Enne.

"Suulliset fantasiakertomukset ovat yksi ihmiskunnan yhteisistä nimittäjistä, kulttuuriuniversaaleista, joiden avulla on jäsennetty todellisuutta."
(Satu Apo)

Tarinankerronnassa ja myyteissä on käytössä erilaisia elementtejä ja piirteitä. Nämä ovat heijastaneet ympäröivää kulttuuria ja tekijöidensä maailmankuvaa. Tosin tuskin kukaan on tarinaa kirjoittaessaan päättänyt että "jäsennänpä tässä maailmankuvaani". Kuitenkin näkemykset maailmasta ja kulttuuri vaikuttavat, koska ihminen ei elä tyhjiössä. Toisaalta myytit ovat myös muokanneet ihmisten, tarinan sepittäjän, tarinan kertojan ja tarinan kuuntelijan, maailmankuvia.

Maailmankuvan jäsentämisessä tarvitaan toki järkeä, mutta siinä tarvitaan myös mielikuvitusta. Tätä kautta sekä tiede, että tarinat muokkaavat näkemystämme maailmasta. Mutta tarinat vaikuttavat kenties enemmän, koska ne paitsi ottavat usein kantaa siihen mitä asioita maailmassa tapahtuu (what is), niihin sidotaan myös erilaisia moraalikannanottoja, kannanottoja siitä miten asioiden pitää olla, mikä on oikein ja hyvää.(what ought) Kuitenkin myös tieteellinen teoria ihmiselle vaikuttaa tavallaan kuten tarinatkin, koska hän voi liittää niihinkin moraalikannanottoja joita on saanut muualta. (Tämä ei kuitenkaan ole "teorian vika" vaan "ihmisen ongelma".)

Toki myyteistä tulee mieleen menneet ajat. Mutta niitä on paljon nykyäänkin. Otan tästä esimerkkinä ennustamisen. En puhu tässä tieteenfilosofian käsitettä, vaan sitä paranormaalia kykyä selvittää tulevia tapahtumia.

Muinaisessa kreikassa maailmankuvaa sääteli kohtalousko; Tämä onkin tyypillisesti eräänlainen ennustamisen minimivaatimus. Tämän johdosta maailma oli deterministinen, jos ei luonnostaan niin siksi että jumalat ohjailivat tapahtumia juuri tiettyyn lopputulokseen. Yhteensattumia ei tavallaan ollut, tai niiden merkitys poistettiin. Tämä näkyy erityisen hyvin Oidipusmyyytissä: Tarinahan menee niin, että Oidipuksen vanhemmat, Theban kuningas Laios ja tämän puoliso Iokaste kuulevat ennustuksen, jonka mukaan poika tappaa isänsä ja nai äitinsä. He haluavat estää ennustuksen toteutumisen. Siksi he rampauttavat pojan ja heittävät hänet ulos kaupungista, josta Korinttilainen paimen löytää tämän ja ottaa hoitoonsa. Oidipus kuitenkin kärsii siitä, että hän on "löytölapsi" ja haluaa tietää vanhemmistaan. Hänkin käy ennustajalla, ja ennustaja kertoo että hän tulee tappamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Hänkin yrittää estää ennustuksen ja lähtee siksi mahdollisimman kauas Korintista, ja päätyy siksi päinvastaiseen suuntaan. Thebaan. Matkalla hän lyö miestä, joka hyökkää tämän kimppuun. Tämä mies on Laios. Oidipuksesta tulee Iokasten puoliso, koska hän vastaa Sfinksin haasteeseen menestyksellä. Iokaste kun on luvattu puolisoksi arvoituksen ratkaisijalle ja Theban pelastajalle. Ideana ei suinkaan ole se, että ennusteen seuraaminen johtaisi siihen että siitä tulisi itsensä toteuttava. Päin vastoin, vaikka miten rimpuilisi vastaan, ennuste tulee toteutumaan.

