Knoppikoulu (kuolleen kukan nimi)

Tuoreessa "Opettaja (4/2013)" -lehdessä on oppilaan isovanhemman, Joroislaisen Tuija Suistomaan lähettämä kirje (s 30). Se koskee biologian opetusta. Siinä on mielestäni ihan mielenkiintoinen innovaatioehdotus. Aiheena oli se, että hänen lapsenlapsensa oli ottanut osaa perinteiseen kesälomatehtävään. "Koko kesä on kalasteltu ja ihmetelty luonnon lumoa kesämökin vitikoissa, syötetty kesyyntynyttä sisiliskoa kärpästen raadoilla ja yksinkertaisesti nautittu lämmöstä ja kauneudesta. Siksipä unohtuneen koulutehtävän esiinmarssi sai rauhan ja autereen ajatukset katoamaan perusteellisesti kertaheitolla. Viikonloppu ja kaksi päivää aikaa kerätä 25 kesäkukkaa kauniisti kansioon! Tehtävä ei olisi ollenkaan mahdoton. Eipä niin, ellei olisi lokakuun alku ja ensimmäisten räntäsateiden uhka säätiedotuksien perusteella." Herbaarion kerääminen onkin ollut hyvin klassinen biologian tehtävä. Olen itsekin väsännyt sellaisen. Ja sekin tehtiin vanhempien avustuksella. Tämä on luultavasti niitä tehtäviä joita tehdään usein jokseenkin sosiaalisesti.

Se sai peräti ihan hyvän arvosanankin ja lojui koulussa näytilläkin pitkään. Sitä tehtiin pidemmän aikaa, joten siinä on kommenttia enemmän kasveja. Ja niitä on alkukesältä ja loppukesältä. Kasveissa on myös keräyspaikka ja päivämäärä, joten niistä näkee missä ne on kerätty. Peräseinäjoella (Pohjanmaalla) ja Järvenpäässä (Uudenmaan lääni).Pitkäjänteisyys ei tehnyt siitä hirveää tuskaa. Mutta oli siinä silti hieman sellaisia tunnelmia joissa "Äiti pilasi monta kesäpäivää kun ihan ensiksi piti kerätä päivän kasvit, sillä silloin kerättävää oli sata."

Suistomaa ehdotti, että keräileminen ja kokoon kuivaaminen jätettäisiin vähemmmälle.Saman kun voisi tehdä myös diginä. "Ekaluokkalaiset käyttävät puhelinta ja iPadia jokapäiväisessä opetuksessa. Voisiko siis kasvien keräämisen tehdä bongauskisana kännykällä? Tunnistamisvaatimusta voisi nostaa huimasti. Mitä suurempi tunnistettujen ja nimettyjen kasvien saalis, sitä parempi bongari. Eivätkö kaikki tavoitteet täyttyisi luonnossa liikkumisesta alkaen - ihan kaikki muu paitsi kiroilu rapisevien tai homehtuneiden kasviliiskojen kanssa." Mielestäni tämä on hyvä pointti. Sillä tosiasiassa kasvien käsittely on käsityötaito. Syy miksi keräämäni kasvit olivat jotain muuta kuin kasa hometta johtui siitä että minun vanhemmillani oli käsitys siitä miten kasvit tulee kuivata ja litistää. Meillä oli jopa - ilmeisesti isän itserakentama - kasvinlitistysmyllyhässäkkä joka piti hurjin käsivoimin laittaa puristumaan. ~ Nähdäkseni kasvien kuivailu on myös allergisille hankalaa touhua. Jos tehtävänä on mitata oppilaan kädentaitoja eikä hänen sukulaistensa hyvää tahtoa, keräämisen voisi todellakin tehdä muutoin. Esimerkiksi eräänä vuonna käveleskelin digikameran kanssa ja siinä sivussa syntyi valokuvista koostuva kasvikokoelma jossa oleellista on se, että kasvin voi todellakin tunnistaa siitä valokuvasta siten että se näyttää myös luonnossa samalta. Kuivakukka voi sen sijaan näyttää hyvinkin erilaiselta.

Rubus arcticus? RLY?

Kuivakukista tunnistaminen on hyvinkin helposti samaa kuin yrittäisi tunnistaa ihmisiä heidän muumioistaan. Toki jos aikoo ammattikasvintutkijaksi, täytyy kasvianatomian sujua tasolla joka vaatii konkreettisen kasvin ruumiin. Mutta useimmiten kasvienkeräyksen ideana on karusti se, että tunnistetaan luonnossa kasveja joita siellä nähdään. Tai kuten Suistonmaa selittää "Olen vahvasti sitä mieltä, että tavallisimmat kasvit pitää tuntea nimeltä. Suomen nuoriso ei saa taantua sille asteelle, että sinivuokoista tulee mieleen vain poliisi. Ja edelleen ajattelen, että ehkä tätä tehtävänantoa voi modernisoida ja tehdä innostavaksi." En voisi olla vahvemmin samaa mieltä. Olen tosin kenties hieman jäävi, koska agrologin koulutukseeni on kuulunut pakollisena kurssi jossa piti tunnistaa erilaisia kasveja latinankielisine nimineen. Tunnistuksia piti kursseilla tehdä peräti sirkkalehtiasteella. Eli jos pidätte vaikeana jonkun peltosaunion (Matricaria perforata) ja päivänkakkaran (Leucanthemum vulgare) erottamisen toisistaan, niin tämän kokeilun jälkeen jo se, että saa kasvista esille varren tuntuu luksukselta.

