Sokraattinen viisaus ei ole sitä mitä sinulle on todennäköisesti kerrottu

Platonin "Sokrateen puolustuspuhe" on kenties tärkein yksittäinen lähde Sokrateen viisauskäsitykseen. Sitä kautta on tiedostettu esimerkiksi se, että Sokrates oli viisas koska tiesi että ei tiedä. Tästä on syntynyt jopa jonkinlainen nöyryysteoria siitä että viisaus eroaa tiedosta sitä kautta että viisas tietää että ei tiedä mitään. Joka esiintyy jopa siinä muodossa että viisas on se joka tietää että kaikki tieto on mahdotonta.
1: Tämä ajatus on sittemmin johtanut esimerkiksi tiukkaa agnostismia koskeviin paradokseihin. Siihen että jos sanotaan että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa niin tämä on itsessään varmaa tietoa jonka aiheena on Jumala. (Paradoksi ei koske omaa agnostismiani koska en kiistä että Jumalasta ei mitenkään voisi tietää. Sen sijaan kantani on että ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa mitään jonka avulla Jumalasta tai hänen olemassaolostaan olisi saatavilla jotain tietoa.) Koska tietoa tässä yhteydessä aika usein esitetään mahdottomana Sokrateen näkemys olisi siis sisäisesti ristiriitainen. Agnostismin paradoksi tulisi vastaan. Tämä voi tarkoittaa sitä että Sokrates olisi väärässä tai tehnyt vakavan virheen päättelyissään. Mutta tässä tapauksessa se ei tosin sano tätä. Sillä oikeasti Sokrates ei sanonut mitään tämänlaatuista.

Nämä tulkinnat Sokrateen nöyryydestä ovat kuitenkin varsin anakronistisia. Ja muutenkin sellaisia että niitä on vaikea ottaa kovin vakavasti. Siitä huolimatta niitä esitetään aika usein. Syynä on varmasti se, että nykyään aika monesti jaotellaan oppineisuus ja viisaus toisistaan erilleen.
1: Jaottelu on toki melko oleellinen ja järkevä. Itse esimerkiksi pidän siitä että Michel de Montaigne korosti että monet oppineet eivät ole viisaita. Hänestä oppineisuus koski esimerkiksi vieraita kieliä, latinaa, matematiikkaa, logiikkaa ja muita vastaavia taitoja. Viisaus taas oli taitoa elää onnellisesti ja hyveellisesti. (Joista onnellisuus on helppo tunnistaa kun se on saavutettu ja hyveellisyys taas jotain niin epämääräistä että moni uskoo aivan päinvastaisin syin saavuttaneensa sen.) Hän ei kuitenkaan ollut Sokrates.

Ihmisten olisi syytä tiedostaa että Sokrates oli ennen kaikkea hahmo joka taisteli sofisteja vastaan. Sofistit taas olivat relativisteja. Sokrateen kyselyyn perustuva sokraattinen metodi ei itse asiassa ollut hänelle lainkaan relativisoiva. Se toki voi muistuttaa sitä mitä anakronistisesti nykyään voidaan käyttää dekonstruktiossa ja siihen liittyvässä "relativisoinnissa". Mutta Sokraattinen metodi korostaa "tiedon kätilöintiä". Taustalla on teoria siitä että jokainen tosiasiassa jo tietää miten asiat ovat ja kyselemällä lähestytään ja kenties jopa saavutetaan Totuus. Tämä on antirelativistista.

Kun "Sokrateen puolustuspuhetta" katsotaan tarkemmin voidaan katsoa mitä Delfin oraakkelin luona vierailu tarkoitti. Oraakkeli kertoi että Sokrates oli viisain ihminen. Ja Sokrates otti kantaa siihen etä hän oli hämmentynyt vastauksesta koska moni viisaana tunnettu ihminen ei tullut mainituksi kun taas hän itse kiisti omaavansa moista tietoa, taitoa ja viisauta. Tämä Delfin oraakkelin tapaisen auktoriteetin kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana Sokrateen yleistä tutkimusotetta. Hän yrittää päästä ongelman juureen. Muutoinkin Sokrates oli tunnettu siitä että hän kuulusteli poliitikkoja, runoilijoita ja taitavia käsityöläisiä. Ja haastattelut paljastavat että nämä tietäjät ja taitajat esittävät yliyksinkertaistettuja tai vääriä kanannottoja. Ja huomaavat tämän itsekin. Sokrates ei relativistisesti esitä että kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia tai puolustettavia. Osa niistä on yksinkertaisesti väärin.

Sokrates ei ollut relativisti. Sen sijaan hän ei välittänyt auktoriteettiasemasta. Tiedon kätillöntinäkemyksensä kautta hän piti jokaista ihmistä järkevyyteen kykenevänä. Siksi hän saattoi kyselymetodillaan saada orjan ymmärtämään trigonometriaa. Sokrateen mukaan auktoriteettiasema ei taannut että ihminen olisi oikeassa. Se, että auktoriteetit ovat väärässä ei tarkoita että kukaan ei voisi olla oikeassa.

Sokrateen mukaan jos auktoriteetti olisi oikeassa, hän olisi oikeassa auktoriteetistaan huolimatta. Totuuteen täytyy olla peruste. Sokrates onkin siitä mielenkiintoinen hahmo että hänen filosofiassaan on epistemologian ja ontologian välisen eron siemen. Sokrates kun puhuu perustelujen tärkeydestä. Sokrateelle ihminen jolla ei ole argumentteja asiansa puolesta on oikeassa korkeintaan hyvällä tuurilla. Toisin sanoen Sokrateen esityksissä on jaoteltu erikseen tosi mielipide ja tieto. Tieto on ymmärrystä siitä miksi jokin vaihtoehto on tosi tai jokin toinen väärin. Sokrateen maailmassa intuitioon ja auktoriteettiasemaan ja kuuluisuuteen ja arkijärkeen perustuvat asiat ovat heikoilla kantimilla.

Sokrates vertaakin toden mielipiteen ja totuuden eroa kahteen Daidaloksen patsaaseen. Hänen mukaansa jos näkemys perustuu järkeen ja tietoon mahdollisista vasta-argumenteista, patsas on tuettu. Voidaan olla varmoja siitä että patsas kestää myös myrskyssä. Mutta jos patsas on vain asetettu näytteille ilman tukemista, voi näkemys kaatua seuraavaan vastaväitteeseen tai myrskyyn.

Tämänlaatuisen tiedon asettaminen oli sitä viisautta jonka esiinkaivamiseksi tarvittiin tenttaavia kysymyksiä. Sokraattinen metodi on rakenteeltaan sellainen että hän ensin kysyy että mitä jokin asia tarkoittaa. Tästä saadaan teoria. Sokrates etsii vastaesimerkin annettuun teoriaan joka demonstroi että tämä teoria oli ainakin osittain virheellinen. (Esimerkiksi jos rohkeus tarkoittaa sitä että ei peräänny taistelussa, niin rohkeutta ei voisi olla taistelukentän ulkopuolella. Tai taktinen peräytyminen ja rohkeus olisivat toisensa poissulkevia. Johon teorian antaja ei tietenkään itsekään usko.) Jotenkin tästä on sitten rakennettu relativistinen "tiedon kiistäminen on viisautta" -näkemys. Joka kertonee siitä että Sokrateen auktoriteetti on monille niin tärkeä että he ajattelevat että Sokrateen täytyy hivellä modernin ihmisen omia käsityksiä siitä mitä hän on kuullut tiedosta ja viisaudesta.

Miten kristityt hyödyttivät yhteiskuntaa Rooman loppuaikoina

Kun luetaan Tapio Puolimatkaa tai Carle Zimmermanin "Family and Civilization" -teosta voidaan kuulla siitä miten Rooma tuhoutui homoseksuaalisuuden välityksellä. Tämänlaisessa keskustelussa korostuu dekadenssi, hedonismi ja pinnallistuminen.

Ja nämä tarinat näyttävät osuvan hyvin siihen mielikuvaan mikä valtaosalla ihmisitä on Rooman historiasta. Orgiat ja homoseksuaalisuus ovat tässä kovinkin keskeisiä. Bakkanaalit ja persepano tuntuvat kuvaavan monen mielikuvaa Rooman valtakunnasta. Ajatus on hieman erikoinen. Eikä vähiten siksi että orgiamielikuva on itse asiassa liioitelma. Jos lukee vaikkapa Adrian Goldsworthyn "Caesar" -teoksen voi huomata että Caesar oli itse asiassa ongelmissa siksi että häneen liitettiin tarina homoseksuaalisuudesta. Homoseksuaalisuus, etenkin vastaanottavana osapuolena, oli jo epämääräisenä huhuna hänen elämäänsä vakavasti haitannut elementti.

Toinen asia on sitten se, että Rooman valtakunta ei ollut monoliitti. Se kesti melkoisen kauan aikaa. Ja se oli eri aikakausina erilainen. Syytteet dekadenssista ovatkin, paitsi liioiteltuja niin myös anakronistisia. Itse asiassa jokainen koululainen Suomessa saa kuulla "akuankkavuosiluvusta 313, eli siitä miten Konstantinus Suuri otti kristinuskon omakseen ja liitti sen Rooman toimintaan poliittisesti kuten hyvä kristitty ja antisekularisti ainakin. Tarinassa kerrotaan ☧ -symbolista ja se liitetään Konstantinus Suuren saamaan voittoon. Tämä voitto kertoo vielä jotenkin kilpailukykyisestä yhteiskunnasta jossa Konstantinus eli ennen kääntymisensä aikaa.

Tämän jälkeen voidaankin hypätä ajassa eteenpäin ja tarkastella aikaa jona kristinusko on vaikuttanut Rooman valtakunnassa kauan. Ehtinyt näyttää hyvät hedelmänsä. Otetaan kehuttu kristitty, Aurelius Augustinusta, eli kirkkoisä Augustinus. Mies joka tunnusti kaiken. Tai ainakin kirjoitti perisyntiä korostavan itsestäjuoruilikohukirjan "Tunnustukset", jossa hän piinallisen tarkasti kuvailee tekemiään virheitä. Hän vaikutti 300 -luvun loppupuolella. (Hänen lapsuudessaan tekemä omenavarkaus on tapahtunut noin 364.) Rooma oli tuossa vaiheessa ollut melko kauan kristillinen ja se veteli viimeisiään.

Bertrand Russell itse asiassa kertookin "Länsimaisen filosofian historia" -kirjassaan Augustinuksesta. Hän ihmettelee Augustinuksen ajan toimijoita. Rooma oli siinä vaiheessa rapistumassa. "On omituista, etteivät viimeiset älyllisessä katsannossa mainiot miehet ennen pimeitä vuosisatoja harrastaneet sivilisaation pelastamista tai barbaarien torjumista tai hallinnollisten epäkohtien poistamista, vaan saarnasivat neitsyyden ansioista ja kastamattomien lasten kadotukseen tuomitsemisesta." Ehkä homoseksuaalit vaikuttivat sieltä 100 vuoden takaa, haittasivat yhteiskuntaa 5 sukupolvea viiveellä.

Tai sitten voidaan huomata että kristinusko on helposti yksilöön käpertyvää mutta moralisoivaa. Se ei suhtaudu maailmaan kovin hyvin, koska tuonpuoleinen on tärkeämpi kuin asioiden ratkaiseminen. (Itse asiassa Pascalin vaaka, joka on nykyään liian suosittu käännytystyökalu vihjaa että mikä tahansa äärellinen uhraus on riittävä kun ääretön on palkkiona.) Itse väittäisin että toimivassa yhteiskunnassa kristinuskon pelastus saadaan kanavoitua vain itseen, pois moralismista ja kohti oman itsen hallintaa. Ja sitten pitää saada jotain joka saa kristityt kiinnostumaan tämänpuoleisesta. Ilman niitä kristinuskoon liittyy tuskin mitään yhteiskuntaa ylläpitävää.

Tästä hyvän esimerkin saakin siitä että ei pidä pitää selityksenä sitä mikä pysyy samana. Muuttujat ovat tärkeitä. Usein kristinuskon ja tieteen suhde selitetään niin että tiede jotenkin pitää sisällään hedelmällisen suhteen tieteentekoon ja yhteiskunnan kehittämiseen. Kristinusko on kuitenkin ollut vakio. Sen valtakauden alku ja vaikutukset voidaan sitoa rooman romahdukseen ja yllättäen kun humanismi otti kirkolta institutionaalista kansalaisia kyyläävää moralisointivaltaa pois, niin vasta sen jälkeen tieteellinen kehitys pääsi kohoamaan.

Ehkäpä Rooman tuho ja kristinuskon vaikutus ovatkin hieman erilaisia kuin "roomassa ne pani miehiä höhö, persepano kaatoi yhteiskunnan" -tyypit, kuten Puolimatka ja Zimmerman, ovat ajatelleet...

Sininen on naamansa sen

Viime päivinä on puhuttu skotlannin itsenäistymisestä. Olin itse melko varma siitä että muutos tapahtuisi - koska jos asia ei olisi erityisen varmalla pohjalla sitä tuskin lähdettäisiin yrittämään. Muutosta ei kuitenkaan tapahtunut. (Ei ole ensimmäinen kerta kun minä olen väärässä politiikassa.) Uutinen oli sen veran näkyvä että lähteistä tärkeimmät, "lehti" ja "hikipedia" käsittelivät aihetta. Muutos - jos se siis olisi toteutunut - olisi saattanut vaikuttaa esimerkiksi Britannian "Union Jack" -lipun uudistamiseen. ; Ehdotuksia oli useita mutta yleinen teema oli sinisen värin poistuminen.

Siniselle värille voidaan keksiä ties mitä symboleita. Jukka Kuoppamäen laulajanura rakentuu osittain tämän tosiasian varalle. Sininen voi olla analoginen jonkin sinisen kohteen kanssa. Sininen voi symbolisoida jotain asiaa, ja symbolit ovat sopimuksenvaraisia. Skotlannin kohdalla tärkeää on kuitenkin hakea neuvoa jalkapallohuligaaneilta jotka maalaavat naamaansa kaikenlaista.

Ja naamanmaalausaihe liittyy skotlantiin William Wallacen kautta. Elokuvassa "Braveheart" kuljetaan siniseksi maalatussa naamassa. Elokuvassa on oikeasti anakronismi. Paikka on kyllä oikea mutta aika on väärä. Tätä elokuvaa ei pidä ottaa historiallisena dokumenttina. Mutta sininen naama liittyy oleellisesti alueeseen. "King Arthur" -elokuva on tässä oikeammassa. Se liittää sinisen naamavärin pikteihin. Jotka sitten todella oikeasti maalasivat itseään pahemmin kuin katukurtisaani ja innokas urheilufani yhteensä.

