Tapettavat homot

"Helsingin Sanomissa" uutisoitiin erikoisesta tilanteesta. "Kalifornian osavaltiossa Yhdysvalloissa on käynnissä merkillinen oikeudellinen väittely, joka liittyy homojen ja lesbojen tappamista vaativaan kansanäänestyshankkeeseen. Oikeusoppineiden mukaan näyttää siltä, ettei osavaltion oikeusministerillä ole valtuuksia pysäyttää selvästi perustuslain vastaista hanketta alkuunsa." Homojen tappamista voisi pitää hyvinkin ei-kristillisenä. Kuitenkin kun USA:ssa on kuolemanrangaistus, on periaatteessa mahdollista keskustella siitä millä teoilla ja asenteilla ihminen on tämän kuolemanrangaistuksen alla.

Olipa tästä mitä mieltä tahansa niin asenne ei ole kovin kaukana siitä miten moni erittäin voimakkaasti itsensä kristityksi identifioivat ovat mieltä Suomessakin. Mieleen tulee ainakin seurakuntavaalikohu parin vuoden takaa. "Jyväskylässä poistettiin Seurakuntaväen ehdokaslistalta kirkkovaltuustoon pyrkivän Eero Talvion vastaukset, joiden mukaan "homot on hävitettävä kansasta". Jyväskylän seurakunta pyysi poistamaan kommentit.
– 3 Moos 18:12 ja 18:22, 3 Moos 20:13 jne. Homot on hävitettävä kansasta. Room 1:26-31. Ansaitsevat kuoleman, perusteli Talvio kantaansa kysymykseen rekisteröityjen parisuhteiden kirkollisesta siunaamisesta.
– Yksi toinen tilanne on ollut, missä ehdokas ja seurakunta kävivät keskustelua ja vastauksen perusteluista pieni osa poistettiin ennen vaalikoneen avaamista. Siinä oli käytetty varsin voimakasta kieltä, kertoo Kirkkohallituksen verkkoviestintäpäällikkö Sami Kallioinen."

Kristitty Sami Liedes edustaa tähän erikoista kantaa. Hän esitti tämän USA:n kohun yhteyteen, että "Minä en ymmärrä, miksi lakialoitteet pitäisi pystyä pysäyttämään tai puolueet kieltämään, oli sitten millainen natsipuolue tahansa. Esimerkiksi kohu Hollannin pedofiilipuolueesta oli minusta samanlainen. Luulisi, että nimenomaan lainsäädäntöteitse pitäisi saada ajaa mitä tahansa; oikea tapa torpata huono aloite on hylätä se, ei kieltää sen esittämistä." Hän edustaa jotakuinkin kantaa jota karkeasti jollain vähän lievemmällä aiheella kannatan. Asioita on käsiteltävä. Pedofiilejen lakialoitteet ovat lakialoitteita. Keskustelu on hyvä asia. Sitten asia voidaan lakaista kielletyksi. Ehdottaminen ei ole lailliseksi tekemistä. Se on vasta yritys tehdä lailliseksi.

Toisaalta voidaan ajatella että joitain asioita pitäisi torjua suoraan. YK:n ihmisoikeuskysymykset kuuluvat lähtökohtaisesti sivistysmaihin, joten suoraan niiden vastaisia lakeja pitäisi ehdottaa syvällä varovaisuudella. Ellei ole jotain aivan erityistä perustetta miksi laki pitäisi saada läpi tämänlaiset voisi kieltää automaattisesti. Kysymys tässä on esimerkiksi harmiperiaatteesta. ; Pedofiilit yrittävät oikeuttaa asiaansa selittämällä että siitä ei ole haittaa lapsille. He joutuvat debatoimaan tästä lujasti, sillä näkemys on loogiikan kannalta mahdollinen mutta tietojen perusteella äärimmäisen epäuskottava ja epätodennäköinen. Nähdäkseni murhaaminen on kuitenkin itsessään suoraan haitta, joten sen kanssa ei voi edes yrittää kikkailla.

Kuitenkin jos kysymys on ihmisten murhaamisesta, on pakko viitata johonkin muuhun kuin siihen että "tämänlaiset tuskin menevät läpi". Godwinin laki pakottaa tämänlaisissa tilanteissa muistuttamaan siitä että Hitlerin juutalaisvastaisuudella oli takanaan hyvinkin ns. "kansan tuki". Samoin Ruandan kansanmurhassa media lietsoi "torakoita vastaan" käytävää sotaa populistisesti. Demokratia ei ole yksinkertaisesti sitä mitä ajattelemme sen olevan.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä miksi kristittyjen parista löytyy tämänlaisia lausuntoja. Etenkin kun Liedes on muiden ohella ollut sitä mieltä että Suomen arvokeskustelun nykytila on hunningolla. Että ilmapiiri on niin kireä että kristittyjä sorsitaan ja lähes vainotaan. En voi olla näkemättä jonkinlaista kontrastia näiden ajatusten välille. Kristityillä onkin usein voimakas marttyyri-identiteetti ja heille on tärkeää olla vainottuja. Siksi on jokseenkin hämmentävää miten haasteellista heidän asenteistaan on saada mitään koherenttia kuvaa. Että mikä on sananvapauden ja demokratian vastustamista ja mikä on vainoa. Miksi ateistit ovat militantteja laittamalla busseihin mainoksia mutta tämänlaisia aloitteita ei pidä sensuroida vaan ne pitää esittää ja pistää demokratiakiertoon ja torpata.

Hulluja on tietenkin jokaiseen ideologiaan. Mutta selvästi ateistejen parista tulee nykyään hyvin harvoin tämänlaisia ideoita. Vaikka heitä kutsutaan militanteiksi, ei ole helppoa löytää sellaisia ehdotuksia joissa kristittyjen massamurhaamista tai muuta vainoa ehdoteltaisiin. Enemmän se on sellaista pikkumaista "emme halu laulaa suvivirttä" -henkistä puuhastelua. Kristityiltä tulee tämänlaisia lakialoitteita ja ehdotuksia julkisuuteen asti. Ja jopa useita kertoja.

Minä ihmettelen vain että kummat ovat kovemman ja vakavamman uhan alla. Kristityt vai ateistit.

Ihmistaifuuni (eli yllättävän paljon kaikkea tarpeellista jota ihmisten tulisi tietää etiikasta)

Olen katsellut "Trigun" -nimisen animesarjan ympäri. Tässä, paikoitellen vakavassa, paikoitellen hauskassa ja paikoitellen todella typerässä, sarjassa on 26 jaksoa (joista yksi on de facto kertaava täytejakso). Siinä on kuitenkin tasoja joita ei kenties voisi odottaa, etenkin jos on ... vaikka esimerkiksi sattunut katsomaan pari jaksoa sieltä täältä tätä varsin typeränoloista ... sarjaa.

Sarjaa on hieman omituista seurata länsimaalaisen filosofianharrastajan silmin, sillä se on pullollaan kristillistä symboliikkaa, tavalla joka on ilmiselvästi tarkoituksellista. Mutta koska animea tuotetaan japanissa (tai se ei ole oikeaa animea) kristinuskoa ei ole sisäistetty. Sarjaa ei oikeastaan voi käytännössä ymmärtää ja tulkita kristinuskon keinoin. Sitä täytyy avata muutoin. ; Se, että esimerkiksi Nicholas Wolfwood on pastori joka raahaa ympäriinsä valtavaa ristiä, ei siksi ole kovinkaan avaava. ; Japanilainen ajattelutapa on niin erilainen, että kristinusko on korkeintaan vieraskulttuurin käsittein jäsennettyä kristinuskoa. (Siksi tästäkään ei tule teologiansävytteistä.)

"Trigun" on low-tech -tieteisfantasia, joka tapahtuu lähes elinkelvottomalla aavikkoplaneetalla. Kaksi aurinkoa ja ainakin viisi kuuta (joista kolme saatetaan nähdä kerralla). Sarjassa paljastuu että nykyinen planeetta on saastunut ja ihmiskunta on siirtynyt muille planeetoille. (Lisää tähän Eeden -sanan ylikäyttöä.) Siemenaluksella on aikanaan ollut muutama hereillä oleva työntekijä ja iso määrä "nukkuvia ihmisiä". Ja tämä muutaman ihmisen paratiisi on sitten tullut tiensä päähän ja sisäisen riidan vuoksi aluksilla tapahtuu katastrofi jonka seurauksena vain pieni osa siemenalukseen jäädytetyistä ihmisistä on säilynyt. Varsinaiset tapahtumat tapahtuvat noin 100 vuotta tästä hetkestä.

Pidän sarjan tarinanrakennustavasta. Siinä kun ei heitetä deus ex machinoita ja pidetä niitä laatuna. Siinä ei viljellä mysteeriä ja epätietoisuutta vain jotta seuraavassa jaksossa kerrottaisiin miten mysteeri ratkeaa. Se ei käytä (juuri lainkaan) cliffhanger -tekniikoita. Tarina päin vastoin avautuu pikku hiljaa. Jokainen jakso paljastaa asioita. Ja itse asiassa se viittaa aikaisemmissa jaksoissa oleviin tavallisen tuntuisiin tilanteisiin ja lausahduksiin ja paljastaa että niiden takana onkin ollut enemmän. Tätä voisi pitää "anti-Lostina", "anti-under the domena" ja anti ties minä muuna sarjana.

Sarja etenee ja avautuessaan se muun muassa vaihtaa genreä. Sarja alkaa komediallisena ja se muuttuu hyvinkin vahvasti draamaksi, jopa melodraamaksi. Sarja alkaa vahvemmin westerninä ja muuntuu loppua kohden hyvinkin vahvaksi scifiksi. ; Sarjan sankari Wash (the Stampede), "humanoid typhoon", on sarjan ensimmäisessä jaksossa pelle jolla on käsittämättömän hyvää onnea, ja  vasta viidennen jakson kohdalla on selvää että tämä on "tavallaan peiterooli". Seuraavat noin viisi jaksoa häntä esitetään sankarina joka muuntuu kohti klassista traumatisoitunutta sankaria. Jaksoa 15 voi sitten pitää rajapyykkinä jonka jälkeen hänen filosofiansa pedataan. Ja tämän jälkeen loppu sarjasta onkin sitten sitä että tätä filosofiaa puretaan. 

Jos sarja pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi pasifismi. Wash edustaa "Samurai X" -tyylistä animessa tuttua konventiota jossa sankari ei koskaan tapa ketään, ja jolla on väkivaltainen tausta jota kadutaan ja jonka kanssa ollaan tekemässä tiliä. Wash ei tosin ole tavallinen pasifisti siinä mielessä missä tätä on totuttu. Hän ei asettaudu masokistiseksi hakkaamisen kohteeksi. (Itse asiassa hänellä ei näytä olevan erityisiä paranemisominaisuuksia.) Häntä ei myöskään haittaa vahingoittaa tai haavoittaa ihmisiä. Ja mikä tärkeintä, sarjan näkyvin piirre on chibi -tyylinen väkivalta (jossa on käytetty "huumoriversioita hahmoista") jonka sivutuotteena on hirvittävästi rakenteellista tuhoa.

Washin perusluonteen voisi ennalta arvata jo ensimmäisestä jaksosta. Sillä sarja alkaa kun Meryl Stryfe ja Milly Thompson saavat tehtäväkseen seurata rikollista jonka päästä on valtava palkkio. Kohde on tietenkin Wash. Ja Stryfe ja Thompson eivät ole poliiseja, vaan vakuutusvirkailijoita. (Vakuutusyhtiöt voivat hengähtää helpotuksesta vasta melko pitkällä sarjaa, sillä Wash tulkitaan jumaliseksi väliintuloksi. Joka kaiken mukaan liittyy jollain lailla monissa paikoissa Amerikoissa olevissa vakuutuksissa oleviin pykäliin.) Sarjakuvamuodossa "Trigun" ei rakentanut samanlaista tematiikkaa kuin piirrossarja, sillä sarjakuvassa Washin tuhoihin liittyy kuolleita. Piirretyssä tämä puuttuu. (Ja tämä koherentisoi tarinaa - ja etäännyttää sen "Samurai X":än Rurouni Kenshinistä.)

Sarjan vahvin jännite on Washin ja hänen veljensä Knivesin välillä. Molemmat ovat "ei ihmisiä" jotka ovat olleet siemenaluksella. Heidän eronsa voidaan tuoda sarjassa näytetyn hämähäkkianalogian mukaan. Kun siemenaluksella on, kunnon Nooan arkin tapaan, kaikenlaisia eläviä, siellä on myös aluksensisäinen puutarha. Ja täällä on myös hyönteisiä. (Mutta ei tiemmä esimerkiksi karhuja.) Kun Wash ja Knives (vielä lapsina ja sovussa) näkivät perhosen juuttuneena verkkoon, Wash yritti irrottaa perhosta kun taas Knives halusi tappaa hämähäkin. Knivesin mukaan Wash oli epälooginen koska jos hämähäkki ei saa ruokaa, se kuolee nälkään joten pitkän tähtäimen valintana on vain se kuka kuolee. (Hänestä aluksella ollut kouluttaja Rem oli väärässä koska hänestä kysymys oli mietittävä ja silloin hämähäkki syö perhosen sillä aikaa kun reflektoidaan.) Knives  Washin mukaan Knivesillä ei ollut valtaa tähän päätökseen.

