Marttyyriyden ydin.

Carolyn Marvin ja David Ingle herättivät huomiota kirjallaan "Blood Sacrifice and the Nation". Tässä  korostettiin että nationalismin takana on asenne joka korostaa uhrautumista ja kuolemista maan puolesta. Ja että tämä tapahtuu hyvin erityisellä tavalla ; Nationalismi ei elä sotavoitoilla ja sankaruudella. Jopa hävityt sodat kääntyvät helposti nationalismin moottoreille. Sen sijaan kuolleet sodassa olevat oman puolen kuolleet ovat erityisen oleellisia. Sodassa kuolleet sotilaat menettävät ison osan ominaisuuksistaan ja muuttuvat osoitukseksi siitä miten kyseinen valtio on kuolemisen arvoinen.

Taustalla on asenteita jotka sitten voivat ottaa vielä epäterveemmän suunnan. Esimerkiksi jos ajatellaan islamistisia itsemurhaterroristeja, heidän ideaalinaan on vähän sama mutta pidemmälle vietynä. ; Itsemurhaterriristihan voisi monessa tapauksessa tehdä salavihkaisen pommi-iskun kuolematta itse. Mutta selvästi marttyyriyteen kannustetaan erityisin tuonpuoleisuuslupauksin. Tämä ei ole sotastrategiaa vaan sitä, että kuollut oman puolen tyyppi toimii vahvana symbolina siitä miten marttyyri oli valmis kulemaan uskonsa puolesta ja tätä kautta usko oli kuolemisen arvoinen.

Tämänlainen marttyyriasenne on tietenkin siitä erikoinen että hyvin moni länsimainen ihminen on tottunut siihen että he eivät uhraa itseään.

Buddhalaiset munkit voivat tehdä polttoitsemurhia ja islamistit terrori-iskuja. Mutta kristitty elää uhriutumisesta jonka tekevät muut kristityt. ; Länsimainen kristitty itse asiassa monin paikoin väistää konflikteja. (Olen itse asiassa kehittänyt oman häijyhkön retoriikkani alun perin juuri siksi että huomasin että se on se ainut asia joka toimii. Tietyn innokkuusrajan ylittäneet kristityt lopettavat vain jos siitä on uhkaa tai haittaa heille itselleen.)

Länsimainen kristitty on siitä erikoinen olento että hän muistaa joka paikassa kertoa siitä miten ateisteja ei kohdella länsimaissa "viimeisen viiden vuoden aikana" (tjsp.) samalla tavala kuin jossain ulkomailla. Mutta he itse voivat marttyyrioitua siitä miten kristityt kokevat jossain muualla vainoa. He itse eivät koe sitä. Mutta uhrit ovat tärkeitä - jos ei muuta niin apostolien seikkailut Roomassa on muistettava.

Onkin erikoista että marttyyrius korostuu mutta siihen ei haluta ikään kuin itse ottaa osaa. Muiden kristittyjen taistelu jossain kiinassa ikään kuin oikeuttaa fundamentalismiin valahtaneen länsimaisen pumpulissa eläneen hyvinvointikristityn vakaumuksen ja statuksen vainottuna ihmisenä jota pitää kuunnella tämän uhristatuksen vuoksi tai kautta. Vaikeuksia ei kestetä itse mutta silti otetaan ikään kuin "marttyyripisteet täysillä".

Mene tilanteen nahkoihin.

Marttyyriydessä on toinenkin puoli. Ja se näkyy hyvin kansallistunteen kohdalla. USA on ollut useissa sodissa. Ja koska se tapaa sotia oman maan ulkopuolella, se rekrytoi sankarisymboliikalla sotiin joita ei tapahdu sotilaiden omassa maassa. Näissä sodissa on tavannut käydä niin että symboleja on arvostettu. Mutta sitten kun arkkuja on alkanut tulemaan laumoittain takaisin maahan, on niihin alettu suhtautumaan muina kuin symboleina.

Merkittävää on että vaikka sodanvastaiset tyypit ovat yleensä niitä jotka korostavat omien kuolleiden lukumääriä, niin nämä takaisin tulevat kuolleet vaikuttavat tavalla joka on relevantti sen kannalta miksi mielipiteet sotien varrella muuttuvat. Kun sotilas tulee kuolleena kotiin, tätä vastaanottavat ihmiset ovat heidän perhettään. Näissä oloissa sotilaan kuolemauhri on todennäköisesti otettu vahvemmin. Kun oma sodassa silpoutunut ja kuollut poika tulee takaisin, ei tätä nähdä enää symbolisena valtion ihanuuden symbolina. Se on myös oma kuollut lapsi. Abtrakti vieras ei uhkaa marttyyrimyyttiä.

Olenkin tässä mielessä luonut yksinkertaisen ajatuskokeen jonka avulla voi punnita sitä missä mielessä omassa mielessä olevat marttyyrit ovat abstrakteja symboleja ja missä mielessä faktuaalisia symboleja.  ; Sinun on kuviteltava oma perheenjäsenesi sen kuolleen paikalle. Ja vasta jos mielipiteesi ei millään tavalla muutu, niin vain siinä tapauksessa symbolisi on edes jollain uskottavuudella aito. Muuten olet koristellut sitä jollain abstraktilla ja valheellisella fantasialla. Toisin sanoen jos korostat sotauhrauksia sinun on kuviteltava oma lapsesi tuntemattoman sotilaan hautaan. Vailla nimeä ruumismassojen mukana nimettömänä haudatuksi, edes omalla nimellä varustettua hautakiveä. Jos yhä tämämkin kohdalla kykenet tuntemaan vain arvokasta nationalistista läikyntää sydänalassa ja partioottista paatosta jalkovälissä olet todella aidosti ymmärtänyt marttyyrikuoleman symbolin.

Ilman tälläistä olet tosiasiassa sekoittamassa sen että jokin laitos velvoittaa miehet sotimaan henkensä uhalla ja sen että nämö ihmiset vapaaehtoisesti ilman velvollisuuksiakin tekisivät riemumielin saman ja olisivat valmiita kuolemaan maansa puolesta.

Tuntematon Sotilas

On itsenäisyyspäivä. Suomen itsenäistymiseen ei liity sotaa. Mutta itsenäisyyspäivänä muistellaan talvisotaa. Tämä on hyvin kiinnostava asia ; Miksi kansallinen itsenäisyys liitetään sotatarinoiden muistamiseen? Kaikissa maissa näyttää olevan taipumus yhdistää itsenäisyys ja sodan muistelu. Valtioissa ja maissa luulisi olevan muita asioita juhlittavaksi ja muistettavaksi.

Tässä päällimmäinen syy on varmasti se, että sodat ovat kriisitilanteita.

Ja kriisitilanteet ovat siitä käteviä että ihminen harvoin osaa arvostaa sitä mitä hänellä on. Ne muuttuvat itsestäänselvyyksiksi. Kriisitilanteet uhkaavat tätä itsestäänselvyyttä ja luovat arvostusta. (Vrt ; Jos perhettä on helppo laiminlyödä arjessa, avioeron ja lapsista erkaantumisen jälkeen sitä osaa arvostaa sitä minkä on menettänyt.)

Sodassa kuolleet ovat uhrautuneet ja he ovat uhreja.

Mutta uhreja mille? Tämä on oleellisempi kysymys kuin voisi ajatella. Virallisessa kielenkäytössä tässä uhrauksessa korostetaan toivetta siitä että sotaa ei tapahtuisi enää jatkossa koskaan. ; Kuitenkin käytännössä ristiriitoja näyttävät herättävän näiden viestien kanssa erikoiset teemat. Monet hyvin ällistyttävät asiat loukkaavat vaikka ne ovat täysin yhteensopivia sodan toistumattomuustoiveen kanssa.

Esimerkiksi briteissä on syntynyt kohuja siitä että jotkut ovat kantaneet valkoisia unikoita punaisten unikoiden sijaan. Syynä ei ole se että valkoisuus viittaisi äärioikeistolaiseen nationalismiin vaan siitä syystä että valkoinen unikko symbolisoi sitä että sodan uhreja muistetaan nimenomaan sen vuoksi että sotaa ei pidetä asiallisena keinona ratkaista ongelmia. Punainen unikko muistaa uhreja ja tässä ei virallisesti puhuta sodan oikeuttamisesta. Mutta samalla on selvää että kantamalla punaista unikkoa britti glorifioi sotilaita ja tekee sotilaan toimesta hyveellistä. Kuollut sotilas ei ole tässä sodan uhri vaan sankari. Näin ollen punaisessa unikossa korostetaan sitä että sotiminen on eettinen ratkaisu ja tällä varmistetaan että ihmiset ovat nimenomaan suostuvaisempia sotaan myös jatkossa.

Suomessa asiat ovat jossain määrin terveemmällä tolalla. Yhtenä syynä on Väinö Linnan "Tuntematon sotilas". Siinä sotatilaa kuvataan kaikkea muuta kuin ihanteellisena. Sotilasjohto ei ollutkaan ihailtavaa eikä sotiminen pelkkää sankaritouhuilua. Hahmot ovat kiinnostavia ja epätäydellisiä. Tätä teosta moitittiinkin rajusti aluksi. Syynä oli varmasti se että se ei sopinut siihen pirtaan jossa sotilas on vain asialle uhrautuva sankari.

Tuntematon sotilas on siitä kiinnostava, että monissa maissa on tuntemattomien sotilaiden hautoja. Niissä kiinnostavaa on se, että kuolleesta ihmisestä ei tiedetä oikeastaan muuta kuin kansalaisuus ja se että hän on kuollut sodassa. Näitä ihmisiä ei voida arvoida sen kautta ovatko he olleet hyviä ihmisiä tai edes palvelualttiita tai rohkeita sotilaita. He ovat olleet sodassa tietyllä puolella ja saaneet luodista - tai jostain muusta vastaavasta.

Miksi maan puolesta on asiallista, peräti kunniallista, kuolla?

Benedict Andersonin "Imagined Communities" kertoo siitä, miten tuntemattomien sotilaiden haudat ovat vahvoja symboleita siksi että niissä on paljon aukkoja joita voi täyttää ideologisesti. Kun ei tiedetä kuolleesta mitään, synnytetään tämän päälle erilaisia kuvitteellisia tarinoita. Jotka sitten "voivat olla". Ja kunnioitus syntyy usein nimenomaan ja käytännössä vain suhteessa näihin tarinoihin.

Anderson muistuttaa että tuntemattoman sotilaan hauta on kansallinen. Ja symboli on hyvin vahva ; Jos yritettäisiin vastaavaa viestiä rakentamalla vaikkapa "tuntemattoman liberaalin hauta", se koettaisiin vahvasti ideologisena viestinä. Sellaisena joka voisi ärsyttää erityisen vahvasti konservatiiveja. Sillä jokainen tietää tämänlaisen tuntemattoman marttyyrin tarinallisen arvon. ; Toisaalta liberaalit eivät ole haluamassa tämänlaisia koska siinä arvostetaan vapautta ja elämistä eikä uhrautumista, tappamista, kuolemaa ja itsensä ikuiseksi tekemistä näiden kautta.

Kun ihminen kuolee maansa puolesta, on kiinnostavaa tietää minkä puolesta hän kuolee. Nykyään moni konservatiivi korostaa että oman maan puolesta kuoleminen on ilmiselvyys. Esimerkiksi tänne tulevat maahanmuuttajat - tai kuten moittijat usein sanovat, "matut" - ovat paenneet Syyriasta, heitä ärsytti se että miehet eivät olleet jääneet sotimaan. Heidän velvollisuutensa olisi siis osallistua sotaan vaikka he eivät olisi edes käyneet armeijaa tai saaneet aseita. Tai vaikka kaikki lähi-idän toimijat ovat moraaliltaan vähintään kyseenalaisia. Jos pitää valita taisteleeko ISISn vai Assadin puolella, on selvää että vaihtoehtoisto ei ole mitenkään kauhean ihanteellista. Velvollisuus on siis absoluuttinen. Se ei liity näissä puheissa siihen onko maan lainsäädäntö hyvää ja oikeudenmukaista. Pelkkä syntyminen tietyn maan kansalaisten sukusoluista velvoittaa hämmentävän pitkälle.

Tämänlainen normisto on jännittävä. Mutta sen voi tavallaan ymmärtää. Sotiminen on monen mielessä enemmän "pragmaattinen kuin eettinen valinta". Ja tässä näkökulmassa kansaa voidaan manipuloida ideologialla. Köyhät voidaan laittaa rintamalle kuolemaan rikkaan eliitin etuoikeuksien puolesta. Etuoikeuksien joita heillä ei ole ja joita he eivät sotimallakaan saa. Absoluuttisena velvollisuutena esitettynä tämä voi onnistua. koska mitään muita argumentteja on tarjolla melko vähän.

Nykyisessä kahtiajakautuneessa ilmapiirissä ja siihen liittyvässä poliittisesti mutta ei valtiollisesti polarisoituneessa maailmassa onkin jännittävä huomata että jos ihminen on kuolemassa kotinsa puolesta, niin tämä koti koostuu hyvin pienestä määrästä ihmisiä. Ja on omituista että koko valtakunta kontrolloi ihmistä vedoten näin pieneen fragmenttiin. Oman maan toiset kansalaiset taas ovat usein vieraita. Eikä yhteistä ole paljon, kuten internetissä liberaali-konservatiiti/oikeisto-vasemmisto/uskonto-ateismi tai mihin tahansa muuhun väittelyyn osallistuva tietää. Suuri osa kanssaveljistä on ärsyttäviä ja yhteistä on vähän. He ovat aivan yhtä vieraita ja tuntemattomia kuin ne maahan hyökkäävät. Tämänlaisesta ei saa vahvaa insentiiviä sotimiseen. (Minulla on paljon enemmän yhteistä keskuteltavaa ja kiinnostavaa yhteisoloa liberaalin australialaisen evoluutiofilosofin kuin Esson baarissa vastaan tulevan lippalakkipään kanssa.) On kätevämpää vain määritellä tästä velvollisuus. Koska jos siitä vain tekee a priori itseisarvon, sille ei tarvita välineellisiä oikeutuksia.

