Miksi Arrow oli niin hyvä (toisin kuin nyt)

”Arrow” -sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta olivat erinomaisen hyviä. Sitä seurasi pari keskinkertaista kautta. Viimeisin on ollut paikoitellen lupaava. Tämä on mieltymys mutta liitän tähän seikkoja jotka ovat vähintään jossain määrin argumentatiivisia. Tätä kautta kuvaan sitä mikä mielestäni on tehnyt Arrowsta yhden parhaista supersankarikertomuksista verrattuna moneen huomattavasti huonompaan. ; Yksi näistä seikoista on ollut tärkeä ; Lapsuuteni ajan supersankarielokuvat olivat huonoja. Nyt genre vaikuttaa sen verran kalutulta että se ei tuota kiinnostavia elokuvia. Tässä välissä oli paljonkin kohtuu kiinnostavia tuotoksia. Arrow sattuu olemaan yksi näistä.

Ensimmäinen näistä on vaiva ja innostus.

Pelkkä käsikirjoituksen ja työn määrä painaa. Esimerkiksi Arrow:n ensimmäisellä kaudella meille esitetään kostajahahmo jolla on selvästi menneisyys. Ja tämä menneisyys ei ole vain mysteerinen. Osa sarjoista epäonnistuu sen vuoksi että niissä tehdään ”Lostin” tapaan mysteeriä joita ei selitetä koska niiden takana ei ole mitään. Sen sijaan Arrown tekijöillä on ollut selvästi alusta asti käsitys siitä että tarjolla on hahmo joka on jotenkin autiolla saarella saanut tatuointeja ja kamppailutaitoja.

Näistä taidoista annetaan viitteitä; Arrow;ssa harjoitellaan paljon kali-escrimaa. Harjoitteluluolassa näkyy myös Wing-Chun kung fu:Sta tuttu harjoitteluasema. Hänen lukkotekniikkansa ja niistä irtautumisensa muistuttaa venäläistä Samboa ja hänellä on vaikutteita Systemasta. Nämä on perusteltavissa hänen taustakertomuksellaan. ; Toisin sanoen meille esiteltiin hahmo jonka tapa liikkua ja taistella kertoi taustatarinaa. Vaikka tämänlainen yksityiskohtailu varmasti jää suurimmalta osalta katsojista huomaamatta. Detaljit jotka avaavat menneisyyttä niin että se on sisällyksekäs antaa aina painoarvoa maailman luomisessa.

Siinä vaiheessa kun huomaat että ensimmäisen tuotantokauden trailerin sivukulmassa ollut kivi olisi ollut ponnahduslauta 4 tuotantokauden pääjuoneen, huomaat että ns. Zehovin aseita on runsaasti ja ne ovat hyviä. Sarja on muutoinkin käyttänyt tsehovin aseita mestarillisesti. Eli se on esitellyt (toivottavasti) vähemmän alleviivatusti jonkin faktan tai yksityiskohdan joka sitten myöhemmin paljastuu hyvin tärkeäksi juonenkehittelyn kannalta.

Tämä on sittemmin muuttunut ongelmalliseksi koska maailmassa on liian paljon sivuhahmoja ja spin off -sarjoja. Tätä kautta sarja on latistunut monin paikoin joukoksi käänteitä. Tsehovin aseita käytetään yhä mutta sarja vyöryttää niin paljon materiaalia että ne menettävät tehonsa. ; Käänne taas on tarinankerronnassa siitä hankala että vaikka niitä voidaan käyttää mestarillisesti, samaan tapaan kuin ”Kuudes aisti” -elokuvassa, on käänne yksi vaikeimmista ja työläimmistä tempuista tehdä laadukkaasti. Taitava käänne vaatii paljon mietintää ja virittelyä ja perustelua. Toisaalta käänteitä on melko helppo vain tuottaa tuottamisen vuoksi ja niihin on helppoa sortua jos pitää tuottaa nopeasti sisältöä. Tällöin juonenkäänne edustaa käsikirjoittamisen nollatasoa, jotain joka ei esimerkiksi kestä uudelleenkatsomista. Hyvin viritetyn käänteen ja huonosti viritetyn käänteen erottaakin mielestäni siitä että pakottaako käänne katsomaan kuinka paljon aiemmin tuotettua uusin silmin.