Karkeasti ottaen Wash seuraa hyvin vahvasti Kantilaista etiikkaa. Hän yrittää olla surmaamatta ketään, mutta ei kiistä maailmassa olevaa pahuutta. Kukaan ei vain kuole "hänen vuorollaan". Knives taas päätyy ajatteluun jossa ihmiskunta kokonaisuutena vertautuu hämähäkkiin.
*: On kenties huvittavaa huomata että Knives on lapsena se iloinen ja optimistinen lapsi. Wash taas on ollut se vakava.
*: Knivesillä on myös hyvin vahva näkemys siitä että etiikassa on mustaa ja valkoista ja hänestä niin pitää ollakin. Wash taas korostaa harmaasävyisempää, ja tunnustaa tämän jonain jolle ei edes voi tehdä mitään.

Washin kuvaaminen onnistuu oikeastaan vain Kantilaisin sävyin. Ihmisen omat toimet ja omat hyveellisyydet ratkaisevat. Laajemmat seuraukset jäävät syrjään. Washin kantavin hyve on elämän kunnioittaminen. Hänen korkein kategorinen imperatiivinsa on "älä tapa", Harm principle on hänen olemuksensa.

Loppuosa sarjasta onkin itse asiassa sitten sitä että näiden kahden ääripään välillä sitten vertaillaan. Tätä varten tarvitaan tietysti paljon muita hahmoja.

Sarjassa Washin tärkein vastapaino on Nicholas Wolfwood. (Pastori joka suojautuu valtavan ristin taakse, ristin joka on painava koska se on täynnä aseita.) Hänet tarvitaan siksi että hän tuo mukaan utilitarismin. Hän ajaa yleisempää etua jossa uhraukset sallitaan suurempien asioiden edestä. Wolfwood voi tämän vuoksi myös tappaa ihmisiä, kysymys on kuitenkin joskus vain lukumääräkysymys. Tämä näkemys on hyvinkin tarpeen sillä Washin "varsin holtiton suhtautuminen infrastruktuuria kohtaan" on jotain joka koskettaa suoraan ihmisten elossasäilymiskykyyn rankalla planeetalla. Wolfwood muistuttaa suoran ja epäsuoran tappamisen yhteydestä. Wash tarvitsee jotain utilitarismin tyyppistä seurausetiikkaa vastapainokseen jotta voidaan puhua ihmisten kanssa elämisestä sosiaalisessa kokonaisuudessa jota yhteiskunnaksi kutsutaan.
*: Wolfwood korostaa Hyve -etiikassa syvällä olevaa ongelmaa. Nimittäin sen, että se on erinomainen tapa elää yksilönä, mutta se on joskus hirvittävän huono tapa ylläpitää yhteiskuntia ; Infrastruktuurin tuhoutuminen onkin symbolinen muistutus siitä että priorisointi on aina vaihtokauppaa. Ja se itse asiassa korostuukin Kantin teksteissä. (Kant itse sanoo että rehellisyyden hyve voi tarkoittaa sitä että jos murhaaja kysyy jonkun olinpaikkaa, olisi tähän vastattava koska murhaajan paha teko on tavallaan hänen omien valintojensa seuraus jolla ei ole hirveästi tekemistä sinun tekojesi kanssa.)
*: Kenties rankin välienselvittely papin ja pasifistirevolverisankarin(!) välillä onkin tarinassa jossa kaupungissa on tiukka kuri ja ihmiskauppaa, ja tästä pakenee ihminen jonka pako johtaa koko kaupungin tuhoutumiseen. Wolfwoodista pako ei ole hyväksyttävä, koska vaikka kaupungissa onkin paljon hirvittäviä ihmisiä, kaikki eivät ole hirvittäviä. Ja lähtö romahduttaa kaupungin elossapysymysen mahdollisuudet.
*: Wolfwood on muuten siitä erikoinen utilitaristi, että hän on sitä loppuun asti. Usein utilitaristit ovat ihmisiä jotka asettavat yleisen hyödyn muiden tehtäväksi. Hän kuitenkin esimerkiksi ehdottaa eräässä pattivankitilanteessa sitä, että pahis ammuttaisiin hänen itsensä läpi. Kaksi kuollutta kun olisi hänestä ihan kelpo utiliteetti verrattuna kaikkiin muihin skenaarioihin joita hän piti mahdollisina. Utilitaristin on ymmärrettävä että uhri joka yleinen suurempi hyöty ottaa on joskus yksilö itse, eikä vain joku nimetön numero "jossain tilastojen uumenissa".

Eettisessä kontekstissa Meryl Stryfe on melko turha hahmo. Hän on nimittäin pragmatisti. Hänen luonteensa tuodaan esille jo ensimmäisessä jaksossa. Kun he saavat kuvauksen suunnilleen mallia "irokeesitukkainen, iso, maineeltaan kauhea sovinisti", Milly Thompson nappaa kuvauksesta sen sovinistin. Stryfe taas kiinnostuu lähinnä ulkonäköpiirteistä. Pragmatistin rooli muuttuu helposti lainsäädännön mukana. Siksi hänen roolinsa muuttuukin ; Hänen emootionsa ja yksilöllisyytensä ovat merkittäviä sarjan loppuosassa. Washia ei enää seurata niinkään työn kuin henkilökohtaisten tunteiden vuoksi. (Tähän liittyviin juoniristiriitoihin ei kannata puuttua, ne ovat lukuisia mutta ne ovat olemassa tämän muutoksen vuoksi.)

Millie Thompson taas edustaa etiikkaa jossa hyville ihmisille pitää tehdä hyviä asioita. (Hän on myös käsittämättömän älykäs, mutta ei tiedä sitä itse. Suunnilleen kaikki, jopa sivulauseet mitä hän sanoo, ovat relevantteja huomioita joiden arvo paljastuu usein vasta monta jaksoa jälkeenpäin.) Hän saattaa läimäytellä pahoja ihmisiä. Hän on toisaalta myös täynnä armoa. Armoa siinä mielessä että hänellä on hirveän painava ase, joka on kuitenkin tainnutusase. (Ja esimerkiksi Wolfwoodin kuoltua hän ottaa tämän ristin omistukseensa, ja korostaa että risti on painava siksi että se on niin täynnä armoa.) Hänen tärkein roolinsa ei kuitenkaan näytä olevan Washin etiikan täydentäminen. Yksilötaso ja individualismi kun ovat molempien takana oleva vahvin henki. Päin vastoin, hän on vastapainona sarjan yhteiskunnalliselle hengelle ; Tarkalleen ottaen työparilleen Stryfelle (pragmatismi) että Wolfwoodille (utilitarismi). Millie Thompson on myös kenties sarjan oikeaoppisin kristitty (vaikka häneen tätä symboliikkaa ei aivan hirveästi kylvetäkään).

Sarjan "pariuttamisjärjestelmä" on ollut mielenkiintoinen. Siinä luodaan erilaisia "parivaljakkoja" joiden perusteemana on perusajatusten törmäyttäminen. Joko vedetään yhtä köyttä tai riidellään, ja näillä luodaan esiin niitä puolia joita heidän filosofiallaan on.
*: Sillä tietyssä määrin Washin Kantilainen individualismi on maskuliinista samaan tapaan kuin Wolfwoodin utilitarismia pidetään maskuliinisena. Heidän välillään on spesiaali suhde, kaveruussuhde jonka kautta näitä filosofioita peilautetaan.
*: Milly Thompsonin arvomaailma on puhtaasti feminiininen, mutta luultavasti Meryl Stryfen hahmo on feministien mieleen. Heidän suhteensa työhön on hyvin rakentava koska se heijastaa naisten välisen ystävyyden kautta myös feminismiä.
*: Lisäksi sarja rakentaa pienimuotoista, ei tosin kovin korostettua, romanssia jossa Washin ja Stryfen välillä on parisuhde. Molemmat ovat hyvin "moderneja" hahmoja, ja molemmat ovat omalla tavallaan yksilöitä tietyissä raameissa. Raamit ovat vain hyvin erilaiset ; Onkin mielenkiintoista että sarja alkaa Stryfen halveksunnalla mutta päättyy kunnioitukseen. Ajatukset vaikuttavat ensivilkaisulla vastakkaisilta.
*: Samoin Thompsonin ja Wolfwoodin välille rakennetaan suhdetta. Tämä tarjoaa mahdollisuuden peilata utilitarismin ja hyveellisten kansalaisten ja paheellisten välistä suhdetta.
+: Sarja toki jättää vähälle muutaman asian. Ainakin Thompsonin ja Washin ajatusten törmäyttäminen olisi tarjonnut paljon mahdollisuuksia miettiä hyve-etiikan erilaisia puolia. Wash kun rakentaa hyvettä itsessään ja muut sitten kopioivat mallia jos kopioivat, kun taas Thompsonilla on kasvattavampi ote. Samoin olisi mielenkiintoista seuloa utilitarismin ja "feministisen lakikeskeisen pragmatismin" suhdetta. Nehän ovat monesta miltei sama asia, mutta eroja olisi varmasti saatu esille. Kenties nämä erot olisvat liian hienovireisiä jotta niistä oltaisiin saatu koomisia tai dramaattisia. Mutta jäin silti kaipaamaan näitä.

Ylläoleva rakenne kuvaa niitä skismoja joita käydään jaksoon 15 asti.

Sen jälkeen tematiikka muuttuu yhteiskunnallisesta yleiseettiseksi. Syynä on se, että tavallaan sarja tarvitsee nuo 15 jaksoa jotta Washin hahmo saadaan esiteltyä ja muiden hahmojen suhteet häneen ja toisiinsa saadaan avattua. Loppuosa on sitä että Washin ideologia on suhteessa tarinan antagonistiin. Muutkin toimivat vapaasti tässä näiden kahden voiman ristipaineessa, mutta Washin ja Knivesin "yli-inhimillinen luonne" johtaa siihen että he ovat enemmän puolenottajia kuin samalla tavalla mukana tasa-arvoisina olevia hahmoja. (Joka on jossain mielessä heikkous, mutta jossain mielessä se voidaan nähdä luontevana osana sitä miten tarina etenee.)

Knivesiä kun voidaan kuvata jonkinlaisena pahan ongelman korostajana ja sen oikeuttajana. Knives on eräässä mielessä "nihilistijumala". Hän oikeuttaa toimiaan käytännössä kahdella eri linjan argumentaatiolla. Argumenteilla jotka kristinuskoon tottuneissa kulttuureissa eivät ole koskaan tekemisissä keskenään.
1: Ihmisen elämä on niin täynnä kärsimystä että on palvelus että he kuolevat.
2: Ihmisten kärsimys on oikeutettua korkeamman etiikan edessä. Ja koska Knives oli lapsena optimisti ihmisluonteen kohdalla, hän on kyynistyneenä nimenomaan "pettynyt optimisti". Ihminen on itsessään syöpä jonka tuhoaminen on oikeutettua ja jonka kärsiminenkin on oikein.
+: Kokonaisuus on ainakin minun silmissäni ällistyttävä, ja omituinen. Mutta se on jollain tavalla koherentti. Ihmiset muuntuvat siinä jonkinlaisiksi eläimiksi jotka levittävät vaarallista tautia (itseään) ja joiden lopettaminen on kaikille, sekä eläimille että kaikille muille, parasta.

On tietysti selvää, että tämänlainen jännite ei voi päättyä siihen että Knives voittaisi. Jännittävää sarjassa onkin se, olisiko tappaminen koskaan väärin. Sarjan lopetus sanoo että ei. Wash riisuu veljensä ja kiistakumppaninsa aseista. Jos Wolfwood olisi ollut elossa, hän olisi voinut kysyä että kuvitteleeko Wash todella käännyttävänsä veljensä, eikä tämä oikeasti vain juonisi jotain keinoa yrittää tekoaan vastaisuudessa uudestaan. Tai että ratkaisu muuttaisi maailmaakaan mitenkään pysyvästi. Hän olisi voinut kysyä myös siitä, että miten Washin tietä voisivat seurata ne jotka eivät ole taidollisesti niin ylivertaisia kuin Wash, ja joilla tilanne on oma henki ja toisen henki. (Wash toistaa sarjassa moneen otteeseen sitä että hän on hyvin vahvasti itsemurhaakin vastaan. Elämän kunnioittaminen on siis kaiken elämän kunnioittamista.) Mutta kuolleet eivät turinoi, ja sarjan tekijöillä on ollut mahdollisuus jota meillä muilla ei ole. Nimittäin mahdollisuus lopun rajaamiseen. Näin voidaan tehdä onnellinen loppu jossa antagonistille ei anneta periksi.

Konservativismin imitaatiokyvystä

Marko Hamilo kirjoitti Jonathan Haidtin psykologisista huomioista jotka koskevat eri ideologioita. Hän sovelsi sitä liberaaleihin, joiden tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää konservatiivista maailmaa. "Kyse ei ole vain sukupolvien kyvyttömyydestä ymmärtää toisiaan. Luulisin, että kaikkein vähiten perussuomalaisten tai kokoomuksen nuorisojärjestöjen edustajia ymmärtävät vihreät nuoret, vaikka heillä olisi muuten samat sukupolvikokemukset. Kyse on vasemmistolaisen ja oikeistolaisen moraaliajattelun eroista, eivätkä ne palaudu pelkkiin poliittisiin ideologioihin. Ero on moraalisen ajattelun fundamenteissa."

Olen itse tutustunut Haidtin maallin ja pidän niitä hyvin vakuuttavina. Hän korostaa, että liberalismi nojaa kolmeen perusprinsiippiin (1) haitan välttämiseen (2) reiluuteen ja (3) vapauteen. Konservatiivi tuntee nämä kaikki, mutta korostaa että myös (4) lojaalisuus, (5) auktoriteetin kunnioittaminen ja (6) pyhyys ovat moraalin ytimessä. Liberaalinne ne ovat joko merkityksettömiä tai jopa moraalisuuden vihollisia.

