Viherrynkö vain kateudesta?

Vihreydestä puhutaan paljon. Minuakin usein liitetään. Puhutaan punavihreänä liberaalina. Tai miten minulla olisi punavihreät silmälasit. On tavallaan aika kuvaavaa että vastaukseni omaan vihreyteeni on ”kyllä” ja ”ei”ja ”ei hajuakaan”. Identifiointiin kun tarvittaisiin määritelmiä ja kriteeriattribuutteja tai muita tunnusmerkkejä.

Se, että vaikka väitteitä minun pinavihreydestä heitetään tekee vihreysosa toki naamani punaiseksi. Ei siksi että identiteetti ei osuisi vaan koska tässä on koko käsitteessä on selvästi takana iso annos älyllistä laiskuutta.

Toki ymmärrän että elämäntapani ovat monin paikoin sellaiset että ne voi nähdä vihreinä. Arvostan luontoa sellaisella tavalla jota kaupungissa asuvat harrastavat. Liikun jalan ja käytän julkisia kulkuneuvoja. Koska minulla ei ole autoa. Hiilijalanjälkeni on kohtuullisen pieni. Mutta syynä on pääasiassa se, että minulla ei ole autoa. Ja minulla ei ole autoa koska minä ja suuret koneet tarkoittavat ympäristötuhoa. Enkä puhu saasteista vaan kolareista. Elämäntapani ovat säästeliäät koska minulla on budjetti. Perusnuukailu yhdistettynä hyviin kulkuyhteyksiin ja olemattomaan sosiaaliseen elämään rajaavat asiat. Toisaalta luonto ei ylipäätään välitä intresseistä, ainoastaan ihmiset. Joten omallatunnollani ei pitäisi olla mitään merkitystäkään.

Minusta tähän ekologisuusaiheeseen pitäisi saada paljon enemmän selkeyttä. Se tuntuu toisinaan olevan hyvin spesifi ja äärimmäinen mutta samalla yleiskäsite joka kuvaa kaikkia. Jopa samassa asiayhteydessä. Että ensin vihreys on jotain muodikasta jota harmittomat uusrikkaat vihreät jupit harrastavat luodessaan sosiaalista statusta punaviiniä lipittävänä hyväosaisena muodikkaassa intelllektuellikommunismissaan. Mutta sitten samalla punavihreys on kettutyttöilyä jossa yhteiskunnalliselle verokannalle haitalliset työttömät kannabikselta haisevat loisijat sotkevat hennalla kettutarhoissa samalla kun syövät heisimatotikkaria, luonnon omaa laihdutusherkkua. Molemmat näistä ryhmistä ovat itselleni vieraita. Yhtä vieraita kuin nuo stereotyyppiset mukavitsit jotka tuntuvat seuraavan kuvauksissa oleellisena asennesisältönä.

Ekologisuus, kestävä kehitys, vihreys ja luontoteemat ovat minusta tärkeä asia jota käsitellään hyvin ylimalkaisesti. Etenkin kun sitä liitetään maailman tärkeimpään asiaan. Minuun. Tai johonkin mitättömään asiaan kuin suurten ja vaikutusvaltaisten valtakeskittymiä hankkivien ideologisten liikehdintöjen kuvaamiseen. ; Karkeasti ottaen ongelmana on se, että kaikki tavallaan arvostavat luontoa. Mutta se mitä tällä sitten tarkoitetaan vaihtelee hyvinkin ankarasti. Monet luontoystävälliset arvot ja elämäntavat ovat jopa keskenään ristiriitaisia.

Maailmalla onkin sellaisia tuulahduksia että suurin osa ihmisistä arvostaa esimerkiksi sitä että tuotteet eivät saastuta. Usein vihreys on ”Tiebreaker” eli vihreydestä ei välttämättä haluta maksaa mutta valtaosa valitsee muuten samanlaisista ja yhtä laadukkaista ja samaa hintaluokkaa olevista tuotteista sen joka mainostaa olevansa ekologinen. ; Mainostajat ovat huomanneet tämän ja vihreydellä on mainostettu ties mitä. Ja näin mainostajiin kohdistuu epäluottamusta. Tämä lisää skeptisyyttä kaikenlaisia vihreysväitteitä – ja kenties myös koko ilmiötä vastaan. Ainakin osa vihreydestä on ideologista haihattelua, pseudotiedettä ja valheellista mainontaa. Suuri osa ei kuitenkaan kyynisty koko vihreyteen ja heitä tavoitetta pois.

Itse näkisin jopa niin että olisi hyvä segmentoida ihmisiä luontosuhteensa mukaan tarkemmin. Luonnollinen kun voi tarkoittaa yhdessä ääripäässä luontaistuotteiden, kristalliterapian ja homeopatian sävyttämää elämää. Ja toisessa ääripäässä on sitten luonnollinen survivalisti joka osaa tappaa karhun puukolla. Ja joka metsään miettiessään ei mieti puhelimen kohdalla sitä että jos joutuu pulaan sillä voi soittaa hätäkeskukseen vaan että siitä voi macgyveroida nuotionsytytysvempeleen kunhan ensin pilkkoo kuoret kirveenterän raaka-aineeksi.

Itse käsittelisin normaalin ”ekologisuuden” erikseen. Ja vasta sen jälkeen aktivismin.

Tämä on tarpeen koska tiedän aika montakin vanhemman polven ihmistä jotka ovat arvoiltaan konservatiiveja ja he kokevat vastenmielisyyttä vihreyttä kohtaan. Kuitenkin he arvostavat kierrätystä ja miettivät autojaan hankkiessaan paljon sitä kuinka paljon auto kuluttaa. Vastustuksen kohde onkin enemmän kulutustottumuskulttuuri kuin varsinainen ekoajattelun dissaus. Moitittavana tuntuu olevan enemmänkin elämäntavan takana olevat ideaalit kuin varsinainen tekeminen.

Sitä voitaisiin periaatteessa nähdä että luontosuhteita voi lähteä avaamaan miettiällä muutamaa segmenttiä jotka eivät sisällä kaikkia ihmisiä. Mutta jotka ovat kuitenkin havaittuja ryhmittymiä. Ja aiheen kannalta sekä relevantteja että keskenään erilaisia. ;
1: Nuoria aikuisia jotka ovat kohtuullisen hyvin koulutettuja. (Vähintään toinen aste.) He työskentelevät palvelualalla, myynnissä, yksityisyrittäjinä tai opiskelijoina. He ovat vähävaraisia ja asuvat urbaanissa ympäristössä. He kokevat tietävänsä paljon luontokysmyksistä mutta toisaalta eivät oikein jaksaisi kierrättää arkielämässä eivätkä voi oikein toisaalta maksaa enemmän tuotteista säästääkseen luontoa. He elävät nuukailun ja urbaanin maailman ytimessä tavalla joka mahdollistaa vihreän elämäntavan ikään kuin pakotettuna. He pitävät luonnosta ja eläimistä. Osa heistä haluaisi koiran.
2: Vihreitä aktivisteja jotka ovat sanotaan 25 ja 34 vuoden välillä. Ja vastaavasti jossain 45 ja 55 vuoden välillä. He ovat hyvin koulutettuja kaupunkilaisia. Heillä on arvostettavat ammatit, ja niihin liittyvät ihan hyvät tulotasot. Heitä kiinnostaa ympäristöystävällinen kuluttaminen. Kierrätys on osa järjestelmällistä arkea. He ovat tiedostavia ja ymmärtävät että ympäristökysymys on tärkeä tavoilla jossa otetaan myös epäsuorat vaikutukset huomioon. He ottavat selvää asioista ja kokeilevat kaikenlaisia asioita melko avomielisesti. He ovat vihreitä kuluttajia siinä mielessä että he ostavat tuotteita jotka ovat ekologisin lupauksin myytyjä. Toisaalta he ovat skeptisiä instituutioiden tekemille mainoksille. Omatunto ja arvot ovat heille tärkeässä osassa ekologista elämäntapaa.
3: Kolmannessa ryhmässä on sanotaan 45 vuodesta ylöspäin olevia ihmisiä joilla on hieman alempi koulutustaso. He ovat tehneet koko aikuisikänsä töitä myynnissä, yksityisyritäjinä, fyysisissä töissä, jotkut jopa hallintotoimissa. Eläkkeelle on jo menty tai sinne pääseminen kiinnostaa. Rahaa ei ole hirveästi eikä ole koskaan ollut. Heillä on negatiivinen asenne ympäristökysymyksiin koska he näkevät sen haihatteluna. Heillä on kuitenkin positiivinen suhde metsästykseen, kalastuksen, kierrätykseen ja marjastukseen joita he tekevätkin joskus itsekin. Heitä kiinnostaa kaikki energiaa säästävä asuminen ja bensaa säästävän autoilun tapaiset asiat. He ajattelevat ennen kaikkea tuotetta eivätkä sen ostoketjun kaikkia epäsuoria vaikutuksia. He eivät luota mainosmiehiin ja vihreisiin haihattelijoihin. Konservatiiveina he eivät halua muuttaa elämäänsä ja he välttelevät luontoliikkeisiin identifioimista koska näkevät sen ideologisena. He ovat konformisteja eivätkä halua tehdä mitään erikoista ja outoa tai sellaiselta vaikuttavaa. Ja näin heillä on ennakkoluuloja vihreyttä kohtaan.  

Näiden ryhmien esilletuonti on tärkeää koska niissä korostuu se miten kaikkien luontosuhde ja suhde kestävään kehitykseen on oleellisesti erilainen. Kuitenkin ympäristön tasolla he toimivat tavoilla jotka omalla tavallaan ovat ympäristöystävällisiä. Motiivit ja näkökulmat ovat hyvin erilaisia. Itse näen että olen jossain määrin ensimmäisessä ryhmässä. Ja kun vihervasemmistohipsteririnnastus tulee, rinnastaja on yllättävän usein kolmosryhmässä oleva tyyppi joka vihjaa minun kuuluvan kakkostason ryhmään.

EI tässä ole hirveästi mitään sanottavaa.

Sitten jos puhutaan kunnon ideologeista jotka ovat intoutuneet niin heitä on vähemmän. Toki laakamatoja nautiskelevat hamppuhipit tulee jostain syystä aina mainita hauskana ja värikkäänä esimerkkinä sellaisten ihmisten toimesta jotka itse loukkaantuvat jos heidän viiteryhmänsä rinnastetaan sen sisällä tilastopoikkeuksena oleviin natseihin.

Itse olen pitänyt oleellisena erotella nämä ympäristöaktivistit erilleen. Sillä heissäkin on erilaista liikehdintää. Esimerkiksi voitaisiin sanoa että on olemassa luontokeskeisiä aktivisteja joilla on aika vähän tekemistä toistensa kanssa;
1: Planeetanpelastajat haluava suojella elinolosuhteita. Luonto on heille usein virkistyskäyttöön tarkoitettu tila jossa on esteettistä arvoa. Keskittyminen on maahan, ilmaan ja veteen keskittyvää. He suosivat pullojen kierrättämistä, vastustavat ylipakkaamista ja pitkiä kuljetusmatkoja. He arvostavat vesien ja jokien puhdistusurakoita ja voivat boikotoida harvinaisista trooppisista jalopuista tehtyjä tuotteita. Keskittyminen elottomaan luontoon ja geologiaan.
2: Terveysintoilijat taas näkevät ympäristöongelman enemmänkin omana ongelmanaan. Huolena on sujuvasti vaikkapa se miten liiasta auringonvalosta aa syövän tai miten geeneihin tulee sairauksia ydinvoiman seurauksena. Huolen kohde voi sujuvasti olla myös se, miten heidän lastensa terveys vaarantuu hedelmissä olevien hyönteismyrkkyjäämien kautta. Pitävät luomutuotteista, suosivat prosessoimatonta ruokaa. Vastustavat pullotettua vettä ja lisäaineita.
3: Eläintenrakastajat boikotoivat tonnikalaa ja turkiksia. Suojelevat manatteja ja erityisesti söpöjä eläimiä. Haluavat ennen kaikkea että tuotteet ovat ”julmuusvapaita”. Kannustavat usein kasvissyöntiin.

Näiden kesken ei ole välttämättä paljoa keskustelua. Esimerkiksi itse olen kenties lähimpänä tuota eläintenrakastajaluokkaa. Terveysintoilu motivoi minua hyvin heikosti vaikka tiedänkin että se on muodikas pseudotiedeaihe jonka kunnon skeptikko tuntisi. Mutta en vain ole jaksanut kiinnostua. Ehkä tämänlainen kiinnostaa ihmisiä joilla on kovempi elämänilo ja odotukset oman epäpyhän elämän jatkumisesta pitkiä aikoja.. Ympäristökysymykseen voin suhtautua melko neutraalisti, mutta se ei innosta. Se on ikään kuin epäsuora hyöty sille tärkeälle ja kiinnostavalle. Se on sitä työtä jota tehdään jotta saadaan niitä eläimiä!

Toki itse olen näitä Ilkka Koiviston tyylisiä ihmisiä jotka kokevat tärkeäksi keskittyä eläinten hyvinvointiin eläinten oikeuksien sijaan. Tätä taustaa kohden ei kenties yllätä että olen käynyt Kiteen opetusteurastamossa teurastus- ja lihanleikkuukurssitusta. Ja olen ollut MTT:n tutkimussikalassa jossa on tehty ruokintatutkimuksia ja sikojen hyvinvointitutkimuksia. Olen käyttänyt aika vähän voimavaroja sen miettimiseen onko eläintarha vankila tai hyvinkohdeltu ja terve tuotantoeläin petoksen uhri. Eläintarhaan laittamisten kanssa koen huolta lähinnä eläimistä joilla on kova vaellusvaisto. Koska se on se eläinten hyvinvointiasia. En aseta itseäni jumalaksi päättämään universaalisti kaikkien eläinten puolesta sen mitkä ovat niistä tärkeitä arvoja. Tämä ei toki ole estänyt minua päättämästä osan niistä päiviä sellaisella banaalin konkreettisella tasolla. Eli vaikka olen eläinystävä niin siitä huolimatta tämäkin taso tuntuu olevan liian karkea jotta identiteettini solahtaisi mukavasti mukaan asiakokonaisuuteen. Saati sitten että orgaaninen kokkailu pitäisi saada mukaan.

Tämä kaikki alleviivaa sitä että kun luontoaiheessa on erilaisia suhtautumistapoja ja aktiivisuustapoja, niin yhdessä päässä voi olla hyvin haihatteleva terveysintoilija jolla on paljon salaliittoteorioita jotka koskevat ruokaa. Illuminati confirmed. Toisessa päässä voi olla sitten konkreettinen ja jopa militantti eläintenystävä joka tekee murtautumisiskuja koe-eläinasemille. Yhteistä näiden kahden välillä voi olla hyvin vähän niin asenteessa kuin toiminnassa. Tiivistäminen ”vihreyteen” voi tässä mielessä kätkeä isoja asioita. Kategoria ei enää kuvaa todellisuutta vaan piilottaa sitä.