Itse näen että Suomen puolesta kuoleminen on tehtävä lainsäädännön vuoksi. Ennen kaikkea perustuslain vuoksi. Tässä kohden maan sosiaalijärjestelmä, koulutus ja se mitä se antaa kansalaisille on tärkeää. Sillä jos ja vain jos se antaa kansalaisille jotain niin se on arvokasta puolustaa. ; Tätä toki yritetään kiertää aforistisilla väitelauseilla että ei pidä kysyä mitä valtio tekee sinulle vaan mitä sinä voit tehdä valtiolle. Mutta tietenkin tämänlaisia a priori jotain asioita eettisiksi väittäviä iskulauseita voi odottaa valtion puolelta. Se ei ole puolueeton kehittäessään tämänlaista jargonia.
1: Itse ihmettelen hieman sitä miksi Suomen itsenäisyys on jotain itseisarvoista. Joku näkee että EU tekee Suomesta vain liittovaltion ja tämä tekisi sen että emme olisi itsenäisiä. Ajatus on hieman hämmentävä koska jos Ohio on Amerikan Yhdysvaltoje osavaltio, se on silti itsenäinen koska USA on itsenäinen. Jos Suomi todella on liittovaltio voisimme olla itsenäisessä EU:Ssa. (En tässä väitä että Suomi on EU:n liittovaltio vaan lähden siitä että kun näin ajatellaan niin oletetaan sitten että tämä pitää paikkaansa ja mietitään mitä tästä seuraa.) Toisaalta jos korostaa sitä että pienemmässä yksikössä ei olla yhtä etäisiä valtajärjestelmiin niin miksi sitten ei palata perinteiseen kaupunkivaltiolinjaan? Kaupunkivaltiotkin voisivat olla aivan itsenäisiä. Ja niissä Helsingin Herrat eivät olisi yhtä etäisiä koska joko sitä on Helsinkiläinen tai sitten Helsingin Herrat eivät ole Sinun Herrojasi. Näyttää siltä että tämä palauttaa asian etnisyyteen. Eli kansakunta on jossain määrin syntyperä- ja rotukysymys. Tämä toki sopii yhteen sen kanssa miksi tietyn kansalaisuuden omaavan sukuelimistä putkahtaminen on niin tärkeää. Ja miksi etniseltä taustaltaan erilaiset suomen kansalaiset, joiden syntyperä on vaikka somaliassa, saavat naureskelua maahanmuuttokriittisissä piireissä koska he eivät ole samanarvoisia intinkävijöitä. Toisaalta tämänlaiselle syntyperäkeskeisyydelle on toinenkin nimi; Se on melko lailla määritelmällisesti rasismia. Joten kenties kysymys ei ole tästä. Koska eihän tässä ole kysymys minkäänlaisesta rasismista.

Nähdäkseni ainakin vielä Suomi on puolustamisen arvoinen. Ja koska tämä ei ole ilmiselvyys, kaikki maat eivät ole puolustamisen arvoisia, tämä todella nimenomaan merkitsee paljon. Ja tätä kautta sodallekin voisi saada minun silmissäni oikeutuksen. Kansalainen riskeeraa elämänsä, ei täysin uhraa, elämäänsä, siksi että valtiolla on tarjota etuja juuri hänelle itselleen ja juuri hänen läheisilleen.

Tässä mielessä on erikoista huomata miten "Rajat kiinni!" -ryhmässä on vaadittu suoraa demokratiaa jossa on vaadittu sitä että olisi valtiovallasta erillinen elin joka voisi vain editoida perustuslakia. Samalla puhutaan siitä miten Suomi on ja sen pitää olla itsenäinen ja miten sitä pitää puolustaa. Tätä on aika hämmentävää katsoa. Etenkin kun ryhmässä kovasti muuten tiedostetaan että jos valtion eliitti ei kuuntele kansaa niin sitten vallankumousta ja muuta on aivan asiallista ajaa. Ja moni toivoo itärajoja auki ja Putinia suomeen. Aivan kuten Putin tarjoaisi itsenäisemmän Suomen kuin EU. Mielestäni ei. Ja siksi on hyvä miettiä näitä asioita nimenomaan näin itsenäisyyspäivänä.

Talvisota onkin järkevä asia mietittäväksi juuri tänään. On, vaikka teknisesti hävisimme sodan vaikka haimme natseilta apua. Häviön modifioiminen torjuntavoitoksi parantaa symbolista ja kuviteltua kansalaisyhteyttä. Yhteyttä jota kenties toivoisi tämän hetken yhteiskuntaan enemmänkin. Nyt, kun suurin osa ajasta kuluu siihen että pitää korostaa miten oma identiteetti nyt ei pidä sisällään monia saman maan kansalaisia joiden kanssa sitä kuitenkin joudutaan esimerkiksi käymään töissä!

Pieni rant ; Pasifismiteoriasta ja yhteiskunnan puolustettavuudesta.

Kun katsotaan pasifismia, moni konservatiivi näkee että pasifistit eivät ole rehellisiä. Eli kysymys ei olisi väkivallan vastustamisesta ehdoitta. Vaan että tosiasiassa pasifisti tappaisi puolustaakseen omia rakkaitaan, perhettään ja vastaavia. Teoria voi kuulostaa häijyltä mutta nykykonservatiivikontekstissa se on suunnilleen kohteliainta mihin he pystyvät. Sillä he uskovat itse olevansa samantapaisia kostokoneita.

Teoria ei ole välttämättä tosi. Mutta otan sen nyt tässä blogauksessa kuitenkin vakavasti. Se nimittäin muuttaa pasifismin yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Jos jokainen ihminen on valmis tappamaan itselleen tärkeiden asioiden, läheistensä ja vastaavien vuoksi ja hän ei ole valmis tappamaan yhteiskunnan vuoksi se johtuu siitä että yhteiskunta ei pidä sisällään hänelle itselleen tärkeitä asioita.

Tämä voi tarkoittaa anarkismia, teoriaa siitä että yhteiskunnalla ei saa olla rakenteita. Mutta toisaalta se voi kertoa siitä, että yhteiskunnan rakenteet ovat huonot. Jos joku kieltäytyy taistelemasta Assadin tai ISIS -joukkojen puolesta tämä tuskin kertoo arvotyhjiöstä tai anarkismista, itse asiassa toiminta voidaan nähdä evidenssinä juuri päinvastaisesta.

Itsekin olen periaatteessa sitä mieltä että Suomi on yhteiskuntana sellainen että se on vielä taistelemisen arvoinen. Etenkin kun vertaa niihin vaihtoehtoihin joita de facto olisi tarjolla. Tilanne on siitä huvittava että moni konservatiivi tuntuu lietsovan maanpuolustushenkeä juuri sellaisilla strategioiolla jotka lähentävät maamme henkistä tilaa Venäjän ja muiden vastaavien maiden kanssa. Joka siis tosiasiassa totta ollessaan sanoisi että yhteiskuntarakenteemme eivät olisikaan niin puolustamisen arvoisia. Tämä toki vieraannuttaa näistä patriooteista, ei niinkään maanpuolustuksesta.

Yhteishengestä puhujat tuppaavat tuomaan esille kristillisiä arvoja. Ja jos minä sotatilanteessa olen kristillisyyden vuoksi valmis jonkun ampumaan, se koskee enemmän niitä tilanteita joissa minulle yritetään pakottaa kenttäehtoollista kuin yhtään mitään muuta. (En tapa kristittyjä mutta ihminen joka pakottaa minut ottamaan ehtoollista tai ottamaan muuhun uskonnollisuuteen osaan joutuu käyttämään tavoitteen mitenkään relevantisti saavuttaakseen keinoja joiden edessä itsepuolustus on, ei vain jotenkin eettisesti perusteltu vaan ennen kaikkea relevantti ja todennäköinen optio.)

Olen toki hieman huvittunut kun pro-kristillinen vauhkoaja tulee kertomaan että minun kannattaisi tukea hänen aatelukkiutunutta kusipäisyyttään kun vaihtoehtona olisi muslimit. Mielestäni militantin VOK -polttopullo-oikeiston ja militantin rekka-autolla päin kansanjoukkoja iskijöiden välillä on liikaa analogisuutta jotta voisin pitää niitä "aivan erilaisina asioina".

Tosin jos jokin epäanalogia olisi haettava niin se olisi siinä että militantit muslimit toisaalta kyllä todennäköisesti silpoisivat, dekapitoisivat ja toimisivat muutenkin aggroilevasti niitä kusipääkristitty-yksilöitä vastaan joihin koen syvää kostonhimoa. Ja joille nykyinen kristillinen yhteiskunta ei ole tehnyt mitään.

Joten en tiedä miten suhtautua näihin ehdotuksiin. Kenties tämä lisää maanpuolustusintoa. Mutta jos ja vain jos olen oikeasti niin mielisairas että haluan toteuttaa kostofantasioitani livenä ja omakätisesti. Toivon että en ole näin mielisairas.

Laulu Ilionista

Jos ihmisiltä kysytään "Iliaksesta", he puhuvat yllättävän paljon "Odysseiasta". Tämä on toki ymmärrettävää koska molemmat ovat Homeroksen teoksia ja jälkimmäinen on jatko-osa edelliselle. Väärinymmärryksen takana on varmasti hyvä syy siinäkin että "Ilias" on pääasiassa Troijan sodasta. Kun taas "Odysseian" teemana on Odysseuksen kotimatka.

Ilias on kuitenkin se teos joka ei käsittele Troijan hevosta. Se itse asiassa myös loppuu ennen Akilleksen kuolemaa. "Ilias" myös alkaa sodassa. Ei esimerkiksi Parisin tuomiosta. Se ilmeisesti olettaa että Helenan vangiksi ottaminen on tuttua ja siksi voidaan hypätä suoraan sotaan. Aiheena ei olekaan edes Troijan sota vaan ennen kaikkea Akilleksen viha. Akhilles ei myöskään ajaudu tuhoonsa sillä Ilias ei pääty siihen että häntä ammutaan kantapäähän myrkkyjousella.

Tarina ei pidäkään vihaa tragedian aineksena. Viha ei ole Akilleuksen hamartia. Sen sijaan se ihannoi sotaa ja tappamista. Jumaliakin kiinnostaa. Ja sankarit saavat verenvuodatuksella näyttää sankaruutensa niin tovereilleen, yhteiskunnan kermoille ja jumalille.

Toisaalta se arvostaa myös kaatuneita. Ja tuhoutuneiden kohdalla se hieman kyseenalaistaa sitä oliko heidän kuolemansa välttämättä sen arvoista. Teos synnyttää tunteita esittelemällä lyhyesti hahmoja jotka sitten kuolevat samantien. Mutta hengissä selviävä sankari ei ole tämänlaisissa ongelmissa. He ovat erilaisia kuin nämä "pikakuolleet". Kuolleiden määrä korostaa heidän erinomaisuuttaan.

Iliaksen pääteemana onkin se, että Akhilleus vihaa Agamemnonia ja Hektoria. Hektoria sen vuoksi että tämä tappaa Patroklosksen joka on Akilleen ystävä. Akhilleus ei saa rauhaa. Tappamalla Hektorin ei saada rauhaa. Uhraamalla rahaa hienoihin hautamonumentteihin ei tuo lohtua. Sen sijaan lohdun tuo sovun tekeminen Priamoksen kanssa. Kun Akhilleus on ensin kieltäytynyt luovuttamasta päihittämänsä Hektorin ruumista Hektorin isä Priamos pyytää Hektorin ruumista humaanisti ja ei-aggressiivisesti. Akilles ei pelkästään suostunut pyyntöön, vaan lupasi sotatoimien taukoavan yhdeksitoista päiväksi, jotta Hektor saataisiin haudattua asiaankuuluvin menoin. Ja tämä tuo rauhan.

Tämä lienee "Iliaan" pääviesti. Valitettavasti anteeksiannon sanomasta saa vähemmän hauskaa merkitystä elämäänsä kuin siitä minkä niin moni kokee syvällisempänä. Että olemalla ovela mies ja keksimällä kivoja sotajuonia voidaan voittaa kaupunkeja sodassa joka alkoi pikkumaisten jumalien missikisoista.

Pieni ajatus ; Suomen Eturintama

Netissä kiertävän bussitarinan kohdalla käsitellään herrasmiestä joka antaa vanhukselle istuinta sanomalla että "Istukaa tähän rouva hyvä, kyllä täältä vielä herrasmiehiä löytyy!" ja joka korostaa vanhojen kasvatustapojen hienoutta muille. "Minä olen kuulkaas saanut vanhan ajan kasvatuksen, ei noista nykynuorista ole mihinkään!" Hän myös kertoo muille ihmisille asioita ; "Se on vaan niin, että jos sota syttyisi niin tuollaiset himppelit ja homppelit työnnettäis eturintamalle!"

Oli selvää että ei ollut herrasmiesmäistä käytöstä. Esimerkiksi itselleni on opetettu että kunnon herrasmies ei korosta itseään vaan auttaa ja antaa tilaa diskreetisti. Huomaamaton osaa tarjota tuolia tarvitsevalle niin että on kuin asia tapahtuisi vahingossa.

Mutta kenties on syytä tarttua tuohon toiseen puoleen. Nimittäin armeijaan. Olen nimittäin käsittänyt että "eturintamaan joutuminen" ei ole rangaistus joka annetaan kakkosluokan kansalaisille. Toki asiasta voisi luulla toisin jos ajattelisi että miehet menevät armeijaan kun taas valtio on pääasiassa feministis-naisasiallinen. Mutta yleensä ottaen henkenä on ollut nimenomaan se, että valtio glorifioi parhaiksi sellaiset ihmiset jotka työnnetään seulaksiammuttavaksi.

Toisaalta eturintamaan laitetaan yleensä taitojen, kykyjen ja sotiaallisen kyvykkyyden takia. Siksi eturintamaan ei laiteta lapsia, vaan raavaimpia uroita. Siksi eturintamassa taistelleita arvostetaankin machoina. Koska sinne tupataan laittamaan kovimmat äijät. Sillä eturintamalla on maan tulevaisuuden ja kansakunnan säilymisen kannalta oleellinen merkitys. Sinne ei laiteta teloitettavaksi huonoja ihmisiä tai sellaisia kansalaisia jotka eivät sovi konservatiivien poliittiseen korrekituden malliin. Sinne laitetaan ihmisiä jotka kykenevät modernissa sodankäynnissä tuhoamaan vihollisia välineillä jotka ovat nykyajan sodankäyntiin suunniteltuja.

Toisin sanoen himppelien ja homppelien eturintamaan työntäminen on vihje siitä että himppelit ja homppelit ovat kovempia heeroksia kuin ties mitkä hetero-skinheadit. Tätäkö se herrasmieheksi itseään kutsunut tarkoitti? En usko. Mutta oikeassahan hän on. Steroideillaan aivonsa tuhonnut aggressiivinen ja antisotilaallinen machoilija joka nostaa tonnin penkistä ja jolle on tärkeää rohkeasti juosta päin luotia on hirvittävän huono sotilas. Kenties varovainen, älykäs himppeli ja homppeli eturintamassa suojelee maatamme parhaiten.

Hilpareiden nimeämisestä

Kun mietitään hilparia, kyseessä on salkoase, jossa on pistokeihään kärkeen liitetty taistelukirves. Toisella puolella on yleensä jonkinlainen piikki tai vasaramainen osuus. Pituudet ovat erimittaisia. Itse asiassa kaikkia salkoaseita vaivaa se, että niitä on nimetty hyvin monella tavalla. Niiden toiminnassa ei kuitenkaan usein ole oleellisia eroja. Itse pidänkin siitä että niitä kutsutaan vain yleisnimillä.

Toisaalta on hyvä huomata että hyvinkin samannäköisillä aseilla voi olla toiminnallisia eroavaisuuksia. Ja tämä tulee esiin kun mietitään mikä erottaa hilparin (halberd) toisenlaisesta hilparista (pollaxe). Tosiasiassa näiden välillä on välimuotoja joten luokittelu on tässä mielessä turhaa. Kuitenkin tavallaan asia on tärkeä.