Polybios on kuvannut "kelttejä" joita vastaan roomalaiset sotivat. (Nykytiedon mukaan "keltit" eivät toki olleet mikään yksi laaja kulttuuri, joten kyseessä on tavallaan roomalainen karkeistus joissa vieraita kulttuureita ei oikein ymmärretä mutta tehdään silti luokitus. Ihmisten lävistämiseen miekalla ei tarvita antropologin otetta. Riittää että ote on sellainen että gladius pysyy kädessä.) Hän kuvasi miten roomalaiset joutuivat taistelemaan sellaisiakin joukkoja vastaan joissa soturit olivat alastomia. Polybios ei täsmennä olivatko soturit ilman minkäänlaista paitaa vai aivan munasillaan. Mutta tiedetään että soturit olivat maalanneet ihoaan siniseksi.

Tämä aktio on hämmästyttävä. Sillä siihen aikaan panssarointia tunnettiin muuallakin kuin roomalaisten parissa. Teknologia oli keksitty ja saatavilla. Joten tähän vähäpukeisuuteen on muita syitä. Tärkein syy on luultavasti psykologinen.
1: Paidaton mies on varmasti aina ollut erityisen aggressiivisen oloinen. Tätä kuvastoa on sittemmin käytetty esimerkiksi homokuvastossa niin paljon että se vie uskottavuutta esimerkiksi Putinin paidattomalta hevosratsastukselta. Mutta paidattomuutta on yleensä pidetty jotenkin miehekkäänä. Toisaalta sotamaalausta on käytetty juuri tämän psykologisen vaikutuksen tehostamiseksi muissakin kulttuureissa.
2: Toisaalta ilman panssaria oleminen voi liittyä soturien itsensä rohkeuden boostaamiseen. Puunilaissotien aikana kelttejä palkattiin usein sotilaiksi ja he olivat esimerkiksi taisteluissa humalassa, jopa taistelukyvyttömän tasoisesti humalassa, koska tuon kulttuurin sotavalmisteluihin kuului toimintaa jotka poistivat pelontunnetta. Panssarittomuus on voinut olla osa tämänlaista suhtautumista.
3: Lisäksi on hyvä katsoa ihomaalia tarkemmin. Värin sinisyys tuli alunasta joita taas hankittiin liekokasveista (Lycopodiaceae). Tällä aineella oli muitakin ominaisuuksia kuin väri. Sillä on lieviä antiseptisiä ja antibioottisia ominaisuuksia. Tämä on varmasti auttanut pienempien haavojen kohdalla. Taistelukentillä kun on saatu muitakin nirhaumia kuin tappavia haavoja. Ajatusta voi tehostaa sekin että entisinä aikoina eräs tavallisimmista taistelujen jälkeisistä komplikaatioista oli se, että haavoihin oli päässyt kuituja päällä olleista vaatteista. Kun miekka tai kirves tunkeutuu lihaan, se usein ensin repii tiensä paidan tai muun kankaan läpi. Ja jos haavaan pääsee lankoja - jotka eivät taistelukentällä ole sitä hygienisintä sorttia - niin seurauksena on tulehdus jota on vaikeaa parantaa kun haava yrittää parantua ongelmapaikan ympärille. Siksi panssarin jälkeen toisiksi paras vaihtoehto onkin taistella ilman paitaa. Ja tässä kulmassa haavanhoito -ominaisuudet voivat olla pieni bonus. Toki en usko että tämä on tärkein syy sotamaalaukselle. Mutta ihmiset eivät ole tuolloinkaan olleet tyhmiä (tai sen tyhmempiä kuin nykyään) joten tämä on voinut vaikuttaa ratkaisussa.

Ei kuitenkaan ole ihme että pikteihin liittyvää symboliikkaa on sidottu "Braveheartin" aivan eri aikakauteen. Kansallistunne ei aina noudata logiikan tai historian rajoja.

Naisten valtaa, miekkoja ja anakronismeja

Taide ja etenkin taidehistoria muistuttaa siitä, että jos taiteilijat kenties ovatkin vapaita ja paheellisia, niin silti taiteen sisällöstä päättävät yllättävän paljon erilaiset mesenaatit. Ne jotka päättävät tukea ja tilata vapailta ja paheellisilta taiteilijoilta päättävät mitä vapautta ja paheita tukevat. Tässä mielessä yllättävän suuri osa taiteesta koostuukin teoksista joiden tärkein anti on seksissä tai väkivallassa. Ja naisissa. Ja mitä enemmän, sitä enemmän.

Pää lautasella,
parhaimmillaan
härkäpapujen ja
mukavan chiantin
kanssa. tstststs..

Salome on ollut suosittu aihe maalaustaiteessa. Hänhän liittyy lujasti kristilliseen kulttuuriin, sillä hänen tanssinsa vuoksi Herodes suostui mestaamaan Johannes Kastajan. Kuitenkin "Raamattu" ei mainitse häntä nimeltä ja nimi onkin haettu Josefuksen "Juutalaisten muinaisajoista". Salome on osittain suosittu juuri siksi, että hän on jonkinlainen femme fatale, eli jonkinlainen telaketjufeminismi jossa on riittävästi karismaa jotta sovinistikaan ei kehtaa häntä siitä loukata. Ajatus siitä miten tanssilla voidaan saada miesten pää pyörryksiin ja valtaa - ja se miten tätä voidaan käyttää väkivaltaan kuvastaa tietysti hieman naisen valtaa että ennen kaikkea niitä pelkoja joita miehet ovat naisissa kokeneet. ; Naisellinen valta on epäsuoraa, mutta mies kuitenkin kiedotaan oman sormen ympäri. Jos ei muuten onnistuta, niin seitsemän hunnun ympärille. ; Ja kun tämänlainen tarina on kulttuuria, se on sovinnainen syy oikeuttaa muutoin epäsovinnainen työ. Taloa voi koristaa mukavilla paljailla rinnoilla kun kyseessä on antiikin kulttuuri ja kristinuskon hieno historia. Ja luultavasti tämä tekosyy on toiminut lähes yhtä hyvin kuin lupaus postittaa vastaavanlaatuinen kuvallinen aineisto huomaamattomassa kirjekuoressa myöhemmin, sillä vaikka Johannes Kastajan kuolema on hyvin marginaalinen osa Raamattua, on Salome kuitenkin ollut melkoisen suosittu aihe.

Tiedäthän: Aivot itse eivät
tunne kipua, jos tämä
huolestuttaa sinua.

Toisaalta jos naiskuvasta haluaa saada vielä astetta väkivaltaisemman on otettava Judit. Tämä apokryyfikirjallisuuden sankaritar nimittäin surmaa Holoferneen omakätisesti. Hän lähtee diplomaattisesti neuvottelemaan rauhaa, mutta Holofernes pitääkin juottaa sen sijaan humalaan. Sammuneelta kun on helpompaa leikata pää. Siksi esimerkiksi Hans Baldung on saanut lisättyä tauluihin seksin ja irtopäiden lisäksi teräaseita. Juditkin on toki kierompi kuin maskuliinisemmat heerokset. Mutta hänen välineensä ja omatoimisuutensa on kuitenkin monta askelta "Beauvoirlaisempaa". (Siinä mielessä että Beauvoir ajatteli että naisten tulisi enemmän tehdä mitä miehetkin koska samanlaisuus on kuitenkin jollain ovelalla tavalla samanarvoisuutta.) Siinä nainen selvästi käyttää miehisiksi koettuja keinoja vapauspyrinnöissään. Itse asiassa Juditin ja Salomen välinen ero on hyvin pieni taidekuvissa. Salome kuvataan usein hieman itämaisemmin. Ja Judit pitää itse miekkaa kun taas Salometeemaisissa kuvissa miekka joko puuttuu tai on jonkun miehen kädessä. Tämäkin aihe on suosittu vaikka apokryyfikirjallisuus ei ole edes virallista kristillistä kaanonia. Luther esimerkiksi korosti että Juditin tarina oli niin täynnä anakronistisuutta, että sen täytyi olla tahallista. Ja se kertoo että tarina on nimenomaan hengellisiä teemoja selväntävä tarina eikä historiankuvaus. Tarinan sisältö on siis se miksi se on tehty, eikä sitä saisi pitää dokumenttina. Maalauksiin aihe sopii, tunnetuin syin. Kukapa ei haluaisi miekan kuvaa seinälleen? Ja ainiin, ne muut syyt.
1: Toki tässä Judit -genressä erityisen hienoa on se, että miekka on usein läsnä. Ja näin sen ääressä voi mitata todellista hyvää makuaan. Jos huomio kiinnittyy tisseihin tai verenpurskeisiin, on henkilö banaali. Oleelliset prioriteetit ja erinomainen maku sen sijaan huomataan siitä, että kuva on erinomainen keskustelunavaus siitä mitä eroa on messerillä ja falchionilla. Ne ovat itse asiassa hyvin lähellä toisiaan. Molemmat ovat yksiteräisiä yhden käden aseita. Molemmissa terä usein hieman paksunee ennen kärkeä, mikä siirtää niiden painopistettä kauemmas kädensijasta. Molemmissa terä on hieman kaareva, ja kärjessä on "leikkausta" joka rakentaa aseeseen pistokelpoisen terän ja toisaalta mahdollistaa että kääntöpuolta käytetään leikkuuaseena joka on "enemmän vesurityyppinen" kuin "puhtaasti viiltävä" ja näin aseeseen saadaan variaatiota siihen mihin sitä voi käyttää tehokkaasti. Helpoin tapa lähteä liikenteeseen on katsoa kahvaa. Jos kahva on selkeästi veitsentyylinen, kyseessä on messer. Jos siinä taas on selkeämmin miekankahva, se on todennäköisemmin falchion. Messer on myös pohoisemmassa euroopassa suositumpi, kun taas Etelä- ja Länsieuroopassa falchion on suositumpi. Kuvassa on esimerkiksi ehdottomasti falchion.

Sinä yhä joskus heräät
eikö vain? Heräät pimeässä
ja kuulet karitsojen huudot.

Naisellisen teräaseen valta voidaan liittää myös kolmanteen kohtuullisen toistuvaan maalausteemaan. Lucretian itsemurhaa kuvaavat teokset ovat olleet suosittuja. Esimerkiksi Lucas Cranach oli renessanssimaalari joka maalasi suurelta osin pönöttäivien renessanssiylimysten muotokuvia. Sellaisia muotokuvia joiden yleisteemana näyttää olevan jonkinlainen jollain salaperäisen hienovaralisella tavalla näiden ylimysten creepyyden ilmituominen. Hänen spesialiteettinaan näytti olevan uncanny valley:ssä olevien hahmojen piirtäminen. Ensin voisi luulla, että hän ei osaa maalata. Mutta kun katsoo hänen muita teoksiaan, voi huomata että hän maalasi hirvittävän määrän maalauksia Lucretian itsemurhasta. Ja niissä maalatut eivät näyttäneet kuin joltain jonka näköiseksi voisi kuvitella pahantahtoisten tuonpuoleisten riivaajahenkien lihatekele jonka nämä ottavat kun yrittävät naamioida läsnäolonsa ihmisten maailmassa. Tämä muistuttaa vähintään siitä, että emokulttuuri on vanhempi kuin voisi luulla. Toisaalta tämä kyllä kuvastaa myös siitä miten naisen valta maailmaan ja itseensä nähdään.
1: Cranachia ei muuten kannata ottaa dokumentaarisesti. Sillä jokaisessa hänen maalauksessaan Lucretia näyttää tekevän itsemurhan ns. rondel -tikarilla. Tämä taas on ilmestynyt yleisesti käyttöön vasta kun panssaroinnista tuli hyvin yleistä. Ja Lucretia joka itsemurhan tekee liittyy tunnetusti rooman valtakuntaan. Oikeasti itsemurha pitäisi tehdä gladiuksella tai vastaavalla rooman ajan teräaseella. Maalauksissa ase on vain tuhat vuotta väärässä paikassa!

---

Tämä nyt vaan oli tälläinen juttu.

Taideväärennöksien yleisyydestä

Helsingin Sanomat tarjosi tilaisuuden testailla kykyä tunnistaa väärennöksiä. Kuvaparien tunnistamisen kautta saattoi esimerkiksi tietää olevansa Sherlock Holmes jolla on tulevaisuus taidekonservaattorina tai taide-etsivänä. ; Tietenkin "Helsingin Sanomien" kuvatesti teki jotain muuta. Se koostui siitä että kuuluisia tauluja oli modifioitu. Yhdessä on tiellä ihmisiä ja toisessa ei. Näistä detaljeista sitten tulee tunnistaa väärennös. Oikea elämä ei ole näin yksinkertaista. Väärentäjä ei tietoisesti lisää piirroksiin yksityiskohtia. Väärentäjä ei lisää Don Rosan tapaan D.U.C.K. -merkkiä jonka löytäjä tunnistaa teoksen väärennökseksi. Harvoin piirroksiin livahtaa edes anakronistista Van Burenin supernovaa. (Tai siis joskus Van Burenin supernova todella painaa ja siitä on kyllä kovasti apua.)

Rembrandt ;
taide-etsivien sokaisusta.

Helsingin Sanomat esittikin väärennösten sijasta jotain jota voisi kutsua enemmänkin taideparodioiksi. Tunnistaako Mona Lisa sen vitsiversiosta. (Toki Helsingin Sanomien parodiat eivät olleet kovin humoristisia.) Mutta taideväärennösten tunnistaminen on hyvin tärkeää. Ja hyvin hyvin vaikeaa. Don Thompson kuvaa "The $12 Million Stuffed Shark" -teoksessaan sitä miten väärennösten tunnistaminen on haasteellista. Hän demonstroi sitä miten ammattimuseoiden seinillä kautta maailman oli 600 Rembrandtin maalausta. Yksityiskokolemissa oli 350 Rembrandtia. Nämä kaikki olivat "virallisesti aitoja maalauksia". Samaan aikaan Rembrandt -asiantuntijat arvioivat että hän oli ehtinyt elämänsä aikana maalata vain 320 maalausta. Väärennökset ovat siis hyvin suuri asia.

Asia ei ole mikään salaisuus. "Independent" -lehti paljasti että on arvioitu että noin 20% taidemuseoissa olevista maalauksista on väärennöksiä. Ja ongelmana on se, että kukaan ei tarkalleen ottaen tiedä mitkä 20%. Toivon mukaan "Helsingin Sanomien" testissä hyvin pärjänneet voivat auttaa tässä projektissa.

---

Kirjoittaja on yläasteella pärjännyt hyvin taidemaalaustunnistustestissä, hänellä oli niin hyvä tulos että se oli vuosikausia koulun ennätys. Mutta toisaalta hän oli aivan pienenä lapsena innostunut autoista ja automerkeistä ja hän nykyään tietää lähinnä että autossa on neljä pyörää. Ja tämäkin tieto uhkaa unohtua. Tämän kirjoituksen aiheena ei missään tapauksessa kuitenkaan ole se, että kirjoittaja olisi pärjännyt jotenkin huonosti tuossa testissä. Ei missään tapauksessa!

