Ruotsalainen Anders Retzius kehitti kallonmittaukseen perustuvan menetelmän jonka lopputuloksena hän ryhtyi laskemaan ns. kalloindeksiä. Hänen ajatuksensa nojasivat siihen aikaan, 1800 -luvun alussa, muodikkaaseen fyysiseen antropologiaan. Ajatukseen jossa ajateltiin että suuret aivot tarkoittavat suurta älykkyyttä. Retzius otti tähän jaotteluun kuitenkin kallon pituuden ja korkeuden suhdetta. Hänestä kapeakalloiset dolikokfaalit olivat älykkäitä kun taas matalakalloiset brakykefaalit olivat tyhmiä. Hänen ajatuksensa perustuivat eläimenkaltaisuuteen ; dolikokfaalit olivat kauempana eläimistä kun taas barkykefaalit olivat eläimellisempiä ihmisiä.
Hänen argumenttejaan käytettiin kun mietittiin sitä miten suomalaisiin tulisi suhtautua. Kielitaistelun tuoksinassa, joita Retziuksen aikana käytiin, nojattiin juuri siihen että suomenruotsalaiset olivat mittauksissa enemmän dolikokfaaleja kun taas suomalaisissa barkykefalia oli yleisempää. Joka tietysti todisti sen, että ruotsalaiset olivat kuin luotuja hallitsemaan ja suomalaiset olivat biologisesti ja synnynnäisesti hyviä ns. suorittavan työn tekijöitä. Retzius tietysti oli itse ruotsalainen, joten ei ole hankalaa kuvitella miten hän oli tämänlaisen teorian takana. Eikä pelkästään siksi että yliopistotie oli siihen aikaan ruotsalaisille enemmän auki kuin suomalaisille.
Nykyaikana harva pitää frenologiaa ja sen erilaisia variantteja perusteltuina. Se on itse asiassa niitä harvoja pseudotieteitä jotka ovat liki tyystin kadonneet. Tämän vuoksi harva tulee ajatelleeksi että tietyllä tavalla on hyvin ymmärrettävää mitä kautta tämänlainen ajatus voi olla järkeenkäypä. Evoluutioteorian valossa ei olisi mahdotonta että olisi primitiivisempiä rotuja. Ja nämä voisivat näkyä ulospäin, ja koska ihmisen evoluutio on apinoista päätellen ollut älykkyysosamäärää kasvattamaan päin ei primitiivisyysnäkökulma olisi ollut lähtökohtaisesti mahdoton. Eli asia vähintään pitäisi tutkia ja selvittää, mahdollisuutena. Aivojen koon ja ajattelun yhteys ei ole ollenkaan mahdoton. (Se ei itse asiassa ole aivan typerä nykypäivänäkään.) Teoria oli siis järkeenkäypä, joskin väärä. Siitä huolimatta on helpompaa nähdä vain valtapoliittinen puoli. Että tämänlaiset teoriat kasvoivat rasismista ja vallasta. Tosiasiassa valta varmasti on vaikuttanut keksimisessä ja suosiossa. Mutta sen falsifioituminen ei sitten ole johtunut valtapelistä vaan "jostain aivan muusta".
Ensinnäkin voidaan huomata että älykkyys on siitä ikävä piirre että sen ajan ruotsalaiset ovat todennäköisesti olleet oikeassa. Flynnin efekti viittaa älykkyysosamäärän nopeaan kasvuun. Ja tämä viittaa että ympäristötekijöillä on ollut hyvinkin suuri vaikutus. Huono ravintotilanne on varmasti vaikuttanut älykkyysosamäärään. Samoin kuin aiemmin esilletuomani seikat jodinpuutoksen suuresta vaikutuksesta älykkyysosamäärään. Ilmiö suomalaisten tyhmyydestä on itse asiassa varsin todennäköisesti ollut tosi, sen selitys on ollut järkeenkäypä mutta väärä. Olisi pitänyt katsoa rodun sijaan olosuhteita, syyttää kulttuuria ja ympäristöä eikä perimää.
Tästä on tietysti helppo vetää analogia ja yhteys Tatu Vanhaseen, maahanmuuttokeskusteluun ja islam-älykkyysosamäärävaahtoamiseen. Ja vetää tästä tietty johtopäätös. Mutta on kuitenkin syytä muistuttaa että välttämättä kaikki älykkyyserot eivät johdu kulttuurista. Ja toisaalta kulttuurin ja ympäristön vaikutukset eivät tuhoa älykkyyttä ilmiönä. On syytä olla varovainen. Sillä älykkyysosamääräkeskustelussa oman maailmankuvan tulkinnat astuvat mukaan hyvin erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi on varsin helppo huomata erikoinen klusteri joka samanaikaisesti (a) selittää eron kulttuurilla että (b) pitää älykkyysosamäärää pelkkänä keksintönä. ; Jonkinlainen kulttuurillinen vaino siis selittää jotain jota ei ole olemassa?
Itse asiassa kognitiotieteen kursseilla klassiseksi vitsiksi nousi se, että "IQ -tyyppinen älykkyys on sitä mitä älykkyystesti mittaa". Tämä epämääräisyys johtuu lähinnä siitä että älykkyydellä ei ole kunnon määritelmää ja toisaalta siitä että sen takana olevat syyt voivat olla hyvinkin mutkikkaita. Se ei kuitenkaan tarkoita että ilmiö ei olisi tosi ja havaittu. Selvästi kysymyksissä on jotain yhdistävää ja tätä kautta meillä on jotain joka määrittyy näiden kysymysten kautta. Mutta emme tiedä välttämättä tarkasti että mikä tämän aikaansaa. On hyvä erottaa "havaittu ilmiö" "järkeenkäyvyydestä". (Ihmiset noin ylipäätään tykkäävät selittää. Havainnot sitten sovitetaan ja tulkitaan näihin selityksiin.)
Jos nimittäin pitää miettiä mitä älykkyystesti itse asiassa tarkoittaa, niin se tarkoittaa sitä että onnistuminen yhdessä kysymyksessä korreloi onnistumisen toisen kysymyksen kanssa. Korrelaatiot voivat toki olla heikkoja, mutta niiden on oltava olemassa. Näin ollen kun riittävän monelle ihmisille pistetään riittävästi kysymyksiä, voidaan havaita tapahtuuko klusteroitumista tiettyihin ihmisiin. Jos kaikki onnistuvat tilastollisesti yhtä hyvin, erot yksittäisissä tuloksissa voisivat olla sattumaa. Samoin jos samantapaisen kysymyspatterin uusiminen johtaisi heittoihin saman ihmisen kesken vaikka viikon välein, niin sattuma selittäisi erot pois.
Älykkyysosamäräätesteissä ei kuitenkaan käy näin. Sen sijaan niissä (a) Osa kysymyksistä näyttää olevan vaikeampia, eli ne saadaan harvoin oikein. Näissä epäonnistuminen pitää sisällään vähän tietoa, mutta oikeassaolo sitten johtaa siihen että tilastollisesti useampi muu kysymys on myös oikein (b) kysymykset ovat suunnilleen yhtä vaikeita jolloin hajontaa on enemmän, mutta tilastollisesti onnistuminen yhdessä korreloi heikosti onnistumisen jonkun muun kysymyksen kanssa. (+) Joten eri kysymysten välillä on jokin yhteys. Sitä vain ei ole määritelty-tunnettu kovin eksaktisti. Tämän ilmiön syy voi sitten olla ties missä. Se että onko sen takana genetiikka, tai vaikka koulutus, on selitys miksi tietyt ihmiset osaavat vastata tiettyihin kysymyksiin.
Toki moni korostaa tässä että älykkyyttä on erilaista. Se tuntuu usein olevan selitys jolla älykkyysosamääräilmiö selitetään pois. Tässä toki perimmiltään lähinnä tunnustetaan että ilmiö on todellinen mutta irrelevantti. Se näyttää tukevan nykykulttuurissa vahvasti ilmoilla olevaan henkeen jossa jokaisella olisi oma vahvuusalue ja kaikki olisivat hyviä jossain. Mutta tämä lohtutematiikka ei tarkoita että älykkyyttä ei voisi olla erilaista. Ideologinen syy on helppo keksiä, ja se voi selittä idean keksimisen. Mutta idean säilyminen on sitten toinen asia.
Ja tässä esiin voidaan nostaa edelleen faktorianalyysi. Eli juuri se, että otetaan vastaukset isolta joukolta ihmisiä. Ja sitten katsotaan vastaako onnistuminen yhdessä onnistumiseen toisessa. Jos esimerkiksi musiikillinen lahjakkuus olisi oma älykkyydenlaji jota ei tule sekoittaa vaikkapa matemaattiseen lahjakkuuteen voidaan samoilta ihmisiltä testata hyvin erilaisia tehtäviä.
Se, että voidaan sanoa että ylipäätään on musiikillista lahjakkuutta pitää tapahtua kaksi asiaa (a) Onnistuminen musiikillisessa älykkyyden kysymyksessä 1 johtaa kasvaneeseen todennäköisyyteen vastata oikein musiikillista älykkyyttä koskevaan kysymykseen 2. (b) Yhteys siihen että vastaa musiikilliseen älykkyyteen 1 oikein olisi paljon suurempi ero vaikka laskentoa koskevaan kysymykseen 1 kuin musiikillista älykkyyttä koskevaan kysymykseen 2. (+) Toisin sanoen faktorianalyysissä muodostuisi oikeista ja vääristä vastauksista klustereita jotka olisivat tiheämpiä jossain ja löyhempiä jossain.
Tosiasiassa älykkyyden erilaisille laaduille onkin näyttöä. Niitä kuitenkin koskee myös ns. G -faktori. Joka tarkoittaa sitä että älykkyys yhdessä korreloi heikosti mutta kuitenkin jollain tasolla muiden älykkyyden lajien kanssa. Tämä toki viittaa siihen että älykkyydellä on erilaisia luokkia. Sillä klusterit ovat jossain tiukempia kuin toisaalla ; yleisälykkyys ei ole niin tasainen että eri ryhmien sisäinen samanlaisuus rikkoutuisi. Toisaalta tämä viittaa ns. yleisälykkyyteen joka tuhoaa sen ihmisen mieltä hivelevän seikan jossa lohduttaudutaan sillä intuitiivisella stereotypialla, että "kun se inssipoju pärjää matikassa, niin sen täytyy olla surkea muusikko". Yleisälykkyys viittaa juuri siihen että osa on monilahjakkaita ja toiset monilahjattomia.
1: Korrelaatio tässä kohden on jopa vähän lohduton ja kenties eettisesti epämiellyttävä. Jos älykkyys klusteroituisi ja yhteys eri älykkyyden lajien välillä olisi olematon tai negatiivinen, ihmiset olisivat eri tavoilla älykkäitä. Jos g -faktori olisi äärimmäisen vahva, ei olisi eri laatuisia älykkyyksiä. Nyt ollaan kompromissina siinä maailmassa jossa on tiettyä lahjakkuutta ja toisaalta myös monilahjattomuutta. Monilahjattomuus selittää esimerkiksi sen, miksi tämän blogin kaltaisia asioita on olemassa vaikka ei pitäisi. Epämiellyttävää.
Toki g-faktorista ei voida selittää suoraan sen syytä. Älykkyysosamäärän historia on itse asiassa siitä mielenkiintoinen, että ne ovat aina pyrkineet testaamaan ns. lahjakkuutta. Mutta koska sitä kuitenkin mitataan suorituksella, on hyvin vaikeaa tehdä sellaisia testejä jotka eivät jollain tavalla mittaisi harjoittelua tai mitään muutakaan vastaavaa. Aikaisemmin kulttuurisidonnaisuus on ollut räikeää. Älykkyyttä on mitattu esimerkiksi kysymyksin joissa ytimessä on tietyn eurooppalaisen urheilujajin perusasiat. Nämä kysymykset mittaavat taitoja, eivät lahjakkuutta. Ja tämä on itse asiassa valtavan suuri haaste. Gouldin "The Mismeasure of Man" -kirja koostuukin siitä, miten älykkyysosamäärän tulkinnassa on unohdettu että se tutkii tilastollista onnistumista. Hän muistuttaa siitä että faktorianalyysi on tilastollinen konsepti joka havaitsee ilmiön, ei selitä sen syytä. Ja tämä onkin tarpeen, sillä aineiston sovittaminen "järkeenkäypään tarinaan" johtaa helposti juurikin Retziuksen tielle.