Usein määritelmää lähestytään kahta kautta;
1: Rakenteen kautta. Tällöin korostetaan että halberd on yleensä rakennettu hieman eri tavalla kuin pollaxe. Pollaxessa on rautavahvikkeisia kiinnikkeitä yleensä neljään suuntaan puuvartta. Mukana on yleensä myös jonkinlainen yksinkertainen kädensuojus joka on yleensä "rinkula varressa". Halberdit ovat taas pidempiä ja niissä on enemmän kyse siitä että keihään varteen kiinnitetään teräosa.
2: Käytön kautta. Tällöin korostetaan että halberd on ollut yleensä kevyesti suojattujen tai ei ollenkaan suojattujen sotajoukkojen käytössä oleva väline. Sitä on käytetty ryhmässä. Hilpari taas on lyhyempi ja sitä on käytetty panssarissa taistelussa toisia panssaroituja henkilöitä vastaan tilanteessa jossa joukkojen sijaan vastassa on yksi tai vain muutama vihollinen.

Näen että nämä kilpailevaa määritelmää itse asiassa tukevat toisiaan, ainakin jossain määrin. Jos mietitään taistelua jossa on kaksintaistelullinen ulottuvuus, pitkävartinen salkoase ei ole optimaalisin keskipitkällä ja lyhyellä etäisyydellä. Tarvitaan lyhyemmällä etäisyydellä toimimista. Tämä asettaa kovempia suojausvaatimuksia puuvarrelle. Ase suojataan pitkäaikaisemmalta kulumiselta ja särkymiseltä niiltä ulottuvuuksilta joilla terän ja puun kontakti muuten olisi odotettavaa. Samasta syystä lisätään pienet kädensuojat ; Lyhyellä etäisyydellä aseen käyttäjän sormet ovat riskissä aivan eri tavalla kuin kauempaa.

Sen sijaan jos olet isona joukko-osastona liikkeellä, on tärkeää että moni ihminen tökkii piikeillä vihollisen suuntaan ja että tässä on pidempi etäisyys.

Toisin sanoen rakenne ja käyttötapa tukevat toisiaan. Toki on hyvä huomata että välimuotoja on paljon. Mutta nämä ovat tietenkin ongelmana kaikissa mainitsemissani selitysmalleissa. En siltikään usko että käyttötavan ja rakenteen välinen skisma on "niin relevantti".

Tuliaseiden välisistä eroista

Ylläoleva meemi kierteli internetissä. Taustalla intoon oli Barack Obaman lausunto tuliaseista ja niiden saatavuuden tiukentamisesta. En ole itse ajamassa tuliaseiden rajoittamista tai niiden vapaampaa levittelyä. En ole niin kiinnostunut niistä. Kuitenkin kuvassa on erikoinen väite. Niitä lähestytään automaattiaseiden nimityksen kautta. Eli niitä kielletään kun niiden nimi on "assault rifle". On periaatteessa vaikeaa uskoa että tuliaseita kielletään siksi että niiden nimessä on jotain. Mutta toisaalta olen itsekin 90 -luvun loppupuolella ostanut Suomessa veitsiä joiden paketissa lukee maireasti "throwing knives". Ja myyjä on myynyt niitä metsästyspuukkoina. Syynä oli varmasti jonkinlainen lakipykälä. Tai sitten myyjä halusi luoda kielletyn hedelmän lisämausteita tämänlaisella tempulla.

Mistä päästäänkin siihen että jos assault on toimintaa, niin niin on kyllä metsästyskin. Eli jos ei ole mitään assault riflejä niin sitten ei ole mitään throwing knivesejäkään?

Tämän kaiken ytimessä on tietenkin tarkoitettu käyttö. Se mitä teräaseista olen oppinut on se, että puukko on puukko on puukko. Mutta kuitenkin samanaikaisesti niiden käytettävyydessä eri tehtäviin on huomattavia eroja. Esimerkiksi harjoitusmiekka ei kelpaa viiltoharjoituksiin tai sotimiseen. Ja seinillä roikkuva viiden euron katana ei kelpaa oikein muuksi kuin koristeeksi. Tosin silläkin pystyy oikeasti tappamaan ihmisiä. Mutta helppous tässä asiassa on sitten aivan eri kertaluokassa.

Miekalla voi periaatteessa kaivaa maahan kuoppia vaikka kukkaistutuksia varten. Mutta suosin kuitenkin lapiota. Ja sellainen tyyppi joka ostaa itselleen 3000 euron damaskusmiekan sitä varten että kaivelisi takapinhaa on minun kirjoissani virallisesti ja vakavasti vikapäinen.

Toki tästä tarkoitetusta käytöstä ei saa mennä liian pitkälle. Esimerkiksi minulla on ns. "war sword". Ja lisäksi sellaisia teräaseita joiden käytettävyys jopa modernissa sodassa olisi oikein hyvä. (Ne tosin eivät ole "war swordeja" koska sodankäynti on muuttunut vuosisatojen varrella.) En muutu soturiksi tai tappajaksi sillä että minulla on tälläinen. Aivan yhtä vähän muutun upseeriksi siksi että puoskarimiekka "kunniani" on "officer sword". En ole stabaamassa tai olemassa sotilas edes joka päivä. Tuliaseiden kohdallakin on syytä korostaa sitä että sen käyttäjät ovat oikeasti vastuullisia. Ei ole syytä kieltää teräviä miekkoja kaikilta vain sen takia että niiden "intended use" on ollut tappaminen sodassa. Ja esineiden käytettävyys muuhun on hyvin rajallista sen jälkeenkin.

Tosiasiassa tämä unohtuu etenkin amerikkalaisilta konservatiiveilta. Joka on hyvin erilaista verrattuna vaikka Suomen ajatteluun.
* Sillä siellä yleisenä näkemyksenä on että oikeus kantaa asetta on perustuslaissa (2nd Amendment). Ja tämän lisäksi on kehitetty narraatio jonka mukaan tämä lakipykälä on oikeutettu sillä että kansalaisille olisi mahdollista rakentaa oma sisäinen militia. Tässä on tietenkin asenteena se, että USA itsenäistyi siten että se oli ensin juridisesti osa Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja sitten se sisällissodanomaisesti irtautui. Tätä kautta USA:n konservatiiviudessa onkin hyvin vahva epäluottamus hallitusta kohtaan. Ja toisaalta tähän liittyy myötämielisyys kaikenlaisiin lynkkauspartioihin.
* Suomessa konservatiivit ymmärtävät yleensä tukea ajatusta jossa mennään armeijaan puolustamaan maata ja sen hallitusta. Ihmisillä on asevelvollisuus ja armeijan käyminen jotta voidaan puolustaa maata ja hallitusta on kova. Ja tässä lynkkauspartioasenne on periaatteessa, ei ehkä käytännössä monille mutta filosofisesti, astetta vieraampaa. Ajatus sivistysvaltiosta jonain jossa on Montesquieun tyylinen vallan kolmijako on täällä vahvempi. Täällä vallan ylikäyttöä on estetty sillä että eri tahot määräävät lain sisällöstä, valvovat lakia ja hoitavat tuomioistuimet. Lynkkauspartio taas noudattaa korpilakia jossa korpilain oikea ja väärä on saman tahon hallussa joka päättää tuomitsemisesta ja joka toteuttaa sen. Tässä mielessä maamme konservatiivius on huomattavasti terveempää. Täällä tuliaseitakin puolustetaan yleensä sillä että sillä metsästetään tai harrastetaan tarkka-ammuntaa. Tai koska aseet ovat kivoja peniksenjatkeita kotona. (Tämä on aivan validi, aseenomistajalle mukava ja rauhanomainen - joskaan ei ehkä eettisesti kovin ylevä ja hienostunut - syy omistaa tuliaseita.) USA:ssa taas tämä ajatus siitä että kansalaisten tulisi voida rakentaa oma armeija jolla hyökkää omaa maataan vastaan on aivan normaali ajatuskulku. (Joskin kiitos internetin copy-pasten hengen tämä on tullut tutuksi omassa maassakin.)
* Toki tässä on vielä kolmaskin kulma. Ihmisillä oleva tuliaseet voidaan nähdä "Sveitsin tyyliin" siten, että ihmisillä on mahdollisuus harjoitella niiden käyttöä. Ja näin sodan tullen valtion ei tarvitse panostaa niin monen tuliaseen ostoon ja toisaalta ihmiset osaavat käyttää tuliaseita vaikka hallitus niitä ostaisikin. Tämä "säästölinja" voisi itse asiassa sopia hyvin yhteen sekä USA:n että Suomen aseajatteluun. Se on siitä jännittävä kulma, että se onnistuu tässä vaikka periaatteessa näkemykset USA:n ja Suomen välillä ovat monin paikoin keskenään ristiriitaisia.

Kuitenkin kotimaassammekin on jonkin verran sellaisia ihmisiä jotka luokittelevat tuliaseet siten että tuliase on tuliase on tuliase. He unohtavat sen että tosiasiassa se mikä kiinnostaa tuliaseissa on niiden tappotehokkuus. Ja se voimmeko todella luottaa kansalaisiin niin että aseita ei käytetä väärin. Jopa nykyajan tuliasemyönteinen konservatiivi voi kokea kauhua jos islamilaisille maahanmuuttajille annettaisiin lupa kantaa AK 47 kadulla julkisesti. Ja koska heillä on tämänlaisia pelkoja niin hekin kyllä kannattavat jonkinlaisia aserajoituksia. Se ei vain ehkä tule heille mieleen koska on helpompaa toimia yksinkertaisin iskulausein kuin miettiä jokaista sovelluskulmaa. (Asenteellinen lausuma jossa argumentin sijaan on väitelause joka on enemmän statement kuin jokin josta ollaan kaikki yhtä mieltä toimii tehokkaasti kognitiivisesti rajoittuneilla.)

Kysymys ei käytännössä olekaan se, että kielletäänkö aseet vai sallitaanko ne. Kysymys on siitä missä määrin rajoitetaan ja missä määrin ei. Edes aselaeistaan hyvin tunnettu Singapore ei voi kieltää lyijykyniä vaikka niiden avulla voi tappaa ihmisiä. Kysymys on aina mittasuhteista.

Karkeasti sanoen jopa atomipommi on vain ase. Mutta sen tuhopotentiaali on sellainen että sitä ei voi antaa kelle tahansa. Toisaalta jos valtiolla on ydinpommi niin se tarkoittaa sitä että tosiasiassa kansalaisilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Jos mietitään USA:n hallitusta jolla on hävittäjälentäjiä ja ydinaseita. On aivan selvää että stereotyyppinen harvahampainen etelävaltiolainen pontikantiputtelija ei konetuliaseineen mahda yhtään mitään tällaiselle voimalle. Heillä ei tosiasiassa ole mahdollisuutta tuottaa tuliasein ryhmää joka oikeasti voisi päihittää hallituksen jos sinne iskisi paha ja moraaliton despoottihallitus. Jos despoottihallitus tiputtaa atomipommia heidän niskaansa niin ei taida auttaa edes se omalle pihalle valettu betoninen maailmanloppubunkkeri. Eli tässä mielessä heidän argumentationsta kansalaisten itsepuolustuksesta hallitusta vastaan ei ole kovin uskottava. Sillä on enemmän itsenäistymistaisteluihin liittyvä nostalginen symboliarvo.

Tämä stereotypiointi näkyy tietenkin jokaisen kouluampumisen yhteydessä. Siinä vaiheessa osataan kertoa että keittiöveitselläkin voi tappaa. Että tuliaseiden rajoittaminen ei voi tulla kysymykseen. (Tätä näkemystä esitetään Suomessakin säännöllisesti.) Tässä ei katsota pääasiaa. Eli tuhoamiskyvyn asteita. Jos annetaan keskiverrolle koululaiselle tuliase tai veitsi ja heidän käsketään tappamaan parhaansa mukaan mahdollisimman monta, niin on selvää että heidän tehonsa veitsellä on keskimäärin pienempi kuin tuliaseilla. Tuhon asteiden kohdalla ei voi sanoa muuta kuin että Breivik ei olisi voinut tehdä massamurhaansa kynäveitsellä "vaikka silläkin voi tappaa ihmisiä". Konservatiivikin ymmärtää että sotaan ei voida lähettää tyyppejä joilla on leipäveitsi. Ja että tuliase ei ole tuliase. Ei voida antaa mustaruutimusketteja moderniin sodankäyntiin. Minun isäni aikana armeijan käytössä olleet "pystykorvat" on jätetty syrjään ja tilalle on otettu automaattiaseita. Perusaseena maasotilailla on rynnäkkökivääri. Ei esimerkiksi kynäveitsi jolla kyllä voi tappaa ihmisiä.

Se, että väittää että tuliaseet ovat tuliaseita ei tässä mielessä ole kovin älyllistä. Tuon tyyliset lausumat eivät ole perusteltuja. Jos jotain kivääriä kutsutaan arkisesti "Assault rifle" -nimellä, niin syynä on varmasti se että kun esineen tarkoitettu käyttö on ollut jokin, niin sen tuhopotentiaali on kova verrattuna vaikkapa suustaladattavaan mustaruutimuskettiin. Kenties automaattiaseiden vapauttamiselle on muita syitä. Mutta silloin kannattaa käyttää niitä. Eikä sen sijaan esittää että kivääri on kivääri ja "assault" on teko eikä esine. Jos käyttää huonoja argumentteja, siihen on yleensä vain yksi syy. Se, että parempia ei ole. Jos ei halua luoda mielikuvaa että oma asia on hyvin heikosti perusteltavissa, ei kenties kannata levitellä typeryyksiä vaan sen sijaan esittää sellaisia argumentteja jotka ovat järkeviä eivätkä höpöjä.

Sivistysvaltion ja roistovaltion ero

Roistovaltiot elävät barbariassa. Niissä sodankäynti on investointi jolle saadaan tuottoa. Kun viholliset voitetaan, saadaan maata ja henkilöiltä jälkeen jäävää omaisuutta. Ihmiset ovat halpoja koska niitä nyt on helppoa ja miellyttävää tuottaa lisää.

Sivistysvaltioille sotiminen on kuluerä. Siihen budjetoidaan jo saavutettujen etujen ylläpitäminen mielessä. Sen lisäksi sivistysvaltiot saavat tuloja panostamalla asekehittelyyn ja siihen että aseita myydään roistovaltioille.

Molempien olemassaolo samanaikaisesti kannustaa pitkäaikaisiin ratkeamattomiin konflikteihin.

Miekkailun transhumanismia ; Ihminen ja lisätyökalut

Minun on ollut miekkamiehenä luontevaa ajatella, että ihminen on työkaluja käyttävä eläin. Toki miekkamiehenä olen tätä myös kohtuudella ; Jos katsomme nykyajan kulttuuria niin tosiasiassa itämaiset taistelulajit eivät ole vallassa - länsimainen aseteknologia on. ~ Jos länteen tuodaan itämaalaista kamppailulajia (joka on usein aseetonta) niin länsi palauttaa palveluksen viemällä lentokoneita ja ohjussysteemeitä itään.