Mielestäni innovaatio onkin mainio. Sillä tällä menetelmällä voi tallentaa myös rauhoitettuja kasveja. Ja niiden tunteminen kuuluu minusta yleissivistykseen myös sitä kautta että niiden mukana on ns. juridinen ulottuvuus. Nimittäin on ihan oikeasti tietää mistä voi saada sakkoja! Samoin voi kuvata kasveja jotka ovat hankalissa paikoissa. Esimerkiksi lummetta (Nymphaea alba) tai ulpukkaa (Nuphar lutea) on inha nykiä veneeseen. Kyseessä voi olla jopa turvallisuusriski. Ja ennen kaikkea, hieman vetisemmätkin kasvit ja hienorakenteet tulevat mukavasti näkyviin ilman mitään vaikeuksia.

Tussilago farfara

Mutta tämä ei olisi tämä blogi ilman vittuilua. Otetaan esiin tiedettä ja maailmaa koskeva asenne joka löytyy muista osista tekstiä. On merkittävää että asiallisen kirjeen tekijä on halunnut ne mukaan. Ne ovat osana suunniteltua rakennetta. "Kotitalousopettajana yhdistäisin mielelläni voimavarat biologien kanssa. Monista villivihanneksista eli rikkaruohoista voisi etsimisen ja tunnistamisen jälkeen laittaa motivoivaa herkkuruokaa." Tämä on selvästi yhteensopimaton sen kasvien keräämättä jättämisen kanssa. Digikuvista ei keitellä mitään kovin terveellistä. Ja temppuna tämä tuskin sopii ainakaan kaupunkialueille. Teiden varsille kun voi kertyä kaikenlaista saastetaa ja etenkin koirankikkaretta ja pulsunkusta. (Mikäli asustaa samanlaisilla alueilla kuin allekirjoittanut, kuten aika moni lapsi todellakin joutuu!) Tämänlaisessa survivalismissa on jotain hyvin vanhakantaista. Ymmärrän että "isovanhempisukupolven" ihminen voi kokea että tämä on sitä että eletään konkreettista elämää. Minun silmiini tämä on yhtä käytännöllistä kuin se, että opettelee tekemään kivikirveen kiven kepin ja tuohinarun kanssa. Tai se, että opettelee tappamaan ihmisiä kadulla kannettuna laittomalla teräesineellä. Tämänlainen on hyvin eskapistista eikä kovin konkreettista, tarpeellista tai arjessa tarvittavaa.

Mutta toinen puoli on siinä, miksi pitää opetella kasvien nimiä. Agrologina oli tärkeää erottaa mitkä kasvit ovat viljelykasveja, mitkä luonnokasveja ja mitkä kasveja joita ruiskutetaan pelloilta. Siksi minun oli ikään kuin ammatillisesti oleellista opetella tunnistamaan hukkakaura (Avena fatua) samaan sukuun kuuluvasta kaurasta (Avena sativa). Toki elämää helpottaa se, että joskus käy tuuri. Isoksi kasvassa nämä ulkonäöltään samantapaiset kasvit voi toki oppia tuntemaan 80 kilometriä tunnissa ajavasta autostakin. Moni hukkakaura nimittäin kasvaa huomattavasti pidemmäksi kuin kaura. (Aina ei tosin käy näin hyvin, joten jos haluaa varmistaa että sitä ei ole, on oltava huolellisempi kuin katsoessa että onko sitä. Maailma on tästä ikävä että huonot uutiset leviävät joskus nopeammin kuin hyvät.)

Suistomaa on innoissaan jostakin jota kutsun nimeämis-osaamiseksi "Oma tyttäreni kyykki pitkin pientareita ja ihmetteli mikä mummolle tuli, kun suusta pulputtaa pelkkää latinaa ja silmät kiiluvat ymmyrkäisinä. Voi tätä kasvien keräämisen ihanuutta!" Olen huomannut että biologiassa vanhempi polvi tekee kasvien tunnistamisessa juuri näin. He ovat hyvin innostuneita kaikesta sellaisesta joka on lähinnä ulkomuistia ja knoppailua vaativaa. Historiassa tämä on sama kuin opettelisi vuosilukuja mutta ei sotien syitä. - Joka muuten on tämän knoppikoulusukupolven tapa kysellä historiasta. Esimerkiksi bingon omistajana ollut vanhempi sotilashenkilö kuulu että olen kirjoittanut ylioppilaaksi, joten hän halusi osoittaa tietämyksensä kertomalla sotien alkamisvuosia. Minä sanoin että en muistanut ajoista kuin suuruusluokat. Että 1930-1940 -luvun taitteessa joskus oli joku talvisota. Ja sitten kerroin sodan alkamiseen johtaneita tekijöitä. Mieheltä loksahti suu auki. Talvisodasta hän osasi vuosilukuja, jotain taisteluiden paikkoja ja sodan eettisen oikeuttamisen syitä. Hän, armeijamies! Sain respektiä, tosin kyllä minäkin tätä ulkomuistia arvostan. Se vaatii kuitenkin jonkin verran työtä.
1: Kuitenkin samalla oli selvää että talvisota oli saavuttanut sen ilmapiirin lapsena itse kokeneen silmissä jonkinlaiseksi esteettis-nostalgiseksi elämykseksi joka koostui tieteellisen ymmärryksen sijaan detaljeista ja niihin liittyvistä tarinoista. Hän saattoi ihmetellä huonoa muistiani, kun en kerää mielestäni tarpeettoman tarkkaa dataa. Minä taas ihmettelin miten paljon maailmasta meni ohi ihmisestä jonka peruskiinnostuksenkohteisiin juuri tämä aihe sopi. Ja ihmettelin että jos vuosien lisäksi päivämäärätkin pitäisi muistaa, niin miksi ei saman tien kellonaikoja minuutilleen kaikkiin sodan listauksiin?