A new Courtly Sonet, of the Lady Greensleeues

Olen katsellut "Tudors" -televisiosarjaa. Se on niitä sarjoja joiden kautta on hyvä lähestyä sellaista käsitettä kuin "historiallisuus" ja "autenttisuus". Tässä mielessä se on hyvinkin samaa sarjaa "Assassins Creed" -pelisarjan kanssa. (Jonka kohdalla typerin käymäni keskustelu on sellainen, että peliä syytettiin plagiaatiksi jostain japanilaisesta animesta koska molemmissa esiintyi samannimisiä aivan toisiaan muistuttavia hahmoja ja samanlaisia tapahtumia. Kuten tiedätte, Lorenzo de' Medici on tekijänoikeusrikkomus joka kohdistuu suoraan japanin kulttuuria vastaan.)

Asiaa on kenties hyvä lähestyä kyseisen kappaleen kautta. Kappale on toki monille tuttu "Sait multa kukkaset toukokuun" -häälauluna. (Se ei mainosta tiettävästi Kekkilää tai mainosta että kukkaset nousevat mullasta ja että multaa voi olla kukissa.) Englanninkieliset sanat ovat tietysti hitusen erilaiset. Ja ne on todellakin liitetty Henry VIII:n. "Tudors" -sarja suoraan vihjaakin tähän yhteyteen. Tässä tulkinnassa laulussa viitattu "Lady Greensleeves" on Anne Boleyn. Ja kappaleen ajoitus sarjassa onkin tässä mielessä hyvä ja perusteltu.

Englannin kuninkaalliseen historiaan erikoistunut Alison Weir on kuitenkin esittänyt "Henry VIII: The King and His Court" vihjaa että kappaleen sävellysrakenne perustuu italialaiseen sävellystekniikkaan jota ei vielä ollut Henry VIII aikana. Ja että kappale onkin todennäköisesti hieman Tudorin aikaa nuorempi, tarkalleen ottaen se olisi Elizabeth I aikainen. Ja Elizabeth I oli tunnetusti Henry VIII ja Anne Boleynin jälkeläinen. Ja näin sarja tekee yleiseen uskomukseen perustuvan anakronismin. (Joskaan se ei tietysti tarkoita että kappale välttämättä ei kertoisi Boleynistä.)

Mutta sarja ei kuitenkaan ole täysin ansioton. Tämän saa hyvin esille kun katsotaan Thomas Morea. Hän oli kristitty, suuri humanisti, "Utopia" -kirjan kirjoittaja ja tätä kautta myös utopia -käsitteen "alkuperä". Hänen kirjoituksensa eivät kannata väkivaltaa. Ja hän on jäänyt historiaan ja mielikuviin myös sen vuoksi että hän todellakin kirjaimellisesti kuoli ennemmin kuin antoi joustaa omastatunnostaan. Tämä sinänsä aito ja kunnioitettava rohkeus on luonut hänen ympärilleen glorian. Moni katsoo että More edusti tuoretta keskiajasta irtautuvaa hienoa ajattelua. Ja siksi "Tudors" -sarjassa esitetty kerettiläisen polttaminen on kohdannut syytöksiä. On esitetty että Thomas Morea ei saisi leimata. Kuitenkin Thomas More itse asiassa muistuttaa siitä että noitavainot ovat itse asiassa olleet renessanssiajan ja sitä uudemman ajan ilmiö. Mielikuvissa katolinen kirkko ja keskiaika ovat ne jotka olivat pahinta noitavainoaikaa. Mutta historia liittää ajan myöhemmäksi. Ja protestantit olivat pahimpia noitienpolttajia. Thomas More oli toki harras katolinen, mutta hänen historiaansa on jäänyt myös hänen erityisen väkivaltainen tapansa käsitellä kerettiläisiä. (Humanismin verisestä historiasta kerrotaan jostain sysytä melko vähän. Se ei ole oikein muodikasta.) Sarja on tässä autenttisempi kuin se idealisointi joka Thomas Moresta on jäänyt "viralliseen yleissivistykseen".

History Today kertookin Thomas Moren historiasta sellaisia puolia jotka muistuttavat siitä tosiasiasta että vaikka "Greensleeves" onkin romanttinen kappale, niin historia muistaa sen miten Tudorsien Henry VIII teloitti Anne Boleynin. Ideaalit eivät aina päde. Tämä sävy on kenties hauskaa muistaa niissä häissä joissa "Sait multa kukkaset toukokuun" esitetään. Ja tämän sävyn voinee tiivistää "Tudors" -sarjan ensimmäisen kauden finaaliin jossa Wolsey tekee itsemurhan. Selittäen miten "I have seen eternity, I swear, but it was in a dream and in the morning all was gone."

---

"Greensleeves" kappaleen originaali nimi on tämän blogauksen otsikko, "Greensleeves" on "vain" kappaleen vakiintunut nimi.

Pieni ajatus ; Tähtien sodan katsomista

"Star Wars" -elokuva alkaa alukkeella "A long time ago in a galaxy far, far away...." Aloitus sitoo sen hyvin tyypilliseen sadun kontekstiin. Saduissa korostetaan usein eksoottisuutta ja kaukaisuutta, ja menneisyyttä. Kuitenkin "Star Wars" on myös tieteisfantasia. Ja tieteisfantasiat liitetään usein tulevaisuuteen.

Ratkaisu on kuitenkin järkevä, jos ajatellaan immersion tehostamista. Ja tässä auttaa ripaus tieteellistä ajattelua.

Jos mietimme tulevaisuuteen sijoittuvia sarjoja, kuten "Star Trek: the Next generationia", ensimmäiseksi häiritsevin asia on se että sarjoissa on "outoja anakronismeja" ; Eli Star Trekissä on asioita jotka ovat järkeviä jossain toisessa ajassa, mutta eivät sen ajan kontekstissa. Sarja on sen verran vanha, että esimerkiksi olemme ihmiskuntana jo ratkoneet matemaattisia ongelmia joita sarjassa viitataan ratkeamattomina mysteereinä. Toki jälkeemme tulevat tietävät että nämä on ratkaistu. Toisiksi häiritsevin asia on kuitenkin se, miten ylipäätään voimme tietää mitään tulevaisuudesta. Selvästi näemme Kapteeni Picardin, mutta miten? Tämä on kysymys joka on nykytieteelle haaste ja vaatii syvällistä aikamatkustuksen miettimistä.

"Star Wars" ei sen sijaan ole yhtä suurissa ongelmissa. Sillä se mitä me tähtitaivaalla näemme on eräänlainen aikakone. Aikakone menneisyyteen. Sillä me emme näe asioita. Me näemme kappaleesta irtautuneita fotoneita. Ja valolla on nopeus. Lähin galaksimme, Andromedan galaksi on 2,5 miljoonan valovuoden päässä meistä. (Tai oikeastaan sen keskusta, se on hirvittävän suuri kiekko ja sen joka kohta ei ole täsmälleen yhtä kaukana maasta, päinvastoin. Sen koko on 165 000–200 000 valovuotta. Mutta en viilaa tässä pilkkua koska perusidean selittäminen on tärkeämpää.) Tämä tarkoittaa sitä, että sieltä lähteneet fotonit ovat maan päällä 2,5 miljoonan vuoden päästä. Ja näin ollen näemme mitä andromedan galaksissa tapahtui 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Sama koskee luonnollisesti fotoneja jotka ovat lähteneet tähdistä, kuin fotoneita jotka ovat lähteneet ewokeista.

Monet muut galaksit ovat tietysti vielä kauempana, joten niiden tapahtumat ovat vielä kauempana menneisyydessä. Niin kauan kuin "long time a go" on vuosina täsmälleen yhtä kaukana kuin "far, far away" on valovuosissa meistä, voimme teoriassa nähdä ewokit. Emme tietysti omin silminemme. Sillä tässä kohden vastaan tulee teknologiset vaikeudet.
* Valon aallonpituus muuttuu etäisyyden kautta. ; Yleensä kaukana olevat galaksit punasiirtyvät, mutta andromedan galaksi on poikkeus. Se on vielä sen verran lähellä että universumin laajentuminen ei iske. Se sinisiirtyy. Joten se törmää linnunrataan kaukaisessa tulevaisuudessa. (Valon muuntaminen vaatii siksi tiedon missä "Star Wars" tapahtuu.)
2: Peilien koot kasvavat aivan älyttömästi kun katsotaan pieniä kohteita kaukana. Ja tämän vuoksi tarvittavan teleskoopin koko olisi todennäköisesti sellainen että sitä alettaisiin käsittelemään omana astronomisena yksikkönä jonka paino vaikuttaisi planeettojen ratoihin. Sen koko olisi väistämättä paljon suurempi kuin aurinkokuntamme koko. Kuolemantähden näkeminen vaatisi meiltä siis vielä kovempaa teknologiaa kuin kuolemantähti.

Mutta nämä ovat "teknisiä esteitä" joiden kiertäminen on lähinnä "käytännössä aivan täysin mahdotonta, ei ollenkaan uskottavaa koskaan tapahtuvaksi" -henkistä saivartelua. Mutta ei konseptina täysin mahdotonta, siis sellaista joka vaatisi luonnonlakien rikkomista ja yliluonnollisia ihmeitä. Tätä on mielestäni hupaisaa ajatella. Että scifi on vain scifin päässä. Että jos on valmis ajattelemaan suuria ja kuvittelemaan tieteisfantasioita, niin asiat voisivat ihan oikeasti jotenkin tapahtua ja ne voisi aivan omin silmin nähdä.

Tähän ei sadut pysty!

ROOMAhdus

Sain aiempaan elokuvatekstiini toiveen, että käsittelisin "Spartacus" -televisiosarjassa olevia taistelukohtauksia. En ole seurannut sarjaa, mutta youtube on pullollaan videoita sen kohtauksista. Näiden käsittelyn suurin ongelma on editoinnillinen. Käsittely vaatisi pysäytyskuvia, ympyröintejä, hidastuksia ja muuta vastaavaa. Näiden lisäksi se vaatisi sen, että mieleni ei yrittäisi väkisin kuolla tai sulkea tietoista mieltä. This shit is not martial arts. Period.

Sarjan luultavasti nähdyin kohta on patsastelua jossa Spartacusta kohden heitetään keihäs, hän seisoo paikallaan ja keihäs menee aivan millin päästä ohi. Tämä ei ole kamppailutaidollista. Ja juuri mikään muu mitä olen sen kohdalla nähnyt ei ole yhtään järkevämpää. Esimerkiksi:
* Näyttävä jalkojen alta liukuminen ja munista halki lyöminen kun vastassa on aseistettu gladiaattori kilven ja miekan kanssa ei ole mitenkään järkevä. Sillä tosiasiassa sinun täytyy jotenkin päästä toisen suojauksen läpi. Tämä tarkoittaa aina sitä että oletuksena on että toinen yrittää lyödä sinua tai suojautua mitä teet. Jos liu-ut jalat edellä maassa, ja pidät miekkaa käsissä niin että kaikki muu ruumiistasi kohtaa vihollisen ulottuvilla olevan hyökkäysalueen ensin, se tarkoittaa sitä että syöksyt päin toisen asetta. Ainut syy, miksi gladiaattori ei tässä kohden joko laske kilpeään ja pysäytä Spartacusta maahan lävistettäväksi miekalla siten että hän ei mitenkään pysty pysäyttämään iskua (koska ei saa painoaan torjunnan taakse koska makaa maassa) tai että hän ei vain laske asettaan ja lävistä Spartacusta munista on se että Spartacus on Spartacus.
* Tyylikäs miekan heittäminen toisen läpi ei ole kovin järkevää. Tämä on ilmiönä sukua veitsenheittojen roolille elokuvissa. Ne eivät ole käytännössä letaaleja hyökkäyksiä. Sillä heitettävä esine ei voi lentää oleellisesti nopeammin kuin sillä lyötäessä (sillä molempien ylärajat määrää käden nopeus.) Lentävällä aseella on vähemmän massaa takanaan, sillä lyötäessä suurin osa tehoista tulee siitä että sen takana on lyöjän ruumiinmassaa.
* Sarja näyttää ylikäyttävän bullet-timeä tavalla jossa vastustaja ei ikään kuin liiku ja puolustaudu. Se, että voit olla niin nopea että vastustaja ei voi reagoida ja puolustautua on supersankarielokuvaa. This is not martial art. Sillä niissä oikea kamppailutaito tarkoittaa sitä että sinulla on tekninen ja strateginen osaaminen jossa huomioidaan se, että omalla kohdalla nopeus ja voimat ovat rajalliset ja jossa huomioidaan se, että toisella puolella on yritystä tehdä jotain.
* Se, että toinen on aloittanut jo lyömisen ja ehdit tämän lyömisen aikana sekä kumartumaan, että kulkemaan toisen hyökkäyslinjan alta ja sisälle ennen kuin hän iskee sen läpi ei ole fysikaalisesti mahdollista. Tämäkin vaatii sitä että vihollinen jotenkin pysähtyisi jonkinlaiseen aivan erilaiseen todellisuuteen jossa inertia, aika ja muut luonnonvoimat muuttuisivat. Spartacus voittaa toisin sanoen taistelutaitojen sijasta magialla. Sarjan mukaan hän onkin kenties maailmanhistorian suurin maagikko.
* Sarja harrastaa rajattuja kuvakulmia ja leikkauksia, mutta silti mukaan mahtuu tekniikoita jotka vaativat teleportaatiota, kun toinen hyökkää kohti Spartacusta, mutta tämä kumartumalla onkin tämän sivustassa ja takana. Taistelu on helppoa jos todellisuuden lakeja voi kiertää tällä tavoin.

Tämänlaatuinen listaamista voisi jatkaa loputtomiin. "Spartacus vs. kaksi roomalaista sotilasta" pitää esimerkiksi aineistoa jossa oleva miekan kaltoinkohtelu on itkettävää. Samoin se, että roomalaiset sotilaat eivät olisi tottuneet haarniskan käyttöön, sillä liikkeet eivät pidä sisällään minkäänalista tasapainoa. Toisien kimppuun hyökätään omituisesti ja Spartacusta ympäröi taianomainen suojakilpi, joka esimerkiksi tarkoittaa sitä että jos joku on jo lyömässä alaspäin, miekka alkaa nousemaan ylöspäin samalla kun Spartacus syöksyy hartoineen tätä mahaan. Kaiken järjen mukaan aseella on jo inertiaa ja tosiasiassa Spartacus itse tarjoaa omia munuaisiaan aseen hyökkäyslinjalle. Tätä ei tietysti tapahdu koska hän on Spartacus. Mutta jos heittoja voidaan suorittaa ilman lantion tai toisen käden manipulointia, on mikä tahansa mahdollista.

