekritiikkiä.
(Kirkon lähetystyön keskus, "Uskontojen välinen kohtaaminen, suuntaviivoja")

Toiseuttamista voi ainakin pyrkiä vähentämään. Seurauksena on onnistuessaan ihmisen kohtaamista hierarkiavapaana.

Kuitenkin pohjimmiltaan jokainen meistä toiseuttaa. Esimerkiksi ei ole tavatonta valittaa maailman epäoikeudenmukaisuudesta, kun samalla haalii itselleen herkkuja ja autoja. Apu punaiselle ristille paikkaa enemmän rikkaan mieltä kuin tasaa todellisuutta:
1: Antaja luokittelee itsensä "hyväksi ihmiseksi", ja voi kokea ylemmyydentunnetta naapuriaan kohtaan, joka ei mitään lahjoita. Ja kuitenkin hän on se rikas ja se lahjoituksen saava se köyhä. On lahjoittaja ja vastaanottaja, joiden roolit ovat tietyt ja pysyvät. Saajalta odotetaan helposti kiitollisuutta. Samalla voidaan korostaa oman kulttuurin erinomaisuutta.
___1.1: Kyynisenä optimistina ajattelen tietysti tässä kohden niin että "ihan sama" minkä likaisten motiivien vuoksi auttaa, kunhan auttaa. Pieni apu tuskin hirveästi muuttaa isoja linjoja, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Asiat menee vähemmän päin persettä. Ja joku muka oikesti odottaa jotain tätä enemmän? Ei tässä maailmassa!

Loppuun kysymys suvaittavan toiseuttamisen mahdollisuudesta.

Tietysti on myös monia luokituksen suhteita joita ei pidetä pahoina. Esimerkiksi koulussa jos vastaa väärin, saa huonon numeron. Opettaja voi sanoa "kunnioitan mielipiteenvapauttasi mutta tässä vastataan kuten tieteen/aritmetiikan... valtavirran mukaan tällä hetkellä on. Koulu ei pakota uskomaan näitä näkemyksiä, mutta se vaatii että niiden sisällöt tunnetaan." Näissä erona on kenties ainoastaan keskustelun suhde asiaan. Siinä missä perinteisessä tavassa vastustajille "ei anneta mahdollisuutta", eli luokitus on "sisäpiirin päätös" eikä "tuomituilla ulkopuolisilla" ole lupaa kritisoida tätä luokitustapaa. Kouluarvostelu on sen sijaan keskustelun alla koko ajan. Arvosteluperusteista väännetään.

---

1 Viittaus maanitteluun jossa minulle kehutaan uskonnon erinomaisuutta ja sen seuraamisen hyötyjä. Korostukset minun.
2 Absolutelly pun intended. Tulkittava kaikissa "myymisen" ja "itsensä" muodoissa mitä vain keksii. (Itse keksin niitä aika monta.)