Biologiassa täsmälleen tämä on se, mitä munkkilatinanimien ulkoaopettelu synnyttää. Kuvitellaan että biologia on hallussa jos tiedetään mitä on nähty. Tämä rinnastuu minun silmissä lintubongaamisen ja rengastusseurantatutkimusten ja linnunpesien spatiaalisten patternien tekemisen välistä eroa. Ensimmäinen vaatii knoppiahkeruutta ja lajintuntemusta. Jälkimmäiset ovat tiedettä ja vaativat ymmärrystä. Ymmärrystä jossa knoppitasolla on oltava tietoa, mutta että tämänlainen on kuitenkin vain dataa joka ei itsessään jäsenny tiedoksi tai ymmärrykseksi tai viisaudeksi.
1: Kreationistien kokouksissa vieraillessani olenkin ollut hieman huvittunut siitä miten kreationistien parissa kovan nimen, Lennart Saaren, esitelmöinnille haetaan kunnioitusta sitä kautta että kerrotaan että hän tunnistaa Suomen kaikki lintulajit. Tosiasiassa suunnilleen kaikki muu hänen koulutuksessaan on sitä joka herättää minun kunnioitukseni, sillä ymmärrykseen vaadittava työmäärä on paljon suurempi kuin detaljien mieleenpainaminen joka on tylsää ja epäfasinoivaa perse-alas työtä joka sellaisenaan sopii minun mielestäni kaltaisilleni hyvin koulutetuille apinoille. Tiedemiehet yksinkertaisesti kykenevät parempaan, tai sitten on koulutus mennyt hukkaan. Toki Lennart Saarella onkin osaamista. Mutta kreationistien yleisö, etenkin vanhemman polven ihmiset, eivät saa samanlaista oppineisuuden kokemusta siitä ymmärryspuolesta! Minua ei vakuuta. Minä hallitsin Suomen linnut melkoisen hyvin jo kuusivuotiaana. (Itse asiassa osaan niitä vähemmän nyt kun olen päntännyt ihan muita asioita kuin lintujen latinankielisten nimien luetteloita.)

Riku Juti kuvaa "tiedon filosofiassa" sitä miten digiaika on vahvistanut tämänlaatuista asennetta. Puhutaan tietoyhteiskunnasta, vaikka kysymys on pelkästä datasta. Datavyöryä pidetään tietona kutsumalla tietokonetta tietokoneeksi. Tämänlaatuinen nimitys sekä kuvaa asennetta jolla nimi on annettu, että levittää tätä asennetta eteenpäin luomalla mielikuvia. Jutin mukaan laskennallinen hallittavuus ja yksityiskohtien ja detaljien runsaus saa ihmiset häikäistymään ja että tällä on suuri vaikutus ihmisten elämysmaailmassa. Ja että tietoyhteiskunnassa suurin osa on niin tämänlaisen laskennallisuuden pauloissa, että heidän käsityksensä ymmärryksestä ja viisaudesta ja tiedosta jäävät käytännössä arvoitukseksi. Vanhan ajan maailmassa historia redusoitui numeroiksi ja detaljeiksi ja näiden kasasta rakennettiin tarinoina esiteltävä historia -oppiaine. Ja kasvien latinankielisten nimien pänttääminen kasautui biologiaksi. Mielestäni tätä henkeä kuvaa valitettavan kovassa hengessä Suistonmaan erikseen mukaan laittama välihuomautus jossa hän sanoo seuraavaa "Ei ollut aikaa päivän mittaiseen messuun huolellisuudesta ja velvollisuuksien täyttämisestä. Ei voinut sanoa, että senkin rakas apina, koska sekin olisi tukenut evoluutiota johon en usko. Siihen uskon, että me Luojan luomat emme muutu mukavuudenhalun ja laiskuuden suhteen."

Minusta on aivan sama osaako ihminen erottaa variksen harakasta, jos hänen ymmärryksensä evoluutiosta jää sille tasolle että luulee sen olevan "teoria josta valitaan mielipide oman perusmaailmankuvan mukaan ikään kuin suorana seurauksena tästä leirinvalinnasta". Nähdäkseni tärkein syy opetella lajeja on se, että ne voidaan laittaa taksonomiseen suhteeseen toistensa kanssa. Ja tästä saatu kokonaisuus. No, se valitettavasti puhuu vahvasti evoluution puolesta. ; Tarkalleen sanoen se osuu evoluution ennustuksiin kun kreationistit sen sijaan joutuvat selittämään miksi juuri tämä sopii Jumalaan eikä heille aukea koskaan se, että ollakseen tietoa ja ymmärrystä pitäisi samalla kertoa miksi se ei ehdottomasti ole jollain muulla tavalla. (Vahvimmillaan Popperilainen falsifiointiperiaate tai löyhemmin Niiniluotomainen itsekriittisyyden periaate.) Toivoisin että koulu opettaisi ymmärrystä eikä knoppeja. Siihen suuntaan maailma onkin toki menossa. Sitä odotellessa voimme kuitenkin onneksi ottaa mukavia kesäisiä kuvia ilman pelkoa homeallergioista.

Tiede ja uskonto - kaiken se hyötyy, kaiken se kärsii?

