Uusien pikkupelien eettinen tarinankerronta

Tietokonepelien tekeminen on usein kallista. Ja suosituimpien pelien tuottaminen vaatii hirvittäviä resursseja. Toisaalta vanhat pelimoottorit ovat edullisia ja tosiasiassa välttävän hienoja pelejä voi rakentaa vaikka autotallissa. Koska pelejä ostetaan ja pelataan paljon, niiden kohdalla on syytä muistaa se mitä Chris Anderson on kirjoittanut kirjassaan "The Long Tail". Siinä hän tarkastelee jakaumia ja huomaa että valtaosa markkinoista valtaosa täyttyy muutamalla suosikkituotteella, niin jäljellä oleva tilastollinen osuus on niin merkittävä että siihen kannattaa panostaa. Ideaa on sittemmin kehitellyt eteenpäin Taleb mustan joutsenen konseptillaan. Siinä tulevaa menestystä ei voi täysin ennakoida. Ja variointi takaa sen että joukkoon sattuu muutama positiivinen yllätys.

Otan tästä esille muutaman pienen budjetin pelin joka on menestynyt varsin hyvin. Ja joissa näkyy se, miten tietokonepelien maailma ei ole nykyisin kovinkaan pinnallista. Tai ainakin se on erilaista kuin voisi luulla niiden kaikista myyvimpien pelien kautta asiaa katsellen. Otan kaksi sellaista jotka mielestäni ovat ennen kaikkea eettisiä pelejä. Niiden ydin on hyvin humanistinen, eikä tehtävänä ole valloittaa-taistella. Ne ovat silti innostavia ja kiinnostavia pelejä. En siis ottanut pelejä pelkästään siksi että ne ovat pienellä budjetilla tehtyjä, vaan ne ovat myös jollain lailla innostavia.
1: Molemmat pelit ovat aika pieniä, ja jossain määrin ne ovat tämänkin vuoksi "nautittavan kokoisia". Peliarvioinneissa usein keskittään liiaksikin pelitunteihin. Halusinkin valinnoillani hieman jopa kritisoida tätä pelituntikeskeisyyttä.

Ensimmäinen mainitsemisen arvoinen peli on "Catherine". Se on uusi ja kohtuullisen pienikokoinen peli. Siinä on 9 kenttää. Se on siitä erikoinen peli, että se on parisuhdepeli miesnäkökulmassa. Ja se ei ole deittipeli. Eli peli on parisuhdepeli miehille. Ja kaikista pelottavinta on, että se toimii. Se ei ole siirappinen tai jotain joka oikeasti olisikin suunnattu naisille mutta jossa vain sattuu olemaan miespäähenkilö. Se on peleissä jotain sellaista mitä elokuvissa kutsuttaisiin "romanttiseksi komediaksi".

Se kuvaa pitkään seurustellutta Vincentiä jonka elämässä vaikuttaa kaksi naista, vakaa seurustelukumppani Katherine joka on sievä ja kunnollinen, sekä yllätyksellinen ja seksikäs Catherine. Itse peli etenee painajaisjaksoissa joita täydennetään arkikokemuksilla joissa Vincentin ystävät ja heidän kanssaan vaihdetut sähköpostit täsmentävät. Itse painajaisjaksot pitävät sisällään palikkakiipeilyä. Jonka jälkeen on vastattava erityisiin kysymyksiin jotka koskevat Vincentin omia haluja ja toiveita maailmasta. Nämä vaikuttavat karmamittariin.

Toki viestiä selkeyttää se, että painajaiset ovat demoninen juoni ja Catherinekin on succubus. Mutta peli kuitenkin antaa esimerkiksi aivan toisistaan poikkeavia lopetuksia. Tässä on onnellisia ja onnettomia ja keskinormaaleita lopetuksia. Ja osassa valitaan Katherine ja osassa Catherine. Peli antaa ratkaisuvaihtoehdoksi myös sinkkuuden. Ja peli ei alleviivaa että olisi oikein valita joko Katherine tai väärin valita Catherine. Onnellinen ratkaisu riippuu siitä mikä tulos karmamittariin on saatu ja kenet valitsee. Ja myös sinkkuuden valitsemalla voi saada onnellisen lopun. Kumppanin - tai sen puutteen - on vastattava enemmän omiin preferensseihin kuin johonkin ulkopuoliseen ideaaliin. Eri lopetuksista selviää miten omat halut ja toiveet vaikuttavat myös toisen osapuolen onnellisuuteen, joten lopullisessa valinnassa on kysymys myös hyvin syvällisestä vastuunkannosta.
1: "Catherine" on tässä kohden melko innovatiivinen. Se on niitä harvoja pelejä joissa hyvyysstatus vaikuttaa suoraan juoneen. Monissa peleissä etiikka on jollain lailla läsnä. Mutta niissä tehtävät eivät oleellisesti muutu. Sivuhahmojen heittämissä lauseissa tapahtuu siis lähinnä kuroisiteetinomaisia muutoksia ja päädyt tekemään samoja asioita. Tässä näin ei käy. Ja merkittävää on se että useissa peleissä joissa moraalimittari vaikuttaa tapahtumiin johtaa siihen että hahmo tekee tietyt valinnat. Tässä näin ei käy. Eli omat preferenssit tulevat ilmi pelin kuluessa ja tämän lisäksi on vielä valittava "oikein". (Mikäli sitten ei halua esimerkiksi kerätä kaikkia lopetuksia.)

Toki pelissä itse peli on ärsyttävä. Palikoita kiivetään käytännössä ajastetusti. Toki peli selittää aivan suoraan miten tämä symbolisoi sitä että Vincent kasvaa aikuiseksi ja että palikoiden kiipeilyssä ei ole oikeaa tapaa, vaan tärkeintä on että sen tekee. Tämän suora kertominen on ärsyttävän alleviivaavaa ja halveksii pelaajien älykkyyttä. Ja muutenkin itse peli on tässä se vähiten kiinnostava osuus. Se mitä Vincent tekee päiväsaikaan on kiinnostavampaa. Tämä on hyvin epänormaalia peleissä. Toki painajaisjaksojen animointi ja lammasihmiset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Mutta kiipimispeliosuus on rakenteeltaan liian itseääntoistava ja kuitenkin stressaava ja vaikea.
1: "Assassins Creed" on suoraan sellainen että Desmond Niles ja arkitodellisuuteen palaaminen ovat niitä ikäviä hetkiä. Ja se virtuaalinen on missä kaikki kiva tapahtuu. "Catherinessa" tilanne on juuri toisin. Vincentin hauskoja ystäviä on "mukava tavata" ja palikkakiipeily on enemmän välttämätön paha.

"Among the Sleep" on 3D -peli jossa sankarina on vauva (ikä 2 vuotta). Vauva seikkailee pääosin kotona (ja hieman sen ulkopuolellakin). Hänellä on apunaan puhuva nalle. Pelimekaniikalta peli on kiinnostava, koska näkökulma on hyvin matalalla. Ja pelissä ryömiminen on nopeampaa kuin kävely. Pelin genre on myös survival horror. Ja vauvat eivät osaa puolustaa itseään. Tämä tekee pelistä hyvin samantyyppisen kuin "Amnesia" -pelisarja, jossa vihollisena olevat hirviöt ovat varman kuoleman paikka.

Kaiken kaikkiaan peli ei kuitenkaan ole hirveän vaikea ; Hirviön lähelläolon voi ennakoida ja sen välttäminen on melko helppoa. Hirviö ei ole myöskään proaktiivisesti vauvaa jahtaava, vaan lähinnä hirviö toimii opportunistisesti. Sen tielle ei pidä mennä. Ja tämän lisäksi pelissä on kohtuu yksinkertaisia puzzleja jotka ovat lähes seikkailupelimäisiä. Pelin voi suoraan sanoen pelata yhdellä istumalla alusta loppuun. Se ei ole hirveän vaikea eikä hirveän pitkä eikä kovin laaja. Mutta se on kiinnostava.

Kun pelin aloittaa pelissä viehättää se, miten se miten arkiset asiat vääntyvät surreaalisti. Tämä on tietysti ymmärrettävää koska vauvojen arkitodellisuus ei ole kovin kummoisella tasolla. Pelissä huomionarvoisaa on se, miten äitiä ja isää ei ole hädän aikaan löydettävissä. Ja peli tuntuukin siltä että vauva seikkailee kotona öisin kun vanhemmat nukkuvat. Apua ei olekaan kun ne vuoteen alla olevat hirviöt ovatkin yhtä tosia kuin ne puhuvat nalletkin. Ja vanhemmat eivät usko joten heistä ei ole apua.

Peliä pidempään pelatessa herää kuitenkin omituinen tunne. Pelissä kerätään hyviä muistoja, pääasiassa äidistä. Ja kun todellisuus selvästi vääristyy vauvan mielessä, syntyy väkisinkin ajatus siitä että tosiasiassa uhka ei olekaan yliluonnollinen. Koska äidin merkitys korostuu, ja isää ei ole nähtävissä missään koko pelin aikana (pelin ainut aikuiselta mieheltä kuulostava hahmo on puhuva nalle) syntyy väkisinkin ajatus siitä että hirviö on isä, joka kenties hyväksikäyttää lasta. Hyvät muistot sitten auttavat jatkamaan.

Pelin lopuksi paljastuu että tosiasiassa isälle on tapahtunut jotain. Peli ei suoraan kerro onko isä kuollut vai onko vanhemmille tapahtunut ero. Äiti on sitten yksinhuoltajuudessaan vajoamassa alkoholismiin. Hirviö onkin humalassa hoippuva äiti joka on yöpaidassa ja tukka sekaisin (niin että ne tulkitaan sarviksi). Peli on sinänsä humaani, eli se ei leimaa äitiä hirviöksi. Päin vastoin, hänen maailmassaan on liikaakin rakkautta ja se tavallaan on se syvin ongelma. Pelin jokaisessa vaiheessa vaikeammaksi ja karummaksi muuttuva maailma näyttää sitä kun "kulissit pettävät". (Sitä sanotaan näin vaikka tosiasiassa se on se elämä joka tässä pettää. Se mitä ennen pidettiin arkena ei enää pysy kasassa ja ihmiset pitävät tätä jonain totuuden ilmenemisenä.) Viimeisen kentän kohdalla äidin syvimpänä huolena onkin huostaanotto. Joko lapsi menee isälle tai sosiaalihuoltoon. Samalla äiti kuitenkin myös haluaa rauhaa vauvan tarpeilta, koska "äidillä on ollut rankka päivä" ja tässä vauvaa jopa uhkaillaan väkivallalla "jota kukaan ei halua".

Kun tämä selviää vasta aivan lopuksi, peli herättää hyvin paljon ajatuksia. Mörkö sängyn alla -tulkinnalle on jätetty koko ajan sen verran tilaa että peli voi olla "mielikuvitusta". Kun asia selkeytyy ei voi olla miettimättä sitä miten vauva ei voi mitenkään ymmärtää mitä hänen ympärillään tapahtuu. Ja miten tottakai väkivaltaisessa ja alkoholismiin romahtavassa perhetragediassa genrenä on survival horror. Mitä muutakaan se voisi olla? Ja tottakai vauva on tälläisessä tilanteessa puolustuskyvytön. Samalla selviää miksi äitiä ei näy pelastajana yökohtauksissa. Se mitä pelissä jopa erikseen etsitään turvana onkin se hirviö jolta äidin vauvaa pitäisi suojella.
1: Samalla selviää miksi esimerkiksi vauvan omat piirustukset ovat niin näkyvässä osassa peliä. Niitä pidetään terapiamuotona. Samalla se, että hyvät muistot ovat nekin äidistä on tavallaan huojentavaa. Hirviömäisyydestä huolimatta tässä on selvästi humanistinen näkemys jossa pahuus on jotain terapoitavaa.

Peli huipentaa tämän lopetuksessaan joka on tarkoituksellisen kaksitulkintainen. Vauvan "surreaalit lasit" eivät paljastu mitä oikeasti tapahtuu. Mutta voimme tulkita siihen kaksi pääteemaa.
1: Ensimmäinen on onnellinen loppu. Äiti toki viimeisessä vaiheessa repii vauvan hyvän ystävän nallen palasiksi, ja jopa lyö vauvaa. Mutta vauva kulkee ovelle ja valoon jossa on isän ääni. Tästä voidaan tulkita se, miten vauva päätyy vihdoin isänsä hoitoon.
2: Toinen vaihtoehto on se, että isä on oikeasti kuollut. Ja lopuksi niin käy myös vauvalle. Tätä tulkintaa suuntaa se, että nallen ääninäyttelijä on myös isän ääninäyttelijä. (Isää ei näytetä eikä kuulla muussa vaiheessa peliä kuin lopuksi.) Tällöin nalle voidaan tietysti nähdä joksikin jota kautta edesmennyt isä auttaa vauvaa sellaisella konkreettis-paranormaalilla tavalla. Joka tapauksessa nallen hajoamiskohtaus, yhdessä sen kanssa että nalle on pelin lopuksi rikkinäisenä äidin ainoana lohtuna viinipullon kanssa, on elämää suurempi asia sen jälkeen kun nallen kanssa on pelattu koko peli miltei läpi.

Robin Hood sanoo : Syrjäytyminen on ihmisten vika

Robin Hood varasti rikkailta ja jakoi köyhille. Tämän aktivoitumisen syynä oli massoittain tapahtuva kärsimys. Tälle kirja antaa yksiselitteisen syyn. Prinssi Juhanan verojen keräämisen. Itse asiassa Robin Hoodin tapahtumat onkin ymmärrettävä äärimmäistapauksena yhteiskunnasta jossa korkea verotus ei enää johdakaan kasvaneeseen yhteiskunnan hyvinvointiin, vaan päinvastoin johtaa kurjistumiseen. Joka lopulta johtaa siihen että verojen kasvattaminen pienentää saatavan veronkin määrää. Prinssi Juhanan ajattelutapa jossa "enemmän on enemmän" törmää Lafferin käyrän realiteetteihin. (Vaikka emme tiedä missä on maksimaalisesti paras verotustaso, jolla saadaan maksimaaliset verotulot, on selvää että Robin Hoodissa mennään tämän ylitse.)

Tämäntapainen ajattelu on yllättävän yleistä kapitalistisiksi mielletyissä piireissä. He korostavat verojen minimointia, koska näkevät että kova verotus - etenkin progressiivinen verotus - rankaisisi työnteosta. Että kannattaisi olla vapaamatkustaja. He ovat individualisteja jotka kokevat olevansa Robin Hood joka ovelasti verosuunnitellessaan tai veroparatiisiin mennessään "riistää riistäjältä". Ainut ero on tietysti siinä että he eivät ota rikkailta ja jättävät jakamatta köyhille. Individualismin kaltaiset konseptit ovat kuitenkin käteviä tämän piilottajia. ; Tämänlaiset ihmiset edustavatkin usein esimerkiksi Björn Wahlroosin ajatusta siitä että vain pieni osa ihmisistä kykenee olemaan merkittäviä ja että valtaosan yhteiskunnasta olisi tuettava heitä. Eli hänestä yhteiskunnan menestys on seurausta siitä että huonommalla joukolla tuetaan ja nostetaan nämä supermenestyjät johtoon ja pärjäämiseen.