Tilanne on kiinnostava koska valitsen työkalun mutta en mene pistooleihin ja muihin tuliaseisiin. Olenkin pitänyt kaukaa ampumista banaalina. (Joku tuliaseista intoutunut voi taas pitää teräasevenkoilua barbaarisena.) Joka on vain eräänlainen tapa sanoa että "ampuminen ei kosketa minua". Joka vihjaa että väline ei ole pelkästään se asia, vaan takana on jotain muutakin. Jotain esteettisiä arvoja tai vastaavaa. (Voin toki teeskennellä että haluan paremman kunnon. Mutta tämä ei selitä miksi en sitten ota harrastaakseni jotain lajia jossa olisi pakko treenata fysiikka huippuunsa.)

Kamppailulajien kannalta on hyvä tiedostaa että työkalut ovat usein jonkinlaisia tasaajia. Kun antaa taitamattomalle ihmiselle miekan, hänestä tulee huomattavasti mahtavampi vastustajana. (Sword is a great equalizer.) Tuliaseissa tämä sama on vielä vahvemmin. Karkeasti ottaen kaikessa kamppailussa on hyötyä olla hyvässä fyysisessä kunnossa. (Sotilaat ovat kivääriaikanakin hyväkuntoisia.) Mutta suhteessa suurempi määrä menee siihen miten vempeleitä käytetään taktisesti. Nyrkkitappelussa voi vielä kompensoida voimalla. Miekan kanssa tämä on jo rippusta vähäisempää.

Tämä herätti mielessäni erikoisen assosiaation.

Moni mies on tiettävästi sellainen että heille heikkouden osoitus on jonkinlainen epämiehekkyyden osoitus. Nämä ihmiset ovat juuri niitä jotka mieluummin ovat kävelemättä kuin käyttävät rollaattoria. Jossain mielessä rollaattori on kuitenkin tasaaja. (Se paitsi antaa tukea niin se tosiasiassa muuttaa kävelykyvyttömän kohti "normaalia" kävelykykyä.)

Kysymys onkin tavallaan se, miksi rollaattori on jotenkin maskuliinisuutta lisäävä, toisin kuin miekka. Jossain määrin miekka on väline jota käytetään koska ei olla niin kovia janttereita että uskotaan pärjäävän kaikkialla ilman. Sama kysymys on luonnollisesti vakava lentotukialusten kohdalla.

Joku voikin itse asiassa kysyä että ovatko ne pelkurimaiden käyttämiä epäreiluja temppuja tai kompensoidaanko isoilla sota-aseilla sitä mikä on vajaata ns. jalkoväliosastolla. (En toki pidä näistä teemoista, etenkään jos kysymyksenä on että miksi en harrasta veitsitaistelua vaan miekkataistelua. Eihän siihen voi sanoa muuta kuin jotain sen tyylistä että en muutenkaan ole jaksanut tyytyä pelkkään karateen tai muuhun tyhjään käteen, toisin kuin eräät jotka ovat itseriittoisia kyseisellä rintamalla. Kiitos.)

Asian voisi assosioida pilviin.

Transhumanismi on siitä kiinnostava, että siinä on kysymys ihmisestä ja työkaluista. Ihmisen älyä voidaan tehostaa kemialla tai lisälaitteilla. Ulkoisia tukirankoja ja jopa kokonaisia mekaanisia raajoja voidaan rakentaa ja kehittää. Sen kohdalla on usein juuri vähän samalla tavalla kuin tuon miekanvalinnan kohdalla. Osa transhumanistisista tempuista vaikuttaa liiallisilta - jopa ihmisyyden tai reiluuden kyseenalaistavalla tasolla. Mutta toisaalta harvapa sitä haluaa estää vaikkapa vammautuneen ihmisen vammojen paikkaamista.

Toki tässäkin on ääripäitä. Osa näkee että kaikki transhumanismi on jotenkin luonnotonta. (Tämä on hyvin lähellä sitä kulttuuria jossa silmälasit ovat epämiehekkyyttä ja heikkouden osoitus. Tämä on sairasta mutta en väitä itsekään olevani immuuni tälle, itse asiassa päin vastoin.) Osa taas ajattelee että "kaikki käy".

Muiden välillä voidaan kuitenkin huomata jotain yleisiä teemoja. Joita voi kutsua ainakin "normaaleiksi". Ehkä jopa "maltillisemmiksi" (jos on niitä ihmisiä jotka pitävät tämänlaisesta arvottavasta mutta ei sellaiselta vaikuttavasta kielestä). Voidaan ottaa esiin muutamia teemoja:
1: Teknologiset parannukset joilla korvataan vamma ja tehdään ihminen "normaaliksi" ovat vähemmän kritisoituja kuin ne joilla ihmisestä tulee "super". Toisin sanoen jos sokealle kehitetään tekosilmä joka mahdollistaa hänelle näkökyvyn, tämä on asiallista. Mutta joku voi nostaa äläkän jos joku toinen irrottaa silmänsä ja korvaa sen laitteella jonka resoluutio on parempi kuin oikeassa silmässä ja joka näkee myös vaikka ultraviolettisäteilyn.
2: Laite koskettelee jotain muutoin moraaliseksi tai epämoraaliseksi koettua asiaa. Pahinta luultavasti olisi jos tekosilmä antaisi mahdollisuuden nähdä vaatteiden läpi, jolloin teknologia tekee superihmisen joka voi puuttua toisten ihmisten siveysosaston näkymisasioihin kiusallisuutta herättävällä tavalla.
3: Laite on jotain joka auttaa passiivisesti koetaan helpommin epäreiluna kuin sellainen joka pistää ihmisen suorittamaan jotain. Jos joku ihminen saa ilman harjoittelua supernopeuden, tätä pidetään pahempana kuin laitetta joka mahdollistaa saman maksiminopeuden mutta joka vaatii paljon harjoittelua.

Voiko tätä hyvin erilaista ajatuskulmaa soveltaa miekkailuun?

Jos ajattelen miekkailua, se ei toki siinä mielessä ole transhumanismia että miekkaa ei liitetä ihmisen kehollisuuteen. Toisaalta jollain omituisella tavalla miekkamiehet korostavat sitä "yhtä miekan kanssa" -tematiikkaa. Jossa miekka siis ikään kuin lainattaisiin omaan kehoon. (Syynä itse asiassa on se, että harjoittelu muuttaa sitä miten asiat koetaan. Kun heilut miekan kanssa tarpeeksi, se tavallaan on osa sinun kehoa. Esimerkiksi teräkontaktin laadusta saa hienovaraisia vihjeitä jotka tietysti "oikeasti" tulevat mukaan omien käsien hermojen kautta. Mutta jotka eivät "jotenkin kokemuksellisesti" tunnu tältä.) Jotain tästä varmasti kuitenkin saa irti.
1: Tarjoaa tavallaan ylinormaalit voimat. Harva pystyy yhdellä iskulla avaamaan toisen ihmisen paljain käsin. Miekka tekee hirveitä vammoja. Kuitenkin se on tätä varsin maltillisesti. Voidaan kuitenkin ymmärtää miksi jotkut aseettoman taistelun puolella pitävät miekkaa epäesteettisenä.
2: Miekka vaatii harjoittelua. Itse asiassa hyvä aseeton taistelija pärjää huonon miekkamiehen vastustajana. Joten se ei selvästi ole pelkkää passiivista ylivoimaa. Ylivoima toki kasvaa taitojen mukana. Mutta tämä tekee siitä vähemmän epäreilun.
3: Miekka liitetään usein jonkinlaiseen positiiviseen arvomaailmaan, esimerkiksi ritarihyveisiin. Tämä yhteys ei toki ole väistämätön. Toki heti jos miekkamies menee ulos murhaamaan ihmisiä sen sijaan että harjoittelisi taitoja urheilun tai maanpuolustuksen tarpeita varten, sen luonne muuttuu ja sitä aletaan paheksumaan.

MAD -logiikkaa (mm. ydinpommeista ja trollaamisesta)

Jonathan Glover on kirjoittanut "Causing Death & Saving Lives" on mainio kirja jos on kiinnostunut vaikkapa abortin, itsemurhan ja monen muun vastaavan asian eettisyydestä. Hän käsittelee erityisesti tilanteita joissa teemaan on liitetty ajatus joidenkin muiden pelastamisesta. (Onko itsemurha hyväksyttävä jos hyppäät sodassa joukkojenne päälle heitetyn kranaatin päälle ja täten pelastat toverisi? Onko abortti oikeutettua jos äidin henki pelastuu?)

Yksi hänen argumenteistaan koskee ydinsotaa. Hän lähestyy ydinpelotetta hyödyn kautta. Eli mitä hyötyä ydinpelotteesta voi olla. Usein ydinasetta käytetään ydinpelotteen kautta. Eli ei sitä kautta että se on voimakas ase. Eikä että sillä voitaisiin hyökätä. Vaan että kukaan ei uskalla hyökätä jos hallussa on ydinase. Kuitenkin käytännössä:
* Jos hyökkääjä on joku ideologisen äärisuuntauksen terroristi tai seonnut yksilö, ydinaseella on vaikeaa hyökätä heidän kimppuunsa. Hyökkääjän täytyy siis olla maa tai siihen rinnastettava toimija.
* Ei-ydinaseiden kanssa ei yleensä nähdä hyväksi käyttää ydinaseita. Eli jos vihollinen lähettää jalkaväkeä, ei sivistynyt maa käyttäisi ydinasetta. Toisin sanoen ydinase sopisi tältä osin pelotevaikutuksesta vain barbaarivaltioille.

Toisin sanoen ollakseen hyödyllinen ydinase ollaan tietynlaisessa skenaariossa. Sellaisessa että vastustaja lähettää ydinohjuksia niskaan. Ja tämän jälkeen tähän vastataan. Gloverin mukaan tilanne on kiinnostava. Jos olet maa jota isketään ydinpommilla, kuolee maastasi jo hirveästi siviilejä. Kun tässä vaiheessa lähdetään sitten vastaiskemään niin mitä hyötyä tästä on maallesi tuossa tilanteessa? Saat tapettua miljoona siviiliä toiselta puolelta. Pommin lähettäjät ovat todennäköisesti poteroissa suojassa painaessaan oman ydinaseensa liikkeelle joten heitä ei saada alas. Kun on jo kuollut miljoonia ihmisiä, niin voit korkeintaan aikaansaada miljoona kuollutta ihmistä lisää. Tämä ei ole sanan varsinaisessa mielessä hyöty. Se vastaa ehkä alkeellisiin emotionaalisiin kostontunteisiin. Mutta tätä ei oikein voi laskea strategiseksi hyödyksi. Kostoisku sopii tietynlaisiin aggressiivisiin roistovaltioihin, mutta sellaiseksi tunnustautuminen ei ole poliittisesti järkevää.

Emotionaalinen ja ei-strategiallienn tapa lähestyä asiaa on se, että sanoisi että tuo on totta. Eli jos joku iskisi ydinaseella niin oltaisiin niin humaaneja että ei iskettäisi takaisin. Mutta että tästä ei sitten pitäisi kertoa kenellekään. Kuitenkin jos Gloverin argumentti on hyvä, kuten se minun mielestäni on, tämä tieto on tai sen pitäisi olla vastapuolen hallussa joka tapauksessa.

Mielestäni tilanne on klassinen peliteoreettinen ongelma.

Peliteoriassa on usein katsottu vangin dilemmaa. Sen kanssa on huomattu että jos peliä katsotaan "vain yhtenä kierroksena" niin on kannattavaa pettää aina. Koska jos vastapuoli toimii kiltisti tai huijaten, niin molemmissa tapauksissa pärjäät paremmin kuin silloin kuin jos et huijaa. Mutta jos peliä pelataankin sarjana jossa pelataan uudestaan ja uudestaan ja toisen pelitapaan voidaan vastata ja reagoida, tilanne muuttuukin siihen että pelissä pitkällä tähtäimellä pärjää hyväntahtoisilla ja yhteistyöhön valmiilla strategioilla.

Itse asiassa niin pitkälle että Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" pitää näitä matemaattisia ominaisuuksia syinä jotka tekevät sosiaalisille lajeille sopivia strategiointitapoja. Ja jonka vuoksi evoluutio voi niitä kehittää.

Mielestäni Gloverin argumentin heikkous onkin juuri siinä että se katsoo vain juuri tuota yhtä konfliktia. Se ei katso pidemmälle ja siksi se ei näe hyötyjä joita kostosta voi seurata. On toki hieman erikoista huomata, että hieman samantyylinen ajattelutapa joka mahdollistaa altruismin mahdollistaa myös ydinasekoston. ~ Nimittäin kosto voi toimia konkreettisena pelotteella siitä mitä jatkossa tapahtuu. Jos joku lähettää ydinpommin, joku muukin voi tehdä saman. Kenties jopa sama maa joka lähetti sen ensimmäisen.

Tämä on tuttua myös internetissä.

Katsoin tänään kuinka "joku muu" trollasi internetissä. Tämä tietenkin ilahdutti mieltäni. Lyhyessä ajassa trolli keräsi yli 300 kommenttia itseään sivistyneiltä pitäviltä ihmisiltä. (Usein minulta tulee paljon kommentteja mutta tuossa ketjussa kirjoitin vain pari kommenttia.) Hyvin moni turhautuu trolleihin ja vastaa kovasanaisesti. Tämä eskaloituu ja koko "ketju" menee rikki ja pilalle. ~ Sivistynyt ihminen voi kysyä että minkälainen roistovaltio tarvitaan ilkeilemään trolleille tai vaikka typerille kreationisteille. Eihän tämä ainakaan sopua paranna. Kuitenkin raivostuminen on helposti osoitus siitä että kyseinen puoli on valmis puolustamaan itseään ja tämä voi pelottaa pois osaa vääränlaisia reagointeja.

Samoin moni eristys-sensuuripolitiikkaa harrastava taho menestyy. "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" potkii tunnetusti varsin helposti jäseniä pois. "Uncommon Descent" on aina ollut tunnettu siitä että siellä saa olla poliittisesti epäkorrekti siinä mielessä että evoluutioteorian kannattajista voi sanoa mitä tahansa salaliittoteorianmakuisia syytöksiä. (Piankan kuvitteellisesta ebolakommentista vedettiin pitkä aika paljon kaikkea.) Ja heitä saa kutsua ties millä nimillä. (William Dembskin tekemät pieruäänivideot joissa pilailtiin tuomari Jonesille sen jälkeen kun ID -piirejä epämiellyttävä tulos ID:n ja kouluopetuksen suhteesta tuli Doverin oikeudenkäynnin jälkeen.) Mutta ei erimielinen UD:n ylläpitäjien kanssa. Tai muuten kommenttisi "hukkuvat tarkistusjonoon" viikoiksi ja jopa kuukausiksi (joka on UD:sta ihan eri asia kuin sensuuri. Vaikka samanaikaisesti samanhenkisten viestit menevät suoraan läpi eikä heillä ole "viivettä".)