Toisaalta Arrow käytti myös sivuhahmoja tavalla jotka olivat kiinnostavia.

 Arrow:n ensimmäiset kaudet elivät vahvasti sen vuoksi että hänellä oli salainen identiteetti. Tätä kautta Oliver Queenilla oli kaksoisrooleja. Hän joutui selittämään menemisiään normaalielämässään. Apulaiset ja tukihenkilöt olivat aina vahvasti perusteltuja. Arrown tiimiin ei vain tultu.

Toisaalta tässä vaiheessa Arrown ja Felicityn välille rakennettiin romanssiarkenne joka on kiinnostava sarjoissa tiettyyn rajaan asti. Oliver Queen on selvästi seksuaalinen olento ja suhteen edistyminen oli hienoa; Etenkin kun Felicity oli tässä vaiheessa sarjaa sekä tahallisesti että tahattomasti hauska, älykäs ja hyödyllinen sekä persoonana hyvin tärkeällä tavalla Oliverin synkkyyttä tasapainottava.

Sittemmin pari saatettiin yhteen ja eroamaan koska yhteensaattaminen tuhosi paljon jännitteitä. Tämä kiinnostavuuden loppuminen ei ole ollut mitenkään kovin ainutlaatuista. Tosin on hyvä huomata että Felicity on myös hahmona muutettu enemmän valittavaksi draamakuningattareksi. Hänestä on tehty melko epämiellyttävä hahmo. Tätä kautta hän ei enää toimi samanlaisessa roolissa kuin sarjan alkupuolella. Hänen vanha roolinsa onkin tavallaan korvattu ”Mister Terrificillä” viitoskaudella.

Kolmanneksi sivuhahmojen käsittelyä on kenties tärkeintä kuvata nimenomaan suhteessa sankariin.

Ja Arrown alkukausissa tätä tehtiin hyvin kiinnostavasti. Tässä on tehty kaksi tärkeää keinoa luoda kontrasteja ”Alter ego” ja ”origin story”; Oliver Queenilla on yhdenlainen rooli, Arrowlla on toisenlainen rooli. Toisaalta sarja on nerokkaasti oivaltanut että aika monet pidetyistä supersankarielokuvista ovat origin storyja jotka kertovat sankarin alkuperänä. Sarjan ensimmäiset kaudet etäännyttivät Oliverin ja Arrown elämään hyvin eri elämää. Ja lisäkontrastia luotiin siten että taustatarinaa on avattu kausi kaudelta aste asteelta ja vuosi vuodelta. Näin saadaan kontrastia kokemattoman saarelle haaksirikkoutuneen playboyn ja Oliver Queenin nykyisen olemisen välille. (Sekä supersankarina että tavallisena ihmisenä.)

Tästä hyviä teemoja saa vaikka kohtauksessa jossa Oliver joutuu pukemaan Arrown puvun päälleen voidakseen mennä uhkailemaan omaa äitiään. Tämä on ollut mahtavaa.
Lisäksi sarjan supersankari ei ole mikään batman. Sarjan alkukaudet olivat low tech -tarinoita. Todellisuus ei ollut mitenkään aivan hirvittävän paljon omastamme poikkeava. Ja toisaalta käsikirjoittajat tiedostivat että sSupersankarielokuvat tapaavat kärsiä siitä, että niissä sankari otetaan itseisarvona. Sen sijaan, että henkilöhahmoja tai sankaruutta käsiteltäisiin jotenkin kiinnostavasti, tarjolla onkin “hyvä ottaa pahat kiinni” -seikkailu. Joissa painopiste on moralistisessa ilmapiirissä joilla oikeutetaan toimintakohtauksia jotka ovat cooleja.