Mielestäni Haidtin ajattelussa oleellisinta on tajuta, että kysymys ei ole pelkästään siitä että on eri arvopohja. Kysymys on isommasta asiasta. Nimittäin ymmärtämisestä. Tästä paras todistus on imitaatio ; Haidt pisti ihmisiä vastaamaan eettiseen kysymyspatteriin "kuin stereotyyppinen vasemmistolainen" tai kuin "stereotyyppinen konservatiivi", ja näitä verrattiin siihen miten konservatiivit ja liberaalit itse olivat vastanneet samanlaisiin kysymyksiin. Konservatiivit osasivat vastata kuten vasemmistolaisetkin ajattelivat. Vasemmistolaiset eivät. Liberaaleilla itse asiasa näyttää tässä vaikuttavan jonkinlainen Dunning-Kruger -efekti. He eivät tunnusta että konservatiivien moraalissa olisi jotain jota he eivät ymmärrä. He ajattelevat että konservatiivilla on puutteita niissä kolmessa elementissä jota liberaalit itse käyttävät. Siksi konservatiivit näyttäytyivät liberaalien imitaatioyrityksissä ikävinä suvaitemattomina ja epäreiluina.
1: Tässä ei ole mitään kovin kontroversiaalia. PLOS:issa oleva materiaali näyttää, että liberaalit osaavat konservatiivien argumentteja ja konservatiivit osasivat liberaalien argumentteja. Ja kumpikin osapuoli ymmärsi toisiaan. Mutta liberaalit luovat vahvempia stereotyyppejä ja liioittelevampia käsityksiä konservatiiveista kuin mitä konservatiivit luovat liberaaleista.

Liberaali näkee konservatiivin jonakuna
joka on aina muutosvastarintainen ja
joka vie meidät keskiajalle heti jos vain saa
siihen tilaisuuden. Mutta he ovat väärässä.
Sehän olen vain minä!

Imitaatiopuoli on ratkaisevan tärkeä, koska Hamilokin sai viesteihin kritiikkiä siitä, että fundamentteja voidaan ymmärtää mutta niitä ei hyväksytä. Tämä on toki aivan ymmärrettävä näkökanta. Kuitenkin imitaatiokyvyn puute näyttää että kyseessä on samastumiskuilu. Jos ihminen ymmärtää hän osaa generoida ja matkia, mutta ei hyväksyisi. Ja se, että kokee ymmärtävänsä jotakuta ei todellakaan tarkoita, että todella ymmärtää. ~ Sisäinen varmuus sekoittuu tiedoksi idiooteilla ideologioista riippumatta. Dunning-Kruger -efekti tulee säännönmukaisesti vastaan myös konservatiivejen argumentteja käsitellessä. Aivan kuten Kurzbanin "Why everyone (else) is a hypocrite" -kirja opettaa.

Toki otan Haidtia esiin myös siksi, että hän on evoluutiopsykologi ja hänen kannanottonsa ovat jotain jotka puolustavat kristinuskoa ja hengellisyyttä ja konservativismia sellaisella tavalla, joka muistuttaa siitä että naturalismin, evoluution ja ateismin ja antiteismin keskinäinen suhdeverkosto ei ole niin yksinkertainen kuin monesti halutaan esiintuoda. (Oikeistokonservatiiviset kreationistit sortuvat tässä itse Dunning-Krugeriin, joskus huvittavin seurauksin.) Mutta ottaisin Haidtin esiin sen, mitä harva huomaa korostaa.

Oma näkemykseni konservatiiviudesta on se, konservatiivit ovat joutuneet antamaan periksi liberaaleille. He ovat itse asiassa "nietzscheläistyneet" valtavasti. Tässä ytimnessä on vallassa olevan moraalisen kielenkäytön soveltaminen "vallankaappaushengessä". Se, mitä konservatiivit ovat joutuneet tekemään on kaksiosainen (a) he ovat antaneet periksi liberaaleille (b) imitoivat liberaaleja koko ajan muutenkin. Liberaalit taas (c) ovat aika harvoin tiedostaneet muutoksia ja strategiavalintoja. Kaikki nämä kohdat vahvistavat Haidtin havaitsemaa yhteyttä.

Toki on hyvä huomata, että Haidt nojaa eettiseen hierarkiaan joka ei pidä sisällään kaikkia mahdollisia moraalipohjia. Sen perustalle valitut teemat ovat psykologisia eivätkä filosofisia. SIksi se on melko lähellä Kohlbergin ihmisen vanhenemiseen liittyvään kehitykseen liittyvää moraalimallia ja Piagetin psykologisen kypsymistasoja mukailevia malleja. Tämä johtaa siihen, että:
1: Kysymys ei ole oikeastaan moraalista vaan lainmukaisesta käytöksestä. Sen ytimessä on ageism jossa ajatellaan että moraalisuus paranee ihmisen elämän jatkuessa. Lapsi on siis paha ja ihminen vanhetessaan muuttuu paremmaksi.
2: Konservatiivit eivät luultavasti ymmärrä esimerkiksi vasemmistolaisen oppression vastustamiseen keskittyvää mallia. Tosiasiassa Haidt on siis valinnut konservatiiveille oleelliset moraalielementit eikä tunnusta sen ulkopuolisia moraalisia mittareita. Liberaali malli voisi vedota vaikka evoluutioon ja muistuttaa ekologisista loukuista. Silloin kysymys on siitä, ettö moraalin ymmärtämistä olisi se, että pystyy jättämään evoluution kehittämät mutta nyky-yhteiskunnassa vahingollisiksi muuntuneet moraalitunteet.

Haidtin kohdalla nostaisinkin aina esille Pascal Boyerin uskontoon liittyvien kognitioiden tarkastelun. Se kun tuo esiin sen, että konservatiivinen moraaliperusta johtaa usein siihen että sillä puolustetaan kaikenlaista epäeettistä. Boyer esimerkiksi havaitsee että fundamentalismin ytimessä on ryhmäpaine. Siinä väkivaltaa kohdistetaan sisäisen koherenttiuden ylläpitämiseen. Lojaalius on ryhmäpaineen kautta sisäisenä väkivaltakoneiston moottorin osana samaan tapaan kuin omin luvin annettu sukkasaippuarangaistus armeijassa.
1: Voidaan jopa sanoa että uskontojen kohdalla tämä on hyvin merkittävä ongelma. Ja että huomio keskittyy usein väärin. Aggressio nähdään hyökkäävyytenä. Mutta voidaan sanoa että jos "islamilainen ääriliikehdintä on ikävää jos et ole islamilainen" on "kristillinen ääriliikehdintä ikävää jos olet kristitty". Mikäli et halua väkivallan kohteeksi, et halua islamilaisia jihadisteja vihollisiksesi etkä kristittyä fundamentalistia ystäväksesi.

Tämänlaisen piirteen huomaaminen on tärkeää.
1: Sillä se taas selittää toisen imitaatioon liittyvän ongelman. Nimittäin sen, että liberaali tunnistaa helposti trollauksen. He eivät osaa matkia konservatiiveja mutta huomaavat konservatiiveja paremmin kun konservatiiveja yritetään vedättää. Ei ole ollenkaan tavatonta, että liberaalille vaikea onnistunut fundamentalistien trollaaminen ajautuu parodiahorisonttiin jossa konservatiivi ei huomaa että häntä ajetaan päin liberaaliutta puolustavaan argumentatiivista seinää. Kenties heillä on useampia moraalisia ulottuvuuksia jotka tekevät huomaamisesta vaikeaa. Liberaalin tarvitsee miettiä asiaa vain muutaman kohdan kautta. Trollille liberaaleille vieraat piirteet kun ovat lähes väistämättä "syöttejä" kun taas se "yhteinen pohja" löytyy juuri siitä mikä on sekä konservatiiveille että liberaaleille yhteyttä.
2: Se korostaa sitä, että monesti konservatiivit sekoittavat Haidtin keskiarvon kaikkiin yksilöihin. Eli jokainen joka näyttää liberaalilta väärinymmärtää heitä. Ja siksi jos jokin heidän tekonsa näyttää kusipäiseltä, he eivät tiedosta sitä koska heillä on ne moraaliset malit joihin monisäikeisesti vedoten he voivat oikeuttaa esimerkiksi sukkasaippuan.
+: Tämä nähdäkseni tuo esille oleellisimman puutteen Haidtin mallissa. Se käsittelee moraalia, mutta se ei ole sama kuin koko moraali tai väistämättä oikea moraali. Se itse asiassa katsoo elementtien määrää ja pitää tätä samana kuin laatu. Hän ei mieti argumenttien soveltamisen laatua, argumenttien koherenssia tai lieveilmiöiden julmuutta (jonka moni itsessään näkee epäeettiseksi).

Moralismin kana-muna -ongelma

Arvokeskustelu on hyvin tärkeä aihe. Tai kenties se ei ole tärkeä, mutta se on ainakin kaikkialletunkeva. Ja miltei kaikki ihmiset viihtyvät sen parissa. Tai jos eivät viihdy, niin ainakin provosoituvat sen pariin ärsyyntymään. Koska kaikki mitä teemme voidaan tehdä myös hyvin, on syytä katsoa tätä hitusen lähemmin. Arvokeskusteluun liittyy hyvin erikoinen vaikeus. Tietyssä mielessä se muistuttaa Quinen tapaan korostaa, että usein tehty kahtiajako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon on keinotekoinen, tai ainakin hyvin harmaasävyinen. Syntyy ikään kuin kokonaisuuksia. Arvojen kohdalla tapahtuu äärimmäisen usein samanlaista yhteenliukenemista.

Otetaan esimerkiksi prostituutio. Hyvin moni pitää sitä moraalisesti kyseenalaisena. Tähän samaan johtopäätökseen on useita eri lähtökohtia. Otan niistä esiin temaattisesti olennaisimmat:
1: Moralistinen kanta ottaa ytimeksi siveyden. Siveys itsessään ei ole johtopäätös, vaan yleensä ottaen se on lähtokohta. Jokin on itseisarvoisesti väärin jos se on itsessään väärin. Jos jokin on väärässä muuta kautta, se on välinearvoisesti väärin. Siveyssäännöt sanovat että seksi kuuluu romanttiseen suhteeseen, eikä seksiä saa välineellistää, objektisoida ihmistä tuotteeksi. Rahalla ostaminen on väärin.
2: Välineellisesti prostituutio voidaan perustella pahaksi viittaamalla itseisarvoihin jotka eivät suoraan käsittele seksiä. Prostituutio voi olla väärin koska se aikaansaa psykologisia vaikeuksia prostituoidulle, kahnauksia lainvalvonnan kanssa. Tai koska se liittyy rikollisuuteen. Kasvanut riski seksitauteihin tai muiden elämän tai moraalin turmeleminen voidaan nähdä seurauslaeiksi ja jos vastustaa näitä, niin prostituutio on niiden suhteen syy-seuraussuhteessa.

Kuitenkin hyvin monesti tilanteessa kysymys on siitä, että itseisarvot ja välinearvot ikään kuin rakentavat toisiaan ja tukevat toisiaan.
1: Jos vaikkapa moralisoimme prostituoituja, niin tämän seurauksena on ongelmia. Itse asiassa tietyssä määrin lait ja moraalinormit ovat olemassa juuri sen vuoksi, että moraalinormien rikkominen ei ole kannustavaa, kun niistä seuraa vaikeuksia. Välinearvoisesti maailmaa katsovakin noudattaa tällöin moraalinormia. ; Vanhakantaisista siveysmalleista tiedetään, että olipa moraalinormi kulttuurissa mikä tahansa, häpeä ja siihen liittyvä eristäminen synnyttävät psykologisia ongelmia. ; Jos tänään kieltäisimme roskakuskit lailla, niin pian roskakuskeuteen liittyisi rikollisuutta. Vain rikolliset ajaisivat roskia, ja roskankuljetus olisi rikollisbisnesten suosiossa. Todennäköisesti kaupantekijäisenä tulisi roskakuskien valvomattomana huonot työolot, huumekauppa ja muut vastaavat. Pian säälisimme roskakuskeja ja päättelisimme että roskakuskeutta ei pidä laillistaa kun siinä on niin pahoja lieveilmiöitä.
2: Toisaalta jos tutustumme Jonathan Haidtiin, tiedämme että tosiasiassa suurin osa perusemootioistamme perustuvat lähinnä itsesäilytykseen. Tämä taas on biologista ja välineellistä. Tuoreimmassa "Tiede" -lehdessä kirjoittettiinkin siitä, miten ihmisillä on eroja siinä miten he ylipäätään kokevat eri asiat ällöttäviksi. Konservatiivit oksentelevat ja kestävät vähän inhotuksia. Liberaalit eivät ole moksiskaan monestakaan asiasta. Samoin vieraiden asioiden epäily, jopa yhteys ihmisten ja kulttuurien ja seksuaalisten suuntausten tuomitsemiseen, liittyy suoraan kuvotuksen tunteisiin. Näin silläkin, kuinka inhottavaksi kokee likaisen tietokoneen näppäimistön on korrelaatiossa sen kanssa onko ihminen konservatiivi tai syrjivä. Moralistiset asiat koetaan moraalittomiksi juuri sen takia että niihin liittyy ällötyksentunne. Näin ollen voimme tuomita prostituution inhottavaksi siksi että siinä on yhteys sukupuolitauteihin tai riskiin saada turpaan sutenööriltä.