Tässä kohden onkin takana hyvin syvällinen ongelma. Nimittäin jos mitataan älykkyysosamäärää, niin mistä tiedetään onko se kulttuurisidonnainen? Flynnin efekti toki viittaa siihen että se ei ole täysin geneettinen, koska se on niin nopea että evoluutio ei voisi selittää sitä. Mutta tämä ei toisaalta myöskään tarkoita että kaikki älykkyyden takana olisi kasvatuksellista ja ympäristöllistä. Perusongelmaksi jääkin tavallaan se, että jos älykkyysosamäärät vaihtelevat maasta toiseen, se voi viitata siihen että älykkyysosamäärätesti ei olekaan kulttuurista riippumaton. Ja silloin siinä on vielä kulttuurisidonnaisia kysymyksiä. Tai sitten erot johtuvat todella siitä että tietty kulttuuri tai tietty rotu on älyllisesti heikompaa. Tätä analysoimaan tarvitaan paljon mutkikkaampaa tiedettä.
Toisaalta faktorianalyysi ei ole tätä kautta arvoton. Sillä selvästi älykkyysosamäärää mittaavissa kysymyksissä on jokin jota mitataan. Jokin yhteys kysymyksillä on keskenään. Ja tämä on joka tapauksessa ilmiö joka kaipaa selittämistä. Faktorianalyysi tavallaan paljastaa ilmiön mutta ei tee siitä järkeenkäypää. Ja toisaalta se voi paljastaa jonkin järkeenkäyvän intuitiivisesti ilmiselvän asian puutteelliseksi. (Tällä on vaikutusta myös MBTI -kritiikkiin ja siihen liittyvään keskusteluun. Sillä faktorianalyysi paljastaa esimerkiksi sen, onko introversioon liittyvien kysymysten välillä klusteri vai ei. Ja juuri tätä on tutkittu Nowackin tutkimuksessa jossa S-N ja T-F -luokat korreloivat sisäisesti hyvin huonosti. Niiden kuvaama ilmiö siis on "pretty much nonexistant". Toisaalta J-P ja S-N korreloivat keskenään joten on erikoista että niitä väitetään toisistaan erillisiksi.) Faktorianalyysin kohdalla esimerkiksi älykkyysluokituksissa voidaan toki selittää miten musiikillisesti lahjakas voi epäonnistua toisissa musiikillisissa kysymyksissä. Mutta jos yhteyttä ei ole, järkeenkäypä selitys ei selitä mitään havaittua ilmiötä, eikä selitystä tätä kautta tarvita.
Toisaalta aina silloin tällöin törmätään myös Retziukseen ja vastaaviin. Joka on itse asiassa ollut omaan aikaansa nähden yllättävän validia tiedettä. Selitys on myöhemmin paljastunut vääräksi, mutta syynä on ollut tiedon tarkentuminen eikä se että teoria olisi aikanaan ollut läpikotaisen huono tai väärä. Ne ovat kenties ollut ideologisesti motivoituja, mutta toisaalta tieteessä ei pitäisi oikeasti arvottaa teorioita ad hominem -pohjalta, eli tuomita teoriaa vain siksi että joku tietty, kenties hyvinkin vastenmielinen, ihminen sen esittää. Väärät teoriat on sen sijaan kumottava fakta-aineistolla. Ja kumoamisen jälkeen kannattaa unohtaa "ajallinen ylenkatse", joka johtuu siitä että nykyään eletään eri fakta-aineiston varassa kuin siihen menneeseen aikaan jonka "hölmöjä" teorioita sitten nauretaan nykyään. Osa teorioista on toki ollut hölmöjä aina, mutta osa yllättävän hoopon oloisista ja aivan ehdottomasti falsifioiduista teorioista on omaan aikaansa nähden ollut hyvinkin perusteltu. Epäonnistumista ei tältä osin tulisi liiaksi sekoittaa lahjakkuuteen. Muutkin kuin hölmöt epäonnistuvat. Ja se mikä on perusteetonta ja hölmöä nyt ei ole välttämättä ollut perusteetona ja hölmöä aina.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste frenologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste frenologia. Näytä kaikki tekstit
maanantai 21. heinäkuuta 2014
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Peruutusvaihteella : (eliökunnan piirteiden ja teorioiden paluu keskiajalle)
"Koska kaikki kuviteltavissa olevat hyödylliset mutaatiot ovat jo valikoituneet vakaissa elinympäristöissä, uusien hyödyllisten mutaatioiden syntyminen on melko harvinaista."(Ernst Meyer, "Evoluutio" [2003], s. 157)
Arki -ihmisten mielikuvissa evoluutio nähdään sopeutumisprosessina, jossa eliökunta kehittyy paremmaksi, hienommaksi, monimutkaisemmaksi. Evoluutio rinnastetaan sellaiseen sanaan kuin edistys ja edistyminen. Selvää on että evoluutiota ei nähdä peruuttamisena.
Kuitenkaan evoluutiolle ei tarvitse - tai edes kannata - nähdä pidemmän trendin suuntaa:
1: Esimerkiksi Gould on esittänyt juopon merimiehen kävelyyn perustuvan argumentin, jonka mukaan kompleksisuuden lisääntyminen ei ole mikään evoluution ohjaus itsessään. Ajan mittaan vain syntyy hieman ääripäitäkin. Maksimi kasvaa, mutta tämä ei tarkoita sitä että kompleksisuutta päin ajaisi jokin voima.
2: Toinen, hyvin tärkeä, on Dollon laki, joka sanoo että evoluutio ei toista kehityskulkuaan tai pakita suuria evoluution kehityslinjoja pitkin; Syy on se, että mutaatioita voi tapahtua monenlaisia. Ja peruuttaminen tai evoluutiohistorian toistaminen tarkoittaisi sitä että mutaatiot tapahtuvat tietyssä järjestyksessä.
Kuitenkin evoluutio tuntee ilmiön nimeltä atavismi. Se tarkoittaa sitä, että yksilöissä ilmenee jotain piirteitä, joita populaatioissa ei ole (juurikaan) ilmennyt moneen sukupolveen. Tälläinen on esimerkiksi ihmisille joskus syntyvä häntä, jonka olemassaolo johtuu siitä että esivanhemmillamme on ollut häntä ; Ilmiön taustalla on kysymys geenejä ohjaavien ominaisuuksien muutoksista jotka voivat olla mutaatioina melko pieniä ; Siinä missä pienet muutokset voivat johtaa surkastumaan, voi sama ominaisuus palatakin pienellä muutoksella takaisinkin. (Vaadittava muutos on sama.) "Avaimena" ongelmaan on se, että vaikka geenit eivät toimi, ne ovat "vain sammuksissa". Niitä ei käytetä mutta se ei tarkoita sitä että ne olisivat poistuneet perimästä ; Toki ajan mittaan näihin käyttämättömiin osioihin voi kertyä mutaatioita. Mutta periaatteessa ne eivät tuhoudu välittömästi.
1: Historiallisesti atavismilla on kiistämättä varsin huono maku. Sillä ennen perimän kartoittamisen keinoja atavismilla on perusteltu hyvinkin epäilyttäviä asioita. Esimerkiksi rikollisuus nähtiin atavistisena piirteenä, jäänteenä aggressiivisista eläimistä. Ihminen nähtiin jalostuneen kulttuuritasolle, ja tätä kautta saatiin ylläpidettyä siihen aikaan yleistä näkemystä (~ myyttiä), jossa rikollisessa ja alhaisessa ihmisessä on eläimellisyyttä, joka on jalosukuisissa pienempää. Tällä näkemyksellä on linkkejä esimerkiksi frenologiaan, jossa uskottiin että kallon ominaisuuksia mitaten saadaan laajasti tietoa ihmisen ominaisuuksista, kuten älystä ja persoonallisuudesta. ~ Frenologia on tosin vanhempi kuin Darwinin evoluutioteoria. Darwinhan kohtasi vaikeuksia kun hän ei meinannut päästä laivalle koska hänen kallonmuotonsa ei vastannut sitä johon frenologiaan luottava omasta mielestään luotettava kapteeni olisi luottanut.. Tämä ei tietysti estä lainaamasta myöhemmin keksittävää terminologiaa.
Nykyisin atavismi tunnistetaan joko suoraan perimästä tai epäsuoraan evoluutiohistorian tutkimuksen antamien tietojen kautta (~höyhenet ihmisellä eivät sovi evoluutiohistoriaan) ~ Ja tätä kautta saadaankin yksi tapa testata evoluutiomuutoshistorian tapahtumia kokeellisesti. ; Atavismilla nähdään jopa merkittävä rooli. Se nopeuttaa ja lisää joustavuutta sopeutumiseen. Sen sijaan että tarvitsisi mutatoitua valtavan paljon, pienillä muutoksilla saadaan aikaan rakenteellisia heilahteluja. Tämä nähdään esimerkiksi sauvasirkkojen evoluutiossa, jossa siivet ovat syntyneet ja kadonneet useita kertoja. Tämä mukautuminen on mahdollista koska siivet ovat surkastuneet ja mutatoituneet esiin kohtuu pienin muutoksin. Esimerkiksi surkastunutsiipisen sauvasirkan ei tarvitse rakentaa siipeä alusta asti uudestaan - joka vaatisi Dollon lain mukaan vähintään vaikeuksia.
Kreationistinen palautus vanhaan
"I am suggesting here that organisms have a built-in capability of adapting to their environment".
(Lee Spetner,"Not By Chance!", p. 200)
Kreationistit eivät juurikaan käytä atavismi -sanaa itsessään. Mutta hyvin suuri osa heidän argumenteistaan voidaan nähdä sen kautta. Esimerkiksi kreationistien rekapitulaatiokritiikissä - tai oikeastaan sitä että embryologiaa sävytetään rekapitulaatio -olkiukolla - olennaista on viitata siihen, miten sikiöiden piirteet eivät toista evoluutiohistoriaa. Yhteisiä piirteitä ei muutenkaan haluta nähdä ennen olleina piirteinä koska ne viittaisivat yhteiseen historiaan. Kreationisteille eliökunnan rakenteet ja piirteet (kompleksisuus) on heille olennaisesti "aidosti uusia", eivätkä mitään "vanhojen modifikaatioita."
Kreationistit käyttävät usein myös esimerkkejä joissa perimän tuhoutumista mutaatioiden vaikutuksesta. Tätä on aikaisemmin käytetty atavismin vastaisena argumenttina ; Perimässä olevan käyttämättömän aineksen katsottiin karsiutunvan valintapaineen vaikutuksesta nopeasti ; Tässä näkemyksessä luonnonvalinnan ajatellaan pitävän yllä ominaisuuksia ja jos hyötyä ei ole, olisi seurauksena karsiutuminen. Neutraalejen ominaisuuksien kohdalla tuhoutumisasia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen. Asiaan vaikuttaa esimerkiksi mutaatiotahti.
Kenties vahviten atavismiin viittaa kuitenkin Lee Spetnerin kreationistinen teoria, johon voi tutustua "Not by Chance!" -kirjan kautta. Hänen suhteensa atavismiin on itse asiassa atavismin luonteen miettimisen kannalta valaiseva. Joko opimme siitä mitä hän tekee oikein tai siitä mitä hän selvästi tekee väärin.