He tuntuvat unohtavan että jos Robin Hoodin tarinassa vaihdetaankin Juhanan toimintatapaa siten että hän vähentää palkkoja ja vaatii enemmän kaikkien hyödykkeiden hinnasta, hän "mutkan kautta verotaa" maailmaa. Hän kerää rahaa ja alaisien lompakon taso vajuaa aivan samalla tavalla kuten Robin Hoodin maailmassakin. ; Näillä ajattelijoilla alempia massoja sitoo vain velvollisuus eivätkä he ole saamassa mitään. Kun ihmisellä ei ole mitään muuta menetettävää kuin kahleensa, on seurauksena anarkiaa. Joku hupsuuntunut mies kaivaa nuoliviinin. Ja koska tämä heijastelee maan yleistä tilaa, hän saa apureita. Robin Hood ei kirjassa suinkaan menesty yksin ; Hän kokoaa ympärilleen joukon. Joukkoa ei saada ilman motivaatiota. Wahlroos ja muut ajattelevat helposti että yhteiskunta ja markkinavoimien lait ratkaisevat joka ikisen siinä olevan ongelman omin voimin. He tuntuvat unohtavan sen, minkä historia ja nykyaikakin näyttävät. Eli sen, että joskus tämä tapahtuu vasta anarkiavaiheessa.

Lafferin käyrällä on kaksi nollakohtaa ; 100% verotuksella kenenkään ei kannata tehdä työtä. 0% verotuksella yhteiskunnalla ei ole rahoja yhtään mihinkään, eli ei voida puhua yhteiskunnasta vaan pelkästään joukosta ihmisiä. Tätä olisi hyvä miettiä, kun siirtää varojaan veroparatiisiin. Tämä on rikkaiden oma etu, sillä se mitä kahinoitsijoista on havaittu, on se, että anarkistit eivät tyydy pelkkään toistensa lahtaamiseen ja matalatasoinen lyhytjänteinen ryöstely lähiympäristössä. Heillä on varsin kiintoisa tapa kohdistaa hyökkäyksensä vallassaolijoihin. Robin Hoodin nuolikin kohdistuu selkeästi Juhanaa, prinssiä, vastaan. Ja tämän puutteessa hyökätään Juhanaa tukevan järjestelmän - leimallisimmin veronkantajien sekä Nottinghamin sheriffin - kimppuun.

Itse asiassa uskonkin että progressiivinen verotus on valtion kannalta hyvä. Se nimittäin uskoakseni vastaa sitä miten "Lafferin käyrät" kulkevat maailmassa. En suoraan sanoen usko että on yhtä ja tiettyä Lafferin käyrää joka asettuisi tiettyyn prosenttimäärään. (Tätä tukenee sekin että asiaa on lähestytty, ja ne tarjoavat hyvin erilaisia tuloksia eri paikoissa ja eri tutkimusmetodeilla. Maksimeja on esimerkiksi 30% ja 70% kohdilla.) Asiaa voi selittää esimerkiksi tupakan kautta saaduilla tuloksilla. Saksassahan tupakkaveroa korotettiin, jotta saataisiin lisää verotuloja. Kasvanut hinta kuitenkin pisti monet ihmiset lopettamaan tupakoinnin. Näin verotulot vähenivät. En suinkaan usko että tupakoinnin loppuminen on satunnaisesti jakautunut. Tupakan hinnan nousu iskee koviten niihin joilla on vähän varoja tuhlattavaksi. Heitä on monta, joten tämä vaikuttaa kokonaisuuteen. Näin ollen jos tupakan hinta korottuisi rikkailla enemmän kuin köyhillä, tupakkaverotulot olisivat varmasti kasvaneet eivätkä pienentyneet. (Tupakointi on paha tapa, ja siksi on hyvä huomata että verotulojen maksimi ei välttämättä ole tavoite. Tämä ei nyt ole argumentin kohdalla oleellinen koska sama tulos pätee varmasti vaikkapa maksalaatikon hinnassa.)

On kuitenkin toinen ongelma. Syrjäytyminen. Köyhyys ja syrjäytyminen liittyvät monesti keskusteluissa toisiinsa. Niillä onkin varmasti liitos, eli ne korreloivat helposti keskenään. Kun olet köyhä, et tapaa ihmisiä etkä saa kontakteja ja ajasta enempi kuluu peruselämisen menojen paikkaamiseen. Näin syrjäydyt. Toisaalta jos olet syrjäytynyt, olet yksinäinen eikä sinulla ole helposti kontakteja saada töitä yhtä helposti kuin sosiaalisemmalla ja verkostoituneemmalla. Yksinäisyys voi masentaa ja masentunutta ei innosta hakea töitä. Päihteet, yksinäisyys ja masennuskin helposti ruokkivat toisiaan. Mutta niiden välillä on enemmänkin toisiaan ruokkiva ketju kuin se, että ne olisivat sama asia.

Tämä näkyy siinä miten tulkitsen "vasemmistolaisten" käsityksen syrjäytyneestä. Ja miten taas "oikeistolaisen" käsitys eroaa tästä.
1: Oikeistolaisessa käsitteessä syrjäytyneisyys korreloi ensi sijassa laiskuuden kanssa. Yhteiskunnan tuki nähdään motivoivana jotta olisi helppoa jäädä työttömäksi sen sijaan että ottaisi itseään niskasta kiinni. Syrjäytyneen ja hänen läheisensä ja ihmisten yhteisvastuu ovat heille ainoat työkalut.
2: Vasemmistolaiset näkevät syrjäytyneen köyhänä, joka ei esimerkiksi voi opiskella täysipäiväisesti koska joutuu työskentelemään vuokransa eteen työvuoroja. Ja näin kehitys ja yrittäminen estyvät. Samoin alkoholismi ja masennus nähdään sairauksina jotka on hoidettava yhteiskunnan tuella.

On miellyttävää miten kaikki katsovat tukevansa syrjäytyneitä, mutta keinot tähän ovat päinvastaiset. Näin ollen esimerkiksi Niinistö voi korostaa vaalikampanjassaan asti olevansa työväen ja syrjäytyneiden puolella. Ja olevansa huolestunut syrjäytyneistä nuorista. Hän näkee ratkaisun jonain jonka vasemmistolainen näkee sortamisena. Hän itse näkee sen kannustamisena.
1: Hänen keinonsa joka perustuu hihojen käärimiseen (ja pullanpaistoon) on herättänyt vastustusta juuri siksi että sen yhteys oikeistopolitiikkaan on selvä. Niinistö itse perustelee läheisten vaikuttamista ja yhteisvastuuta korostavaa kampanjaansa epäpoliittisuudella. Eli että hän ei ohjaa politiikkaa, vaan antaa käytännön ohjeita joita tavallinen ihminen voi tehdä jotta ongelma ratkeaa hänen kauttaan. Vastustajien näkemyksessä "ei ole sattumaa" että poliittinen vastuu puuttuu oikeistolaisen teksteistä.

Nähdäkseni syrjäytyminen ja sen suhde politiikkaan on hyvin hankala. Usein vasemmisto ja liberalismi näkee kaiken poliittisena. Feministit sanovat usein että avioliitto ja seksi ovat poliittisia. Kuitenkin heidän argumenttinsa näyttävät usei siltä että niissä on poliittinen elementti. Näenkin että syrjäytymisessä ei ole kysymys pelkästä taloudesta ja pelkästä ihmisläheisyydestä. ~ Karkeasti sanoen syrjäytyminen on sitä mitä syntyy kun taistellaan köyhyyttä mutta ei sen sosiaalisia seurauksia vastaan.

Sosiaalituki on itsessään köyhyyden este. Se on arvokas. Ja ennen kaikkea se pitää "kansan" rauhallisena. Kun sosiaalituki takaa seuraavan mikropitsan ei ole mitään järkeä riskeerata omaa persettä jotta ottaisi jousen ja "ampuisi nuolella porvaria ahteriin". Tämä on nähdäkseni erittäin hyvä asia. Kuitenkin rakenteissa on sosiaalista eroa. Syrjäytyneet eivät kykene osallistumaan täysipainoisesti yhteiskunnan kulloinkin tavanomaisina pidettyihin toimintoihin, ja he kokevat jäävänsä sivuun.

Esimerkiksi taloudellisesti hyvinvoivassa äärimmäisen kapitalistisessa USA:ssa on superpärjääjiä. Tästä ei ole seurannut ihanneyhteiskuntaa vaan slumiutumista ja siihen taas liittyy vakavia jengiytymisongelmia. Näkemykseni mukaan jengeissä toimivat "Robin Hood -logiikalla" (joskin ilman arvomaailmaa). He eivät ole syrjäytyneitä vaan räyhääjiä. Jos heille tungettaisiin rahaa he passivoituisivat. Väkivalta loppuisi, ja niin kaikki muukin. Tuloksena tässä tiessä on Passivinen Syrjäytynyt. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia koska se on parempi kuin vaihtoehtonsa.

Syrjäytyminen on "1st. world problem" siinä mielessä että köyhissä maissa (a) syrjäytymisongelma peittyy sen lieveilmiöiden alle. Köyhyys, taudit, väkivalta ja kuolema ovat relevantimpia. jos kysymys on lyhytjänteisestä elossapysymistaistelusta jokin sosiaalinen ja yhteisunnallinen osattomuus ei Maslown tarvehierarkiankaan mukaan yksinkertaisesti kiinnosta noin suunnilleen yhtään. (b) Maassa ei ole edes mahdollista pitää syrjäytyneitä. He joko kuolevat ojaan ja täten kaunistavat tilastoja haudassa maaten. Tai sitten he ovat jengiläisiä ja näkyvät eisyrjäytyneinä väkivaltatilastoissa. (+) Hautaan päätyminen ja väkivallantekeminen voivat myös yhdistyä jolloin syrjäytymistilastot kaunistavat itseään prosenttitasoilla oikein mukavasti. Yhteiskunta ratkaisee ongelmat kuin näkymättömän käden ohjaamana juuri kuten Wahlroos ja muut ennustavat, vain keinot ovat erilaiset..

 Toisaalta systeemiin rahan työntäminen ei ratkaise. On toki arvokasta laittaa rahaa vaikkapa nuorten mielenterveystyöhön. Mutta samalla on huomattava, että tämä on akuutin ongelman hoitamista eikä ennaltaehkäisyä. Toki mielenterveysongelmia käsitellessä on hyvä muistaa että suuri osa tapauksista ei ole mitään väärinkäytettyjä, sorrettuja tai laiskoja. Heidän aivokemiansa voi olla aivan biologis-synnynnäisestikin sekaisin. Heitä joudutaan hoitamaan joka tapauksessa. On kuitenkin ihmisiä jotka päätyvät ongelmaisiksi em. syin. Heihin voidaan tarttua. Ja heidän kohdallaan instituution lämmin käsi tulee tavallaan vasta kun "paskat ovat jo housuissa". Ja tämä fiksaaminen on kallista. Ennaltaehkäisy olisi varmasti halvempaa.
1: Niinistön ajatus yhteisvastuusta onkin jotain jota kannatan. Tosin olen hyvin huvittunut hänen esitystensä sisältöön. Ne kun tuntuvat tarttuvan muotoseikkoihin. Mieleen tulee hieman ne ihmiset jotka tietävät että mielenterveyshäiriöihin liittyy usein homssuinen ulkonäkö, ja joista mielenterveysongelma ratkaistaan siten että tämä piirre kytketään ihmisestä ja velvoitetaan hänet pukeutumaan siistimmin. Tämä ei ratakise ongelmaa, ja siksi se jääkin ontoksi käskyksi joka jää tottelematta niin kauan kuin ongelman syy on korjaamatta. Pullanpaistoehdotukset ovat jotain jotka toimivat niillä ihmisillä joilla ei ole syrjäytymisongelmaa. Ja he tekevät tätä ilman kehotusta. Sen sijaan jos olet syrjäytynyt, ei pullanpaistoon ole motivaatiota.
___1.1: Niinistön puolustukset kritiikkiä vastaan ovat joskus todella omituisia. Hän on korostanut että hän ei oleta masentuneen inspiroituvan vaan korostaa että se on läheisten vastuu on tyhjä. Sillä se ampuu omaan jalkaan. Syrjäytyminen on nimenomaan "sosiaalista köyhyyttä" Se ei ole itsevalittua erakkoutta, eli askeettista yksinoloa tai nörtin panostamista johonkin pakkomielteeseen. (~He eivät ole syrjäytyneitä, vaan ovat valinneet aktiivisesti tämän elämänasenteen ja tavoittelevat jotain. Heille voidaan sanoa että "ostakaa elämä" mutta he kokevat että heillä on jo.) Syrjäytyminen tarkoittaa sitä että läheisiä ei oikeastaan ole. Syrjäytymisvaara johtuu sosiaalisten suhteiden katkeamisesta. Jos siis kaikki huolehtivat lähimmäisestään, niin syntyy enemmänkin sisäänpäinkääntyneitä klikkejä, eikä tällä pureta syrjäytymistä. Niinistön pitäisikin korostaa "kauimmaisenrakkautta". Konseptia jota kristillinen yhteiskuntamme arvostaa jotsain syystä aivan liian vähän. (Se ei nähdäkseni ole epäkristillinen tapa ajatella, se on vain vallitseva tila.)
_____1.1.1: Se, mitä vartijana opin on se, että on olemassa paitsi niitä kivoja syrjäytyneitä joiden puolella kaikki ovat, niin myös sellaisia syrjäytyneiutä jotka ovat helposti aggressiviisia ja vittumaisia ihmisiä. (Jotka lyövät sinua vain ammattisi vuoksi jota teet jotta et syrjäytyisi.) Kun esimerkiksi perheenpää harjoittaa proaktiivista syrjäytymistä jossa on tehokeinoina alkoholi ja perheväkivalta, on kaikista helpointa vain lähteä pois. Itse asiassa tässä tilanteessa pullanpaisto olisi aivan käsittämättömän ongelmallinen tilanne. Kuitenkin jos asialle ei tehdä mitään ja tätä "vaikeasti rakastettavaa" ei auteta, on selvää että avioero, alkoholismi ja vastaavat syrjäyttävät koska perheen mukana katoaa hemmetin iso sosiaalinen turvaverkko, ja alkoholismi vie terveyden ja työkyvyn ja tämä tuo uusia ongelmia.

Toisaalta yhteisvastuukaan ei ratkaise kaikkea. Hyvällä tahdolla ei voi esimerkiksi kannustaa vuokrarahojen ja ruuan vuoksi rasittunutta opiskelemaan ja venyttämään työviikkonsa 70 -tuntisiksi. (Se onnistuu vähän aikaa mutta sitten pimahtaa, terveisin nimimerkki "laitonta 60 tuntia viikossa aikanaan tehnyt".)
1: Samoin vaikka esimerkiksi uskontojen parissa harjoitetaan usein yhteisvastuuta, siinä on helposti mukana koukkuja. Eli esimerkiksi uskonnottomiin suhtaudutaan erittäin nuivasti ja heidät eristetään. Tämänlainen eksklusiivinen yhteisvastuu itse asiassa pahentaa ryhmäerojen syntymistä. Tämän jälkeen uskonnollinen vakaumus määrittää olennaisesti yhteiskunnassa ja yleisessä elämässä pärjäämistä. Suomessa tämä asia ei kuitenkaan ole järin huonosti. Mutta tämä on riski joka on hyvä muistaa, vaikka se on jengiytymisen tapaan jotain joka kenties tuntuu keskivertosuomalaisesta aivan helvetin kaukaahaetulta ja omituiselta.