Osa voi nähdä tämän barbaarisena. Ja olla oikeassa. Mutta kyseessä onkin emotionaalinen kysymys eikä strateginen kysymys. (Aivan kuten ydinpommiasiassa osa voi nauttia kostosta mutta tämä ei tee siitä strategista. Osa voi pitää oikeutettuna että ei saa provosoitua jos provosoidaan. Mutta tämä on eettinen eikä strateginen kysymys.) Sekä UD että VSNAL -ryhmät ovat kestäviä ja omalla tavallaan menestyneitä ja suosittuja paikkoja. Jos niiden strategia olisi huono, ne katoaisivat olemasta. Sen sijaan ne ovat rasittavankin elinvoimaisia rinkirunkkauspiirejä erilaisille fundamentalistisille mielipuolille.

Itse en tosin sensuroi. Mutta olen tunnettu MAD -strategiasta. Tulen vihaiseksi (mad) ja minulla ei ole ylärajaa, joten olen periaatteessa valmis hyvin ankaraan ja loukkaavaan molemminsuuntaiseen loanheittelyyn. Niin kovaan että yleensä aloittaneella menee pasmat sekaisin pelkästään siitä että joku todella kehtaa iskeä takaisin niin häijysti. Tämä kieltämättä vähentää intoa aloittaa vittuilua, haastamista ja muuta Gish Gallop -typerehtimistä allekirjoittaneelle.

Ehdoton ja ehdollinen Suomen kunnioittaminen

"Helsingin Sanomien" Lontoon kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä kirjoitti pääkirjoituksen otsikolla "Viitsisikö Suomea puolustaa?" Hän aloittaa retorisilla kysymyksillä "onko jossain vaiheessa tullut sosiaalisesti hyväksyttäväksi ilmoittaa, että ei viitsisi puolustaa Suomea sodan aikana? Onko nykyään täysin normaalia kertoa, että konfliktitilanteessa pakenisi mieluummin yön selässä ulkomaille kuin lähtisi rintamalle?" Hän näkee asian tabujen näkökulmasta. "Suomessa ei ole enää paljon tabuja, ja hyvä niin. Auktoriteettiusko on rapistumassa, mikä on tervettä. Pilkkaamme vapautuneesti toisiamme ja Jumalaa, poliitikkoja ja yritysjohtajia, vähemmistöjä ja enemmistöä sekä mitä tahansa muuta liikkuvaa kohdetta. On kuitenkin yksi taho, jonka uskoin olevan kyseenalaistamisen yläpuolella. Se on Suomi, itsenäinen ja demokraattinen valtio. En tiedä teistä muista, mutta itse sävähdän joka kerta, kun joku kertoo julkisuudessa, ettei jaksaisi puolustaa isänmaata."

Itse en hyväksy tämänlaista ajattelua. Itse asiassa menen jopa niin pitkälle että maa jossa maanpuolustustabu on todella kyseenalaistamaton ilmiselvyys on maa joka ei ansaitse ainoatakaan puolustajaa. Suomen puolustus ei nimenomaan saa olla tabu. Mitä enemmän se on jokaisen oma valinta sen parempi. Ja aidossa valinnassa näkyy myös soraääniä.

Minä en nimittäin kannata sitä että pitäisi pitää jonain kyseenalaistamattomissa olevan tabuna sitä että olisi velvollisuus kuolla maan puolesta. Sen sijaan näen että valtio ansaitsee puolustamista jos ja vain jos sillä on tiettyjä attribuutteja. Suomi ja sen johtajat ansaitsevat puolustamista jos ja vain jos tietyt ehdot täyttyvät. Ja jos nämä eivät täytä niin vallankumous ja maan pahojen johtajien ampuminen päähän voi olla aivan yhtä perusteltu ratkaisu kuin se että sotatilassa teloitetaan vihollisia. (Humanistina sanon jopa että luoti päähän kuin luoti päähän, ei oman maan poliitikkojen henki ole arvokkaampi kuin kaalilta haisevien venäjän maajussienkaan.)

Toki Annamari Sipiläkin on livauttanut näitä attribuutteja, joka kertoo että tabunäkökulma on kenties väärin. Hän haluaa puolustaa "demokraattista itsenäistä Suomea". Sellainen taas jotain muuta kuin "kyseenalaistamisen ulkopuolella". Sillä jos maa ei ole demokraattinen eikä vapaa, niin ei siinä ole hirveästi mitään puolustamisen arvoistakaan. Ja minäkin olen juuri tämän vuoksi maamme puolustamisen puolella. Suomi on selvästi hyvä maa. Ja ainakin se on parempi kuin ne todennäköiset vaihtoehdot.

Toisaalta koska näen että ihmiset voivat vaatia vain omasta puolestaan, en pidä tätä yleisenä suomenpuolustusvelvollisuutena. Se vaikuttaa vain omiin päätöksiini. Olisihan sitä tietenkin helppoa vaatia jotakuta muuta uhraamaan henkensä jotta voi itse tienata jossain kaukana turvallisessa maassa kuukausipalkkaa. Tässä näkökulmin minä olenkin kysymässä aivan suoraan että mikä on Annamari Sipilän konkreettinen omakätinen uhraus ja panostus jos tulevaisuudessa Suomi kansalaisineen on konkreettisesti taistelukentällä. Hän on innolla kannustamassa nuoria miehiä lähtemään rintamalle. Hänen on varmasti helppoa, naisena ja Lontoossa olevana, ottaa kantaa siihen miten joidenkin muiden kuin hänen itsensä tulisi sotia jossain maassa jossa hän itse ei edes ole! Suoraan sanoen on hieman erikoista - ja todellakin mautonta - vähätellä sotaan menevien uhria. Kun Sipilä kirjoittaa velvollisuudesta puolustaa maata, hän korostaa että perustuslaki on täynnä kansalaisten oikeuksia. Hän korostaa että "Perustuslaki on kirjoitettu täyteen erilaisia Suomen kansalaisten oikeuksia. Ainoa perustuslain tasoinen velvollisuutemme on puolustaa omaa maatamme. Se tuskin on liikaa pyydetty." Jos joku kuolee rintamalla, niin mitenköhän hän nauttii niistä oikeuksistaan? Ainiin, niistähän nauttivat muut. Kuten Annamari Sipilä. On turhaa sanoa että olisi mitätöntä, epäsankarillista, banaalin arkista ja yksinkertaista puolustaa maataan sotimalla, haavoittumalla, kuolemalla, tai vammautumalla ja tulemalla hulluksi. "On tuskin liikaa pyydetty" on jotain jota voi antaa kuvaukseksi tälle tapahtumalle lähinnä sellaiselta joka tietää että ei itse joudu tekemään oikeuksiensa puolesta yhtikäs mitään.

---

Vaatimaton ehdotukseni on että tämänlaiset ihmiset menisivät ampumaan itseään päähän ja menemään tätä kautta muualle kiusaamasta ihmisiä. Jos on vaatimasta muita kuolemaan ties minkä tahansa oman itsensä oikeuksien etujen puolesta niin on hyvä jos tekee niin ; Senlaatuisilla kun on paljon oikeuksia ja kivaa elämää että tämä tuskin on liikaa pyydetty.

Sottamies ilmoittautuu ; Eli "parhaalla mahdollisella tavalla"

Sain kuuluisan reserviläiskirjeen. Siinä on hauska maininta "Kun ylläpidät sekä ammatillista että sotilaallista osaamistasi ja fyysistä toimintakykyäsi puolustusvoimat pystyy sijoittamaan Sinut parhaalla mahdollisella tavalla." Lausunto on kiinnostava koska kirje on asevelvollisuusrekisterin henkilökohtaisia tietoja. "Liitteestä näet tietosi ja sodan ajan tehtäväsi" sanoo itse lappukin.

Sillä harjoittelenko rauhan aikana vapaa-ajallani ammuntaa tai ei ei ole tässä vaikuttamassa. Armeija ei - ainakaan toivon mukaan - vakoile joka ikistä reserviläistä niin että tietävät kaiken mitä he tekevät vapaa-ajalla. Ja vaikka vakoilisivatkin niin se suomen armeija joka minulle on tuttu tuskin kykenee kovin kokonaisvaltaisa jokaista sotilasta koskevaa analyysiä asiasta tekemään.
1: Jumalauta siinä että saitte minulle ruokaa byrokratiavirheen jälkeen leirille vaati kaksi viikkoa. Leiri kesti viikon. Kiitos muuten siitäkin! Toki tiedän että "byrokratiavirhe" johtui siitä että minut pikaliitettiin ylimääräisenä leirille koska vittuilin upseerille päin naamaa enkä virallista hierarkiaa noudattaen. Mutta luulin että se leiri oli se rangaistus, ruokajuttu oli vain virheilyä teiltä ja sen vuoksi teidät pitäisi passittaa Siperiaan pakkoleirille epäupseerimaisesta käytöksestä, omilla logiikoillanne. Minun logiikallani Teidät pitäisi myös jättää sinne. Tuonlaiseen havaitsemaani kyvykkyyteen pystyvä taho ei kuitenkaan mitään kovin kummoisaa tiedustelua voi tehdä, ei edes oman maan kansalaisista rauhan aikana. Ja se kyllä paistaa siinä miten vähän personifiointia reserviläiskirjeeseen olikaan ladattu. Teillä ole hajuakaan minun fyysisestä kunnostani. Toisaalta ilmeisesti armeijan logiikalla teillä on haju koska te voitte määrätä niin. Aivan kuten aaseista saa hyviä vetohärkiä siten että auktoriteetti komentaa ne sellaisiin tehtäviin.

Joka tarkoittaa sitä että "parhaalla mahdollisella tavalla" saa uuden merkityksen. Sellaisen kiertomerkityksen joka on armeijassa tavallista. Sellaisella jossa ei tapeta ihmisiä vaan tuhotaan vihollisen elävää voimaa ja tuotetaan oheistappioita.

Se sanoo lähinnä sen, että jos harjoittelee ammuntaa ja fyysistä kuntoa ja taistelutaitoja on suuremmat todennäköisyydet että ei kuole siinä paikassa jonne armeija joka tapauksessa määrää. Olisitte voineet siellä pääesikunnassa sanoa tämän minulle ihan suoraan. Minä kyllä kestän. Etenkin kun selkeästi tässä oikein ollaan "suhteita parantamassa" henkilökohtaisella kirjeellä ja kaikkea. Tietäisitte tämän jos olisin muuta kuin luku paperissa.

Ei minua haittaa kuolla rintamalla. Jossain sitä kuolee kuitenkin. Olisi kuitenkin miellyttävää jos edes teeskentelisitte tekevänne jotain byrokraattiretorikkojen "ei-ei -valehtelua". Olin erehtynyt että maailmassa ja minussa olisi kunniaa sen verran että luoti omassa henkilökohtaisesa päässä olisi edes tämän arvoinen. Mutta silti, kiitos jo etukäteen siitä luodista. Tehoaa tiettävästi elämäntuskaan paremmin kuin mikään panadoli.

Hetki Sininen (Niin semmoista, ettei sanotuksi saa)

Suomessa on puhuttu viime päivinä siitä miten perintöverotus vie rikkailta omaisuutta. Wahlroos on paljastanut miten paljon hän säästi maastamuutolla. (Mikä tekee hänestä elintasopakolaisen!) Myös Karl Fazer on ilmoittanut suunnittelevansa poismuuttoa juuri perintöveron vuoksi.

Ne jotka vihaavat veroja ovat tietenkin ajamassa tuota veroa kokonaan pois. Ne, joista koko maa on verollepantava ovat sitten ehdotelleet esimerkiksi sitä että voitaisiin sitten saman tien veloittaa ankarasti poismuutosta. Minulle tämä on kuitenkin enemmänkin paikka historialliselle analogialle.

Mieleeni tulee virkamies Rooman valtakunnasta. 74eKr toimensa tribuunina aloittanut Lucius Licinius Lucullus oli ovela mies. Hän on osoittanut jo valtaannousullaan erikoista kykyä tilannetajuun. Hänen kerrotaan nousseen valtaan kurtisaani Praecian keräämien tietojen avulla. (Tämä ei ole tärkeää, tärkeää on muu.)

Hän ei ollut toimissaan Rooman ylhäisön mieleen. Hän nimittäin sääteli publicani -veronkerääjien toimintaa Aasiassa tarkasti. Paikalliset veronkerääjät olivat pettyneitä koska he olivat yleensä rikastuneet käyttämällä säätelyn puutetta omaksi edukseen. Lucullus pelkäsi että Rooman valtakunnan vihollinen Mithridates saisi suosiota raskaasti verotetuilla alueilla. Näin ollen verotuksen säätely oli valtion etu.

Tässä huomionarvoisaa on, että valvonta vähensi verotusta. Toisaalta se oli keskussäädettyä. Toisaalta paikallisten yrittäjien vapaa markkinatalous ei ollut työllistämisvaikutusta vaan riistoa. Riiston nimi ei ollut korkeat hinnat vaan verotus. Rikkaat yrittäjät toivoivat senhetkisen tilanteen pysyvän, eivätkä siksi halunneet varautua riskeihin joka vaaransi sitten yhteiskunnan. Toimijoiden ja valtioiden edut eivät usein ole yhteneviä.

En tiedä kuka tässä nykyisessä Suomessa on Lucullus ja kuka paikallinen riistäjä. Sen kuitenkin tiedän, että Rooman valtakunnan aikana rikkaat jäivät helposti vihollisen jalkoihin jos sotatila syttyi. Nykyään rikas pääsee lentokoneella karkuun toiseen maahan jatkamaan toimiaan entisellään. Vain totaalinen aivan kaikki paikat kattava maailmansota voisi estää tämän.

Antautumisjoukot

Nukuin viime yönä hyvin huonosti. Aivoni päätti kiusata minua luomalla painajaisia joista joutui kärsimään itse. Toisaalta se tuotti kiusakseni sellaisen unen että se on itse asiassa hauskaa jakaa maailman kanssa.

Unessani Venäjä hyökkäsi Suomeen. (Unen teema voidaan liittää Pihon profetioihin tai tämän hetken poliittisiin jännitteisiin. Teema on ymmärrettävä.) Putin julisti sodan. Ja hän lähetti valtavat joukot hyökkäämään maahamme. Sotilaat olivat "piippalakkeja" eli jotenkin neuvostohenkisiä eivätkä moderneja venäläisiä. Nämä joukot tulivat rajan yli, nostivat kädet pystyyn ja hymyilivät. Sitten minulle kerrottiin että olisin vastuussa kaikista noista sotavangeita. Ja että Punainen Risti vahtii minua kuin haukka. (En tiedä hoitaako Punainen Risti vai YK tämänlaisia asioita oikeasti, mutta unessani oli Punainen Risti.) Eikä Putin suostunut lopettamaan sotaa vaan nostatti yhä uusia ja uusia joukkoja antautumaan. Ja minä olin että voi perse. Mihin minä nuo kaikki lykkään.

Uni tuntuu näin valveilla ollessa absurdilta ja koomiselta. Mutta unessani se oli aivan kauheaa. Stressasi. Tuon jälkeen sitten heräsin, enkä saanut oikein nukuttua sen jälkeen.

Naistaistelijoista ja nykyajan tasa-arvottomuudesta

Modernien roolipelien
"Female armor" tunnettiin
ilmeisesti jo keskiajalla.