Monet tuntuvat toivovan tämänlaisia "elokuva-analyysejä". Mutta itse suosin sitä että ihmiset oppisivat itse. Siksi voisinkin laajentaa Spartacusta rooma-aiheisiin elokuviin ja televisiosarjoihin. Ja listata joitain niissä hyvin usein toistuvia virheitä. Samalla tulee tietysti materiaalia jota voi soveltaa joskus myös keskiaikaa koskeviin elokuviin.

Yleiset ajatukset kamppailutekniikoista.

Kamppailulla on aina konteksti. Elokuvissa ja sarjoissa tätä ei tehdä. Roolipelaajat ovat usein "snobistisia" mutta täsmälleen samalla tavalla tyhmiä kuin viihde. Sillä he miettivät asioita vain yksittäisten aseiden kannalta. He siis pohtivat miekan käyttöä eivätkä sitä että miten erilaisissa tilanteissa eri tekniikat ovat hyödyllisiä ja tarpeen. Siksi ei esimerkiksi ymmärretä
* Miksi roomalaisella sotilaalla on gladius ; Gladius on lyhyt ase, sillä tiiviissä muodostelmassa aseet ovat väistämättä (a) keihäitä (b) lyhyitä aseita. Pitkillä aseilla helposti vahingoitetaan kaveria. Tiivis muodostelma tarkoittaa myös sitä, että falangista, kilpimuurista tai roomalaisesta taistelumuodostelmasta ei tehdä mitään sellaisia "300" -elokuvalle tyypillisiä temppuja joissa on yksi mies, pirusti tilaa ympärillä ja hirveästi huitomista.
* Taistelujen pääsääntönä ei ole se, että isot ja pitkät aseet ovat vahvojen tankkitaistelijoiden ase ja veitset vaativat ketterän liukkaan väistelijämiehen. Sillä mitä lyhyempi taisteluetäisyys on, sitä enemmän erilaiset lukko-otteet korostuvat. Sitä enemmän on vääntämistä. Mitä pidempi ase on, sitä enemmän etäälläpitämistä tarvitaan.
* Hyökkäyksien kohdalla se, että lyö vihollista ruumiilla ei ole mikään erikoishyökkäys joka tehdään jonkin muun sijasta. Sillä tönimisen tekeminen vaatii aina toisen suojauksen kiertämistä. Jos suojaus kierretään kuolematta, pitäisi kuolla. (Jos suojauksen kiertämättä jättäjä ei kuole, ohjaajan pitäisi.) Myöskään torjunta ei ole jotain joka tehdään hyökkäyksen sijasta. Jostain syystä valtaosa tekniikoista on joko sellaisia että lyödään ja osutaan tai sitten toinen torjutaan ja tästä ei jatketa lyömiseen. Valtaosa tekniikoista, olivatpa harjaantuneita tai ei, on defensiivistä ja itse asiassa kaikki kamppailutaidot keskittyvät siihen miten toisen hyökkäys huomioidaan, siirretään syrjään ja saadaan tilaa omalle jatkotoimenpiteelle. Jos tätä ei huomioida, kamppailu muistuttaa "puolustautumista yrittämättömien lahtaamista".
* Kaksi asetta ei tee sinusta nopeampaa hyökkääjää. Sillä tosiasiassa tehokkaiden hyökkäysten tekeminen vaatii taakseen lantion kautta tulevaa kääntövoimaa. Jos lyöt tehokkaasti vasemmalta oikealle, saat jalkojen ja lantion kautta voimaa ja mahdollisesti askeleen kautta lisää ulottuvuutta. Samalla kuitenkin kääntö vie voimaa oikealta vasemmalle tulevaan iskuun. Lisäksi jos aseiden hyökkäyslinjat risteävät voit kolautella omia aseitasi yhteen, ja tämä rajoittaa sitä mitä voit niiden kanssa tehdä. Kahta asetta käytetäänkin aina "yhdessä", silloin jos niitä käytetään ; Toinen kontrolloi vastustajan aseita ja avaa hyökkäyslinjaa tai ne tukevat toisiaan samalta puolen. ("Kahdella aseella kaksi lyöntiä vuorossa" -ajattelu on toki roolipeleissä yleisiä, mutta nekin ovat idioottimaisia.)
* Jos kyseessä on aseistettu taistelu, on olemassa kaksi pääsääntöä joiden rikkomisesta pitäisi kuolla. (a) "Ase menee ensin". Jos menet ruumiisi kanssa hyökkäysetäisyydelle ja aseesi ei ole itsesi ja vihollisesi aseen välissä mikään suoja ei ole vihollisen aseen ja sinun maksasi välissä. Ei vaikka se näyttääkin voimakkaalta (koska se on). Hyökkäysetäisyys käsittää myös askeleet. Ihmisillä on jalat ja taitava martial artisti käyttää niitä. (b) Jos toisella on ase kädessä, et voi vain lyödä toista nyrkillä naamaan ilman että vastustajan ase on vähintään hallintaotteessa, mielellään lukko-otteessa. (Et, vaikka olisit muualla kuin roomassa, vaikka olisit Indiana Jones tankin päällä ja vastassasi on puukkonatsi.)
* Kaksintaistelussa sopivin väline on yleensä kohtuullisen mittainen. Älä siis ota puukkoa tai sitä superpitkää keihästä jota käytät muualla. Kamppailutaidoissa on tavallista soveltaa, ja vain roolipeleissä on mahdollista oppia miekkatekniikoita ilman että ei voisi oppia samalla yhtään mitään tehokasta veitsellä tai nuijalla.
* Testudo ei ollut avomaan taistelustrategia, koska se käytännössä tekee legioonalaisosastosta hitaan ja kömpelön ja lähitaistelukyvyttömän. Testudo oli oikeasti käytetty asetelma, mutta sen ideana oli linnoitusten ja vastaavien lähestyminen. Suojautuminen siltä että joku ampuu vaikka varustuksen katolta nuolia tai viskoo kiviä. Testudo avomaastossa olisi puhdasta idiotiaa ja jokainen sotilasosasto joka olisi selvinnyt hengissä sen käyttämsiestä huolimatta ansaitsisi tappaa jokaisen johtajansa henkilökohtaisesti. Aloittaen kiveksistä.

Myös yksittäisten tekniikoiden kohdalla on suurta omituisuutta. Esimerkiksi:
* Kilpi ei ole vastapaino. Jos vihollinen ampuu sinua nuolilla muurilta ja sinut käsketään hyökkäämään et siksi laita miekkaa eteen ja kilpeä taakse. Karkeasti sanoen jos kilpesi ja aseesi ovat eri puolilla, olet luultavasti tekemässä jotain väärin. (Vaihtoehdot ovat hyvin marginaalisia erityistapauksia.)
* Kilpeä ei voi ottaa reunoista kiinni käsillä ilman että omat sormet ovat suoraan vastapuolen suojattomia ja varsin vähän liikkuvia maalitauluja. Jokainen soturi tietää tämän ja tietää että vastassa olevakin soturi tietää tämän.
* Jousella ei voi ampua siten että jousi on vaakasuoraan ja vedät sitä vyötä vasten, sillä (a) tarkkuus kärsii koska pystyssä pidetyllä jousella nuoli on lähellä silmiä (b) kylkeä vasten jousta ei saa jännitettyä täyteen vetoonsa, jolloin nuolen lähtönopeuskin hidastuu eli se tekee vähemmän vahinkoa ja lentää lyhyemmän matkan.
* Se, että otat toisen iskun kädellä kiinni ei johda ranteen murskautumiseen ilman lukko-otteita ja voimakasta vääntöä johon käytetään muutakin kuin oman kämmenen lihaksia.
* Jousi ei ole yhtä hyvä sala-ampujan ase kuin jalkajousi, sillä jalkajousen voi pitää viritettynä ja odottaa pitkiä aikoja ilman että tämä rasittaa ampujaa.
* Kun miekan dippaa öljyyn ei saa tulimiekkaa joka loimottaa minuuttitolkulla. Ei varsinkaan siten, että että ei roiskisi missään vaiheessa palavaa öljyä tulimiekanpitäjän itsensä päälle ja jaloille.
* Huutaminen ja syöksyminen ei ole hyökkäys, vaan varoitus jotta toinen voi laittaa aseensa eteensä ja jotta voisit ihan itse juosta siihen. Etenkin jos juokset hartiat edessä ottamatta huomioon sitä että toisen hyökkäyslinja pitää avata/kiertää.
* Aseiden kanssa tehty taistelu ei ala sillä, että ensin tömähdetään ruumiit edellä yhteen ja vasta sen jälkeen kuuluu aseiden kilahtaminen yhteen. Jos este on, kilahdus on ensin ja sitten jatkohyökkäys. Ja jos estettä ei ole, aseesi on jo lävistänyt toisen joten se on ennen ruumiiden yhteen tömähdystä.
* Lyö toista samalla kun hän odottaa kohteliaasti vuoroaan ei ole tekniikka. Ei vaikka jotkut roolipelit helpottavatkin ajoituspuolta sallimalla sellaisen rakenteen että yksi lyö omat hyökkäyksensä ensin ja toinen jatkaa. (Lyö sinä viisi kertaa ja minä lyön kolme -kombottelua ei tapahdu.) Ylipäätään kamppailussa ei tehdä asioita joko täysin vuorotellen tai synkronisoidusti samaa tahtia. Rytmin hallinta on oleellinen osa kaikkia taisteluun liittyviä taitoja, joten ammattisotilaiden ja sankareiden luulisi tiedostavan tämän, etenkin jos vihollinen ei.
* Voimakas isku joka tähtää tilaan sinun ja vihollisesi keskellä ei ole hyökkäys. Ei vaikka toistaisitte sitä vasemmalta oikealle vuoron perään useita kertoja.
* Pidä miekkaasi paikallaan kun toinen lyö siihen -tilanteiden luominen ei ole kamppailua. Ei vaikka sitä toistettaisiin ja välillä vaihdettaisiin vuoroa.
* Kilpien rysähtäessä yhteen ei pidä jäädä seisomaan vaan sen sijaan pitää lyödä vihollista. "Kilven ympärillä" on yleensä tilaa. Samoin jos miekat kalahtavat yhteen, ei pidä jäädä dramaattisesti painamaan kilpaa sekuntitolkulla. Kannattaa kiertää toisen hyökkäyslinjan ympäri kun hän selvästi on siihen kaikin voimin sitoutunut eikä siksi pääse vaihtamaan aktiotaan kovin helposti. (Etenkään kun tasapainoasioita ei ole hoidettu, vaan kaikkeen syöksytään siten että tasapainopiste heiluu mahdollisimman paljon puolelta toiselle ilman että tukipinta kulkee mukana.)
* Jostain syystä kamppailuissa on usein epätoivoinen tilanne jossa joku esimerkiksi vaihtaa otetta aseesta ja saavuttaa sen avulla voiton. Tämä on usein varsin tehoton vaihtoehto (kuten miekan pitäminen "rystyllä") ja jos he ovat harjaantuneita ja parempia tällä omituisella tyylillä, on vaikeaa ymmärtää miksi he eivät käytä tätä heti alusta lähtien taistellessaan usein tärkeän asian puolesta ja henkensä vaarantaen. Toki epätoivo voi korostua sillä että tehdään kaikkea typerää ja omituista. Mutta elokuvissa tämä näyttää olevan vieläpä jonkinlainen voiton tae.
* Taistelu ei lopu siihen että toiseen osuu. "Yhden osuman suora välitön kuolema" ei ole mikään mitä tapahtuu kovinkaan usein. Itse asiassa valtaosa kamppailutaidoista onkin juuri sitä, että hyökätessä omaa suojausta ei lasketa niin että toisen tappaminen johtaisi vain siihen että haavoitut heti seuraavalla sekunnilla voittosi jälkeen.

Ylläoleva voi tuntua julmalta, mutta tosiasiassa olen ollut vielä varsin lempeä. On yleistä että torjutaan sellaisia iskuja jotka eivät voi osua, ja että väistelyä kuvataan siten että väistävä näyttelijä siirtyy ennen kuin lyövä aloittaa lyöntinsä ja lyöjä lyö missä toista ei missään vaiheessa edes ole - ja tätä voidaan toistaa useita kertoja. Nämä voi vielä laskea "turvallisuuskysymyksiksi". Eli elokuvantekijöiden halu olla oikeasti vahingoittamatta näyttelijöitä on se perimmäinen voima.

Yleinen kulttuuri ja ympäristö.