Jopa aktivismikeskeisessä ympäristöliikkeessä on useita erilaisia toimintatapoja. Liikkeen sirpaloitumisen takana voi olla esimerkiksi se, että (1) yksilöt saavat enemmän suhteellista valtaa pienissä ryhmissä. Status ja kuulluksi tuleminen helpottuvat. (2) Erot ovat voineet olla olemassa ja liikkeen kasvu ja yleistyminen on tuonut nämä esiin. (3) Kilpailu ideologioissa on kuten kilpailu markkinoilla ja segmentoimalla ja erilaistumalla voidaan luoda kilpailuetua (4) Siitä tulee strateginen etu kun erilaisia toimintatapoja voidaan harrastaa niin että asenneilmapiirin muutos ei tuhoa koko liikehdintää vaan uhkaa korkeintaan vain osaa ryhmittymistä.

---

Lähteet:
”Consumer Trends in Sustainability” [https://www.solarcity.com/sites/default/files/reports/reports-consumer-trends-in-sustainability.pdf]
“Identifying the green consumer: A segmentation study” [https://link.springer.com/article/10.1057/jt.2008.28]
GreenMarketing “Know Thy Target” [http://www.greenmarketing.com/articles/complete/know-thy-target/]
Ilkka Koivisto, ”Elämänmittainen luontoretki” (2010)
Luther P. Gerlach “The Structure of Social Movements:Enviromental activism and its opponents” [http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.180.1666&rep=rep1&type=pdf]

Horizon Zero Dawn; Tarina luonnosta ja identiteetistä

Nature vs. Nurture on argumentaatiota siitä kuinka ihminen on se joka on. Onko se ympäristö jossa hän elää vai onko se peritty ja synnynnäinen ominaisuus. Voiko ihminen syntyä älykkäänä tai pahana.

Moni korostaa kasvatusta. Että koulutus on tärkein osa kun persoonaa kehitetään. Tässä mielessä ”postmoderni feminismi” on hyvinkin samaa mieltä feminismiä moittivien ja kristinuskoa puolustavien arvokonservatiivien kanssa. Osittain tässä on varmasti takana sekin että kulttuuria korostavat ja sen merkitystä painottavat ovat usein itse jotenkin vihkiytyneet tähän kulttuuriinsa.

Kulttuuria ja kasvatusta korostavat kertovat enemmän siitä että ihmiset ovat tekojensa summa. Ja että yhteiskunta kasvaa tehokkaammaksia ja eettisemmäksi. Erikoislaatuiset ihmiset eivät olisi amerikkalaisen ihanteen tai kokoomuksen mallin mukaan jotain joka on ansaittua tai hankittua ; Mallia kuvaa ajatus ”mahdollisuuksien tasa-arvosta” jossa jokainen voi menestyä kun vain yrittää riittävästi. Itsellenikin koulutuksen painottaminen on helppoa. Intellektuellejen ihanteiden tukeminen kun on vähän kuin itseään äänestäisi.

Toisaalta kulttuurisen menestyksen päässä on tekno-optimismi jota molemmat kasvatusta korostavat puolet tuppaavat varomaan; Intellektuellit voivat viitata Fenomenologi Edmund Husserliin, jonka mukaan luonnontieteessä on sisäänrakentuneena pyrkimys pinnallistaa itsensä ja unohtaa oma ontologinen eli olemassaoloa koskeva alkuperänsä. Myös Heidegger on korostanut miten teknologia on uhka ja toteaa että halu isännöidä teknologiaa tulee sitä epätoivoisemmaksi, mitä enemmän teknologia uhkaa luisua ihmisen hallinnasta. Kulttuurifilosofi Oswald Spengler näki tieteen ja teknologian kulttuurin tuotteena ja kyseenalaistaa tällä tavoin niiden taakse nähdyn objektiivisuuden ajatuksen. Hänen mukaansa moderni länsimainen tiede on faustisen kulttuurin ja sielun ilmentymää ja sen itsetoteutusta ja se kehittyy kulttuurissa vaikuttavien perusmyyttien varassa.

Kulttuuri voidaankin nähdä jonain joka ohjaa yhteiskuntaa ja kulttuuria ja ihmistä. Tässä mielessä kun ihminen puhuu identiteetistään, hän helposti päätyy ottamaan kantaa hyvinkin moniin aiheisiin ja asioihin. Tämä tekee niiden käsittelemisestä vaikeaa. ; Vaikeutta ei vähennä se että ratkaisuksi usein tarjotaan myyttejä ja muita vastaavia asioita vaikka näiden perustalle ei ole oikein annettu muuta kuin että tiede ja teknologia ei toimi. Mikä on harvinaisen heikko argumentti sille että sen kanssa vallasta kilpaileva olisi sitten jotain joka toimisi.

Toisaalta kristilliseltä puolelta on tullut paljon tiedekritiikkiä. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on moittinut kovasti skientismiä. Hänen reagointejaan ei voi lukea miettimättä sitä miten hän kokee, että skientismin uhka on siinä että sen kautta ihmiset voisivat kokea että uskonnosta tulisi tarpeetonta. Hän moittiikin ennen kaikkea sitä että skientistit uskovat voivansa vastata kaikkiin kysymyksiin ja tätä kautta uskonnollisille vastauksille ja vallankäytölle ei jäisi tilaa.

Tämä korostuu usein siinä miten tieteen kerrotaan olevan myytillistä. Jos evoluutioteoria ottaa kantaa ihmisen alkuperään ja tätä kautta kertoo luomismyytin. Joka kertoo että ihmiset ovat ”vain eläimiä”. Niin kai samalla järjellä sitten se joko täyttää myytin humanistisen sisällön. Tai sitten tosiasiassa myös selitys jossa ihminen on syntynyt Jumalan luomana on tekninen tosiasioita koskeva väite joka samalla tavalla kategorisoi ja järjellistää ihmistä ja ihmisyyttä ja puristaa sitä synnin tapaisiin konsepteihin. Konsepteihin jotka ovat identtisiä tieteen mekanistisen järjen kanssa miinus niiden koeteltavuus empiirisillä koejärjestelmillä.

Horizon Zero Dawn on pelinä tämän kaiken ytimessä.

Peli kertoo hyvin suurelta osin luonnon voimasta. Tässä mielessä se on mennyt sanomassaan itse asiassa melko pitkälle geneettisen determinismin suuntaan. Tässä mielessä se viestii että erikoislaatuinen ihminen on erikoislaatuinen ihminen syntyjään.

Tämän voi oikeastaan kertoa melko paljon Aloysta. Peli alkaa sillä että hän ei tiedä vanhempiaan. Häntä kutsutaan ”äidittömäksi”. Koska hänet on vain löydetty mystillisesti tärkeän luolan ytimestä. Myöhemmin paljastuu että Aloy on teknologian tuottama klooni. Aloy on neitseettä syntynyt siinä mielessä että hän on puhtaasti teknologinen inventio ; Tekoäly Gaila on rakentanut geneettisen kloonin Elisabet Sobeckista, tuhat vuotta aiemmin eläneestä tiedemiehestä jonka projekti Gaia -projekti oli. Synä on se, että Gaian osakokonaisuus, maapallon elämän ”uudelleenboottaamisen” spesialisoitunut ohjelma Hades, tuppaa aktivoitumaan ja tuhoamaan kaiken elämän maan päältä. Siksi että se tekee mitä se on ohjelmoitu tekemään ; Tuhoamaan maaprojektin siinä vaiheessa kun se on astunut tuhon tielle. Tielle jonka päässä on globaali ekosfäärin tuhoutuminen.

Aloy on kompetentti. Hänet on kasvatettu luolamiesmäisissä oloissa. Mutta hän on itse päätellyt esimerkiksi sellaisia asioita kuin että maa ei ole litteä. Sekä Aloy että Sobeck ovat älykkäitä ja kompetentteja naisia joita on tarvittu maailman ainoana toivona.

Kaikkien mahdollisuudet eivät tätä kautta ole tasa-arvoiset - eikä takana ole välttämättä yhteiskunnan epäreiluus vaan biologia. Tässä mielessä peli tekee aika epäsuositun kannanoton. Näkemys on jotain joka tuo mieleeni skeptikko Michael Shermerin. Hän on korostanut sitä miten jos oikeiston ongelmana on että sorrutaan kreationismiin, niin vasemmistolaiset sortuvat usein kognitiiviseen kreationismiin – uskomukseen, että evoluutio ei voisi selittää ihmisen psykologiaa vaikka se selittää ihmiskehon piirteitä. Hänestä kognitiivisten kreationistejen tulisi ymmärtää että evoluutiota tapahtuu myös kaulasta ylöspäin.

Tässä kohden onkin syytä katsoa tarkemmin maailmanmekaniikkaa. Myös siinä näyttää olevan sellainen sävy että ”luonto keksii aina keinot”. Luonto on teknologiaa vahvempi. Tämä teema korostuu etenkin alkupuolella peliä. Itse asiassa taustatarina tässä vaiheessa näyttääkin sellaiselta että se on kuin suoraan Pentti Linkolan ajatuksista. Linkolan mukaanhan jopa kivikirves on ollut epäreilu innovaatio. Hänestä ihmiskunta on evoluution tuottama onnettomuus, joka uhkaa biosfääriä sellaisella tavalla että ihmiskunnan sukupuutto olisi biosfäärille parasta.

Myös pelimaailma näyttää menneisyyskertomuksessaan tältä. Teknolgisten ihmisten saavutukset olivat liitoksissa sen tuhoon. Ja sen jälkeen maa pääsi tuottamaan uutta elämää.

Tämä tosin muuttuu hieman. Pelin edetessä nimittäin opitaan että biosfääri on todellakin tuhoutunut loppuun asti. Toisin sanoen kaikki puut ja muut vastaavat elävät olennot ovat peräisin Gaian geenipankeista. Toisaalta Gaia on tuottanut myös robotteja jotka osallistuisivat maan elinkelpoiseksi muuttamiseen ja elämän ylläpitämiseen.

Pelin kauhistuttava tekoäly - joka saa HALin näyttämään pervolta naapurin sedältä- eli Hades taas on hätäkytkin joka aloittaa prosessin alusta kun se on päätynyt umpikujaan vievälle tielle. Tässä kohden on oireellista huomata että Hades - tai oikeastaan Hadeksen luonut koodari, mutta peli rinnastaa aliohjelmat niitä ohjelmoihiin persooniin niin että he ovat koodaajiensa omia kuvia, tavallaan näiden jatkeita - on tuhonnut luolissa Apollo -projektin. Apollokin oli, kuten Hadeskin, alaosa Gaia -projektia. Se talletti tietoa ja kulttuuria taiteita ja luonnontieteitä myöten. Sen ideana oli opettaa maan ihmisille historiasta ja saavutuksista jotta ihmiskunta voisi jatkaa elämää teknologisesti kehittyneenä yhteiskuntana ja välttää samat jo tehdyt virheet.

Ohjelmat on toki opetettu olemaan itsekriittisiä ja oppimaan ja tätä kautta ne eivät vain seuranneet ohjelmointiaan. Hades selvästi on kokenut Apollon hyvin oleellisesti biosfäärin vaarantavaksi. Tässä kohden sen kohdalla syntyykin verrokkeja toiseen äärimmäiseen hahmoon, Theodore Kaczynskiin eli ”unabomberiin.” Hänhän näki mm. että konservatiivien ongelmana on se, että he haluavat pitäytyä tiettyihin arvoihin samalla kun he kannattavat teknologiaa joka muuttaa ympäristöä niin että nämä arvot menettävät käytännöllisyyttään. Ja hän kannatti teknologisuuden purkaa; Hänestä järjestelmää ei voisi uudistaa siten, että vapaus sovitettaisiin yhteen teknologian kanssa. Ainoa reitti ulos olisi vapautua koko teollis-teknologisesta järjestelmästä.

Tämä käänne onkin hyvin kiinnostava. Gaia on Sobeckin tuottama tekoäly joka haluaa estää reboottauksen ja tuottaa tätä kautta geneettisen koodin itsensä keksijästä. Koska uskoo että Sobeckille mikään ei ole mahdotonta. Tässä vaiheessa tarinaan tulee kannanottoja jotka liittävät identiteetin sellaiseen kulttuuriseen ilmiöön kuin uskonnot ja Jumalat. On vaikeaa nähdä kuka on luonut minkäkin tahon omaksi kuvakseen. Ja tätä kautta pelissä syntyy reaktioita siihen mikä on uskonnon funktio. ; Jos tekoälyllä on toivoa ja luottamusta itseään mahtavampaan, se näyttää joitain uskonnollisia piirteitä.

Peli tekee tämän mielestäni hyvin. Aloy on hyvin skeptinen hahmo. Hän ei ole suoranaisesti uskonnonvastainen mutta hän on selvästi uskonnoton. Nimenomaan siinä mielessä että tällä ei ole mitään merkittävää roolia hänen omassa toiminnassaan. ; Tässä kiinnostavaa on että Aloy on pelin kompetentein hahmo ja pelin protagonisti. Ja tässä mielessä voisi ajatella että pelimaailma syöttäisi hänen näkemyksensä vahvasti totena. Tätä korostaa se, että peli on hyvin lineaarinen ja Aloy toimii kaikissa tilanteissa eettisesti hyväksyttävillä tavoilla samalla kun hän on myös älyllisesti erittäin kyvykäs.

Nämä asiat esitetään hyvin hienovaraisesti ja kompleksisesti pelistä. Kaikesta Mary Sueudestaan huolimatta Aloyn kanta ei ole selvästi kaikki mikä merkitsee tai painaa. Ja peli asettaa häntä vastaan useita näkemyksiä. Osa niistä on alleviivattuja ja yksinkertaisia ja niitä kerrotaan ääneen. Mutta peli toisaalta kontrastoi hienovaraisimpia asioita hiljaisuudella ja sillä mistä ei puhuta. Ja nimenomaan tämä tuo peliin sellaista kulmaa joka on siitä harvinainen asia kaltaiselleni katkeroituneelle naturalistille ; Siinä on jotain joka on hengellisyydelle myönteistä ja kuitenkin vaikuttavaa. Ilman että tämä jotenkin olisi valtasuhde tai jokin joka jotenkin edes nollaisi Aloyn näkökannat virheellisiksi.