On luultavaa, että tapahtumia on molempiin suuntiin. Ne vain näyttävät samalta. On hyvin vaikeaa eritellä mikä on syy ja mikä seuraus. Tämä asettaa isoja haasteita käytännössä kaikelle politisoinnille lähes mistä tahansa asiasta. Joissain tapauksissa tilanne näyttää kuitenkin selvemmältä kuin toisinaan. Harmaansävyisessä maailmassa on hyvin tummia ja hyvin vaaleita alueita. (Kuten on myös Quinen tieteenfilosofiassa. Jotkin teoriat ovat oleellisempia tiedeverkolle kuin toiset. Ne ovat parempia kuin ne toisenlaiset.)

---

Jos kuvittelet, että raastan epätoivoisesti hiuksiani epätietoisuuden edessä, olette väärässä. Olen vain vetämässä itseäni suosta, hieman paroni Münchausenin tyyliin, kiskomalla itseäni hiuksista. Kutsun sitä bootstrappingiksi.

Yksi rikos ja perimmäinen lauhkeus.

USA:ssa on kohistu rikoksesta jossa huppariin pukeutunut musta oikeustieteen opiskelija ja korttelipolisi kohtasivat. Aihe on rakentanut ympärilleen uskomattoman määrän keskustelua. Keskustelua siitä tuomitaanko mustia ja valkoisia samalla tavalla ja niin edespäin. Ajattelin että tämä pölötys jäisi Amerikkoihin. Mutta kun katsotaan esimerkiksi Takkiraudan blogaukseen tulleita kommentteja, on selvää että myös täällä pohjolassa asiasta on rakennettu hyvin pitkällevietyjä tulkintoja.

On ihmeellistä miten eipaikallaolleen silminnäkijän mieleen syntyy teorioita joita esitetään ikään kuin tietoina tapahtuneesta ja jotka pitävät tämänlaisia tilanteita ilmiselvinä. "OMA TEORIA Uskon, että Martinin majapaikasta olisi löytynyt varastettua omaisuutta. Martin saattoi luulla Zimmermania toiseksi rikolliseksi tai poliisiksi, ja tuli siksi hänen päällensä 64 metriä "kotioveltaan" - paikasta siis johon tuli ammutuksi. SUMMA SUMMARUM Helvetti että minua oksettaa ihmiset, jotka marssivat Martinin puolesta. Tsekkaisivat tapauksen taustat saatana! SUMMA SUMMARUM 2 Martin oli low-life ja Zimmermanin itsepuolustus oikeutettua. Case closed." Ainut low life joka tässä on ilmseivä on tälläisten kommenttejen tehtailijat ; Jos argumentti nojaa oletettuihin todistusaineistoihin jotka perustuvat mielikuvista vedettyihin voi olla -skenaariolla saivarteluihin joihin kova todistusaineisto ei viittaa. Teoria joka perustuu kuviteltuihin mahdollisiin todistusaineistoihin on melko arvoton. ; On selvää että mielessä on jokin stereotypia tai yleistys josta vedetään päätelmiä yksityiseen. En tiedä millä tieteenfilosofialla tämä voidaan tehdä. Sillä tilastotaso antaa mahdollisuuden ideologian analyysin ja yhteiskuntatason pohdintaan, sekä se tarjoaa jonkin verran tilaa profilointiin. Mutta profiili on vain "akateeminen arvaus" eikä sillä ole tai saa olla mitään vaikutusta silloin kun puhutaan yksittäisen rikoksen tuomitsemisesta. Koska silloin kysymys on rasismista, aselaeista ja maailmankuvista eikä siitä kuka on tehnyt minkäkin rikoksen ja miten heitä tästä tuomitaan.

Siksipä tapaus ei ole itseäni juurikaan kiinnostanut. Sillä maailmassa moni ihminen ampuu toista ihmistä ja joku joutuu hakatuksi. Jos minun pitäisi jaksaa ottaa kantaa tilanteisiin jossa kusipää hakkaa paskiaisen, ei minun tarvitsisi kuin ottaa oma Kontulan vartijointiaikani ulkona tapahtuneista perheväkivalloista joukkotappeluihin ja siinä minulla riittäisi kohkaamista koko loppuelämäkseni. Kaikesta voi vääntää osan isompaa kuvaa, mutta kysymys on aina siitä mikä määrä yksittäistapauksia riittää siihen että sitä voidaan pitää kokonaiskuvana. (Tämä on tematiikka jota esimerkiksi perussuomalaishenkiset korttelipoliisinpuolustajat eivät tietysti halua tuoda tässä tapauksessa esille ; Ja toisaalta heidän vastapuolensakin tuppaa ylitulkitsemaan ja idealisoimaan ties mitä joten tässä ei ole mitään sellaista jota oikein kenenkään kannattaisi tuoda esille.)

Juridisten järjestelmien totaalinen
eroaminen näkyy erinomaisesti tästä
aselakien suojelusta Amerikan puolelta.
Suomessa aseenkäyttäjät korostavat
vastuullisuuttaan ja sitä että metsästäjät
ja tarkkuusampujat eivät vahingoita
lähimmäisiään ja kanssaeläjiään.

Mielestäni blogistilla on hyvä - kenties ainut relevantti - näkökulma jolla hän lähestyy asiaa. Hän otti esille maamme lakikulttuuriin ja sen peruslähtökohdat. Ja miten USA:ssa laki ei ole Suomen laki koska sillä on erilaiset peruslähtökohdat. Ja sitten hän eritteli sitä miten erilaiset juridiset järjestelmät eroavat ja hämärrytti idealistista kokonaiskuvaa tuoden puolustuksia ja syytöksiä molemmille puolin, ja ennen kaikkea teki sen tavalla jolla juridisten järjestelmien peruserot tulisivat entistä vahvemmin esiin. (Mikä on muuten vaikeaa. Hämmentäminen on helppoa, tämänlainen hämärtämällä ideologisuuksien purkaminen jolla kokonaiskuva selvenee on hyvinkin vaikeaa!) Hän korostaa että kysymys ei ole rasismista tai aselaeista. Lakijärjestelmä tuottaa erilaiset lopputulokset. "Suomessa kyseessä on hätävarjelun liioitteluna tehty tappo raskauttavien asianhaarojen vallitessa. USA:ssa kyseessä on itsepuolustus, ja teko ei ole rikos. Tässä on roomalaisgermaanisen ja anglosaksisen oikeusjärjestelmän ero." Tuomiota pidetään epäoikeudenmukaisena koska ihmishenki on arvokkaampi kuin omaisuus. "Se, missä on vikaa, on itse amerikkalainen oikeuskäytäntö ja paikalliset lait. Se, että omaisuuden suoja ylipäänsä on vahvempi oikeusnormi kuin ihmishenki, johtaa väistämättä siihen, että USA:ssa ihmishengellä ei ole mitään arvoa ja että siellä tapahtuu kymmenkertaisesti henkirikoksia verrattuna EU-maihin." Ja tästä filosofiasta on vaikeaa olla erimielinen olematta aika tomppeli.

Näitä tomppeleita kuitenkin tuntuu löytyvän. Kommentit ovat melko hupaisaa luettavaa. Sellaisella pelottavalla tavalla. Esimerkiksi tekstiä selvästi ymmärtämätön vaatii että ymmärretään systeemi. "Ymmärtääkseen jenkkilän oikeusjärjestelmää tulee ymmärtää pääperiaate: sananvapaus ja omaisuuden suoja ovat ehdottomat. Miksi? Että vallanpitäjä ei voi ottaa sananvapautta harjoittaneen omaisuutta itselleen, jonkin tekosyyn varjolla. Jatkajaa jeesustelua, mutta ymmärtäkää edes lähtökohdat." Kun koko blogauksen idea oli tuoda tämä eri lähtökohta esiin, on vaikeaa ymmärtää mihin tuo syytös oli vasta-argumentti. Ei siihen oikein voi sanoa muuta kuin lainata blogistia joka sanoikin että "Voidaan perustellusti sanoa, että tuo, mitä sanot, on ns. omaan jalkaan ampuva sarjatulikanuuna. Jos sananvapaus ja omaisuuden suoja ovat ehdottomat mutta hengen ja fyysisen koskemattomuuden suoja eivät ole, lopputulos on täydellinen kaaos ja henki- ja väkivaltarikollisuuden räjähtäminen käsiin. Ja juuri noin USA:ssa on käynytkin."

Tässä kohden on oleellista huomata että eri lakijärjestelmät itse asiassa arvottavat samoja asioita. Mutta ne priorisoidaan eri tavoin. ; Karkeasti sanoen USA:n järjestelmä perustuu siihen että sananvapaus nojautuu viime kädessä itsepuolustuskykyyn. Siellä etatistinen keskusvalta ja ideologistuminen eivät ole oleellisia. Toisaalta juuri tämän mielipiteenvapauden kunnioittamisen vuoksi ideaali ja ideologia nousee ihmiselämää arvokkaammaksi. Suomessa tilanne on taas päinvastainen. Täällä ihiselämää kunnioitetaan ja sen seurauksena on syntynyt etatistinen järjestelmä jossa keskusideologia tuo turvan ja perinteen ja erimieliset nähdään aggressiivisina.

Uhkaava poseeraaminen jalkajouseni kanssa
parantaa (sanan)vapautta USA:n oikeustajussa.
Kotimaassamme sitä pidetään sananvapauden
heikentämisenä ; Sensurismina joka
pohjimmiltaan perustuu uhkailuun!
Suomessa ei poseeraamista voi jatkaa
siten että selittää miten erimielinen
saa  luvan väistellä vasamia!

Itse, kuten luultavasti aika moni muukin, nojaa kuitenkin siihen että sananvapaus ei ole yhteensovittamaton elämän kunnioittamisen kautta. Itse asiassa tämä on peräti juuri päinvastoin ; Harm principle on minimivaatimus sille että on mitään sananvapautta ;  Vasta kun voit sanoa mitä tahansa ilman että kasvatat tällä riskiäsi tulla ammutuksi, sinulla on aito sananvapaus. Ennen tätä on sananvapauden sankareita - joita USAssa onkin tarjota, toisin kuin Suomessa. Ihan sen takia että siellä järjestelmä on sellainen että ollaksesi sananvapaa, sinulla on joko oltava isoin pyssy tai sankarin rohkeus. Kotimaassamme taas tilanne on mennyt siihen että ihmiselämän suojelusta on tehty oikeutus henkiselle ja hengelliselle väkivallalle.

Jos sinulla on oikeus tulla ammutuksi low lifenä, ei sinulla eikä sinun näkemyksilläsi tai muullakaan ole mitään arvoa. Siksi esimerkiksi minä hakkaan ihmisiä naamaan tiilellä vähemmän kuin voisi luulla. Ei siksi että se ei olisi miellyttävää, eikä edes siksi että se on laitonta. Siksi, että se olisi totaalisen väärin. Ja koska minun maailmassani sananvapaudella on astetta enemmän arvoa kuin maassamme tavallisesti on totuttu ajattelemaan, joudun peräti korostamaan keskustelukulttuuria joka on sanallisesti rajoittamaton ja siksi joskus häijy ja aggressiivinenkin mutta fyysisessä maailmassa se kuitenkin vaatii perimmäistä lauhkeutta. Poliittinen korrektius tulee vetää vessanpöntöstä, mutta samalla ei pidä vetää poliittista korrektiutta ajavien tyyppien päitä. Siksi on asiallista haukkua kirkkoa, ja dissata sen edustajien ja eiedustajien mielipiteitä jyrkästikin. Mutta kirkon polttaminen ja viimeisen kuninkaan hirttäminen viimeisen papin suoliin eivät ole sallittuja ratkaisuja.

hurskastelevaisehkollaismaisekkuudellisuuksissaan

Erittäin moni uskovainen kristityt elävät maailmassa jossa kristinusko samastuu vainottuna olemiseen. Tässä fantasiassa on erikoinen jännite. Jännite joka perustuu siihen että valtion samanaikaisesti nähdään olevan kristillinen, että valtaosa ihmisistä seuraa kristillistä moraalia ja että arvomaailmamme on suurelta osin kristillinen. Ja samalla kristinusko on marginaalissa, ja että vain harva seuraa kristillisiä arvoja ja että tässä ollaan menossa tuhon tietä. Kysymys on "vainottuna enemmistönä" olemisesta.

Toki osa tästä on enemmänkin nostalgista marttyyriyttä jossa muistutetaan sitä miten Roomalaiset syöttivät kristittyjä leijonille. Se ei ole syytös kanssa eläjiä kohtaan. Mutta esimerkiksi viime aikojen keskustelussa kristityt elävät kuin heitä itseään vainottaisiin jotenkin relevantisti. ; Hekumointi marttyyriajatuksella on se, mitä korostetaan jos homot pääsevät naimisiin tai naispapit saavat saarnata. Kyseessä on kuitenkin vainoamisilluusio, joka johtuu siitä että ärsytystä ja vainoa ei osata erottaa toisistaan.

Tosiasiassa ateistit tai viranomaiset eivät ole rajoittaneet uskovien kansalaisoikeuksia. Se, että nainen saa olla pappina ei kiellä kristittyä olemasta tiettyä mieltä naispappeudesta. Naispappi saa vain ihan itsekin valita että onko tämä hänestäkin totta. Kristityt eivät joudu kantamaan mitään hihamerkkiä ulkona liikkuessaan. Heillä ei ole erillisiä bussivuoroja ja heidän lapsensa pääsevät esimerkiksi yliopistoon opiskelemaan sen sijaan että se eriytettäisiin muille. Kristityn omaisuutta ei tuhota eikä heille lähetetä tappouhkauksia. Kristittynä olemisesta ei yleisesti pahoinpidellä, raiskatta tai tapeta uskon tähden. Ja jos he joutuvat näiden rikosten kohteiksi, niin yhteiskunta yrittää tuomita tekijät. (Ainoana poikkeuksena esimerkiksi lestadiolaisten parista paljastunut armokäytänne jossa uhri velvoitetaan antamaan anteeksi ja sitten piilotellaan tekijän rikosta kun asia on tapahtunut. Mutta tämä ei ole ideologian ulkopuolelta tulevaa kristittyjen vainoa vaan sitä että kristityt vainoavat toisiaan.)