Rooman aikaan liittyy erityisiä virheitä.
* Joku on jossain joskus päättänyt että roomalaisuus tarkoittaa sitä, että on nahkaiset rannekkeet. Ne toki ovat sen tason teknologiaa että joku roomalainen niitä on käyttänyt. Mutta ne eivät olleet mikään suuri muoti-ilmiö, saati jokin rooman kansalaisen yleinen tunnusmerkki.
* Moni on päättänyt että roomalaisilla toreilla myydään appelsiineja. Ja myös jonglööri joka käyttää appelsiineja. Tämä johtunee siitä että nykyään italianmatkaaja saattaa syödä appelsiineja puusta. Mutta appelsiinit tuotiin eurooppaan vasta 1400 -luvulla.
* Usein on myös tulella jonglööraava katutaiteilija. Mitäköhän he ovat käyttäneet polttoaineenaan? Ottaen huomioon sen, että bensiiniä ei ole saatavilla ja muut palavat nesteet olivat hinnakkaita köyhän kerjuriammattia harjoittavan tuhlattavaksi.
* Jos sotilasteltan koristelee seinän vieriltään erilaisilla tulilla, teltta palaa.
* Ylipäätään jos on vaikkapa sotimassa Troijaa tai jotain muuta vastaan, ei tuhlaa kallista oliiviöljyä siihen että joka paikassa on sikana soihtuja ja muita paikkoja joissa loimottaa infernaaliset keltaiset avoliekit.
* Jos haluatte voimamiehiä, älkää käyttäkö ajeltuja moderneja kehonrakentajia. Sillä oikeasti vahvat ihmiset eivät näytä siltä.
* Jos näet klassisen pittoreskin kärrypolun jossa on kaksi kulunutta uraa ja niiden keskellä on vihreä alue, olet aikamatkustanut tulevaisuuteen. Sillä roomassa kärryjä vetivät hevoset jotka tuppasivat kuluttamaan sitä keskialuetta.
* Pellot eivät siihen aikaan olleet suuria ja laajoja samalla tavalla kuin nykyisin. Niissä oli ojitusta eri tavoin ja muutenkin pellot olivat sirpaleisempia ja kooltaan pienempiä. Suuret yhtenäiset pellot ovat tyypillisiä vasta nykyisessä suurtilakulttuurissa missä on tärkeää päästä kulkemaan yhtenäistä pintaa isoilla koneilla.
* Pellot eivät myöskään koostuneet pelkästään viljasta koska moderni ruiskutustekniikka ja muu vastaava ei ollut voimissaan. Jos pellossa ei ole rikkaruohokasveja ja vastaavia, on jossain tapahtunut virhe.
* Itse asiassa viljoja on myös jalostettu ajan mittaan ja siksi nykyiset viljat ovat erinäköisiä kuin historialliset vastineensa. Ja tämän vuoksi rooman aikana esimerkiksi vehnä oli jopa miehen mittaista ja sen tähkät olivat nykyistä pienempiä. (Ruohokasveilla on ontot tanakat varret jotta ne voisivat kasvaa pidemmiksi.) Siksi jos kävelet kypsässä viljassa joka on korkeintaan vyötäröön ja voit paijata niitä niin että kätesi ovat alaviistoon, olet väärässä ajassa. (Mikä voi selittää miten voit päästä monta sataa kilometria haavoittuneena niin että haavasi vuotavat yhä. Kuten "Gladiator" -elokuvassa.)
* Pellot ja peltotiet olivat rooman aikaan, kuten pitkään historiassa, myös aidattuja. Sillä silloin karjaa ei kuljetettu rekoilla tai muutoin. Esimerkiksi lampaita paimennettiin niin että lammaslaumat kulkivat jaloillaan matkan paikasta toiseen. Jos lampaat näkevät jotain parempaa syötävää kuin tie, ne kyllä pintelisivät syömään niitä viljoja niiltä ihanilta avoimilta silmänkantamattomiin ulottuvilta jättipelloilta jotka tasaisesti ja korkeintaan vyötärön korkuisena heiluvat tuulessa ilman rikkaruohon häivääkään. (Samoin käy kaikille appelsiineille.)
* Roomassa ei puhuttu englantia, roomassa puhuttiin latinaa. Jos englanti on symboli latinalle, on omituista puhua osittain latinaa (kuten silloin kun huudetaan testudoa). Tämä voi vielä olla ymmärrettävää lisävärin tuomista, mutta tällöin on hyvä huomata että roomassa ei puhuttu italiaa vaan latinaa. Jos paikallisväriä tuodaan italiankielisin välihuudoin, on maailma liian kummallinen kun se koostuu englannin latinan ja italian anakronistis-sekokielisestä puurosta joka ei käy järkeen millään tasolla.
* Unohtakaa ne kristityt marttyyrit sieltä kolosseumilta.
* Lisäksi on hyvä huomata että jos colosseumin gladiaattorit puhuvat keskenään, niin miten he tekevät tämän? Jos orjia ja sotavankeja on lahdattu kaukaakin, kuten elokuvissa ja sarjoissa vihjataan, miten he jakavat yhteisen kielen? Latina oli sen ajan englanti, mutta kaikkien pienten kaukaisten maiden kansalaiset eivät puhuneet latinaa vaan omia erillisiä kieliään. Nykyaikanakin polyglotit ovat harvinaisia.
* Lisäksi gladiaattoreita pidettiin hyvin jos he menestyivät. Sillä niihin liittyi tuloja, vedonlyöntiä ja muuta vastaavaa. Menestyvän gladiaattorin huono ruokinta ja ruoskinta olisi sama kuin hankkisi hyvän ravihevosen ja sitten huvin vuoksi viiltelisi veitsellä sen jalkoja.

---

Kirjoittaja tietää että viihde ei ole dokumentaatiota ja että taistelukohtausten ideana on olla näyttäviä. Kenties autenttinen tappaminen olisi myös siitä ikävää että vääränlaiset ihmiset voisivat ottaa niistä opikseen. On kenties hyvä jos nämä tappelevat huonoilla tekniikoilla. Nämä aggressiiviset, eivät vaivannäköhaluiset, sankaruusinanteessaan ja viihdeväkivallan matkimisessaan todellisuudentajultaan hämärtyneet hämäräveikot on tällöin helpompi hakata muusiksi.

Elämämme ei ole mandingotaistelua, mutta siinä on mandingotaistelua.

"Why don't they kill us? Now right out there on that porch three times a week for fifty years, old Ben here would shave my daddy with a straight razor. Now if I was old Ben, I would have cut my daddy's goddamn throat, and it wouldn't have taken me no fifty years to do it neither. But he never did. Why not?"
(Django Unchained)

Katsoin eilen Tarantinon "Django Unchained" -elokuvan. Päällimmäisin tuntemukseni oli se, että elokuva voisi vaikuttaa omituiselta ihmisille jotka eivät ole hyvinkin tutustuneita western -elokuviin. Ja tämä on ikivanha genre jonka suosio on ollut vähäistä jo melko kauan. Tässä mielessä uskon että suurin osa Tarantinon seuraajista ei huomaa siinä olevia runsaita viitteitä. Ilman näitä huomioita pääjuoni naisen pelastamisesta voi näyttää pelkästään päälleliimatulta tekosyyltä väkivallalle. Ilman näitä jää omituinen olo kun elokuvassa anakronistisesti räjäytetään Ku Klux Klanilaisia dynamiitilla ennen sisällissotaa - siis aikana jolloin esimerkiksi dynamiittia ei oltu vielä keksitty. Tarantino ei ole halunnut tehdä lännenelokuvaa siinä mielessä että se oikeasti tapahtuisi jossain historiallisessa ajassa. Sen sijaan hän on aivan alleviivatusti halunnut tehdä westernin joka on enemmän mielikuvissa. Siksi kokonaisuus onkin surreaali juuri sillä tavalla millä western olisi.

Elokuvasta on kohistu lähinnä sen orjuusteeman kautta. Esimerkiksi sen raakaa kuvaa ja huumorin käyttämistä on moitittu. Toisaalta vitsikkäät kohtaukset eivät kohdistu väkivaltaisia kohtia joten elokuva on kokonaisuutena hyvinkin aaltoilevaa. Komiikalla ei nimittäin kevennetä väkivaltaa vaan enemmänkin luodaan kontrastia jonka kautta julmuus tuntuu entistäkin kovemmalta ja hupi entistä hauskemmalta. Kokonaisuus näyttääkin tätä kautta jopa sirpalemaiselta ; Tunneskaalojen vaihdunta tilanteen ja kohtauksen mukaan vaihtelee niin että kokoelma tuntuu koostuvan ikään kuin erillisistä ja toisistaan liittymättömistä kohtauksista. Esimerkiksi Ku Klux Klanilaiset esitetään ensin pelottavina, sitten heidät pistetään koomisesti kinastelemaan naamioiden käyttämisestä ja silmänreikien asettelusta. Ja tätä täydennetään tappamiskohtauksella. Juoni etenee tässä kohden ilman hyppyjä mutta siltikin tuntuu kuin kyseessä olisi sarja kohtauksia.
1: Tosin elokuvassa on siirtymävaiheita, jotka periaatteessa vaihtavat tyylin hyvinkin erilaisiksi. Esimerkiksi Djangon ja dr. King Schulzin mestari -oppilas -suhde syvennetään ystävyydeksi kuvaamalla kohtaussarja Djangon harjoittamisvaiheelta, joka on selkeästi aivan erillinen osa elokuvaa joka eroaa syvästi tätä edeltävistä kohtauksista joka lähinnä esittelee hahmot ja tätä seuranneesta Candyland -orjatilalla tapahtuvista kohtauksista. Näiden osien välissä Tarantino on käyttänyt westerneistä tuttuja tehokeinoja häivyttääkseen sitä että tapahtumallisesti teemat, ympäristö ja ihmisten välinen dynamiikka on hyvinkin erilaista.

Orjuusteema ei tietysti ihmetytä koska päähenkilönä kun ei ole valkoinen mies vaan musta mies. Ja orjuuden vastustaminen on tässä tärkeänä vastavoimana.

Näkisin että elokuvan pääteema liittyy siihen miksi orjat eivät tapa isäntiään. Ja kuvaavaa onkin, että yksikään orja ei vapaudu elokuvissaan omin voimin. Tämä nostetaan esille jo aivan alussa. Sillä korostetaan että Django on elokuvan alkutekstien kanssa kahleissa. Hän ei vapaudu itse vaan Schulz vapauttaa hänet. Hän tarvitsee ulkopuolista apua. Lisäksi selviää että Django on yrittänyt paeta vaimonsa kanssa mutta tämän vuoksi heidät on erotettu ja molemmat on ruoskittu ja polttomerkitty.

Django ei siis esitä vapautuvan orjan teemaa siten kuin se on normaalisti "valkonaamojen kanssa ollessa" nähty. Valkoinen mies kun tarinoissa kohtaa orjuuden taistelemalla orjuuttajaa vastaan. Django on tadoiltaan yhtä kyvykäs, mutta hän ei selvästi pakene itse. Elokuva tarjoaa tähän muutamia selityksiä:
1: Ensimmäinen on tietysti pinnallinen. On fyysisiä esteitä. Django esitetän kahleisiin jotka eivät katkea asemiesten edessä tahdon voimalla.
2: Toisaalta pakenemisesta on tehty rangaistavaa. Elokuvassa esimerkiksi jahdataan karanneita orjia ja heitä ruoskitaan jos he jäävät kiinni. Koirat voivat repiä heidät hengiltä ennen tätä. Vaikka orjana oleminen on kamalaa, on tämä vielä kamalampaa.
3: Djangon ja hänen vaimonsa erottaminen kertoo että orja ei ole yksin. Jos vaimon ja lasten selviäminenkin on kyseessä, ei ole toimivaa rettelöidä. Tämä korostuu siinä miten loppuvaiheessa Django saadaan jopa antautumaan siten että hänen vaimoaan pidetään panttivankina ja osoitetaan aseella.
4: Kansalaisten mielivalta näkyy. Ku Klux Klanilaiset saadaan perään koska he pitävät lainmukaista toimintaa epäoikeudenmukaisena. Karannut orja joutuu elämään tämänlaisten keskellä.
5: Yhteiskunta nähdään orjuutta tukevana. "Hevosen selässä olevaa neekeriä" ihmetellään ja ihmisiä ajetaan kaupungista vaikka he eivät olisi tehneet mitään laitonta, vaan yrittäneet pelkästään ostaa olutta. Näissä oloissa ei riitä että orja tappaa omistajansa ja karkaa : Valtaosa Candylandin tapahtumisa johtuukin siitä että he tarvitsevat kauppakirjan jolla orja saadaan vapaaksi. Tappaminen on helppoa, tämän saaminen vaikeaa. Lisäksi elokuva korostaa että vaikka olisit vapautunut ja kykenisit juridisesti todistamaan sen, ei asiasta välttämättä aina välitetä, vaan jossain paikoissa orjaksi voi joutua vain siksi että ihmisen taskusta on helppo ottaa pois paperinpala.
6: Lisäksi elokuvassa rakennetaan jonkinlaista Tukholma -syndroomaa. Candylandin johtavana orjana ja taloudenpitäjänä on terävämielinen orja, joka selkeästi toimii orjuuttajien hyväksi vaikka on itse musta ja vaikka hänellä olisi mahdollisuuksia tehdä muutoksia. Yhtenä syynä voidaan nähdä frenologiset teoriat joita Candylandin omistaja selittää mustien rotuominaisuuksiksi ; Nämä rotuopit ovat paitsi teorioita joilla väkivalta oikeutetaan osaksi rakennelmaa, niin myös tarinoita joita orjat kuulevat ja joihin he itsekin alkavat uskomaan. Ja osittain kyseessä on juuri siinä että orjanomistaja pitää orjiaan panttivankina, uhattuna mutta elossa ehtoja vastaan.

Tässä mielessä elokuvassa onkin kuvattu väkivaltaa ja rakenteellista väkivaltaa hyvin monilla tasoilla. Se on siis enemmän kuin pelkästään sitä että räjäytellään asioita dynamiitilla samalla kun taustalla soi hieman western -lajityypinmukiseksi muunneltu gansterirap. Elokuva kertoo että väkivaltaa on monenlaista. Pinnallisesti voi näyttää että Django lähinnä kostaa kokemiaan vääryyksiä. Kuitenkin samalla näytetään että väkivallan taso ja luonne ovat pohjimmiltaan hyvinkin erilaisia. ; Candylandin omistajien elämässä teemana on "vahvimman taistelu" siinä mielessä että kyseessä on koko rotujen ylivallasta ja alivallasta ja yhteiskunnasta. Sortoa ja väkivaltaa käytetään jotta rakenne pysyy ennallaan ja voitolla olevat pysyvät voittajina. Orjat sen sijaan mandingotaistelevat toisiaan hengiltä koska heidän on pakko ja väkivalta on enemmän "hengissä selviämistä" yksilöinä. Django ei itse asiassa edes käy järjestelmän kimppuun. Hän välittää enemmän vaimostaan kuin muista orjista.

Elokuvassa rakenteellisen väkivallan alta vapautuminen onnistuu vain jos on vapauttaja. Sitä ennen elämä koostuu lähinnä selviämisestä. Nähdäkseni tämä on hyvin relevantti huomio. Sillä monesti "luuseriutta" hoidetaan nyky-yhteiskunnassakin korostamalla sitä että ihmiset jotenkin voimautuisivat itse.

Odotappas vain!

"Raamattu" tuomitsee ja pitää Babylonia monen pahan alkulähteenä.
1: On jopa mahdollista että Nooan tulvan jälkeinen Baabelin torni viittaa Babylonian kulttuuriin, sillä siellä tiedetään olleen hyvinkin korkean porraspyramidin, zikkuratin. Jos tornia lähestyy juutalaisesta näkökulmasta on se luontevaa liittää hajaannukseen, sillä tämän Etemenanki -nimisen tornin huipulla oli Mardukin temppeli. ; Tässä kohden itse asiassa jopa baabelin  tornin etymologia on mielenkiintoinen. Assyysialais-babylonialaisen sanan bāb-ili merkitys on "Jumalan ovi". Se sopii zikkuratin käyttöfunktioon. Juutalaisten versio Bābhel taas kuvastaa sekaannusta, joka taas tukee sitä tulkintaa joka on Raamatustakin tuttu.
2: Lisäksi Babylonia esiintyy symbolina jopa ilmestyskirjassa. Sen lopun aikoihin liittyy esimerkiksi Baabelin (punainen) portto.

Kuitenkin kaikista selkeiten Babyloniaan liittyy suora Babyloniaan liittäminen. Niitäkin Raamatussa riittää. Tästä kohden on hyvä ottaa esille Raamatussa mainittu Nebukadnessar (historia näyttää hänen olleen tarkalleen ottaen Nebukadnessar II). Hän oli nimittäin suuri mies, jonka aikaansaannoksia oli esimerkiksi maailman yhdeksi seitsemäksi ihmeeksi kutsutut riippuvat puutarhat. Raamattu ei pidä häntä mainiona, vaan on hyvinkin tuomitseva hänelle. Tämä ei juutalaisesta näkökulmasta ihmetytä, sillä Nebukadnessar oli suuri mies myös sillä tavalla että hän päihitti juutalaiset jopa monta kertaa. 597 eKr ja 587eKr hän peräti valloitti Jerusalemin kaupungin. Näin ollen juutalaiset olivat melko nuivia hänelle.