Tämä tarkoittaa sitä että kaiken kaikkiaan syrjäytyminen on ihmisten vika. Esimerkiksi seuraavien ihmisten:
1: Niiden joista ongelmat on delegoitava yhteiskunnalle. He eivät saa välittämistä vaan byrokratian viileän avun. Se taas välittää lähinnä elintoiminnoista. Maksettu käsi ei ole välttämättä sama kuin rakastava käsi. Se, että joku maksaa vuokrasi ei tee sinulle yhtään uutta kaveria. Näin ollen se ratkaisee yhteiskunnan väkivaltaongelman ja mahdollistaa sen että syrjäytyneen syrjäytyneisyys jatkuu vielä tulevaisuudessakin ilman että tilanne päätyy hautaan tai vankilaan.
2: Ihmiset jotka näkevät "ihminen-instituutio-valtio" -laseilla mutta ei millään muulla. Esimerkiksi USA:n presidenttehdokas Romney on tästä hyvä esimerkki. Hän on esimerkiksi selittänyt että yhtiöiden rahat päätyvät ihmisten taskuihin. Eli ovat tätä kautta ystävien hallussa. Hän unohtaa tässä kohden mainita vain sen, että näitä ystäviä on kovasti vähäinen määrä ja että valtaosa heidän rahoistaan jää lojumaan pankkitileille sen sijaan että niillä ostettaisiin jotain tai konkreettisesti maksettaisiin jonkun palkka. (Johon toki menee rahaa, mutta ei sitä kaikkea.) Jos raha syydettäisiin köyhille, sitä riittäisi useammalle ja tämä raha olisi kierrossa tukemassa kivasti suurempilukumääräistä yrittäjyyttä. Sen sijaan että se nykymallin mukaan tukisi ja kannutsaisi vain hyvin marginaalisen yhtiömäärän yrittämistä. Romney pitää valtiota kylmänä ja siksi verotus on paha asia. Siitä huolimatta että verotulotkin jaetaan ihmisille.

Ylläoleva voi vaatia vielä hieman lisätarkentamista. Näen maailman seuraavasti:
1: Olen itse asiassa Wahlroosin linjoilla siinä että ihmiset eivät ole yhtä taitavia. On tosiasiassa niin, että ihmisten välillä on millä tahansa taitomittarilla katsoen valtavan suuria eroja. Taitojen pohjalta on hyvä huomata, että joskus nämä tasaavat toisiaan ; Esimerkiksi jutellessani erään virolaisen työmiehen kanssa (häntä kiinnosti olenko homoseksuaali ja jouduin tuottamaan hänelle pettymyksen eli vastaamaan että en) päädyimme siihen että on hyvä että hän piikkaa ja minä teen muuta. Hän ei osaa käyttää tietokonetta juuri ollenkaan. Ja minä en osaa ollenkaan käyttää hänen työkalujaan. Mutta tämä ei valitettavasti tarkoita sitä että joka ikinen ihminen olisi hyvä jossain. Suuri osa ihmisistä ei jaksa tehdä työtä 10 000 tuntia minkään (yhdenkään) asian eteen. Tämä johtaa taitoeroihin joka ei ole vain yhden  aiheen kautta tarkastelua vaan syvempää.
2: Wahlroos on sen sijaan väärässä olettaessaan että eritaitavuus olisi eriarvoisuutta. Ongelmia kun voi tulla paitsi laiskuudessa, niin myös sosiaalisessa pääomassa. Jos vanhemmat maksavat koulutukset ja vuoden reppureissun euroopassa, niin tänä aikana kykenee hankkimaan kokemuksia. Kaikille tämä ei ole mahdollista. Lisäksi kaikkien aivokemia ei todellakaan ole samanlaista. Olisi kohtuutonta vaatia että maailma pyörisi erinomaisuuksien tukemisessa ja että tämä olisi paras tapa pyörittää yhteiskuntaa.

Päin vastoin, pyrin siihen että yrittämistä tulisi kannustaa. Mutta ei harvojen yrittämisen kannustamista niin että muutamasta tulisi megarikas. Vaan siten että yrittäminen olisi jo vähäisessäkin määrin kannattavampaa. Jos pienellä panoksellakin saa tulosta, kannustaa tämä yrittämiseen. Eikä se, että lähtee isolla riskillä pelaamaan upporikasta ja rutiköuhää. Tämä riski on nykymaailmassa oleellinen. Nassim Talebin "Musta joutsen" kuvastaakin mainiosti sitä, miten nykymaalimassa on työtaso jossa karu työ takaa laihan tulon mutta ahkeruus ei tarjoa tulojen merkittävää kasvua. Ja on työtaso jossa ollaan metaisesti yritysjohtajia joiden alaisten työskentely tuottaa rahat, ja mahdollistaa yrityksen kasvun ja lisätyönsaajien hakemisen ... tai informaation kahdentamisen (kuten kirjojen ja musiikin) alueella jossa työmäärä monistaa itsensä. Jossa taas voidaan saada megatuloja, mutta tällä tasolla mukana on aina tuurielementti ; Imitoimalla menestyjän strategioita pelataan "upporikasta ja rutiköyhää" ja vain harva heistä menestyy. Menestyneet kutsuvat työpanostaan vain helposti ansiokseen eivätkä huomaa että kyseessä on ollut riskinotto jossa on ollut mukana tuurielementti. Superihmisen sijasta kysymys on eräänlaisesta itseäänruokkivasta lottovoittamisesta.

USA:ssa rikas konservatiivinen oikeisto pitää kohtuuttomana että varoja kylvetään ihmisille jotka haluvat asuntoja ja ruokaa. He kysyvät että miksi heidän pitäisi maksaa muiden terveydenhuollosta. He eivät tajua että mikäli maailma toimisi hänen logiikallaan, moni ihminen kokisi kohtuuttomana sitä että varoja riittää vain muutamalle Prinssi Juhanalle kun enemmistö joutuu työskentelemään, elämään ja viljelemään ahkerasti ilman että tällä elää. Kun yrittäminen kannattaa vain harvojen kohdalla, enemmistö päättää olla yrittämättä. Sen sijaan he lataavat jousen. Tai nykyään konetuliaseen. Joita muuten USA:n konservatiivisen oikeiston takia onkin helposti saatavilla. Kun tälläinen vapaan amerikan vapauden symboli -ase ampuu konservatiivin, siinä on tilanteen ironiaa kuitenkin vaikeaa arvostaa. ; Tämä sama toimi tietysti suomessakin. Valtion tehtävänä on estää köyhyyttä jotta ei saada väkivaltaa ja vähentää luokkaesteitä niin että mahdollisimman monen kannattaa yrittää. Syrjäytyminen tämän ulkopuolella on kuitenkin ihmisten vika. Ja tämä tarkoittaa että se on esimerkiksi minun vikani.

Self made man? Ahkerasti työtä?

Kävin hammaslääkärissä. Irrottivat viimeiset viisaudenhampaat. (Ketään ei ihmetyttäne että ne olivat huonossa kunnossa, löysällä ovat ruuvit - ja viisausluutapit -päässäni.) Nyt naama on turvoksissa enkä kykene puhumaan (mikä on helpotus universumille ja ihmiskunnalle, mutta ei minulle.) Tämä ei ole oleellista. Oleellista on sen sijaan se, että tässä urakassa vierähti sellaiset pari tuntia aikaa. (Projekti oli varsin haasteellinen, minulla on esimerkiksi mutanttihampaat ylimääräisin juurin ja muutenkin olivat todella todella huonossa kunnossa.) Lasku oli muutamia satoja euroja. Merkittävä määrä rahaa ; Lasku oli suurempi kuin elämäni aikana pienimmät maksamani kuukausivuokrat.

Hammaslääkärillä on mahdollisuus tienata paljon enemmän kuin minun. Ihan sillä että työtunnin hinta on eri kuin minulla.

Tämä voidaan oikeuttaa sillä että hän on opiskellut ahkerasti ja tekee valmistuttuaankin pitkää päivää. Kuitenkin hammaslääkärin tuloissa on rajat ; Hän on "käsityöläinen", ja hän on täten sidottu varsin rajalliseen työtuntimäärään viikossa. Toki on hyvin työllistettyjä ja huonommin työllistettyjä hammaslääkäreitä, mutta tässä on yläraja. Kukaan ei masteroi hampaita yli 80 tuntia viikossa. Itse asiassa kun otetaan huomioon se, että praktiikkaa ei käytännössä voi harjoittaa esimerkiksi öisin, voidaan jopa sanoa että harva hammaslääkäri voi käytännön syistä tehdä yli 50 tuntisia työviikkoja.

Nassim Talebin "Musta joutsen" -kirjan mukaan hammaslääkäreistä ei tule koskaan megarikkaita. Ei, vaikka minua laskua maksaessa voisi tuntua siltä että palat luuta ovat kilohinnaltaan jossain kullan ja adamantiumin välillä. (Enkä edes saa niitä itselleni.) Syynä on juuri se, että hammaslääkärien kaltaiset toimijat ovat palkaltaan sidottuja suoraan työhön ja tekemiseen. Pelkällä ahkeruudella ei pääse kuin tiettyyn rajaan asti.

Talebin näkemyksessä muusikon ammatti voisi toimia hyvänä esimerkkinä siitä mikä on megarikastumiselle altista ; Perinteinen musikantti on suoraan sidottu tuottamaansa musiikkiin. Hän on keikalla ja saa keikkapalkkioita. Kun musiikki voidaan laittaa levylle, saadaan samalla työmäärällä paljon kopioita. Näin muusikko vapautuu omasta työtunnista ja siirtyy ikään kuin "työnteon metatasolle". Tämä ei toki tarkoita työntekemisen lopettamista, mutta se muuttaa totaalisti palkanansaitsemisjärjestelmän. Talebin mukaan "levylaulajan" ala on altis mustille joutsenille, eli sen parissa voi megarikastua. Mahdollisuuden hinta on kuitenkin kova ; On hyvin riski että laulajasta ei tule kuuluisaa. Vain hyvin marginaalinen määrä kaikista "levylaulajista" tienaa edes välttävästi. Mukaan tarvitaan myös onnea, pelkällä taidolla ja työllä ei selviä. (Toki tilanne on silti se, että jos et ole taitava etkä tee työtä, et voi saavuttaa mitään.)

Tämä johtaakin siihen, mikä unohtuu monilta, etenkin uusliberaaleilta ; Heidän ajatuksensa ytimessä on yrittäminen ; Heidän maailmankuvansa ytimessä on "Self made man", itse ryysyistä rikkauteen yrittänyt. Tämä maailmankuva on sekä optimistinen että kyyninen - mikä on ehdottomasti kaunis asia, paitsi että tässä tapauksessa ei ole. Sillä se on optimistinen siitä että jos on tavoite ja yrittää, niin myös saavuttaa (jos ei saavuta ei ole yrittänyt riittävästi). Ja kyyninen siinä suhteessa että se olettaa että jos joku on köyhä, on hän joku joka ei selvästi yritä tarpeeksi. "Crackedissä" kirjoitettiin hieman siitä, miten "Ameriikan Rikkaat" osaavat tässä suhteessa sanoa kaikenlaista. ("Fundies Rich people Say The Darnest Things.") ; Rikkaat eivät osaa suhteuttaa sitä, että heidän kuukausipalkkansa on jonkun vuosipalkka ja että sikarin kanssa on turha mennä kodittomalle - jolla ei ole varaa edes perusterveydenhuoltoonsa, ruokaan tai no asuntoon - selittämään että "en minä nyt oikeasti rikas ole". Selvää on, että jostain syystä rikkaiden lausumissa on implisiittisiä halveksuvia oletuksia ; He syyttävät köyhää yrittämisen puutteesta jopa silloin kun tämä on perustanut yrityksen joka on mennyt konkurssiin. Yleisesti ottaen näiden neuvojen antajien puheissa on huomattava vain yksi asia ; Jos sanoo ahkeruuden ääneen, se toimii jos ja vain jos oletat että neuvottu on laiska. Samoin rikkaat selittävät usein miten ovat omin käsin tehneet kaikenlaista, kun tosiasiassa he ovat kuitenkin olleet osana yhteiskuntaa ja saaneet esimerkiksi ruokaa ja koulutusta. Usein tässä on peräti "perittyä rahaa" siinä mielessä että rikkaiden lapset eivät joudu murehtimaan yliopiston vuosimaksuista köyhien tapaan. Köyhä joutuu panostamaan stipendien hankintaan ja töihin ja rikkaan perheen vesa voi sen sijaan käyttää nämä työtunnit vaikkapa siihen opiskeluun. On selvää että tämä tarjoaa lisäbonusta vaikka rikkaan perheen vesa ei kuluttaisi aikaansa allasbileissä bikinityttöjen kanssa vaan ahkerasti opiskelisi.

Talebin käsittelyissä opitaan jotain hieman enemmän. Tätä kautta saadaan irti nimittäin infrastruktuurin vaikutus. Jostain syystä uusliberaaleilla ihmisillä on voimakas ajatus siitä että "he ovat tehneet riskejä omilla rahoillaan ja onnistuneet" ja uskovat että "kuka tahansa voi tehdä saman." Toki jo pinnallinen ajattelu herättää ihmetyksiä ; Mistä todella köyhä repii irti kaiken sen rahan jota tarvitaan vaikka yksinkertaisen yrityksenkin perustamiseen? Talebin avulla tästä saadaan irti syvempi ristiriita ; "Kuka tahansa" on suoraan ristiriidassa niiden "riskejen" kanssa. Talebin maailmassa "musta joutsen -maailmassa" pelataan korostetuin panoksin upporikasta ja rutiköyhää. Riski tarkoittaa sitä että on epäonnistujia. Tämä taas tarkoittaa sitä että yrittämisen ja työn lisäksi tarvitaan onnea.

Vielä pahemmaksi tilanne muuttuu jos huomataan että todelliset rikkaudet piilevät aina "metatasolla". Näin ollen ison rakennusfirman johtaja ei tienaa sillä että itse paahtaa raksalla omin käsin, vaan sillä että hänellä on vaikkapa 1000 alaista joita hän voi koordinoida. Uusliberaalissa maailmassa ajatellaan että kenestä tahansa voi tulla johtaja. Mutta unohdetaan se, että ilman niitä 1000 alaista ei johtajalla ole "sitä valttia" jolla hän tienaisi ; Ilman suurta alaisten määrää johtajan "metataso" romahtaisi. Jo normaali arkijärkikin tajuaa että jokainen ei voi olla miljonääri joka ajelee jahdillaan. Koska jonkun täytyy olla putkimies joka paikkaa jahdin WC:n ja mekaanikon joka korjaa sen koneen. Ja näissä toimissa on oltava joku joka toimii sillä käsityöläisen tasolla. Joku kenties koordinoi ja johtaa heitä "metatasolla", mutta käsityöläinen on sidottu suoraan tuotokseensa joka on aina rajallinen. (Korjaustoimia ei voi vain kopioida.) Infrastruktuuri on siis rakennettu siten että valtaosa on itse asiassa "tuomittu pakosti" perustasolle. ~ Edes levylaulajasta ei saada miljonääriä jos ei ole jotakuta CD -levytehtaalla. Eikä varsinkaan niitä miljoonia ihmisiä jotka eivät ole itse levylaulajia vaan ostavat niitä levyjä.

On toki olemassa vielä yksi keino. Palkkausta voidaan laittaa teoriassa miten ylös tahansa. Jos hammaslääkärini ottaisi miljardi euroa tunnissa paikkauksesta, hän voisi teoriassa tienata "aivan helvetisti". Toki käytännössä hammaslääkäri ei voi mitenkään vaatia tämänlaisia palkkoja. Mutta unohdetaan tämä käytännön ongelma, sillä on vielä yksi tapa jolla "Self made man" -universumi romahtaa ; Toki voitaisiin ku vitella utopia jossa jokaisella on maksimaalisen hyvä liikeidea. He ovat monopoliasemassa ja voivat hinnoitella itsensä. Jokaisella on patentti hommaansa joten kilpailijoita ei voi tulla. Estääksemme "köyhälistötason" syntymisen on patenteissa rajoite jossa "idean liisaus" on mahdotonta. Tässä maailmassa tilanne on varsin ongelmallinen juuri siksi koska jokainen hinnoittelee itsensä ylös. Siksi kun "miljonäärikenkämies" menee maitokauppaan hän ostaa "miljonäärimaitoa". Kaiken hinta on niin ylhäällä että rikkaus ei näy mitenkään. Tätä kutsutaan inflaatioksi. "Rikkaiden maailmassa" kaikki on hinnoiteltu pilviin joten rahalla ei käytännössä saa mitään. Sen sijaan että kaikki olisivat varakkaita, inflaatio syökin rahat niin että kaikki ovatkin köyhiä.