Spetnerin näkemyksen ytimessä on ajatus siitä että ominaisuuksien toistaminen ei lisää informaatiota. Voidaankin jakaa "hyödyllisiin mutaatioihin" ja "aidosti hyödyllisiin mutaatioihin", joissa syntyy uutta informaatiota. Näin hän irrottautuu puhtaasta, evoluutiolle tyypillisestä, adaptaationäkökulmasta ; Atavismikäsitteen mukaanotto helpottaa asian ymmärtämistä koska se muistuttaa miten geneettiseltä muutokseltaan hyvinkin pieni mutaatio voi olla hyödyllinen ja tuottaa isojakin rakenteita.
Spetnerin mukaan mutaatiot eivät varsinaisesti tuota uutta informaatiota vaan nostavat esiin perimän potentiaalista informaatiota esimerkiksi herättelemällä "nukkuvia geenejä".
Spetner käyttää tässä termiä "dormant genes" muodossa joka tarkoittaa likimain samaa kuin atavismi. - Tosin sillä erolla, että evoluutikot myöntävät että mutaatiot ovat pieni (ei olematon) informaationmuutos ja Spetner korostaa miten kyseessä ei ole uusi informaatio lainkaan. - Ja Spetner menee itse asiassa astetta pidemmälle ja mahdollistaa ennen ilmenemättömien rakenteiden ilmestymisen, hän viittaa abstraktimpaan evolutiiviseen potentiaaliin, jossa evoluutiohistoria on koodattuna. Hän jopa esittää omaksi mallikseen NREH -hypoteesin ("Non Random Evolutionary Hypothesis"), jossa mukana on mahdollisuus siihen että mutaatiot eivät ole ollenkaan satunnaisia vaan nekin olisivat osa ohjelmointia. Tämän seurauksena syntyy se, että atavismi ei voi kovin usein rikkoa Dollon lakia, mutta Spetnerin mallissa atavismi voi toistaa tai olla toistamatta evoluutiohistoriaansa - riippuu siitä miten "ohjelmointi on tehty."
Tästä päästäänkin siihen erikoiseen tilanteeseen;
1: että jos jokin asia on evoluutiolle vaikeaa, se kertoo siitä että evoluutio ei kierrä ongelmaa ja siksi tarvitaan yliluonnollista apua. Ja jos se tapahtuu helposti, on ratkaisu selvästi esiohjelmoitu.
2: Ensin vaaditaan ominaisuuksien syntyä evoluutioprosessein ja sitten kun uusi rakenne esitetään, väitetään että kyseinen ominaisuus onkin oikeasti "vanha ominaisuus" Joko se on perimässä tai jos ei ole, niin se kertoo eisatunnaisten mutaatioiden informaationtuontikyvystä.
3: Ytimessä on ikään kuin se, että ensin tehdään teoria evoluutiosta jonka perusteella tehdään laskelma siitä mihin evoluutio kykenee. Ja kun ei kykene, niin todetaan evoluutio hävinneeksi. ja jos maailma ei tottele laskelmaa ja evoluutio tuottaakin piirteitä, ei töstö päätellä tavallisen tieteen tapaan että teoria on väärässä. Vaan sen sijaan mennään siihen tulkintamalliin, että teoria on oikeassa ja että evoluutioprosessien lisäksi mukana on Jumaa.
Toisin kuin evoluutioteorian atavismissa jossa historia todistetaan sitomalla se perimässä tapahtuviin muutoksiin ja niiden suuruuksiin ja evoluutiohistoriaan, on Spetnerillä ominaisuuden "vanhuus" jotain joka periaatteessa vain oletetaan ; Mikään asiantilatesti ei ole ratkaisevaa, vaan se, miten mikä tahansa tapahtumatila saadaan tulkittua omalle maailmankuvalle sopivasti, eli miten havaittu asiantila voisi olla Luojan työn mukaista.
Mielenkiintoista on huomata miten Spetner tekee loikan eisatunnaisuudesta Jumalaan sanoessaan esimerkiksi seuraavaa kirjansa sivulla 210 : "The NREH, on the other hand, postulates nonrandom variation. It does not fulfill the neo-Darwinian agenda in that it does not contribute to a natural explanation of the origin of life." Eisatunnainen mutaatio ei tarkoittaisi lainomaisuutta, vaan ohjelmointia joka viittaa Jumalalliseen älyyn. Tätä loikkaa hän ei todista mitenkään, se on vain otettava. Tässä on vahvasti muutosta vanhaan, tässä mielessä Spetnerin näkemys ei sisällä sinällään uutta informaatiota vaan vanhaa maailmankuvaa, jota se toki lämmittelee frenologian tapaan lainaamalla elementtejä ja uudelleenlämmittämällä maailmankuvaa niiden kautta.
Kuvassa on Helsingin tunneleissa oleva läntti, jossa on valuvaa ainesta jossa elelee jotain orgaanista. Valuessaan se muistuttaa evoluutiopuuta. Sellaista, joka ei ole oksat taivaita kohden, vaan joka opettaa että paska valuu alaspäin.
maanantai 18. toukokuuta 2009
Historiasta lukeminen, kontekstiin ja kontekstista.
"Kuvittele, että joku huumorintajuton historioitsija löytää vuonna 3000 jaa. muinaisen dokumentin nimeltä "The Holy Grail" (Graalin malja), jonka on tallentanut ilmeisen arvostettu akateeminen ryhmä nimeltä Monty Python. Vaikka filmi ei ole valmistettu kuningas Arthurin aikakaudella, tulevaisuuden historioitsijamme saattaa olettaa, että tarinassa on jokin historiallinen perusta. Tästä ei ole pitkä harppaus siihen, että hän uskoo kuningas Arthurin eläneen elokuvan alussa mainittuna vuonna 932 jaa. Dokumentin alussa Arthur esittelee itsensä brittien kuninkaaksi ja saksien voittajaksi. Muiden lähteiden perusteella tämä vaikuttaisi historioitsijastamme kiehtovilta, koska tähän aikaan saksalaiset ja tanskalaiset heimot, joista saksit koostuivat, olivat valloittaneet suuren osan Britanniaa. Itse asiassa Englannin valtaistuimella vuonna 932 jaa. oli saksikuningas nimeltä Ethelstan. Asian ydin on kuitenkin siinä, että riittävän pitkän ajan kuluttua aikanaan ilmiselvältä tuntuva yleinen tieto voi kadota, ja tulevat sukupolvet voivat tulkita sitä täysin väärin".
(Chris Turney, "Luut, kivet ja tähdet")
Historian ajatellaan olevan helppoa. Esimerkiksi tänään sain käsiini tuoreen Jehovan Todistajien julkaisun, jonka pahaa aavistamaton uusi alueen kiertäjä minulle toi ilmeisen tuntematta kyseenalaista mainettani tällä alueella. Niinpä sain käsiini lehden, jonka otsikossa lukee "Herätkää! Toukokuu 2009". Sen sivu 11 esittelee Michail Jursan tekemän löydön, kuitin, jossa on nimi, Nebo-Sarsekin. Hänet on mainittu Raamatussa ja kuitin sisältö kertoo hänen olleen juuri sitä, mitä Raamattukin hänen kertoo olleen. Tämä tietenkin tukee sitä että Raamattua voidaan käyttää arkeologian apuvälineenä. Mutta se ei tee kaikkea siinä mainittua todeksi. Se ei ole "arkeologinen todiste Jumalasta", vaikka se toki onkin todiste siitä että Raamattua kannattaa selailla historiallisellakin perspektiivillä.
Tässä on hyvä ottaa esiin pari esimerkkiä:
1: Plinius vanhempi. Hän loi teoksen "Historia Naturalis". Hän käytti siinä yli 2000 lähdettä, eli muuta kirjoitusta. Hän ei keksinyt juuri mitään itse, vaan uutterasti tutki ja tiivisti sen ajan viisautta. Tätä käytetään arvokkaana apuna historiantutkimuksessa, esimerkiksi aatehistoriassa selvitetään mitä sen ajan ihmiset uskoivat ja kokivat. Kuitenkin Plinius käytännössä kirjoitti kritiikittömästi kaiken. Tämän vuoksi kirjassa on myös taruja maan ja taivaan väliltä: Granaattiomenista kirja kertoo arvokkaan tiedon, jonka mukaan jos ilman vyötä avojaloin poimii peukalon ja nimettömän avulla kukkanupun ja tällä sivelee silmiä, on koko vuoden vapaa silmäsairauksista. Hän kertoo myös yksisarvisesta. Lisäksi opimme että majavaa ei kannata jahdata, koska sen kivekset ovat arvokasta lääkettä ja majava tietää tämän ja siksi jos lähdet jahtaamaan sitä se puree kiveksensä irti jotta et saisi niitä. Samoin kirja esittää että belemniitti -kiven kautta syntynyt kalkkeuma olisi "ilves-kivi" jonka nimi johtuu siitä että se on ilveksen virtsaa, jonka ilves on haudannut piiloon jotta ihmiset eivät saisi sitä. Sekin oli arvokas lääketieteellinen apu. Kirja onkin arvokas juuri siksi että se tarjoaa näkökulman sen ajan uskomuksiin. Toki se sisältää myös arvokasta tietoa muun muassa sen ajan maustekaupasta. Kukaan ei sano että erikoiset kohdat veisivät kirjalta arvon niiden kaupankäynnin kohdalla eikä toisin päin.
2: Heinrich Schliemann innostui jo lapsena Troijan sodasta ja hän halusi osoittaa että Homeros ei vain runoillut vaan että paikka oli todellinen. Hän opetteli itse vanhaa kreikkaa jotta voisi lukea tekstit alkukielellä. Hän oli amatööri, mutta hän löysi kuvaillulta paikalta kaupungin. Valitettavasti hän oli väärässä, koska kaupunki oli vanhempi. Kuitenkin myöhemmin huomattiin että Troija oli hävitetty ja Schliemann oli kaivanut oikean kohdan läpi sitä huomaamatta. Hän onnistui ja Homeroksen runosta löytyi oikea paikka ja kaupunki. Harva silti väittää että tämä tukisi sitä että joskus olisi elänut käytännössä haavoittumaton mies, Akilles. (Toki teoriassa voidaan löytää jopa henkilö voi olla todellinen ja hän voi olla ollut sotapäällikkö. Mutta haavoittumattomaksi harva häntä uskoisi?) Myöskään kreikkalainen jumalten joukko ei saa tästä löydöstä todisteita. Toki kirja kertoo arvokkaasti uskomuksista joita Homeroksen ajan ihmisillä oli. Arkeologinen arvo ei tarkoita että kaikki mainitut asiat olisivat tosia.
3: Egyptiläisissä hieroglyfeissä on paljon historiallisia tapahtumia. Niitä ja niiden avulla dynastioita on onnistuttu sitomaan aikaan tarkasti ja yhdistettynä muuhun aineistoon ne tarjoavat runsaasti tietoa siitä kuka on ollut faarao milloin ja missäkin. Kuitenkin niissä on seassa myös propagandaa ja uskomuksia. On hyvä muistaa että samassa lähteessä voi olla faktaa ja fiktiota sekä sinä aikana faktoiksi luultuja asioita. Hieroglyfien historiallisuus, niiden tarkkuus ja arvo ja runsas data ei silti muuta Ramsesta II jumalaksi. Sen sijaan se kertoo että sen ajan egyptiläiset todella uskoivat niin.
4: Jos tutkitaan esimerkiksi Suomalaisia, ei riitä että Tacitus on kuvannut fennejä "Germania" -teoksessa, mm. seuraavasti: "Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista." Itse asiassa epäillään että tämä on vain stereotypia siitä miksi fennit on katsottu, jolloin se ei kerro miten täällä elettiin. Kyseessä on kuulopuhe, ei fakta. Toisaalta myöhempi lähde "Saxo Grammaticus" ei olisi yhtään luotettavampi lähde. Siinä fennit nähdään alempina ihmisinä, jotka elävät amatsonien, koirankuonolaisten ja kyklooppien ja yksijalkaisten keskuudessa. Heidän aseensa olivat alkeellisia, mutta he olivat kovia poikia taikomaan. Fennit olivat vahvan taikuuden osaajia. Näillä molemmilla teoksilla on luonnollisesti historiantutkimukselle arvoa. Mutta jos ja vain jos fiktio osataan seuloa faktoista.