Tosiasiassa kysessä on ärsytys. He kokevat vainona ja suvaitseamttomuutena sen, että kaikki eivät ole samaa mieltä heidän kanssaan, ja ennen kaikkea ovat ääneen erimielisiä uskoa koskevista kysymyksistä. Eli esimerkiksi Räsäsen vainoa on se, että hänen toimiaan poliitikkona arvostellaan sen sijaan että tarjolla olisi vain kehua.

Suomalaiset kristityt eivät yleensä tunne vainoa, koska se on niin etäällä heidän omista kokemuksistaan. Tämä on surullista koska nykyaikanakin kristittyjä vainotaan aivan oikeasti. Ja hyvin raskaastikin. Vainoamista tapahtuu esimerkiksi Irakissa, Pakistanissa, Intiassa ja Nigeriassa ja monessa muussakin maassa. Siksi on irvokasta että arvon kotimaan nyssykät sekoittavat pahan mielen synnyttämän itsesäälin ulkopuoliseksi vainoksi. On irvoksta kun joku väittaa olevansa vainottu ja hän teke tekee tämän turvallisesti (0 tappouhkausta) neljän seinän sisällä asunnossa (ei palanut) läppärin (ei takavarikoitu) äärellä istuen (koska ei ole hakattu petipotilaaksi) omassa kodissa (koska omistaminen sallitaan) rauhallisessa tilassa (ei ovellakolkuttelijoita), josta voi milloin tahansa lähteä ulos (koska ovia ei ole lukittu ja vaarallisen mielipiteen vuoksi laitettu kotiarestiin) ja voi lähteä vaikka muiden sekaan ostoksille Prismaan (sen sijaan että olisi vain tietty kauppa johon saisi mennä jotta pysyisi erossa terveestä kansalaisesta).

Nähdäkseni Suomessa vainoa on tullut sellaisilta tahoilta jotka esimerkiksi
* Ryhmätason vainoamisena ; Hyökkäävät kaasuaseen kanssa Suomen Lakia omantuntonsa vuoksi rikkoen aivan laillisen kulkueen kimppuun ja saa tästä ministeritason kristityltä ymmärrystä hakevan lausunnon Pride-provokaatiosta.
* Ryhmätason vainoamisena ; Äärioikeistolaiset yrittävät puukottaa Dan Koivulaaksoa äärioikeistosta kertovan kirjan esittelytilaisuudessa - ja monen reagointi tähän on sitä että tämän pitäisi osoittaa miten äärioikeistolaisia on jo moitittu liikaa.
* Semisosiaalinen ideologiaan kytköksissä oleva vainoaminen ; "Uncommon Descent" -blogi tekee misquoten Piankan eräästä tekstistä. Ja väittää tämän virheen vuoksi että tämä suosittelee sitä että valtaosa ihmiskunnasta tuhottaisiin ebolaviruksella ja että hän olisi ehdottanut tätä vakavasti otettavana ratkaisuna. Tämä juttu leviää ja esimerkiksi Tapio Puolimatka painaa sen kirjoihin ja kansiin tarkistamatta mitä Pianka on todella sanonut. Lopputuloksena on vihan provosoituminen ja hän saa runsaasti häiriösoittoja ja häntä ja hänen perhettään uhkaillaan. Mukana on myös tappouhkauksia.
* Yksilötason vainoamisena lähettävät tappouhkauksen suoraan laatikkoon kantaen vain siksi että ihmisellä on väärä epäkristillinen näkemys evoluutioteoriasta.
* Yksilötason vainoamisena se, että auttaa itsemurhaa yrittänyttä goottia ja on kiinnostunut roolipeleistä johtaa siihen että auttamista yritetään rajoittaa soittelemalla epämääräisiä vihjailuja saatananpalvonnasta. Tilanne peräti pahenee sen jälkeen kun rajoitteet toimivat sen verran hyvin että em. itsemurhaa yrittänyt onnistuu.
* Yksilötason vaonoamisena se, että yrittää mennä töihin ja saa hyvän työpaikan, johtaa siihen että paikallinen seurakuntaihminen soittaa työpaikalle että pitää olla varovainen kun henkilö on ateisti ja kaikkea.

Kristityillä ei yleensä ottaen löydy mitään tuon suuntaistakaan;
* He yleensä tuntevat vastenmielisyyttä ja pelkoa jotain tahoa kohtaan ja sekoittavat tämän pelon vainotuksi tulemsieen. Tämä on kuitenkin lähempänä vainoharhaa ja paranoijaa. Esimerkiksi islamkriitikot jotka ovat tehneet kritiikkiään vuosia ovat elossa. Edes Timo Soinia ei ole kertaakaan edes hakattu. Tässä mielessä islamin kristittyjen vainoa ja vaarallisuutta vakavampi uhka yhteiskunnassa on tällä hetkellä se väkivalta mitä äärioikeistosta negatiivisesti kirjoittelevat kohtaavat. Että otetaan se islamin peikko esille sitten kun se on vainonnut saman verran tai enemmän kuin.
* Paras on se, että eräs  ihminen selitti että hän on uskonvainottu. Tosiasiassa hän oli koulukiusattu joka sekoitti sen, että hän oli kristitty ja häntä hakattiin siihen että häntä hakattiin kristinuskon vuoksi. Itsekin koulukiusattuna tiedän että koulukiusaaminen on vainoamista. Mutta se ei ole ideologisista syistä kiusaamista. Oma kiusaamiseni ei ollut ideologista kiusaamista vaikka yhtenä kiusaajana olikin "kirkkoihmisen poika".

Vainoamista on tietysti montaa astetta. Kenties onkin hyödyllistä miettiä asioita seuraavalla jaottelulla;
* Esimerkki ärsytyksestä ; Samuel Taylor Coleridge oli ooppiumpöllyssään tekemässä runoa Kubla Khanista. Hänen ovellaan soi ovikello. Innokas vakuutusmyyjä keskeytti Coleridgen luovuusputken ja runo jää ikuiseksi ajoiksi kesken. Tämä toki rajoittaa jossan määrin ihmisen toimintaa, ja sillä on vaikutusta sananvapauteen. Se on myös häiritsevää ja ärsyttävää. Mutta tämä ei ole vainoa. Tämän vuoksi ovikelloa pimputtava Jehovan Todistaja on ärsyttävä, mutta hän ei kiusaa tai vainoa. Ei vaikka kiistelisi oven ulkopuolella kanssasi Jumalan olemassaolosta ja olisi kriittinen asioihin jotka ovat mielipiteenvapauden ja uskonvapauden asioita.
* Esimerkki vainoamisesta ; "Seinfeld" -sarjassa Kramer osallistuu AIDS -kävelyyn. Hän rekrytoi osallistujia, levittää AIDS -tietoutta ja osallistuu kävelyyn. "Talk the talk and walk the walk." Hän ei kuitenkaan halua kantaa AIDS -nauhaa jota hän pitää pinnallisena ja laiskana hyväntekeväisyysaktina jossa motivaationa on ylpeys. Hän tekee teot juuri ilman että mainostaa tehneensä ne itse, koska muu olisi jotenkin väärin. Hänen nauhattomuudestaan huudellaan, häntä vaaditaan kantamaan sitä, ja kun hän ei suostu hänen väitetään olevan AIDS -epidemian taistelun turhuuden kannattaja. Lopulta hänet hakataan.

Nyrkkisääntönä on se, että jos sinua vainotaan, olet uhri ja silloin on syytä puuttua asioihin. Kyseessä on harm principleen viitaten tehty toisen tekojen sensuroimisvaatimus. Tämä on toisen vapauteen ja itseilmaisuun puuttumista sen vuoksi että seuraukset vahingoittavat ja mahdollisesti jopa tappavat muita ihmisiä. Jos taas kohtaat ärsyttävyyttä, niin ohjeena on että suck it up. Koska jos tässä kohden lähdet vaatimaan sensurointia, olet itse vainoaja. Joudut tyytymään valittamiseen ilman marttyyristatusta. Joudut tyytymään valittamiseen siihen vedoten että olet moralisoiva kusipää. Suck it up ja tunnusta kusipäisyytesi - niin me muutkin joudutaan tekemään!

Väärin erottu?

"Paholaisen Asianajaja" -blogissa otettiin kantaa Ulla Appelsiniin. Hän korosti että eroajia on hyviä ja huonoja. "Heidän joukossaan on varmasti monia, jotka eivät ole tehneet eropäätöstä kevyin perustein tai populismin innoittamana vaan päinvastoin, vakaasti harkiten. Silloin sitä on ehdottomasti kunnioitettava." Ja huonoja "Mutta ehkä on muitakin. Heitä, joille Räsänen - jälleen kerran vain tarjosi ylevältä vaikuttavan syyn lakata maksamasta kirkollisveroa. Näiden ihmisten protesti ei kuitenkaan tunnu Räsäsen kukkarossa. Se tuntuu muualla." Tämä nostaa esiin sen, mikä tuntuu vaikuttavan koko keskustelukentässä. Kirkosta eroajia luokitellaan vääristä ja oikeista syistä eroajiin. Mutta milloin olemme viimeksi kuulleet kohun jonka ydinteema olisi siinä miten kirkkoon olisi liitytty väärin perustein ja vihjattaisiin "implisiittisesti mutta allaviivaavasti", että näitä valintoja ei pitäisi tai tarvitsisi kunnioittaa? (Koska ensin sanotaan ehtoja ja sanotaa että niillä toetutuvia pitää kunnioittaa. Ja sitten tulee se mutta.)

Miksi kirkosta voidaan erota väärin syin, mutta siihen ei voi liittyä väärin syin? Miksi kirkosta eroajilla on liian vähäinen uskontotiedon taso, mutta kirkkoon liittymisen kohdalla tämä kysymys ei ole vakavan keskustelun alainen? Tämä on selvä epäsymmetria. Kun ateisteja syytetään dogmaatikoiksi ja uskovaisia leppoisikis, pitäisi valittamisen mennä juuri toisin päin. Sillä suvaitsematon ja joustamaton dogmaatikko on se, joka asettaa ehtoja toisten eroamiseen ja liittymiseen.

Epäsymmetrian syy on rakenteellinen. Kirkkoon liitytään lapsikasteella. Tämä rakenne johtaa suureen määrään jäseniä jotka eivät ole kovin vahvasti sitoutuneita ja jotka lähtevät pienestä muistutuksesta. Kun kirkkoon ei ole liitytty vakaassa harkinnassa, on ihan oikeasti hyvä kysymys kysyä "miksi jatkaa maksamista". Jos tuntuu lompakossa vittumaiselta, on ihan oikeasti aivan oikein miettiä että miksi kuulua. Appelsin ja muu kulttuuri pitää tätä ahneena ja itsekkäänä, vain rahan ajattelemisena. Mutta kysymys onkin siitä että mistä he tietävät mihin muuhun nuo rahat käytetään - ja hyödyttääkö tämä raha mutua yhteiskuntaa mitenkäkin. Ja onko tämän arvostelu muiden ihmisten vai ihmisen itsensä asia in first place. Kaikki tärkeitä kysymyksiä, jotka on jätetty hunningolle.

Kaste on oleellinen. Sillä kun tämä tuodaan huomiona esiin, huomataan että jokainen on kuullut siitä miten kirkkoon kuulutaan "väärin syin" - Ja niin on luontevaa että joku valittaa siitä että kirkosta myös erotaan "väärin syin". Tämänlainen on ihan symmetristä. Esille nostamani ongelma peittyy. Ja käteen jää vain se, että kaste tehdään lapsille kun taas eroajat ovat aikuisia.

Kenties rakentavin tapa miettiä kastetta on se, että se jaetaan hengelliseen ja juridiseen osaan. Hengellisessä osassa lapsi on kristittyjen vanhempien lapsi, ja lapsi hyväksytään uskovien yhteisöön mukanaolijaksi. Nähdäkseni tämä on ihan hyväksyttävää. Tällä on sitten myös se juridinen puoli, jolla lapsi liitetään seurakuntaan maksajaksi.

Hengellisyysteema tässä kohden on tietysti käyty suurta vääntöä ja suurinta vääntöä. Esimerkiksi Jaakko Heinimäki on sanonut että "Miksi vanhemmat puhuvat lapsilleen? Eikö lasten tulisi saada itse aikanaan päättää, mitä kieltä he haluavat puhua?" Toisaalta esimerkiksi Kari Enqvist on esittänyt että "Lapsi ei ole valintaa itse tehnyt, sillä kastetilaisuudessa hän on vielä niin pieni, ettei ymmärrä sanoja eikä selityksiä. Kuluu ainakin toistakymmentä vuotta, ennen kuin teini-iän kynnyksellä aivot ovat kehittyneet niin, että uskonnon kaltaisista abstrakteista asioista aletaan muodostamaan itsenäisiä mielipiteitä."