Yksi asia, olipa ihminen tai kone, voi uskoa että sen luoja on nähnyt asiat paremmin kuin se itse. Ja ihmisillä tai koneilla on jokin liitos alkuperäänsä. Gaia näkee että Sobek voi tehdä mitä vain. Se on hyvin vahva ilmaisu. Jos kone luottaa luojaansa ja luo ihmiskunnan, ja ihmiskunnan joku heimo alkaa palvomaan tätä tekoälyä Luojanaan, voidaan nähdä että heimo on primitiiivinen mutta ei tavallaan millään relevantilla tavalla väärässä.

Tästä kenties hienoin kuvaus löytyykin kun Aloy pääsee selvittämään omaa alkuperäänsä. Kun hän saa tietää että hänellä ei ole äitiä, hän kokee itsensä merkityksettömäksi. Hän kokee vertautuvansa vain koneeksi joka on tehty täyttämään tietty funktio ja merkitys. Häntä kohdellaan vain välineenä joka hän onkin. Häntä kontrastoi suoraan ääneen sanottu lausunto siitä että hänellä on tosiasiassa kaksi äitiä - Gaia ja Sobek. Ja että ihmiskunnan ainoaksi toivoksi rakennettu on itse asiassa mahtipontisen merkittävä ja merkittävyyttä alleviivaava asia.

Kun Aloy sitten poistuu luolasta, monet pitävät jo teknologisen bioskannerioven avautumista ihmeenä (vaikka se onkin geneettinen ominaisuus) ja pitävät Aloyta Jumalan valittuna. Aloy itse kiistää kovasti tämän ja käy nostamassa polvistuvia ihmisiä ylös. Hän on jopa vihainen siitä että ensin häntä ei haluttu ottaa heimoon ja kohdeltiin ulkopuolisena jolle ei puhuta. Ja sitten he olivat halukkaita palvomaan häntä.

Tämä kiistäminen ei kuitenkaan samanaikaisesti ole jotain jossa heimolaiset olisivat oleellisesti väärässä. Mikään mukana ollut konsepti ei vain ollut sellainen henkiä ja sieluja sisälläänpitävä kuin he luultavasti ajattelivat halutessaan kuvata hengellisiä ilmiöitä viittaamalla asioihin jotka ovat tavallaan kannanottoja sen toimintaperiaatteesta.

Heimon ja Aloyn kuvaukset maailmasta sopivat itse asiassa yhteen maailman mekaanisten tosiasioiden kanssa. Ainoastaan metafyysiset mekaniikat olivat sellaisia joissa on voitu tehdä virheitä. Mutta tulkinnat ovat jotenkin vahvempia ja virheitä kestävämpiä ja tätä kautta maailmankuvat ovat ehyempiä kuin maailmankuvaukset. ; Ja sillä onko agnostikko, ateisti tai uskovainen. Muodolla ei ole väliä vaan se, että sen ottaa. Ja olipa se mikä tahansa, sen ottamisella on väliä koska olet älyllinen olento. Ja älyllisen ihmisen pitäisi miettiä muitakin kuin itseään ja omaa maailmankuvaansa ja miettiä miten voisi auttaa muita. Maailmankuvallisten kiistojen sijaan kannattaisikin keskittyä siihen, miten erilaisten maailmankuvien oman edun kannalta olisi hyväksi sitoutua yhteisiin tavoitteisiin. Tämä on pelin sanoma. Ja jotain joka on institutionaalisissa uskonnoissa yleensä epäonnistunut. Kenties siksi että niissä on mukana samanlainen ajatus Totuudesta joka on pelottanut monia humanisteja luonnontieteessä ja teknologiassa. Ja kenties näissä peloissa on ollut takana kaikesta huolimatta jotain järkeä vaikka ne eivät olisikaan universaalin kattavasti totuudenmukaisia..

Moralistista essentialismia?

Tekoälydystopiat ovat hyvin tavallisia. Monesti niissä on ihmismäisiä robotteja. Ja nämä sitten käsittelevät vapaan tahdon ja tietoisuuden ongelmia. Tässä mielessä "Horizon Zero Dawn" peli on ollut itselleni hauska. Siinäkin robotit ovat valloittaneet maailman, mutta (1) ne näyttävät dinosauruksilta ja (2) niiden tietoisuus ei itse asiassa ole keskeisten pohdittavien asioiden listalla.

Toki pelin robotit voivat teoriassa olla tietoisua. Mutta niiden käsittely muistuttaisi enemmän eläinten tietoisuuden käsittelyä ; On selvää että surisevat robotit eivät selviä Turingin testistä. Ne näyttävät erilaisilta eläimiltä ja robotteihin onkin selvästi haettu vaikutteita luonnosta. (Peli myös esittää, että robotit muuttuvat vaarallisemmiksi joka vihjaa siihen että niihin kohdistuu evoluutiota. Evoluutio ei vaadi tietoisuutta.)

Pelin tekoäly käyttäytyy aggressiivisesti - hieman kuten Googlen tekoälykin. Peli sitoo robottien vallan niiden lisääntymiskykyyn eikä siihen että ne olisivat yksinään älykkäämpiä kuin ihmiset. Robotit tuottavat toisia robotteja lisääntymällä joten ne yleistyvät eksponentiaalisesti. Voidaankin sanoa että tämä laajentaa ajatusta ihmiskunnan ylittävästä robottitietoisuudesta. Ja tekee siitä sellaista, että se on mahdollista saavuttaa laskentatehon kasautumisella.

Toisaalta maailmanlopun takana on erityinen virus. Tämä on tavallaan uskottavaa ; Yhteiskunta tuotti monenlaisia robotteja ja toiminta oli hyvin monopolisoitunutta. Joten teoriassa jaettu käyttöliittymä voisi tarjota tilaa sille että yksi virus/bugi läpikäy koko yhteiskunnan kaikki robotit.

Erikoisemmaksi tilanteen tekee korruptio. Peli kuvaa sitä jonain jota nähdään. Se iskee sekä ihmisiin että robotteihin. Se ajaa nämä ajamaan tiettyä väkivaltaista agendaa joka uhkaa koko (uuden) ihmiskunnan jäänteitä. Korruptio ei tässä ole selvästi vain aineessa olevaa järjestystä ja bittejä vaan jonkinlainen essentiaalinen voima. (Tämä korostuu kun "loppupaha" selviää hengissä ja lentää ilman halki lyhtyyn. Melko kliseinen lopetus, jatko-osaa pedataan vähän turhankin kovaa.)

Paha on siis jotain essentiaalista. Melko erikoinen tietokonevirus. Mutta pelin maailma nojaakin johonkin sellaiseen jonka vuoksi datan rikkimenemiseen viitataan sellaisilla ihmismoraaliin vivahtavilla sanoilla kuin "korruptio". ; Scifipeliin tämänlainen tietenkin voi sopia ; Onhan koko pelin yhtenä taustaideana luonnon ja ihmisen suhde. Ja luonnon kauneus ja vaarallisuus. Ja miten luonto selviää siitä mistä ihminen ei.

Ihanat mötköt rannalla. (Kiviäkin kiinnostaa)

Sitä tietää että kesä on alkanut, kun rannoilla makaa kaikenlaista. Tänä kesänä pitäisi katsoa kateellisena jotain laiskana makaavaa mötköä/lötköä. Tavallisesti moisia näkyjä yritetään välttää. Mutta nyt siihen kannustetaan.

Toki laiskana makoilemisen katsomisesta voi tulla samanlainen olo kuin ihmisellä joka salakatsoisi mitä minä puuhaan kotona. Mutta että pitäisi samastumis-kateuskokemusta saada katsomalla salakameraa innolla kuin Axel Smith ; Reality-TV:tä salakuvattuna 24/7.

Ja silti, aina kun kääntyy katsomaan sitä salakuvakameraa, koska kuitenkin haluaa tirkistellä, niin siinä näkyy kivi ja lammikko aina. Ei muuta. Pelkkä kivi ja lammikkoa. Minulla on kiviä ja lammikoita kotonakin. Niillekin voi tulla elikoita joskus. Teoriassa. Mutta ei tule. Kuten ei norppaa sille tietylle kivellekään.

Itse asiassa todennäköisemmin tulee elikoita niille minun kiville. Viime päivinä olen päässyt tarpeettomasti kärsimään kun eri tiaiset ovat harrastaneet pikaseksiä. (Suoritus ei kerralla montaa sekuntia kestä.) Ja ovat ääntä pitäneet koska ei ole hienotunteisuutta ja kulttuurista integriteettiä tai häpyä mokomilla luontokappaleilla. Siinäkin tulee sellainen olo että onko tämä nyt sitä kateutta vai sitä joka tulee meiningistä joka tulee siitä kun seuraa mitä omassa kotona tapahtuu.

Joten ehkä on parempi että näen vain sitä kiveä, jota kiinnostavampia murikoita ei tarvitse edes hakea.

Julmuus saadaan pois luonnosta tappamalla?

Ei ole ollenkaan tavatonta, että eläinten oikeuksien puolustajat ovat tilanteessa jossa he puhuvat luonnosta ja luonnollisuudesta ideaaleina. Jolloin esimerkiksi ihmisten julmuus nähdään helposti luonnottomana ja julmana. Tässä tilanteessa keskustelu muistuttaa kovasti sitä mitä fundamentalistien ja homoseksuaalisuuden kanssa ; Homous ei ole luonnollista vaikka sitä on luonnosta.

Toisaalta eläinten oikeuksista puhuttaessa on viitattu usein spesismiin. Eli siihen että ihmiset liian paljon katsovat asiaa omilta ehdoiltaan. Ja näin ihmisiä käsitellään jotenkin eri tavalla kuin muita eläimiä. Usein tämä tarkoittaa tietysti sitä että ihmiset antavat itselleen enemmän oikeuksia kuin muille eläimille. Mutta toisaalta tämä voi tarkoittaa sitäkin, että ihminen päättää eläimen puolesta mitä tämä haluaa.

Näiden yhdisteleminen voidaan tehdä monella tavalla. Eräs hieman erikoisempi liittämistapa tuli kasvissyöntiä korostavilta vegetaristisilta filosofeilta. He ehdottivat, että kun puhutaan eläinlajien suojelusta ja julmuudesta ja eläinten oikeuksista ei ole huomattu tärkeää asiaa "The animal welfare conversation has generally centered on human-caused animal suffering and human-caused animal deaths. But we’re not the only ones who hunt and kill." Eli juuri sitä että luonnossa on saalistusta ja metsästystä - aivan kuten jokainen lihaa syövä metsästäjäporukkalainen voikin sanoa. Siksi kaikki saalistajat pitäisi surmata. "By killing predators, we can save the lives of the many prey animals like wildebeests, zebras, and buffalos in the local area that would otherwise be killed in order to keep the animals at the top of the food chain alive. And there’s no reason for considering the lives of predators like lions to be more important than the lives of their prey." Tässä otettiin provokaatiota otsikkoa myöten ; Hammaslääkärin huvitukseksi salametsästetty Cesil -pantaleijona mainittiin kohteena jonka katoaminen ei haittaisi ketään. (Toki tässä todetaan että olisi ihanteellisempaa hoitaa asia rauhanomaisesti, mutta on vaikeaa keksiä miten esimerkiksi leijonia voitaisiin ruokkia ilman lihaa. Ja vasta tämän vuoksi on syytä humaanisti ja tuskattomasti metsästää saalistajat sukupuuttoon.)

Tämä on ratkaisuna siitä ikävä että saalistajat itse asiassa ylläpitävät kantoja. Ilman saalistajia tapahtuu kantokyvyn ylittämisiä. Ja itse asiassa saalistajat ovatkin oleellisen tärkeitä biodiversiteetin ylläpitämisessä. (Eli lajien monimuotoisuus, se että alueella on monta erilaista lajia, vaatii saalistajia.)

Toisaalta voitaisiin olla tyytyväisiä siitä että kukaan ei saalista eläinlajeja vähenemään. Ne vaan kuolevat mikrobeihin. Joiden tuhoamisessa, tuskattomassa ja tuskallisessa, lääkärikunta on monin paikoin yrittänyt tehdä parhaansa niiden kantojen vähentämisessä, huonolla menestyksellä.

Kuitenkin tästä argumentista voidaan nähdä että se on tavallaan johdonmukainen. Tämänlaiset rakennelmat varmasti toimivatkin näppärinä osoituksina siitä miten nimenomaan kyky pilkkoa argumenttinsa osiin ja niiden johdonmukaisuuden arviointikyky voi johtaa siihen että kun on sitoutunut tiettyihin lähtökohtiin niin toisaalla tulee yllättäviä vaatimuksia näkemyksiin. Ja tätä kautta on oman ajattelun koherenssin vuoksi mahdollista päätyä sellaisiin ratkaisuihin joita ihmiset tavallisesti välttäisivät. ; Tämä äärimmäistyminen tai omituistuminen näkyy erityisen vahvasti silloin kun on jossain sitouduttu periaatteisiin ja taustaoletuksiin hyvinkin maailmankuvallisesti. Kun ne ovat vahvoja ja tiedostettuja niitä helposti maalataan sellaisiin paikkoihin joihin ei kenties kannattaisi.
1: Toki aika moni elää kognitiivisessa dissonanssissa jossa he pitävät jännitteiset rakenteensa ja yrittävät pitää niissä tolkkua ja peittävät ristiriidat erilaisin ad hoc -oletuksin. Tämä johtaa venkoiluun eikä äärimmäistymiseen tai outoistumiseen. Tässä ei selvästi ole tehty näin.

Leijonakuningas ja toimiva yhteiskunta

Jos katsotaan "Leijonakuningas" -elokuvaa, siinä on selvä yhteiskunnallinen viesti. Se kuvaa luontoa ja sitä miten luonnollisuus on tärkeää. Puhutaan elämän kierrosta. Elokuvan alku ja loppu kuvaavatkin sitä miten uusi sukupolvi syntyy, ja kaikki jatkuu samanlaisena. (Elokuva on toisinto "Hamletista" ja "Kimba the White Lionista" joka ei ole tarina plagioinnin voimasta ja siitä miten ihmisen luovuus on vähäisempää kuin voisi luulla. Se tukee tätä tarinaa kaiken kiertämisestä. Ratkaisut ovat siis filosofisesti perusteltuja.) Tämä tekee sen perusasetelmasta konservatiivisen sanan konservatiivisuus klassisessa merkityksessä. Eli siinä mielessä että asioiden säilyttämistä arvostetaan.

Elokuva on siitä jännittävä, että sen syvin perusviesti on moderneille konservatiiveille vieras. Sen voisi muotoilla muotoon "tiedä paikkasi". (Elokuva tapahtuu Afrikassa.) Tietyt asiat ovat tietyillä paikoilla eikä pidä kiirehtiä. (Sen sijaan elokuva ei ole varoitus "varo mitä toivot" vaikka Simba laulamassa iloista rallia siitä miten hän toivoo että hän tulisi kuninkaaksi mahdollistuu tarpeettoman aikaisin kun hänen isänsä kuolee.) Tämä järjestys korostaa sitä että leijonat ovat kuninkaallisia. Järjestyksessä olevaa paikkaa ei ansaita taidoilla tai saavutuksilla vaan syntyperällä.