Vertailun kannalta vaikeaa on se että perinteet eivät ole pysyviä: Uskonnot ja uskomukset paitsi keksitään ja ne menettävät viimeiset palvojansa, myös siinä välissä muuttuvat. Itse asiassa niiden säilyminen suullisena perinteenä on esimerkiksi Boyerin mukaan käytännössä mahdotonta. Tämä ei tarkoita sitä että osa elementeistä ei voisi olla hyvinkin vanhoja. On kuitenkin hankalaa nähdä mitä nämä säilyneet elementit ja tulkinnat ovat, se vaatii vähintään vertailuja muihin lähteisiin.
Eli lähteissä sekä niiden tulkinnassa on oltava huolellinen :
Siksi esimerkiksi perustelut sille, että juutalaiset ovat olleet tarkkoja voidaan tarkistaa vertailulla: Otetaan eri aikaisia kirjoituksia ja verrataan. Heidän kirjoituksensa eivät ole muuttuneet. Tämä ei kuitenkaan takaa sitä että kertomukset eivät olisi muuttuneet ennen kirjaamistaan. Voihan olla että kirjattua uskontoa on pidetty tärkeänä ja sitä on kopioitu sen vuoksi. Se, että kirja leviää nopeasti ja muuttuu vain vähän helpottaa tietysti sen arvokkuutta historiallisen tutkimuksen välineenä. "Harry Potterkin" on levinnyt laajalle ja se ei ole muuttunut pilkkuakaan. Ja siinäkin mainitaan tosiasioista, kuten paikka nimeltä Lontoo. (Ehkä olettekin kuulleet siitä?)
Tietenkään heikkouksien löytäminen ei tarkoita että menetelmää ei voisi käyttää. Se päin vastoin tarkoittaa sitä että kun näitä otetaan huomioon, saadaan hyviä tuloksia. Eri häiriötekijöitä saadaan pois ja tulokset ovat tieteellisiä eivätkä satuilua. Tässä on muutamia karkeita ohjenuoria:
Ainakin seuraavat voisi mainita.
Hyvä tutkimus tukeutuu tämän hetken historialliseen tutkimukseen: Siksi väite siitä että Atlantiksessa on vieraillut avaruusolentoja on erikoislaatuinen ja siltä pitää vaatia isommat todisteet kuin jollekin muille väitteille. Mullistavat löydöt on muutenkin todistettava paremmin. Toki yksityiskohtia voidaan tarkistaa ja se voi kumota jonkun luulon vääräksi, ja jos vakuuttava aineisto atlantislaisten avaruusolennoista löytyy - vaikkapa sieltä löytyy sarkofagi, jossa on avaruusmuukalaisen muumio - nämä tulkinnat on otettava vakavasti (mutta ei aikaisemmin). Tämän lisäksi sen olisi olla johdonmukainen, eli selittäminen perustuu lähtöoletuksiin jotka eivät ole sisäisesti ristiriitaisia. Selityksen olisi katettava iso kokoelma faktoja. Tässä kohden historiassa selitys joka perustuu toisistaan riippumattomiin lähteisiin on parempi kuin sellainen jonka takana on vain yksi lähde tai lähdetyyppi= Lisäksi eri menetelmien ja tieteenalojen ristiinkäyttö vahvistaa tutkimusta: Esimerkiksi kielitiede, arkeologia, geneettinen sukulaisuus ja muu aineisto voivat tukea näkemyksiä ja niiden käyttö ja sopiminen tekee siitä paremman.
Jätän loppuun sellaisen, jonka ihmiset osaavat melko usein ajatella ilman että virhe näyttää helpolta, vaikka se perustuu samaan logiikkaan joka ainakin Jehovan Todistajien kohdalla on ilmeisen automaattinen ja sen huonoutta on vaikeaa näyttää:
Tämä koskee esimerkiksi frenologiaa(kallon muoto määrää luonteen) ja monia muita näkemyksiä joita on ennen pidetty tieteellisinä. Harva ihminen esimerkiksi ottaa flogistonia (tulielementti joka poistuu aineesta sen palaessa) vakavasti. Päin vastoin, sitä käytetään usein esimerkkinä siitä miten "ennen on tiedetty väärin". Silti nämä esiintyvät vanhoissa lähteissä, ja ne viittaavat asioihin joita nykyäänkin pidetään faktoina. Niitä ei itse asiassa pidetä nykyään uskottavina koska tiede on osoittanut että ne ovat erheellisiä, niitä pidetään epäuskottavina eikä havaintojen näytetä todistavan niiden puolesta. Kukaan ei esitä että "kun tuokin kohta on tosi, tämänkin on oltava". Ehkä se on se aika, joka mystifioi ja liittää ajatteluvirheeseen leiman "hieno päätelmä". Tai sitten se on aihe: Mystiset pedot, jumalat, aarteet ja muut "coolit" aiheet näyttävät olevan suositumpia tämän virhekäsittelyn kohteena. Uskon kuitenkin että mystifiointi tulee kuitenkin ennen kaikkea tulkitsijan omien korvien välistä.
= Näissä jossa on takana on esimerkiksi sama ideologia. Jos löydetään 100 roomalaista kirjailijaa jotka kuvaavat Tacitusta mukaillen fennejä, se vahvistaa toki sen että roomalaiset todella uskoivat niin. Sen sijaan se ei vahvista että fennit olisivat todella olleet sellaisia. Itse asiassa tässä kohden on hauska tietää että majavan kivesten puremiselle on useita roomalaisia lähteitä. Ei se silti totta ole.
(Chris Turney, "Luut, kivet ja tähdet")
Historian ajatellaan olevan helppoa. Esimerkiksi tänään sain käsiini tuoreen Jehovan Todistajien julkaisun, jonka pahaa aavistamaton uusi alueen kiertäjä minulle toi ilmeisen tuntematta kyseenalaista mainettani tällä alueella. Niinpä sain käsiini lehden, jonka otsikossa lukee "Herätkää! Toukokuu 2009". Sen sivu 11 esittelee Michail Jursan tekemän löydön, kuitin, jossa on nimi, Nebo-Sarsekin. Hänet on mainittu Raamatussa ja kuitin sisältö kertoo hänen olleen juuri sitä, mitä Raamattukin hänen kertoo olleen. Tämä tietenkin tukee sitä että Raamattua voidaan käyttää arkeologian apuvälineenä. Mutta se ei tee kaikkea siinä mainittua todeksi. Se ei ole "arkeologinen todiste Jumalasta", vaikka se toki onkin todiste siitä että Raamattua kannattaa selailla historiallisellakin perspektiivillä.
Tässä on hyvä ottaa esiin pari esimerkkiä:
1: Plinius vanhempi. Hän loi teoksen "Historia Naturalis". Hän käytti siinä yli 2000 lähdettä, eli muuta kirjoitusta. Hän ei keksinyt juuri mitään itse, vaan uutterasti tutki ja tiivisti sen ajan viisautta. Tätä käytetään arvokkaana apuna historiantutkimuksessa, esimerkiksi aatehistoriassa selvitetään mitä sen ajan ihmiset uskoivat ja kokivat. Kuitenkin Plinius käytännössä kirjoitti kritiikittömästi kaiken. Tämän vuoksi kirjassa on myös taruja maan ja taivaan väliltä: Granaattiomenista kirja kertoo arvokkaan tiedon, jonka mukaan jos ilman vyötä avojaloin poimii peukalon ja nimettömän avulla kukkanupun ja tällä sivelee silmiä, on koko vuoden vapaa silmäsairauksista. Hän kertoo myös yksisarvisesta. Lisäksi opimme että majavaa ei kannata jahdata, koska sen kivekset ovat arvokasta lääkettä ja majava tietää tämän ja siksi jos lähdet jahtaamaan sitä se puree kiveksensä irti jotta et saisi niitä. Samoin kirja esittää että belemniitti -kiven kautta syntynyt kalkkeuma olisi "ilves-kivi" jonka nimi johtuu siitä että se on ilveksen virtsaa, jonka ilves on haudannut piiloon jotta ihmiset eivät saisi sitä. Sekin oli arvokas lääketieteellinen apu. Kirja onkin arvokas juuri siksi että se tarjoaa näkökulman sen ajan uskomuksiin. Toki se sisältää myös arvokasta tietoa muun muassa sen ajan maustekaupasta. Kukaan ei sano että erikoiset kohdat veisivät kirjalta arvon niiden kaupankäynnin kohdalla eikä toisin päin.
2: Heinrich Schliemann innostui jo lapsena Troijan sodasta ja hän halusi osoittaa että Homeros ei vain runoillut vaan että paikka oli todellinen. Hän opetteli itse vanhaa kreikkaa jotta voisi lukea tekstit alkukielellä. Hän oli amatööri, mutta hän löysi kuvaillulta paikalta kaupungin. Valitettavasti hän oli väärässä, koska kaupunki oli vanhempi. Kuitenkin myöhemmin huomattiin että Troija oli hävitetty ja Schliemann oli kaivanut oikean kohdan läpi sitä huomaamatta. Hän onnistui ja Homeroksen runosta löytyi oikea paikka ja kaupunki. Harva silti väittää että tämä tukisi sitä että joskus olisi elänut käytännössä haavoittumaton mies, Akilles. (Toki teoriassa voidaan löytää jopa henkilö voi olla todellinen ja hän voi olla ollut sotapäällikkö. Mutta haavoittumattomaksi harva häntä uskoisi?) Myöskään kreikkalainen jumalten joukko ei saa tästä löydöstä todisteita. Toki kirja kertoo arvokkaasti uskomuksista joita Homeroksen ajan ihmisillä oli. Arkeologinen arvo ei tarkoita että kaikki mainitut asiat olisivat tosia.
3: Egyptiläisissä hieroglyfeissä on paljon historiallisia tapahtumia. Niitä ja niiden avulla dynastioita on onnistuttu sitomaan aikaan tarkasti ja yhdistettynä muuhun aineistoon ne tarjoavat runsaasti tietoa siitä kuka on ollut faarao milloin ja missäkin. Kuitenkin niissä on seassa myös propagandaa ja uskomuksia. On hyvä muistaa että samassa lähteessä voi olla faktaa ja fiktiota sekä sinä aikana faktoiksi luultuja asioita. Hieroglyfien historiallisuus, niiden tarkkuus ja arvo ja runsas data ei silti muuta Ramsesta II jumalaksi. Sen sijaan se kertoo että sen ajan egyptiläiset todella uskoivat niin.
4: Jos tutkitaan esimerkiksi Suomalaisia, ei riitä että Tacitus on kuvannut fennejä "Germania" -teoksessa, mm. seuraavasti: "Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista." Itse asiassa epäillään että tämä on vain stereotypia siitä miksi fennit on katsottu, jolloin se ei kerro miten täällä elettiin. Kyseessä on kuulopuhe, ei fakta. Toisaalta myöhempi lähde "Saxo Grammaticus" ei olisi yhtään luotettavampi lähde. Siinä fennit nähdään alempina ihmisinä, jotka elävät amatsonien, koirankuonolaisten ja kyklooppien ja yksijalkaisten keskuudessa. Heidän aseensa olivat alkeellisia, mutta he olivat kovia poikia taikomaan. Fennit olivat vahvan taikuuden osaajia. Näillä molemmilla teoksilla on luonnollisesti historiantutkimukselle arvoa. Mutta jos ja vain jos fiktio osataan seuloa faktoista.