Raamattu kertoo että Daniel joutui Nebukadnessarin vangiksi. Täällä Daniel päätyi hengelliseksi avustajaksi tulkitsemaan itsensä Nebukadnessarin unia. Danien ennusti kuninkaalle että tämä menettäisi valtansa ja joutuisi pakenemaan Babylonista. Hän jopa uhkasi että kuningas joutuisi syömään ruohoa. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, että Babylonia romahti vasta paljon pidemmän ajan päästä. Ja itse asiassa Nebukadnessarille ei koskaan käynyt huonosti. Sen sijaan myöhemmin ollut Nabonidius joutui pakenemaan sisäisten kiistojen vuoksi muualle.

Näin ollen on selvää että Raamattu ei ole erehtymätön laitos. Itse asiassa ylläoleva kuvaa sitä että Raamattu on ns. "osittain historiallinen". Esimerkiksi Babylonia katosi niin että se muistettiin pääasiassa Raamatusta. Kaivaukset ja tutkimukset ovat myöhemmin paljastaneet rauniot paikasta joka oli muutoin vain tuttu Raamatusta. Tämä ei yllätä koska tarinaperinne liittyy jotenkin menneisyyden ajan henkeen ; Sekaan livahtaa siksi myös tämänlaisia aijan paikkoja ja tapahtumia.

Kuitenkin samalla huomataan että Danielin ennustus on väärä. Nebukadnessar ei kohdannutkaan Daniel -profeetan kertoman uhkaus/kirous/lupaus/ennustuksen sisältämiä tapahtumia. Tämä johtaa siihen että tapaus voidaan tulkita kahtaa kautta: (Mikäli nyt kivasti oletamme että Daniel oli oikea ihminen eikä vain tarinankerronnallisista syistä nimetty päähenkilö.)
1: Daniel on oikeasti ennustanut Nebukadnessarille jotain joka ei tapahdu. Tämänlainen ennustelu on ymmärrettävissä ihmispsykologialla ; Daniel on tarinoiden mukaan vangittu, eli on luontevaa että hän on kaunainen. Näin ollen tämä muistuttaa koulunpihalla turpaansa saaneen huutoa "odotappas vaan!" Tai sitä uhkailua jota tappiolle - ja yleensä vangeiksi - jääneet (niin hyvikset kuin pahiksetkin) harjoittavat televisiosarjoissa. Voittajaa uhataan koska se on luontevaa.
2: Daniel ei ole oikeasti ennustanut mitään Nebukadnessarille. Sen sijaan juutalaiset ovat sekoittaneet kaksi hieman samankaltaista nimeä. Tämä kertoo siitä että ennustus ei olekaan etukäteen kerrottu, vaan se on anakronistinen. Historiallinen jo tapahtunut asia muutetaan ennustukseksi väittämällä että se on ennalta tiedetty.

Molemmissa ylläolevissa tapauksissa selvää on se, että Raamatussa on historiavirhe ; Siinä tapahtuu anakronismi, ja ainoastaan tapa jolla tämä anakronismi toteutuu vaihtuu eri vaihtoehdoissa. Anakronismi on ilmiselvä, ainoastaan sen syy on sitten  eri tulkinnoissa erilainen. Tämä ei tietysti miellytä niitä joiden mielestä Raamattu on kirjaimellisesti otettavaa Jumalan sanaa. Tällöin he voivat jopa aivan pokkana selittää että ennustus on toteutunut. ;
1: Daniel on esimerkiksi Jehovan Todistajien puolella hyvin suosittu ja olen istunut useamman tunnin kyseisen herran sanomisista keskustelua papereista lukien. Heistä Danielin sanomiset ovat toteutuneet koska Babylonia on tuhoutunut ; Tämä johtaa miettimään muutamia asioita ;
___1.1: Jos Babylonia ei olisi tuhoutunut, ennustus olisi sellaista mallia mitä moni asia Raamatussa on. Eli kun ne eivät ole toteutuneet, niistä tehdään tulevaisuutta koskeva ennustus. Jeesusta on esimerkiksi odoteltu 2000 vuotta vaikka hän itse Raamatun mukaan lupasi tulla melko pikaisesti. Tätä ei nähdä Raamatun epäonnistumisena, vaan ennusteena jonka toteutuminen toimii sitten ultimaattisena todisteena.
___1.2: Tosin jos Babylonia ei olisi tuhoutunut, niin todennäköisesti juutalainen kulttuuri olisi hävinnyt ja nämä ennusteet olisi unohdettu. Nykyhistoriassa onkin se huono puoli, että tuijotamme helposti säilyneitä ja elinvoimaisia maailmankuvia. Näemme niiden ennusteet. Mutta unohdamme hävinneiden tekemät epäonnistumiset. Kuitenkin jos historia olisi mennyt toisella tavalla, silloin näkisimme vain ne nykyään unohdetut ennusteet ja nykyajassa uskottavilta näyttäneet olisivat unohdettuja kuplia. (Tämän ajattelutavan loogikan heikkouden olen selittänyt muualla tarkemmin.)
2: Toinen jolla tämänlaisia väistetään on se, että selitetään että kenties historia on tehty väärin. Tämä on kuitenkin hankalaa, koska historia ei voisi tällöin oikeastaan todistaa Raamattua. Koska jos ennustus osuu, historia tulkitaan hyvin tehdyksi. Ja jos ennustus ei osu, niin historia tulkitaan roskaksi. Näin ollen on selvää että presuppositionistinen perusoletus Raamatun erehtymättömyydestä on premissi. Jos tästä tekee johtopäätöksen ajautuu väistämättä kehäpäätelmään. Näin historia ei todista Raamattua, vaan dogmaattinen perusoletus Raamatusta toimii historian jäsentämisen välineenä.

Itse asiassa tämä yksi kohta näyttää minusta varsin hyvin siitä mihin kontekstiin asetan koko Raamatun historiallisuuden. ; En pidä Raamattua tyystin epähistoriallisena. Mutta on selvää että se ei ole mikään objektiivinen kuvaus historiasta. Se sisältää aitoja paikkoja ja jopa aitoja henkilöitä. Tätä kaikkea kuitenkin väritetään niin että juuri mitään mitä Raamattu sanoo ei voida ottaa kirjaimellisena totuutena ja historiallisena dokumenttina. Se tulee ottaa historiaan sidottuna tarinana. Tarinana jossa on paljon anakronismeja, tiedevirheitä ja muita pieniä ja keskikokoisia pukkeja.

---

Kirjoittajasta pitää olla hyvin suuri pukki tai muu pässinpää että Raamatun virheistä muodostuvan peikon voisi vain sarvillaan pukata jokeen. Kaikille muille, vähemmän pakkomielteisille dogmaatikoille, on selvää että jos Raamattu on kuljettavaksi tarkoitettu silta, sen alla on peikko.

de Vinci -huijaus

Katselin SUB tv:ltä tulleen dokumentin jossa pengottiin Torinon käärinliinaa ja sen alkuperää.(Kyseinen dokumentti on tietysti päässyt hieman uutisiinkin.) Loppupäätelmänä oli, että kangas olisi todennäköisesti Leonardo da Vincin tekemä taidonnäyte ; camera obscura -tekniikalla tehty kuva, jonka kaltaisia voidaan tehdä hopeasulfaattiliuoksessa kastettuun kankaaseen.

Nykyään on tietysti hyvin muodikasta liittää Leonardo da Vinci likimain mihin tahansa. Ja jo tämän vuoksi olen hieman tavallista tuomitsevampi tämänlaisiin dokumentteihin ; Lisäksi en pitänyt siitä että dokumentissa annettiin tilaa kuva-analyysille jossa Leonardo da Vincin omakuvasta saadut kasvot on liitetty Mona Lisaan ja ne havaittiin samanlaisiksi ja pääteltiin että tämä olisi ollut da Vincin huvittava jekku. ; Yhtenevät mittasuhteet kun voivat kertoa taideteknisestä ratkaisusta joka ei renessanssiaikana ollut omituinen. Eli että olisi ideaalikasvojen pohja, kasvojen mittasuhteet, jonka ympärille yksityiskohdat sitten maalattiin. Näin ollen yhteneväisyys ei välttämättä kerro samasta ihmisestä, vaan samasta taideteknisestä ratkaisusta. ; Tämä ongelma tietysti muuttuu käärinliinan kohdalla hieman ongelmallisemmaksi, koska taideteollisen selityksen hyväksyttyäänkin olisi selitettävä se, miksi ja miten kuvassa olivat juuri Leonardo da Vincin suosima kasvojen mittasuhteikko.

Tästä varovaisuudestani huolimatta, en voinut olla ihmettelmättä sitä, että dokumentti onnistui itse asiassa kiertämään klassiset Torinon käärinliinaa koskevat keskustelukuopat;
1: Tavallisestihan sitä nimittäin puututaan sellaisiin asioihin kuin onko ajoitusmenetelmä otettu oikein ; Liinan ajoitus keskiajalle selitetään mielellään pois korjauspaloilla ja kontaminaatioilla ja sen jälkeen keskustellaan siitä onko mittaus asiallinen vai ei ja asia jää vellomaan ikuiseen suohon. Dokumentti ei panostanut tähän aineistoon juurikaan, sen perustelut nojasivat muualle.
2: Toinen vakiokuoppa on juuttua keskustelemaan verestä. Ongelmanahan on se, että verestä ei ole saatu suoraa näyttöä. Bilirubiini ja albumiini viittaavat paitsi vereen, myös tiettyihin aineksiin, esimerkiksi temperavärejen käyttöön. Lisäksi aidon veren on vaikeaa selittää esimerkiksi löydettyä okraa. Dokumentti ohitti spekulaatiot suoraan sillä, että Leonardo da Vinsi, kuuluisa ihmisten ruumiiden leikkelijä ja taidemaalari on hahmo jolla oli tietotaito camera obscuran rakentamiseen ja pääsy sekä väreihin että ihmisvereen. Näin tahrojen perimmäinen luonne ei ole ollenkaan ratkaisevaa.
3: Keskustelu kuvan negatiiviluonteesta on yleinen. Osasta tämä on vakuuttava todiste siitä että liina olisi aito. Väärentäjän mieleen tulisi helposti tehdä "suoraan kuva", ei vääristää värejä negatiiveiksi. Osan mielestä omituista on että Torinon käärinliinan hahmolla on valkoinen parta ja hiukset nimenomaan kun kuva on käännetty negatiiviksi ; Kankaalla "negatiivissa" ne ovat tummat. Se viittaisi siihen että Jeesus olisi ollut blondi.
4: Usein kankaan kanssa keskustellaan siitä miten pinnassa kuva on. Usein tätä kuvataan sellaiseksi että vain ohut ylin kerros on kuvaa. Tämänlaisen tuottaminen polttamalla nähdään vaikeaksi, kuva palaisi liian syvälle joten se ei voisi olla väärennös. Hopeasulfaattiteorian kohdalla pinnallisuus on kuitenkin jotain jota peräti odotetaan. Valotusreaktio todellakin polttaa kuvan kankaaseen, mutta valotusaikojen pitäisi silti olla hyvin pitkiä. Näin ollen pinnallinen palaminen olisi suorastaan ennustettavaa.

Dokumentin perustelut nojasivat erikoisiin asioihin, jotka ovat kaikki havaittavissa kankaasta ilman kovin kummoistakaan lähestymistä. Esille nostetaan antropologin lausunto kankaan miehestä ; Kankaassa on anatomisia omituisuuksia.

Ensinnäkin kuva ei näytä siltä joka syntyy jos kangas olisi kääritty ympärille ; Sen mittasuhteet ovat samat kuin normaali-ihmisellä. Kuitenkin jos pyöreän kappaleen käärii kankaaseen, mittasuhteet paisuvat. Jos kuva olisi tarttunut lähellä Jeesuksen kasvoja olevaan käärittyyn kankaaseen, olisivat esimerkiksi kasvot "venyneet" ja näyttäisivät epäluonnolliselta ; Aitoa naamakuvaa joka syntyisi tällä tavalla ei kukaan pitäisi aitona ensisilmäyksellä, sen verran paljon mittasuhteet muuttuvat jos kyseessä ei ole vain littanalle kankaalle heijastunut kuva vaan ympärille kääritty kangas.

Pää on väärän kokoinen ruumiiseen. Sormet ovat liian pitkät. Ja ennen kaikkea vaikka ihmisillä voi olla omituisen kokoisia päitä ja sormia, he ovat kuitenkin yhden pituisia. Torinon käärinliinan mies on sen sijaan eri mittainen selkäpuolelta kuin etupuolelta. Valokuvausteoria selittää tämän siten, että kuva on tehty kolmessa osassa. Ensin on kuvattu ruumis edestä, sitten takaa. Ja kolmannessa kuvassa on nähty paljon vaivaa pään kanssa. Tämä yksityiskohta selittää sen, miksi kasvot ovat käärinliinassa suhteettoman selvät verrattuna muuhun ruumiiseen.

Oikeastaan ainut teorian heikkous on sen anakronistinen luonne. Käärinliinasta kun kerrotaan jo ennen Leonardo da Vincin aikoja. Tämä kierrettiin dokumentissa varsin näppärästi ; Torinon käärinliina on vaihdettu. Se, mitä nykyään pidetään Torinon käärinliinana ei ole se esine jota aiemmin pidettiin em. liinana. Varhaisempi liina voidaan liittää varhaisiin epäilyihin ja jopa tunnustuksiin liinan väärentämisestä. Leonardo da Vinci oli siksi osana rakentamassa parempaa väärennöstä jolla paikattiin varhaisempi ja vähemmän luotettava ja uskottava liina. Varhaisempi versio on sitten voitu vaikka tuhota. Esineen historia on siksi erilainen kuin muutoin on uskottu.

Toki tässä on se, että tämä yhdistää kaiken aineiston (jopa saadut ajoitustulokset näyttävät tässä järkevältä. Kenties vaikka se olisi otettukin "liitospalasta" on mahdollista että keskiaikaista kangasta oli paikattu keskiaikaisella tilkulla...) Varsinainen juttu on tietysti siinä että tämänlaiset teoriat tekevät paitsi tässä yllä mainittuja tosiasioiden liimaamisia, niin se myös ennustaa jotain asioita joita voidaan löytää tulevaisuudessa. (Aineistojen liittäminen yhteen jälkikäteen ei sisällä riskiä ja siksi se on hieman enemmän sepittämistä kuin jos tulos saadaan jälkikäteen. Toki aineistoon sidottu sepittäminen on vähemmän tarinallista kuin jos asia vain perustuisi pelkkään kertomukseen.) Tämän dokumentin teorian ennuste oli se, että liinasta löydettäisiin syvältä jäänteitä hopeasta. (Tämän varmistamisen ainut ongelma on tietysti se, että vatikaani pelkää pyhäinjäännöksen kestävyyden puolesta eikä siksi kovin mielellään anna tutkia tämänlaisia vaihtoehtoja.)