Samoin kasteen kohdalla puhutaan siitä että pitäisikö lapsi jättää ruokkimatta kunnes hän päättää syökö lihaa vai onko vegetaristi. Vai saako vanhempi vain tunkea vegeruokaa tahi raadeltu-murhattu eläimen elimistöä pikku piltin suuhun. Nämä argumentit ovat analogioita. Analogioiden vertaamisessa on oleelista että verrattavat kohteet ovat oleellisella tavalla samanlaisia. Kysymys on siitä, onko kyseessä oikea vai väärä analogia. ; Voidaan rakentaa toinenkin analogia. Pitääkö lapsen päättää seksuaalisuudestaan vai saavatko hänen vanhempansa päättää hänen puolestaan vaikkapa seksistä eli insesti-pedofilia ei olisi ollenkaan rikos tai paha asia? Samoin voisiko lapsen silmät-korvat voisi laittaa ihan miten täyteen tahansa pornoa tahi väkivaltaviihdettä, koska eihän se voi olla niin että tämä vasta aikuisena saisi päättää asioista?

Seksuaalietiikassa moni korostaakin sensuuria jota tuettaisiin jopa valtiollisesti. Että koulussa pitäisi rajoittaa ehkäisypuheita kaikilta - ei siis vain kristittyjen lapsilta vaan kaikilta. Viihteeseen toivotaan ikärajoja ja muita. Syykin on selvä. Tosiasiassa kysymys on harm principlesta. Insesti vaikuttaa lapsen koko elämään negatiivisesti. Ja väkivaltaviihteellä ja pornollakin on riskejä. Lapsi ei vähintään ymmärrä niitä. Tämä tietysti osoittaa oleellisen epäanalogian pedofilian ja ruokinnan välillä. Lasta tulee ruokkia mutta ei raiskata. -Ei vaikka CMX:än pojat antaisivat kappaleissaan juuri sinulle kohdistettuja viestejä.

En näe Enqvistiä aivan täysin vakuuttavana. On toki selvää että hän yritää rakentaa argumenttia joka olisi oleellisesti samanlainen sen kanssa miksi pornoa - jota ei välttämättä edes tässä sinänsä pidetä pahana tai likaisena - olisi samanlaista uskon kanssa siinä mielessä että lapsi ei ymmärrä niitä. Ja onkin totta, että lapsen mielikuvitus ja ajattelukyku ovat tässä hankalia tekijöitä. Kuitekin jos lapsi kykenee uskomaan sängyn alla oleviin hirviöihin, kyllä hän kykenee muodostamaan omia näkemyksiään myös Jumalasta. Ne ovat kenties vääriä ja taikauskoisia näkemyksiä, mutta jos tämän päihittäinen asetetaan oikeasti kriteeriksi, niin yllättävän iso osa aikuisistakaan ei tätä tasoa koskaan oikein kunnolla ylitä. Puhutaan usein lapsen uskosta, ja se onkin lapsellista ja taikauskoista. Mutta vastaava kuvaa kyllä monen aikuisenkin uskoa. - Olipa kyse sitten kirkosta tai New Agesta, hyvin moni aikuinen hurahtaa ties mihinkä humpuukiin ja taikapölyhuuhaseen. Ja heillä on tästä mielikuvituksen ja taikauskon sekamelskastaan huolimatta goddamit lupa valita uskontonsa! Ja näin sen pitääkin olla.

Epäanalogisuuspuoli ja harm principle tosin tuhoaa myös Heinimäen ja kumppaneiden argumentaation. Sillä syöminen ja puhuminen ovat tässä kohden oleellisesti analogisia. Jos lapsen jättää ruokkimatta, tämä ei elä niin pitkään että voisi valita. Ja samoin ilman kieltä lapsi menettää kykynsä puhua kieltä ollenkaan. Syntyy susilapsi ja tätä voidaan pitää vahingoittamisena. Uskonnon kohdalla tilanne on oleellisesti epäanaloginen. Ilman uskontoa syntyy aivan täysipäisiä aikuisia - ja ilman kastetta kirkkoon kuuluvia on vastaesimerkkinä vieläkin enemmän. Samoin uskoa ei pidetä minään joka olisi pakko oppia lapsuudessa. Jos menen katujulistajalle sanomaan että "muttakun äärikommunistit kasvatti minut vauvana ja lapsena ilman uskontoa" he eivät sano että et voisi muuttaa mieltä ja ruveta uskovaiseksi. Mikään uskonnollisuus ei siis tuhoudu, koska nämä ihmsiet eivät saa mitään käännytysrauhaa. Vaan päin vastoin, he kuulevat sitä miten moni ihminen on kääntynyt paatuneesta ja väkivaltaisesta vihaisesta ateistista kunnon kristityksi (joka on ehkä vihainen ja väkivaltainen, mutta enää ateisteja kohtaan, mikä asiallista on).

Uskonkin että epäanalogisuus oikesti tiedetään, koska ei korosteta että kaikki lapset olisi pakko kastaa kirkkoon. Jos analogia ruuan kanssa olisi todella osuva, niin juuri näin tulisi tehdä. Vegaaniruuassakin toki huolehditaan lapsen terveydestä, joten tosiasiassa vanhemmat eivät saa ruokkia lastaan ihan miten tahansa. Kysymys onkin oikeastaan siitä, miksi tätä argumentaatiota käytetään ylipäätään kun epäanalogisuus selvästi tiedostetaan. Onko niin että huono argumentti sanotaan koska sananvapaus antaa luvan laukoa mitä tahansa eikä tajuta että se ei tarkoita sitä, että argumentti olisi myös hyvä jotenkin vain siksi että sen saa sanoa ääneen.

Olenkin ihmeissäni miten esimerkiksi "lapsen parhaan tekemistä" tai "lapsen vapauden nimissä" tekemistä pidetään niin usein kyseenalaisena ateistivanhempien kohdalla. Ymmärrän toki sen että heistä kyseessä on vain vanhemman tekemä ideologinen ratkaisu samaan tapaan kuin että opetetaanko heille kristinuskoa. Mutta kuitenkin kun katsotaan kristittyjä, niin he saavat kyllä perustella asioita siten että he tarkoittavat lapsen parasta ja että se on sitten myös lapsen parhaan tekemistä vaikka olisi miten ideologista. Ja lapsen vapauttakin voidaan puolustaa sanomalla että opetetaan kristinusko jotta aikuisena sitten tietää vähintään sen mistä irtautuu. Tämäkin menee ihan sukkana läpi lapsen vapauden nimissä tekemisenä. Uskonnottoman kasvatuksen puolella vapaus ja lapsen paras ovat kuitenkin toistuvasti kritiikin alla. Ihan kirkon viralliset toimijat korostavat että ei tässä mistään lapsen parhaasta tai vapaudesta ole kysymys vaan siitä että lapsi opetetaan vanhempien ideologiaan. Itsessään kenties totta, mutta kun katsotaan samojen ihmisten suhtautumista kristilliseen lasten kasvatukseen, tämä huomio ja tosiasiatila ei siirry sinne. ~ Kun uskonnoton perustelee että hän ajattelee lapsen parasta ja tämän vapautta, häntä pidetään dogmaatikkona. Etenkin kun ihmisillä on tapana esittää argumentaatiot ikään kuin suositteluna, joka pätee myös muille. Mutta kristityt vanhemmat ja kristityt muutoinkin tekevät täsmälleen samaa. Hekin suosittelevat. Tässä tilanne ei kuitenkaan ole niin että kirkko jyrähtelisi heille dogmaattisuudesta ja vihaisuudesta ja ideologisuudesta. Tässä korostetaan että pitää kuunnella myös kristittyä ja että kristitty tarkoittaa hyvää ja on hyväntahtoinen. Ja että tässä sinulle kiva intentio, joten turpa kiinni uskonnoton tässäkin tilanteessa. Tämä ei ole reilua. Eikä sellaista kulttuuria tarvitse - ikään kuin Ulla Appelsinin hengessä - kunnioittaa.

Nähdäkseni kastaminen on hengellisenä ilmiönä vahingoittamaton. Se ei ole oleellisesti analoginen insestin eikä ruokkimisen kanssa. Molemmat vastaesimerkit tietysti kulkevat vahvasti ilmoilla. Mutta molemmat ääripäät ovat väärässä. Ja olen kieltämättä hieman Appelsinin kannalla tässä kohden. On ihmisiä joilla on vain lupa ja juridinen oikeus tehdä asioita. He saavat sanoa mielipiteensä. Ei niitä arvostaa tai kunnioittaa tarvitse. Ja niiden laukominen ääneen on ihan oikeasti jotain joka antaa luvan halveksua ihmistä älykääpiö-kusipäänä. Ymmärrän Appelsinin tunteen. Ja sanon että todellakin voi olla "väärin liittyneitä" ja "väärin eronneita". Tosin tässä sanaa "väärin" pitää lieventää sen vakiokonnotaatioista ja kenties se pitäisi korvata paremmalla sanalla "harkitsematon". Minä käytän ehkä nasakampaa ja äärimmäisen tieteellistä termiä "pöntösti".

Koska kasteesta ei ole haittaa, en näe ongelmana että lapsi kastetaan ja että hän osallistuu kirkon tilaisuuksiin täysi -ikäisyyteen asti. Kaste kun voidaan nähdä niinkin, että siinä ei lapsesta tehdä kristittyjä, vaan korostetaan että lapsi on kristittyjen vanhempien lapsi. Juhla on perhettä varten. (Uskonnottoman ainut ongelma on siinä, että välttääkö hän tälläisiä tilanteita ja jää pois sukujuhlista. Minä en jää koska kirkko on vain talo. Mutta jos suku olisi erilainen, niin jäisin, koska kirkko on vain talo.)

Sillä se ongelma on siinä juridisessa puolessa. Lapsi saa sanoa kantansa - vanhempiensa luvalla - vasta rippikoulussa. Eroaminen pitää tehdä erikseen, vaikka liittäminen on miltei automaatio. Ihmettelen sitä miksi kirkosta ylipäätään tarvitsee erota turhaan ja erota vääristä syistä. Tosin se ei ole mikään probleema, koska vastaus on siinä että nämä ihmiset on todennäköisesti myös liitetty väärin kirkkoon alun perinkin. Vaikka olen joskus muuta epäillytkin, uskallan sanoa että tässä kohden voidaan sanoa että on demonstroitu sitä miten kaksi väärää tekee joskus oikean.

Tämä blogi ei kerro mistään

"Oh, hi. A hundred episodes. That's a lot. During the course of which George, Elaine, Kramer and I have had many experiences, both positive and negative. Well, mostly negative. There've been some relationships that haven't worked out ambitions that were unfulfilled hopes dashed some property damage, hurt feelings I know one guy got deported. Physical injury, and all right, maybe even a death or two. But we've persevered. Because we're people. Real TV people."

("Seinfeld", ep. "Highlights of a Hundred")

Tämä blogi muistuttaa jossain määrin Seinfeld -televisiosarjaa. Sen keskiössä oli neljä varsin itsekeskeistä hahmoa jotka lähinnä juttelivat keskenään. Sarjan kerrottiin kertovan "ei mistään". Ja itse asiassa "Highlights of a Hundred" -jaksossa George yrittää saada läpi televisiosrajaa. Kun ohjelmantuottajat kysyvät mistä sarja kertoo, George kertoo olevan "Show about nothing". Vastaus on lattean epäilevä "nothing" ja George vastaa tähän ikään kuin alleviivaten "Nothing" Henkenä on tietysti olla "metainen". Sillä Seinfeld oli itsessään juuri tälläinen sarja. Osa pitää Seinfeldiä tämän vuoksi nihilistisenä sarjana. Mutta kuten Georgen alleviivauksesta voi arvata, kysymys on kuitenkin enemmän ZEN kuin voisi luulla.

Sarjan hahmoja kuvataan usein jonain joilla ei ole omaatuntoa. He ovatkin pikkumaisia ja itsekeskeisiä. Heillä ei ole mitään yleviä periaatteita. Kuitenkin kun mietitään esimerkiksi jaksoa jossa Kramer boikotoi liikettä siksi että tämän neonvalo häiritsee hänen nukkumistaan. Ja heti kun hänen ystävänsä Seinfeld suostuu vaihtamaan hänen kanssaan asuntoa, Kramer lopettaa boikottinsa ja siirtyy kyseisen liikkeen asiakkaaksi, peräti varsin innokkaaksi asiakkaaksi. Tämä kuvastaa sitä että hän on individualisti jonka elämässä ei ole suuria periaatteita, mutta kuitenkin hän on eettinen ja pyrkii vaikuttamaan asioihin omalla toiminnallaan lain sallimin keinoin. Kramerin ja muiden Seinfeldin hahmojen etiikka on käytännöllistä eikä periaatteellista. Ja olisi väärin sanoa tätä nihilismiksi. Itse asiassa Kramerin toiminta voidaan redusoida individualistisen kulttuurin tapaan soveltaa vanhaa klassista Harm principleä. Kramer ei päätä Seinfeldin puolesta että tämän pitäisi häiriintyä neonvaloista vain siksi että ne ärsyttivät häntä iseään. Neonvalo joka on hänelle itselleen ongelma on kuitenkin harmi jonka puolesta hän taistelee yksilönä. Muut joko tulevat mukaan tai eivät. Toki tämä redusoituu käytökseksi joka on samalla täysin egoistista ja NIMBY -henkistä "Jonkun Toisen Ongelma" -maailmaa. Tämä on itse asiassa melkoisen zen, jollain omituisella ja urbaanilla ja pinnallisella tavalla.