Kun katsoo tieteen historiaa, voi havaita että se on täynnä kiistoja joita on käyty teologissävytteisesti. Kari Enqvist kertoo "Kosmoksen hahmo":ssa siitä, miten Newtonin yhtälöiden planeettojen pyörittelyssä tuli tuloksia joissa aurinkokunta ei olisi vakaa. Osa teologeista halasi tätä vahvana todisteena Jumalan väliintulosta. Henkenä oli se, että jos luonnonlait eivät voi ylläpitää aurinkokuntaa, se on todiste yliluonnollisesta älystä. Osa esitti, että tosiasiassa mekaaninen ja rukkaamista vaatimaton universumi olisi suorastaan ateistinen. Nykyään, kun havainnot ovat muuttuneet, on myös tulkintatapa muuttunut. Nykyään ajatellaan että se, että aurinkokunta on vakaa tarkoittaa hienosäätöä. Ja että jatkuvaa rukkausta vaativa aurinkokunta viittaisi inkompetenttiin Jumalaan ja olisi jopa jumalanpilkkaa. Sama on tapahtunut kaikkialla muuallakin ; Kun universumin uskottiin olevan vakaa, viittasi se suvereeniin äärettömyyteen joka herkisti Herralle. Ja kun alkuräjähdysmalli yleistyi, päätti Paavi että tämä ei olekaan ongelma, vaan sen sijaan viittaa erityiseen luomishetkeen.

Itseäni tosin huvittaa evoluutiohistorian maailma. Se kun on itselleni tähtitaivasta tutumpi ja tärkeämpi : Kun Hutton esitti, että sedimentti kerrostuu hitaasti kun maata valuu jokien ja muiden virtausten mukaan veteen, ja että tämä vaatii miljoonia vuosia aikaa, Richard Kirwan vain viittasi Raamattuun ja piti tätä teoriaa suoraan vääränä. Teoriaa ei tarvinnut edes lukea tai sen evidenssiin tutustua. Nykyään teologit - ja jopa suuri osa kreationisteista - viittaa siihen että luomiskertomuksessa kuvatut päivät ovat symbolinen ja vertauskuvallinen päivä eikä kello-ja-kalenteri-päivä. Ja kun fossiiliaineisto sitten viittasi siihen, että menneisyydessä oli ollut hirmuliskojenn ja matelijain aika, William Kirbyn kaltaiset kirkonmiehet tiesivät että tämänlainen olisi mielettömyyttä koska tottakai Jumala ei voisi luoda julmien hirviöiden maailmaa jossa ei olisi yhtään älyllistä Jumalaa rukoilevaa ja palvovaa ihmistä. Pian olikin William Bucklandin kaltaisten teologien vuoro selittää, miten hirmuliskojen julmat raateluhampaat säästävät tuskaa kun niillä tuhotaan toisia nopeasti ja siis humaanisti verrattuna vähemmän vakuuttaviin murhavälineisiin. Ja ajatus kokoaikaista palvontaa vaativasta Jumalasta näytti hassulta.

Tämä ylläoleva on se muoto jossa tarina tavallisesti kerrotaan. Että uskonto tarjoaa taikauskoa, ja tiede on voittoisa siihen nähden ja ainut mitä teologia voi tarjota on pelkkä silmänkääntötemppu jossa Jumala sovitetaan aineistoon joka on aiemmin nähty teologisesti epäkorrektina.

Nähdäkseni asia on vaikeampi.

Ylläoleva rakenne nimittäin pitää sisällään ongelman. Voidaan nimittäin sanoa että teologiaa on monenlaista. Ja niitä tehdään erilaisilla asenteilla. On selvää että nykypäivänäkin on denialistisia uskovaisia jotka vastustavat jotain teoriaa harhaoppina. Ja sitten on teologiaa joka ei väitä tekevänsä tiedettä vaan enemmänkin selittää mitä tieteen löydöt tarkoittavat teistisessä maailmankuvassa.

Kun katsotaan vaikkapa kreationismia, se on nojannut vahvaan pelikentän dualistiseen ansoittamiseen. Tässä kysymyksessä on nimenomaan mysteerin halaaminen, aukkojen jumala -argumenttiin nojaaminen tavalla jossa ollaan lähtökohtaisesti denialistisia. Väitetään a priorisesti että tiede ei voi jotain asiaa selvittää. Ja siksi mysteeri itsessään on todiste Jumalasta. (Rukkausta vaativa kellokone.) Tämä on denialistinen asenne, jossa vain epäillään harhaoppisuudesta. ; Tässä maailmassa tietyt asiat voidaan nähdä myös ilmoituksessa annetuiksi. Eli usko saa ottaa kantaa tieteen maailmaan. Tästä asenteesta esimerkkinä olkoot juuri se, että maan on oltava nuori, joten sedimenttikiven syntyteorian on oltava väärä ja asia olisi selitettävä jotenkin jollain tulvageologialla jossa nojataan sellaisiin ilmotuksessa saatuihin auktoriteetteihin kuin Nooaan. On selvää että tämä asenne on pärjännyt huonosti. Nykymaailmassa heillä onkin aina jokin "uusi mullistava paradigma" jolla menee tiedemaailmassa niin helvetin huonosti että tämä huono menestys itsessään vaatii tekosyyn, yleensä sen että norsunluutornitiede vainoaa aukkojen Jumala -argumenttia ja muita ristiriitoja, kun ovat niin sulkumielisiä että noudattavat logiikan perussääntöjä..

Mutta helposti jää sivuun se, että on aina niitä selittelijöitä. Tämä on toki post hoc -tehtyä käsien vääntelyä ja tulkintaa. Mutta siinä kysymys ei kuitenkaan ole tiedejarrutuksesta. On olemassa paljon teologeja jotka ovat muutosvastarintaisia lähinnä sen takia että heillä on tiettyä nöyryyttä olla päsmäröimättä "uutta mullistavaa paradigmaa". Tämä varovaisuus johtaa siihen, että ensin he ottavat tieteen teoriat ja sitten selittävät miltä ne näyttävät kristityn silmiin. Kysymys on siis maailmankuvallisesta sovittelusta eikä tieteestä. Yleensä tämän sortin esittäjät myös aivan rehellisesti ilmoittavat että kysymys on tästä.