Jokainen miljonääri joka tarjoaa reseptiksi sen, että "opiskele ja ole ahkera" ja että tällä tavalla tullaan rikkaaksi, on yksinkertaisesti unohtanut jutella minun hammaslääkärilleni. Siksi rukoilenkin iltarukouksessa Rakkaalta ylijumalaltani Odinilta hammasmätää jokaiselle näistä miljonääreistä, että he pääsisivät korjauttamaan leegojaan hammaslääkäriin ja saisivat tilaisuuden neuvoa tien rikkauteen vaikka neuvoilla "perusta oma praktiikka, yritä ja tee ahkerasti työtä". Sen jälkeen olisi nimittäin hauskaa nähdä olisivatko hampaat kuinka hyvin korjatut.

Sovellettua batmanologiaa

Nolanin "Yön ritari" ("Dark knight") tarkastelee valtaa ja mielivaltaa hyvinkin monelta kantilta. Elokuva käsittelee samassa yhteydessä hieman "friikkiysteemaakin".
1: On helppoa huomata, että poliisipäällikkö James Gordon edustaa Gothamin järjestelmää. Sen sisälle on kuvattu voimakas loisjärjestelmä, mafia. Nämä ovat ohjattavia järjestelmiä.
2: Jo tätä edeltävässä osassa ("Batman begins") nousi esiin, että Batman on enemmänkin Gothamin järjestelmää puolustava mutta itse tämän järjestelmän ulkopuolella toimiva taho. Batman on muutos järjestelmään ja hän edustaakin voimakasta muutosvoimaa. Yön ritarin loppu eksplisiittisesti esittää että Batman ei ole sankari vaan eri asia, valkea ritari, vaan valpas vartija, yön ritari. Monille tämä jako voi olla mielivaltainen, ja että uusikin kuvaus on sankaruutta. Mutta tämä kuitenkin voidaan nähdä oleelliseksi kannanotoksi jossa Batman edustaa omalta kulmaltaan nimen omaan mielivaltaa.
3: Yön ritarissa Batmanin vastineeksi nousee Jokeri. Alusta lähtien on selvää että hän ei suinkaan ole mafian sisällä. Hänkin toimii systeemin ulkopuolelta. Oman tulkintani mukaan Jokeri edustaa individualistista anarkismia. Hän polttaa rahaa ja tappaa avustajiaan koska hän luottaa siihen että järjestelmä sortuu halvalla ja ilman valtavia resursseja. Veitsiä, bensiiniä ja dynamiittia yhdistää se, että ne ovat kohtuu halpoja. Jokeri ei tulkintani mukaan suunnittele strategioitaan "viimeisen päälle", hänellä on korkeintaan karkeita suuntia ja sitten kun ihmiset toimivat, hän reagoi näihin. Hän osaa säätää tilanteen mukaan. Jokerin erikoiskyvyksi voidaankin katsoa silkka ja puhdas halu tuhota kaikki järjestelmät. Hän osaa ottaa suunnitelman ja "pistää sen hajottamaan itsensä". Tämä voi selittää senkin miten Jokerin toiminta näyttää siltä että hän ikään kuin odottaisi että toiset tekisivät jotain hirvittävän epätodennäköisiä asioita ja että asiat osuisivat juuri siten kohdalle. Jokerin mahtina onkin juuri se, että kukaan ei suunnittele tämänlaisia mutta jos palaset tipahtavat paikalleen, hän toimii niiden mukaisesti. Jos palaset olisivat olleet eri tavalla, olisi Jokerin toimintakin erilaista. Jokeri elää sillä että saa samanaikaisesti kaikki luulemaan että hänellä on Suunnitelma ja Järki toimissa, mutta samalla on niin yllättävä että ihmisen usko Suunnitelmaan ja Järkeen kyseenalaistuu. Tämä yllättävyys on Jokerin tärkein rooli.
4: Jokerin kaaoottisuus erotetaan elokuvassa vahvasti puhtaasta mielivallasta. Tämän erottelun vuoksi on erinomaista että elokuva nosti "avustavaksi pahaksi" nimenomaan Kaksinaaman. Kaksinaamahan heittää ratkaisuja kolikolla. Kaksinaaman toimintaa kuvaakin ennalta arvaamattomuus, joka kuitenkin noudattaa todennäköisyyden lakeja. Hän on joskus systeemin puolella ja joskus sitä vastaan. Tämä on sattumapohjaista kaaosta, joka on luonteeltaan olennaiseti erilaista kuin Jokerin vallankumouksellista kaaosta edustava anarkia.

Lisäksi elokuva nostaa esiin yhden pahan. Hän on virkamiesmäinen tilintarkastaja joka uhkaa paljastaa batmanin henkilöllisyyden. Aluksi hän yrittää kiristää tällä tiedolla rahaa. En kykene muistamaan edes hänen nimeään, mutta hän on kuitenkin varin hyvä muistutus siitä että hän edustaa opportunistista kaaosta. Hän pelaa systeemin sisällä ja yrittää ikään kuin valjastaa siitä itselleen apuvälineen.

Jos avuksi otettaisiin Nassim Talebin "Musta joutsen" huomataan että Gordon (ja mafia) ovat järjestelmiä jotka ovat säännönmukaisia ja ymmärrettäviä sillä tavalla että eivät tuota mustia joutsenia. Batman taas on Gothamin lainkuuliaisuutta ajava mustia joutsenia masinoiva kone. Hän tekee uskomattomia ja epätodennäköiseksi nähtäviä tempauksia. Miljonääri Waynen teknologia, deduktiokyky ja lähitaistelutaidot johtavat sissioperaatoihin joiden ennakointi olisi vaikeaa ellei mahdotonta. Nämä johtavat myös oleellisiin muutoksiin.

Jokerin ja Kaksinaaman maailmojen ero taas nousee kenties helpoiten esiin nimenomaan mustien joutsenten teeman kautta. Sillä Jokerin yllättävyys on tuhoavaa ja vaikutusvaltaista. Hän tuottaa "pahoja mustia joutsenia". Kaksinaama edustaa sen sijaan Talebin silmissä klassista todennäköisyysjakaumaa mukailevaa. Hän muituttaa että tämänlainen toiminta on ennakoitavaa ja itse asiassa siinä on tilastollinen jakauma josta poikkeaminen on pitkässä tähtäimessä ennustettavaa. Näin ollen Kaksinaama näyttää Jokerin kaltaiselta uhkaavana kaaoksena vain jos asiaa katsotaan yksittäistapauksina. Pitkässä tähtäimessä Kaksinaama ei tuota mustia joutsenia.

Uhkaileva virkamies taas on toki opportunisti, mutta hän on itse asiassa Batmanille sama kuin mitä Kaksinaama on Jokerille. Hänellä ei olekaan elokuvassa juurikaan valtaa. Pikemminkin hän on se, jonka pyrinnöt johtavat hänet suurimpiin vaikeuksiin. Suoraan sanoen hänellä ei oikein missään vaiheessa ole mitään mahdollisuuksia. Ja hän selviää hengissä pääasiassa siksi että on niin mitätön että ei kiinnosta ketään. Jokeri toki lupaa rahaa tämän tappamisesta, mutta ei jaksa sitten seurata sitä tappaako joku hänet vai jääkö hän kotiinsa piiloon pelkäämään. Jokeri haluaa tällä lähinnä johtaa statementin joka rikkoo ihmsien luottamuksen siihen että takana on "suunnitelma". (Jopa paha ja rikollinen suunnitelma on ihmisille parempi kuin pelkkä puhdas anarkistinen kaaos ilman suunnitelmaa.)

Tästä voidaan johtaa hieman mietteisiin jotka johtavat hikipedian sosiologian ihmeelliseen maailmaan.

Hikipediassa on artikkeli nimeltä "Muokkausnäkökulmat" Tässä on kuvattu erilaisia hikipedian aktiivisia sisällöntuottajia ja järjestelmänkehittelijöitä kuvattuna kaikkine heikkouksineen. Sen keskustelusivulla ihmetellään miksi Napoleon on "fanklubitettu". Hjassanin näkemys ja selitys on seuraava "Minusta tuntuu, että tässä koko Napoleoninpalvonnassa on kyse silkasta auktoriteetin palvonnasta. Byrokraattien ollessa muiden käyttäjien seassa örveltäviä kummajaisia käyttäjille ei jää ketään, jota pitää ylempiarvoisinaan. Tämä purkautuu siten, että käyttäjät heijastavat sisältään kumpuavan johdetuksi tulemisen tarpeensa sopivaan olioon, tässä tapauksessa Napoleoniin. Sama kävi Peelonkin kanssa." Taustalla on ajatus että hikipedia on kaiken kaikkiaan varsin kaaoottinen paikka. Tämä edustaa jotain jonka takana on hyvä nähdä järjestystä. Tai vähintään jos järjestystä ei ole, sen taakse halutaan järkeä. Ja jos ei, niin sitten halutaan vähintään pelastaja.

Hjassan nostikin esiin kaksi kenties varteenotettavinta "johtajaa". Tässä on hyvä huomata että monesti ylimmät ylläpitäjät "byrokraatit" ovat toki omanneet eniten oikeuksia järjestelmänhallintaan. Mutta he eivät oikeastaan koskaan ole olleet mitään palvottuja sankareita. Sillä he ovat ikään kuin poliisipäällikkö Gordon. He edustavat järjestystä, eivät riko sitä.

Peelo on toki mielenkiintoinen tapaus. Sillä ainakin itse näin hänen käyttäjäsivunsa antanee oikean kuvan "Olen syvimmältä olemukseltani erinäisiä päihdeaineita rakastava hullu peelo. Muistan kaiken jo ulkoa eikä tekoja enää tule. Pidän pöydät katettuina vierailleni, jotka eivät tule koskaan - olen siis selvästi hullu. Olen käsitellyt totuuden olemusta ja kaiken välistä yhteyttä artikkelissa filosofia. Täytyy myöntää, pelkään minua ympäröivää todellisuutta. En voi tietää, onko se täysi totuus vaiko harhaa. Olemassaolo on aina kiehtonut, ja nuorempana uskoinkin olevani pelkät aivot marsilaisten lasimaljassa. Fysiikka on mielestäni hyödytöntä toisin kuin asdfologia, joka on oleellista." Hänen omituisen kaaoksensa ja sekoilunsa takana näyttää olevan järki. Hän on kuitenkin jotain joka rikkoo. Ja itse asiassa vaikka Peelon rehellisyydessä olikin aina sellainen sävy että ihminen jossain määrin koki että jotain sellaista tekisi mieli tehdä mutta että hyvät tavat ja elämänsäilyttämishalu estivät tämänlaiset toilaukset. Kuitenkaan Peeloa ei haluttu imitoida. Hän olikin eräänlainen houkkapyhimys jossa kyettiin näkemään vivahdus positiivisia asioita, mutta joita tavoittelemaan ei haluttu eikä lähdetty. On kuitenkin selvää että Peelo on hikipedian Jokeri. Hänen huumorikäsityksensä on makaaberi, karsea ja epäeettinen. Peelon teksteissä ei ole kauneutta, vaan hulluutta ja hyviä kysymyksiä jotka mahdollisesti syventävät lukijassa olevia hulluuten hitusia.

Napoleon taas edustaa huumorin klassisempaa suuntausta. Toki häne sivistysihanteisesta lähestymistavastaan voidaan löytää likaisuutta "Napoleonista on helppo pitää - jos sattuu pitämään ihmisistä (?), jotka ovat kyynisiä, helposti ärtyviä, kuvittelevat tietävänsä kaiken, suhtautuvat oikeinkirjoitusasioihin lähes fanaattisesti ja nimeävät itsensä Ranskan keisarivainaan mukaan." Hän tarjoaa toivon siitä että hikipedian vitsit olisivat sittenkin lukukelpoisia (toivo on toki turha, mutta väliäkö tällä.) Napoleon on tässä mielessä toivoa ja pelastusta tarjoava taho. Jokin joka vertautuu batmanin aggressiivisuuteen. Napoleonia voisi hieman verrata batmaniin. Kahden ajatuksen ajan, kunnes tajuaa että hän ei ole riittävän aggressiivinen, psykoottinen tai offensiivinen ollakseen batman. Tarkemmalla tutkimuksella hän paljastuu enemmänkin Batmanin hassusti pukeutuvaksi apuriksi, Robiniksi. (Ei Nolanin elokuvissa, meidän kaikkien onneksi.) Mutta koska tarkempi hikipedian kirjoittajakunnan analyysi paljastaa, siellä ei ole batmania, on meidän tyydyttävä siihen mitä saamme. (Tämä on tietenkin hikipedia eikä Gotham city.)

Oma roolini tässä välissä on toki ilmiselvä. Tarkempi analyysi paljastaa että minussa on juuri sitä invasiivisuutta ja aggressiivisuutta joka tekisi minusta potentiaalisen batmanin. Jonkun joka pistää vandaalit kuriin ja jonka ärjyntä hyytää veren. Ja joka IP -traceamisen jälkeen seuraisi kotiovelle asti. Mutta valitettavasti kyyninen psykoottisuus ei ole ainut Batmaniksi pääsemiseen vaadittava ominaisuus. Tarkempi analyysi paljastaa minut Kaksinaamaksi. (Ihan oikeasti.) Kaksinaaman alter ego on lakimies Harvey Dent. Tämä kuvastanee sitä roolia joka minulla oli ennen ylläpitäjästatuksen haalimista ja hieman sen jälkeenkin. Järjestelmän puolella toimiminen on osa rooliani. Kuitenkin tapani käyttää valtaa on nimenomaan kaaoksenomaista. Sillä strategiani on se, että rakastan valtaa jotta minun ei tarvitsisi käyttää sitä.

Tämä laiskuus toimii kuitenkin vain uhan kautta. Kaksinaaman voimahan on siinä että olipa kolikonheiton tulos mikä tahansa, ihminen tietää että lopputulos on tuurin varassa. Ei tee mieli ryttyillä koska vaikka voi käydä hyvin, niin voi käydä myös hyvin huonosti. Armon sijasta tuuri käy oikeudesta. Tämä näkyy tietysti siinä miten "minun vahtivuorollani" jaettiin esimerkiksi ikibanneja. Joskusa armo käy ja joskus ei. Kaveeraus ei muuta juuri mitään, eikä menneisyys näytä vaikuttavan tulevaisuuteen. Sillä vallan olemassaolo ja uhka aikaansaavat minun mielessäni sen, mitä halusin. Tuuri on tietyllä tavalla avarakatseista ja kaikille samaa. Mutta se on myös kaaoottista ja jos asiaa katsotaan yksittäistapausten valossa, suorastaan mielivaltaista. Tämänlaisesta toimijasta ei synny järjestyksen ja järjen ideaa. Siksi Peelo, jonka toimissa tuntui aina olevan "miltei järkeä" oli parempi. - (Kaksinaaman roolini kuvaakin hyvin sitä että olin sekä Peelon että Napoleonin puolella. Elokuvassakin Kaksinaama oli Jokerin sekä Batmanin apurina) Kaksinaamassa ei nähdä johtajaominaisuuksia ja siksi Jokerin kaltaiseksi hahmoksi nouseminen on tälle hahmolle lähes yhtä mahdotonta kuin mitä se olisi hahmolle nimeltä Arvuuttaja, joka rikoksen ratkaisemiseen liittyvine arvoituksineen tuntuu olevan aina jonkinlainen riesa rikollistovereilleen

Samalla näkyy miksi B14 ei ole saanut faniklubia ympärilleen. Hän toki tunnstautuu anarkistiksi, mutta on selvää että hän ei ole juuri yhtään Jokeri. Tarkempi analyysi tuo esiin sen, että hän on lähimpänä sitä byrokraatti-opportunistia. Hän on kaiken kaikkiaan häröilystään huolimatta liian harmiton ollakseen "edes kiinnostava" tässä mielessä.