Tämä järjestys myös oikeuttaa leijonien saalistuskäyttäytymisen. Kun Simba keskustelee hänen isänsä kanssa siitä mitä hänen lauleskelujensa hauskoille taustalaulajille ja kenties ystävillekin tapahtuu, kerrotaan aivan suoraan että heidät syödään. Ja että sitten kun leijonat kuolevat, heidän ruumiistaan tulee multaa jota ruoho syö ja jota leijonien saaliit syövät. Elokuva ei kerro paljoa mätäbakteereista. Eikä siitä että leijonien saaliit kuolevat ennenaikaisesti, kivuliaasti ja väkivaltaisesti. (Hieman kuten Mufasa ja Scarkin.)

Scar onkin tarinassa vahva hahmo. Hän ennen kaikkea kyseenalaistaa tämän luonnollisen järjestyksen haluamalla päästä kuninkaaksi omilla ansioillaan. Tämä arpeutunut hahmo joka on traumatisoitunut ja jota nimitellään tämän vamman kautta, selittää hiirille ennen syömistään että maailma ei ole reilu. (Hänellä on, arpensa sijainnin kautta päätellen, mahdollisesti esteettisen vamman lisäksi myös otsalohkovamma, joka selittäisi hänen tietyt sosiaalis-moraaliset vaikeutensa.) Hän puuhastelee hyeenojen kanssa elefanttien hautausmaalla, paikassa joka on on Mufasan hallitseman yhteiskunnan kannalta slummialueita. Hyeenat haluavat syödä ja niillä on nälkä. (Mikä kertoo siitä miten käy kun ei satu syntymään kuninkaaksi vaan väärään sosiaaliseen luokkaan yhteiskunnassa jossa ei ole statuskierrolle tilaa.) Scar on ehdottomasti paha ja väärässä. (Tätä alleviivataan laulukohtauksella jossa on suoraan lainattua natsiestetiikkaa, koska hienovaraisuus.)

Merkittävää on, että kun Simba adoptoidaan kahden miehen talouteen ja oppii elämään kuten hippikommuunissa eletään (syömällä hyönteisiä), Scar ottaa vallan. Luonto muuttuu ruohottomaksi, karuksi ja aivan kaikilla on nälkä. Tämä johtunee siitä että Scar ei kunnioita elämän kiertoa. Ja mahdollisesti siitä että jos kaikki haluavat syödä tarpeekseen, syntyy paljon kulutusta. Hyeenat ja leijonat ovat kuitenkin luonnolle raskaita koska ne ovat luonteeltaan predatorisia. Ja näin resurssit kuluvat ylikulutuksessa.

Tämä muuttuu vasta sitten kun mitään opiskelematon Simba kyllästyy Nalan nalkutukseen. (Suunnilleen sama syy joka sai minut saamaan opiskeluni loppuun.) Ja kukistaa senhetkisen hallitsijan. Sen jälkeen, hyvin pian ja ihmeellisesti, luonto kukoistaa jälleen vihreänä. Joka muistuttaa siitä että kommunistiset yhteiskunnat joissa yritetään jakaa köyhille resursseja on johtanut omituiseen yhteiskuntaan joka yhdistää matalan elintason kovaan luonnon saastumiseen. Toisin kuin suunnilleen mikään muu yhteiskuntajärjestys.

Tätä kautta uskallan sanoa että elokuvan eettinen sanoma on se, että yhteiskunnan parhaaksi pitää elää siinä roolissa mihin sattuu syntymään. Ja toimivan yhteiskunnan ero on siinä että hyvässä yhteiskunnassa rikkailla hyväosaisilla ei ole nälkä. Tämän kulutusyhteiskunnan malliksi annetaan kuitenkin vaihtoehto. Jos ei halua elää kuten sanotaan, täytyy elää Hakuna Matata. (Suomeksi : "vedetään läskiksi".) Tällöin vaikka yhteiskunta olisi huono, löytyy jostain aina riittävästi hyönteisiä ja muuta iljettävää syötäväksi. Mutta jos haluaa elää kulutusyhteiskunnassa, kannattaa kaikesta huolimatta valita biologiset vanhempansa huolella. Adoptiovanhemmat kun eivät muuta mitään.

Pieni ajatus ; Koneet ja me

Ihmiskunta ei ole selvinnyt ilman teknologista apua. Olemme muokanneet infrastruktuuria. Käytämme koneita jopa ruumiimme varaosina, olipa kyseessä dialyysikone, puujalka tai hienompi proteesi tai tulevaisuudessa mekaaniset elimet.

Näkisin että suhteemme koneisiin voidaan nähdä kolmella tavalla:
1: Koneet ovat laajennettuja itsejämme, jonkinlainen extended phenotype.
2: Koneet ovat jotain jolla korvaamme luonnon ja laitamme jotain muuta tilalle. Tai jolla muutamme luonnon. Näin ollen elämme teknologiassa.
3: Teknologia on itse asiassa jotain vierasta joka enemmänkin hallitsee meitä kuin me hallitsemme sitä.

Voimme käyttää jokaista noista katsantotavoista lähes kaikkeen teknologiaan. (Ja niihin liittyy helposti ajatus jonkinlaisesta valtasuhteesta. Ensimmäisessä ihminen hallitsee konetta ja itseään, viimeisessä ihminen on koneiden orja.) Mutta itse näen luontevaksi nähdä että erilaiset koneelliset kehonosat voidaan nähdä vahviten itsen laajentumana, infrastruktuuria koskeva rakennelma kerrostaloista liikennevaloihin on luontoa. Ja oikeastaan vasta tekoälyn kehittyminen tuo eteemme vastaan kolmannen teknologiasuhteen. (Siitä huolimatta että itse asiassa voimme ajatella että teknologia orjuuttaa meitä ties mihin nykymaailmassa.)

Jotkut kysymykset ovat sitten kuitenkin hyvin vaikeita. Mobiiliteknologia on tekoälyn kehittymisen ytimessä ja siitä voi tulla konkreettinen askel "teknologiasuhteen kolmanteen asteeseen". Toisaalta nykyään on vaikeaa nähdä onko se kehon jatke joka tarjoaa meille heuristisia ohjeita liikkuessamme ja toimii muutenkin muistimme jatkeena. Vai onko se vain jokin luonnollinen asia jota kannamme mukana.

Näkisin että lähinnä kannamme kännyköitämme. (Toisaalta minulla on vanha kännykkä jossa ei ole älypuhelinominaisuuksia, joten suhteeni siihen ei ole kovin immersiivinen.) Ja jakaisin luokittelun siten että jos kone tarkkailee meitä, olemme kolmannessa asteessa ja jos me tarkkailemme konetta olemme 2 tason konesuhteessa. Ja sitten kun meidän ei tarvitse tarkkailla sitä, se on jo osa itseämme. Ja tätä kautta kännykät olisivat vielä luontoa. (Joskin vain juuri ja juuri, sillä mobiiliteknologia kerää meistä yllättävän paljon tietoja.)

Ampuuko "lihatehdas" -metafora eläinten oikeuksien puolustajien omaan nilkkaan? - Ja miksi tällä olisi yhteiskunnallinen merkitys?

Eläinten oikeuden puolustajissa on kasvissyöntikeskeinen aktivismiryhmä. He puhuvat mielellään "sikatehtaista". Joskus heidän kuvissaan näytetäänkin sikaloita nimenomaan tehdasmaisina. Suuria rivejä, kaavamaisuutta. Esteettisesti asian voi ymmärtää ; Tehdas ei ole ympäristönä pittoreski. Toisaalta minun on kuitenkin ollut vaikeaa uskoa tämän tehokkuuteen.

Esimerkiksi oma suhtautumien teurastusta kohtaan lieveni kun näin kuinka juuri tapettuja ja nyljettyjä lehmiä meni halki vannesahalla. Tehdasmaisuus ja kliinisyys ja tehokkuus loi vahvan mielikuvan. Samalla eetoksella Terry Pratchett korosti että hänen Kiekkomaailman Kuolema -hahmonsa on kaikkea muuta kuin julma. Ja tämän vuoksi hän käytti erittäin terävää viikatetta.

Itse asiassa voi olla että tehdasmaisuus on ongelma. YLE tiedeuutisoi siitä miten lihansyöjät helposti esineellistävät eläimiä. He myös pitivät lihansyöntiä luonnollisena, normaalina, tavallisena ja mukavana. "Tutkijat panivat merkille, että "neljän n:n" (natural, normal, necessary, nice) porukka esineellistää eläimiä kasvissyöjiä enemmän. Esineellistämisellä viitataan tässä yhteydessä taipumukseen vähätellä eläinten olemusta ajattelevina olentoina." Tämä esineellistämien onnistuu kun eläimiä ei kuvata yksilöinä vaan massana. Ja tällä on suuri vaikutus siihen mitä haluamme syödä ja mitä emme.

En malta olla huomauttamatta että tähän liittyvät asiat eivät ole mitenkään erikoista. Vastaava ilmiö tunnetaan myös ihmisten kanssa ; Jos meidän ystävämme kuolee auto-onnettomuudessa, itkemme. Mutta jos luemme auto-onnettomuustilastoja emme itke vaikka tämä meidän ystävämme olisi mukana tässä lukujoukossa. Josif Stalin käytti tätä jopa hyväkseen saadakseen teoilleen oikeutuksen ; "Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa on tilasto". Ihmisillä on valitettavasti tapana jaotella merkityksiä ex post/ex ante -jaottelun mukaan. Välitämme yksilöistä joilla on nimi, naama ja yksilötiedot. Nimetön massaan kuuluva ei eriytetty ei luo syviä tunteita. Ilmiö on siitä valitettava, että meillä on rajallinen kyky luoda merkityksellisiä suhteita yksilöihin. Dunbarin luku antaa rajoitukset jotka vaikuttavat esimerkiksi siihen miten maalaisien ja kaupunkilaisten sosiaalisuus toisiaan kohtaan on oleellisesti erilaista.

Siksi onkin oleellista luoda ilmiö joka roolitetaan ja liitetään johonkin yhteen esimerkkiin. Eläinaktivistin tavoitteiden kannalta on strategisesti kätevämpää kuvata eläinyksilöitä kärsimässä. Se iskee tehokkaammin kuin kliininen panoramakuva kettutarhasta. Vaikka kyseisen yksilökuvan kettu olisi detaljina tuossa kuvassa.

Koulutus-Kasvatuskysymys

Asia on siitä ajankohtainen että eläinten kohtelukysymykseen on nyt tartuttu kouluopetuksessa. Näkökulmavalinnat eivät siis koske enää pelkästään aktivismia ja siihen liittyvää kampanjointia. Kouluissa joissa ideologinen kasvatus on toki ollut Suomessa aina keskeisessä osassa (enkä puhu pelkästään uskonnonopetuksesta vaan muustakin tapakasvatuksesta) on ottanut eläinten hyvinvoinnin osaksi opetusta. "Eläinten hyvinvointi ja oikeudet mainitaan ensimmäistä kertaa peruskoulujen uudessa opetussuunnitelmassa. Eläinten hyvinvointia pohditaan vuodesta 2016 eteenpäin alakoulussa ympäristöopissa ja yläkoulussa biologian, uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunneilla. Käytännössä kouluissa selvitetään, millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan." Tavoitteena on kasvattaa lapsille luontosuhde. "Opetussuunnitelmaan eläinten hyvinvointi päätyi kun suunnitelmaluonnoksen palautteessa nousi esiin ihmisten huoli lasten suhteesta eläimiin ja luontoon." Tämä asennekasvatus on varmasti mahdollista. Ja kenties sillä voidaan vaikuttaa myös ei-ruokateemaiseen asiaan, eläinrääkkäykseen. Tai kesäkissoihin liittyvään eläinten heitteellejättöön (johon minulla on hämmästyttävän epäsuosittu kanta).

Internetkeskustelun puolella asiassa on nostettu esiin myös se että lapset oppivat eläinten kautta olemaan ystävällisiä toisille ihmisille. Tämä on jossain määrin uskottavaa. Eläimet ovat ensinnäkin mukavampia ja vähemmän paskiaisia kuin suuri osa ihmisistä. Lemmikkieläimiä on yleensä ottaen domestikoitu olemaan sosiaalisesti helppoja ja miellyttäviä. Yleinen mielikuva on myös se että esimerkiksi mies kohtelee naisia kuten mies kohtelee eläimiä. Ja toisaalta julmuus eläimiin nähdään varoitusmerkkinä, osana ns. Maconaldin triadia. (Ei sentään McDonald'sin triadia, joka markkinavoimien vastaisista kasvinsyöjistä tuntuisi olevan sopiva nimitys asialle...) Tunnettua on myös se, että etologian suuria haasteita on se että ihmiset antropomorfistavat eläimiä, eli tulkitsevat eläinten käytöstä ihmisten käytöksen kautta. Ja tämä voi johtaa sekaannuksiin esimerkiksi siinä että ihmiset mielellään halailevat koiria vaikka koirat eivät itse asiassa yleensä pidä halailusta. Tai ostavat koirilleen timanttikaulapantoja lahjaksi vaikka timantit kiinnostavat koiraa mitättömän vähän. Antropomorfismi tuntuu ilmiselvältä mutta siinä on filosofisia haasteita mutta jota voidaan kyllä myös lähestyä ihan kokeellisestikin.. Nämä toki astuvat myös siihen etiikan soveltamiseen arkielämässä.

Ajatus voi tuntua joillain muotoiluilla joltain poppauskolta ; Joku voisi esimerkiksi miettiä että onko eläinten kohdalla ajatus siitä että kasveilla ei ole sielua mutta eläimillä on. Ja tätä kautta kohtelu siirtyisi kaltevaa pintaa ihmisiin. ja tässäkin on jotain perää mutta samalla yhteyksiä on ylitulkittu. Eläimiin julmuutta harjottavilla lapsilla on monenlaisia motiiveita. Ja vain osa niistä on laajemmin huolestuttavia. "...most parents have been upset by some form of childhood cruelty to animals - whether it's pulling the legs off of a bug or sitting on top of a puppy. We struggle to understand why any child would mistreat an animal. And when should we worry? Where's the line between a budding serial killer like Jeffrey Dahmer and normal curiosity and experimentation?" Kun eläinnrääkkäys on liitetty em. Macdonaldin triadiin, syntyy turhankin vakava varoitusmerkki ; Eläinrääkkäys nähdään psykopatiana, ja varoitusmerkkinä kenties jopa sarjamurhaamiseen asti. Samalla eläinten kaltoinkohtelu on yllättävän yleistä, tarpeettoman yleistä ja häiritsevän yleistä. Ja samanaikaisesti sarjamurhaajia on kuitenkin tilastolliessa mielessä aika vähän.
1: Varoitusmerkki jota pelätään tarpeettomasti  muissakin yhteyksissä, koska ne nähdään turhankin determinoivana slippery slopena vakavaan rikollisuuteen. En vähättele tässä eläinrääkkäystä vaan sitä että eläinrääkkäys nähdään uhkana johonkin muuhun ja tämä muu on itse asiassa se pääsyy jonka vuoksi eläinrääkkäystä pelätään. Minusta eläinrääkkäys, eli eläinten kidutus, on huolestuttavaa itsessään.