Ja tosiasiassa muutosvastarinta on sellaista, että vastarintatarina syntyy sen takia että aika iso osa teisteistä on jälkimmäistä mallia. Änkyrät eivät tunnetusti muuta mieltään kovin helposti. Ja esimerkiksi nuoren maan kreationisteja on aivan mahdollista löytää nykysuomestakin. Kun suurin osa teologeista sovittelee tieteen tuloksia omiin eksistentiaalisiin malleihinsa, trendi todella näyttää siltä että ensin haukutaan ja sitten kun muutos saadaan läpi, ei tunnusteta virhettä vaan väännellään ovelasti käsiä että ei tarvitsisi luopua siitä Jumalasta jota oli aikaisemmin niin vahvasti sidottu siihen "nyt jo kumottuun vastakohtaansa".

Tässä kulmassa on kuitenkin asken syvempään.

Ylläolevassa mallissa unohtuu nimittäin se, että teologejen "luonnontieteen mentävä aukko" on yllättävän syvä. Nöyryyteen on syytä. Sillä vaikka teologeilla olisikin perustietoja teorioista, itse luonnontieteellisen tiedon luonne on heille yllättävän vieras. Silloin kun sitä tiedostetaan, sitä tupataan lähinnä vastustamaan kammottavana. Tätä kautta syntyy hirvittivä ymmärryskuilu luonnontieteestä kiinnostuneen ja muunlaisen kanssa. Ja väitän että tässä on avainsyy sille miksi nykyajan teologit vierastavat uusateismia. He kokevat että se on huonompaa kuin vanha kunnon Sartrelainen eksistentialismi. Mutta tosiasiassa he eivät hyväksy tiettyjä lähtökohtia ja tätä kautta he eivät edes ymmärrä kritiikkinsä kohdetta. Tämänlainen viaton selitys voi olla syy sille, miksi en ole vielä toistaiseksi löytänyt sellaista uusateismin kritiikkiä joka käsittelisi ateistejen argumentit reilusti ateistejen omilla ehdoin.
1: Toinen selitys on, että asia on ymmärretty mutta sitä ei voida hyväksyä joten keksitään vaikka väkisin jotain. Mutta joku kehotti noudattamaan normia jossa jos tilanne on tulkittava tyhmyydeksi tai pahuudeksi, niin se pitää olettaa typerehtimiseksi ellei toisin saada evidenssiä. Yritän siis olla rakentava aina kun luette tästä blogista sanan idiootti. Tai sitten en. Mutta periaatetta yritän noudattaa ja jengin liivejä kannan.

Muutos ei ole uusi. Se on itse asiassa Newtonin peruja. Tästä saa pientä esimakua Riku Jutin "tiedon filosofia" -kirjasta. Siinä tuotiin esiin se, mikä oli Newtonin suhde ns. kaukovaikutukseen. Kirja valaisi asiaa joka on monien harhaluulojen takana. Itse asiassa ennen tätä aineistoa uskoin näihin myytteihin itsekin. Lähes jokainen on kuullut että Newton kannatti mystistä kaukovaikutusta koska hän itse oli esimerkiksi innokas alkemisti. Newtonilla tosiaan oli okkulttis-alkemistis-velhollisia taipumuksia enemmän kuin  skepsis RY sallii, mutta hän oli kuitenkin samalla melko tarkka siitä mitä hän esitti tieteilijänä ja mitä yksityishenkilönä. Yksityishenkilönä Newton itse asiassa uskoikin kaukovaikutukseen. Mutta julkisuudessa Newton korosti sitä, että hänen voimansa ei tarkoittanut sitä, että jokin selittämätön voima vaikuttaisi ilman kosketusta jokin "tyhjän" etäisyyden päästä. Hän esitti että tämänlaista teemaa ei voisi esittää tieteessä ja että tieteen ominaisuus johtaisi siihen, että (s.247) "kukaan filosofiseen ajatteluun kykenevä ei voinut koskaan sortua" senlaatuiseen ilmiöön vetoamiseen tieteessä ja pitää sitä tietona.

Newton oli siirtynyt ontologiasta deskriptioon. Newtonin termissä "voima" oli vain sana joka tarkoitti sitä että kun kyseisen voiman kaava otetaan esille, se sisältää kuvauksen siitä miten kappaleet käyttäytyvät jossain olosuhteissa. Siitä miten tämä tapahtui Newton ei sanonut mitään. Moni kuitenkin ajatteli että voima viittasi aivan konkreettisesti siihen että olisi ontologinen kappale joka olisi 1:1 tämän kuvauksen kanssa. Newton ei kuvannut maailmaa niin kuin se on, vaan kuinka se toimii. Tämä on valtava epistemologisen perusnäkökannan vaihdos. ; Newtonin alkuunpanema malli on siitä oleellinen että tästä lähtenyt näkökulmanmuutos eräässä mielessä huipentuu kovasti kannattamani Quinen ajattelussa ; Quinen mukaan mikään yksittäinen teoria ei viittaa mihinkään konkreettiseen maailmanselitykseen. Että vasta kun useampi teoria kasautuu, syntyy myös ontologisia viittaussuhteita. Ja maailmankuva olisi sitten vasta kaikkien teorioiden summa, jokin jota ei kenties koskaan täysin saavuteta.