Visuaalisuus ei tietenkään sinänsä ole vika. Ja cooliuskaan ei ole puute. Arrow tekee tämän siitä nerokkaasti että ensimmäisellä tuotantokaudella meille esitetään hahmo jonka esittelypuheessa on huolestuttavia sävyjä. Oliver Queen esittelee itsensä ja toimintansa oikeutuksen minäkertojanäkökulmasta. Äänensävy on kuitenkin sellainen että siinä on häivähdys juuri sellaista maanisuutta jota voisi odottaa terroristeilta. ; Pinnalliset cool -hakuiset pojankoltiaiset iästä ja sukupuolestaan riippumatta saavat kicksinsä. Mutta tämänainen sankarin konfliktoiva käsitys viehättää myös vähän mutkikkaampaa mieltä.;

Arrowssa naamiosankariksi pukeutuminen on itsessään käsiteltävä aihe. Sillä kätketään tieto siitä kuka Arrow on. Tämä on tärkeää koska poliisit eivät voi vain laittaa ”Robin Hoodia” pidätysmääräykseen. Toisaalta tällä suojataan läheisiä jotka eivät joudu vaaraksi kostonhimoisten rikollisten kostolle. Tai kiristyksen välikappaleiksi. Toisaalta naamio antaa mahdollisuuden elää edes joskus normaalia elämää. Lisäksi Arrow on jonkinlainen kanavoimisväylä niille puolille joita Queen ei pidä itsessään ja joita hän jopa pelkää. Nämä luovat kiinnostavia teemoja joita Arrow käsittelee.

Arrowta voisikin kuvata Nathaniel Hawthornen idealla; Kukaan ei voi näyttää yksiä kasvoja itselleen ja toisia muille ilman että lopulta menettää itsekin tajun siitä kummat kasvot ovat oikeat. Alun Arrow on huomattavan ristiriitainen ja sirpaleinen mies. Sarja on sitten ”terapoinut” hänestä hyveellisen ja vähemmän traumatisoituneen batman -korvikkeen. Mikä on erikoista koska sarjan aluksi hän oli nimenomaan väkivaltaisempi kuin batman ja nyt hahmo on vähemmän sekaisin kuin batman.

Tämä on suurelta osin menettänyt tehoaan. Sarja toki yrittää olla kantaaottavakin. Mutta sivuhahmojen määrän kasvettua kysymys ei ole enää samalla tavalla sisäisestä dialogista kuin siitä miten jokin mielipide sopii osuvasti jonkun sankaritiimin hahmon identiteettiin. Tätä kautta mielipidekirjo on yhtä monisärmäinen mutta ne hajautetaan stereotyyppisimmiksi klimpeiksi lähiympäristöön. Näin on ollut pakkokin tehdä yhä suuremman ja suuremman sivuhahmojoukon huutaessa ruutuaikaa.

Toisaalta origin storykin etenee vuosi vuodelta. Ja on huomattava että tässä vaiheessa Oliver Queen on seikkaillut niin kauan että ero vihreään nuoleen on monilta osiltaan hyvin pieni. Kun suuri osa läheisistä lisäksi tietää salaidentiteetin, on alter egouteen liittyvät teemat tätä kautta suoraan menetetty. Tätä on vaikeaa purkaa sinänsä hauskoilla tempuilla joissa esimerkiksi sivuhahmo kasvaa sankariksi ja prosessissa hän saa ensin rookiena ”puolikkaan nimen” kuten ”kanaria” tai ”speedy” ennen kuin sitten valmiina saakin jonkin uuden nimen kuten ”musta kanaria”. Nämä ovat pieniä vinkkejä jotka alleviivaavat hahmonkehityksen vaiheita ja prosesseja ja korostavat sivuhahmon elämän kannalta sen tärkeitä teemanmuutoksia. Mutta niillä on vaikeaa korvata sitä mitä sarjan eteneminen on saanut aikaiseksi.