---

Voit myös miettiä, mikäli batmanologia on hallussasi, että jos olisit pahis batmanmaailmassa, niin mikä olisit. Vastauksen saa myös jakaa jos uskaltaa.

Tyhjin mielin.

Baconin näkemyksessä korostui näkemys siitä, miten luontoa koskevia säännönmukaisuuksia tuli hakea ; Hän oli selvästi oivaltanut, että ihmisten ennakkokäsitykset ohjaavat havaintoja kovasti ja vahva ennakkokäsitys johtaa helposti siihen että luonnossa nähdään se, joka sopii omaan näkemykseen ja unohdetaan muu. Siksipä hän esitti että tutkijan pitäisi mennä mieli tyhjänä maailmaan ja vain huomata siellä oleva säännönmukaisuus. Tämänlainen näkemys sopii tietysti hyvin arkijärkeenkin.

Valitettavasti ihminen ei kuitenkaan missään vaiheessa havaitse induktioita suoraan ; Asioita ei verifioida. Verifioinnin pyrintö oli pitkään vallalla tieteenfilosofiassa, mutta se kumoutui perinteen huipentuman, loogisen positivismin, mukana. Tämä johtaa siihen, että jos ylevä avoimin mielin kulkeva henkilö kulkee luonnossa, hän ei voi löytää sieltä oikeastaan mitään. Sillä jos hän vaikka ottaa esille kukkien värejä ja luokittelee kukkia keltaisiin, sinisiin ja punaisiin, hänellä on jo taustalla näkemys jossa on kukan määritelmä, ja ajatus siitä että "värillä on väliä".

Toisin sanoen meillä on jonkinlainen ennakkokäsitys. Joku voisi ajatella että tämä johtaisi mielivaltaan ; Jos ennakkokäsitys ratkaisee jopa kukkien värien luokittelussa, niin kuinka paljon ennakkokäsitykset ratkaisevat kaiken kaikkiaan? Eikö voida puhua periti mielivallasta. Kysymys on aiheellinen. Tai ainakin siihen vastaaminen on. Ennakkokäsitysten valta johtaisi relativismiin, jolloin tieto tavallaan lakkaisi merkitsemästä. Asiaa ei auta se, että kun asioita perustellaan, on perustelu aina jossain suhteessa johonkin perustelujärjestelmään. On oltava jokin mittari, joka erottaa hyvän argumentin huonosta. Tätä kautta jokainen järjestelmä on jollain tavalla rajoittava. Ongelma on tavallaan hyvin suuri.

Onneksi tästä on tie ulos. Voimme nimittäin ajatella että kukkien lisäksi voidaan valita sellaisia konsepteja, kuin vaikkapa "leprechaun". Se on semmoinen tonttumainen irlantilaisten taruolento. Voimme ottaa näkökulmaksi että sen tutkiminen on tärkeää. Kenties niiden koko tai väri ovat tärkeitä. On selvää että kukkien kohdalla luokittelu vähintään johtaa jonkinlaiseen tutkimukseen. Leprechaunien kohdalla niiden koko, paino ja väri joudutaan kuvittelemaan. Kukkien kohdalla se voidaan mitata jollain laitteella.

Tämä tarkoittaa sitä, että hypoteesinmuodostusta ei tavallaan voida kovinkaan hyvin erottaa tutkimusohjelmasta ; Voidaan ajatella että tehdyt kokeet ovat jonkinlaista viitettä siitä, että asia on jotain jota voidaan tutkia tehokkaasti. Se tekee siitä hyvää tiedettä ; Tutkimusohjelma on hedelmällinen. Kukilla voidaan tehdä erilaisia ja mielenkiintoisia tutkimuksia värin ja painon suhteen. Leprechaunien etsijät voivat korkeintaan esittää että "huomenna saamme pikkumiehen kiikkiin". On hyvä huomata, että pikkumiehen kiinnissaamattomuus ei tee leprechaunia mahdottomaksi. Mutta se tekee siitä "epätodennäköisen/huonon tutkimuskohteen".

Tilanne ei tietenkään ole lopullinen ; Kenties tulevaisuudessa joku keksii keinon saada leprechaunin kiinni, ja toteuttaakin tämän. Se voi muuttaa tuloksen olennaisesti. Tämä mahdollisuus ei kuitenkaan ole jotain joka tapahtuu, kyseessä on yllättävä musta joutsen. Sellaisen varaan ei kannata laskea, koska sitä ei voi kovin tehokkaasti ennakoida. Se ei ole jotain jonka varaan kannattaa laskea ja jonka löytymisen puolesta lyödä vetoa. Kuitenkin tieteen historia tietää että monia asioita, joita ei ole ennen voitu tutkia, saadaankin tutkimuskohteeksi. Kvarkkien tutkiminen 1700 -luvun englantilaisten herrasmiestutkijoiden voimin ei olisi ollut kovinkaan uskottavaa. Siihen aikaan kvarkkejen ominaisuuksista puhuminen olisi ollut arvailua. Jotain, joka ei perustu tietoon.

Tämä tarkoittaa sitä, että perustelu on aikalailla pakosti sidottuna senaikaiseen tietoon. Eteneminen ei ole ilmiselvää, eikä voi sanoa mikä tuottaa tulevaisuudessa tulosta. (Kumpaankin suuntaan; Ei voi sanoa "mahdotonta" eikä voi sanoa että "tässäpä tulevaisuuden paradigma".) Siksi onkin parasta pitää perusteltuna tämän hetken tietoa. Asian puolesta puhuu sekin, että kun tieteenfilosofiassa puhutaan epistemologian tarkentumisesta, se johtaa itse asiassa siihen, että tiedon mallinnus lähenee olemassaolevaa. Tästä seuraa hieman paradoksaalinen tulos ; lopullinen tieto voidaan saavuttaa - mutta tieto siitä että lopullinen tieto on saavutettu, ei voida saada. (Onko tieto siis lopullinen? - No ainakin vastaavuus on ja teoriaa ei voi parantaa tai korjata!)
1: Tämä muistuttaa hieman niitä arvailuja joita matemaatikoilla oli Fermat'n lauseen kanssa : Simon Singhin "Fermat'n viimeinen teoreema" kertoo että he viittasivat Gödelin epätäydellisyysperiaatteeseen ja esittivät että oli mahdollista että Fermat'n lause oli tosi, mutta siihen ei koskaan saataisi vastausta. Tälläiseen lopulliseen tilanteeseen taas voitiin päätyä vain jos Fermat'n lause oli tosi. Epätosi tila voitaisiin kaivaa lopulta esiin. Ongelmana oli tietysti se, että vielä tuhatkaan vuotta epäonnista kokeilua ei tarkoittanut että epätodeksi ratkaisu löytyisi seuraavalla viikolla jonkun matemaatikon toimesta. Tämä on tietysti paradoksaalisuudessaan erikoinen tila. Fermat'n lause todistettiin todeksi (kaikki todet lauseet eivät ole sellaisia että niitä ei voitaisi ikinä todistaa.)

Nobel disease (Juo vettä)

"Respectful Insolence" nosti esiin erikoisen ilmiön. Moni Nobelin palkinnon saanut on "hupsahtanut" vanhemmiten. Eli he alkavat jahtaamaan jotain erittäin epäuskottavaa teoriaa "joka ei todellakaan toimi". Toisin sanoen useasta Nobelin palkinnon saaneesta on tullut crank.

Tämä voi arkimielellä ajatellen tuntua todella erikoiselta. Ehkä siihen saa kuitenkin ymmärrystä tieteensosiologian puolelta. Tieteensosiologian puolella tunnetaan se, että vaikka ihanteissa tiedemies on varovainen ja mieltään muuttava, on tiedeyhteisössä pärjätäkseen kyettävä puolustamaan omaa lempiteoriaansa vaikeuksista huolimatta.

Apuja saa kenties myös yleismentaliteetin kautta : Nassim Taleb on käsitellyt mustia joutsenia, asioihin vaikuttavia mutta ei suoraan tiedoissa olevia asioita. "Niiden jahtaamisessa" mukana on aina myös onnea. On varmasti niin, että huipputuloksiin päästään kun tehdään jotain riskaabelia ; Ollakseen tieteen eturintamassa ei voi vain tehdä niitä turvallisia tutkimuksia joista tulee melko odotettuja tuloksia. On tehtävä asioita joiden tulokset eivät ole varmoja. Riskejä ottavassa strategiassa on kuitenkin yksi jännittävä asia ; Se ei johda aina hyviin tuloksiin. Tällä tasolla on paljon voimakkaammin "upporikas vai rutiköyhä" -peliä. Matkimalla onnistuneen toimintatapoja, vaikka kuinka tarkkaan, ei suinkaan tuota samanlaisia menestyjiä - sanoi siihen Jari Sarasvuo mitä tahansa. Menestyneissä muistamme onnistuneet ja kehumme heidän rohkeuttaan. Työkkärijonon epäonnistuneet jäävät meiltä "huomaamatta".

Tätä kautta kun Nobelisteissa ilmenee tämänlaista toimintaa moni tietysti ihmettelee ja korostaa pettymystä. Onnistumisen ja epäonnistumisen välillä halutaan nähdä jokin ero. He miettivät mikä miehessä on muuttunut. Minä mietin sitä mikä miehessä on pysynyt samana. Eroista suurin on oikeassaolossa. Nobelin palkinto on tunnustus löydöstä. Tuurielementin vuoksi tämän on paitsi tiedealan taitavuuden ansio, myös "jonkinasteinen" lottovoitto. Voittajat ovat laadullisesti kelpoja, mutta heillä on käynyt myös onnea.
1: Respectful Insolencessä asia nostettiin esiin koska sen kirjoittaja on aika keskittynyt homeopatian vastustamiseen. Hänen listassaan "Nobel diseasesta" on tuoreena esimerkkinä Luc Montagnier. Montagnierilla on kannanottoja homeopatiaan ja autismiin, jotka ovat tietyllä tavalla "muodikkaita" juuri nyt vaihtoehtohoitorintamalla. Tämä vihjaa tosin hieman siihenkin että takana voi olla ihan puhdas rahanhalu. On mukavampaa olla rikas Nobelisti kuin vain Nobelisti.

Näyte.

Joku voisi väittää että homeopatia on vain niin edistynyttä että tarvitaan Nobelisti tajuamaan se. Ja että kyseessä olisi tiedeyhteisön ja skeptikko-illuminaattien sekä generational satanistien kauhea salajuoni. Siksi on kenties hyvä katsellla minkälaisilla asioilla Montagnier ansaitsee crank -kannuksensa. Otan esille hänen tekemänsä tutkimuksen. Julkaistut tutkimukset ovat tutkijan kruunu, eikä siihen liity mitään halpaa psykologisointia. Myersin blogissa se on itse asiassa käyty varsin tarkkaan läpi.

Montagnier esitti että sairaudenaiheuttajien DNA (mutta ei tauteja aiheuttamattomien bakteerien tai muiden vastaavien DNA) emittoi tiettyä elektromagneettista signaalia. Ja että tämä tietty signaali ei katoa vaikka laimentaisit tämän DNA:n homeopaattisesti niin että yhtään DNA -molekyyliä ei itse asiassa ole jäljellä. Ja että jos laitat tälläistä homeopaattisesti laimennettua vettä lähekkäin, tämä signaali hyppää yhdestä toiseen.

Julkaistu tutkimus on tehty rakentamalla järjestelmä jolla voidaan mitata elektronisia vaihteluita. Vertailussa oli ainesta ja laimennettua ainesta. Vertailussa oli "Background noise from a cell-free vial on the left, and a massive homeopathic dilution of a Mycoplasma suspension on the right". Tutkimuksessa oli tietokoneella otetut screenshotit. Havainto oli se, että niissä näkyi samanlaisuutta.

Tutkimuksessa myös jätetään kertomatta paljon asioita, jotka viittaavat siihen että laitteistoa ei ole kalibroitu ennen koetta. Esimerkiksi magnitudi on jätetty tyystin kertomatta. Nobelalan fyysikon luulisi osaavan tämänlaisen peruskäsitteen. Syynä voi olla se, että käytetyssä mittarissa saa aikaan paljon häiriöitä ja tapahtumia jos amlitudin kääntää mahdollisimman isoksi. Tällöin samanlaisuus ei suinkaan johdu aineesta ; Sama ympäristö tuottaa häiriöitä samantapaisella tavalla ja tämä koeympäristön häidiöiden tuottamat samanlaisuudet ovat havaittuja samanlaisuuksia ; Tutkimuslaitteiston toimintaperiaate on tunnettu, opiskelijat käyttävät sitä koska se on suhteellisen edullinen valmistaa. Sen ongelmana on se, että se on myös hyvin herkkä kaikenlaisille häiriöille. Esimerkiksi mittarin lähellä sormea liikutellen siihen saa hauskoja muutoksia.

Myers sanoo asian seuraavalla tavalla : "There are a couple of other indicators that this is pathological science. They're looking at a minuscule, variable result that is prone to be picking up all kinds of irrelevant signals, yet nowhere in the entire paper can I find the word "blind". This is the kind of experiment that demands extreme rigor and care, yet the authors don't even bother to describe the protocols used. That's a warning sign."

Perustelurakennekin on sellainen, että se pistää herkän miehen itkemään. Aiheesta pompitaan toiseen. Sen sijaan että he olisivat tehneet mitä normaalisti oltaisiin tehty, eli otettaisiin kunnollinen mittalaitteisto jolla osoitettaisiin selvästi jokin tietty ilmiö, on tässä otettu melko epämääräistä raakadataa. Teksti on melkoisen lennokasta.

Lisäksi tutkimus on vertaisarvioinnin läpäissyt, mutta päivämäärissä on melkomoisia mielenkiintoisuuksia. "paper was submitted on 3 January 2009, revised on 5 January 2009, and accepted on 6 January 2009" Toisin sanoen se oli läpäissyt vertaisarvioinnin pikavauhdilla. Tämä on harvinaista etenkin kun aiheena on tämänkaltainen hyvin erikoinen tulos. Arviointiin nähdään helposti vaivaa ja tämä vie aikaa, etenkin jos tutkimustulokset ovat erikoisia ja poikkeavia. Nopeuden voi ymmärtää, kun tajuaa että "chairman of the editorial board is: Luc Montagnier". Vertaisarviointi on tietysti kätevää ja nopeaa saada kun saa itse päättää sen hyvyydestä. Normaali käytäntö ei ole se, että kokeentekijä ja sen arvioinnin kannalta oleellinen henkilö olisivat sama ihminen.