Katumajärven ateistifestivaalit

Historiantulkinnassa ongelmana on usein dokumentaation vajavuus tai ajoitus.
1: Tämä kohdataan esimerkiksi viikinkimytologian kohdalla ; Tarinat on saatu kirjoihin ja kansiin vasta pitkän aikaa sen jälkeen kun viikinkien uskomukset olivat suosittuja. Näin ei voida olla ihan varmoja siitä, onko Tor ollut sellainen kuin meille kerrotaan, vai onko siinä Esimerkiksi lainaa kreikkalaisten tarinoista joita kirjoittaja on siihen laittanut.
2: "Kalevalassa" tilanne on kenties vielä huolestuttavampi, koska sen yhtenäisyydestä kehutaan Lönnrotin omia runoilijantaitoja. Ja vaikka hän olisi ollut tarkka, on selvää että suomalaisten alkuperäiseen uskomusmaailmaan on tullut lainaa esimerkiksi kristillisestä aineistosta. Kun tietää että kristillisiä tarinoita on pyörinyt ympäriinsä, ei enää yllätä löytää kirjasta esimerkiksi Neitsyt Marjattaa, joka tulee raskaaksi puolukasta. Kun näkee nimen ja vertaa sitä Neitsyt Mariaan ja hänen raskaaksitulemiseensa, syntyy välittömästi voimakas mielleyhtymä jossa voi nähdä että tarinan takana on jonkinlainen copyright -issue.

Toki tämänlainen tarinan muuttumattomuuden tarkistaminen ei sinänsä tee tarinasta erehtymätöntä ; Joku voi keksiä tarinan ja levittää sitä, joten alkuperä on maksimissaan vain yhtä luotettava kuin tämän tarinan alkuunpanija. ~ Muuttumattomuushan kertoo vain sen, että tarina on vain siltä ajalta. Näin ei voida olla varmoja onko "katumajärvitarinaa kerrottu jo miekkalähetyksen aikaan" tai onko tarina Neitsyt Marjatasta vanhempi kuin ensimmäisen kristityn lähetyssaarnaajan suusta levinneiden tarinoiden (joko suoraan tai välillisesti) tulo Suomeen. Tämä ei vain ole tämän blogauksen ns. aihe. Alustus viittaa muuhun.

Nämä tarinat ovat kuitenkin "ikuisia" siinä mielessä että ne leviävät eivätkä suinkaan katoa. Olipa myytit sitten todenperäisiä tai sepitteellisiä, niitä kerrotaan ja ne alkavat usein elämään omaa, kummallista elämäänsä. Moni näkee tämän niiden levittämisen oikeudeksikin.

Tämänlaiset ongelmat ovat läsnä myös tunnetussa Katumajärvi -tarinassa. Sen mukaan Suomessa on useita katumajärviä, joiden tarkoitus on ollut se, että kun miekkalähetyksellä on pakotettu kristinuskoon, katumajärvessä käydään sitten pesemässä kääntymys pois merkiksi katumuksesta. Tämä tarinakin on valitettavasti päätynyt kirjoihin ja kansiin sen verran myöhään että käännytyksestä on kulunut aikaa. Itse asiassa kovin voimakkaasta miekkalähetyksestä Suomen suuntaan ei ole kovin suurta varmuutta. - Toisin kuin kristinuskon vakiintumisen jälkeen tehdystä ylläpitävästä vallankäytöstä, kuten Ruotsi-Suomen noitavainoista jotka olivat protestanttiseen tapaan harvinaislaatuisen rajuja. (Katoliset sen sijaan ovat mainettaan kesympiä. Invisiitio sentään yritti kontrolloida sitä kenet he tappavat naurettavan taikauskon nimeen.)

Kuitenkin katumajärvitarinassa on loistava symbolin aihe. Jos minä olisin hallitseva ateistijärjestön johtaja, haluaisin tehdä pienen tapahtuman, Katumajärven ateistifestivaalit, jossa ateistit matkustaisivat yhteen lähimmälle katumajärvelleen pesemään symbolisesti lapsikasteensa pois. Tämä olisi tarinankerronnallisesti ja paikalliseen kulttuuriin sitoutettu tempaus joka taatusti kiinnostaisi myös mediaa. Ja toisi hyvän mielen niille joille lapsikaste - jostain syystä monille ateisteille on tärkeää onko heidät kasteltu lapsena höpinöiden säestämänä vai eikö ole - tuntuu isolta asialta.

Tämänkin voisi totetuttaa koska tarina on joka tapauksessa täällä! Jokainen tuntee tarinan ja sen sisällön ja näin siitä tulee tärkeä symboli. Joka saa painoarvoa historiasta ja menneisyydestä, siitä tulee näin perinne. Kaikille epätarkkuuksista huomauttaville voisi sitten leikitellä "epätarkkuuksista ja anakronismeista viis, kun meitit tulkitsee historiaa - tärkeintä on ideologianmukaisuus!"

Tunnetietäminen

Mystikkoja, shamaaneja, fundamentalistiuskovaisia ja parapsykologeja yhdistää näkemys jossa maailma hyväksytään pelkästään sitä kautta miten ne ilmenevät heille henkilökohtaisesti. Heillä kaikilla on näkemys että "he vain tietävät".

Stephen Law huomauttaa että epistemologisesti tämänlaista näkemystä ei katsota sellaisenaan hyvällä. Hän esittää evidentialistisen tietämisen mallin jossa rationaalisuus tarkoittaa sitä että henkilöllä on oltava näkemys P, ja tämän näkemyksen on oltava totta ja lisäksi henkilöllä täytyy olla tästä tieto joka on tullut luotettavan mekanismin kautta.

"(i) P must be true
(ii) a must believe that P
(iii) A’s belief that P must be brought about by the fact that P via a reliable mechanism."

Lawn mukaan luotettava mekanismi on jokin joka tarjoaa tosia uskomuksia. Esimerkiksi appelsiinin olemassaolo on luotettavaa koska näköaisti on sama kanava joka antaa responssin jos appelsiini on pöydällä tai ei ole. Samoin näköaistin poistaminen johtaa siihen että appelsiinista saadaan tietoja toisten aistien kautta. Ja niissäkin sama aisti tarjoaa kanavan "kyllälle" ja "eille"..

Law ei suinkaan korosta että aistit olisivat täysin varmat. Joskus asiat vain koetaan väärin. Mutta kanava on luotettava. Luotettavuus on siis suuruusluokkakysymys. Absoluuttista varmuutta ei kenties saada, mutta jotkut kanavat ovat huomattavasti epävarmempia kuin toiset.
1: Luotettavuus onkin tässä hyvä käsite ; Jotain, jossa metodologia - taipumus keskittyä tutkimusaineiston käsittelytapaan, otoksen rakentamiseen, työskentelytarkkuuteen, työvälineisiin ja menetelmiin - yhdistyy lähdekritiikkiin. ~ Se, että tieto vastaa vaikkapa arkikokemusta, maailmankuvaa, intuitiota tai sitä mitä ihminen näkee, ei tässä ole yhtään niin olennaista kuin ensisilmäyksellä voisi ajatella.

Law huomauttaa että kun kanava on luotettava, se riittää. Mekanismin rakenneanalyysi ei ole välttämätöntä. Tätä kautta syntyy periaatteessa mahdollisuus siihen että psyykikolla olisi luotettava tapa nähdä. Tätä vaihtoehtoa ei voida ampua suoralta kädeltä pois. Jos psyykikko kykenee vaikka erityiskuulolla kuulemaan kuolleiden kuiskaukset, hän saa tietoa erikoista kanavaa pitkin, ja tämä on periaatteessa aivan yhtä hyvä kuin muutenkin kuulemalla. Sama koskee myös uskonnollisia kokemuksia. Shamaanit kokevat että hallusinaatiot tarjoavat luotettavaa tietoa todellisuudesta. Alvin Plantinga on kehittänyt tämän ajatuksen pohjalle erityisen Jumala -aistin.

Ongelmana on se, että kuolleiden aistimisen kohdalla periaatteessa riippuu hyvin voimakkaasti jossittelusta. Kokemisesta on matkaa siihen että asia todella on niin. Kokijan vakaumus havainnosta ei ole aina sama asia kuin havainnon varmuus ja oikeudellisuus.

Jos modernit uskovaiset lesoilevat sillä, miten tärkeää tieteellisen prosessin tärkeys on heille, ja korostavat uskonnon olennaisuutta tieteen kehitykselle, he eivät voi samalla olla tuhoamassa sen perusrakenteita. Kokeellinen varmistus on tarpeen juuri koska ei ole alun perin uskottu siihen että joku "vain tietää" ja ottaa auktoriteettiaseman ja selittää että hän tietää koska hänellä on "ainutkertainen superkyky" joka on kriitikoilta rappeutunut. Tämä johtaa tiedon mahdollisuuden katoamiseen koska kuka tahansa voi tällä tavalla väittää mitä tahansa. Mahdollisuus tietoon romahtaisi.

Itse haluaisin kuitenkin hieman irtautua Lawista.

Quinelaisena haluaisin nimittäin yksinkertaistaa jo esitettyä mallia. Tieteen historia on opettnut että menneisyydessä on ollut monia teorioita jotka ovat olleet aikanaan uskottavia. Mutta ne ovat olleet vääriä. Yllämainitun mukaan ihmisellä on silloin ollut uskomus joka on ollut epätosi. He eivät siis olisi voineet olla rationaalisia.

Näen tämänlaisen menneisyyden ihmisten halveksinnan anakronismista syntyvänä ylenkatseena. Vaikkapa flogistonteoriaan tai eetteriin uskoneet ihmiset ovat olleet rationaalisista syistä väärässä. Koska meillä ei ole varmaa tietoa siitä mikä on totta ja epätotta, edellämainitun evidentialismin kohdalla tulisi vakavia todentamisvaikeuksia. Miten varmistamme onko se totta? Tosiasiassa tieto on luotettavaa jos ja vain jos se tulee luotettavasta lähteestä. Tämä johtaisi kehäisyyteen jossa premissi 1 ja premissi 3 kiertävät kehää ; Totuudellisuus varmentaa havaintolähteen luotettavuuden ja havaintolähteen luotettavuus sen totuudellisuuden. Tosiasiassa tästä päästään eroon vain yhdistämällä premissit. Kehäisyyden sijaan puhutaan synonyymistä.

Karkeasti sanoen absoluuttinen totuusvaatimus heitetään syrjään ja tunnustetaan että meillä on vain erilaisia tiedonhankintakeinoja. Jos meillä on ylipäätään mahdollisuus saada tietoa, on meidän siksi keskityttävä siihen että jos se on mahdollista ylipäätään. Ehkä se ei ole ollenkaan mahdollisuutta, mutta jos se on on hyvä hankkia ne tiedot. Kun keskitymme tiedonhankintakeinoihin ja luotettavuuteen. ~ Ilman vakuuttamista "vain tietäminen" johtaa siihen että aivan mitä tahansa voidaan väittää tunnetasolla. Tietämisen mahdollisuus kielletään näin jo lähtökohtaisesti. Silloin ei tietysti ole mitään syytä luottaa auktoriteetteihinkaan. Voimme valita jonkun muun mestarin kuin vaikkapa herra Plantinga tai kuka tässä sitten onkaan erinomaisuuttaan ja erikoislaatuisuuttaan korostamassa.

Samalla selviää että ei ole mitään näköalapaikkaa totuuteen. Kaikessa on kysymys inhimillisestä rationaalisuudesta ja sen rajoista.

Tämän jälkeen kanavan varmistaminen onnistuu vertaamalla sitä muihin kanaviin. Quinen mukaan tämänlainen tilanne on itse aiassa ilmiselvä. Maailma on pullollaan yhteyksiä. Sillä jos havainto ei vastaa teoriaa, tulee vastaan esimerkiksi mittalaite ja sen käyttäjä. Iso määrä anomalioita pakottaa siksi ihmisen joko (a) mittalaite on epäluotettava (b) teoria on epäluotettava (c) kokeentekijä on huolimaton.

Jos tämän jälkeen kaipaamme tietoa, on selvää että me joko (a) kiellämme mittalaitteen emmekä enää käytä sitä missään kokeissa, (b) vaihdamme teoriaa ja otamme käyttöön toisen paradigman tai vähintään korjaamme teoriaa dramaattisesti. (c) Tai potkimme tiedemiehen pihalle virkavirheiden kautta.
1: Quinen mukaan jopa ajatus aistien epätäydellisyydestä on tätä kautta perusteltavissa vain sen takia että näemme unia ja osa ihmisistä hallusinoi. Havainnot ovat näyttäneet että havainnot voivat olla myös epäluotettavia. Tiedämme tämän joten tarvitsemem skeptismiä muutenkin. Koska aistit voivat antaa vääriä hälytyksiä, tiedämme että kenties myös jumala -aistissa on mahdollisesti muitakin vaihteita kuin "sokea-huono näkö-tarkka näkö". Kenties joidenkin Jumala-aistimus hallusinoi.
___1.1: Laajennus voidaan tehdä, koska analogia on tässä otettu argumentin ytimeen. Koska aistianalogiaa on sovellettu -tai itse asiassa on tehty enemmän ; Ei ole sanottu että Jumala-aisti on analoginen aistinelinten kanssa. Vaan on sanottu että se on aisti.

Tästä päästäänkin siihen perustilanteeseen, että on mahdollista - luultavasti jopa odotettavaa - että mikä tahansa näkemys johtaa siihen että vain siihen sopivia tietoja löydetään. Mutta määrä onkin jotain josta ei voida olla varmoja. Gravitaatioteoria kiinnittää huomion massaan liittyviin asioihin. Mutta jos ja vain jos massa on relevantti käsite, tulee tutkimusohjelmasta toistettavaa ja hedelmällistä. Näin ollen tutkimuksen syntyminen on itsessään jokin joka kertoo kanavan luotettavuudesta.

Näin ollen silmäaisti ja Jumala-aisti ovat aivan erilaisia. Niiden varmuus on hyvin erilainen. Kyllän ja ein saaminen, näkemysten variaatio.
1: Appelsiinin kuvaus on olennaisen samanlainen, kun taas tuonpuoleiseen näkevien lausunnot vaihtuvat uskonnosta toiseen hypättäessä dramaattisesti ja variaatiota on tarinoissa valtaisasti myös kokijayksilöiden välissä. Vaikka aisti olisi tottakin, sen havaintojen arviointi on selvästi vaikeampaa, joten se on kanavana epäluotettavampi kuin silmän tuottama. Kamera osaa tallettaa appelsiinin mutta ei psyykikon näkemää kuollutta Täti Monicaa.