Kaikki painaa.

Historia estää ja tuhoaa tiettyjä ratkaisuja joten käsillä ei ole enää se että voidaan ottaa kiinnostavin setti käsikirjoituselementtejä. Koska seurauksena maailma muuttuisi epäkoherentiksi. (Jota sitäkin tässä sarjassa tosin esiintyy aika paljon, kiitos runsaiden spin off -sarjojen ja sivuhahmojen.)

Toki tätä on osattu jossain määrin tasapainottaa siten että sarjassa on aina ollut Oliverille kiinnostava pääjuoneen liittyvä vastustaja. Kiinnostava vastustajahan ei ole vain vaarallinen vaan nimenomaan heijastaa jotenkin sankarin ominaisuuksia ja sisäisiä kriisejä. Esimerkiksi viidennen kauden vihollinen Prometheus on omasta mielestäni filosofialtaan hyvin oikeassa moittiessaan Queenia siitä että hän on poliisi, tuomari ja teloittaja samanaikaisesti.

Arrow rikkoo vallan kolmijaon lisksi Rawlsin periaatteita vastaan. Rawlsin mukaan ihmisen tulisi toimia tietämättömyyden verhon takaa. Toisin sanoen yhteiskunnan käytänteiden tulisi olla sellaisia että ne eivät riipu henkilön ominaisuuksista, kuten rikkaudesta.

Oliver Queen on miljonääri joka voi rahallaan tehdä kaiken minkä tekee. Sala-asu saa muut kokemaan hänet symbolina. Jonka takana hän ikään kuin noin yleisesti vaikuttaa olevan oikeudenmukaisuuden asialla. Tällöin kyseessä on persoonan kätkemisestä, sen tunnistamattomaksi tekemisestä. Alter ego on kuitenkin aika vahvasti Queenin omin itsensä naamioituna. Rawlsin ideaalissa hän edustaa kostajaa, hän on ns. "vigilante" eikä aito oikeuden ja hyvyyden puolustaja. Sillä Oliver Queenin tekoja ohjaa isäänsä kuolemaa koskeva kauna ja henkilökohtaiseksi koettu< ajatus jonkinlaisesta sukuvastuusta.

Ja tässä on se ero. Jossain määrin kostamisen ja oikeuden välillä on yhteys. Voidaan kuitenkin katsoa että kostaja hakee yksilöllistä reiluutta. Oikeudenmukaisuudessa taas on kyse persoonattomista periaatteista, jotka eivät esimerkiksi koe tunnekuohua uhrien kärsimyksen ääressä. Kostamisen ja oikeudenmukaisuuden välinen suhde olisikin se, että kostaminen ei ole oikeutta. Arrow käsitteli tätä aihetta melko hyvin. Toisaalta sala-asu on yhä vahvemmin muuttunut symboliksi jonka vuoksi vihreä nuoli on voinut irtautua tästä. Tämä on tehnyt hänestä oikeudenmukaisemman hahmon. Mutta toisaalta kun vigilantemotiivi on haipunut, on hahmo muuttunut jossain määrin persoonattomammaksi. Etäisiä reiluuspäätöksiä tehdessä menettää persoonallista lihaa päätöksentekoprosessista.

HUNAJANKUSIJAT

"CMX" on minulle hyvin(kin) tärkeä bändi. Sen tuotoksia voi tietysti arvottaa monellakin tavalla ; Esimerkiksi subjektiivisen arvioni mukaan ihanimmat yksittäiset löytyvät "Aura" -levyltä. Ja toisaalta banaalihkoa eihyvää kappaletta nimeltä "Matti" ei voida ylittää oikein millään mittareilla, ja sitä voikin siksi vain arvostaa. Jos taas haluaa maksimoida levyn kuunneltavuuden, on valintani "Isohaara".