Homeopaatit ovat rummuttaneet Montagnierin tutkimuksen hienoudesta. Se osoittaa että homeopatia on hienoa tiedettä koska Montagnier on Nobelisti. Ja koekin näyttää "veden muistilta", eli että veteen jää jälki siitä minkä ainesten kanssa se on ollut tekemisissä Kuitenkin tähän päätelmään on vielä yksi jättiloikka lisää. Homeopatian perusväite on siinä, että sen avulla voidaan parantaa sairauksia. Tässä mielessä koe ei käsitellyt tätä pääasiaa lainkaan. Jos homeopatia toimisi kaksoissokkokokeissa havaitusti, koeaineisto voisi selittää miten homeopaattinen aine - jota on laimennettu ja ravisteltu ja jossa ei ole keskimäärin molekyyliäkään laimennettavaa ainetta, vaan jäljellä on kemiallisesti vain vettä - voisi toimia. Kyseessä olisi itse asiassa vasta "ehdotettu" mekanismi. Asia vaatisi selvästi lisätutkimusta, useammilla aineilla.
1: Itse asiassa isoin ongelma on siinä, että mittari näyttää kaikkien patogeenien mutta ei muiden emittoivan tiettyä säteilyä. Tässä sairaus, ei parannus, olisi siirtyvää. Homeopatiassa tärkeää on myös se, mitä laimennetaan, mutta Montagnierillä asiassa on "patogeeni kuin patogeeni", jolloin erilaisia laimennuslähtökohtia ei tarvittaisi. Montagnierin täytyisi tosin keksiä jokin tapa purkaa tämä emittoiminen jotta siitä saataisiin parannus. Tosin "parannus" sanaan pitäisi laittaa heittomerkit, koska tosiasiassahan emme ole havainneet että taudit leviäisivät tämmöisen patogeenien saastaaman veden kautta. Siihen tarvitaan oikeita taudinaiheuttajia. Siksi vaikka jälki olisi tottakin, voisi olla että ne ovat vain bakteerin jälkiä, jotka eivät aikaansaa mitään tauteja tai liity niihin mitenkään. Kaiken kaikkiaan on vaikeaa käsittää miksi homeopaatit kannattaisivat koetta, vaikka se olisi tottakin! Rummutusta tämän ympärillä on kuitenkin ollut, joten heidän täytyy olla tuloksista oikein ylpeitä.

Sellaisenaan jäljen jääminen ei todistaisi juuri mitään. Sitä voisi verrata siihen että vaikka eläimen askellus vaikuttaa lumeen ja jättää jäljen, ei jäljen päälle jää mitään eläimen massaa - tai antimassaakaan. Homeopatia itse asiassa pärjäisi jo pelkästään kaksoissokkokokeissa pärjäämisellä. Lääketieteessä paranemismekanismi on toki kiinnostavaa, mutta parantava vaikutus on kuitenkin se pääasia. Fyysikot tietysti pitäisivät paranemismekanismia olennaisena asiana, jonka puute olisi "iso aukko" asiassa.

"Respecful Insolence:n" avulla voi hieman huvitella homeopatian ympärillä. "Normitieteenmukaisuutta" pidetään homeopaattien puolelta lähes syntinä. Jos edustaa "aina vaan valtavirtaa" on tylsimys. Kuitenkin he esittävät mielellään valtavirtatieteen termejä "Homeopathy is quantum medicine". Kvantteihin viittaaminen on tietysti sinänsä ymmärrettävää, koska veden muisti ei voi toimia molekyylitasolla koska siinä ei ole enää jäljellä sitä parantavaa ainetta. Siksi muutoksen täytyy jotenkin jäädä kvantteihin jotta vedellä voisi olla muisti ja jotta homeopatia voisi edes teoriassa toimia.
1: Kvanttiviittaus selvä myös sen vuoksi että kvantit tuntuvat oudoilta. Mutta ne ovat mitattavissa, toisin kuin homeopaattiset ilmiöt. Skeptikot eivät vihaa kvantteja. Itse asiassa kvantit ovat outoja siksi että ne ovat erittäin epäintuitiivisia, arkijärki ei käsitä niitä hyvin. Homeopatian kaltaiset ilmiöt sen sijaan toimivat siten että ne ovat äärimmäisen intuitiivisia, ne toimivat arkijärkeen vedoten. Tässä mielessä kvanteilla ja homeopatialla ei ole juuri mitään yhteistä.
___1.1: Homeopatian harjoittajien parista ei ole vaikeaa löytää kvanttimystikkoja. Kvanttimystikot taas eivät tunnetusti osaa kvanttifysiikkaa, mitä nyt vain heittelevät kvanttifysiikan termejä vääriin paikkoihin kuulostaakseen hienoilta.

Kaiken kaikkiaan on selvää että crank -kannukset on ansaittu. Itse asiassa tutkimusjärjestelmä ja sen julkaisutapa on kokonaisuutena niin outo, että on hyvin vaikeaa välttää ajattelemasta että toiminta oli tavoitteellista ja tarkoituksellista. Se ajaa ajatukset pois siitä "mikä miehessä on pysynyt samana" ja johtaa mielen taivaltamaan siihen suuntaan "mikä miehessä on muuttunut". Ennakko -oletukseni ei tuskin ollut oikea selitys ainakaan tämän miehen kohdalla.

Homeopatian kohdalla tilanne on huolestuttavampi. Sillä he pitävät tästä tutkimuksesta, oikeasti. Itse olen pitänyt mielessäni eräänlaista pseudotiede -kerrointa, jossa olennaisena osana on se, miten huonoja tutkimuksia he kannattavat huippuina. Se nimittäin kertoo innosta saada tuloksia että niiden saamisen vaikeuden kanssa. ~ Epätoivoinen mutta ajatuksestaan varma dogmaatikko on valmis hyväksymään surkeita sepustuksia koska parempia ei ole saatavilla. Tätä kautta tämän tutkimuksen rummuttaminen kertoo homeopatiasta hyvin huolestuttavia asioita.

Maalta sinä olet tullut, maalaiseksi olet jälleen tuleva.

Kirjoitin aika kauan aikaa sitten sivistyksestä. Kulttuuri rinnastui maanviljelyyn ja kaupunkilaisuuteen. "Lehtokotilo" taas katsoi maalais-kaupunkilaisjaottelua asumisen kautta. Sukuisista syistä otsikkomme olivat itse asiassa samankaltaiset.

Esiin nousi se, miten kaupungissa ja maalla asuminen sisältävät monia paradokseja. Sellaisia paradokseja, joita on esimerkiksi luolassa elävillä askeetikoilla. Sillä heitä pidetään mystikkoina ja guruina. Kuitenkin he joutuvat kuluttamaan aikaa maailman välineellistämiseen. He joutuvat miettimään elossapysymistä. Ruuanvalmistus ja hankinta vievät askeetikolta runsaasti aikaa. Hän joutuu kamppailemaan elämästä. Sen sijaan kaupungin vuokra -asunnoissa mikroaterioiden ympäröimänä tämänlaiset asiat muuttuvat kaukaisemmiksi. Tätä kautta mahdollistuu periaatteessa se, että voitaisiin ajatella syvällisiä asioita kun ei olla sitouduttu pakkopuuhaamiseen. Kuitenkin käytännössä hyvin usein kaupunkiasunnossa aktivoituu vain television kaukosäädin.

Esimerkiksi maalla ollaan lähellä luontoa. Tämä tuntuu monesti samalta kuin luonnonläheisyys ja ekologisuus. Kuitenkin kaupungeissa asuva voi kävellä. Autoa ei tarvita. Toiminta on keskitetympää. Kaupungissa asuminen onkin siis monella tavoin mahdollista rakentaa ekologisemmaksi.

Samoin kaupunkeihin liitetään epäsosiaalisuus ja maaseutuun yhteisöllisyys. Kuitenkin kaupungissa on hyvin paljon ihmisiä. ; Ihmisvilinän määrä muuttaa kuitenkin helposti toiset ihmiset kasvottomaksi massaksi, joksikin jota välineellistetään. "Hän on asiakaspalvelija" kieltää omaan töykeään kohtelun vastaamisen. Kaupungissa on ihmisiä, mutta ei yhteisöä. Kaupunki kuitenkin tarjoaa periaattessa mahdollisuuden todella dynaamiseen sosiaalisuuteen. Seurassa on enemmän "mustia joutsenia".

Tästä malliesimerkkinä olkoon keskiviikkopäiväni, jolloin lähdin spontaanisti työkaverin kanssa musiikkiliikkeeseen. Päädyimme muun muassa soittelemaan. Kohtasimme tuntemattoman tyypin, jonka kanssa oli puhetta erinäköisistä musiikki -aiheista. Ei meistä tietysti ylimpiä ystäviä tullut, mutta tämänlainen kohtaaminen on maalaisolosuhteissa hyvin vaikeaa. Omalta kohdaltani suurin osa sosiaalisesta kanssakäymisestäni kuitenkin rakentuu juuri tämänlaiselle "vaikutteille altistumiselle". Se on ideointimoottorinikin ydin. Tyyppi yksi sanoo asian ja tyyppi kaksi sanoo toisen. Minun vaatimattomaksi roolikseni jää vain yhdistää nämä kaksi mahdollisesti muutoin toisiinsa liittymätöntä asiaa yhteen.

Minulle kaupunki on dynaamisempi ja sosiaalisempi. Maaseutu taas on sisäänpäinlämpiävämpi paikka. Sellainen, jossa on vähän henkeä joka sanoo "joku ulkopuolinen byrokraatti kaupunkipojanjolppi tulee neuvomaan vaikka ei sitä millään paperilla viljellä. Aina on viljelty ohraa."

You are likely to be eaten by a grue.

"-"If you touch something at a crime scene, I put some of that powder on it. And then I can see your fingerprint. I know that you've been there."
-"How do you know it's mine?"
-"Because no two people have the same fingerprint."
-"Have you checked everyone in the world?"
-"No. But it's proven by science."
-"Doesn't sound very scientific to me."
("Bandidas")

Nelson Goodmanin grue -ongelma on melko mielenkiintoinen. (Minullakin on kannanotto häneen.) Ideana on yksinkertaisesti se, että näemme kaikki smaragdit vihreinä. Moni ajattelee että tästä voidaan vetää induktio, jonka mukaan smaragdit ovat vihreitä eilen, nyt, huomenna ja niin edespäin. Mutta Goodmanin mukaan olisi mahdollista että oikeasti smaragdeilla on yksi induktiivinen sääntö, yksi ominaisuus nimeltä "grue", joka ilmenisi ihmisille siten että smaragdit ovat ennen ajanhetkeä t vihreitä ja ajanhetken t jälkeen ne näyttäisivät sinisiltä. Voitaisiin kuvitella, että joku saisi tämän pohjalta esittää että jokainen havaittu ennen ajankohtaa t tehty värimittaustulos "vihreä" smaragdeidsta todistaisi tämän "grue" -ominaisuuden puolesta.

Hänhän otti tässä kantaa induktion luonteeseen ; Usein sama havaintoaineisto saadaan peitettyä erilaisilla säännönmukaisuuksilla. Jokainen näistä on induktio joka voidaan esittää lainomaisuutena. Näiden mutkikkuusjärjestykseen panemiseen liittyy erikoisia ongelmia. Moni on tässä kohden vedonnut -minun tavoin- siihen, että grue tuntuu varsin erikoislaatuiselta ja kompleksiselta. Se ei ole yksinkertainen ja tyylikäs, vaikka se onkin induktio, toiset induktiot ovat yksinkertaisempia ja vähemmän "extraordinary" kuin toiset.

Kompleksisuuteen on itse asiassa olemassa osoitustapa. Jos ajatellaan että smaragdi on vihreä, kysymys on vain ja ainoastaan smaragdin predikaatista. Mutta jos meillä on "grue/vihryt" smaragdi, on kuvioissa mukana lisäksi aika. Vihreä -teoriassa voimme sanoa että smaragdi on vihreä vaikka emme tiedä aikaa. Mutta toisessa tapauksessa meidän täytyy tarkkailla useampaa muuttujaa, tiedettävä aika. Tässä ongelmana on se, että tässä vihreän erottaminen gruesta vaatii sekin aikaa. Grue on kuitenkin, ei kaksi väriä, vaan yksi ominaisuus joka ilmenee kahtena värinä. Ratkaisuni ei siis ole täydellinen.

Asiaan on myös Swinburnen näkemys. Hän korostaa sovellettavuutta. Hän tekee jaon laadullisiin ominaisuuksiin ja lokationaalisiin ominaisuuksiin. Vihreä on ominaisuus joka voidaan saavuttaa ilman että tiedetään smaragdien paikkaa ja aikaa. Grueta taas ei voida käsitellä vastaavalla tavalla. Hän toki huomauttaa että vihreää voidaan lähestyä gruen määritelmien kautta, jolloin vihreä täyttää SEKÄ lokationaalisen että laadullisen kuvauksen kriteerit. Sen sijaan grue voidaan käsittää ainoastaan lokationaalisen käsittelyn kautta. Swinburnen mielestä jos teorioiden välissä on konflikti, on valittava laadullinen ominaisuus, eli vihreä. (Paitsi jos ajanhetken t jälkeen saadaan väri vaihtumaan jolloin laadullinen testaus on mukana..)

Goodmanin ongelma on itse asiassa hieman vaikeasti ymmärrettävä. Siihen löytyy onneksi avuksi John Wilkins. Goodman nimittäin muistuttaa siitä, että induktio on aina erehtymiseen altis. Esimerkiksi perinteinen ajatus, jossa ajateltiin induktiivisesti että joutsenet ovat valkoisia osoittautui huonoksi kun Australiasta löydettiin mustia joutsenia.
1: Tämänlainen erikoinen, aikaisemman tiedon mukainen, Nassim Taleb on määrittänyt mustaksi joutseneksi. Joskus riskianalyysissä vastaavaan törmää esimerkiksi nimellä "jokeri", joka kuvaa sitä että jokin merkittävä tapahtuma ja ilmiö ikään kuin tuntuu tulevan "normipakan ulkopuolelta", odottamatta mutta voimalla.

Musta joutsen kuvaa sitä yllätystä, joka tulisi jos ihmiset alkaisivat havaitsemaan smaragien värin vaihtumisen. Tosiasiassahan monet ilmiöt ovat olosuhderiippuvaisia. Toisin sanoen ne näyttävät toisissa oloissa toisenlaiselta kuin toisaalla. Jos esimerkiksi sijainti ja aika vaikuttavat revontulien havaitsemistodennäköisyyteen, ei olisi periaatteessa mahdotonta että aika vaikuttaa vaikkapa värin ilmenemiseen. Tai oikeastaan mihin tahansa.

Wilkins muistuttaakin siitä, että Goodmanin näkemys muistuttaa havaitun ja tiedetyn suhdetta kokonaisuuteen. "A gruelike predicate is unprojectible, which is to say that it cannot be projected to unobserved entities. What inductive inference promises is projectibility, so that we can say things that are very likely to be true about unobserved members of the class."

Kuitenkin voidaan silti viitata induktion kompleksisuuteen. Ennen kuin Australiaan oli matkattu, oli aivan järkevää luottaa että joutsenet ovat valkoisia. Tieto tarkensi maailmaa ja ikään kuin pakotti kohti kompleksisempaa joutsennäkemystä. Ja näin tietysti tapahtuukin monesti. Emme tietenkään kykene "rule out" grue -ilmiöitä, eli emme voi mitenkään suoraan eliminoida niitä. Jos voisimme, olisi se tietysti outoakin kun esimerkiksi Australiaan matkatessa olemme huomanneet miten tälläisiä voi tulla vastaan.