Vertailun kannalta vaikeaa on se että perinteet eivät ole pysyviä: Uskonnot ja uskomukset paitsi keksitään ja ne menettävät viimeiset palvojansa, myös siinä välissä muuttuvat. Itse asiassa niiden säilyminen suullisena perinteenä on esimerkiksi Boyerin mukaan käytännössä mahdotonta. Tämä ei tarkoita sitä että osa elementeistä ei voisi olla hyvinkin vanhoja. On kuitenkin hankalaa nähdä mitä nämä säilyneet elementit ja tulkinnat ovat, se vaatii vähintään vertailuja muihin lähteisiin.
Eli lähteissä sekä niiden tulkinnassa on oltava huolellinen :
Siksi esimerkiksi perustelut sille, että juutalaiset ovat olleet tarkkoja voidaan tarkistaa vertailulla: Otetaan eri aikaisia kirjoituksia ja verrataan. Heidän kirjoituksensa eivät ole muuttuneet. Tämä ei kuitenkaan takaa sitä että kertomukset eivät olisi muuttuneet ennen kirjaamistaan. Voihan olla että kirjattua uskontoa on pidetty tärkeänä ja sitä on kopioitu sen vuoksi. Se, että kirja leviää nopeasti ja muuttuu vain vähän helpottaa tietysti sen arvokkuutta historiallisen tutkimuksen välineenä. "Harry Potterkin" on levinnyt laajalle ja se ei ole muuttunut pilkkuakaan. Ja siinäkin mainitaan tosiasioista, kuten paikka nimeltä Lontoo. (Ehkä olettekin kuulleet siitä?)
Tietenkään heikkouksien löytäminen ei tarkoita että menetelmää ei voisi käyttää. Se päin vastoin tarkoittaa sitä että kun näitä otetaan huomioon, saadaan hyviä tuloksia. Eri häiriötekijöitä saadaan pois ja tulokset ovat tieteellisiä eivätkä satuilua. Tässä on muutamia karkeita ohjenuoria:
Ainakin seuraavat voisi mainita.
Hyvä tutkimus tukeutuu tämän hetken historialliseen tutkimukseen: Siksi väite siitä että Atlantiksessa on vieraillut avaruusolentoja on erikoislaatuinen ja siltä pitää vaatia isommat todisteet kuin jollekin muille väitteille. Mullistavat löydöt on muutenkin todistettava paremmin. Toki yksityiskohtia voidaan tarkistaa ja se voi kumota jonkun luulon vääräksi, ja jos vakuuttava aineisto atlantislaisten avaruusolennoista löytyy - vaikkapa sieltä löytyy sarkofagi, jossa on avaruusmuukalaisen muumio - nämä tulkinnat on otettava vakavasti (mutta ei aikaisemmin). Tämän lisäksi sen olisi olla johdonmukainen, eli selittäminen perustuu lähtöoletuksiin jotka eivät ole sisäisesti ristiriitaisia. Selityksen olisi katettava iso kokoelma faktoja. Tässä kohden historiassa selitys joka perustuu toisistaan riippumattomiin lähteisiin on parempi kuin sellainen jonka takana on vain yksi lähde tai lähdetyyppi= Lisäksi eri menetelmien ja tieteenalojen ristiinkäyttö vahvistaa tutkimusta: Esimerkiksi kielitiede, arkeologia, geneettinen sukulaisuus ja muu aineisto voivat tukea näkemyksiä ja niiden käyttö ja sopiminen tekee siitä paremman.
Jätän loppuun sellaisen, jonka ihmiset osaavat melko usein ajatella ilman että virhe näyttää helpolta, vaikka se perustuu samaan logiikkaan joka ainakin Jehovan Todistajien kohdalla on ilmeisen automaattinen ja sen huonoutta on vaikeaa näyttää:
Tämä koskee esimerkiksi frenologiaa(kallon muoto määrää luonteen) ja monia muita näkemyksiä joita on ennen pidetty tieteellisinä. Harva ihminen esimerkiksi ottaa flogistonia (tulielementti joka poistuu aineesta sen palaessa) vakavasti. Päin vastoin, sitä käytetään usein esimerkkinä siitä miten "ennen on tiedetty väärin". Silti nämä esiintyvät vanhoissa lähteissä, ja ne viittaavat asioihin joita nykyäänkin pidetään faktoina. Niitä ei itse asiassa pidetä nykyään uskottavina koska tiede on osoittanut että ne ovat erheellisiä, niitä pidetään epäuskottavina eikä havaintojen näytetä todistavan niiden puolesta. Kukaan ei esitä että "kun tuokin kohta on tosi, tämänkin on oltava". Ehkä se on se aika, joka mystifioi ja liittää ajatteluvirheeseen leiman "hieno päätelmä". Tai sitten se on aihe: Mystiset pedot, jumalat, aarteet ja muut "coolit" aiheet näyttävät olevan suositumpia tämän virhekäsittelyn kohteena. Uskon kuitenkin että mystifiointi tulee kuitenkin ennen kaikkea tulkitsijan omien korvien välistä.
= Näissä jossa on takana on esimerkiksi sama ideologia. Jos löydetään 100 roomalaista kirjailijaa jotka kuvaavat Tacitusta mukaillen fennejä, se vahvistaa toki sen että roomalaiset todella uskoivat niin. Sen sijaan se ei vahvista että fennit olisivat todella olleet sellaisia. Itse asiassa tässä kohden on hauska tietää että majavan kivesten puremiselle on useita roomalaisia lähteitä. Ei se silti totta ole.
keskiviikko 29. huhtikuuta 2009
Kontrolloitu toistettavuus.
"In most other fields there is rarely a conflict for long. If you disagree with someone else’s results you can go on repeating the experiments until everyone comes to a consensus about which of you was right or until some crucial difference in the experiments is discovered. In parapsychology, of course, unrepeatability makes that consensus impossible. You have to agree to differ."
(Susan Blackmore)
Yksi tieteellisen tutkimuksen perusperiaatteita, joka toistuu tieteenfilosofiassa toistuvasti on toistettavuus. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että sen lisäksi että tehty tutkimus nojaa taustateoriaan, ja testaa siihen liittyviä ennusteita siten että tulos liittyy teoriaan, myös itse koe on voitava toistaa. Eli jos joku toinen tekee samanlaatuista tutkimusta, hän saa samat tulokset. Tämä ei tarkoita sitä että kokeesta ei saataisi erilaisia tulkintoja. Toistettavuus koskee sitä että jos tehdään koe X elementeillä A,B,C,D ja saadaan tulos Y, niin joku toinen toistaa saman kokeen samoilla elementeillä, he saavat samansuuntaisen konkreettisen loppuseurauksen Y. Eri tutkijoiden tulkinnat voivat toki olla erilaisia, mutta tämä ei riko kokeen toistettavuutta.
Tämä vaatii tietenkin myös jonkinlaista pääsyä dataan. Jotta voidaan sanoa mukaileeko uusittu koe aikaisemmin saatua koetta Y, pitäisi tietysti tietää miten koe on tehty, ja mitä on tapahtunut. Tutkimustulosten piilottelua ei tämän vuoksi hevin suvaita. Yksi piilottelun muodoista on kuitenkin joskus vaikeaa huomata: Se on cherry picking: Jos tuotetaan tuhat tuntia aineistoa, joista sitten vain itselle mieluisat päästetään ulos, tulokset vääristyvät. Jos minä esimerkiksi haluan ennustaa kortteja silmät sidottuna, minu tarvitsee vain ottaa paljon aineistoa ja lähettää todisteeksi vain ne nauhanpätkät, joissa arvaan oikein sen kortin. Kaikki ne joissa arvaan väärin, menevät roskiin. Sitten minun ei tarvitse kuin väittää että tuo nauha minkä näytän, onkin oikeasti kaikki.
Sen sijaan se ei tarkoita sitä että itse ilmiö tulisi voida toistaa. Siksi on ylipäätään mahdollista tutkia esimerkiksi sitä, missä tähdet ovat olleet tuhansia vuosia sitten, miten mannerlaatat ovat liikkuneet ja olleet, miten suuret kanjonin syntyvät ja niin edespäin. Tosin tässä kohden korostuu se, että empiirinen metodi ei vaadi itse ilmiön havaitsemista suoraan. Monesti tilanne onkin verrattavissa ikään kuin rikostutkimukseen: Itse rikosta ei tarvitse nähdä, saada kiinni verekseltään. Todisteet voivat osoittaa asian myös epäsuorasti.
Toistettavuus taas tarkoittaa sitä että vain tutkija X ei saa niitä tuloksia vaan muutkin tutkijat saavat samoja tuloksia. Ei riitä että "uskovat" toistvat kokeen. Tästä hyvänä esimerkkinä on frenologia. Siihen uskovat saivat samoja tuloksia, vaikka se oli väärässä.
1: Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata myös se, mistä puhutaan on nimen omaan kokeen tulokset, ei niiden tulkitseminen; Osa vanhoista tieteistä on ollut sellaisia että koetulokset ovat näyttäneet puhuvan niiden puolesta, ne ovat vain kumoutuneet myöhemmin. Siksi esimerkiksi vaikka "Newtonin fysiikka on korvattu Einsteinin fysiikalla", Newtonin teoriat ovat eri asemassa kuin frenologia. Vaikka molempia on pidetty tieteinä, molempia on tutkittu ja molemmat on korvattu toisella teorialla, ne eroavat nimen omaan niiden toistettavuuden kohdalla.
Toistettavuudessa ideana on niinkin yksinkertainen asia, että jos vian yksi tutkija saa tietyn tuloksen kokeesta, ja kaikki muut saavat erilaisen, on mahdollista että tutkija on tehnyt jotain väärin, tai on peräti "ketunhäntä kainalossa" liikenteessä. Kun sen sijaan muutkin - jopa erimieliset - saavat samoja tuloksia, se vahvistaa sitä että takana ei ole manipulatiota ja toiveajattelua. Tämä vahvistaa sitä että asia on todella "evidentiaalisesti tuettu", että "ihan oikeat tutkimustulokset tukevat sitä".
Tämän asian ymmärtäminen on tärkeää.
Toinen tärkeä asia on kontrolli. Tämä tarkoittaa sitä että kun koetta suunnitellaan, takana on taustateoria, joka kertoo mitä kokeelta voidaan odottaa. Siinä vaikutusmenettelytavat tunnetaan. Kontrollissa lisäksi eliminoidaan häiriötekijöitä. Tätä kautta voidaan esimerkiksi tehdä tutkimus jossa tutkitaan sitä vaikuttaako X asiaan: Tämä voidaan tehdä siten että meillä on tila A, jossa X on mukana ja tila B jossa tila X ei ole mukana. Jos kokeessa huomataan että tilassa A tapahtuu jotain kun X on paikalla ei vielä tarkoita että X todella tekisi jotain, jos se toinen koetilanne antaakin saman tuloksen. Esimerkiksi tämänkaltainen tutkimus sisältää siis kontrollielementin. Tällä estetään "sen jälkeen - sen vuoksi" -päättely, joka on ihmiselle tyypillistä. Mutta virheellistä. Jos päänsärkyni paranee kun pyörin lattioilla se ei tarkoita että lattioilla pyöriminen paransi päänsärkyni. Tämä virhe tunnetaan nimellä Post hoc ergo propter hoc.
Parapsykologiassa kontrolli ja toistettavuus ovat harvinaisia. Yleensä erityisesti kontrolli on heikkoa. Esimerkiksi huijaamisen keinoja ei yleensä oteta riittävän hyvin huomioon.
Kontrollin puutteesta hyvänä esimerkkinä on James Randin toiminta, joka on näyttänyt monesti sen että kun asioita tutkitaan kriittisesti, paranormaaleja ilmiöitä ei enää tapahdu.