Nykyaikaisemmassa ennustusperinteessä tätä on muutettu. Ajatellaan enemmän sitä että tarkkailu muuttaa lopputulosta. Tämä näkyy vahvasti ennustekertomuksissa. Kirjo on kuitenkin hieman laajempi.
1: Steven Spielbergin "Minority Report" -elokuvassa on kone, joka tietää murhat ennalta. Näin ne voidaan estää eikä murhia siksi tapahdu. Kuitenkin koneen valvoja eräänä päivänä huomaa, että hän on tekevä murhan. Lopuksi paljastuu se, että hän ei teekään murhaa. Hän tietää tulevaisuuden, joten hän voi muuttaa sitä. Tässä maailma on ennustettava, mutta ei täysin deterministinen. Sitä voidaan muuttaa, mutta vain erittäin kapeilla ehdoilla.
2: "Lostissa" kolmannessa tuotantokaudessa Desmond Hume saa kyvyn nähdä katkonaisesti tulevaisuuteen. Tästä seuraa se, että hän pelastaa Charlie Pacen hahmoa kerran toisensa jälkeen; Hän pelastaa Charlien salamaniskulta, hukkumiselta ja niin edes päin. Syynä on se, että hän voi muuttaa näkynsä vuoksi tulevaisuutta, mutta maailma ohjaa tilanteen kohti tiettyä lopputulosta; Kun jonkun osa on kuolla, tätä ei voida siirtää paljoa. Tälläinen maailma ei ole aivan deterministinen, se on ennustettavissa ja muutettavissa, Charlie elää itse asiassa melko pitkään sen "salamaniskun jälkeen" joka hänet surmasi. Syynä oli tietenkin se, että Desmond pelasteli aina uudestaan, kun hän sai näyt myös siitä uudesta uhasta. Mutta kohtalousko on silti vahvana. Charlien kohtalo oli kaikesta vaivasta huolimatta kuolema. Toisaalta näyt vaikuttavat myös itsensätoteuttavasti. Kun Desmond näkee että saarelle saapuu pelastaja, ja että he löytävät tämän tietyn kokoonpanon läsnäollessa, Desmond valikoi juuri nämä henkilöt ja lähtee heidän kanssaan reissuun. Hyvät näyt toteutetaan ja niiden ehdot täytetään. Se, toteutuisivatko nämä ilman Desmondin vaikutusta, jää auki. Ja on mahdollista että Saari tai suuri Kohtaloa ohjaava tekijä takana itse asiassa antaa ne näytkin.
3: Lee Tamahorin "Next" -elokuvassa sankari Chris Johnson on taikuri, joka näkee maailmaan kaksi minuuttia eteenpäin. Tässä näkemisessä on ehtona se, että hän näkee vain omaan tulevaisuuteensa, ja tapahtumiin jotka koskevat häntä itseään. Yksinkertaisimmillaan tämä koskee sitä että hän voittaa korttipöydissä koska hän tietää etukäteen mitä kortteja on tulossa - kunhan peli ei kestä yli kahta minuuttia. Tämä ei kuitenkaan ole kaikki: Maailma reagoi muutokseen, ja Chris voi kokeilla että jos hän tekee jotain, niin mitä tästä seuraa. Tulevaisuus on selvästi monihaarainen; Jos Chris tekee jotain, muut ihmiset reagoivat tähän tekoon ja heidän käytöksensä muuttuu. Tätä kautta toisten ihmisten käytös on Chrisin suhteen determinististä, mutta heidän toimintansa vaihtelee riippuen siitä mitä Chris päättää tehdä. Tätä kuvataan elokuvassa kloonitekniikalla: Chris "monistaa" itseään ja jos klooni esimerkiksi kävelee oikealle ja vasemmalle ja vasemmanpuoleinen saa salamurhaajan luodista, Chris päättää mennä oikealle. Tämä näkyy hienosti lopussa olevassa terroristin toimissa: Hän ampuu Chrisiä kohtaan ja tähtää. Mutta kun Chris voi pyörittää "vaikka miljoonan kloonin verran" eri vaihtoehtoja, kunhan se kahden minuutin ehto vain toteutuu. Joten hän voi käytännössä vain kävellä luotisateen läpi ilman että yksikään luoti osuu häneen. (Klooneja tietysti tuhoutuu isoja määriä. Mutta ne ovat "kuvitteellisia".) Tässä näkemyksessä maailmassa on sääntöjä, mutta ihmisillä on valinnanvapaus. Tätä