Tämä muistuttaa sitä, että induktio on "akateeminen arvaus". Ja itse asiassa aika hyvä sellainen. Wilkins on toki syystä huolissaan : Hänestä eläinlajien luokittelussa sorrutaan helposti ohittamaan gruenkaltaisten asioiden olemassaolo. Biologiassa käy kuitenkin helposti se, että vastaan tulee jotain outoa mutantista erikoistuneeseen alalajiin "ja tästä eteenpäinkin". Mustat joutsenet muistuttavat siitä, että asia on biologiassa harvinaisen konkreettinen. Eliökunta on moninainen ja esimerkiksi evoluutio mutkistaa ja monipuolistaa ja erilaistaa ja tilannekohtaistaa vaikkapa eläinlajeja. Biologiasa on odotettavissa hyvin paljon "ajanhetken t" -kohtaamisia. Tapahtumat ovat tietysti omanlaisiaan. Silti olen sitä mieltä että induktio on tässä vaiheessa oikea tapa. Sääntöä muutetaan kun tutkija löytää uudenlaisen elukan. Siinäkin on riittävästi. Löydettyjen eläimien luokittelun lisäksi lienee vaikeaa ottaa huomioon mitä kaikkea maailman metsässä, kaduilla ja kannonkoloisa voikaan möyrytä vastaan.

---

Otsikossa on ADOM -vitsi. Tuossa ehdottoman opettavaisessa Thomas Biskupin roguelike -pelissä kun on tavallista pimeyttä. Joskus kuitenkin käy huono mäihä ja seikkailija joutuu gruen syömäksi. Kyseinen peto ei ole mikään normaali monsteri, joka vaeltelisi käytävillä ja jonka voisi tappaa. Se on olento joka ei ole olemassa ennen kuin pimeässä kompuroiva sankari vain sattuu epätodennäköisen epäonnen kohdalle. Grue siis todellakin on omalla tavallaan "grue", sen sankarin nielevään ominaisuuteen liittyy vain ajanhetki. Muutoin se on tavallista pimeyttä. Jos epäilet minun selitystäni, niin toivon että ensi yönä vakavasti mietit, mitä grue -teoria tarkoittaa niille puheille niistä möröistä siellä sänkysi alla. Ja nyt tiedät, miksi ei auta se, että äiti, isi tai aviopuoliso käy taskulampun kanssa kurkistamassa. Se on grue, goddamit. Ennen oikeaa ajanhetkeä se on vain pimeyttä. Siksi jokainen taskulampulla mitattu tyhjä sängynalus päin vastoin vahvistaa odotuksia siitä että ajanhetkellä t tulet syödyksi. Vanhempasi ovat lukenee tämän jutun, eivätkä usko sinua. Eikä poliisi tai FBI:kään auta. Grueliken ominaisuuden todistaa jälkikäteen se että tulet syödyksi, paljastut olleesi oikeassa mutta liian myöhään. Että kauniita unia, "ipana".

Tiedon Kajo : Löytäminen mahdollisimman vähällä (mutta ahkeralla) etsimisellä.

Elämme informaatiotulvan aikaa. Tätä kautta mukaan tulee sama, mikä itsepuolustuksessa on tärkeää: Kun esimerkiksi minä sanon että jokin tekniikka on tehokas, se ei välttämättä tarkoita maksimaalista tuhoa. Vaan sitä että homma saadaan hoidettua niin että itse ponnistellaan mahdollisimman vähän. Kysymys ei siis ole maksimaalisesta destruktiivisuudesta muuta kuin ääritapauksissa: Useimmiten kysymys on pikemminkin laiskuudesta joka kuitenkin saa homman hoidettua.

Vastaava logiikka on tietysti kustannustehokkuuden maailmassa. Yhteiskunnassahan työnantajaa kiinnostaa paitsi aikaansaannosten määrä, myös käytetyt resurssit ja työtunnit. Itse asiassa yllä oleva "laiska ahneus" on yhteiskunnassamme hyvin läpitunkevaa.

Sama on tietysti asioiden löytämisen kanssa. Nykyään kirjoja ja muuta tekstiä tulee valtavasti. Kaikkea ei ehdi lukemaan. Löytäminen on kuitenkin tärkeää. Tästä on esitettävissä ainakin kaksi tapaa:
1: Delegointi. Esimerkiksi sisareni on useiden mielestä hyvä löytämään mielenkiintoisia kirjoja. Hän esitti konstiksi sen, että hän katsoo kirjastossa pikalainahyllyä. Tätä kautta tulvaan on jonkinlainen konsti - tässä kirjastonhoitajan työ ja ammattitaito tavallaan käytetään hyväksi.
2: Aktiivinen oma toiminta : tutustuminen ja sensuuri: Lauri Järvilehto kirjoitti tästä uutistulvan kohdalla. Hän keskittyy siihen että altistutaan runsaalle ja hyvin erilaiselle aineistolle, josta turhat heitetään pois. Ideana on se, että luetaan paljon lehtiotsikoita, ja kiinnostavimpien alkukappaleet luetaan ja jos sekin tuntuu kiinnosvalta, luetaan koko höskä. Tämä tarkoittaa sitä että valtava määrä aineistoa analysoidaan nopeasti, ja suurin osa saa "tylsänä monoa".

Molemmissa näistä keinoista tuntuu olevan järkeä. Eikä kuilukaan ole suuri. Kirjastonhoitaja on tavallaan Järvilehdon osoittama toimija. "Unkuri" kirjoitti tästä aiheesta viitaten Robert Musilin "Mies vailla ominaisuuksia" -kirjaan. Kirjastonhoitaja ei ollutkaan lukenut ainuttakaan kirjaa kirjastosta, mutta osasi luokitella ne oikeaan paikkaan sisälysluettelojen ja muiden vastaavien tietojen avulla. Järjestely onnistuu metatiedolla kirjoista, ei lukemisen kautta saadusta kokemuksesta kirjan sisällöstä.

Minäkin tutustun usein luotettaviin ja hyviin lähteisiin. Syynä on se, että en ole kovinkaan kiinnostunut "knoppitiedosta". Eli sellaisesta jolla pärjää tietovisoissa. Eli että yksittäiset faktat ovat hallussa. Minua ei kiinnosta tietää kymmenen korkeimman vuorenhuipun metrimääriä tai sitä mikä on jonkun tietyn kalalajin keskipaino. Sen sijaan haen ymmärrystä, sitä joka liimaa nuo asiat yhteen. Tätä kautta faktojen on tietysti oltava kunnossa, mutta ei sen enempää. Knoppitietoa saa paljon lukemalla täysin satunnaisesti kaikkea ja tankkamalla ne mieleen.
1: En siis pidä "kunnon sivistyksenä" sitä mitä monessa kulttuurissa arvostetaan. Eli ulkoa muistamista. Joku voi ihmetellen kertoa muinaisesta viisaudesta jossa ihminen osasi ulkoa laulaa Kalevalan. Enkä sitä että joku ilmoittautuu Islamilaiseksi lukeneeksi joka osaa Koraanin ulkoa. Mielestäni tämä vaivaa vaatinut näyte on vain osoitus siitä miten hukkaan aikaa on heitetty. Toki annan heidän pitää sitä tärkeänä ja olla ylpeitä. Onhan se kieltämättä saavutus. Mutta ei mitään sellaista jota itse haluaisin tai hakisin itselleni.

Tämä tarkoittaa sitä että jos lukee tiedelehteä, ei tarvitse yhtä kovin seuloa mitkä tutkimukset ovat hyviä ja huonoja. Vertaisarvioija on tehnyt sen jo puolesta. Kaunokirjoista taas klassikkostatukset on hyvä tietää. Niihin tutustuminen on ensisijalla verrattuna tuntemattomiin teoksiin. Ja kirjastossa jos haluan tehdä tietystä aiheesta, on hyvä olla asiaan kuuluvan hyllyn kohdalla. Jos dekkari sisältää juttuja kvanttifysiikasta, en laita niitä yhteen fysiikkahyllyn tavaran kanssa. Ellen sitten tee skeptikkonörtiltä maistuvaa tutkimusta siitä miten massaviihde käyttää fysiikkaa ja miten sen tulkinnat ovat tieteenmukaisia - tai oikeastaan miten ne ovat tieteenvastaisia.

Kuitenkin myös satunnaistaminen tuntuu järkevältä. Esimerkiksi itse olen yrittänyt rikkoa omia raja -aitojani lukemalla satunnaisesti tavaraa kirjastoissa. Eli selailen useita eri kirjoja, ja lueskelen hyvinkin erilaisia kirjoja saman päivänkin aikana. Näin ollen sattuma yhdistää asioita eteen, ja näitä "ulostulemia" voisi olla vaikea itse pyörittää. Useimmiten kohtaamiset ovat outoja, typeriä ja hedelmättömiä. Mutta ideana onkin se, että huonoille annetaan aktiivisesti monoa ja hyvät säilytetään.

Tässä kohden luotan siihen että altistukset ovat mustia joutsenia. Nassim Talebhan käyttää niitä pörssimaailman ja muun maailman kuvauksessa. Ne ovat epätodennäköisiä asioita, joiden seuraukset ovat tärkeitä. Hänen ohjeensa on, että jos on pörssissä panostamassa, ei kannata varata niiden varaan kaikkea varojaan. Eikä kannata tuudittautua turvallisuuteenkaan, koska maailma muuttuu. Paras keino on se, että osa panostetaan mustiin joutseniin. Sellainen osa, jonka häviäminen totaalisti pois ei vain käytännössä haittaa tai merkitse yhtään. (Jos ei osaa hävitä, ei pidä pelata.)

Tätä kautta minäkin panostan valtaosan siihen että käytän lähdekriittisyyttä ja "valitsen delegoimalla". Se on turvallinen tie. Sitten jonkin verran kulutan aikaa ihan satunnaiseen lukemiseen. Tätä kautta saan tuotettua välttävällä vaivalla jotain pientä sarjakuvista osuvan sitaatin johonkin vakavan filosofiseen yhteyteen. Ja joskus syntyy ihmeellisiä törmäyksiä joiden tuotos on yllättävää.

Toki joskus riskit epäonnistuvat, ja syntyy kokeellisia juttuja, jotka joskus räjähtävät käsille, ja tuloksena on yrityksestä ja ensikokemuksista huolimatta jotain huonoa. Näin ollen silmissäni voidaan onnistua:
1: Onnistumiskeskeiset eivät ole aitoja onnistujia, he tuottavat paljon konventionaalista ja tylsää. He tavallaan uudelleenkirjoittavat jo olemassa olevaa, ja tekevät asioita jotka ovat kulttuurissamme helppoja. Luovuutta puuttuu.
2: Haihattelijat eivät ole aitoja onnistujia. He ovat hyvinkin luovia ja satunnaisia ovat unohtaneet kriittisyyden ja tätä kautta he tuottavat paljon turhaa. Tätäkään ei ole vaikeaa tehdä. Kysymys on vain kohtaamisten määrästä.
3: Pessimistit eivät ole onnistujia koska he ovat usein lannistuneet jo ennen yrittämistä. He tuottavat "ei mitään".

Mutta maksimionnistujalle on kuvaus: Se löytyy Kari Hotakaisen kuvauksesta, jonka kohteena on Markus Kajo: "Markus Kajo ei myy, ei yritä, ei edes aina onnistu, mutta jokin selittämätön voima hänessä on. Luulen hänen olevan kotoisin nuotiotulilta, ajalta ennen televisiota, ajalta ennen miellyttämistä."

Blondien kosto

Perinteisesti lännenelokuvissa on ollut tiivis jako hyviin ja pahoihin. Tarinassa on ollut elementtejä, joissa väkivalta oikeutetaan. On vaikkapa hyvä sheriffi ja pahoja rosvoja.

Tässä rintamassa hieman "outolintu" on "Mies joka ampui Liberty Wallacen". Siinä suuren kaupungin lakimies aikoo hoitaa asiat revolverin sijasta lakikirjalla. Hän saa tähän mahdollisuuden vasta lopuksi, kun hänen luullaan hoitaneen asian revolverilla. Väkivaltaa ei tässä elokuvassa oikeuteta. Mutta selvä jako hyviin ja pahoihin on.

Italowesterneissä tälläistä jakoa ei ole tehty. Esimerkiksi "Hyvät pahat ja rumat" ei sisällä otsikon mukaista materiaalia. Tässä elokuvassa ei väkivaltaa oikeuteta. Sitä vain tehdään. Joku voi pitää tätä moraalittomana. Minusta tämä voi kertoa myös siitä että väkivaltaa ei voi oikeuttaa ylipäätään.

Tätä kautta elokuvassa päästään yksilötasolle ja elokuvassa kulta -aarteen tavoittelu muuttuu yksilöiden (valta)peliksi, jossa yhden voitto on toiselta pois. Elokuvalle ominaista on tiedon epätasapaino: Kukaan ei tiedä kaikkea. Eli yhteistyötä on pakko tehdä jotta kukaan saa mitään. Kaikki ovat epäluotettavia, joten kyseessä on pakotettu yhteistyö epäluotettavien "pelaajien" kesken.

Elokuvan tarina on muutenkin varsin kaaoottinen, siinä on epätodennäköisiä sattumuksia jotka vaikuttavat juoneen merkittävästi. Esimerkiksi "Hyvä", Blondie pelastuu hirrestä koska taustalla olevan sisällissodan tiimellyksessä tykkituli sattuu sattumalta ja vahingossa rikkomaan talon juuri sopivasti. Tehtävänä on välittää tunteita.

Moni voisi nähdä aarteenmetsästyskessä Nietzscheläisiä teemoja. Kaikki ottavat riskejä ja ilman niitä ei voida voittaa. Voittaja saa kaiken, hävinnyt saa hautakiven. Elokuva on tässä kohden elokuva ahneudesta. Se ei ole "juonellinen" ja siististi etenevä, vaan hajanainen, sirpaleinen ja tavallaan epäetenevä: Elokuvasta voi leikata kohtauksia pois roimalla kädellä ilman että lopputuloksen ymmärtäminen hämärtyisi.

Elokuvassa "Paha" Angeleye harjoittaa maksimaalista kontrollointia. Hän esimerkiksi yrittää vangita muita pelaajia. Hän käyttää lyhyen tähtäimen voitontavoittelua, jossa haetaan maksimaalista voittoa. Hänen ammattinsa on palkkatappaja. Hänet tunnetaan siitä että hän pelaa "reilusti", eli kun hänelle maksetaan, hän hoitaa homman loppuun ja saa tästä rahat.

Hänen vastakohtansa taas on "Hyvä" Blondie, joka ei hae maksimaalista voittoa, vaan isointa häiriönkestävyyttä. Hänen ammattinaan on kierrättää rikollisia joiden päästä on palkkio. Hän kaappaa rosvon, vie hänet lain eteen, pelastaa roiston ja jakaa saaliin ja menee toiseen paikkaan. Hän jakaa, joten lyhyellä tähtäimellä hän häviää puolet palkkiosta. Pitkällä tähtäimellä strategia on melko kestävä.

Tietysti nämä strategiat näkyvät koko elokuvan läpi. Blondie ei yritä hallita tilannetta ja ohjata tiettyyn tilanteeseen. Päinvastoin, hän hakee varmaa asemaa. Hän onnistuukin tässä oikein hyvin. Esimerkiksi kun Tuco saapuu vangitsemisen jälkeen kuvihihin, jakavat Tuco ja Angeleye samat tiedot. Blondie on turvassa koska kumpikaan ei voi tappaa häntä. Siksi hän ohjailee tilannetta siten että se ajautuu kohti hänelle varminta lopputulosta. Hän tietää että aarteen löytymisen jälkeen Angeleyen kohdalla hän joutuisi taistelemaan tätä ja tämän porukkaa vastaan. Siksi se, että hän auttaa Tucoa parantaa hänen tilannettaan - vaikka Tuco häviäisi eli kuolisi. Jos Tuco voittaa, ei tästä ole hänelle tappiota.