Mutta CMX:än levyt ovat kokonaisuuksia ja nähdäkseni ylläolevat arviot ovat kuitenkin hieman latteita ja irrelevantteja. Kokonaisuuksia arvioiden esiin voi nostaa vaikka kappaleiltaan hajanaiseksi haukutun "Pedot" -levyn, jota CMX:n kysy-vastaa -palsta paljstaa olevan erityisen "henkilökohtaisesti tärkeän". Siinä onkin vahva kantava teema, sieluttomuuden kokemuksen kanssa eläminen. Tämä levy on monipuolinen, kokonainen ja rikas (complete). Moni kuvaakin siinä olevan jotain joka lohduttaa lohdutonta. Itselleni se tosin luo lohduttomuutta lohtuun, joka on luultavasti vielä parempi. "Talvikuningas" -levyn joka on rakennettu ikään kuin yhdeksi kappaleeksi. Tässä ei ihan onnistuta, ja levy onnistuu sykäyttämään vain paikoin, mutta se on kuitenkin sekin konsistentti kokonaisuus (consistent). Uusin levy, "Seitsentahokas" taas on ennen kaikkea koherentti (coherent). Monet moittivat sitä että kappaleelta puuttuvat hittibiisit, että oikein mikään niistä ei nouse erityisen hyvin esiin. CMX onkin tällä levyllä eräällä tavalla "saavuttanut tasalaatuisuuden".

Suosikkeja sieltä uusimmaltakin kuitenkin löytyy. Moni kehuu "Kusimyrskyä" tai "Rikkisuudeltua". Oma suosikkini on kappaleen lopetus, levyn nimikappale "Seitsentahokas".  Nähdäkseni se on kappale jota koko muu levy joko alustaa tai joka huipentaa sen, mitä muut ovat tehneet. Ajattelinkin pyöritellä tämän viimeisen kappaleen läpi.

"SEITSENTAHOKAS"

On hyvä aloittaa otsikosta, joka on siitä omituinen, että koko kappale ei mainitse kyseistä sanaa. Se ei ole edes numerologinen. Se on kuitenkin tärkeä koska se on kappaleen nimi ja päätynyt peräti koko levyn nimeksi. Voidaankin sanoa että tämän seitsentahokkuuden kryptaaminen on se, minkä keksiminen tai tavoittelu voidaan nähdä levyn sisäiseksi ideaksi.
* Seitsemäntahokas on siitä mielenkiintoinen kappale, että se EI ole Platonin kappale. Tämä voi viitata siihen että joko maailma ei noudatakaan matematiikkaa tai ideamaailman heijastumia. Tai sitten se on jotenkin vajaa jota voisi täydentää jotenkin.
* Seitsemän on alkuluku, joten sitä kuvaa jotenkin erikoislaatuinen jakamattomuus. Ihminen on siis kokonaisuus. Ihmistä ei siis kenties voisi jakaa. Tämä voi toisaalta viitata siihen että kenties ihminen olisi täydellinen vain jaettuna, eli yhteydessä vaikkapa rakkauteen tai Jumalaan.
* Seitsemän on kuolemansyntien määrä, joten seitsentahokas voisi elää syntistä elämää.
* Seitsemän on myös Chackrojen lukumäärä. Nähdäkseni "Rikkisuudeltu" -kappale viittaakin juuri chakroihin laulaessaan että "ruusuja sillä on sormenpäissä ja sieluja sillä on seitsemän, sillä on liekit hännännokassa" Jokainen kaltaiseni Umberto Econ "Foucaultin heilurin" fanittaja jolla on kieroutunut likainen mieli muistaa kundaliinikäärmeen suutelun ja perseennuolennan välisen yhteyden.