perustellaan elokuvan lopussa kvanttifysiikalla. Maailmoja on vain yksi, se noudattaa tiettyjä lakeja, mutta yksityiskohdat vaihtelevat ja tarkkaileminen sinällään muuttaa itse prosessia. Osa tapahtumista toteutuu ja osa jää toteutumatta. (Minusta itsestäni "Nextin" ennustamisen idea on yksi "siisteimmistä" ennustamissysteemeistä joihin olen missään törmännyt. Mutta ehkä syynä on vain se, miten hienosti se on kuvattu visuaalisesti elokuvaan. Ilman klooni -ideaa ja toistuma-variaatio -jaksoja joita siinä oli käytetty, ilmiön kuvaaminen olisi todella vaikeaa.) Pääasiana on kuitenkin se, että ennustamiskyvyllä saadaan valittua juuri se todellisuus mikä halutaan. Kohtalo ei ole enää ulkopuolinen, vaan jotain johon ennustaja voi vaikuttaa. Hän ei vain välitä tietoa, vaan ohjailee sitä. Tämä on askel kohti individualismia ja "yksilön kaikkivaltiutta". Tosin perinteisten ennusteiden etäisyydet ovat pidempiä, kuin tuo kaksi minuuttia. Esimerkiksi Oidipuksen kohtalo tiedettiin jo varhain. Nextin maailma on siis tavallaan kompleksisempi, vähemmän kohtalon ja enemmän yksilön valintojen armoilla. Ja kahden minuutin sääntö johtuu tästä. Maailma on kompleksisuutensa vuoksi ainakin "episteemisesti indeterministinen" pidemmällä tähtäimellä. Sitä ei voida tietää. Tosin loppupaljastuksessa käykin niin että selviää että Chriskin tietää "vastinkappalenaisensa" kautta pitkällekin tulevaisuuteen, suuri osa elokuvasta onkin ollut "ennustamisen ennustamista", joten kenties elokuvan todellisuuskin on enemmän kohtaloon siduttua, kuin ensisilmäyksellä näyttää.
4: Terry Pratchett taas seuraa sarjassaan enemmän monimaailmatulkintaa; On multiversumi, jossa kaikki tapahtumat ja näiden vaihtoehdot ovat olemassa, mutta jossa eletään eri linjoissa jotka haarautuvat jokaisen valinnan myötä eri maailmoihin. Tämä näkyy vahvasti "Lords and Ladies" ("Herraskaista väkeä") kirjassa. Siinä Muori Säävirkku esimerkiksi jää seisomaan tielle vaikka härkä rynnistää häntä päin. Miljoonissa maailmoissa Muori Säävirkku kuolee, mutta tarinassa sitten vain seurataan vain niitä maailmoja, joissa tämä jää henkiin. Samoin monimaailma näkyy velhoudessa, kun kirjassa Lancreen matkannut velho näkee taikuutensa kautta näkyjä esimerkiksi siitä että hän olisi Säävirkun kanssa naimisissa, vaikka tosiasiassa hän oli valinnut velhon uran parisuhteen sijasta. Vaihtoehtoiset maailman ovat siis jossain. Tätä kautta maailma on täysin deterministinen, erittäin monimutkainen. Ja ennen kaikkea: Tapahtumat ovat tarkkailunäkökulmaisia. Ne tarinat tapahtuvat, joiden linjaa seurataan. Muut ovat "olemassa" mutta "merkityksettömiä". Ne ovat "vääriä" tarinoita. Kohtalo on se, minkä tarkkailija tai kirjailija valitsee. Toivottavasta tulee tätä kautta tavallaan sama asia kuin "merkittävällä tavalla totta". Ja eitoivottavasta tulee "merkitykettömällä tavalla totta". On kuitenkin vaikeaa sanoa onko tässä ideassa tärkeämpää "vaihtoehdot", "valinta" vai onko monimaailma kokonaisuutena täysin deterministinen. Tämä kuitenkin eroaa "Nextin" ideasta minusta oleellisesti: Nextissä tietyt vaihtoehdot jäävät realisoitumatta, valinta tuhoaa vaihtoehtoja. Monimaailmassa taas kaikki vaihtoehdot kyllä toteutuvat, mutta niistä osaa ei tarkkailla kertomuksessa. Ne kuitenkin ovat olemassa, koska esimerkiksi velhot voivat niitäkin tarkkailla taikakyvyillään. Tällöin toinen tapahtumalinja ottaa yhteyden toiseen tapahtumalinjaan.