Teologian kannattajien kohdalla tämä ei maistu. Sillä heille kaiken ytimessä on oltava maailmankuva ja sen eksistentiaalinen merkitys. Se on joko tämä tai ei mitään. (Ja samat tyypit moittivat dogmaatikoiksi uusateisteja vain siksi että nämä ovat "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä. Joka on tietyssä mielessä äärimmäisen hupaisaa. Tai olisi jos se ei olisi niin ahdistavaa.) Uskonto ei oikein osaa päästää irti hybriksestä. Se toki syyttää skientistejä hybriksestä, mutta tosiasiassa se vaatii että teoriat viittaisivat ontologiaan eivätkä olisi deskriptiivisiä malleja jotka käsittelevät sellaisia kysymyksiä kuin "Jumala on olemassa?" "Evoluutio on totta?" "Ihmisen aivot koostuvat neuroneista?" "Kivi tipahtaa tyhjiössä vakiokiihtyvyydellä riippumatta kiven painosta?" Uskovainen haluaa että kysymys on aina enemmästä.

Tämä näkyy siinä että teologiapuolella ei tarvitse olla mikään kreationisti ollakseen kiinnostunut apologeetikkojen suosimista jumalatodistuksista. Niiden maine ei toki ole huipussaan, mutta niitä kuitenkin seurataan ja tietyt teologit yrittävät jopa tehtailla niitä. Näistä hyvä esimerkki lienee William Craigin kovasti mainostamasta Kalam -argumentista. Quantum Non-Linearity -blogissa siihen tuotiin muutama kulma jotka voivat olla kiinnostavia.;
1: Ensinnäkin koko argumentti paljastuu aukkojen jumala -todistukseksi, jossa alkusyytä kutsutaan Jumalaksi koska sillä ei ole luonnollista selitystä. Perinteisesti alkusyyargumenttejen perusongelmana on se, että niissä kvanttifluktuaatio ja alkuräjähdys määrittyy Jumalaksi vaikka kyseessä olisi täysin fysikaalinen tapahtuma. Tästä ei välitetä koska alkuun moittimani dualismi tarjoaa a priorisen ajatusloukun joka ei salli vaihtoehtoja.
2: Siinä oletetaan Newtonilainen fysiikka myös kvanttifysiikan tapahtumiin. Argumentti rakentuu määritelmin rakennetun koherenssin varaan ja Kalamin puolustajat ovatkin perinteisesti ihmetelleet syvästi sitä, että kriitikot iskevät siihen mikä heistä on vahvinta koko argumentaatiossa. Heistä saa olla erimielinen premissien kanssa, mutta että rakenne on ehtaa logiikkaa. Kuitenkin vika on juuri siinä, että logiikkaa sovelletaan tavalla jossa se ei päde sen kautta mitä tiedämme fysiikasta. Syyn ja seurauksen määritteet ovat siksi lähtökohdissaan virheelliset ja siksi logiikka pettää hyvin ovelalla tavalla.
    2.1: Tämä tuo mieleen Zenonin nuoliparadoksin jossa nuoli ei voisi liikkua koska muuten sen pitäisi olla kahdessa eri paikassa jos liikettä tarkasteltaisiin äärettömän lyhyen ajan pätkissä. Ajalla on kuitenkin minimiyksikkö, ja siksi nuoli voi liikkua. Toki nuoliparadoksi näyttää miten koherentti logiikka tuottaa teorian jonka arkikokemus falsifioi, ja että eron selittämiseen voidaan tarvita hyvinkin syvällistä fysiikkaa jota Zenon ei voinut paradoksia kehitellessään edes kuvitella. Mutta samalla se muistuttaa siitä että Kalam -argumentti on pohjimmiltaan jotain jossa väitetään että nuoli ei voi liikkua ja tässä nuolen liike vain on jotain jota arkielämässä ei päästä toisintamaan samalla tavalla kuin nuolen ampumista lasten pään päällä oleviin omeniin tai muihin kohteisiin.

Näkisin että Kalamia suositaan sen takia että deskriptiivisyyttä ei oikein suvaita. Että kaikessa pitää olla kysymys maailmankuvista ja eksistentiaalisista merkityksistä. Samalla tiedoissa on fysiikan mentäviä aukkoja. Lopputulos on se, että tieteen ja uskonnon välillä onkin hyvin syvää suhdetta. Mutta se on luonteeltaan hyvin erikoista. Ilkka Pyysiäinen ihmettelee "Jumalaa ei ole" -kirjassaan sitä, miten uskovaiset korostavat että se ja tiede ovat eri puolilla kun tieteellä kuitenkin selvästi on suurikin vaikutus teologiaan. Ja että nykyajan teologit kannattavat aivan säännönmukaisesti sellaisia asioita joita sata vuotta sitten olisi pidetty vakavana harhaoppina. Ja itse asiassa monet teologit kannattavat sellaisia asioita joita vanhoillisemmat teologit pitävät suoraan ateismina. Liberaaliteologia esimerkiksi raivostuttaa vähänkin vanhoillisempaa mieltä. Tieteeseen reagointi on se mitä teologia tekee.

Itse näkisin että tieteen ja uskonnon suhde on hedelmällinen. Mutta tässä huomio keskittyy hyvin ikävästi. Uskonto nähdään jonain tieteen vihollisena ja dogmajarruna. Ja toisaalta uskovaiset kertovat innolla siitä miten he pitävät tieteestä ja miten tiede antaa paljon uskonnolle. Huomiotta jää se, että uskonto on loisimissuhteessa tieteen. Se kyllä ottaa tieteen teorioita ja vääntelee niitä miten haluaa. Kriitikon sanotaan hyvin helposti astuvan uskon alueelle jonnea ei saisi tulla mestaroimaan ilman teologintutkintoa. Samat teologit kuitenkin mielellään ottavat kantaa evoluutioon olematta sen alan professoreja (ja sen kyllä huomaa, laadusta ja olkiukkojen runsaudesta). Keskustelukirjoissa uskova ikään kuin ottaa yleensä viimeisen sanan ja puheenvuoron. Joka peilaa suvaitsevaisesti sen että yhdessä eletään tiede ja usko, ja että uskova saa henkisen ja tieteellisen samalla, eikä tarvitse luopua kummastakaan.