Voidaan jopa nähdä että ajatus siitä että mitään yhteyttä eläinten ja ihmisten välillä ei ole on jotain joka taatusti vaikuttaa siihen miten suhtaudumme eläinrääkkäykseen ja miten näemme eläimet. Mieleeni tulee esimerkiksi William Lane Craigin näkemys siitä että eläimet eivät oikeasti kärsi. Tämänlainen "eläin on kellokoneisto" -ajatus on varmasti jotain joka asenteensa kautta voidaan liittää Descartesin vaimon koiraan, ja itse asiassa Craigin asenteessa on suoraan argumenttejensa kautta kytkös eri tavoilla vammaisten ihmisten kohteluun. Craig ei toki tee kuten Descartes eli mene argumenttejaan loppuun asti sielläkin missä niiden johtopäätökset ovat epämieluisia. Tämä argumenttien ja valikoinnin yhdistelmä tietenkin johtaa siihen miten Craig suhtautuu hyviin kansanmurhiin ja holokaustiin. Craig hyväksyy Jumalan komentamat kansanmurhat. Tämä suhtautuminen ihmisiin voi kertoa että hän välineellistää ihmiset jonkinlaisiksi Jumalan tehtaan rattaiksi. Ja kun hänen asenteensa eläimiin on sekin mikä on, ei voi olla miettimättä sitä että onko näiden kahden asenteen välillä jokin yhteys. Siihen ei ole helppoja vastauksia. Tai on, mutta ne ovat asenteellisia eivätkä perusteltuja.

Mammuttipornoa

Ihmisten rivoudella "ei tietyssä määrin" ole rajoja. Tästä käytännöllisen, joskin todennäköisesti häiritsevän, esimerkin saa katsomalla hetken PornMD -sivua. Sivu ei suinkaan näytä mitään pornografista materiaalia. Sen sijaan se on koostesivusto jossa katsotaan yhden pornonjulkaisijatahon eri sivustoilla juuri tällä hetkellä tehtyjä hakuja. Huomiotaherättävää on, että tekstivirta on katkeamatonta. Ja osa hauista sitten ovat luonteeltaan melko ... häiritseviä.

Mutta on kenties aika siirtyä varsinaiseen aiheeseeni. Mammuttipornoon. (Vanhempani, opettajani ja perheeni ovat taatusti ylpeitä paneutumisestani tähän ilmiöön.) Ja tämän aiheen ytimessä ovat naiset. Jotka voivat olla tässäkohden yllättävän rivomielisiä. Voisin alustaa, että tutkimuksissa on havaittu että monet naiset kiihottuvat eläinten harrastamasta seksistä. "The study, conducted by Meredith Chivers of the Center for Addiction and Mental Health and J. Michael Bailey of Northwestern University, was published in the October issue of Biological Psychology. The researchers found that while straight men are only aroused by females of the human variety, straight women are equally aroused by all human sexual activity, including lesbian, heterosexual and homosexual male sex, and at least somewhat aroused by nonhuman sex." (Kyseisen tutkimuksen tehneen perheet varmasti muistavat ylpeyttä kun kehuivat naapureilleen miten heidän fiksusta lapsestaan tulee ihan oikea tieteen ammattilainen.) Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään zoofilia, sillä nainen ei halua tietenkään itse harrastaa seksiä eläimen kanssa. Tässä mielessä "Avara luonto" tarjoaakin monelle varsin paljon riemastuttavaa materiaalia. (Luonto-ohjelmissa on hämmästyttävä määrä saalistusta ja eläinten keskenään harrastamaa seksiä.)

Tämä vastannee mieltäni häiritsevästi kaikertamaan ongelmaan. Olen nimittäin lukenut kirjallisuutta. Sellaista jota ei lasketa pornografiseksi. Ja joita ei ilmeisesti lasketa edes erotiikaksi. Ne ovat lisäksi sellaisia joiden kohdeyleisöksi yleensä mielletään naiset. Tai ainakaan ne eivät ole pelkästään miehille suunnattuja. Niissä ei ole ikärajaakaan. Olen nimittäin kohdannut tilanteen jossa olen ensin lukenut Untinen-Auelin "Tasangon vaeltajat" -kirjaa. Kirjaa jossa kuvataan mammutteja jotka harrastavat seksiä. "Valtava uros hyväili rauhoittavasti naaraan selkää kärsällään. Sen mahtava elin miltei viisti maata. Sitten se ponnisti pystyyn, nousi naaraan selkään ja laski etujalkansa sen lapojen tienoille." ... "Sen kahdelle mutkalle käyristyneen, hämmästyttävän liikkuvan elimen koukistunut pää löysi naaraan matalalla sijaitsevan aukon, kallistui ylöspäin ja tunkeutui syvään." ja niin edespäin. Sitten otan Baxterin "Hopeaturkki" -kirjan. Joka kertoo että "Aina Proboksen ajoista lähtien mammutit ja heidän serkkunsa ovat ilmaisseet näin valmiutensa paritteluun. Lopultakin Hopeaturkki antoi härän siirtyä taakseen." ... "Sitten hän tunsi kuinka Riippukorva tunkeutui häneen." Molemmissa teoksissa aktiota seurataan toki pidempään. Mutta ilmapiiri ja henki tulee ilmi jo tuosta. Merkittävää on että kohtauksien kuvaustavat ovat sanavalinnoiltaan juuri sellaisia joita kohdataan tekstiaineistossa jonka tarkoitus on herättää seksuaalista innostumista. Mutta vähemmän niissä joissa asiaa kuvataan luontodokumentinomaisesti tapahtumana.

Olen luullut että miehet ovat yli-innostuneita jättielimistä ja peniksen koosta. Ja niin edespäin. Sen lisäksi olen luullut että mammuttiporno olisi liian rajua niinsanottuihin miestenlehtiin. Kenties nämä luulot pitävät yhä paikkaansa. Mutta.

Eläinten kieli

Eläimet ovat monesti parempia kuin ihmiset, ainakin eräät jotkut. (Lisää haluamasi nimi tähän.) Siksi voisi olla kiinnostavaa jos käärmeiden kuningas tulisi ja tekisi tarjouksen. Että syö hänen lihaansa niin ymmärrät eläinten kieltä.

En söisi. Eläimet kuitenkin vittuilisivat vain. Menisi viimeinenkin illuusio rikki.

Kenkää nokkaan

"Avarassa Luonnossa" oli dokumentti jossa käsiteltiin kenkänokkia. (Tämä kohta löytyy youtubesta englanniksi.) Vaikuttava elementti on se, että kenkänokille syntyy usein kaksi jälkeläistä joista toinen kuolee pois. Merkittävää on se, että emo tukee vahvempaa ja jättää heikomman heitteelle.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen käyttäytymistapa. Se muistuttaa r -strategiasta ja K -strategiasta. Eläinkunnalla on monenlaisia strategioita hoitaa jälkeläisiään. Ja on useita eri strategioita jotka ovat evolutiivisesti hyödyllisiä. Ääripäissään voidaan sanoa että (a) K-strategia on helppo muistaa "Kunnollisten strategiana" (isolla K:lla). Siinä jälkeläisiä tuotetaan vain vähän ja näitä hoivataan ja huolletaan. (b) Sitten on r-strategia joka on helppo muistaa "renttustrategiana" (pienellä r:llä). Siinä jälkeläisiä tuotetaan paljon eikä niitä hoideta.

Nyrkkisääntö toimii hyvin. Mutta kenkänokka on haaste mielikuvalle. Joskaan ei strategialle. On vaikeaa yhdistää mielikuvaa hoivasta siihen miten kenkänokka kohtelee heikompaa poikastaan. Mutta on syytä katsoa pintaa syvemmälle.
1: K -strategia toimii tehokkaammin jos ympäristö on ennustettavalla tavalla haasteellinen. Ideana on se että ei ole järkeä tuottaa jälkeläisiin variaatiota vaan panostaa jälkeläisiin niin että niillä on parempi mahdollisuus selviytyä.
2: r -strategia taas on yleinen kaikissa niissä olosuhteissa joilla vanhempien hoiva ei kasvata jälkeläisten eloonjäämistä. Jos ympäristö on satunnainen tai kovin vaaraton ei panostamisessa ole järkeä.

On toki totta että "matalan tason vanhemmuus" eli sellainen tilanne jossa jälkeläisiin ei panosteta johtaa jälkeläisten hylkäämiseen ja ignoroivaan käytökseen. Mutta samalla on huomattava miksi K -strategiassa ei tuoteta hirvittävän montaa jälkeläistä hoidettavaksi. Syynä on se että kasvatus on jopa suurempi panos kuin lisääntyminen. Kun itse lisääntyminen on vain pieni osa panosta on jokainen lisälapsi suuri riippakivi. Siksi vähäisten resurssien ympäristössä voi olla kätevää tuottaa muutama jälkeläinen ja hoitaa kunnolla sitä joka näyttää selviävän parhaiten. Kenkänokan tavalla hoitaa asia K -strategikko joka ei voi tuottaa kahta tankkia tuottaa yhden tankin, mutta käyttää pohjana parasta perusmallia muutamasta kokeillusta.

Toki tämä korostaa että K-strategia ja r-strategia ovat jatkumoita. Ihmiselle synnytys on iso panostus ja riski joten useampien jälkeläisten pykääminen ei ole yhtä hyvä strategia kuin kenkänokalla. Toisaalta jos kenkänokka eläisi ympäristössä joissa jälkeläisten kasvatus onnistuisi hyvin vähillä resursseilla se voisi hoitaa useampiakin jälkeläisiä. Ja jos ne olisivat oikein oikein helppoja se voisi antaa jälkeläisten juosta vapauteen suu auki kun ruoka kävelisi sinne. Jatkumon paras paikka riippuu aina myös ympäristöstä ja siitä mitä lisääntymisrakenteita lajilla on jo siinä vaiheessa käytössään. Ja miten muuntuva ympäristö on. Siksi on hyvä miettiä strategioita ääripäinä jotka toimivat yleensä, kun se huippukohta on sitten jossakin hieman tilannekohtaisessa paikassa.

Kun asiaa miettii näin, oman jälkeläisen hylkääminen K -strategikolta alkaa näyttämään hieman arkijärkeen osuvammalta. Samalla selviää että hellä luonto is not. Moni toki hakee luonto-ohjelmista sitä mitä lähinnä "Pingviinien matkan" kaltainen tarkasti valittua marginaalista lajia seuraava elokuva voi tarjota.

Kuinka zombie on vähän kuin uudelleenherätetty robotti, joskin parempi.

Länsimaat tuottavat erinomaista viihdettä. Sellaista jossa on robotteja. Niissä on perinteisesti ollut toistuva teema. Kun robotit saavuttavat riittävän tietoisuuden tason, niistä syntyy ongelmia. Tarinoita kuten "Terminator". Itämaissa mechat taas on nähty tätä ystävällisemmin. Jo "Mega Man" -maailmassa sankariksi laitetaan täysrobotti. ; Toki nykyään tämä ei ole yhtä ilmiselvä trendi kuin ennen ja esimerkiksi "Heavy Rain" -pelissä on tietoisuuden saavuttanut robotti Kara. Ja tämä ei ole todellakaan mikään tuhoaja. Siinä Kara osoittaa eistandardeja toimintoja ja sitä uhkaa tuho. Se osoittaa kuitenkin kauhua tätä kohtaloa kohtaan ja henkensä puolesta anova robotti herättää sääliä.

Syynä tähän on luultavasti hieman erilaisessa suhtautumisessa ns. sielullisuuteen. Länsimaissa on luontevaa ajatella että robottitietoisuus ei oikeastioikeasti ole tietoinen vaan vain kykenevä ja tietoinen jotenkin astetta vähemmällä tavalla kuin ihminen. Näin ollen roboteilla voi olla kehollisuus ja kyky tehdä monenlaisia asioita. Mutta he olisivat kaiken teknologian jälkeenkin väistämättä sieluttomia. Ja tästä seuraisi ongelmia. Itämaissa taas voidaan ajatella enemmän että jos robotti saavuttaa tietoisuuden niin sitten se on tietoinen.

Länsimaiset perinteisemmät robottikuvat viittaavatkin luontevasti Golemtarinoihin tai Faustin kohtaloon jossa tieto johtaa tuhoon. Tieteen tuho johtaa hybrikseen ja liika ylpeys kostetaan tuholla ja turmeluksella. Itse kuitenkin näen että tämä länsimainen tarina on hieman turha. Enkä sano tätä siksi, että itse tarina olisi kielletty tai bannattava. Että pitäisi palvoa tiedettä ja sen tärkeintä johdannaista, soveltavaa insinööritiedettä. Se voisi olla hauska asia palvoa, mutta suositukseni syy on toinen. Nimittäin se, että zombiet tekevät saman, paremmin.

Jos katsotaan mikä yhdistää zombieta ja tappajarobottia, on yhtäläisyyksiä melko lailla paljon. Molemmat ovat karkeasti ottaen ihmisen analogioita joilta puuttuu jollain tavalla sielullisuus. (Zombie on ihminen josta otetaan pois kummitus. Robotti on jokin josta yritetään tehdä ihminen ja tälle ei anneta kummitusta.) Ero tässä mielessä on lähinnä siinä että zombie syntyy ottamalla pois olemassaolevasta (ihmisestä) osa ja robotti taas kootaan.

Zombie ajaa robotin asiat.

Ja tosiasiassa teknologian osuus on zombieiden kohdalla hyvinkin kiinnostava. Sillä zombieiden syntytarinoita on lukuisia. Ja tämä takaa lorelle hyvin suuren joustavuuden. ; Zombiet selitetään usein sairauksilla. Ja tällöin tarinaan saa hirvittävästi tilannekohtaista soveltamista. Jos väestön liikakasvo johtaa pandemiaan kun jokin ennen marginaalinen tauti lentää lentoasemalta toiselle, on tarina hyvin erilainen kuin jos taudin alkuperä on bioaselaboratorio tai syöpärokotteeksi tarkoitetuista kokeellinen lääke. ; Klassinen zombie voi syntyä kirouksella tai taikuudella. Ja tämä tarjoaa tilaa hyvinkin klassiselle golemtarinalle. Robottejen kohdalla yhtä laajakirjoista juuri oman tarinan kannalta oleellista spesifiointia on vaikeampi tehdä.