Sama varmasti koskee blogianikin. En ole rajautunut mihinkään tiettyyn aiheeseen. Mutta kuitenkin jotkin teemat nousevat esille. "Seinfeldissäkin" saadaan esimerkiksi aikaan kauppiaalle vaikeuksia herättämällä aborttikeskustelu ateriaa tilatessa. Ja tämänlainen tilanne kuvaa myös "tämän paikan" henkeä. Perussävy on jotenkin negatiivinen ja ihmisyyden huonoja puoliakin unohtamaton. Ihmisyys ja kaikki sen omituisuus ja semi-ironisuus mutta ongelmien tiedostamisen muuntumattomuus itsekasvuksi on aiheena molemmissa. "Seinfeldin" parissakin esimerkiksi otettiin kantaa sekä hissipoikien väheksyntään että siihen miten "luuletko olevasi parempi ihminen" on hissipoikien identiteetin ytimessä sellaisella omituisella tavalla jossa kaikki - esimerkiksi se että kysyy onko tämä lukenut urheilusivut - nähdään vainoamisena - koska ei oleteta että hissipoika voisi olla kiinnostunut maailmantaloudesta - ja että tämä jotenkin tekee hissipojasta paremman ihmisen.

"Seinfeld" voidaan myös liittää usein soveltamaani keinoon. Sillä sarjan yrityksenä on olla komediallinen ja siinä on traagisia sävyjä. Jorge Gracian "The Secret of Seinfeld's humour" kuvaa sitä miten se on hauska juuri siksi että se käsittelee pieniä asioita. "How can a show that deals with what appear to he ordinary, everyday occurrences have such great appeal to a generation of Americans that seems to thrive on sex, violence, and catastrophe?" Georgen metavitsi sarjasta joka "ei kerro mistään" sai täydennyksen retorisesta kysymyksestä jossa kysyttiin mitä televisiokanavan päättävässä elimessä oleva henkilö itse oli tehnyt sinä aamuna. Ei oikein mitään oli vastaus. Tottakai hän oli tullut töihin ja matkalla oli teknisesti ottaen tapahtunut jotain. Sillä ei vain nähty merkitystä. Ja Seinfeld iskee juuri tähän merkityksettömyyden tunteeseen. Ja juuri tämän vuoksi se on hauska. Ei koska se on nihilistinen vaan koska se on äärimmäisen zen. Gracian mukaan Seinfeldin huumori johtuu oivalluksesta jossa surun ja ilon ydin on jollain tasolla löydetty. "We laugh at something because we see in it the significance of the insignificant, and that we cry at something else because through it we grasp the insignificance of the significant." Seinfeldin huumori onkin juuri tälläistä. Se ei itsessään ole jotain joka nojaa häijyydelle tai ylenkatseelle.

Gracian maailmassa klassinen komediasarjojen häijyily ja ikonoklasmi on tragiikan serkku. Se on hyvin lähellä surullisuutta. Sen kaavaksi voidaan sanoa erään varsin karuja juttuja heittävän stand-up koomikon ajatus siitä, että "huumori on kipu kertaa aika" , eli juttu muuttuu hauskaksi vasta kun voi erkaantua siitä kuvasta mitä ikonoklasmi murskaa - ja se nostaa esille sen miten moni komediasarja on häijy ja nauraa vallanhalusta tai siitä että on jonkun asian yläpuolella (ei siis ulkopuolella, vaan juuri yläpuolella). 

Minäkin kritisoin hyvin usein asioita joita ihmiset pitävät tärkeinä - paitsi siksi että ikonoklasmi on hauskaa toisin kuin Gracia esittää - niin myös siksi että aiheet nostavat esiin surua jolle pitää tehdä jotain. - Tietyt tilanteet/olosuhteet tekevät minusta ikään kuin Kramerin jonka täytyy boikotoida sitä naapurin kauppaa. Siksi tämä blogi on myös traaginen. Toisaalta nostan usein esimerkkien kautta varsin arkisia ja mitättömiä asioita huomion keskelle. Nämä ovat paitsi arvokeskustelullisia kannanottoja, myös huvin lähde.

"Seinfeld" kuten itsekin kirjoittajana olemme kuitenkin jollain tavalla "brändäytyneet". Syynä on se, että ei mistään puhuminen on itse asiassa "vain aihe". Ja se, että syntyy kommunikaatiota, tekstejä, ajatuksia tai vitsejä on "vain skene". Seinfeldissä on tietty asenne ja tekotapa joka sävyttää vahvasti koko sarjan. Ja sama koskee itseäni kirjoittajana. Tyylikeinojen valinnat eivät tietysti ole identtisä, mutta ne ovat riittävän samanlaisia. Molemmat ovat jossain määrin urbaanien jossain määrin egoismiin asti hedonististen individualistien tuotoksia maailmassa jossa valtava osa tärkeinä pidetyistä asioista on menettänyt sisältönsä ja muuttunut traagiseksi, joksikin johon suhtaudutaan negatiivisesti niin että voidaan sanoa että vaikka aiheena ei ole mikään, niin sitä kuitenkin tulee käsiteltyä "mostly the negative". Ja että ne pienet ja pinnallisiksi ja mitättömiksi nimetyt asiat ovat oikeasti sitten merkityksellisiä.

James Nestorin pieni kirjoitelma "The Tao of Seinfeld" korostaakin sitä että vaikka "Seinfeld" -sarjaa on kuvattu lähinnä "apofaattisesti" sen kautta mitä se ei ole - "irony is that “Seinfeld” writers were guided by two principles: no hugging and no learning" - se kuitenkin on jotain enemmän. "If you look carefully, the show speaks volumes about what our culture is all about. ‘Seinfeld’ tells us more about ourselves in the ’90s than the New York Times." Ja kuitenkin Seinfieldin ja filosofian suhteesta kirjan kirjoittanut korostaa että "The book is ‘Seinfeld and Philosophy,’ not ‘The Philosphy of Seinfeld,’" ... "I’m not claiming that there’s some abstruse philosophy behind the show, just that the two can be linked in some way. I would never recommend ‘Seinfeld’ over classic philosophy texts. It is just a good pedagogical tool to get students interested in philosophy. I don’t take this stuff too seriously. I hope no one takes these essays too seriously." Ja jotenkin sekin on oikein. Sillä sarjahan ei kerro mistään.

Täytyy vain toivoa että sama osuu tähän blogiinkin. Että ihmiset ymmärtävät että 3900 blogikirjoitusta on paljon. Ja että niiden aikana blogisti on esillenostanut monia kokemuksia ja tuntemuksiaan, sekä positiivisia että negatiivisia. Enimmäkseen negatiivisia. Että matkan varrella on ollut huolia, murheita ja turhia toiveita. Tunteet ovat vahingoittuneet kirjoituksilla ja kirjoittaessa ja tunteiden vahingoittuminen on edeltänyt kirjoittamista kannustimena. Että vahingoittunut tunne -elämä on kirjoittamisprosessin oleellisin toimiva osanen. Ja tottakai matkan varrella on nostettu jopa esiin kuolema tai parikin. Mutta blogisti on selvinnyt vaikeuksista ja sinnittelee elämineen. Koska hän on ihminen. Oikea internet -ihminen.

harmiperiaate

Monessa maassa vaikuttanut ihminen avautui hieman uskonnoista. Hän ei missään nimessä ole ateisti tai edes uskontoja vastaan. Hän kuitenkin kuvaili sitä että suomessa on itse asiassa melko poikkeuksellinen uskonnollinen kenttä. Erityisen silmiinpistävää on se, että täällä on sellaisia uskontoja joita muualla maailmassa kutsuttaisiin olevan mallia "batshit insane".

Suomessa tämän kanssa ei kuitenkaan ole tullut ongelmia. Syynä on se, että suomalainen uskonnonvapausjärjestelmä on oikeastaan erikoinen. Muualla maassa kun ajatellaan että uskonnonvapaus koskee sekä mielipiteitä että toimintaa. Tällöin uskonnonvapauden rajoittaminen näyttäytyy klassisesti sekularismina, jossa uskontoa ei näy missään. Suomessa ei ole tämänlaista uskonnonvapausajattelua. Täällä jaotellaan asioita ja toimintoja toisistaan.

Näin ollen jos toisessa maassa on ihminen joka sanoo että hänen uskontonsa kieltää verensiirrot, heidän lapsensa jäävät ilman verensiirtoja ja kuolevat pois. Tämänlainen on huonoa mainosta tämänlaiselle uskonnolle, jolloin uskontoon on vaikeampaa käännyttää ; muut yksinkertaisesti näkevät mitä niistä seuraa ja niistä pysytään pois.

Suomessa taas saatetaan sanoa vanhempien vetoamiselle että lapsihan saa verensiirron ja jos on jotain tätä vastaan, niin se on sitten "tough shit". Lapsi voidaan huotaanottaa ja antaa verensiirto jos ei muuten onnistuta. Samalla kun ikävät seuraukset puuttuvat lähipiiristä, ihmiset eivät huomaa että normissa on jotain pahaa, ja siksi nämä hupsut uskonnot saavat jalansijaa.

Näiden uskontojen kohdalla omituista on se, että he vihaavat sitä järjestelmää joka mahdollistaa heidän olemassaolonsa ja itse asiassa maksimoi heidän mahdollisuutensa ylläpitää ja levittää uskontoaan minimaalisin jäsentappioin ja yleisen mielipiteen vastakarvaan tunkemista.

Eli uskonnonvapaus on suomessa sitä, että hieman oikeistosävyisesti ihmisten annetaan puuhata vapaasti suojattuina. Suomalaisella saa olla mitä mielipiteitä tahansa, kunhan hyväksyy sen, että joskus joku sanoo että hänen toimintansa on "batshit insane", eikä sitä saa tehdä ja että jos ei miellytä niin "tough shit".

Tämän tason huomaaminen näyttää olevan vaikeaa monille niille ihmisille jotka väittävät että suomen kulttuuri on kristillinen. Mutta heidän kulttuurinsa onkin jotain maahantuotua amerikkalaisuutta. Ja juuri tämänlaiset ihmiset ansaitsevat amerikkalaiseen kulttuuriin erityisen hyvin sopeutuneiden uusateistien sekularismia korostavan kritiikin, joka voi näyttää suomalaiseen korvaan muutoin vieraalta ja vaivaannuttavalta.

Älkää ottako meiltä aseita pois - sillä haluamme käyttää niitä väkivaltaan

Ylläoleva kuva on kooste kuvista joita konservatiivit ovat floodanneet facebookiin viime päivinä. Syynä on se, että Sandy Hookissa tapahtuneet lasten tappamisten jälkeen aselakeja on haluttu tiukentaa. USA:ssa ase taas on hyvin tärkeä vapauden symboli. Itse en ole oikein koskaan ymmärtänyt katastrofinjälkeisellä pelolla ohjailua - tämä on itse asiassa yksi syy jonka vuoksi USA:n konservatiivit ja liberaalit tuntuvat niin kammottavilta. Näissä tapahtumat masinoidaan oman idean välineiksi. On epäeettistä itsekeskeistä moralisointia puuhata rajoitteita ja ohjailuja, kun ne selvästi ovat sellaisia että teosta ehtii kulua viisi minuuttia kun sille on keksitty selitys. Joka on tietysti aina se selitys joka annetaan kaikkeen muuhunkin. Suomessakin tätä tapahtuu, mutta Amerikka on tämänlaisen katastrofista "mukajärkyttyneellä moralisoinnilla politiikan ohjailua" tapahtuu järkyttävissä määrin.

Kuitenkaan tämä blogaus ei ole tästä. Sillä noissa ylläolevissa kuvissa on yhdistävä teema. Teema joka tuntuu tänne kotosuomeen hyvin vieraalta.

Esimerkiksi miekkailukoulullamme kannatetaan sitä että ihmiset saavat omistaa miekan. Tätä perustellaan vapaudella. Tämän vapauden taustaideana on selkeä Harm Principle. Eli meidän herrasmiesmäisenä velvollisuutenamme on olla sen verran aikuisia järkeivä ihmisiä, että käytämme miekkoja vain eiletaaleilla tavoilla. Eli vaikka miekkaa voidaan käyttää vahingoittamiseen, tämä ei ole se mitä sillä tehdään ikinä missään. (Itse en edes yhdistä miekkaa väkivaltaan, edes mielikuvissani. Sen vuoksi minä kerron väkivaltavitsinnikin aina siinä muodossa miten hakkaan ihmisiä naamaan aggressiivisesti tiiliskivellä.) Näkemys ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Nähdäkseni suomessa asekerhot ajavat tätä asennetta. Korostetaan siis sitä että aseita saadaan käyttää koska niistä ei ole uhkaa kenellekään. Että niitä käytetään asianmukaisesti.

USA:n oikeistokonservatiivien rakastama vapauskäsite on liberty. - Käsite joka hakee gloriansa vapautumissodasta jossa kansalaiset kävivät Englantia vastaan. Tyrannien teet heitettiin Bostonin jorpakkoon jne. Ja ylläolevasta näkee että tämä ei todellakaan aja harm principleä periaatteenaan. ; Suomessa taas gloriaa tuo valtiojohtoinen talvisota ja kansalaisia sisältä ja ruohonjuuritasolta raastanut sisällissota. Ero on tätä kautta kenties ymmärrettävä. 

Liberty -käsitteen taustalle voidaan nähdä Jeffersonin sanoma siitä että vallan jakautumisessa tyrannia on sitä että hallituksella on aseet ja se ohjaa ja komentaa ihmisiä. "Liberty" taas vallitsee siellä missä ihmisillä on aseet joilla he voivat puolustautua hallitusta vastaan. Moni konservatiivi ajaa tämän siten että vaihtoehtoina on joko tyrannia tai liberty. Se on toki Jeffersonin ylitulkintaa, sen pohjalta tehty väärä dikotomia. Moni näkee että ääripäiden välillä on harmaan sävyjä ja kenties tulisi hakea jonkinlaista kompromissia näiden väliltä. (Ajatus siitä että kenties poliittinen salamurha ei ole tapa ajaa politiikkaa on kuitenkin kohtuullisen uusi ja radikaali ajatus..)