Täysin ohi jää se, mitä tiede saa uskonnolta. Nähdäkseni mitään ei saa siltä. Uskonnon selityssuhde on aina jäljestäpäin sovittava tai ennalta jarruttava. Uskonto tukee vallitsevaa järjestelmää ja on siksi joka ikisen paradigmanmuutoksen kanssa jälkijunassa. Ja jos uskonnon puolelta tulee jokin ennuste tieteestä ja uuden paradigman yritys, se on aina jotain denialismia joka yrittää palauttaa tieteen vanhoilel hyville 1800 -lukuisille urilleen. ; Toki uskova voi tehdä tiedettä, mutta vain jos tekee sen tieteen kautta. Toki uskovaiset heidänkin kohdallaan tykkäävät korostaa että juuri uskonto olisi heissäkin oleellista. Että jotenkin se, että joku on uskova ja tiedemies, johtaisi siihen että se tiedemiespuoli toisi kunniaa sille uskopuolellekin. ; Tässäkin uskonto on kunnialoisena. Ei siitä panosta saada, mutta gloriassa on kivaa paistatella.

Karkeasti skaalattu kartta filosofian "kaikkeen".

Filosofiassa keskeisiä asioita ovat todellisuus, maailma, se mitä on ja mitkä ovat syyt tämän kaiken takana. Teen tästä karkeistetun luettelon peruskäsitteistä. Tämä olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Luettelointi on sellainen että mielestäni ne sopivat jollain tavalla yhteen juuri tuolla tavalla. Moni tietenkin on sitä mieltä että se sisältää kannanottoja. Heille sanon vain, että "niin sisältääkin" -ne sisältävät aina.
1: Metafysiikka (μετά ; meta=jälkeen + φυσικά ; fysika=fysiikan) on ikään kuin filosofian käsitteistö laajimmillaan. Siinä mietitään olevaisuutta ja sen takana olevia asioita. Sitä mitä on ja miksi. Metafysiikka tutkii erityisen paljon harhoja, havaintoja ja niiden takana olevaa asiaa. Se miettii muun muassa sitä, onko juuri sen hetkisten havaintojen ulkopuolella olevaa edes olemassa. Metafysiikka nimenä alkoi Aristoteleen teosten luokittelemisesta; Kun Andronikos Rhodoslainen järjesteli Aristoteleen kirjoja, ja fysiikan kirjat järjestettiin yhteen, jäi jäljelle kirjoja joissa mietittiin fysiikan perustaa ja kaikkeuden rakennetta. Ne laitettiin niiden perään, τὰ μετὰ τὰ φυσικά eli "ta meta ta fysika". Metafysiikka on kuitenkin paljon tätä "kirjastonhoitajan termiä" vanhempi. Esimerkiksi esisokraatikko Parmenides mietti, että tyhjiötä ja muutosta käsittelevät asiat ovat epäloogisia. Olemattomasta ei voinut puhua, joten tyhjiö oli epälooginen. Tähän liittyy tavallaan Riku Jutin "Johdatus metafysiikkaan" -kirjassa esitetty huomio siitä, miten metafysiikka joutuu tekemään perustelemattoman alkuoletuksen siitä että maailma on järjellä ymmärrettävä ja looginen.
___1.1: Ontologia (ὄν, ὄντος ; ontos=oleminen' + λόγος; logos=oppi) taas on sana, jota pidetään usein jopa metafysiikan synonyymiksi. Se kuitenkin käsittelee pienen aste-eron verran erilaisia kysymyksiä. Ontologia pyrkii tutkimaan todellisuutta siten, mitä se on sen sijaan että tutustuisi siihen miten se ilmenee ; Sen piirissä yritetään selvittää mitä on olemassa ja tutkii sitä, minkälaisia ominaisuuksia ja suhteita olevaisella on. Tämän lisäksi sen piirissä tarkastellaan sitä minkälaisia käsityksiä asioista on sekä sitä mitä päämääriä ja menetelmiä ontologisilla kysymyksillä on.
_____1.1.1: Epistemologia (epistēmē; episteme=tieto + λόγος; logos=oppi) taas tutkii sitä, mitä tiedetään. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että sen piirissä tarkastellaan asioita joista tiedetään niin paljon, että niitä voidaan sanoa olevaksi. Tämä tarkoittaa sitä että se sisältää esimerkiksi tieteenfilosofian, joka on yksi epistemologinen systeemi. Ajatellaan että tietojen karttuessa epistemologia lähestyy ontologiaa. Kun tiedettäisiin kaikki, ontologia ja epistemologia olisivat yksi ja sama asia.
_______1.1.1.1: Metodologia, joka tutkii sitä minkälaisia menetelmiä käyttämällä saadaan tietoa. Tämä sisältää metafyysisiä perusoletuksia esimerkiksi siitä minkälaiset päättelyt ovat sallittuja. Tänän tuloksena saadaan tietoa, jotka on tuotettu epistemologisesti päteväksi päätetyn metodin mukaisesti. Metodologian suhde epistemologiaan ja ontologiaan sekä metafysiikkaan on siitä erikoinen, että teoria voidaan katsoa yleistykseksi joka on luonteeltaan metafyysinen samaan tapaan kuin Platonin ideamaailma. Havaintoja vaativa empirian ystävä voi esimerkiksi sanoa että "Voimme nähdä kissan mutta emme kissuutta" Toisaalta taas voidaan ajatella että koko käsite "kissa" on samaan tapaan teorioiden värittämä. Kuten Quine kertoi, havainnot ovat aina teoriapitoisia, ne rakentuvat induktiivisesti kasaamalla teorioita ominaisuusjoukoista. (ero analyyttiseen ja synteettiseen on siis täysin keinotekoinen.) Tällöin empiirinen epistemologia on aina teoriapitoista. (Tämä on melko voimakas huomio, kun muistaa että positivismin piirissä vakavasti mietittiin sitä, miten metafysiikasta päästäisiin kokonaan ja ikuisesti eroon. Tämä sai suosiota. Eikä siitä nyt niin kauaa ole.)