Naisten päivän kunniaksi miekkailupiireissä tuotiin esiin naissotureita. Ja onhan heitä, erilaisiksi luetteloiksi asti. Gladiaattoreiksi kelpasi naisia. Suffrageteista monet osasivat jiu-jitsua ja bartitsua. Boudicca. Jeanne de Arc. Aihetta on tutkittu. Esimerkiksi keskiajan euroopan naissotureista ja arkeologisessa materiaalissa on selkeästi näytetty että naiset eivät olleet pelkästään kotona. Tämä on melkoisen kiistatonta. Onkin turha esittää että naissoturit olisivat pelkästään seksistisiä kuvitteellisia valkyyria/amatsoni -myyttejä.

Kuitenkin etenkin kuvalistat johtavat helposti erikoisiin ajatuksiin. Vastaan nimittäin tuli näkemys jonka mukaan menneisyydessä olleet kuvat ja arkeologiset ainekset todistaisivat että ennen oltaisiin oltu vapaamielisempiä. Eli tosiasiassa sovinistinen naisten hallitseminen on nykyajan ongelma. En kuitenkaan menisi aivan näin pitkälle. Sillä nykyajan aineistossakin on aineistoa esimerkiksi naisten nyrkkeilystä. Se, että löydetään kuvia naisista itsepuolustuksen parissa ei siis kerro että yhteisö olisi tasa-arvoinen tältä osin. Tai jos tarkoittaa niin se tarkoittaa sitä nykyajankin viitekehyksessä.

Itse olen toki hyvin tyytyväinen siihen että miekkailijoissa on mukana naisia. Ja peräti tavalla jossa naiset ja miehet eivät ole "omissa karsinoissaan", toisin kuin monissa muissa lajeissa. Ei vaikka laji ei ole "itsepuolustusta" vaan tekniikkavalikoimaltaan hyvinkin aggressiivinen laji, "keskiaikaisen lahtaamisen ja sodankäynnin laji".

Uskallankin ottaa itsepuolustuksen erikoiselta kannalta.

Monessa asiassa tekemiset on hyvin vahvasti sukupuolistettu. Osassa sukupuolistamista pidetään hyvinkin tiukasti biologisena ja "luonnollisena". Osassa taas ei nähdä sukupuolella olevan juurikaan väliä. Itsepuolustuslajit ovat sopivasti juuri tässä näiden ääripäiden välissä. Se tekee siitä haastavan mutta kuvailevan kohteen. Miten kamppailulajia harjoittava nainen asettautuu sukupuolten tasa-arvo -kysymyksessä?

Asiaa voisi kenties lähestyä Judith Butlerin ajatuksen kautta. Hän korostaa sitä miten "luonnollisuuden" sijasta kysymys on "koherenttiudesta" (coherence). Esimerkiksi minä olen heteroseksuaali mies joka harrastaa miekkailua, on aggressiivinen jne. Näiltä osin olen hyvinkin koherentti. Roolini osuvat hyvin yhteen biologisen sukupuoleni kanssa. Vaikka harrastan jotain joka on kaiken kaikkiaan harvinaista ja tätä kautta omituista, se ei kuitenkaan riko yhteyttä ja on tätä kautta koherentti harrastus. Jos nainen tekee samaa, hän ei välttämättä suoraan riko sukupuolirooleja mutta hän on vähemmän koherentti.

Joka ei tietenkään tarkoita sitä että naiset jotenkin eivät voisi harrastaa miekkailua. Hänen toimintansa ei vain vastaa yleisiä näkemyksiä, perinteitä ja tottumuksia siitä mitä naiset tekevät. - Butlerin koherenssi on yksinkertaisesti sitä, että on erilaisia piirteitä joita sitten kokoontuu yhteen. Ja näistä jotkut ovat tai ne nähdään olevan toisiinsa liitoksissa enemmän kun taas toiset eivät.

Näin esimerkiksi minun seksuaalinen suuntaukseni on liitoksissa miekkailuun koherenttiuden ajatuksen kanssa. ; Mikä on minusta absurdia ja ällistyttävää koska en pane ketään salilla, saati pippelimiekkaile siellä. (Tai jos teenkin, en tunnusta sitä internetissä.) Butlerkin lähestyy kaikkea samalla ällistyksellä ja huvituksella. Yhteyttä ja sen luonnollisuutta usein liioitellaan. Ja siksi syntyy liioitteluja.

Tätä kautta mukaan tulee väistämättä Simone de Beauvoirin henkisiä ajatuksia siitä että naiseksi - tai minun tapauksessani mieheksi - ei synnytä vaan tullaan. Siksi jos joku nainen ei ole kiinnostunut meikkaamisesta on jotenkin ei-tyttömäinen. Ja vielä enemmän : Jos hän pitää miekkailusta, hän onkin poikatyttö. (Btw ; Voit meikata ja olla miekkailija, sukupuolesta riippumatta.) Joku voisi nähdä että taustalla on ajatus rooleista joiden rikkominen johtaa sukupuolisuuden kyseenalaistamiseen. Kun kerää riittävästi miehekkäitä piirteitä eikä ole kiinnostunut nukeista onkin tilassa jossa seksuaalinen suuntautuminen helposti kyseenalaistetaan. Nainen onkin "varmaan joku rekkalesbo". Samoin miehen kohdalla "neitimäisyys" ja "håmppelius" ohjaavat kuvauksia. Joko sukupuoli tai vähintään sukupuolinen suuntautuminen kyseenalaistetaan.

On tavallaan ymmärrettävää että Butler näkeekin "ulkoisen sukupuolisuuden" performanssina. Ihmiset oikeasti määrittelevät miehekkyyttä ja naisekkuutta uusiksi. Kulttuureissa eri asioita on pidetty miehekkäinä ja naisekkaina. Ja kulttuurin muutoksessa ihmiset selvästi luovat sekä omaa että kollektiivista identiteettiään toistamalla ulkoisia piirteitä. Ja sitten kun toistoa on tarpeeksi, ihmiset yhdistävät tämän toistetun piirteen johonkin sisältöön. Ja tämä yhteys näyttää "luonnolliselta". Näistä "normaaleista" voi sitten tulla "normeja" joista poikkeamista paheksutaan. Epäkoherentti sukupuoli-identiteetti voi tietenkin vaivata homoa jonka on pakko pukeutua vaaleanpunaiseen.
1: Hieman kuten ristin muotoisen korun kantaminen kaulassa viittaa hengellisyyteen, jopa spesifiin uskontoon. Vaikka se on oikeasti vain pala metallia ja symboli on kristillisen kulttuuripiirin konventio. Jeesus ei käskenyt kantamaan sellaisia koruja tai antamaan niitä rippulahjoiksi. Aivan yhtä hyvin voisi kuvitella että viinikarahvi symbolisoisi ehtoollista ja tästä olisi tullut yleisin koru.

Se, mikä tässä sitten on jännittävää on se että osa piirteistä on kulttuurisidonnaisia ja toiset eivät. Mieltymyksien kohdalla on selvästi paljon variaatiota ja se on syytä tiedostaa ja hyväksyä. (Minusta on sikahienoa että naisetkin miekkailevat. Enkä sano tätä siksi että minusta on mukavampaa katsella naisia ja tissejä kuin haisevia karvaisia miehiä.) Mutta silti jossain määrin konventioissa on kuitenkin korrelaatteja jotka eivät välttämättä ole "kahleita" mutta tilastollisia yhteyksiä. Ja niiden maailmassa "voit antaa pojalle nuken, mutta et voi pakottaa häntä nauttimaan sillä leikkimisestä". Ihmisten syvä sisäinen tila inspiroi kulttuurin lisäksi, ja tässä on mukana paitsi yksilöllisyyttä niin myös biologiaa.

Siksi avoimissa kulttuureissa on naisia sotureina. Näissä avoimissa kulttuureissa naiset kun saavat valita mieltymyksiensä mukaan. Sulkeutuneissa yhteiskunnissa tilastosta tehdään pakottava rooli ja naisten soturius estetään. Tämä mainittu ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä että avoimessa yhteiskunnassa naiset ja miehet olisivat sotureissa tasaisesti edustettuina. Suurin osa ongelmista on tällä välillä. Välillä jossa jokin sukupuoli tekee jotain, mutta melko harvoin. Niiden kohdalla on haasteellista nähdä johtuuko aliedustus siitä että yhteiskunta aivopesee välttämään tai aivopesee suostumaan juuri tuohon toimintaan. Vai onko ero mieltymyksiin ja käyttäytymiseen liittyvässä biologiassa.

Valitettavan usein ero tehdään määrittelemällä asiat joksikin. Eli joko olettamalla että geenit eivät voi vaikuttaa käytökseen koska ihminen on vapaa. Tai olettamalla "luontainen" biologinen mieltymys jossa ei ole variaatiota - toisin kuin juuri missään luonnossa olevassa piirteessä kuten pituudessa.

Ja sen vuoksi ihmiset voivat riidellä jopa HEMA -piireissä. Tässä on kenties hyvä hakea rakentavaa ohjeistusta naisten pilkkaamasta huonosti tanssivasta miehestä. Joka sai tuekseen naisten nettikampanjan. Se on toki vaikeaa jos täytyy haikailla johonkin menneeseen nykyistä parempaan aikaan jota tuskin on koskaan oikesti ollut olemassakaan.

Kissa kiitoksella elää - ja sotilaat kuolee.

Jotkin asiat elämässä ovat hämmentäviä. Esimerkiksi politiikan kohdalla kyseessä on usein enemmän puolueesta, tai oikeastaan siitä mitä ajatusta jokin puolue ajaa, kuin mistään eksakteista mielipiteistä.

Tästä hauskahkon esimerkin saa katsomalla sitä miten homoihin on suhtauduttu sinä aikana kun minä olen ollut aikuinen. Kun minä olin nuori, homoseksuaalisuutta vastustettiin käyttämällä moralisoivaa kieltä. Selitettiin että homoja pitää vastustaa koska he eivät sitoudu yhteen ihmiseen. Avoin syntisyyden korostaminen ei ollut edes silloin kovin muodikasta, tämä on luultavasti tuttua minua vanhemmille sukupolville. Sen sijaan homoseksuaaleissa vastustettiin juuri ajatusta lyhytjänteisestä hedonismista. Nykyään taas homoseksuaaleissa eniten näyttää ärsyttävän se, että he menevät naimisiin keskenään. Erityisen moni selittää että homoseksuaalejen elämää ja elämäntapoja ei rajoiteta mitenkään. He saavat harjoittaa seksiä. Tätä puolta ei nosteta ylös paheksuntalistalle. Mutta se homojen avioliitto. Jos asiaa lähestyisi pelkästään ajatellen että homoseksuaalisuutta vastustavat ovat rationaalisia koherentteja tyyppejä, olisi tilanne absurdi. Mutta jos ajatellaankin että tosiasiassa homoseksuaalisuuden vastustaminen on enemmän puolueen kuin minkään mielipiteen asia on tilanne aivan ymmärrettävä.

Kysymys on siitä että joku edustaa jotain. Tämä edustaminen on se tärkein asia. Ja tähän edustukseen kohdistetaan kieltä koska sitä kautta voidaan olla joko puolesta tai vastaan. Ja tämä on politiikan kenties tärkein funktio. Politiikalla kenties tavoitellaan yhteistä hyvää ja kaikkien parasta. Mutta käytännössä poliittinen keskustelu, etenkin eduskuntatalon ulkopuolella, on käytännössä lähinnä tätä identiteetti-tiimipohjaista mekastamista. Eikä siinä mitään, tämänlaisen harrastaminen on viihdyttävää. Ongelma onkin tavallaan lähinnä siinä miten vakavasti tämä absurdi vouhotus yleensä tehdään. (Tosin teen sitä itsekin, ja joskus otan kieltämättä itseni aivan liian vakavasti.)

Kieli, etenkin poliittinen kieli, on useimmiten mukana vain hämmentämässä asioita.

Jatkaakseni samaa rintamaa voitaisiin ajatella sitä miten nykyään tuntuu olevan vallalla se, armeijaan pääseminen on etuoikeus. Siis se, että pääsee sotilaaksi olisi jotenkin hieno ja kunnioitettava asia.

Tämä johtuu siitä että sotilaisiin kohdistetaan kunnioittavaa kieltä. Ihmiset haluavat sotilaiksi lähinnä siksi että heihin kohdistuisi tuota kieltä ja sen levittämää asennetta. Jolla taas ei ole yhtään mitään sen kanssa tekemistä mitä sotilaat tekevät. Edes sen kanssa mitä he tekevät edes rauhan aikana. (Sotilaspapeilla on tässä kohden muista poikkeava rooli. Heille tungetaan sotilasarvoja ja niihin liittyvää statusta ja kunnioitusvaatimuksia. Heillä ei ole kuitenkaan tätä sotilaiden työn tekemiseen ja sanomiseen kuuluvaa kuilua.)

Syynä on osittain se, että feminismissä katsotaan usein variaatiota. Variaatio taas oikeuttaa erilaiset ratkaisut. Kun löydetään joku naissotilas, kuten Jeanne de Arc, hän näyttää että naisetkin voivat sotia. Trendit, olivatpa ne miten voimakkaita tahansa eivät kuitenkaan jostain syystä saa toimia argumentinheikentiminä. Sen sijaan niiden täytyy näyttää vain rajoittamisen ja kahlinnan paikkoja. Siksi jos jossain on yliedustus naisia tai miehiä, syynä on ohjelmointi.

Mutta kenties onkin syytä katsoa asiaa hieman evoluutiopsykologisemmasta perspektiivistä. Tai heimoyhteiskuntaperspektiivistä. (Tällä ei ole niin tarkkaa suhdetta genetiikkaan.) Voidaan nimittäin sanoa että sukupuolilla on erilaisia ominaisuuksia. Biologisesti erilaisia ominaisuuksia. Ja tämä johtaa tiettyihin strategioihin. Näitä strategioita voidaan myös nähdä.

Karkeasti ottaen kun miesten ja naisten töitä jaotellaan, on huomattavissa että käytännössä kaikissa kulttuureissa on tietyn tyyppinen joukko nimenomaan miesten töitä. Nämä ovat yleensä vaarallisia. Niissä voi päästä hengestään. Niissä voidaan kuolla. Tämä luokka kattaa sotilaat, poliisit, palomiehet ja muut vastaavat. Niiden tekijät ovat äärimmäisen usein miehiä. Ja itse asiassa miehet tekevät niitä sillä että näiden töiden tekijöiden päälle ripotellaan gloriaa. Näitä pidetään miehekkäinä töinä. Kaikissa näissä on edellä mainitsemani kuilu tekemisen ja kohtelun välillä.

Mutta miksi tämä trendi on olemassa? Onko niin että maskuliininen miesyhteisö haluaa sortaa naisia? Itse väitän että tosiasiassa yhteisö tietää mikä on yhteisölle hyödyllistä. Ja kieli on petos. Petosta tarvitaan koska miehet kärsivät tässä järjestelmässä eniten. Gloriapuhe on hämäämistä jonka avulla miehet saadaan riskeeraamaan oma hyvinvointinsa. Jos tässä on tasa-arvo -ongelma se on miesten puolella. ; Lähtökohta tälle järjestelmälle on kuitenkin melko selvä. Ja se ei ole mikään naisten salaliitto. Se on enemmänkin käytännön järjestelmä. En puhu siitä että miehet ovat useammin vahvoja kuin naiset. Kysymys ei ole sukupuolisidonnaisesta politikoinnista. Sen sijaan kysymys on sukupuolielimistä ja lisääntymisestä.