1: Parapsyykikkojen temppuja voidaan toistaa taikurin taidoin, ilman taikuutta. Moni kritisoi Randia siitä, että hän vain osoittaa että saman voi tehdä muutenkin kuin aidolla taikuudella, eikä osoita että sama asia ei olisi tehty taikuudella. Kontrollin idea tieteellisessä todistamisessa on kuitenkin se, mihin empiirikko tai tieteenfilosofi kiinnittää huomionsa. Parapsykologia väittää että sen erikoisia ilmiöitä tapahtuu ja että tämä on tieteellistä ja tutkittavaa. Siksi sen olisi myös täytettävä näitä tieteellisiä vaatimuksia.
2: Lisäksi esimerkiksi kun Uri Geller kohtasi Randin, ja Randi ei antanut Uri Gellerin kosketella koetilaa omin käsin, hänen selvännäkönsä katosi, tai voimat menivät väliaikaisesti pois päältä, kuten Geller itse asian ilmaisi. Näissä olennaista on se, että kontrollia voi tälläisessä asiassa olla vaikeaa keksiä, jos ei ole taikuri joka tekee samanlaisia asioita työkseen. Ne ovat kuitenkin olennaisia ja nekin on otettava huomioon jos halutaan osoittaa että kyseessä ei ole mikään luonnollinen ilmiö eikä taikatemppu, vaan aito paranormaali toiminta. Usein parapsykologit selittävät että skeptikot levittävät "negatiivisia auroja", jotka estävät ilmiön tapahtumisen. (Noituus on ehkä vain koehenkilökohtaista, eli vain pieni marginaali omaisi kyvyt. Itse asiassa kun parapsykologiaa on tutkittu kauan ja tuloksia ei ole saatu helposti se kertoo minimissään siitä että noituus on todella harvinaista. Mutta tässä selitys onkin että noita on noita vaan kun kukaan ei epäile hänen kykyjään.) Tämä "kriitikon aura" -selitys iskee kontrollikohtaan kahtaa kautta, tehden siitä itse asiassa tieteenfilosofisesti melko huonon turvasataman (1) Se kertoo siitä että kontrollia ei voitaisi tehdä. Jos tämä on jo "rakenteessa" tavoilla joilla sitä ei voida kiertää, se itse asiassa estää asian tieteellisen tutkimisen (2) Se kertoo että on jokin elementti, joka lisäksi vaikuttaa asiassa. Sen kontrolloiminen, huomioon ottaminen, olisi tärkeää kaikkia kokeita suunnitellessa. (+) Tämän lisäksi se on tietysti hankala, koska sitä ei ole todistettu. Tähän taas tarvittaisiin sitä että voitaisiin varmistaa että kontrolli ei oikeasti vain poistakaan huijausta, vaan estää vain ilmiön toteutumisen. Juuri tätä testaava koesuunnitelma tulisi olla tärkeässä sijassa tutkimuksen jatkokehittämisessä. Tämä on tosin kaikille ad hoc -selityksille tyypillinen ongelma, ja niitä on siedettävä jossain määrin, mutta ei liikaa.
3: Kontrollin puute näkyi Randin "Projekti Alfaan" tekemästä soluttautumisesta. Tässä oli taustalla se, että James S. McDonnell antoi Washington Universitylle 500 000 dollarin verran rahaa, joka tuli suunnata parapsykologisen laboratorion perustamiseen javarustamiseen. Aikaisemmin rahanpuute oli ollut selitys tutkimuksen laadun heikkouteen. Randi ei uskonut että raha auttaisi, ja niinpä hän solutti sisään koehenkilöitä. Matkaan lähetettiin monta hakijaa, pari pääsi sisään asti. Ideana oli yksinkertaiasesti se, että Randi oli varma että parapsykologit eivät paljastaisi karkeitakaan huijausyrityksiä. Jos huijaaminen onnistuu helpostu, on varmaa että kontrollia ei ole tehty tarpeeksi hyvin. Soluttautuneille kerrottiin että jos heitä epäiltäisiin huijauksesta ja tästä tulisi kysymystä, heidän tuli välittönästi kertoa että he ovat huijaamassa ja että James Randi lähetti heidät. Aidot huijarit eivät tietenkään tunnustaisi näin vähällä. Mutta tätä kysymystä ei koskaan kysytty. Randi lisäksi lähetti tutkijoille kirjeen, jossa hän ehdotti joitain asioita joilla ehkäistään huijauksia. Koehenkilöt tekivät karkeita temppuja. Esimerkiksi filmille saatiin taikapyörre sylkäisemällä linssiin.
Tämä ei ole ilkeyttä tai aiheen moittimista. Päin vastoin. Tämän vuoksi jotkut parapsykologit ovat jopa kiitelleet Randia koska tämä vie tutkimusta eteenpäin. Toinen asia on se, että kun tutkitaan parapsykologiaa, on hyvä ottaa erilaisia asiantuntijuuksia huomioon. Jos joku on fysiikan tai tieteenfilosofian asiantuntija, se ei vielä tee tästä eksperttiä tällä alueella. Siksi esimerkiksi monille taikatempuille on vaikeaa keksiä selitystä. Niitä ei yleensä uskota aidon taikuuden, vaan sorminäppäryyden ja illuusionluomisen keinoina. Siksi pelkkä valvonta ja kriittinen ajattelu ei aina riitä, vaan myös ammattitaitoisen taikurin käyttö on tärkeää.
Parapsykologian puolella tästä kaikesta hyvän esimerkin näyttää Charles T. Tart. Hän teki ESP -tutkimuksia, eli tutki tapoja joilla voi saada tietoa ilman normaaleja aisteja; Esimerkiksi tiedon mikä kuva on jossain astiassa jonne ei näe. Hän sai tuloksia ESP:n puolesta. Kun hänen tutkimuksissaan havaittiin puutteita kontrollipuolella, hän korjasi ne ja uusi kokeensa. Tällöin hän ei enää saanut tuloksia ESP:n puolesta. Silti hän kiisti että vika olisi ESP:n uskottavuudessa. Hän esitti että "Because the level of scoring in the first experiment was so high, it would be absurd to argue that the results of the second experiment mean that the results of the first experiment were a mere statistical fluke." Kun kontrollin puute ja kontrollin lisäys tuovat eron kokeeseen, empiristi tavallisesti kuitenkin ajattelee että ero näiden kahden välillä johtuu erosta koejärjestelyjen välillä.
Siksi voisikin sanoa että toistettavuus ja kontrolloitavuus ovat ehdottomasti yksiä empiirisen metodin tärkeitä, tunnettuja ja keskeisiä asioita. Mutta kansanomaistuksissa liian vähän puhuttuja seikkoja. Lisäksi siihen liitetään karkeita virheitä josta osaa voi tulkita vain tahalliseksi. Karkeasti voisi jopa sanoa että pseudotieteelliset teoriat eivät yleensä edes tuota kokeita, mutta toisaalta esimerkiksi parapsykologiassa kokeita tuotetaan ja yritetään tuottaa. Sitä on esimerkiksi niinkin karkealta vaikuttava temppu, kuin kummitustaloon meneminen laitteistojen kanssa. Tätä aineistoa tuotetaan jopa televisiosarjoihin asti. Niiden kokeet eivät kuitenkaan ole kontrolloituja eivätkä toistettavia. Koska niissä ei yritetä eliminoida kaikkia vaihtoehtoja, ei vaihtoehtoja välttämättä huomata. Mitä useampia vaihtoehtoisia elementtejä poistetaan, sitä vähemmän selittelytilaa kokeessa on. Jos se epäonnistuu, ei ole helppoa löytää pakopaikkaa, koska pitäisi keksiä mikä elementti sotki tuloksen. Tällöin teoriaa on korjattava tai se on joskus harvoin peräti kumottava. Toisaalta se tarkoittaa samanaikaisesti myös sitä että vaihtoehtoisia selityksiä kokeen onnistumiselle on vaikeampaa löytää, joten se on varmempi. Eli jos koe onnistuu ja se on hyvin kontrolloitu, voimme myös hyvillä mielin sanoa että se on todennäköisesti se "epäilty taustateoria", jota "aikaansai tapahtuman".
(Susan Blackmore)
Yksi tieteellisen tutkimuksen perusperiaatteita, joka toistuu tieteenfilosofiassa toistuvasti on toistettavuus. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että sen lisäksi että tehty tutkimus nojaa taustateoriaan, ja testaa siihen liittyviä ennusteita siten että tulos liittyy teoriaan, myös itse koe on voitava toistaa. Eli jos joku toinen tekee samanlaatuista tutkimusta, hän saa samat tulokset. Tämä ei tarkoita sitä että kokeesta ei saataisi erilaisia tulkintoja. Toistettavuus koskee sitä että jos tehdään koe X elementeillä A,B,C,D ja saadaan tulos Y, niin joku toinen toistaa saman kokeen samoilla elementeillä, he saavat samansuuntaisen konkreettisen loppuseurauksen Y. Eri tutkijoiden tulkinnat voivat toki olla erilaisia, mutta tämä ei riko kokeen toistettavuutta.
Tämä vaatii tietenkin myös jonkinlaista pääsyä dataan. Jotta voidaan sanoa mukaileeko uusittu koe aikaisemmin saatua koetta Y, pitäisi tietysti tietää miten koe on tehty, ja mitä on tapahtunut. Tutkimustulosten piilottelua ei tämän vuoksi hevin suvaita. Yksi piilottelun muodoista on kuitenkin joskus vaikeaa huomata: Se on cherry picking: Jos tuotetaan tuhat tuntia aineistoa, joista sitten vain itselle mieluisat päästetään ulos, tulokset vääristyvät. Jos minä esimerkiksi haluan ennustaa kortteja silmät sidottuna, minu tarvitsee vain ottaa paljon aineistoa ja lähettää todisteeksi vain ne nauhanpätkät, joissa arvaan oikein sen kortin. Kaikki ne joissa arvaan väärin, menevät roskiin. Sitten minun ei tarvitse kuin väittää että tuo nauha minkä näytän, onkin oikeasti kaikki.
Sen sijaan se ei tarkoita sitä että itse ilmiö tulisi voida toistaa. Siksi on ylipäätään mahdollista tutkia esimerkiksi sitä, missä tähdet ovat olleet tuhansia vuosia sitten, miten mannerlaatat ovat liikkuneet ja olleet, miten suuret kanjonin syntyvät ja niin edespäin. Tosin tässä kohden korostuu se, että empiirinen metodi ei vaadi itse ilmiön havaitsemista suoraan. Monesti tilanne onkin verrattavissa ikään kuin rikostutkimukseen: Itse rikosta ei tarvitse nähdä, saada kiinni verekseltään. Todisteet voivat osoittaa asian myös epäsuorasti.
Toistettavuus taas tarkoittaa sitä että vain tutkija X ei saa niitä tuloksia vaan muutkin tutkijat saavat samoja tuloksia. Ei riitä että "uskovat" toistvat kokeen. Tästä hyvänä esimerkkinä on frenologia. Siihen uskovat saivat samoja tuloksia, vaikka se oli väärässä.
1: Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata myös se, mistä puhutaan on nimen omaan kokeen tulokset, ei niiden tulkitseminen; Osa vanhoista tieteistä on ollut sellaisia että koetulokset ovat näyttäneet puhuvan niiden puolesta, ne ovat vain kumoutuneet myöhemmin. Siksi esimerkiksi vaikka "Newtonin fysiikka on korvattu Einsteinin fysiikalla", Newtonin teoriat ovat eri asemassa kuin frenologia. Vaikka molempia on pidetty tieteinä, molempia on tutkittu ja molemmat on korvattu toisella teorialla, ne eroavat nimen omaan niiden toistettavuuden kohdalla.