Ja sitten on tietenkin se tematiikka. Jos katsotaan robotteja vastaan taistelua, on näissä tarinoissa hyvin helposti kysymys siitä että tulta vastaan taistellaan tulella. Käytössä on helposti teknologiaa. Teknologialla luotu yhteiskunta tuhoutuu teknologian vuoksi ja teknologiaa käytetään ratkaisemaan tätä teknologista ongelmaa. Kun taas zombietarinoissa kysymys on aina nimenomaan romahtavasta infrastruktuurista. Paikat kestävät vähän aikaa kunnes ne pettävät. Zombielaumojen pelkkä massa murtaa lukitut ovet. Ongelmia paetaan syrjäseuduille, mielellään saareen jossa on hyviä luonnollisia resursseja. Luoteja lasketaan ja kaikesta on pulaa. Zombejen keksimiseksi ei tarvita superteknologiaa jota voitaisiin käyttää deus ex machinana. Tai jonka käyttämättömyys pitäisi jotenkin erikseen perustella. ; Zombiet ovat siitä mielenkiintoinen, että ne selvästi "luonnotaan tarinoissa" paikkaavat ongelman joka on tappajarobottiuden ytimessä. Tappajaroboteissa on kysymys teknologiadystopiasta. Zombiet kuitenkin saattavat tarinan kohti eetosta ja teemoja joissa teknologiadystopia korjataan eiteknologisesti ja näin syntyy ehyempi tarina. (Joskin kerettiläinen koska siinä ei palvota tiedettä ja ennen kaikkea kaikkivoivaa soveltavaa insinööritiedettä.)

Robotti päihittää zombien ihmisyyskysymyksissä.

Kun alussa mainitsin itämaisista roboteista, tein sen siksi että se korostaa että robottikuvalle on vaihtoehto. Ja tätä kautta pitää selittää ja miettiä miksi robotteja koetaan tappajarobotteina. Mutta tässä on toinenkin puoli. Nimittäin se, että itämainen robotti, joka ei ole perustaltaan ihminen, auttaa miettimään aivan toisenlaisia teemoja kuin zombie.

Ja aivan kuten zombie on hyvä kun mietitään teknologiasuhdetta, on tietoinen robotti äärimmäisen tehokas työkalu kun mietitään ihmisyyttä ja tietoisuutta. Zombie on historialtaan ihminen. Ja vaikka "Walking dead" ottaakin usein kantaa ansiokkaasti ihmisyyteen zombieiden kautta, tämä ihmisyys on enemmän jotain joka on läsnä historiallisuuden kautta. Zombiet käsittelevät "yliluonnostaan" ihmisyyden tuhoutumista, eivät ihmisyyttä.

Älykkäät ja tietoiset robotit ovatkin itse asiassa aina tuottaneet aivan loistavan filosofisia teoksia. Sellaisia kuin "Bicentennial man" tai "Blade runner". Ja näissä keskiössä ei nimenomaan ole teknologisuus vaan tietoisuus ja ihmisyys. Ja jopa Spielbergin menevä "A.I. Artificial Intelligence" ei kykene kaikesta Spielbergiydestään huolimatta olemaan olematta jossain määrin osuvasti ja kiinnostavasti filosofinen teos.

Loppuheitto kyborgeista

Toki zombiet ovat hyvinkin lähellä teknologiaa silloin kun aiheena ovat kyborgit. Jos katsotaan "Robocop" -elokuvaa, on sen päähenkilönä oleva poliisi eräänlainen Jeesusallegoria joka herää kuolleista teknologialla ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä. Ja on hieman vaikeaa sanoa missä määrin Robocop itse on elävä kuollut. Se on kuin robotti jolle kaikesta huolimatta on annettu tietoisuus. Ja tällä tietoisuudella se näyttää käyttävän teknologiaa ongelmien ratkaisemiseen.

Pieni vertailu : Lihaa metsästämällä vai maataloudella

Lihansyöntiä koskeva keskustelu rinnastuu usein kasvissyöntiin. Kuitenkin lihansyönnin sisällä on paljonkin variaatiota. Ja näitä koulukuntaerojakin voisi olla rakentavaa miettiä. Koska minulla ei ole suuria antipatioita metsästystä eikä maataloutta kohtaan tästä ei syntyne mitään kovin hirvittävää vihapuhetta.

Käytyäni teurastus- ja lihanleikkuukurssin minulle tuli melkolailla selväksi se, että kuoleman kannalta tappamista on erilaista. On kiduttavaa ja vähemmän kiduttavaa. Halalteurastus ja metsästys ovat tappamisessa julmempia. Mutta se kun näkee miten vannesaha pistää sian kahtia kun taju on ensin viety, on näky tehokkuudessaan viiltävää. Sitä ikään kuin tiedostaa syvällisyyden Terry Pratchettin Kuolemalla. Tämä kun kutsuu lempeydeksi sitä että hän käyttää erityisen terävää viikatetta. Näkisin että tässä kohden tuotantoeläinten puolella on etuna juuri hyvä kuolema. Metsästysaseet eivät tapa tajutonta eläintä - ja metsästämällä tehty vahinko on olosuhteista johtuen väistämättä - vähemmän spesifiä.

Siksi jos kannattaa metsästämistä eettisempänä kuin maataloutta on kuoleman sijaan katsottava elämää. On keskityttävä siihen miten eläin elää. Tähän taasen on kaksi hieman erilaista näkökulmaa joita pidetään usein samana. Ne ovat kuitenkin vain osittain päällekäisiä.

Voidaan katsoa eläinten hyvinvointia. Tässä kohden on huomattava että maatilan olosuhteita kauhistellaan, mutta ei se eläinten elämä luonnossakaan mitään herkkua ole. Tämä unohtuu helposti ja tämän jälkeen tuotantoeläintilalta jääkaapista löytynyt possu on kauhistuttava ja syy päästää eläimiä luontoon. Mutta korpinnokkima kuollut villisianporsas ei herätä intoilua siitä että nämä pitäisi suojella luonnossa olevilta hirveyksiltä. En toki mene niin pitkälle että pitäisin maatalouden toimintaa täysin ongelmattomana ja supereettisenä. Sanon kuitenkin sen verran, että vaikka tuotantoeläinpuolella ei kenties mene niin kivasti, niin siellä on hyvinvointiasioita otettu lainsäädäntöön asti huomioon sen verran että ongelmista huolimatta asioita voi olla ihan OK. (Ja MTT:llä on esimerkiksi sikojen stressiä ja hyvinvointia tutkittu ja pyritty kehittämään. Olen itse ollut töissä siellä ja avustanut näissä hyvinvointitutkimuksissa.) Näin ollen voi sanoa että voi olla vaikea valita että onko luonnon vai tuotantotilan eläinten hyvinvointi paremmin. Mutta jossain määrin hyväksyn myös kriittiset äänenpainot ja voisin antaa tässä kohden varovaisen tasapelin. Eläinten hyvinvointi on monille tärkeä mutta tässä valintaa painottavat kuitenkin mieltymyskysymykset ja priorisoinnit.

Lopullinen ratkaisu onkin sitten tosiasiassa siinä että painottaako hyvää kuolemaa vai eläinten oikeuksia. Eläinten oikeudethan ovat sellaisia erikoisia ihmiseettisiä periaatteita joita laitetaan eläimiin kysymättä eläimiltä itseltään. (Eläinten hyvinvointia sentään voidaan tutkia terveystilastoilla ja katsomalla esimerkiksi miten kovaa eläimet ponnistelevat saadakseen tiettyjä hyödykkeitä ja toisaalta jos niiden annetaan valita niin mitä ne valitsevat.) Eläinten oikeuskulmassa sitten keskiöön nousee sellainen ajatus kuin että onko eläin elänyt elämänsä vapaana. Ja moni pitää tuotantoeläinlaitoksia petoksena koska niissä eläimiä ruokitaan ja ne eivät tiedä päätyvänsä lihoiksi.

Toki tämä huomio voidaan kytkeä klassiseenkin lihansyöntiin.

Itse näkisin että eläinten oikeuksia on jopa yliarvioitu, osittain eläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Asia on ongelmallinen sillä maataloustuotantopuolella on hyvin helppoa keskittyä taloudelliseen hyvinvointiin ja viitata siihen miten esimerkiksi eläinten terveys vaikuttaa tuotteeseen joten eläimiä halutaan pitää hyvänä. Tämä johtaa liian helposti perinteiseen Adam Smithin näkymättömän käden kaltaiseen ajatteluun jossa tuotannon maksimoiminen jotenkin olisi aina myös eläinten hyvinvointia. (Näen että terveyspointti on validi, mutta ei se yleispätevä sääntö ole. Lainsäädännöllä on jouduttu puuttumaan karsinoiden kokoon juuri siksi että vapaa yrittäjä helposti sulloisi eläimet liian pieneen tilaan.) Eli tuotanto menisi eläinten hyvinvoinnin yli. Tämä tarkoittaa sitä että hyvä kritiikki olisi tarpeellista, jopa välttämätöntä. Eläinten hyvinvointi taas on enemmän ideologis-poliittista. Ja kun maatalouden kritiikki on tämänlaista, käy helposti niin että idealistit ajavat eläinten oikeuksia ja maataloustuottajat maatalouden kannattavuutta. Ja eläinten hyvinvointi voi tässä ristipaineessa unohtua. Koska poliittiset muutospaineet kuitenkin syntyvät siitä ideologisesta elämöinnistä, ihan sen takia että kuluttaja joka ostaa eettiseksi kokemaansa lihaa vain siksi että se on hänestä eettistä luo standardeja ja vaikutuksia - ja itse asiassa luo näitä juuri Adam Smithin näkymättömän käden logiikalla.

Toki kykenen ymmärtämään myös eläinten oikeuksien puolustajaa. Sillä vaikka se onkin harmittomimmillaan eläinten antropomorfismia ja pahimmillaan eläimen välineellistämistä oman ideologian symboliksi niin siitä huolimatta maatalouteen kieltämättä liittyy ajatuksia eläinten pettämisestä. Muistan kyllä itsekin MTT:llä kun eräänä teuraspäivänä yksi lempeä sika (sioilla on luonne, käytöksessä variaatiota lehmiin verrattuna ihan sikana) lähti teurasautoon. Käveli käytävää perse heiluen ja kävi pyytämässä rapsutuksia sekä minulta että teurasauton kuskilta. Kyllähän sinä iltana itku tuli, pakko myöntää.

Kuinka kaikilla meillä kännykänkäyttäjillä on hajunsa kvanttielektrodynamiikasta.

Olen hieman ihmetellyt sitä, miten luonnonkansojen viisautta korostetaan. Tässä vaikuttaa olevan niin että ihmiset olisivat lähempänä luontoa ja konkreettisempia ja siksi he todella tietäisivät ja ymmärtäisivät maailmaa paremmin.

Mutta käytännössä survivalismi ei ole viisaustaito. Se ei vaadi taustamekanismien ymmärtämistä. Karkeasti ottaen jos tietää missä on lähde, se on toki elintärkeä taito. Mutta se ei auta ymmärtämään veden kiertokulkua juuri yhtään. Käytännössä tieto lähteiden sijainnista on samantyylistä tietoa mitä kaupunkilainen saisi tietäessään että "vesi tulee hanasta ja sähkö töpselistä" ; Pragmaattiselta kannalta tämä on riittävää, ja jollain hyvin triviaalilla tavalla lausunto on myös totta. Mutta se ei silti pidä takanaan tietoa siitä miten vedenjakelu toimii tai miten sähköä rakennetaan.

Joku voisi toki sanoa että pragmatismi on viisautta koska se kertoo kuinka elää tietyssä ympäristössä. Valitettavasti tätä samaa argumenttia ei usein nähdä silloin kun katsotaan vaikka erilaisia muoti- ja ruokablogeja. Nekin ovat yllättävän käytännöllisiä. Ne vastaavat modernin maailman elämässä tärkeisiin kysymyksiin. Ne ovat usein mainontaa jossa jotain tiettylä liikettä, tuotemerkkiä tai tuotetta kehutaan oman kokemuksen perusteella. Mutta se on samantapaista tietoa mitä "luonnonkansalainen" tekee kertoessaan miten tietty lähde on parempi kuin toinen.

Istukkaa äidin sylissä

Kirjoitin hieman aikaisemmin "elävistä nukeista". Se liittyi pieneen yritykseeni vilkuilla että mitä kaikkea erikoista tarjotaan leluiksi. Tosiasiassa lelut aiheena pitivät kuitenkin sisällään sen verran ... sanotaanko häiritsevää ... aineistoa että en yksinkertaisesti kyennyt pysymään alkuperäisessä aiheessani. Vaan oli ikään kuin pakko pilkkoa aihetta pienempiin palasiin. (Mielestäni valmiista jutusta tuli mielestäni ihan hyvä ja toivon että muutkin pitävät sitä kiinnostavana.)

Suuren määrän aineistoa päätin vain hylätä, joko redundanttina tai sitten sen vuoksi että se oli sen verran häiriintynyttä että se vaivaannuttaa jopa esimerkiksi minut. Mutta koska tämä aineisto on hieman kuten auto-onnettomuus, sitä ei kuitenkaan tavallaan voi olla katsomatta. (Tai kuten Nalle Puh sanoi eräässä vähintään kohtuullisen mielenvikaisessa sarjakuvassa ; "What was the hardest thing about seeing that child get hit by the car?" ... "My dick.")

Seuraavaksi kuvaamani ilmiö voisi vaatia Tom Cruise -sitaatteja. Sillä hän liittyy seuraavaksi käsittelemääni alakulttuuriin oleellisesti. Hänhän sai aikanaan melko runsaasti negatiivista julkisuutta sen vuoksi että hän valmistautui syömään vaimonsa synnytyksen jälkeen istukan. Mutta ei tästä sen enempää. Oleellista on, että istukka on monessa eri alakulttuurissa arvostettu. (Siis ihmisravintona). Sitä voidaan jopa suositella. Ja seurapiirien lisäksi asia on muodikas myös siinä tahossa jonka voisi luulla välttelevän sitä mitä rikkaisto tekee. Nimittäin luonnollisuudesta ihastuneet "luomumammat" ajavat mielellään istukan syömistä. Mamanatural oikein luettelee syitä miksi näin tulisikin tehdä.