Nähdäkseni monitulkintaisuus on A. W. Yrjänän suosima keino. Esimerkiksi "Helvetin hyvä paimen" -kappaleesta on usein kyselty että onko se paimen helvetistä vai päinvastoin erityisen taivaallinen. Yrjänä on korostanut että kaksimerkityksellisyys on tarkoituksellista ja että sen miettiminen olisi avaimena. Uskoisinkin että näissä kaikissa ylläolevissa on jokin pieni osanen selittämässä "seitsemyyttä". Nähdäkseni seitsentahokkuus liittyy jotenkin postmoderniin rakkaudettomaan elämään. Joka on jotain joka johtaa Helvettiin tai joka johtaa Helvettiin jo maan päällä. Ja nähdäkseni koko seitsentahokkuus -kappaleessa kysymys on juuri siitä että se voidaan tulkita maallisena metaforana taivaasta, paratiisista ja helvetistä tai jonain jossa taivas, paratiisi ja helvetti ovat metaforia maailmasta.

"Viimein tulet aavikon laitaan

tänne, missä kartta ei päde

tänne, missä neuvot ei auta

on sisälläsi tuulista"

Aavikko on hyvä vertauskuva koska se on samanaikaisesti sekä tyhjä että karu. Näkisin, että se, että kartta ei päde ja neuvot eivät auta tarkoittaa yksinkertaisesti objektiivisuuden puutetta. Tälle voi olla monta syytä ; joko se klassinen teologinen näkemys jossa tuonpuoleinen on transsendentti että propositionaalinen tieto sieltä on mahdotonta. Mystisissä ulottuvuuksissa on kaikille platonin laskennallisille ideamaailmoille vieras taivas ja helvetti. Eli se voi kertoa siitä että ihminen on joutunut helvettiin.

Toisaalta Nietzschen todellisuutta kuvaa juuri se, että edes tämänpuolisesta maailmasta ei saada kunnolla tietoa. Tätä kuvaamaan on käytetty jopa vertausta "autiomaa jossa voimat leikkivät." Näen että yhteys tähän on vahva. Koska tuulet ovat sisällä se kertoo siitä että voimat ovat subjektiivisia. Ihminen on oman itsensä este. Yrjänän voidaan nähdä moittivan postmodernia ja/tai nihilististä maailmaa juuri tämänlaiseksi.

"Tyhjä kyltti nuolen suuntaan

näyttää tietöntä taivalta

edessä puolen elämän määrää

matkaa hiekan kiusaamaa"

Tämä vahvistaa edellämainittua. Tämä tosin vihjaa että kyseessä voisi olla enemmänkin maanpäällinen helvetinrakennus, koska helvetti on ikuinen. Neuvottomuus, yksinäisyys ja ohjeistusten puute jossa on kuitenkin käsky mennä eteenpäin ja tieto oman elämän rajallisuudesta nousevat erityisen vahvasti esiin. Nihilisti joka ei usko että maailmaan olisi karttaa - sehän olisi orjamoraalin seuraamista - joutuu kuitenkin tietämään että elettävä on ja kuolemakin koittaa.

Tosin tämä voisi periaatteessa, hyvin vapaasti assosioiden, viitata siihen tunteeseen mikä voisi olla kun katsoo kuoleman jälkeen tuomiota jossa elämä analysoidaan ja päätetään onko paratiisi vai helvetti edessä. Tai sitten se voisi viitata kuoleman hetkellä vilisevää "nauhaa elämästä" josta kulttuuriperinteemme kertoo.

"Ja tämä on lupaus - mitään et mukaasi ota

Ja tämä on uhkaus - mihin menet, siellä oot

Mitä ikinä pakenet - se odottaa sinua siellä

Mitä ikinä haluat - se muuttaa muotoaan."

Tämä on kappaleen kertosäe. Ja se on täydellinen. Tämä on kuvaus joka voisi kuvata eksistentialistista Helvettiä. Jotain sellaista jossa haluamasi omena tai vesi on juuri ulottumattomillasi mutta jonain jonka kuitenkin näet. Se on lähes yhtä hyvä kuin Yrjänän helvettikuvat "Pedot" -albumilla, jossa kylmyys, pimeys, liikkumattomuus ja vastaavat teemat korostavat Helvetin olevan yksinäinen ja viheliäinen ja tylsä paikka.