Toistettavuudessa ideana on niinkin yksinkertainen asia, että jos vian yksi tutkija saa tietyn tuloksen kokeesta, ja kaikki muut saavat erilaisen, on mahdollista että tutkija on tehnyt jotain väärin, tai on peräti "ketunhäntä kainalossa" liikenteessä. Kun sen sijaan muutkin - jopa erimieliset - saavat samoja tuloksia, se vahvistaa sitä että takana ei ole manipulatiota ja toiveajattelua. Tämä vahvistaa sitä että asia on todella "evidentiaalisesti tuettu", että "ihan oikeat tutkimustulokset tukevat sitä".
Tämän asian ymmärtäminen on tärkeää.
Toinen tärkeä asia on kontrolli. Tämä tarkoittaa sitä että kun koetta suunnitellaan, takana on taustateoria, joka kertoo mitä kokeelta voidaan odottaa. Siinä vaikutusmenettelytavat tunnetaan. Kontrollissa lisäksi eliminoidaan häiriötekijöitä. Tätä kautta voidaan esimerkiksi tehdä tutkimus jossa tutkitaan sitä vaikuttaako X asiaan: Tämä voidaan tehdä siten että meillä on tila A, jossa X on mukana ja tila B jossa tila X ei ole mukana. Jos kokeessa huomataan että tilassa A tapahtuu jotain kun X on paikalla ei vielä tarkoita että X todella tekisi jotain, jos se toinen koetilanne antaakin saman tuloksen. Esimerkiksi tämänkaltainen tutkimus sisältää siis kontrollielementin. Tällä estetään "sen jälkeen - sen vuoksi" -päättely, joka on ihmiselle tyypillistä. Mutta virheellistä. Jos päänsärkyni paranee kun pyörin lattioilla se ei tarkoita että lattioilla pyöriminen paransi päänsärkyni. Tämä virhe tunnetaan nimellä Post hoc ergo propter hoc.
Parapsykologiassa kontrolli ja toistettavuus ovat harvinaisia. Yleensä erityisesti kontrolli on heikkoa. Esimerkiksi huijaamisen keinoja ei yleensä oteta riittävän hyvin huomioon.
Kontrollin puutteesta hyvänä esimerkkinä on James Randin toiminta, joka on näyttänyt monesti sen että kun asioita tutkitaan kriittisesti, paranormaaleja ilmiöitä ei enää tapahdu.
1: Parapsyykikkojen temppuja voidaan toistaa taikurin taidoin, ilman taikuutta. Moni kritisoi Randia siitä, että hän vain osoittaa että saman voi tehdä muutenkin kuin aidolla taikuudella, eikä osoita että sama asia ei olisi tehty taikuudella. Kontrollin idea tieteellisessä todistamisessa on kuitenkin se, mihin empiirikko tai tieteenfilosofi kiinnittää huomionsa. Parapsykologia väittää että sen erikoisia ilmiöitä tapahtuu ja että tämä on tieteellistä ja tutkittavaa. Siksi sen olisi myös täytettävä näitä tieteellisiä vaatimuksia.
2: Lisäksi esimerkiksi kun Uri Geller kohtasi Randin, ja Randi ei antanut Uri Gellerin kosketella koetilaa omin käsin, hänen selvännäkönsä katosi, tai voimat menivät väliaikaisesti pois päältä, kuten Geller itse asian ilmaisi. Näissä olennaista on se, että kontrollia voi tälläisessä asiassa olla vaikeaa keksiä, jos ei ole taikuri joka tekee samanlaisia asioita työkseen. Ne ovat kuitenkin olennaisia ja nekin on otettava huomioon jos halutaan osoittaa että kyseessä ei ole mikään luonnollinen ilmiö eikä taikatemppu, vaan aito paranormaali toiminta. Usein parapsykologit selittävät että skeptikot levittävät "negatiivisia auroja", jotka estävät ilmiön tapahtumisen. (Noituus on ehkä vain koehenkilökohtaista, eli vain pieni marginaali omaisi kyvyt. Itse asiassa kun parapsykologiaa on tutkittu kauan ja tuloksia ei ole saatu helposti se kertoo minimissään siitä että noituus on todella harvinaista. Mutta tässä selitys onkin että noita on noita vaan kun kukaan ei epäile hänen kykyjään.) Tämä "kriitikon aura" -selitys iskee kontrollikohtaan kahtaa kautta, tehden siitä itse asiassa tieteenfilosofisesti melko huonon turvasataman (1) Se kertoo siitä että kontrollia ei voitaisi tehdä. Jos tämä on jo "rakenteessa" tavoilla joilla sitä ei voida kiertää, se itse asiassa estää asian tieteellisen tutkimisen (2) Se kertoo että on jokin elementti, joka lisäksi vaikuttaa asiassa. Sen kontrolloiminen, huomioon ottaminen, olisi tärkeää kaikkia kokeita suunnitellessa. (+) Tämän lisäksi se on tietysti hankala, koska sitä ei ole todistettu. Tähän taas tarvittaisiin sitä että voitaisiin varmistaa että kontrolli ei oikeasti vain poistakaan huijausta, vaan estää vain ilmiön toteutumisen. Juuri tätä testaava koesuunnitelma tulisi olla tärkeässä sijassa tutkimuksen jatkokehittämisessä. Tämä on tosin kaikille ad hoc -selityksille tyypillinen ongelma, ja niitä on siedettävä jossain määrin, mutta ei liikaa.
3: Kontrollin puute näkyi Randin "Projekti Alfaan" tekemästä soluttautumisesta. Tässä oli taustalla se, että James S. McDonnell antoi Washington Universitylle 500 000 dollarin verran rahaa, joka tuli suunnata parapsykologisen laboratorion perustamiseen javarustamiseen. Aikaisemmin rahanpuute oli ollut selitys tutkimuksen laadun heikkouteen. Randi ei uskonut että raha auttaisi, ja niinpä hän solutti sisään koehenkilöitä. Matkaan lähetettiin monta hakijaa, pari pääsi sisään asti. Ideana oli yksinkertaiasesti se, että Randi oli varma että parapsykologit eivät paljastaisi karkeitakaan huijausyrityksiä. Jos huijaaminen onnistuu helpostu, on varmaa että kontrollia ei ole tehty tarpeeksi hyvin. Soluttautuneille kerrottiin että jos heitä epäiltäisiin huijauksesta ja tästä tulisi kysymystä, heidän tuli välittönästi kertoa että he ovat huijaamassa ja että James Randi lähetti heidät. Aidot huijarit eivät tietenkään tunnustaisi näin vähällä. Mutta tätä kysymystä ei koskaan kysytty. Randi lisäksi lähetti tutkijoille kirjeen, jossa hän ehdotti joitain asioita joilla ehkäistään huijauksia. Koehenkilöt tekivät karkeita temppuja. Esimerkiksi filmille saatiin taikapyörre sylkäisemällä linssiin.
Tämä ei ole ilkeyttä tai aiheen moittimista. Päin vastoin. Tämän vuoksi jotkut parapsykologit ovat jopa kiitelleet Randia koska tämä vie tutkimusta eteenpäin. Toinen asia on se, että kun tutkitaan parapsykologiaa, on hyvä ottaa erilaisia asiantuntijuuksia huomioon. Jos joku on fysiikan tai tieteenfilosofian asiantuntija, se ei vielä tee tästä eksperttiä tällä alueella. Siksi esimerkiksi monille taikatempuille on vaikeaa keksiä selitystä. Niitä ei yleensä uskota aidon taikuuden, vaan sorminäppäryyden ja illuusionluomisen keinoina. Siksi pelkkä valvonta ja kriittinen ajattelu ei aina riitä, vaan myös ammattitaitoisen taikurin käyttö on tärkeää.
Parapsykologian puolella tästä kaikesta hyvän esimerkin näyttää Charles T. Tart. Hän teki ESP -tutkimuksia, eli tutki tapoja joilla voi saada tietoa ilman normaaleja aisteja; Esimerkiksi tiedon mikä kuva on jossain astiassa jonne ei näe. Hän sai tuloksia ESP:n puolesta. Kun hänen tutkimuksissaan havaittiin puutteita kontrollipuolella, hän korjasi ne ja uusi kokeensa. Tällöin hän ei enää saanut tuloksia ESP:n puolesta. Silti hän kiisti että vika olisi ESP:n uskottavuudessa. Hän esitti että "Because the level of scoring in the first experiment was so high, it would be absurd to argue that the results of the second experiment mean that the results of the first experiment were a mere statistical fluke." Kun kontrollin puute ja kontrollin lisäys tuovat eron kokeeseen, empiristi tavallisesti kuitenkin ajattelee että ero näiden kahden välillä johtuu erosta koejärjestelyjen välillä.
Siksi voisikin sanoa että toistettavuus ja kontrolloitavuus ovat ehdottomasti yksiä empiirisen metodin tärkeitä, tunnettuja ja keskeisiä asioita. Mutta kansanomaistuksissa liian vähän puhuttuja seikkoja. Lisäksi siihen liitetään karkeita virheitä josta osaa voi tulkita vain tahalliseksi. Karkeasti voisi jopa sanoa että pseudotieteelliset teoriat eivät yleensä edes tuota kokeita, mutta toisaalta esimerkiksi parapsykologiassa kokeita tuotetaan ja yritetään tuottaa. Sitä on esimerkiksi niinkin karkealta vaikuttava temppu, kuin kummitustaloon meneminen laitteistojen kanssa. Tätä aineistoa tuotetaan jopa televisiosarjoihin asti. Niiden kokeet eivät kuitenkaan ole kontrolloituja eivätkä toistettavia. Koska niissä ei yritetä eliminoida kaikkia vaihtoehtoja, ei vaihtoehtoja välttämättä huomata. Mitä useampia vaihtoehtoisia elementtejä poistetaan, sitä vähemmän selittelytilaa kokeessa on. Jos se epäonnistuu, ei ole helppoa löytää pakopaikkaa, koska pitäisi keksiä mikä elementti sotki tuloksen. Tällöin teoriaa on korjattava tai se on joskus harvoin peräti kumottava. Toisaalta se tarkoittaa samanaikaisesti myös sitä että vaihtoehtoisia selityksiä kokeen onnistumiselle on vaikeampaa löytää, joten se on varmempi. Eli jos koe onnistuu ja se on hyvin kontrolloitu, voimme myös hyvillä mielin sanoa että se on todennäköisesti se "epäilty taustateoria", jota "aikaansai tapahtuman".
tiistai 25. marraskuuta 2008
Kuolaavia hiiriä vai ihmisiä?
"Tuokaa minulle tusinan verran terveitä vauvoja, jotka ovat kaikki hyvin kehittyneitä, antakaa minulle myös oma spesifinen maailma, jossa heitä kasvattaisin, niin voin taata, että voisin ottaa minkä tahansa heistä ja kouluttaa hänestä minkä tahansa valitsemani spesialistin - riippumatta siitä, mitkä hänen lahjansa, taipumuksensa tai kutsumuksensa ovat, taikka siitä, minkä rotuisia hänen esivanhempansa olivat."
(John Watson)
Se, onko ihminen alkujaan tietyllä tavalla toimiva, vai onko hän kasvunsa tulos on ollut kauan aikaa kiistan kohteena. Monet varhaisimmat psykologisoinnit lähtivät ajatuksesta että ihmisen piirteet kertovat, minkälainen hän on. Tästä näkemyksestä malliesimerkki on nykyisin pseudotieteeksi laskettu frenologia, jossa ajateltiin että kallon muoto kertoisi ihmisen persoonallisuuden. Muutkin tahot ovat nykyäänkin esittäneet kannanottoja siitä, että ainakin osa olisi rikollisia syntyessään, eräänlaisia "Natural Born Killereitä".