Ja tosiasiassa minä en ole niin järkyttynyt. Koulutukseni on maatalousalalta, ja olen siis mm. kiskonut vasikkaa ja possua maailmaan. Luonnossa eläimet voivat myös vain syödä oman istukkansa. Ja miksipä ei. Sillä yllättävän moni eläin jota pidetään kasvissyöjänä on kasvissyöjä omituisella tavalla jossa "olen kasvissyöjä, paitsi silloin kuin ahmin lihaa". (Toisin kuin monet kasvissyöjät jotka ovat biologisesti sekasyöjiä mutta eivät syö lihaa koskaan, edes salaa. Koska se on heistä luonnollista. Kuten varmasti onkin, en ole vielä ainakaan itse keksinyt mitään tapaa harjoittaa yliluonnollista tai paranormaalia elämäntapaa.) Mutta istukan käyttötavat eivät jääkään tähän. Ihmismieli on tälläisissä hyvin kekseliäs

Järkytykseni kohde onkin nalle. Placenta Teddy Bear on valmistettu siten, että istukka kuivataan ja käsitellään ja sitten siitä leikataan ja muotoillaan nalle. Itse asiassa itse prosessointi ja toteutustapa ovat jossain määrin fantastinen asia. Jos mietitään sitä miten paljon tietotaitoa vaaditaan jotta istukasta saadaan validia käsityöainesta. Ja jos mietitään sitä ajatusprosessia jossa mietitään miten istukan varsin vähäinen pinta-ala saadaan leikattua ja muotoiltua, jotta siitä saadaan oikeasti nalle, niin minun mieleni hyytyisi tämän haasteen edessä. Mutta tarkka ja älykäs 3D -ajattelu sekä kemiallinen nerokkuus on tuonut meille eteemme lelun joka on taatusti henkilökohtainen, itse tehty ja kaiken puolin innovatiivinen. Ja ei, tämä ei ole vitsi. Arvostan sitä prosessointimäärää ja työtä jota tämänlainen haaste vaatii.

Toki jos joku erikseen kysyy, että "But is this not quite so cuddly creation cute or cringe-worthy?", niin saatan kyllä kyseenalaistaa projektin relevanssin ja hienouden. Mutta paha tässä on tietysti valittaa muille tekemisten prioriteeteista kun itse harjoittelee taitoa joka keskittyy kaksintaistelun käymiseen aikana jolloin kaksintaistelut ovat (a) laittomia (b) moraalittomia ja eiarvostettuja sekä ennen kaikkea (c) äärimmäisen harvinaisia. En siis vain harjoita shokkisensaatiota ja kauhistelua. Kyllä minun avomielisyyteni tämänlaisiin elämäntaparatkaisuihin taipuu. Kyllähän vanhemmat muutoinkin kouluttavat lapsensa oman maailmankuvansa omituisuuksiin. Ja tässä ei sentään vahingoiteta kenenkään ruumista, toisin kuin vaikka ympärileikkauksissa.

Sillä se mikä minua rupesi karmimaan, on ajatus siitä että miltä tuntuisi jos omana olisi tuollainen inhimillisten käsityötaitojen ihme. Ennen kaikkea se, että vaikka istukkanallesta on ohjeita ja kaavakuvia ladattavissa internetistä, niin ohjeista puuttuu yksi asia. Silmät. Nallelle ei ole laitettu silmiä. Ja jotenkin, jotenkin, se nalle kuitenkin tuntuu ... tuijottavan. Hyvää yötä, lapset. Tuudittakoot nettimeemi teidät uneen. Isona äiti sitten kertoo mistä on tehty se lelu mitä nyt suussanne imeskelette.

Pieni huomautus ; Miksi oikeistokristilliset eivät ole huolissaan ympäristöstä?

Jos katsotaan kristittyjen perusteosta, "Raamattua", sieltä löytyy vahva ympäristöteemainen sävy. Ihminen luotiin viljelemään ja varjelemaan. Siitä huolimatta "enviromentalism" on kirosana esimerkiksi ystävälleni "Dougille", joka on oikeistokristillinen tea -partylainen. Ilmastonmuutoksen vastustamiseen on kenties monia syitä, mutta on selvää että ideologialla on paljonkin tekemistä sen kanssa ; Uskonnollisuus ja ilmastonmuutosdenialismi korreloivat, kulkevat yhdessä.

Ensivilkaisulla tämä on hyvin omituista. Sillä jos uskoo että maa on annettu meille lahjaksi Jumalalta, voisi luulla että ympäristöä saastuttavat olisivat Jeesuksen toisen tulemisen aikana hieman kuin tuhmia tehneet lapset jotka vänkyttävät vanhemmilleen siitä miten tuhmia ollaan oltu. Että vaikka vanhemmat ovat järjestäneet kodin jossa voi nukkua ja syödä niin silti kun iltapäivällä tullaan kotiin niin pihalla on pelattu palloa ja rikottu ikkunat, keksit on syöty ja joku on oksentanut matolle. (En tiedä mitä teidän lapsuudessanne tehtiin mutta minun lapsuuteni oli suunnilleen tuota.)

Mutta syynä ei olekaan se, että "Doug" tai muut vihaisivat ympäristöä. On turhaa kuvitella että tavoitteena olisi halu saastuttaa. Ilmastonmuutoksen vastustajalle ilmastonmuutoksen epätodellisuus on convenient truth. Se oikeuttaa harrastamaan tietyntyyppistä talouspolitiikkaa ilman että siitä tulee syntinen olo. Sillä jos ilmastonmuutos olisi totta, niin tuo analogiani tuhmasta lapsesta olisi relevantti. "Doug" tai muut vastaavat eivät vihaa luontoa. He vain luottavat että ihminen ei voi tehdä luonnolle juuri mitään. "Enviromentalism" onkin tällöin heidän silmissään ylpeyden syntiä. Että ihminen uskoo hallitsevansa elämää, maailmaa ja luontoa. Vaikka vain Jumala pystyy.

Toisaalta tulkintoja painottaa sekin, että ilmastonmuutokseen liittyvät katastrofikuvaelmat ovat uskovaiselle helposti todiste lähinnä pian koittavasta maailmanlopusta. Ja tämä on heille mukava asia. Ja tällöin mekanismi ei ole tärkeä. Ilmastonmuutos voi olla jopa todellinen mutta perimmiltään sen takana ei ole ihmnen vaan Jumalan suunnitelma. "Raamatun" lopun ajan kuvaelmia ei ikään kuin pidä-saa väärinymmärtää. Pitäisi herätä siihen että Jeesus on tulossa eikä siihen että miten muuttaa talouspolitiikkaa. Ilmastonmuutos on siis tässä kulmassa väärinymmärrys. Kun maailmanlopun merkit ovat ilmassa, ne selitetään virheellisillä naturalistisilla oletuksilla.

Tämän vuoksi ilmastonmuutoskriitikoita ei usein voi saada muuttamaan mieltään. Graafit ovat käteviä jos ne todistavat ilmastonmuutoksen epätodeksi tai väliaikaiseksi. Mutta jos merkit ovatkin ilmassa, ne kertovat vain siitä maailmanlopusta jota odotetaan muutenkin. Kun "enviromentalism" nähdään pelkästään vasemmistolais-kommunistisena maailmankuvana jota oikeutetaan virheellisellä tieteellä - joka ei ymmärrä ottaa huomioon "Raamatun" profetioita kaavoissaan - on tietysti hyvin vaikeaa saada näitä ihmisiä vakuuttuneiksi.

Kikkelis kokkelis

Viime päivien ns. human intrest -uutisoinneissa on käsitelty epileptistä Töpseli -villisianporsasta. Aiheesta kirjoitettiin jopa "Metro" -lehdessä. Kolumnisti nosti esiin trivialiteetin ja relevanssin ; "”Miksi pitää villisikaa hyysätä? Kannattaisikohan median seurata oikeasti tärkeitä asioita?” miettii nyt varmasti joku. On itsestäänselvää, että esimerkiksi kasvavaa työttömyyttä ja mielenterveyshoidon sakkaamista kotimaassa tai kriisejä Syyriassa, Ukrainassa ja Keski-Afrikassa ei pidä päästää unholaan. Välillä on kuitenkin hyvä kirjoittaa ja lukea Töpseli-tapauksen kaltaisia onnellisia uutisiakin." Asiaa rinnastettiin myös orwellimaisesti nimettyihin ja sosiaalipornoisiin "Tosi TV" -ohjelmiin "Ei varmasti arvannut piskuinen villisika, että tie vie pian kissan häkissä kohti pääkaupunkia ja kuuluisuutta. Levikkieläimeksi joukkoviestimiin Yleä ja Helsingin Sanomia myöten, päätähdeksi kesäkolumniin. Jos Töpseli olisi ihminen, satelisi sille pyyntöjä tosi-tv-ohjelmiin. Harmi, että Julkkis-BB tuli jo viime vuonna - Töpseli olisi ollut yksi tunnetuimmista siellä. Sikailua ja kärsää matossa on tosin nähty muutenkin kyseisessä ohjelmaformaatissa vuosien varrella."

Uutisoinnissahan on esitetty sen tyylisiä tunnettuja iskulauseita kuin "Miestä pureva koira ei ole uutinen - koiraa pureva mies on". Siinä uutisarvo syntyy poikkeuksellisuudesta. Toisaalta uutisissa olisi hyvä painottaa myös relevanssia. Asian pitäisi vaikuttaa moniin ihmisiin ja olla tätä kautta suuria. Ja sitten kun yllättävä ja merkittävä kohtaavat, syntyy merkittävää ja vakavaa journalismia. Pienempimuotoiset asiat, kuten julkkisten toilailuja raportoivat uutiset, tarjoavat siten omituisia arjesta vieraita toimintatapoja, jonkinlaisia yllättäviä shokkisensaatioita. Ja jotkut uutisoidut asiat vain ovat pieniä ja tavanomaisia.

Usein ajatellaan että keltainen lehdistö tekee huonoa materiaalia kikkelis-kokkelis-vaan -hengessä. Mutta tätä sitten kuitenkin ostetaan, viihteen vuoksi. Olisi siis vakavia uutisia joista kansalaiset ovat kiinnostuneita ja sitten olisi pinnallista roskaa joka kiinnostaisi ihmisiä. (Kaikissa meissä on tietysti molempia puolia. Mutta jotenkin korostamme omaa kansalaisuuttamme ja muiden ihmisyyttä.)

Jos historioitsija kirjoittaakin menneiden päivien uutisia?

Itselläni tässä tuli mieleen hieman erikoinen rinnastus. Nimittäin siihen miten journalismi jossain määrin seuraa vanhanaikaista museotoimintaa. (Joku toki sanookin että mikään ei ole niin vanha kuin eilinen lehti. Mutta kun C14 analyysin tekee niin löytyy niitä kyllä paljon vanhempiakin asioita. Huijausta siinä mielessä tämä sanonta.) Niissä haettiin jonkinlaista spektaakkelimaisuutta. Muumio jossa on kulta-aarre on merkittävä. Ja jonkun kattilaan mätääntynyt antiikkinen puuro ei.

Ja siksi näyttelyihinkin piti saada esiin jotain tämänlaista näyttävää ja hienoa. Renessanssiajalla kuriositeettikabinetit kuvasivat luonnon outouksia. Nämä kiehtoivat mieltä. (Ja jossain määrin tätä odotetaan nykyäänkin kun käydään museonäyttelyissä. Museoväki ei ole asiasta aivan näin yksinkertaista mieltä.) Maailmankuva heijastui toki siihenkin että siihen aikaan erilaisia luonnonoikkuja näytettiin rahaa vastaan sirkuksessa. Tätä pidettiin jokseenkin tieteeseenvivahtavalta toiminnalta. Jos tätä pitää ajatella positiivisesti, voi asiaa lähestyä siten että tässä outoutta korostavassa lähestymisessä oli ikään kuin luontevaa ajatella että luonnosta ymmärretään paremmin jos tajutaan että maailma ei ole keskiarvo. Kulttuuri on sen hienoimmat saavutukset ja ihmisyys pitää sisällään kaikki poikkeavatkin asiat. Nykyään, kun ihmiset ovat fiksoituneet keskiarvoihin ja normaaliin, "variaation oleellisuudesta ja poikkeuksien luonnollisuudesta" olisi hyvä saada muistutusta. Eli oikein hyvällä mielikuvituksella ja hyvin venytetysti avoimella mielellä vanhassa mallissa oli jotain positiivistakin.

Kuitenkin modernina aikana museotoiminnassa ajatellaan aivan eri tavalla. Tästä löytyy hyvä esimerkki. Rasputinin kikkeli. Pietarissa on todellakin museo joka pitää esillä näytettä menneiltä ajoilta. Ja sen todella esitetään olevan Grigori Rasputinin penis. Näytekappaleessa hieman häiritsevää on se, että esillä on todellakin vain tämä mainittu ruumiinjäsen, eikä muuta ruumista. Erikoisinta on se, että museo on oikein spesialisoitunut eroottissävytteiseen aineistoon. Tämä on nähdäkseni hyvin lähellä vanhan ajan

"Kalmistopiirissä" Rasputinin penistä käsiteltiin (pun intended) museoinnin ja historiantutkimuksen etiikan kautta. Se nostaa esille kaksi teemaa.
1: Provenienssia ja aitoutta koskeva teema. Tässä korostuu se, että Rasputin on sen verran legendaarinen ja myyttinen hahmo, että ihmsillä on ollut intressejä erilaiseen huijaamiseen. Rasputinin penikseksi on väitetty esimerkiksi kappaleita jotka on tutkimuksissa suoraan todettu merimakkaroiksi. Se, että kerrotaan tarinaa siitä miten ruumiinavauksessa kyseinen elin on irroitettu, on korkeintaan tarina siitä miten se voisi olla kyseinen penis. Esimerkiksi museo rikkookin tässä hyvän tutkimuksen periaatteita koska se ei ole varmentanut näytteensä alkuperää. Edes sitä että se olisi ihmisestä, saati Rasputinista. Ilman tätä ei ole mitään takeita että kappale on edes aito. (Keltaisessa lehdistössä valehtelulla tehtyjä kohuja on tietysti ollut ties kuinka paljon.)
2: Toinen teema käsittelee sitten näytteellepanoa. Ja tämä on hyvin haastavaa, koska kun käsitellään ihmisten jäännöksiä, hyvän museoinnin periaatteena tulee olla jonkinlainen kunnioittava käsittely. Tämän vuoksi muumioiotakin usein peitellään silloin kun ne ovat näyttelyssä. (Tieteellisesti penis ei ole yhtä arvokas kuin Rasputinin hammas, koska hampaista saa paremmin DNA:ta. Kuitenkin tutkimusnäytteenä penis voisi olla jossain määrin merkityksellinen.) On tietysti vaikeaa nähdä mikä on asiallista. Esimerkiksi "Suomen Kansallismuseossa" on esillä vanhoja kalloja. Niiden näkeminen rinnakkain lasikaapissa voi tuntua epäkunnioittavalta monistakin.
+: Museoalalla onkin monia sellaisia piirteitä jotka tuovat mieleen erään imaamin tuottaman tutkielman joka käsittelee sitä miten hyvä muslimi toimii jos häntä rupeaa hirveästi pierettämään kesken rukousresitoinnin moskeijassa. Etiikka sisältää usein tämänlaisia vaikeita (ja ulkopuolisia huvittavia) asioita. Siksi lainaankin suoraan sitaatin "kalmistopiiristä". "Museologian professori Sigurjón Baldur Hafsteinsson (2014) on pohtinut fallologisen museon eettisiä, moraalisia, sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Hänen mukaansa peniksiä esittelevän museon voi toisaalta nähdä länsimaisen kulttuurin ja luonnontieteiden pilkkaamisena, mutta toisaalta on otettava huomioon sen merkitys vaihtoehtoisena tiedon tuottajana ja aran aiheen representanttina. Kysymys sukuelinten näytteille asettamisesta ei siis välttämättä ole niin yksinkertainen kuin miltä se vaikuttaa."