Ennustaminen on muuttunut; Vanhemmassa tavassa sen minimiehtona on ollut determinismi. Nyt siihen on kuitenkin erilaisia variaatioita. Kulttuurin maailmankuva on muuttunut. Kohtalo ja Jumalallinen tai Maailman tahto ovat, jos eivät vähemmän tärkeitä, niin ainakin vahvasti uudelleenmääriteltyjä. Jokaisessa versiossa yksilölle on annettu enemmän valtaa. Ihminen on enemmän oman onnensa seppä. Ja kohtalollekin voi joskus nauraa päin naamaa, joko aina, jossain tietyssä erikoistilanteessa, tai sitten vain vähän aikaa. Ja tätä kautta esimerkiksi kuuliaisuus Jumalille on joko hylätty tai ainakin sen sisältö on suuresti uudistettu. Ja tämä taas vaikuttaa siihen, minkälaiset elämäntavat nähdään soveliaina.

Hetkeen tarttuminen.

"Life is uncertain. Eat dessert first."
(Buttercup Bake Shop)
...
"Live first, dessert is uncertain."
(Samuli Hemminki)

"Carpe diem" on kuuluisa sanonta, joka on peräisin Horatiuksen runosta. Siinä kehoitetaan naista nimeltä Leuconoë käyttämään hyväkseen sen ajan mikä hänellä on paljoa luottamatta tulevaisuuteen. Tämän lausuman takana on stoalainen ajattelu; Maailma on deterministinen ja fortuna yllättävä. Kohtaloaan vastaan ei voi taistella, joten vaihtoehdot ovat ikään kuin rattaisiin sidotulla koiralla, joka voi joko taistella ja yrittää vetää itseään rattaiden liikesuuntaa vastaan josta seuraa pelkkä häpeällinen raahautuminen rattaan perässä. Tai koira voi seurata rattaita pystyssä, seuraten mutta ilman raahautumista.

Monissa elokuvissa ja sarjoissa käsitellään hetkeen tarttumisen teemoja. Esimerkiksi Martin Brestin ohjaamassa "naisen tuoksu" -elokuvassa. Elokuvan nimi on hämmentävä, sillä se ei ole erotiikkaa eikä siinä ole keskeisiä naisroolejakaan. Elokuva on yliopisto-opiskelijan työkeikasta, jossa hän joutuu paimentamaan sokeaa entistä sotilasta. Upseerin tavoitteena vain onkin viettää hulvaton ja kallis viikonlopun syöden hyvin ja kalliisti huippuravintoloissa, tanssien ja viettäen luksuselämää hienoissa hotelleissa - ja ajellaampa elokuvassa ferrariakin, sokeana tietenkin - ja tämän jälkeen hänen tavoitteenaan on ampua aivonsa pellolle. Upseeri on säästänyt tätä varten kauan. Eikä hänellä ole ystävyyssuhteita. Monissa muissa vastaavissa teemoissa ihmiset eivät ole aivan näin kyynisiä, ja hetkeen tarttumiseen voi ohjata vaikkapa meteoriitin saapuminen maahan tai jokin muu estää elämän tietyn aikarajan jälkeen. Alexandre Dumasin "Monte-Criston kreivissä" kirjan sankari Edmond Dantès tajusi elämän ihanuuden kun hänet haastettiin kaksinkamppailuun, josta hän tiesi jo etukäteen, että ei edes yrittänyt voittaa, koska taisteltava oli oma poika joka ei tiennyt asian tilaa. Hänkin vietti hedonismin kyllästämän päivän. Näin he vapautuvat ja löytävät usein elämän. Kauneuden joka sijaitsee juuri ennen tuhoa. Toisissa elokuvissa sairaus tai koomasta herääminen pistää ihmiset keskittymään siihen mikä on tärkeää. "Hetkeen pitää osata tarttua" sanovat nämä elokuvat, sarjat ja kirjat.