Toiset taas uskovat että kasvatus on kaikki. Tämä näkemys sai merkittävän harppauksen kun Ivan Pavlov toimi koirien kanssa. Kuuluisin koe käsitteli sitä, että kun kellon soidessa koirille annettiin lihajauhoa, nämä alkoivat kuolaamaan jo kellon äänen kuultuaan. Lenin oli innoissaan. Tosin häntä eivät kiinnostaneet koirat ; Häntä kiinnostivat ihmiset ja heidän uudelleenkoulutuksensa: Kommunistinen puoluehan kiinnostui muutenkin karaisemisesta ja uudelleenkoulutuksesta: Heillä oli biologiassa teoria jonka kehitti Trofim Lysenko. Lysenko ajatteli että kun siemeniä karaistaan kylmässä, ne siemenet karaistuvat antavat sitten parempia satoja. Se oli siis kärsimyksen kautta kasvamista. Leniniä selvästi kiinnosti kiduttamisella parantaminen laajemmassakin mittakaavassa.
Tästä seurasi sellainen erikoinen tilanne, että Pavlovista tuli maan kenties parhaiten suojeltu mies. Hänet kiedottiin niin lähelle, että esimerkiksi hänen maasta poistumisensa kiellettiin täysin. Hän sai erikoisen aseman: Vaikka hän kritisoi neuvostoliittoa ja muun muassa erosi virastaan kun kuuli että pappien poikia oltiin erotettu yliopistosta, hän sai kunnioittavaa kohtelua. Monelle muulle olisi käynyt huonommin.
Pavlov sai tutkimuksissaan selville myös muita asioita: Hän sai koirat tunnistamaan muotoja, esimerkiksi erottamaan spiraalin ympyrästä. Mutta ennen kaikkea hän sai aikaan kolme toisistaan erottavaa koulutustilaa koirilla:
1: Equivalent phase on opittu reaktiotapa, jossa koira on oppinut että se saa herkkua kun kello soi. Kun kello soi vaikka ruokaa ei olisi mailla halmeilla, koirat aloittavat kuolaamisen.
2: Paradoxical phase on opittu reaktiotapa, joka syntyy kun koirat on opetettu edelliseen, mutta sitten niille soitetaan kelloa ilman ruokaa, ja tätä toistetaan, ne käyttäytyvät satunnaisesti. Seuraus on se, että koira voi reagoida vahvasti pieneen ärsykkeeseen tai olla reagoimatta vahvaan ärsykkeeseen.
___2.1: Mielestäni tähän alatyyppinä kuuluu ehdottomasti puluilla tehty koe, jossa pulut saivat täysin satunnaisesti ruokaa. Ne alkoivat käyttäytymään erikoisesti. Ne nyökyttivät, pyörivät ja tekivät kaikkea kummallista. Vaikka mikään tietty niiden toiminta ei aikaansaanut rehun tulemista, ne toimivat ikään kuin niiden teoilla olisi todella vaikutusta asiaan - tämä on siis ainakin puluilla synnynnäinen tapa nähdä maailmaa.
3: Ultra Paradoxical phase, joka syntyi vahingossa, kun Pavlovin koirat traumatisoituivat, kun ne meinasivat onnettomasti hukkua erään vesivahingon vuoksi. Ne menettivät tämän seurauksena oppimansa kyvyt. Ne eivät kuolanneet kellosta, vaikka ne olivat Equivalent phasessa. Kun he myöhemmin laittoivat hanaa päälle vettä ei tarvittu tulvaksi asti, koirat osasivat yhdistää veden kauhuunsa. Pavlov huomasi että koirat alkoivat käyttäytyä muutoinkin epänormaalisti. Aggressiivinen ja dominoiva koira saattoi muuttua ylialistuvaksi ja kiltti koira yrittikin purra hoitajan kättä.
Pavlov oli vahvasti sitä mieltä, että S-R -kytkentä (Stimulus-Response, ärsyke-vaste) oli kaiken käyttäytymisen perusyksikkö.
Behaviorismi sai alkunsa tai ainakin voimaa Pavlovin kokeista. Sen piirissä ajateltiin että luonne on opittu tapa toimia, kun ihminen toimii palkko-rangaistus -ketjun kautta. Behaviorismin perustajana toimi yhdysvaltalainen psykologi John Broadus Watson, joka teki "Pikku Albertille" kokeellisesti neuroosin. Albert pelkäsi 9 kuukauitisen ikäisenä kovia ääniä. Niinpä Watson antoi tämän ensin leikkiä valkoisella hiirellä. Lapsi piti ja oppi pitämään hiirestä. Tämän jälkeen Skinner kiusasi lasta kovilla äänillä aina kun kontakti hiireen oli kysymyksessä. Lapselle syntyikin pelko valkoisia hiiriä kohtaan - itse asiassa tämä alkoi pelkäämään myös joulupukin partoja. Kokeen edetessä hänen kauhunsa laajeni myös muihin kuin hiireen.
Behaviorismi sai kovan kolauksen, kun tehtiin kuuluisa koe, jossa apinanpoikasille annettiin vapaus valita pehmeän emon väliltä ja kovan emon väliltä. Molemmat olivat eräänlaisia nukkeja, joten pehmeä emo ei hyväillyt poikasta sen enempää kuin kovakaan emo. Kuitenkin kovalle emolle annettiin lisäetu: Siitä sai ravintoa. Tätä ei pehmeä emo tarjonnut. Silti valinta oli selvä: Poikaset halusivat pehmeän emon. Tämä oli behavioristiselle näkemykselle ongelmallista. Apinat eivät olleetkaan tabula rasa, "tyhjä taulu", johon voitaisiin opettaa aivan mitä vain.
Selvästi eläimet sekä oppivat asioita, että niillä on synnynnäisiä taipumuksia. Ihmisten kanssa on samoin.
(John Watson)
Se, onko ihminen alkujaan tietyllä tavalla toimiva, vai onko hän kasvunsa tulos on ollut kauan aikaa kiistan kohteena. Monet varhaisimmat psykologisoinnit lähtivät ajatuksesta että ihmisen piirteet kertovat, minkälainen hän on. Tästä näkemyksestä malliesimerkki on nykyisin pseudotieteeksi laskettu frenologia, jossa ajateltiin että kallon muoto kertoisi ihmisen persoonallisuuden. Muutkin tahot ovat nykyäänkin esittäneet kannanottoja siitä, että ainakin osa olisi rikollisia syntyessään, eräänlaisia "Natural Born Killereitä".
Toiset taas uskovat että kasvatus on kaikki. Tämä näkemys sai merkittävän harppauksen kun Ivan Pavlov toimi koirien kanssa. Kuuluisin koe käsitteli sitä, että kun kellon soidessa koirille annettiin lihajauhoa, nämä alkoivat kuolaamaan jo kellon äänen kuultuaan. Lenin oli innoissaan. Tosin häntä eivät kiinnostaneet koirat ; Häntä kiinnostivat ihmiset ja heidän uudelleenkoulutuksensa: Kommunistinen puoluehan kiinnostui muutenkin karaisemisesta ja uudelleenkoulutuksesta: Heillä oli biologiassa teoria jonka kehitti Trofim Lysenko. Lysenko ajatteli että kun siemeniä karaistaan kylmässä, ne siemenet karaistuvat antavat sitten parempia satoja. Se oli siis kärsimyksen kautta kasvamista. Leniniä selvästi kiinnosti kiduttamisella parantaminen laajemmassakin mittakaavassa.
Tästä seurasi sellainen erikoinen tilanne, että Pavlovista tuli maan kenties parhaiten suojeltu mies. Hänet kiedottiin niin lähelle, että esimerkiksi hänen maasta poistumisensa kiellettiin täysin. Hän sai erikoisen aseman: Vaikka hän kritisoi neuvostoliittoa ja muun muassa erosi virastaan kun kuuli että pappien poikia oltiin erotettu yliopistosta, hän sai kunnioittavaa kohtelua. Monelle muulle olisi käynyt huonommin.
Pavlov sai tutkimuksissaan selville myös muita asioita: Hän sai koirat tunnistamaan muotoja, esimerkiksi erottamaan spiraalin ympyrästä. Mutta ennen kaikkea hän sai aikaan kolme toisistaan erottavaa koulutustilaa koirilla:
1: Equivalent phase on opittu reaktiotapa, jossa koira on oppinut että se saa herkkua kun kello soi. Kun kello soi vaikka ruokaa ei olisi mailla halmeilla, koirat aloittavat kuolaamisen.
2: Paradoxical phase on opittu reaktiotapa, joka syntyy kun koirat on opetettu edelliseen, mutta sitten niille soitetaan kelloa ilman ruokaa, ja tätä toistetaan, ne käyttäytyvät satunnaisesti. Seuraus on se, että koira voi reagoida vahvasti pieneen ärsykkeeseen tai olla reagoimatta vahvaan ärsykkeeseen.
___2.1: Mielestäni tähän alatyyppinä kuuluu ehdottomasti puluilla tehty koe, jossa pulut saivat täysin satunnaisesti ruokaa. Ne alkoivat käyttäytymään erikoisesti. Ne nyökyttivät, pyörivät ja tekivät kaikkea kummallista. Vaikka mikään tietty niiden toiminta ei aikaansaanut rehun tulemista, ne toimivat ikään kuin niiden teoilla olisi todella vaikutusta asiaan - tämä on siis ainakin puluilla synnynnäinen tapa nähdä maailmaa.
3: Ultra Paradoxical phase, joka syntyi vahingossa, kun Pavlovin koirat traumatisoituivat, kun ne meinasivat onnettomasti hukkua erään vesivahingon vuoksi. Ne menettivät tämän seurauksena oppimansa kyvyt. Ne eivät kuolanneet kellosta, vaikka ne olivat Equivalent phasessa. Kun he myöhemmin laittoivat hanaa päälle vettä ei tarvittu tulvaksi asti, koirat osasivat yhdistää veden kauhuunsa. Pavlov huomasi että koirat alkoivat käyttäytyä muutoinkin epänormaalisti. Aggressiivinen ja dominoiva koira saattoi muuttua ylialistuvaksi ja kiltti koira yrittikin purra hoitajan kättä.
Pavlov oli vahvasti sitä mieltä, että S-R -kytkentä (Stimulus-Response, ärsyke-vaste) oli kaiken käyttäytymisen perusyksikkö.
Behaviorismi sai alkunsa tai ainakin voimaa Pavlovin kokeista. Sen piirissä ajateltiin että luonne on opittu tapa toimia, kun ihminen toimii palkko-rangaistus -ketjun kautta. Behaviorismin perustajana toimi yhdysvaltalainen psykologi John Broadus Watson, joka teki "Pikku Albertille" kokeellisesti neuroosin. Albert pelkäsi 9 kuukauitisen ikäisenä kovia ääniä. Niinpä Watson antoi tämän ensin leikkiä valkoisella hiirellä. Lapsi piti ja oppi pitämään hiirestä. Tämän jälkeen Skinner kiusasi lasta kovilla äänillä aina kun kontakti hiireen oli kysymyksessä. Lapselle syntyikin pelko valkoisia hiiriä kohtaan - itse asiassa tämä alkoi pelkäämään myös joulupukin partoja. Kokeen edetessä hänen kauhunsa laajeni myös muihin kuin hiireen.
Behaviorismi sai kovan kolauksen, kun tehtiin kuuluisa koe, jossa apinanpoikasille annettiin vapaus valita pehmeän emon väliltä ja kovan emon väliltä. Molemmat olivat eräänlaisia nukkeja, joten pehmeä emo ei hyväillyt poikasta sen enempää kuin kovakaan emo. Kuitenkin kovalle emolle annettiin lisäetu: Siitä sai ravintoa. Tätä ei pehmeä emo tarjonnut. Silti valinta oli selvä: Poikaset halusivat pehmeän emon. Tämä oli behavioristiselle näkemykselle ongelmallista. Apinat eivät olleetkaan tabula rasa, "tyhjä taulu", johon voitaisiin opettaa aivan mitä vain.
Selvästi eläimet sekä oppivat asioita, että niillä on synnynnäisiä taipumuksia. Ihmisten kanssa on samoin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)