Toisaalta se kuvaa erityisen hyvin yli-ihmisen elämää juuri sellaisena kuin Nietzsche sen kuvaa. Hän oli individualisti joka liitti kärsimyksen erottamattomasti nautintoon ja esitti että mitään täydellisyyttä ei koskaan saavuteta. Eli on ponnistettava ikuisesti. Koko ajan "tiikerin hännän vetäminen" on kuitenkin hyvin raskasta. Ja Yrjänä kuvastaa tätä ikään kuin osana postmodernia hedonistista tavoitteluelämäntapaa. Tai sitten hän viittaa aivan tyylipuhtaaseen individualistiseen elämäntapaan.

"Puutarha hiljainen, hylätty

ei suljettu vaan unohdettu

ei lukittu vaan kadotettu"

Tämä on nähtävissä varsin helposti Eedenin puutarhaksi. Sehän on "kadotettu paratiisi". Yrjänä korostaa että hengellisyyden puute, ei edes ateismi vaan hengellisyyden puute on jonkinlaista hengettömyyttä. Nykyinen ponnistelu-tavoittelukulttuuri jossa ei ole kiinnekohtia on hyvin samanlainen.

Puutarha voidaan nähdä myös konkreettisena. Hengelliseksi Esteetikoksi (isoilla kirjaimilla) kutsuttavissa oleva Emerson aloitti perinteen jota seurasi esimerkiksi Hawthorne. Hawthorne yritti tavoitella "läpinäkyvää silmää" jossa aistihavaintoja yritetään kokea ja kuvata. Pienikin vaikutelma oli tärkeä. Hawthorne kuvasi Sleepy Hollowssa kokemaansa rauhaa, jossa joutilaisuus oli tärkeää. Hänen tunnelmansa rikkoutui kun juna vihelsi. Tämä toi kiireen tuntua jota aikaisemmin edes viikatteita teroittavat niittomiehet eivät olleet työtätehden rikkoneet. Teknologinen muutos on nykyään läpitunkenut maailman, ja "radanvieren asukkaana" (voin halutessani heitellä junia kivillä kotini parvekkeelta) uskaltaisin sanoa, että maailma on "junien läpitunkeva" myös asema-alueiden ulkopuolella. Yrjänä voikin kuvata jotain sellaista missä tämänlainen rauhattomuuden tila on sitä aavikolla kulkemista. Yhteisö on kadonnut ja rauha rikkuuntunut. Ihmiset eivät enää ole yhteisö vaan yhteiskunta. Eivät tee työtä jotta omat intohimot kohtaisivat muiden ihmisten tarpeet, vaan ovat tuottavan rattaan konemaisia osasia. Tässä maailmassa työntekijät eivät ole pohjimmiltaan mitään tuottajia vaan kuluttajia. Ihmisillä ei ole aikaa istua puistoissa. Puistoja kuitenkin rakennetaan, ylläpidetään ja ne ovat auki.

"tuhkan peittämin lehdin

keskellään lampi ja puu

musta lampi, punainen suu

sen marjoista on lunnaat

suunnattomat maksettu"

Tämä kohta lähinnä vahvistaa aikaisemman sanomaa; Paratiisivertausta vahvistetaan syntiinlankeemuksella. Hyvän ja pahan tiedon puu on rikkuuntumisen lähde. Tavoittelemme asioita joihin emme ole tyytyväisiä koska jos saavutamme ne, ne muuttavat vain muotoaan. Ja tämän hintana menetämme jotain muuta. Eksistentiaalisessa mielessä merkityksetöntä onko helvetti tuonpuoleinen maailma vai onko se jotain jossa elämme jo nyt.