Toisin sanoen Blondie elää ja pelaa oikein kaaoottisessa maailmassa, jossa pienet sattumat voivat muuttaa lopputilanentta paljonkin. Näin kaikkea ei voi ennakoida ja hallita. Niiden kanssa voidaan kuitenkin "tulla toimeen" tai hallita. Hän harjoittaa sekastrategiaa, jossa luotettavuutta ja epäluotettavuutta vaihdetaan. Hän ei ole ennakoitavissa, kuten Tuco jonka reaktiot ovat usen ennalta kerrottuja, tai Angeleyen jotka ovat muuten vain tietyn kaavan mukaisia. Hän ei tee hiottuja suunnitelmia, joissa vaadittaisiin "tiettyjä parametrejä", vaan jotka kestävät virheitä. Joustavuus voittaa maksimaalisen voiton.

Tämä yhdistelmä onkin peliteoriankin mukaan tehokkain tapa toimia, jos tavoitellaan "maksimaalista voiton odotusarvoa". Jokin toinen strategia voisi antaa hyvällä tuurilla isommat voitot, mutta Blondie pelaa häiriökestävyyden kautta. Henki on hänelle arvokkaampi kuin aarre.

Tietyllä tavalla Blondie harjoittaa rahahimoista optimointia, ei sokeaa ahneutta. Tätä kuvaa se, että lopussa hän antaa Tucolle puolet aarteesta (mutta ei hevosta). Ja tietenkin köyden.

Publish or perish

Tieteessä keskitytään usein siihen että julkaisutoiminta on tärkeää. Tällöin vähemmälle merkitykselle jäävät esimerkiksi se, onko teoria kumottavissa. Tässä ideana on se, että tieteen ydin on testaaminen. Käytänteet voivat muuttua, mutta tutkimus jää.

Tämä liittyy ad hoc -oletuksiin kenties lujemmin kuin mihinkään muuhun.

Ad hocin käyttämisestä on kuvaava käytännön tarina. Taustalla on tarina siitä miten Wolfgang Pauli keksi neutriinot. Hän kehitti neutriinot vuonna 1932, ne olivat teoreettinen ad hoc -oletus, jolla hän suojasi liikemäärän säilymislain. Sillä beetahajoamisessa tapahtui asioita jotka muuten olisivat rikkoneet tätä lakia. Pauli ei siis suoralta kädeltä kumonnut säilymislakia ristiriidan kohdatessa, koska se on lähes kaiken fysiikan kohdalla mukana - eli koko tieteenalasta tulisi luopua, ja se olisi vaikuttanut kemiaan ja moneen muuhun tieteenalaan. Eli tiedeverkkoa olisi pitänyt muuttaa massiivisesti. Neutriinon ongelmana oli sen vaikea huomattavuus. Sitä pidettiin huonosti tieteellisenä, koska sitä ei oltu huomattu. Mutta sen ominaisuudet selittivät miksi sitä ei oltu huomattu. Neutriinolla kuitenkin on ominaisuuksia ja näiden kautta sen vaikutukset voidaan huomata. Neutriinohavainto saatiin kiinni vasta 1970.

Toisaalta tätä kautta saadaan vastauksia joihinkin vaatimuksiin. Mikä tässä on olennaista? Ad hoc -selityksiä tarvitaan yllättävän paljon ja pitkin matkaa. Esimerkiksi Wilkins kritisoi Fodorin luonnonvalinnan kritisointia, koska Fodor vaatii determinismiä ja 100% asioiden ennakoimista. Kuitenkin jopa planeettojen ratalaskut kohtaavat kolmen kappaleen ongelman (ja useammankin) ja niidenkin kulkua joudutaan korjailemaan ja arvioimaan, etenkin pitkiä aikajaksoja tarkastellessa. Fodorin evoluutiolta vaatima ad hoc -oletukseton taso on sen tasoinen että valtava määrä tiedettä tulisi kumota.

Tätä asiaa voidaan lähestyä tutkimalla sitä miten koettelun ja itsekriittisyyden kanssa toimitaan.
Tässä kohden Karl Popper oivalsi jotain olennaista, kun hän tarkasteli horoskooppeja, kommunismia ja muita asioita. Ne eivät olleet "edes väärässä" : Popper huomasi että ne eivät suinkaan olleet ristiriidassa tosiasioiden kanssa. Ne olivat yhteensopivia havaintojen kanssa. Niiden ongelma oli se, että ne eivät kyenneet kriittisyyteen : Niiden kumoaminen olisi mahdotonta, koska kaikki ongelmapaikat voitaisiin aina selittää pois apuoletuksilla. Popper oletti että hyvän teorian voisi kumota. Tässä kohden hän oli väärässä. Kuten "oljenkorressa" näytetään, Popperin omatkin yhteiskuntateoriat olivat falsifioimattomissa.

Quine ja Duhem esittivät että käsitteet liittyvät yhteen. Eli kun esimerkiksi katsomme kaukoputkella tähteä, meillä on havainnossa mukana optiikan teoriat jotka oikeuttavat kaukoputken käytön. Siksi jos näkyy häiriöitä, ne voidaan tulkita kaukoputkesta johtuviksi. Yksittäinen häiriö voi aina olla mittausvirhe. Heillä on mukana myös toinen päätelmän : Tiedeverkkoa voidaan tämän linkkiytymisen vuoksi muuttaa aina niin että yhtä tiettyä kohtaa ei ole pakko muuttaa. Tämän vuoksi voidaan olettaa aivan mitä tahansa, minkä tahansa lainen teoria, ja tätä ei mikään mahti kumoaisi jos sallisimme tekemään mitä tahansa korjauksia tämän ympäriltä. Tämän vuoksi heidän mukaansa tiedeverkossa on keskityttävä siihen että sitä muutettaisiin mahdollisimman vähän. Muuten ihminen jämähtäisi suosikkiteoriaansa, tulisi maailmankuvansa sokeuttamaksi, tekisi omasta suosikkinäkemyksestä kritiikki -immuunin.

Popperin huomaamat "korjaukset" olivat ad hoc -selityksiä. Ne tekivät kommunismista ja horoskoopeista sellaisia että ne eivät olleet ristiriidassa havaintojen kanssa. Mutta samalla niiden tutkintakyky heikkeni : Kun ad hoc on luonteelta oletus, jossa selitetään että "on sääntö ja sitten poikkeus X" On yhä vaikeampaa ja vaikeampaa ennustaa mitä tapahtuu, kun tilanteissa sallitaan poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.

Tätä kautta korostuu uusi suhde ad hociin. Se on "pakollista saastaa".

Kuhnin paradigmanäkemyksessä korostettiin sitä miten "vajoava" teoria ei suinkaan kaadu ristiriitaisuuksiin, vaan siihen että ne tättyvät anomalioista. Anomalia tarkoittaa jotain, joka vaatii apuoletuksen jotta systemistä saadaan koherentti. Toinen vastaava näkemys, Imre Lakatokselta korostikin tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Huono teoria rakentaa itsestään koherenttia, eli se on ristiriidaton havaintojen kanssa, mutta se ei toisaalta kykene tekemään uutta tutkimusta, se ei tee eikä ennakoi konkreettisesti tutkimustyössä tehtäviä yllättäviä löytöjä ennalta.

Toisin sanoen teorioita ei kumota, vaan ne saivartelevat tiensä ristiriitojen läpi. Saivarellessa niiden ennustekyky ja tutkimuksenohjauskyky heikkenee : Mitä enemmän ad hoc -selityksiä, sitä vaikeampi on ennakoida mitä tuloksia tietyssä kokeessa pitäisi tulla. Karkeasti voisi sanoa että "konkreettisuus" pienenee ja "abstraktius" kasvaa. Ad hoc -rakennettu verkko ei ole empiiristä koettelua vaan loogista sormiharjoittelua.

Ja kuten Kuhnin ja Imre Lakatoksen näkemykset jotka on sidottu oikeaan tutkimustyöhön ja sen kehittymiseen, näyttävät, tämä ei ole hedelmällistä. Hedelmällisyys ei liity pelkkään "havaintoihin sopimiseen", vaan ennusteisiin. Eli kun otetaan koetilanne, teoria ennustaa että jokin asiantila tapahtuu useammin kuin jokin toinen. Mitä tarkempia tässä ennusteessa ollaan, mitä vähemmän siinä on "voi käydä näin tai näin" sen parempi. Jos mikä tahansa on mahdollista näkemys sopii mihin tahansa, mutta se ei kerro mitään. Se ei sisällä tietoa maailman tapahtumiin liittyen.

Ad hoc on ongelma. Mutta näillä on kahdenlaisia kohtaloita. Ensimmäinen on yllä mainittu. Teoria kerää anomalioita ja siitä tulee heikompi. Kuitenkin tässä voidaan palata alkuun, Paulin neutriinoihin.

Kun Pauli esitti teorian neutriinoista, neutriinosta tuli potentiaalinen tutkimuskohde. Sitä tavoitellaan ja siihen kohdistetaan ja voidaan kohdistaa tutkimusresursseja niin että saadaan tulosta. Julkaistuja papereita, ja ihan oikeita tutkimustuloksia. Neutriino ilman testauskohteena olemista on oletus, premissi. Tämä on tieteessä sama asia kuin "pieni ongelma", ad hoc oletus, "pakollista saastaa". Tulosten jälkeen se taas on teoria, joka on selvinnyt koettelusta, eli se on "hyvä asia". Neutriinojen löytäminen osoitti että säilymislaki oli tosi hyvä - se oikeaksi olettamalla tehtiin konkreettinen löytö ja saatiin uusi hiukkanen tutkimuskohteeksi.

Pseudotieteilijät toistuvasti palaavat siihen että neutriinoteoria oli keksitty ennen sen testaamista. Heille keskiössä ovat "voi olla -apuoletukset". Mutta valitettavasti heidän näkemyksensä ovat aina ja poikkeuksetta "olennaiselta osin epäanalogisia" juuri noiden neutriinojen kanssa. Heillä on ad hoceja, joiden tutkimiseen heillä ei ole tutkimusohjelmaa, eikä edes voida. Neutriinojen metsästys oli todistamisessa keskeistä. Olennainen aikaulottuvuus, jossa keksiminen ja tutkiminen ovat oikeissa rooleissa - siinä roolissa missä niiden pitääkin olla - heiltä puuttuu. Ennen saatua koetulosta neutriinoteoria oli vain ad hoc -täyte. Arvailua, se oli "heikous". Pauli olisi periaatteessa voinut arvata myös ihan väärin.

Väärässä olevat eivät näy tieteenhistoriassa, koska niiden esittäjät eivät saa useinkaan mainetta - elleivät sitten ala pseudotieteilijöiksi ja myymään näkemyksiään kaduntallaajille isoilla PR -menoilla, medianäkyvyydellä ja muulla vastaavalla. Tieteen historia on ad hoc -oletusten kohdalla aivan kuin hukkuneen rukoukset. Vain menestyjät näkyvät. On hyvä muistaa että jokaista onnekasta ad hocia kohden on voinut olla todella lukuisia vääriä arvauksia, joista vain pieni osa on edes otettu vakavasti.

On hyvä huomata että Duhem ja Quine pitävät oikeana tapana sitä että tiedeverkkoa ei mullisteta maksimaalisesti ristiriidan kohdatessa. Vaan sitä muutetaan mahdollisimman vähän. Paulikin teki neutiino ad hocinsa valtavirtatieteen säilyttämiseksi, tavoiteltiin minimaalista mullistusta. Koko fysiikan peruspilarin, säilymislain, kumoaminen olisi ollut valtava asia.

Tästä päästään tiedepolitiikkaan.

Nassim Taleb sanoisi että nämä uudet teoriat ovat mustia joutsenia. Jotain joka on todella epätodennäköinen, joita ei voi väkisin tehdä tai totaalisesti estää. Mutta joita kuitenkin tapahtuu ja tapahtuessaan ne ovat mullistavia.

Hän suosittelee meklareille sitä että kannattavinta on panostaa paljon vakaisiin, siis "tieteen valtavirtaan". Mutta kannattaa panostaa hieman myös epätodennäköisiin kohteisiin. Ideana on se, että rahat ei saa kadota näihin riskisijoituksiin. Niissä voi tulla valtavat voitot, mutta todennäköisimmin niissä tulee vain persnettoa. Panostuksen on oltava pienehkö, koska muutoin kassasta tulee todennäköisesti miinusmerkkinen.

Hän muistuttaa myös että "jokin musta joutsen" toteutuu todennäköisesti, mutta "tietty musta joutsen" on aina todella todella epätodennäköinen. Siksi kaikkia munia ei saisi laittaa samaan koriin. Eli panostaa useisiin epätodennäköisiin kohteisiin sellaisia rahoja, joiden menettäminen ei tunnu missään.
1: Tähän sopii perinteinen ikiliikkuja. Tämä on asia jolle on innokkaita. Ikiliikkujaehdokkaita tungetaan jatkuvasti ehdolle patenttivirastoihin. Virkailijat nauravat "koska energian säilymislaki". He tekevät kuten Wolfgang Pauli, joka ei olettanut neutriinoja ad hocilla mistään muusta syystä kuin että "muu rikkoisi nykytiedettä vastaan". Nämä virkailijat tekevät oikein.
___1.1: Ikiliikkujan tuottaminen toki mullistaisi energiankäyttömme ja teknologiamme niin mullistavasti, että maailma ei sen jälkeen olisi sama. Sen vaikutus ja tärkeys ja kiinnostavuus tältä osin olisi valtava. Se mullistaisi myös nykyfysiikan perusteet samalla tein, eli tässäkin kohden tulisi "jackpot". Sen mahdollisuus vain on häviävän pieni. Tiedämme tämän "koska nykytiede".

Yleensä ottaen pseudotieteiden ongelmana on juuri tämä. Ne keksivät syitä joilla ne olisivat vakavaa tutkimusta. Ne rakennetaan ad hoc -oletuksilla joista ei tehdä tutkimuskohteita. Niitä ei tehdä "nykytieteen mukaan" eli verkkoa mahdollisimman vähän muuttaen (kuten Duhem ja Quine ohjeistavat), vaan he yrittävät mullistaa verkkoa aivan miten valtavasti tahansa, jotta se sopisi heidän näkemykseen. Tämä on psykologisesti ihmisen toimintaa katsoen helppoa: Maailmankuva sumentaa, ja sitten ihminen assimiloi. Tuloksena on itsekritiikitöntä ylpeyttä, jossa on hienot saivartelut jotta se olisi koherentti.
1: Tätä kautta he uskovat olevansa oikeassa, ja olevansa niin neroja että koko maailman kaikki muut tieteenlajit olisivat väärässä. Einstein mullisti vain fysiikan, ja hänkään ei kumonnut kovin paljoa fysiikasta - hän vain selvitti monia tieteessä siihen asti olleita paradokseja. Näin suuren mittaluokan muutos olisi toteutuessaan kiinnostavaa, mutta se on kuitenkin vain "yksi musta joutsen". Pseudotieteilijä kuitenkin panostaa tyypillisesti kaiken - uransa ja henkilökohtaisen maailmankuvansa ja kunniansa - pelaamalla aina yhteen koriin.

On vain muistettava että tutkimus maksaa aina. On työtunteja, ja mahdolliseti materiaaleja. Moni ajattelee että tukimusta ei saisi millään tavoin rajoittaa. Tässä ei muisteta Talebin ohjetta "riskisijoituksista". Jos tiedekassa olisi loputon, vastaus olisi toinen. Saivarteluun panostamisen sijasta voi olla tehokkainta muistaa vain otsikon teksti. "Tulos tai ulos."

---

Kuvassa on neutriinohavainto kuplakammiossa.