___1.2: Mielenfilosofia taas tutkii mielen, sen havaintojen ja toimintojen, erityisesti aistitoimintojen suhdetta. Sen mietinnän alla ovat muun muassa mielen suhde ruumiiseen, käsitteet sielusta ja aistien luotettavuudesta. Sen piirissä mietitään myös esimerkiksi hallusinaatioihin liittyviä asioita. Mielenfilosofialla on yhteyttä ontologiaan, ja myös epistemologiaan esimerkiksi psykologian ja kognitiotieteen tutkimusten kautta.
___1.3: Teologia (θεος; theos=Jumala + λογος; logos=oppi) tutkii uskontoa ja uskonnollisuutta. Se ottaa ontologisia kannanottoja esimerkiksi siitä montako Jumalaa on. Myös ateistinen kannanotto on laajasti tulkiten teologiaa. Teologia ei niinkään tarkoita uskonnon harjoittamista. Tämäkin oppiala voi liittyä mielenfilosofiaan, epistemologiaan ja moneen muuhunkin alaan, koska sen piirissä voidaan tehdä kuvailevaa tutkimusta siitä mitä oppeja ja dogmeja jossain uskonnossa on. Teologialla on lisäksi usein liitoksia muihin filosofian alueisiin, kuten mielenfilosofiaan.
_____1.3.1: Normatiivisessa teologiassa kerrotaan jonkun uskonnon määrittelemä etiikkakäsitys. Tämä annetaan yleensä uskonnon itsensä jäsenien tehtäväksi, sitä ei saada syöttää ulkopuolelta. Siksi esimerkiski ateisti ei voi mennä sanomaan mikä kristityistä on hyvää. Sen sijaan ateistien piirissä voidaan itse voi määritellä hyvä eri tavalla ja sanoa että ateistien ja kristittyjen käsityksissä on eroja.
___1.4: Etiikka (ἤθος; ēthos=vakiintuneet tavat) taas voidaan määritellä myös teologian ulkopuolelta. Siinä tutkitaan moraalia ja sitä mistä hyveellisyys määrittyy. Sen piirissä tutkitaan myös hyvää elämää ja sen syitä. Etiikan suhde muihin on siitä erikoinen, että se voidaan nähdä osana teologiaa, ja eettisissä kysymyksissä joudutaan tekemään ratkaisuja ontologian ja epistemologian kautta. Yleensä vastaukset eettisiin kysymyksiin riippuvat usein vastauksista todellisuuskäsitystä tai muita ajattelun osa-alueita koskeviin kysymyksiin. Kuitenkin se mikä on sinällään vielä määrää sitä miten niiden pitäisi olla. Tämä pinnallisesti ristiriitaiselta tuntuva ajatus tuntuu järkevämmältä kun ajattelee sitä sitä kautta, että etiikassa on käsitys hyvästä joka on tavoitetila, ja tapahtuneet asiat taas ovat jotain joka joko täyttää tämän ehdon tai ei täytä sitä. Ja jos voimme arvioida jonkun valintamme vaihtoehtojen seuraukset, voimme määrittää mitkä toimintamallit ovat eettisempiä. Se ei tarkoita että tämä hyveellinen ratkaisu myös toteutuisi. Etiikan suhde moraaliin on mutkikas: Moraali kun käsittelee yhteisön arvoja, lakeja ja käyttäytymissääntöjä. On vaikeaa sanoa onko etiikka moraalille alisteinen vai toisin päin - vai ovatko ne peräti toisiaan ruokkivia systeemeitä (kuten itse uskon). Lisäksi niiden toisistaan erottaminen on usein vaikeaa. Etiikka voidaan nähdä objektiivisena ja todella olevana osana maailmaa, tai sitä voidaan pitää ihmisen mielen tuotoksena tai sitten olemisen rinnalla olevana asiana.
___1.5: Luonnonfilosofia (philosophia naturalis) on filosofian osa, joka pyrkii selittämään luonnossa olevia asioita ja niiden ominaisuuksia ja yhteyksiä. Se on itsellään ontologiaa, mutta sen osa -alue eli luonnontieteet ovat epistemologiaa; Luonnontieteellisen metodin antamia tuloksia. Tätä kautta luonnontieteillä on yhteyksiä esimerkiksi aivotutkimuksen ja psykologian kautta esimerkiksi mielenfilosofisiin kysymyksiin. Toisaalta luonnonfilosofiassa on kontaktipintaa puhtaaseen metafysiikkaan ja esimerkiksi etiikkaan, koska sen alueelle lasketaan myös maailmankuvien tutkiminen. Maailmankuvan kautta sillä voi olla välillisiä vaikutuksia myös teologiaan. Toisaalta taas myös teologia saattaa vaikuttaa käsityksiin siitä mikä luonnonfilosofia on oikein ja mikä väärin: Äärimmillään tämä voi tarkoittaa sitä että teologia kieltää tutkimustuloksia ("evoluutio on valetta") ja vähemmillään sitä että näkemyksiä tulkitaan ("evoluutio antaa luvan olla älyllinen ateisti" vs. "evoluutio on Jumalan ohjaamaa, Jumalan laaduntarkkailumenetelmä.").