1: Tämä käsitys on tärkeä myös kun mietitään sananvapautta ja uskonnonvapautta ; Harm principleä noudattavassa näkemyksessä ihminen saa valita vakaumuksensa itse. Teokratiassa valta on tyrannimaisesti keskitetty valtionkirkolle tai vastaavalle keskusjohdolle. Ja liberty -tilanteessa ryhmäpaine ajaa yhteen klimppiin. Siksi esimerkiksi libertyä kannattava dominionisti ei koe tunnontuskia siitä että hän kurmottaa julmastikin ateisteja ruotuun. Sillä kun hän itse käyttää valtaa, se ei ole hallituksella. Joten kyse ei voi olla tyranniasta.

Kirjoittaja tosin ihmettelee myös sitä että toisen kuvauksen mukaan aseita ei tarvitse sensuroida koska ihmisiä voi tappaa muutenkin. Slogan "aseet eivät tapa ihmisiä, ihmiset tappavat ihmisiä" on peräti USA:n asekannattajien toistelema klisee. Ainakin minun silmiini tuo lause näyttää siltä että monet aseenkantoa kannattavat ovat juuri niitä ihmisiä jotka ovat enemmän kuin valmiita tappamaan muita ihmisiä. Sillä mikä ensimmäinen kuva on muuta kuin uhkaus? Ja muissakin on luurankoja ja hyökkäysvalmiita myrkkykäärmeitä ja vihjeitä että tyrannien tarvitseekin pelätä. 

1: Libertyn pääongelma onkin se, että siinä itsepuolustus ja toiseenhyökkäys sekoittuvat toisiinsa. Syy on periaatteessa sama, joka ilmenee monilla postmodernin ajattelun ystäviltä. Syynä on se, että siinä valtaa käsitellään sitä kautta kuka sitä hallitsee eikä sitä kautta mitä sillä tehdään. Tämän jälkeen ei pidä ihmetellä jos USA:n konservatiivin silmiin Amerikan puolustaminen tarkoittaa roistovaltioihin hyökkäilyä ja maailmanpoliisina olemista. Tämän jälkeen ei pidä ihmetellä jos arvon postmodernin kulttuurirelativismin ystäville vähemmistö on oikeassa vain koska on vähemmistö. (Ihastuttava rinnastus joka loukannee vain kaikkia.)

Mutta saattaa tietysti olla, että olen vain pirun tyhmä. Sillä aina kun ihmiset ovat kertoneet siitä että aseet eivät tapa ihmisiä ja ovat kertoneet että ihmisiä voi tappaa puukolla, vasaralla,  ruuvimeisselillä ... he kuitenkin ovat jossain vaiheessa selittämässä siitä miten liberty ajaa ihmsiet puolustamaan itseään ja kotiaan tyranniaa vastaan. Tässä en ymmärrä että mihin sitä ampuma -asetta tarvitaan kun heillä kuitenkin on kotonaan puukko, vasara, ruuvimeisseli...

---

Blogger is those "make love not war" -guys. So he would gladly bang that sexy girl. But not involuntarily, off course. Luckily the girl is even more pleased and she would gladly bang bang the blogger.

Pieni ajatus : Hyväksyttävän kiristyksen jäljillä

Onko Lestadiolaisen uskontonsavastaisesta humalakäyttäytymisestä:
Oikein kertoa tekopyhästä syntielämästä avoimesti Totuuden ja Rehellisyyden nimissä?
Onko heikkoudesta ja hairahduksesta hienotunteista vaieta?
Vai onko oleellisinta kysyä siitä paljonko hän on valmis maksamaan hiljaisuudesta?

Ihmiset suhtautuvat kiristämiseen hyvinkin tiukasti. Sitä pidetään erityisen pahana asiana. Syitä tähän on tietysti monia. Kuitenkin näin monisyiseen ilmiöön kannattaa silti tarttua ja tutkia onko kiristäminen vain "yleensä huono asia" vai onko se peräti "aina huono asia".

Ensimmäinen ja tärkein syy kieltää kiristäminen on tietysti se, että siihen usein liittyy uhkailua jossa uhataan vahingoittaa jotain ihmistä. Näin kiristäminen uhkaa rikkoa Harm Principleä. Tämä kertoo siitä että kiristäminen on usein joko suoraa väkivaltaa tai sillä uhkaamista. On selvää että tämän valossa esimerkiksi lapsen hengellä uhkaaminen kidnappaustilanteesta tekee kiristyksestä erityisen vakavan. Se on kuin ryöstö, joka on itsessään paha asia. Mutta sitten siihen on vielä lisätty väkivaltaelementti. Toki myös muu rikollisuus kuin väkivaltarikollisuus voidaan tässä ottaa lukuun. Eli jos kiristykseen liittyy rikos tai rikoksella uhkaaminen, se on väärin. Siksi jos häjyt myyvät viinaansa luvaten että "Mukana tulee vakuutus, palovakuutus. Ei pala ravintola niin helposti." tehdään aika vakava rikos vaikka rikos onkin teknisesti omaisuusrikoksella uhkaaminen eikä väkivaltarikoksella uhkaamista.
1: Toki elokuvamaailma tuntee sellaisia elokuvia kuin "Ransom -lunnaat", joissa koko elokuvan pääidea on siinä että kiristys käännetään ympäri. Ensin kidnappaajat uhkaavat lapsen henkeä ja vaativat lunnaita. Mutta kun lunnaat tuplataan ja niistä tehdään palkkio rikollisten päistä joka otetaan pois vasta kun lapsi saadaan takaisin, kiristys kääntyy ympäri. Moni näkee tämän hyväksyttävänä, mutta tässä on sen tyyppistä lynkkausmeininkiä että se voidaan nähdä moraaliltaan kyseenalaisena aktiona. Eli tilanne on kiristystä lieventävin asianhaaroin, mutta teko ei muutu silti eettiseksi.

Sama koskee tietysti laajemmin koko sitä kiristämisen piiriä, jossa puhutaan laittomasta toiminnasta. Esimerkiksi jos pankkiryöstäjä tai mafiamies on tienannut paljon, tältä kiristäminen on - paitsi potentiaalisesti hengenvaarallista kiristäjälle - myös sitä että annetaan rikollisen päästä pälkähästä. Tällöin kiristys on kiristystä uhkaa vastaan ja jonkinlainen ryöstön apuväline. Juridisesti tämä on laitonta. Tämänlainen on tietysti sekin moraalisesti kyseenalaista. ; Eli jos kiristämisellä uhataan kertoa toisen tekemä rikos, tässä suojellaan rikollista. Tämäkin on sen sortin teko että voimme karulla kädellä karsia tämän ulkopuolelle.

Tämän karkeimman eliminoinnin jälkeen jäljelle jää aika paljon mahdollista kiristämistä. Niissä on tavallaan kysymys sopimuksesta. Tässä esiin nousevat kysymykset joissa muistutetaan että sopimus on etiikasta ja tunteilusta riisuttua juridisen kliinistä lupaamista. Jos esimerkiksi joku on tehnyt humalapäissään syrjähypyn, katuu tätä, ei aio toistaa tekoaan ja silminnäkijä lupaa rahaa vastaan vaieta, on kysymys eettisesti melkoisen monimutkainen. ; Teknisesti salaisuus ei ole välttämättä huono asia. Esimerkiksi työoloissa liikesalaisuudet ovat suunnitelmia joista vaietaan yleensä kasvatettua palkkaa tai jotain sakkosanktiota vastaan. Eli puhumattomuudesta palkitaan ja/tai puhumisesta rangaistaan. Tätä pidetään hyväksyttävänä olevana sopimuskysymyksenä.

Kuitenkin tässä on mietittävä että mitä kiristäjä tässä tilanteessa oikeastaan tekee. Moni voisi pitää tätä hyväksyttävänä.
1: Kuitenkin mieltä kaikertaa se, että jos silminnäkijä on ystävä, hän tavallaan vaatii rahaa sellaisesta jota hänen pitäisi kenties tehdä ilmaiseksi. Itse asiassa kiristäjä onkin tässä tilanteessa tuplaongelmassa (a) Jos teko on sellainen että siitä vaikeneminen on eettistä, hänen tulisi tehdä se ilman rahamaksua. (b) Jos teko on sellainen että siitä tulisi kertoa, hänen tulisi tehdä tämäkin ilman rahamaksua. Tietysti jos ystävyys ei ole vallitseva tila, on tilanne kliinisempi mutta kysymykset ovat pohjimmiltaan samat.
2: Toisaalta mukaan tulee myös se, että tässä mahdollisesti hyväksyttävässä kiristyksessä käytetty asia ei ole lakiin liittyvä rikos tai vahingoittaminen. Se tarkoittaa sitä että kiristyksessä kohteena on yleensä tieto ja siihen liittyvä sensurismi. Ja tämä tieto on jollain tavalla strategisesti tärkeää. On joku "oleellinen" jolle sen voi kertoa. Vaikeneminen voi olla luottamusrikos häntä kohtaan. (Siinä tilanteessa että olisi eettisesti oikein esimerkiksi melko varmasti rikkoa avioliitto, tuoda oleelliset tiedot esille.)

Voidaan kuitenkin nähdä että vakuuttavin argumentti kiristyskiellolle sosiaalisissa suhteissa on se, että niissä yleensä kiristetään jollain hairahduksella, josta saatava raha taas vedotaan kiristetyn positiivisista piirteistä. Näin ollen esimerkiksi syrjähyppy voidaan nähdä petoksena ja paheena. Mutta tästä ei tule penniäkään ilman että henkilöllä olisi tähän vastakkainen hyve, kuten halu ylläpitää parisuhdetta ja tähän liittyvä rakkaudentunne. Kiristäjä ei siis oikeasti lypsä paheesta kuten voisi ensivilkaisulla luulla. Kiristäjä sen sijaan arvottaa hyveen ja mitä voimakkaampi tämä hyve on, sitä enemmän tilanteesta voi lypsää rahaa. Tämä tekee kiristämisestä hyvin usein paheellista.
1: Kiristys on tässä tilanteessa aina petos jossa isketään kiristettävän kohteen hyveellisyyteen ja häveliäisyydentunteeseen. Se viittaa siihen että kohteella on heikkous, ja hän on rikkonut omia sääntöjään. Kaksoisstandardi ja itsepetoskin voivat tulla kysymykseen. Tämä voidaan nähdä lieventävänä asianhaarana. Osa tosin näkee tämänlaisen käytöksen erityisen paheksuttavana koska siinä kiristetty rikkoo omaa moraaliaan.

Jos ihmissuhteita vielä etäännytetään voi olla että tieto on laillisesti saatua ja se on vain kiusallista. Tämä tulee varmasti melko usein vastaan jos olet "julkkis". Teet jotain sinänsä laillista, kuten uiskentelet uhkeasti bikineissäsi julkisella uimarannalla. Joku ottaa tästä kuvan ja haluaa myydä tämän sanomalehdille. Tämä voi tuntua kiusalliselta, mutta tämä ei varsinaisesti uhkaa ketään. Lisäksi tämä on oikeasti kuvaajan ammatti ja kuvaamiseen julkisella rannalla on lupa. Tässä tilanteessa voisi tuntua reilulta maksaa sopiva summa jotta kuva ei vuoda. Tässä kohden kysymykseen nousee osittain hinta. Jokin määrä rahaa on "kohtuullinen korvaus".

Lisäksi esimerkiksi lapsia voidaan kasvattaa jonkinlaisella pienellä kiristämisellä. Sitä voidaan palkkion ja rangaistuksen lisäksi esimerkiksi näyttää kavereille vauvakuvia. Tämä voi opettaa tottelevaisuutta. Mutta toisaalta jopa tässä tilanteessa kiristys tuntuu hieman kovalta keinolta ja sen soveltamiseen täytyisi olla jopa kovemmat syyt kuin selkäsaunaan. Kiristyksessä isketään sosiaaliseen tilanteeseen hyvin kokonaisvaltaisesti ja ennustamattomasti, joten kiristykseen alkamiseen vaadittaisiin kovaa ja muutoin parantumatonta tottelemattomuutta jossa lapsi mahdollisesti vaarantaa itsensä.

---

Kirjoittajalla ei ole eettisiä ongelmia humalaisten lestadiolaisten kanssa ; En vain malttanut raittiushenkisesti muistuttaa hyväksyttävästä korkin kiristyksestä, joka ei kuitenkaan ollut varsinainen tämän blogauksen aihe. Sen sijaan kirjoittajalla on ongelmana - paitsi se, että joskus itsestään kolmannessa persoonassa kirjoittaminen tulkitaan jonkinlaiseksi minän hajoamisen kuvaukseksi, niin kuitenkin ennen kaikkea se - pitäisikö jotain tiettyjä menneisyyden asioita paljastaa vain siksi että väärintekijä saataisiin lopettamaan aktiivinen pakoilu ja reagoimaan tekoihinsa ja asia saataisiin käsittelyyn. Ilmoittaminen tälläisestä sitten "nyt otat asian esiin privaatisti tai menee julkisuuteen joka pakottaa sinut reagoimaan kaikkien nähden" onkin sitten hyvin vaikea kysymys. Todennäköisesti tässäkin tilanteessa kiristävä toimiminen olisi eettisesti väärin. Pitäisi vain joko tuoda asia esiin tai ei...