Näin tilanne onkin se, että uusien välineiden varmuus pitääkin jollain tavalla perustella. Esimerkiksi enkelihavaintojen UFO -kokemusten tai henkimatkojen ainutkertaisuus muuttuu ad hoc -kiemurteluksi ; Joksikin josta kunnon tiedonrakastaja kysyy että "millä tiedät että kokemus todella on ainutkertainen, eikä väärinkäsitys. On täysin oikeutettua vaatia luotettavan kanavan kautta saadut perusteet pöytään, koska jotain kauttahan se tieto siitä ainutlaatuisuudestakn on saatu. Pelkkä tunnetasolla "minä vaan tiedän" ei riitä. Eikä riitä vaikka kuinka selittäisi että rukouksessa sai itsensä Jumalan sanomaan sensus divinitatiksen kautta asioita. Koska jos tämänlainen sallitaan, kriitikon skeptisyydestä johtuu vain supertehokkaasta totuusaistista, joka erottaa tapahtumien luotettavuutta itsestään. Kriitikko moittii tätä auktoriteettiseksi vain koska hänen oma skeptisiä kokemuksia tuottava totuusaisti on vammautunut.

Kanavan luotettavuus on aina varmistettava. Ja tämä tehdään rakentamalla jo olemassaolevaan tietoon. Toistaiseksi parapsykologia ja muut vastaavat ovat epäonnistuneet. Joku voisi selittää että asioita ei ole tutkittu. Ongelmana ei kuitenkaan ole yrityksen lyhytaikaisuus, teoriathan ovat pyörineet tuhansia vuosia. Ongelmana on se, että näistä oletuksista ei saada rakennettua tutkimusohjelmaa. Ja me tiedämme mihin tämä epäonnistuminen johtaa ; Tiedämme että ohjelmalle on annettu aikaa ja fiksuja filosofisia miehiä jotka ovat kirjoittaneet vuosituhansien varrella parasta pistäen kaikenlaista. Tämä nykytila on ollut parasta mihin he ovat kyenneet. Heillä on ollut auktoriteettia, mutta ei kykyä tarjota luotettavuutta jolla tämä auktoriteetti olisi oikeutettu.

Ongelmana ei siis ole se, että tietäisimme vielä niin vähän asiasta jota ei ole kunnolla tutkittu. Ongelmana on se, että on yritetty liikaakin ja tätä kautta tiedämme asiasta epämiellyttävän totuuden. Tiedämme epäonnistumisen kautta enemmän kuin moni haluaa myöntää. Siksi he, myöntämisen sijasta, vetoavat auktoriteettiin ja (edellämainitun tuomalla innolla) absoluuttiseen totuuteen johon kenelläkään ihmisellä ei ole näköalapaikkaa. Kenties he ovat oikeassa ja Jumala tekee "naturalismille" saman mitä happi teki flogistonille. Tämä on kuitenkin toiveajattelua, joka vaatii hedelmällisen tutkimusohjelman. Siihen asti on turha elää anakronistisessa ennalta päätetyssä onnistumisfantasiassa. Sillä siihen asti kun happiteoria tehtin ja sen avulla onnistuttiin, oli flogiston rationaalinen näkemys. Se oli silloin se juttu johon fiksun ihmisen tuli kannattaa - tai pitää turpaa kiinni ja kehittää ahkerasti sitä vaihtoehtoteoriaa kunnes sillä on jotain josta pistää sanomaa - luotettavaa sellaista aukroriteetilla boostatun sijasta - eteenpäin.

Diagnoosi ja identiteetti.

Kun puhutaan aspergerin syndroomasta, on esillä hyvin usein itsediagnooseja. Kyseessä on jopa "muodikas ilmiö", tietyissä piireissä on muodikasta kuulua tähän ryhmään. Ilmeisesti sillä samalla logiikalla millä taiteilijoiden juoppouden ajatellaan jotenkin antavan glamouria juopoillekin.
1: Esimerkiksi minun rinnastaminen Einsteiniin olisi varsin huvittavaa. Kenties hän oli asperger ja kenties hänen erityiskiinnostuksensa ajoi hänestä supertiedemiehen. Mutta minun erikoismielenkiintoni ovat saaneet minut vuosien varrella mm. pelaamaan ADOM -peliä valtavia tuntimääriä ja läpäisemällä tämä haasteellisuudestaan tunnettu peli mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Laskemaan muurahaisia, maalaamaan kuvia yhdestä ja samasta kirkosta, pelaamaan shakkia välttävästi. Olen saanut kyvyn lyödä ihmisiä pitkällämiekalla välttävästi päähän. And all what You got was this lousy blog.

Voidaan kuitenkin sanoa että vaikka diagnoosia ei ole, ja tautikin olisi lähinnä toiveajattelua, niin siltikin näillä henkilöillä on asperger -identiteetti. Se saa heitä tuottamaan oireisiin kuuluvaa käyttäytymistä ja välttämään siihen viittaavien oikeiden piirteidensä peittelyä.

Toisaalta diagnoosi voi olla vaikeaa saada. Omalla kohdallani se tapahtui yllättävän helposti. En ollut itsediagnosoinut itseäni. En itse asiassa ollut edes kuullut siitä. Menin psykiatrille muista syistä. Kynnys menemiseen oli kova. Mielenterveyskysymyksessä on huomattavaa se, että mielenvikaisuus on huumorin, vitsin ja pilan aihe enemmän kuin vaikkapa jokin ruumiillinen vammaisuus. Pyörätuolipotilasvitsejä ei kerrota, mutta jokainen on kuullut sen vitsin jossa skitsofreenikko menivät baariin. En taatusti halunnut tunnustaa heikkoutta ja avun tarvetta - se on minulle vaikeaa nykyisinkin, mutta nuorempana kätkin asiat paljon voimakkaammin kuin nykyisin. Ja vielä vähemmän halusin diagnoosia, koska se on tavallaan tuomio, osa minuutta josta ei tavallaan ole poispääsyä.

Taustalla oli masentuminen jonka taustalla oli ystävän tekemä itsemurha, tiettyjä sosiaalisia ongelmia naisasioissa, tiettyjä itsestä riippumattomia vaikeuksia kotona ja koulunkäyntistressiä yhdistettynä uskonkriisiin jonka takana taas oli kaikenlaisia hyvin kyseenalaisia tapahtumia joita en tässä tarkemmin spesifioi. Ja kaikkeen muuhun, jonka kantaminen yksin - senaikaisissa elinolosuhteissani terveen itsesuojeluvaiston ja perusepäluottamuksen vuoksi viisaimmassa tilassa - kävi mahdottomaksi. Luonteelleni tyypillisesti kätkin kaiken minkä kykenin, joka on enemmän kuin voisi uskoa. Sanotaan niin, että tilanne äityi riittävän pahaksi, kun viimeinen elämänhallinnan oljenkorsi - eli itsemurhan toimivuus - valikoimapakissani menetti uskottavuutensa. Sainkin itse asiassa esidiagnoosiksini bipolaarisen mielialahäiriön, jopa lääkityksen tähän. Kätkin systeemin sitten ovelasti, jotta en jäisi tästä kaikesta kiinni, asuin siihen aikaan vielä kotona.
1: Tuo lähtötilanne oli jälkiviisaasti väärä. Mutta jos anakronistiset piirteet ohitetaan se oli itse asiassa ihan fiksu, koska omituiset pakkomielteiset kiinnostuksenkohteet jotka ovat "asperger -oire" oli helppo nähdä maanisuuteen vivahtavina. Asia kuitenkin korjautui. Ja tuo vuosituhannen alkupuoli oli sellaista aikaa että kun sain diagnoosin oli reagointini "ai mikä" ja "pakko olla jotain tylsää". Tuntemattomuus ja asennemaailman erilaisuus lienee tässä takana ; Siihen aikaan oli perseestä olla nörtti. Nykyään se on paljon trendikkäämpää.

En siis tiedä siitä diagnoosivaikeudesta josta monet kertovat. Monet kokevat että asiantuntijoita ei löydy. Ja ne joiden itsediagnoosi ei saa ammattilaisilta hyväksyntää näyttävät hekin kokevan, että vain psykiatrin norsunluutornista heitetty halveksunta kyökki-itsediagnosoijiin. Eli heidän oma egonsa joka kumpuaa tohtoriauktoriteetista estää diagnoosin antamisen. Syntyy tarina jossa lääkäri on "nentti" eikä ymmärrä asseja eikä siksi anna diagnooseja kaikille itsediagnostikoille.

Koska sain diagnoosin aika vanhana, yli 20 -vuotiaana, olen itse asiasa elänyt pitkän aikaa ilman diagnoosia. Eikä diagnoosikaan muuttanut mitään. Olen kokenut syvää vastemielisyyttä mielenterveystyöhön osallistumiseen. Ja itse asiassa jotkut vertaistukiratkaisut tuntuvat hyvin inhottavilta. "Jään mielummin kotiin kun menen pippaloihin". (Joka on sekin "asperger -piirre". Sinne piireihin ei siis selvästi mene kaikenlaiset tyypit, joita palvelemaan se on luotu. Onneksi oireyhtymä on niin laaja että tästä huolimatta menijöitä varmasti riittää.)

Ennen diagnoosia olin vain outo. Olin varmasti hyvin outo jo lapsena. Minulla on ainakin jonkinlaisia muistoja kotona varpaidenkynsien leikkauksesta. Se oli ahdistava kokemus, mikä ei sinällään ihmetytä koska aspergerin syndroomaisilla on epänormaaleja aistimuksia. Ja koska minun kipuaistimukseni ja näköaistimukseni ovat erityisen anomaalisia, on selvää että olin koulusakin se "itkuiita" joka urheilutunnilla pelkäsi sitä että "pallo puree". Ja olin tietysti motorisesti kömpelö.
1: Näyttääkseni miten vaikeaa diagnoosinteko voi olla ; Esimerkiksi itkuherkkyys menee helposti vahvan tunne-elämän piikkiin. Samoin kuin huono sosiaalinen taito ja katsekontaktin välttely viittaavat ujouteen ja siihen liittyviin sosiaalisiin tunteisiin. Niiden tausta on kuitenkin toinen. Minut paremmin tuntevat tietävät että en ole ujo. Pelkään uusia suhteita koska en ole rakentanut ihmisille skeemaa jossa oletan heidän toimivan. Ja kömpelyyttä oli vaikeaa erottaa koska en harrastanut liikuntaa koska siitä ei pidetty meidän perheessämme. Harjaantumaton on huono. (Miekkailussakin olen kömpelö verrattuna siihen panostukseen mitä siihen olen laittanut.) Minua pidettiin herkkänä pojuna. Tämä tietysti haittaa aspergerin tunnistamista koska he tyypillisesti eivät ole vahvan emotionaalisia. (Suuri osa heistä tosin on sellaisia, koska kyseessä on hyvin monioireinen ilmiö, jossa on haitaria hyvin moneen suuntaan.)

Myin sen originalliutena ja vetosin suvaitsevaisuuteen. Diagnoosin kanssa syntyy eräänlainen "lupa" tehdä asioita koska muutakaan ei voi tehdä. Ongelmana on coping -menetelmien rakentaminen. Minulla oli silloin taiteilijaidentiteetillä oikeutetut eksentrisyydet, joka vaativat jonkinlaista sosiaalisuutta. Koska minä en tiennut mikä minussa oli vikana, olen käyttänyt valtavasti voimavaroja erilaisten selviytymismenetelmien rakenteluun. Ja kun niitä rakentelee, niin itse asiassa syntyy myös tulosta. Mielestäni selviydynkin varsin hyvin niiden avulla. Nyt kun minulla on diagnoosin kautta "lupa", tästä on rakentunut aivan uusi "asperger -identiteetti". Sen ei tarvitse olla sosiaalinen. En ole itse asiassa vuosiin keksinyt mitään erityisen ovelia selviytymiskeinoja. Ei ole motivaatiota koska minäkuvani ei ole siinä kiinni.
1: Toki diagnoosi avasi minulle pari uutta tietä, kuten keskittymisen "ihmisiin etologian kautta". Ja rakensin tätä kautta myös "huijauksista tutun rakenteen" jossa käytän tilanteeseen jotenkin soveliaita tunteita, liioittelen niitä eleellisesti ja tällä isolla liikkeellä peitän pienet virheet. Nämä vaativat sen tiedostamisen että ajatteluprosessit eivät ole normaalit. Etenkin ilmeiden opettelun olen kokenut hyvin hyödylliseksi. Niiden avulla kykenen esimerkiksi suorittamaan jossain määrin flirttailun kaltaisia tärkeitä mutta sosiaalisesti kompleksisia ja vaikeita taitoja.

Minulla siis on jotain jota monet haluavat, mutta en halua sitä. Kenties juuri siksi että minulla on se. Jos minulla ei olisi sitä, voisin kenties googlailla netissä ja ihmetellä miten jotkut kuvaukset sopivat ja vaatia itselleni sellaista itsediagnoosin pohjalta. Mikään ei oikeasti ole muuttunut, mutta tieto ja tiedottaminen muuttavat sitä miten itse suhtaudun itseeni ja miten muut suhtautuvat itseeni. On huvittavaa miten se, miten asiat ovat eivät vaikuta käyttäytymisessä läheskään niin paljon kuin se, miten niitä käyttelee.

Diagnoosi on aina paitsi tosiasiatilan tunnistus, myös identiteettikysymys. Siksi itsediagnosoija joka ei saakaan psykiatrilta ajattelemaansa diagnoosia kohtaa identiteettikriisin. Sellaisesta syntyy kognitiivista dissonanssia, johon luonteva reagointi on assimilointi ja psykiatrin leimaaminen. Toisaalta oikein tunnistettu ja annettu diagnoosikin vaikuttaa ja voi kenties olla vaarallista antaa sitä niille minunkaltaiselleni ihmiselle jolla ei ole valmiina tätä asperger -identiteettiä. Se, mitä masentunut ihminen viimeiseksi kaipaa on se, että hänen pitää rakentaa minäkuvaansa uudestaan "ihan ihmeellisten ja ufojen konseptien" ympärille.

---

Kirjoittajaa vituttaa se, että aspergerin syndrooman nimissä tehdään kaikkea jota voidaan pitää kusipäisyytenä vaikka henkilöllä itsellään ei edes ole diagnoosia. Miltei yhtä paljon häntä vituttaa se, että hän itse huomaa käyttävänsä diagnoosia suojakilpenä likimain aina kun joutuu sosiaalisesti vaikeaan tilanteeseen. Vaikka tosiasiassa joskus syynä on vain iso ego, joka suojaa itseään tällä "voittamattomalla supersuojakilvellä". Psykiatria on siis tiedettä jonka sinänsä tosiasioiden mukaisten tulosten kanssa eläminen on hyvin vaikeaa.