Teema on itse asiassa jopa yllättävän yleinen.

Kuitenkin hetkeen tarttumisessa on myös ongelmia. Elämässä tarvitaan monesti pitkän tähtäimen suunnitelmiakin. Jos esimerkiksi haluan viettää aikaa perheen kanssa, se on toki ansiokasta, mutta jos otan tarpeeksi monta rokulipäivää töistä, olen työtön ja perhe kärsii siitä. Ei se upseerinkaan lompakko olisi kestänyt montaa luksusviikonloppua. Määräaikaa ei yleensä ole annettu ennalta, joten elämässä ei voida ottaa maksimaalista vapautta. Pitäisi aina olla valmiina elämään se seuraavakin päivä. Ei siksi, että se välttämättä tulisi, vaan sen takia että se voi tulla ja jos se tulee, ei siinä enää ole sitä vapautta minkä hetkeen tarttumisella sai.

Vielä laajempia ongelmia voi syntyä jos eletään hetkessä joka laajemminkin vahingoittaa tulevaisuutta. Jos ilmaston lämpeneminen on totta ja länsimaiset tunkevat elintavoillaan valtavia määriä hiilidioksidia ilmakehään, tai jos syömme yhteensä ihmisjoukkona niin paljon että luonnon kantokyky ylittyy, lopputuloksena vapaasta elämästä on tuho. Hieman ironisesti: Siinä missä elokuvissa katastrofi vapauttaa toimimaan ennen sitä carpe diem -tyyliin, hedonismikeskeisesti, onkin nyt kääntynyt niin päin että juuri tälläinen vapaa hedonismin ja ilon ja hyviin asioihin ja mukavaan elämään keskittyminen tuovatkin mukanaan juuri sen tuhon.

Tästäkin ihmisen oman ahneuden tekemästä tuhosta saa taidetta. Ei tarvitse kuin katsoa Steven Spielbergin "Jurassic Parkia" ja muita elokuvia. Tosin näissä tavallisesti tuho tulee vasta ahneudesta, joka yhdistetään tieteentekoon. Hullu tiedemies on elokuvamaailmassa suorastaan kliseinen tuhoaja. Sen sijaan "tavallista kaveria" haluineen ja autoineen ei pistetä tähän tuhoajan asemaan. Mary Shelleyn ajoista ollaan selvästi muututtu: Siinä missä hänen "Frankensteinin hirviö" oli tiedeoptimismia, luotu hirviö olikin kirjan kenties hyveellisin ihmisolento ja kuvasi tavallaan ihmistä, joka oli tavallaan "enemmän kuin" -ihmiseksi. Sittemmin hirviö on muutettu lähinnä kammottavaksi olennoksi, "vähemmän kuin" -ihmiseksi. Tiedeoptimismista ollaan siirrytty tiedepessimismiin. Viihteessä tuhoaja ei ole yksilö ja heidän massansa, vaan instituuttia edustava jollain tavalla seonnut tai epänormaali yksilö.

Tällä en tarkoita että elämästä ei pitäisi nauttia. En esimerkiksi usko, että saavutettaisiin mitään sillä että pommitettaisiin yhteiskunnat kivikaudelle, jolloin päästöt vähenisivät. Se on mielestäni hieman sama kuin "onnellisuus on velvollisuutemme" -tyylinen maailma, jossa maasta tehdään hyvinvoiva vähentämällä pahoinvointi pois siten, että onnettomat, köyhät, sairaat ja ongelmaiset ihmiset ammutaan pois. Toimii ehkä matematiikan valtakunnassa, mutta tosiasiassa jo tälläinen valvonta lisää onnettomuutta, joten lopulta jouduttaisiin ampumaan kaikki. Viimeksi lähtenyt sulkisi oven.

Hetkeen tarttumiset ovat myös tärkeä asia, ne tekevät elämästä mukavaa ja elämisen arvoista. Tähän löytyy yhteensovittamisen mahdollisuus, jota kuvaa seuraavat aforismit: "Tee työtä kuin eläisit ikuisesti. Rakasta kuin kuolisit tänään." jota käytetään myös muodossa "Elä kuin kuolisit huomenna, tee suunnitelmia kuin eläisit ikuisesti."