Jos ajatellaan ihmismääriä, voidaan muistaa että ihmiskunnan koko on kasvanut eksponentiaalisesti. Aiemmin yhteisöt ovat olleet pienempikokoisia. Ja tämänlaisessa yhteisössä on syytä miettiä vaikkapa sitä että jos heimo lähettää ihmisiä sotaan, niin heimon väkiluku laskee. Sodissa kuolee ihmisiä. Voisimme kenties ajatella että paras tapa olisi rakentaa rauhaa, mutta tällöin ei tietenkään tarvittaisi sotilaita, ei naisia eikä miehiä. Ja koko ajatuskoe olisi absurdi. Haluamme kuitenkin miettiä naisia sodassa.
* Jos vaikkapa puolet kaikista miehistä kuolisi mutta ei yhtään naisista, heimon väkiluku pomppaisi melko pian takaisin. Sillä jos jokaiselle miehelle on keskimäärin kaksi naista, se ei laskisi syntyvien lasten määrää yhtään. Mies on tässä mielessä hyvin korvattava. Lisäksi jos ajatellaan että seksi ja seksuaalisuus ovat ihmisille tärkeitä - samoin kuin ajatus omista lapsista - Voidaan huomata että kahden naisen järjestelmässä kaikille on seksiä eikä yhdenkään naisen tarvitsisi luopua äitiydestä. Tämä on yhteiskuntarauhalle hyvä.
* Jos puolet naisista kuolisi, seuraukset olisivat hyvin toisenlaisia. Seuraavassa sukupolvessa syntyvien lasten määrä pienenisi helposti ja käytännössä väistämättä. Näin ollen sodasta palautuminen olisi hitaampaa. ; Yhteiskuntarauhan kohdalla tästä seuraukset ovat hankalampia. Puolet miehistä eläisi joko ilman omia lapsia - isyydestä luopuminen - tai sinkkuna - seksistä luopuminen - ilman mahdollisuutta seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Tämä ei ole yhteiskuntarauhan kannalta hyvä.

Siksi yhteiskunnat joissa on ollut huijausjärjestelmä jossa miehiä on manipuloitu  riskeeraamaan oma henki ja terveys kauniisiin sanoihin ovat olleet elinkykyisempiä. Ne ovat voineet uhrata enemmän miehiä vaikkapa hyökkäyssotaan asti ja ne ovat palautuneet puolustussodistakin paremmin. Tämä ei kenties ole eettistä, mutta se on ollut toimivaa. Nykyään kun väkiluku on suurempi on tämä kaikki ylläoleva tietenkin menettänyt merkitystään. Huijausjärjestelmä on kuitenkin säilynyt reliikkinä. Mutta niin kauan kuin sodassa kuolee ihmisiä on turha teeskennellä että sotilaana oleminen olisi jotain josta naiset olisi ikään kuin epäreilusti leikattu pois. Armeija ja sotiminen on tasa-arvo -ongelma. Naisten armeijaan menokin kenties paikkaa tasa-arvo -ongelmaa. Mutta se ei ole parantanut naisten asemaa tai antanut heille enempää oikeuksia. Se on antanut naisillekin mahdollisuuden tulla kusetetuksi. And how glorious is that?

Moulinet ; Eli miksi ihmeessä ratsumiehet käyttivät sapelia?

Donald McBane oli mielenkiintoinen herrasmies. Hän oli sotilaana ensimmäisessä kunnolla globaalissa modernissa sodassa, Espanjan perimyssodassa (1701-1714). Tämä baarimikko, miekkailunopettaja ja bordellinomistaja kirjoitti myös omintakeisen teoksen "The Expert Sword-man's Companion; or the True Art of Self-Defence. With all Account of the Author's Life and his Transactions during the Wars with France." Teoksen jossa oli tosiasioita ja ylpistelyä sellaisella tavalla millä vain todelliset skotit kykenevät.

Hänellä oli hyvin käytännönläheisiä oppeja. Esimerkiksi hänen kamppailuohjeissaan neuvotaan omanlaista askellusta märissä ja liukkaissa olosuhteissa. (Mikä eroaa monesta salissa harjoitettavasta lajista jotka toimivat kuivissa tasaisissa sisätiloissa erinomaisesti.) Ja muutenkin hänellä oli näkemystä asioihin. Sellaisella tavalla mihin vain todelliset skotit kykenevät.

Kiinnostavaa on että hän suosi pistomiekkaa viiltävän sijasta. Hän kertoi että "The Small Sword hath great odds of the Broad, for the Small-Sword kills and you may receive fourty cuts and not be disabled." Tämä oikeasti kertoo jotain oleellista pistojen ja viiltojen eroista. Kun mietimme mikä tekee pistosta tehokkaan, voimme huomata että se eroaa viilloista muutamassa asiassa:
1: Pisto tarjoaa kovemman paineen. Kun mietitään mitä voima tarkoittaa, on huomioitava aseen nopeus ja iskun takana oleva paino. Ja jaettava tämä teho osumapinta-alalla. Viiltojen kohdalla terä on toki ohut, mutta se on kuitenkin "pitkä viiva". Pistettäessä kärki on yleensä juuri yhtä terävä kuin muukin terä, mutta se on "lyhyempi". Eli pisto on tässä mielessä tehokkaampi.
2: Toisaalta pistossa energia menee syvemmälle ja syvemmälle ja oikeastaan vain sinne. Viilloilla voimaa taas menee liikkeeseen joka viiltää lisää ihoa ja tätä kautta kuluttaa iskun energiaa johonkin joka ei ole syvällä oleva elintärkeä sisäelin.
+: Tässä ajatuksessa on varmasti jotain perää kun mietitään miksi kaksintaisteluissa rapierista tuli hyvinkin suosittu. Se oli nopea ja kevyt ase jolla oli pitkä ulottuvuus. Ja sillä tehty pisto oli vaarallinen. On hyvä tiedostaa että Spartan aikana keihäänpistoihin kuolleet jättivät suhteellisen siistin ruumiin. Viiltoja taas kuluu helposti useampia ja jälki on paljon karumpaa. Toki myös viilto on vaarallinen. Mutta mikään vamma ei ole ihmeellinen kerrastatappaja. Kinsleyn "Swordsmen of the British Empire" kertoi miten eräs sotilas selvisi hengissä siitä että häneltä lyötiin käsi kokonaan irti. Temppu on luonnollisesti vaarallinen, eikä missään nimessä pisto.

Mutta tästä päästään oikeastaan siihen varsinaiseen ongelmaan. Jos McBane oli hieno mies, niin miksi kun katsomme vaikka kenraali Custeria niin hän ei käyttänyt suoraa pistomiekkaa vaan sapelia? Muutoinkin kun katsotaan sotilaita, oli tavallista että pistomiekka varattiin kaksintaisteluihin mutta sotaan mennessä käyttöön otettiin raskaampia ja viiltävämpiä aseita. Olivatko he tyhmiä?

Tämä ei ole kovin uskottavaa. Viiltoaseissa on monia etuja. Muutamat ovat varsin pinnallisia. Voidaan ajatella että pistäminen vaatii enemmän ojentelua jota on hankalaa tehdä juoksuhaudoissa. Ja voidaan nähdä että pisto on helpompi iskeä syrjään. (Koska itsepuolustuksessa ja taistelussa on ikävä nyrkkisääntö jossa eteenpäin menevä voima on heikkoa sivuilta ja sivuille menevä voima on heikkoa vetämiselle ja työntämiselle. Pistossa jokainen suunta on syrjään ja viilloissa vain osa on "heikkoja linjoja" ja viiltoa vastaan voi joutua puskemaan ja pysäyttämään koko iskun.) Mutta kenties oleellisempaa on huomata että miekat itse asiassa jäivät tuliaseiden jalkoihin ja korvautuivat veitsillä joita on miellyttävämpi kantaa kuin miekkaa. (Mikä kyllä kieltämättä vaikuttaa jonkinlaiselta pyhäinhäväistykseltä ajatuksena. Mutta jos kokeilet kantaa pitkää miekkaa koko ajan mukana kiväärien ja muiden lisäksi, ajatus alkaa tuntumaan miellyttävältä, jotenkin. Kunhan se veitsi on siisti.)

Mainitsin jo Custerin. Enkä suinkaan vahingossa. Ratsuväki on klassisesti käyttänyt sapelia. Custerin aikaan syynä oli osittain ampuma-aseiden ongelmat. Niitä oli vielä vaikeaa ladata ja lähitaistelussa ammuttaessa ratsumies helposti ampuu toveriaankin. Miekka on hyvä ulottuvuuden kannalta. Mutta miksi ei pistomiekkaa? Kyllähän komealla rapierilla yltäisi miltei maahan asti! Miksi ihmeessä Custer käytti kevyttä sapeliaan ja miksi husaarit käyttivät esimerkiksi "Model 1840 Cavalry Saberia" (joka tunnettiin myös "wristbreaker saberiksi" koska se oli melko raskas ja tätä kautta massiivinen miekka sapeliksi). Syy on oikaestaan juuri siinä että McBane oli oikeassa. Ratsastajalla on kuitenkin jotain jota maan tasolla kaksintaistelijalla ei ole. Nimittäin hevonen. Hevonen lisää iskuun massaa ja inertiaa. Näin ollen pistomiekalla iskut mennä hujahtaisivat kahvaa myöten sisään ja tärkeintä olisi yrittää vetää sitä terää ulos. Tämänlaisessa tohinassa aseen menettäisi helposti. Sapeli taas on sellainen että sen kuin mennä viuhtoo menemään. Toki piston ja viillon eroja painotettiin.

Mutta sapelin kanssa noudatettiin esimerkiksi Philip Cooken ohjeita jotka hän kirjoitti kirjaan jonka otsikko kuulostaa veroviraston keksimältä "Regulations for the Instruction, Formation and Movements of the Cavalry". Hän suositteli että joukot harjoittelisivat erilaisia moulinetteja, joissa sapelia pyöritettiin. Hän suositteli että keskitytään torjuntoihin "should have confidence in his parries" Tästä huolimatta hän myös suosi pistoja melko paljon. "Cuts very often fail from the sabre turning enough to make the blow one with the flat; at best the wound is a generally drifting compared to those made by thrusts." McBanen totuus siis tiedettiin. Mutta silti käytettiin sapelia joka on painottunut viilto-ominaisuuksiin. Sen sijaan että oltaisiin otettu suora miekka jolla samalla metallimäärällä saataisiin pistettyä hieman pidemmälle. Edes pistonystävänä tunnettu Cooke tiedosti sen miksi ratsumiesten on kannattavaa käyttää sapelia.

Pitäisikö "sotkun" munkinmyyjille antaa kenraalin natsat?

Suomen armeijan palveluksessa on kenttäpiispa. Tämä on ammattina mielenkiintoinen koska "Kenttäpiispa rinnastetaan sotilasarvoltaan prikaatinkenraaliin. Sotilaspappien palkat maksaa valtio. Sotilaspapit kuuluvat puolustusvoimien organisaatiossa omana ryhmänään sotilashenkilökuntaan ja päällystöön. Kenttäpiispa on piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen itseoikeutettu jäsen." Hänellä ei ole hiippakuntaa ja piispojen ulkoiset tunnusmerkit ovat hyvin karsittuja. Mielenkiintoista on myös se, että siinä missä sotilaspapiksi pääsee myös ortodoksikirkon jäsen, on kenttäpiispa aina evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Sillä "Kenttäpiispa on puolustusvoimien hengellistä työtä johtava viranhaltija. Kenttäpiispoina ovat toimineet luterilaisen kirkon papit. Kenttäpiispa johtaa puolustusvoimien hengellistä työtä ja sotilaspappeja, niin luterilaisia kuin ortodoksisia, mahdollisesti myös muiden uskontojen edustajia, jotka huolehtivat uskontoasioista puolustusvoimissa. Kenttäpiispa ei ole piispa, vaan armeijan sotilassielunhoidosta vastaava kenraalikuntaan kuuluva erikoisupseeri. Kenttäpiispa ja muut sotilaspapit ovat valtion virkamiehiä." Tämä vihjaa vahvasti siihen suuntaan että toiset uskonnot ovat tiukemmassa yhteydessä valtioon kuin toiset.

Jos nyt palaamme sitten siihen miten nykyinen kenttäpiispa Särkiö on oikeuttanut virkaansa. Hän kertoo että uskonto on peruspalvelu. Jos tämä otetaan lähtökohdaksi ja todesta voidaan miettiä sitä mitkä muut asiat armeijassa ovat peruspalveluita. Armeijassa on hyvin niukasti erilaisia asioita. Siellä on karkeasti sanoen ruokala, posti ja "sotku". Lisäksi on varusvarasto joka voidaan jossain mielessä liittää samaan teemaan. Näitä peruspalveluita hoitavat ihmiset eivät kuitenkaan saa upseerinnatsoja. On erittäin hyvä kysymys miksi kenttäpiispalla on. Eihän sotkun munkinpyörittäjätkään - vaikka tekevät tiettävästi oleellista työtä mielenterveyden hyväksi joka päivä sillä ainoalla tavalla jonka armeijassa koin mielekkääksi - saa edes korpraalin natsoja.

Kenttäpiispan sotilaallinen hyöty tuskin on tulivoimassa. Hän ei edusta mitään aselajia. Asia voisi olla toinen jos esimerkiksi "Chrno Crusaden" maailma olisi tosi. Siellä kun tunnetaan erilaisia Jeesusaseita. Niillä voi päihittää aivan oikeita vihollisia. Tässä todellisuudessa olisi mahdollista että Putin hankkisi demonivihollisia. Jossain toisessa maailmassa Putin voisi hankkia armeijansa täyteen ihmissusia tai vampyyrejä jotka sitten ilman paitaa ja kimmeltäen olisivat niin ylivoimaisia että niitä voitaisiin voittaa vain pyhällä vedellä varustetuilla Super Soaker -vesipyssyillä. Johon tietenkin harjoiteltaisiin erityinen kirkollinen jääkärien perinneosasto. Mutta tietämässämme todellisuudessa tämänlaiset yliluonnolliset aseet eivät ole relevantteja. Jos minä menen kenttäpiispalta vaatimaan yliluonnollista demoneja tuhoavaa ristimiekkaa hän nauraa minut pihalle korkeimman omakätisesti. Samoin käy jos pyydän roolipelisävyistä regenerointisormusta tai ensiapupakkausta joka parantaa kaikki taudit ja vammat Jeesuksen ihmevoimilla. Phoenix Down is right out. Toisaalta Jumala ei myöskään yliluonnollisesti viesti oikeamielisten evankelis luterilaisten pappien päähän voittamattomia sotastrategioita.