"Istut siellä syksyn tullen

sylissäsi jonkun ruumis

mykkä niinkuin tulevaisuus

hiljainen kuin syntymä"

Syksy on tässä mielenkiintoinen vertaus, koska siihen liittyy sekä elämän hiipumisen ja vanhenemisen teema että se on sadonkorjuuaika jolloin tuska ja nautinto liittyvät yhteen. Paratiisiin sijoittuva syntiinlankeemuskertomus ei toki tunne, mutta kenties tässä voidaan nähdä rinnastus Kainin ja Abelin tarinaan, ensimmäiseen veljessurmaan. Toisaalta maailmassa ihmiset helposti riistävät muita. Eli kun saat kivat lenkkarit, on joku ihminen jota et tunne ja jotain näe riistetty jossain hikipajassa. Ja tämän tyyppinen tematiikka on nykykulttuurissamme sen luu ja ydin. Siitä ei vain puhuta, se siivotaan ja sensuroidaan vähän kuten kuolema ja vanhuuskin.

"Patsaaksi on kuivuttava, kuvaksi itsestään

jonka päähän seppelettä sovitella voivat

Patsaan sisällä on kello

hento, tiukkaan viritetty

kun se kerran liikahtaa

se puhkoo sydämen."

Tämä on kenties kuvaus siitä miten ihmiset kuoltuaan muuntuvat joksikin jota kuvataan patsaina. Patsas voi olla myös ideaali johon on sovituttava. Tai sitten se on identiteetti. Identiteetti taas on siitä omituinen että se ei aina edes liity siihen mitä ihminen on tai mitä hän tekee. Hitler oli kammottava murhaaja joka on ideaali siitä mitä hän teki. Che Guevara sen sijaan oli kammottava murhaaja joka on ideaali joka ei ole sitä mitä hän teki. Ja siksi jälkimmäisestä voidaan tehdä T -paitoja ja ensimmäisestä ei. Patsas kuvaa joka tapauksessa sitä miten ihminen latistetaan kuvaksi eikä jumalaksi. Patsaita kuvaa se latteus ja ihmisyyden puute joka vaivasi Montaignea erilaisissa pönötävissä muotokuvissa.

Lisävääntöä tähän kohtaan saa jos kuuntelee samalla levyllä olevaa kappaletta "Nrsisti" (joka on jotenkin enemmän narsisti kuin narsisti.) Kyseinen kappale kuvaa rakkaudetonta elämää jota narsisti elää. Kun halutaan olla rakastettu mutta ei onnistuta olla kuin pelätty. Siinä tätä tilaa kuvataan esimerkiksi sanomalla "Kun katson kasvojani / ne on kuivunutta nahkaa / kun etsin silmiäni / tuon graniittisen naaman keskeltä" Silmät ovat sielun peili joten tätä voidaan kuvata sieluttomuudeksi. Seitsentahokkuus voidaan saada mukaan tätä kautta (eli otsikkovalinta ei ole aivan mielivaltainen).

Lainattu kohta voidaan rinnastaa vanhaan ajatukseen siitä miten ilman rakkautta ollaan kilisevä kulkunen. CMX on toki viitannut tähän vertaukseen muillakin kappaleillaan, joten se voidaan ottaa jonakin joka on bändi huomioon ottaen hyvinkin relevantti. Näin ollen ihminen ilman rakkautta on kilisevä kulkunen, eikä ole väliä puhuuko hän enkelten tai filosofien kieltä kun hän murtaa ihmisiä. Tämä on oleellista, sillä kun sydän puhkaistaan konkreettisesti, kuollaan. Mutta jos sydän murtuu siten kuten arkikieli sen kuvaa, niin menetetään rakkaudellisuutta. Josta seuraa luonteva jatko

"Silloin tulet aavikon laitaan,

tänne missä kartta ei päde

tänne missä neuvot ei auta

on sisälläsi tuulista.
Ja tämä on lupaus - mitään et mukaasi ota.
..."