Otin tämän esimerkin sen vuoksi, että Rasputinin peniksen tapaiset "oudot spektaakkelit" ja "shokkisensaatiot" toimivat suunnilleen samalla logiikalla kuin keltainen lehdistö. Modernissa museoinnissa kunnioitetaan kuitenkin kulttuuria ja sen ajan elämää hyvin edustavia näytteitä. Ja tässä mielessä uutisoinnissakin on syytä miettiä sitä että onko mahtipontisuus todellakin se millä on syytä mennä eteenpäin.

Menneisyyden paljastamisesta nykyajan paljastamiseen.

Ja tässä kohden on hyvin vaikeaa sanoa on "Töpseli" jotain jota töllistellään sillä että villisika on ihmeellinen asia. Silloin epilepsiaporsas on helppoa nähdä jonkinlaisena shokkisensaationmetsästyksenä. Ja tällöin villisianporsas on jonkinlainen "Rasputinin penis". Itse kuitenkin uskon että villisika on enemmänkin arkinen asia. Ja tässä mielessä journalismi joka kuvaa tätä sikaa ja etenkin raportoi sen löytymiseen liittyviä asioita tekeekin ns. hyvää ajankuvaa. Ja uskallan väittää että jossain määrin se että journalistit keskittyisivät hyvän ajankuvan esittelyyn sen sijaan että uutisoisivat suurista ja mahtipontisista liikkeistä olisi nähtävissä varsin hyvänä journalismina. ; On kuitenkin äärimmäisen helppoa ajatella että lehdistössä olisi vain suuria ja relevantteja uutisia tai turhakeuutisia. Kuitenkin näiden välissä on tilaa.

hypostasioijat

Syksy Räsänen kirjoitti "Helsingin Sanomiin" siitä miten "Todellisuus on outo". Hän edustaa tieteen edistymisestä kulmaa joka eroaa monien ns. skientistien vastaavasta. Hän toki näkee tieteen jonkinlaisena arkijärjen jatkeena. Mutta korostaa tieteen tulosten epäintuitiivisuutta. "Päättely, jossa jokainen askel on arkijärjellä ymmärrettävissä, on vienyt meidät sen tosiseikan äärelle, että todellisuus on perusteiltaan arkiajattelulle vieras. Fysiikan suurimpien saavutusten, kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian, mukaan arkiset käsityksemme jopa sellaisista perustavanlaatuisista asioista kuin ajasta, avaruudesta ja olemisesta ovat pohjimmiltaan virheellisiä." Tämä tietysti korostaa ihmisen nöyryyttä. Ihmisen käsityskyky on pienempi kuin hän itsekään uskoo.

Itse sanoisin asian niin, että ihminen ei ole järjen huippu vaan idiootti. Räsänen sanoo asian hieman koristeellisemmin "Maailmankaikkeutta ei ole rakennettu meidän säännöillämme, me olemme sattumalta syntyneet epäinhimilliseen todellisuuteen. Tämä on vapauttava totuus, jonka edessä sopii olla nöyrä. Olemassaolollamme ei ole kosmista tarkoitusta, teoillamme on vain se merkitys, minkä niille annamme, ja olemme vastuussa niistä vain toisillemme." Tämä teksti on ilmeisesti ärsyttänyt hyvin monia uskovaisia. Otan tästä nyt vain yhden karkean esimerkin alle;

Kommentti on hyvin klassista kristillistä eksistentialistissävyistä ajattelua. Eikä se ole saanut kovin suurta tukea. Lausunto onkin enemmänkin statement kuin argumentaatiota. ; Siinä henkenä on että ilman kosmista tarkoitusta ei ole mitään tarkoitusta. Ja tämä argumentaatio ei ole kovin laadukasta. Itse asiassa se on yleisyydestään huolimatta yllättävän asenteellista ja huonoa. (Eikä Syksy Räsänenkään aseta nihilismiä kosmisen merkityksen automaattiseksi seuraukseksi. Hänellä on humanistinen ihmislähtöinen merkitys.) Ja eettisesti ikävin asia siinä on se, että se vaatii ihmisen merkityksen itseisarvon hylkäämisen. Usein korostetaan että teismissä ihmisillä on absoluuttinen itseisarvo, mutta tosiasiassa jos Jumalan puute tuhoaa itseisarvon, on selvää että ihmisen arvo on alisteinen jollekin muulle, joten se on perimmiltäänn by definition välinearvoa. Ja onkin hyvin ihmeellistä olettaa että merkitys voi syntyä vasta jos Jumala sen antaa.
1: Se, että kysytään "kuka sen moraalin säätää" ei ole muuta kuin moraalin premissointia jossa väitetään että moraali on mahdollista vain auktoriteettiin vetoamisen kautta. Että ilman tätä kysymystä ja siihen vastauksen saamista ei ole moraalia. Ja jos tämän jälkeen väittää että johtopäätöksenä on että moraali voi tulla vain Jumalalta ollaan syvissä kehäpäätelmällisissä vesissä.

En kuitenkaan tartu tähän tämän enempää tällä kertaa. Sillä olen mielestäni käsitellyt tämän "Jumalan puute johtaa nihilismiin" -väitteen riittävän hyvin. Sen sijaan tartun Syksy Räsäsen tekstistä asiaan jota on itse asiassa hyvi vaikeaa demonstroida juuri minkään muun kautta.

Nimittäin usein ihmiset elävät maailmassa jossa "käsitettävä" ja "ymmärrettävä" ovat "samoja asioita". Tällöin "epätodennäköinen", "yllättävä" ja "outo" viittaavat hyvin samanlaisiin käsitteisiin. Eli jos jokin rikkoo arkijärkeä se on myös ihmeenomaista ja tieteelle vaikeaa. Syksy Räsänen kuitenkin demonstroi että tiede, joka selvittää mitkä asiat ovat todennäköisiä, on toistuvasti epäintuitiivinen. Eli yllättävä (counterintuitive/surprising) ja todennäköinen (impropability) eivät oikeastaan ole sama asia.
1: Kvanttifysiikka tunnetusti sopii heikosti ihmisten arkijärkeen. Se mikä on tieteen mukaan todennäköistä on silti arkikokemusmaailmassa yllättävää. Toisaalta kääntäen salaliittoteoreetikoista UFOjen ystäviin ja pseudotieteilijöihin sopii ylipäätään se, että heistä ilmiselvää ja arkijärjenmukaista on jokin joka on tieteen mukaan hyvinkin epätodennäköistä.

Kemppinen demonstroi asiaa mielestäni hauskasti tuoreessa blogauksessaan kun hän käsitteli hypostasian käsitettä.

"Ajatus oli kohdata erämaa erämaan ehdoilla, mutta ilman hypostasiointia. Pyydän anteeksi tuota teologian ja filosofian termiä. Se tarkoittaa, että pidetään olemassa olevana jotain sellaista, joka on vain ajatuksissa. Meidänkin aikamme hypostasioitu kohde on ”Luonto”. Mennään luontoon. Ihaillaan luontoa. Kirjoitetaan luonto isolla alkukirjaimella, koska se on joknkun nimi. Luonto kostaa. Luonto palkitsee. Luonto lääkitsee. Takaisin luontoon. Ei ”luontoa” ole olemassa. Tuo sana tarkoittaa sitä vähää, minkä käsitämme ympäristöstämme, ja romantiikan aikakaudella sille on kehittynyt sivumerkitys eli ilmiöt, jotka eivät ole ihan selvästi ihmisen tekoa. Järvi on luontoa, säännöstelyallas ei. Tuo ajatusvirhe aiheuttaa jatkuvasti hirvittäviä onnettomuuksia esimerkiksi asussa ”kansan tahto” tai ”historiallinen välttämättömyys” tai ”luonnonlaki”."

Kemppisen käsitettä mukaillen voidaankin sanoa että hyvin vahvasti intuitioidensa varassa elävä saattaa elää koko elämänsä hypostasiamaailmassa. Utopia, mielikuvat ja toivekuvitelmat sävyttävät maailman. Tässä maailmassa on hyvinkin helppoa vajota ajatukseen jossa omat ennakkokäsitykset voittavat tieteen totuudessa ja varmuudessa. Tässä maailmassa Jumalan olemassaolo muuttuu hyvin helposti joksikin asiaksi jonka on oltava tosi koska se on toivottavaa. Tämän seurauksena syntyy helposti antitieteellistä ajattelua jossa maailmankuvaa ei korjata tieteen tulosten mukana. Ja jossa tietoa saatetaan rakastaa, mutta ehdoin. Sillä kaivataan enemmänkin varmuutta.

Eli kaiken kaikkiaan arkijärkensä varassa hyppivien päätelmissä syntyy helposti nimenomaan aluksi lainaamaani Syksy Räsäsen moittimista. Sellaista, jossa henkenä on se, että helposti vedotaan tieteen puutteellisuuteen, koska Jumala ylittää tieteen. Samanaikaisesti omalta maailmankuvalta ei sitten kuitenkaan odoteta nöyryyttä vaan siltä haetaan nimenomaan hybristä, sitä että syntyy varmuuden tunne. Että yksilö saa kokemusmaailmaansa ajatuksen ikuisuudesta ja erehtymättömyydestä, että heillä on Totuus Absoluuttinen.
1: Suhtaudun asiaan huvittuneisuudella. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen, ja nauran liian pömpööseille kysymyksille ja hybristä odottaville vaatimuksille. ; Suoraan sanoen tiedon puoliintumisaika kertoo asian varmistelusta, ja jos jokin perinne ei muuta faktojaan ripeästi, se on todennäköisesti ideologiaa. Jos rakastat tietoa, sinun on päinvastoin vihattava hybristä, jopa halveksittava sitä halaavia hupsuja olentoja joiden toiveet vääristävät havainnot ja saa heidät halaamaan epätotuutta vain koska intuitio ja lapset ovat luotettavimpia. Intuition kohdalla helpot asiat on jo toistuvasti keksitty ja ne ovat todennäköisesti jo koetellusti hedelmättömiä.

Jostain syystä se, että tiede on epäintuitiivinen eikä tarjoa lopullista varmuutta nähdään siten että tiede on epäonnistunut. Että se ei tarjoa ihmiselle merkitystä tai mitään muutakaan. Mutta sitten toisaalta jos joku selittää että todellisuus on mysteeri jossa pitää katsoa syvemmin ja syvemmin että saa vihjeitä jostain ikuisesta Platonin ideamaailmaan verrattavasta asiasta, se nähdään syvällisenä ja henkisenä. Kuitenkin "luonnonlaki" on myös nähtävinä ajatuksena tämänlaisesta Platonisesta ideasta.
1: Ajatuksen summan voi tiivistää hyvin avaruusolentoihin uskovien perusteluista. Kun he näkevät jotain mitä he eivät ymmärrä, he kutsuvat sitä UFO:ksi ja seuraavaksi he olettavat että sen täytyy viitata vahvasti avaruusolentoihin. Eli joksikin joka tunnettaisiin. Eli se, että ei tiedetä varmistaa että todellakin tiedetään. Teismin kohdalla vastaavaa roolia ajaa ns. aukkojen Jumala -argumenttivirhe. UFO:n ja Jumalan kohdalla yhteistä on se että "outo", "yllättävä" tai "mysteerinen" "ymmärretään" intuitiolla ja näin syntyy ristiriita. Siitä että ei tiedetä päätellään että tiedetään. Logiikkaa tästä on tietysti turhaa hakea ; Kontradiktio ei yksinkertaisesti ole argumentteja arvostavien tie.

Syynä on todennäköisesti juuri se, että tässä ollaan konservatiiviselle ajattelulle tyypillisellä "think less" -asenteella liikenteessä. Asioita ei mietitä vaan uskotaan intuitioihin, joten konsistenttiutta ei ikään kuin viitsitä tarkistaa kun asiat tuntuvat omaan mieleen järkeviltä ("make sense"). Kuitenkin perusnäkemys on sidottavissa hieman eri tavalla kuin voitaisiin ajatella. Itse kritisoisin Räsäsen ajatusta siten, että hän korostaa "Kosmoksen tarkoitusta" kun se mihin hän tosiasiassa viittaa on se, että kosmoksen lait eivät sovi kovin hyvin yhteen arkijärjen kanssa. Tässä kohden Syksy Räsänen sitoutuukin lähinnä sellaiseen teologiaan joka on Alvin Plantingalle tyypillistä ; Hänen mukaansa luonnontieteet ovat mahdollisia koska Jumala on antanut meille luotettavat aistit ja järjen joka sopii hyvin kosmoksen ymmärtämiseen. En itsekään toki luota Plantingan päättelyyn oikeastaan yhtään. Mutta Räsänen tekee sen virheen minkä moni muukin tekee. Eli pitää tätä warrantinkaltaisuutta kriteeriattribuuttina "kosmoksen tarkoitukselle". Tämänlainen ajattelu on samaa kuin jos sekoittaisi epistemologian ja ontologian täysin yhdeksi ja samaksi. Niissä kuitenkin on eroa. Kenties meillä on kosminen tarkoitus. Mutta kosmos ei selvästi sovi yhteen ymmärryksemme kanssa joten meille ei selvästi ole annettu järkeä joka sopisi hyvin maailman tieteelliseen selittämiseen. Jumala ei siis ole antanut meille luontaista tieteellistä ajattelua.
1: Toki Quinelaisena pidän tätä jaottelua epistemologian ja ontologian välillä harmaasävyisenä, en kannata tiukan dikotomista analyyttiseen ja synteettiseen jakamista mutta se on silti olemassa juuri harmaansävyisenä. "Vaalea ja tumma ovat jossain määrin arvioitavissa". Joten vaikka ne eivät tiukassa mielessä ole eri asioita, niin eivät ne tiukassa mielessä ole sama asiakaan.