Kenttäpiispa siis tuottaa peruspalveluita joista ei ole sotastrategista hyötyä. Siinä missä sissiradisti hyödyttää suoraan ja lääkintämies hyödyttää sodankäynnissä epäsuoraan, ei kenttäpappi tee mitään joka ajaisi voittoa suuntaan tai toiseen. Kenttäpappi ja kenttäpiispa suorittaa rituaaleja joilla ei ole krusiaalia osaa strategiassa tai taktiikassa. Merkitykseltään ilmavoimien tapainen vaikuttaja tämä ylipalkattu hartauskerho is not. Joten on aivan asiallista kysyä että miksi hänellä on virkansa kautta suora ja automaattinen pääsy korkea-arvoiseen upseerinarvoon vaikka sotkun munkkienmyyjillä ei tätä vastaavaa pääsyä ole. Selvää on että kenttäpiispalle ja evankelis-luterilaiselle kirkolle on kätevää olla yhteistyössä, mukana ja läsnä kaikessa mihin liittyy valta. (Hädässä ei kannatakaan Herraa huutaa avukseen vaan auttaa itse itseään. Esirukous taas on huonompaa kuin placebo.) En ymmärrä miksi minun pitäisi edes tervehtiä kenttäpiispa Särkiötä, saati pokkuroida hänelle. Natsat kuitenkin pakottavat.

Perusoikeus, perustarve, peruspalvelu

Minä, aikana jolloin Suomen Valtio henkilökohtaisesti
takasi minulle kaikki perustarpeeni. (Eli kenttäehtoollisen.)

Omana armeija-aikanani on jännittävää huomata että kasarmille mennessä otettiin melko paljon asioita pois. Kaikkien piti pukeutua samalla tavalla. Kaikkien piti asua yhteisnukkumatiloissa de facto satunnaisesti arvottujen ventovieraiden kanssa. Ideologinen julistus oli ehdottomasti kiellettyä vaikka armeija on maallis-poliittinen. Sen sijaan uskonnonharjoittamista pidettiin hyvänä ja tähän kannustettiin. Ikään kuin uskonto olisi jotenkin aivan eri asia kuin muu aatteellinen toiminta.

Armeijassa mielenkiintoista oli sekin että paikka kahlitsi vapautta hyvin tarkasti. Nukkumapaikkaa ja aikaa myöten. Armeija myös tarvittaessa kontrolloin valvomista, ennen kaikkea sitä oli tehtävä tarpeettoman pitkiä aikoja. Myös kaapissa olevat tavaroita oli standardisoitu ja niiden asettelunkin piti noudattaa tiettyä kaavaa. Aamukusi tehtiin komennettuna rituaalina jossa tärkeintä oli ymmärtää että ei oikeasti kuse vaan tekee sen sitten myöhemmin. (Koska annettu vajaa minuutti ei riitä mihinkään. Eikä kukaan olettanutkaan että se riittää.) Miksi armeijan tuli tarjota jotkut asiat mutta ei toisia? Koska toiset ovat perusasioita jotka armeija hoitaa. Ja hyvin moni muu asia sitten ei. Eiperustavanlaatuiset eiperusasiat voidaan ottaa pois ja nauraa päälle. Pilkata sillä päivärahalla joka on niin pieni että se on jo vittuilua. (Parempi täysin ilman. Sanonko mihin koloseen voitte tunkea päivärahanne? Teillä armeijalaisilla on tiettävästi niitä ruhtinaalliset kaksi, molemmissa päissä. En välitä kumpaan peräsuolenmutkaanne ne tungette. Mutta tunkekaa!)

Perusasiat kuntoon?

Teologian ylioppilaiden lehti "Kyyhkynen" haastatteli tähän sopien kenttäpiispa Pekka Särkiötä. Hän komppaa ajatusta uskonnon erityisasemasta. "Kenttäpiispan samoin kuin sotilaspappienkin palkan maksaa valtio, ei kirkko. Etenkin vapaa-ajattelijoiden suunnalta tämän järjestelmän mielekkyys on kyseenalaistettu. ”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää”, Särkiö vastaa. ”Uskonto on yksi ihmisen perustarpeista. Lähdetään siitä, että kun valtio kerran määrää varusmiehen palvelukseen, sen on huolehdittava perustarpeista. Yhteiskunta hoitaa silloin ravinnon, majoitukset, terveydenhuollon, lomamatkat ja uskonnon. Uskonto kuuluu ihmisoikeuksiin.”"

Se mikä on ihmisoikeus on sitten kuitenkin hyvin vaikea asia. Miksi kristinuskolla on annettu suurempi merkitys kuin vaikka evolutionismille tai poliittiselle vihreydelle? (Ensimmäistä syytetään usein uskonnoksi, jälkimmäinen näyttää monin paikoin sellaiselta omiin silmiini. Siksi esimerkit.) Toisaalta ihmetyttää miksi kenttäateisteja ei ole. Kenties siksi että "ateismi on uskonto" siihen asti kunnes "uskonto" tarkoittaa sellaista asiaa johon liittyy oikeuksia. Ja joka nähdään tärkeänä asiana.

Särkiön strategia : "ihmisoikeus" -sanan ylikäyttäminen on suosittua. Ihmisoikeudet ovat mukava asia. Jokainen kannattaa ihmisoikeuksia ja jokainen joka tunnustaa vastustavansa ihmisoikeuksia on paha ihminen. Tätä tematiikkaa käytettiin melko paljon myös ns. tasa-arvoisessa avioliittolaissa. Olen, tunnetusti, tämän lainmuutoksen ystävä. Mutta minua ihmetytti se että asiaa myytiin nimenomaan ihmisoikeuksien nimellä. Mielestäni asia koski enemmän hyviä oikeuksia kuin ihmisoikeuksia sanan vahvimmassa mielessä. Kysymys ei ollut siitä annetaanko homoille ihmisoikeuksia vaan siitä annetaanko homoille ihmisinä oikeuksia. (Toki asiassa tehtiin kikkailuja myös toiseen suuntaan. Eräät ihmiset kehtasivat kirjoittaa esimerkiksi kirjoja joiden henkenä on että homojen avioliitto rikkoo lasten ihmisoikeuksia. Ja eräiden mukaan se oli suoraan YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastainen laki.) Ero on pieni mutta relevantti. Ja tämä ero johtaa sen tyyliseen henkeen jossa erimielisyys tekisi pahan ihmisen. Toki aivan liian moni sukupuolineutraalia avioliittoa vastustanut on kammottava nyylä kusipää joka tekee asenteellista juttuaan koska haluaa sortaa eikä tunnusta tätä sortamiseksi koska tekee tätä uskontonsa nimessä kuten kunnon emotionaalisesti turmeltuneen psykopaattisen teokraattitampion odottaa voikin. Mutta tämä ei ole kuitenkaan mikään tämän lainmuutoksen vastustamisen "irrottamaton attribuutti".

Näen Särkiön käyttämässä strategiassa samaa omituisuutta.
* Toki syynä saattaa olla se että Särkiö on varsin hyvin palkatussa työssä jossa tärkein tehtävä on keksiä oikeutuksia siitä että tämä palkansaanti jatkuu tulevaisuudessa.
* Kenties syynä on myös se, että hän toimii virassa armeijan puolella. Eli laitoksessa jolla on omituinen tapa jossa kuolinpaikan kertominen on jotain jonka toivotaan lähentävän instituutiota sotilaisiin. Tällä viittaan tuoreeseen ilmoitukseen "palvelupaikan kertomisesta". "Pääesikunta pohtii parhaillaan sitä, pitäisikö Puolustusvoimien ottaa yhteys kaikkiin asevelvollisiin. HS:n tiedon mukaan Puolustusvoimat harkitsee kirjeen lähettämistä kaikille reserviläisille. Kirjeessä olisi muun muassa tieto vastaanottajan sodan ajan sijoituksesta. Tavoitteena on lähentää reserviläisten ja Puolustusvoimien suhdetta." Juttu on kaiken kaikkiaan niin absurdi että sitä ei voi kuin ajatella että Pääesikunnassa ollaan aivan helvetin tyhmiä. Tai sitten kyseessä on sota-aikaan valmistautumista jota tehdään Putin -nimen kaikujen takia. Ja perustelut on tehty diplomatiasyistä kun suora ja avoin tunnustus siitä että "idän ihme, lännen kauhu" saattaa todella tarkoittaa sitä että "perästä nousee sankka sauhu" haiskahtaa avoimelta sotatoimiin ryhtymiseltä.
* Mutta Särkiön strategia taitaa kuitenkin noudattaa pääasiassa "kirkon virallista kantaa". Tässä viittaan siihen mitä esimerkiksi Elias Tanni on sanonut "Yleinen pappeus taas perustuu siihen, että pappeus on lähtökohtaisesti maallinen virka, ei sakramentti. Pappia tarvitaan yhteiskunnassa kuten tarvitaan maanviljelijöitä, sairaanhoitajia, lakimiehiä… siksi on tärkeää, että kukin ammattikunta osaa asiansa."

Mikä on perustavaa?

Peruskysymys sitten onkin että mikä on perustarve jolla oikeutetaan asia perusoikeudeksi - ja jonka kautta syntyy tämänlainen peruspalvelu. Usein haiskahtaa että takana on lähinnä homo religiosus -ihmiskuva. Eli malli joka on psykologisesti liioiteltu. Ja jota joudutaan puolustamaan tavoilla joissa uskonto -sanan merkitys pakosti katoaa ja laimenee. "Ateismista tulee uskontoa" koska muuten homo religiosus -ihmiskuva falsifioituisi. Ja tässä sitten käy toisin kuin uskontotieteen peruslähtökohdan mukaan jossa uskonto on esimerkiksi uskontotieteilijä Matti Kamppisen mukaan "kaavoittunutta vuorovaikutusta kulttuurisesti postuloitujen yli-inhimillisten olentojen kanssa". Uskonto alkaa tarkoittamaan niin laajaa asiaa että se ei enää tarkoita sitä mihin sillä viitataan kun puhutaan jostain niinkin eksaktista kuin kenttäpiispan virasta.

Samanaikaisesti moni selittää että esimerkiksi seksin harjoittamiseen liittyvät asiat eivät ole ihmisoikeuksia. Itse asiassa niitä koskee asia joka tuli tuoreesti vastaan erotiikkakaupan yhteydessä. "Yrittäjät yllättyivät saadessaan kielteisen rahoituspäätöksen Finnveralta. Heidän mukaansa Finnvera ei pitänyt toimintaa eettisten arvojen mukaisena" ... "He sanoivat, että eettiset arvot ovat esteenä meidän tukemiseen. Lähdettiin ajamaan asiaa vaatteiden ja naisten seksuaali- ja terveystuotteiden kauppana. Meillä on esimerkiksi geisha-kuulia, joilla pidetään kuntoa yllä. Ilmeisesti erotiikkavälineet olivat heille liikaa." Perusteeksi on usein kerrottu sen tyylisiä asioita että ilman ruokaa ja juomaa ihminen kuolee, mutta selibaatit eivät kuole.

Logiikka on tietenkin aivan mahtavaa. Sillä sitä kautta voitaisiin nostaa esiin vaikkapa se että perusasiat ovat Maslown tarvehierarkian pohjalla tai mahdollisimman alhaalla. Silloin tarve pienenee mitä ylemmäs tarvehierarkiassa kiivitään. Valitettavasti tämä tekee seksuaalisuudesta keskeisemmän perusasian kuin itsensä toteuttamiseen liittyvästä uskonnosta. Uskonto ei tuo kaloreita, ja vaikka moni uskovainen muuta väittääkin, Jeesus ei suojele luonnonvoimilta, viruksilta, kylmältä tai päähän impaktinomaisesti lentäviltä suurnopeuksisilta pienikokoisilta metallisilta kappaleilta.

Mielenkiintoista on että seksuaalisuus on yleisinhimillistä. Mutta armeija ei taannut runkkukoppeja. Vaikka juuri niille olisi erityistä tarvetta paikassa jossa nukutaan ja jopa käydään suihkussa yhteisissä tiloissa käytännössä vailla yksityisyyttä. Runkkukoppia ei nähdä perusoikeutena vaan epäeettisyytenä. Eli sitä ei vain järjestetä vaan sellaisen järjestämistä pidettäisiin eitoivottuna. Mikä on käsittämätöntä kun samanaikaisesti uskonnonharjoittaminen on ihmisen erottamaton perustarve joka pitää siksi liittää sotilasvalaan asti.
1: Rehellisyyden nimissä. Jos armeija ei järjestä tätä, se rakennetaan. Käytimme armeijan laajakulmakalusteita yöaikaisiin. Myös eroottisiin julkaisuihin. Kuvittelivat että joku armeijan yhdestä valvovasta armeijatoverista muodostuva valvontajärjestelmä, pari turvakameraa ja lukko toimisi minään esteenä yritteliäälle mielelle! Itse tosin tarvitsin keinoja lähinnä koska halusin pelata playstationia. Tosin kulutin armeijassa paljon aikaa kaikkeen kyseenalaiseen. Esimerkiksi leireillä kulutin aikaani ruuan varasteluun. Oli nälkä, laihduin koko ajan. B -ryhmään siirtämisen aikaan painoin jo alle 50 kiloa (olin yli metri kahdeksankymmentä pitkä.) So there is perustarpeet in your priesthood's fucking arse!

Kaiken kaikkiaan:

On siis selvää että ainakaan Maslown tarvehierarkia ei toimi ihmisoikeuksien perustana. Tosin filosofisen analyysin avulla on vaikeaa sanoa mikä on tai ei ole ihmisoikeus. Sillä ilmoilla on ainoastaan kannanottoja siitä mikä on ihmisoikeus ja mikä ei ole. Argumentit eivät ole kovin laajasti sovellettavia, niitä vaivaa hyvin läpitunkeva domeenispesifisyys. Kaikki argumentit ovat spesiaalisti juuri tätä tiettyä kysymystä koskevia. Sama argumentti ei osu kaikkeen mitä kuvataan ihmisoikeudeksi. Oikeastaan ainut tapa ymmärtää ihmisoikeudet on ymmärtää ne poliittiseksi peliksi. Silloin ainut tapa oppia ihmisoikeuksien sisältö on tehdä se mihin isoäitini minut patisti. Eli lukea YK:n ihmisioikeusjulistus. Ja tehdä tämä ulkolukuna, kuin dogmaatikko. Ei minkään laajakirjoisen filosofisen ideologia-analyysin kautta. Tilannekohtainen etiikka ei mitään yhtä Kantin kategorista imperatiivia noudata. Ja kenties tämä on hyväkin. Tai sitten se on vain mielivaltaa. (Oikeus nimeen ja uskonnonharjoittamiseen ovat ihmisoikeuksia vaikka ne eivät ole elintärkeitä kuten oikeus ruokaan. Eikä niille tarvita argumentteja koska ne lukevat ihmisoikeusjulistuksessa. Period.)

Oli miten vain niin laajassa mielessä "ihmisoikeus" on sellainen oikeus jolla on riittävän hyvin rahoitettu lobbausjärjestö. Ja siksi Särkiö kokee hoitavansa asioitaan perustarpeiden äärellä.